Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions

Arvostelu: The Invisible Man (2020)

THE INVISIBLE MAN

Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Elisabeth Moss, Aldis Hodge, Harriet Dyer, Storm Reid, Oliver Jackson-Cohen ja Michael Dorman
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

The Invisible Man perustuu H. G. Wellsin kirjaan "Näkymätön mies" ("The Invisible Man") vuodelta 1897. Vuosien varrella Wellsin kirja on kääntynyt useaan otteeseen elokuvamuotoon, tunnetuimpina Claude Rainsin tähdittämä Näkymätön mies (The Invisible Man) vuodelta 1933 ja Kevin Baconin tähdittämä Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man) vuodelta 2000. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2007, kun David S. Goyer kiinnitettiin sen tekijäksi. Goyer ei kuitenkaan vienyt projektia eteenpäin ja se pistettiinkin  jäihin. Vuonna 2016 Universal Pictures ilmoitti aloittavansa elokuvasarjan tunnetuimmista elokuvahirviöistään, joiden joukkoon Näkymätön mies kuuluu. Hahmoksi oli jopa kiinnitetty Johnny Depp. Kuitenkin kun Dark Universe -sarjan ensimmäinen osa, The Mummy (2017) sai vastaansa murska-arvostelut, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, Universal päätti miettiä ideansa uusiksi. Blumhouse-yhtiö nappasikin Näkymättömän miehen uusintaversion ja sen tekijäksi valittiin Leigh Whannell. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 uuden näyttelijäkaartin kera, ilman Johnny Deppiä ja nyt The Invisible Man vuosimallia 2020 saa ensi-iltansa. Itse en ollut kovin innoissani leffasta, sillä sen tuotantoprosessi vaikutti niin epätasaiselta. Vaikka The Mummy ei ollut kaksinen teos, harmittelin, että Dark Universe päättyi, ennen kuin se ehti alkaakaan. Traileritkaan eivät vakuuttaneet minua, joten menin aika alhaisin odotuksin katsomaan The Invisible Mania sen ennakkonäytökseen Finnkino Itiksen mahtavassa IMAX-salissa.

Toksisessa parisuhteessa elävä Cecilia pakenee keskellä yötä ja piiloutuu peloissaan. Pian hän saa kuulla, että hänen väkivaltainen miehensä on tehnyt itsemurhan. Hetken huojennuksen jälkeen Ceciliasta alkaa kuitenkin tuntua, että hänen miehensä on yhä elossa ja vainoaa häntä ilman, että kukaan pystyy näkemään tätä...

The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-) tuttu Elisabeth Moss nähdään leffan pääroolissa Ceciliana. Moss on nappivalinta rooliin, tuoden upeasti esille inhottavat asiat, joita Cecilia koki suhteessaan. Elokuvan ei edes tarvitse näyttää Cecilian miehen Adrianin (Oliver Jackson-Cohen) tekevän mitään pahaa suhteen aikana, vaan Mossin suoritus yksinään saa katsojan ahdistumaan ja pelkäämään. Moss osoittaa hahmonsa pelkotiloja muutenkin hienosti, saaden katsojankin kauhistelemaan. Hahmo on mielenkiintoisesti rakennettu ja hänen matkaansa läpi leffan on kiehtovaa seurata.

Elokuvassa nähdään myös Harriet Dyer Cecilian siskona Alicena, Aldis Hodge etsivä Jamesina, sekä Storm Reid tämän tyttärenä Sydneynä. Sivunäyttelijätkin tekevät oivallista työtä ja heidänkin hahmonsa ovat yllättävän onnistuneet kauhuelokuvan henkilöiksi. Dyer ja Moss sopivat siskoksiksi, kun taas Hodge istuu erinomaisesti poliisin rooliin. Storm Reid oli yksi kamalan Hyppy ajassa -elokuvan (A Wrinkle in Time - 2018) harvoista hyvistä puolista ja osoittaa tässä olevansa kelpo näyttelijänalku, kunhan saa hyvän elokuvan ympärilleen.

The Invisible Man onnistui yllättämään minut todella positiivisesti. En millään uskonut, että filmi olisi kovinkaan kummoinen, mutta kyseessä on pirun hyvä kauhuelokuva, mikä onnistuu monissa asioissa suorastaan täydellisesti. Elokuva osoittaa heti alussa, mistä se on tehty, lähtien käyntiin piinaavan jännittävällä kohtauksella. Heti alussa elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen ja mitä pidemmälle leffa eteni, sitä paremmin se imaisi minua mukaansa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Whannell on ollut mukana työstämässä 2000-luvun kauhun merkkiteoksia, kuten Sawia (2004) ja Riivattua (Insidious - 2010), mutta The Invisible Manissa hän todella näyttää lahjakkuutensa. Tunnelma on huikean hyvin rakennettu. Painostava henki on kaiken aikaa läsnä ja vain voimistuu, mitä enemmän kummallisia asioita alkaa tapahtumaan.

Yölliset kohtaukset, missä päähenkilö astelee pimeydessä hiljaa ympäri taloa, mielletään helposti kauhun kliseeksi, mutta Whannell onnistuu tuomaan niihin jotain erikoisen raikasta. Nämä kohtaukset ovat aidosti pelottavia ja Whannell todella ymmärtää, kuinka jokin näkymätön on paljon karmivampi uhka kuin demoni tai jokin muu hirviö. Kohtausten tehokkuutta lisää hämmästyttävän taidokas kameratyöskentely. Todella pitkät, Ceciliaa seuraavat kuvat herättävät vahvemmin tunteen siitä kuin olisi itse tapahtumissa mukana ja se jos mikä tekee kohtauksista vieläkin jännittävämpiä. Suorastaan rakastan sitä, ettei elokuva sorru käyttämään typeriä äkkisäikäytyksiä, kuten suuri osa nykypäivän kauhusta. Mukana on kyllä pari äkillistä pelottelua, mutta yksi niistä on niin mestarillisesti pohjustettu ja tunnelma niin hienosti kasvatettu, että se on esimerkillinen tapa käyttää böö-säikäytystä.

Lisäksi Whannell hyödyntää yhtä kauhun parhaista puolista, eli psykologista pelkoa. Paikoitellen elokuva toimii vertauskuvana henkisille arville, mitä tällainen kauhea parisuhde teettää uhrille. Kuinka pahan tekijä tuntuu seuraavan kaikkialle ja pitävän uhria otteessaan, vaikka tätä ei näy missään. Välillä katsoja saattaakin pohtia, onko elokuvassa edes mitään näkymätöntä miestä, vai kuvitteleeko Cecilia kaiken? Tämä psykologinen puoli tuo filmiin tehokkaan lisävahvuuden, mikä nostaa sen tasoa entistä korkeammalle. Heikkouksina leffasta on pakko sanoa, että tietyt juonenkäänteet ovat liiankin arvattavia, toisin kuin Whannell on tainnut toivoa. Loppupää ei myöskään ole enää yhtä tehokas kauhupuolellaan. Lopussa vahvuutena on kuitenkin edelleen mukaansatempaava tarina ja hyvät hahmot, joiden takia on pakko nähdä, miten hommassa lopulta käy?

Whannell tekee siis ohjaajana erinomaista työtä, rakentaen tunnelmaa paremmin kuin hän on koskaan ennen tehnyt. Hänen käsikirjoituksesta löytyy omat kompastuskivensä, mutta siitä huolimatta paketti pysyy hienosti kasassa. Tekninen toteutus ansaitsee valtavat kehut, sillä harvemmin kauhuelokuvat ovat näin upeasti tehtyjä. Kuvaus todella on fantastista läpi elokuvan. Kuvien sommittelu on huolellista ja etu- ja taka-alaa hyödynnetään tyylikkäästi. Kamera-ajot ovat täysin sulavia ja etenkin todella pitkissä kuvissa liike vain tehostaa tunnelmaa. Valaisu on tietty tärkeä osanen kauhuelokuvaa ja sekin on tässä erittäin onnistunutta. On hieman ironista todeta, että The Invisible Man on niitä kauhuleffoja, missä katsojan annetaan nähdä asiat, eikä peitetä niitä pimeyteen... vaikkakaan itse uhkaa ei näe. Leikkaus on sujuvaa ja kauhuelokuvaksi The Invisible Man toimii hyvin kahden tunnin kestossaan. Lavasteet ja asut ovat oivallisesti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt taidokasta työtä. Äänimaailma on huikeasti rakennettu kaikenlaisten lattialautojen narinoiden, tuulen hiljaisen äänen, painostavan hengityksen, sun muun kautta. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikitkin yllättävät laadukkuudellaan, mutta elokuvan äänipuoli on kuitenkin tehokkaimmillaan pelkkien efektien varassa.

Yhteenveto: The Invisible Man on yllättävän erinomainen kauhuteos. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Whannell näyttää tosissaan kyntensä ja rakentaa tunnelmaa upeasti. Whannell ei luota typeriin äkkisäikäytyksiin, vaan luo hitaasti painostavaa ja jopa piinaavaa henkeä. Pitkät, hitaat kuvat, joissa Cecilia kävelee pimeässä talossa, ovat todella ahdistavia. Filmissä on myös panostettu psykologiseen kauhuun, mikä vain tehostaa pelottavuutta. Elokuvassa käsitellään kiehtovin tavoin toksisia parisuhteita ja se välittää inhottavan tunteen ilman, että elokuvan tarvitsee näyttää, mitä suhteessa on tapahtunut. Elisabeth Moss loistaa pääroolissa ja tuo Cecilian kokemat tunteet hienosti esiin. Teknisesti elokuva on todella vaikuttava upean visuaalisen ilmeensä, pitkien kuviensa ja karmivan äänimaailmansa kautta. Tietyt käänteet eivät kuitenkaan ole niin yllätyksellisiä kuin voisi toivoa, eikä leffan loppupää ole enää kovin pelottava. Whannell pitää elokuvaa kasassa kuitenkin hämmästyttävän hyvin jo nyt. The Invisible Man on yksi parhaista kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinneista, tuoden moderneja puolia klassikkotarinaan tehokkaasti, pitäen kuitenkin vanhanaikaisen tyylin keskittymällä pelottavaan tunnelmaan, eikä viljellen nykypäivän urpoja böö-säikäytyksiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Invisible Man, 2020, Universal Pictures, Dark Universe, Blumhouse Productions, Goalpost Pictures