Arvostelu: Wicked Little Letters (2023)

WICKED LITTLE LETTERS

Ohjaus: Thea Sharrock

Pääosissa: Olivia Colman, Jessie Buckley, Timothy Spall, Gemma Jones, Malachi Kirby, Joanna Scanlan, Lolly Adefope, Eileen Atkins, Hugh Skinner, Alisha Weir ja Paul Chahidi

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Wicked Little Letters perustuu tositapahtumiin Little Hamptonissa ihmisiä piinanneista törkykirjeistä 1920-luvun alussa. Tapahtuneesta alettiin kehitellä elokuvaa muutama vuosi sitten. Jonny Sweet työsti leffan käsikirjoituksen, Thea Sharrock pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022. Wicked Little Letters sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syksynä ja nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin jonkin toisen elokuvan yhteydessä ja kävin uteliain mielin katsomassa Wicked Little Lettersin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

1920-luvun alun Little Hamptonissa kiltti kristitty Edith Swan alkaa saada hirvittäviä solvauksia sisältäviä kirjeitä ja epäily kohdistuu naapurissa asuvaan törkyturpaiseen Rose Goodingiin.

Wicked Little Lettersiä tähdittävät Olivia Colman ja Jessie Buckley, jotka hauskasti esiintyivät muutaman vuoden takaisessa The Lost Daughterissa (2021) myös ja vieläpä näytellen samaa hahmoa eri ikäisinä. Nyt Colman näyttelee Edith Swania, herttaista kristittyä naista ja Buckley taas esittää tämän naapuria, hyvin ronskia kieltä käyttävää Rose Goodingia. Kun Edith alkaa saada kirjeitä, jotka ovat täynnä rivoa (ja varsin mielikuvituksellista) haukkua, alkavat kaikki syyttämään Rosea. Colman ja Buckley ovat loistovedossa elokuvassa. Colman tulkitsee hyvin hiljaista hissukkaa, joka ei ole muiden mukana automaattisesti tuomitsemassa Rosea, Edithin uskoessa, että jokainen saa tuomionsa Jumalan edessä kuoleman koittaessa. Buckley taas irrottelee riemastuttavasti Rosena, joka ei paljoa sensuroi puhettaan, mutta josta löytyy myös herkempi puoli, Rosen yrittäessä huolehtia tyttärestään Nancysta (vastikään Abigail-kauhukomediassa, 2024, vakuuttanut Alisha Weir).

     Elokuvassa nähdään myös Timothy Spall ja Gemma Jones Edithin tiukkoina vanhempina, Malachi Kirby Rosen poikaystävänä Billinä, Anjana Vasan ja Hugh Skinner kirjetapausta tutkivina konstaapeleina Mossina ja Papperwickinä, Paul Chahidi poliisimestari Speddinginä, sekä Joanna Scanlan, Lolly Adefope ja Eileen Atkins tapauksesta kiinnostuvina Annina, Katena ja Mabelina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös oivallisesti osistaan, erityisesti Spall, joka oikein herkuttelee sillä, kuinka vastenmielisen persoonan hän saa luotua isähahmostaan.

Wicked Little Letters osoittautui oikein miellyttäväksi yllätykseksi ja varsin mainioksi brittikomediaksi, joka rakentuu erikoisen tositapauksen ympärille. Kyseessä oli esimerkiksi yksi ensimmäisistä kerroista, kun käsialojen eroavaisuuksia käytettiin Isossa-Britanniassa oikeudessa todisteena syyllisyydestä. Tapauksen lisäksi elokuva on muutenkin kiinnostava kurkkaus sadan vuoden taakse ja päätarinan ohessa esille nostetaan naisten asemaa muun muassa suffragettimarssien ja naiskonstaapeli Mossin kautta. Leffa käynnistyy kepeänä ja on mielenkiintoista seurata tätä pikkukaupungissa hetki hetkeltä paisuvaa skandaalia. Elokuvan aikana pääsee naureskelemaan silloin tällöin, pääasiassa vanhoillisten arvojen kanssa elävien reaktioille Rosen puheeseen ja Edithin saamien kirjeiden vulgaariin kielenkäyttöön.

Jos elokuvasta jonkun selvän vian voi nostaa esille, niin sen, ettei paljastus kirjeiden lähettäjän todellisesta henkilöllisyydestä tule varmaan kenellekään yllätyksenä. Paljastus on helppo arvata jo trailerista, mutta leffan alusta asti se on vaivatta pääteltävissä. Tämä ei kuitenkaan kaada leffaa, sillä kirjeiden lähettäjän henkilöllisyyden mysteerin paljastamisen sijaan on huomattavasti kiinnostavampaa seurata, kun hahmot yrittävät saada tekijän nalkkiin. Loppupäässä meno muuttuu jopa ihan jännittäväksi, lähinnä kun Rosen huoltajuusasema pistetään vaakalaudalle kohun takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Thea Sharrock, jonka aiempiin töihin kuuluu muun muassa rakkausdraama Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You - 2016). Wicked Little Lettersin parissa Sharrock onnistuu pätevästi ja juuri hänen oiva näyttelijäohjauksensa ja rakentama tunnelmansa pelastavat elokuvaa silloin, kun Jonny Sweetin käsikirjoitus kulkee varsin ennalta-arvattavia latuja. Leffa on myös mainiosti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja asut oivat. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Isobel Waller-Bridgen säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked Little Letters, 2023, StudioCanal, Film4, Blueprint Pictures, People Person Pictures, South of the River Pictures

Arvostelu: Men (2022)

MEN

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Jessie Buckley, Rory Kinnear, Gayle Rankin ja Paapa Essiedu

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Men on Ex Machinan (2014) ja Hävityksen (Annihilation - 2018) ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin uusi elokuva. Garland ilmoitti työstävänsä elokuvaa tammikuussa 2021 ja kuvaukset käynnistyivät pari kuukautta myöhemmin. Nyt Men saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä innolla. Olen pitänyt molemmista Garlandin elokuvista, kuten myös hänen scifisarjastaan Devsistä (2020). Elokuvan trailerit antoivat kiehtovan ja karmivan kuvan, ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Menin sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harper Marlowe vuokraa maaseudulta idyllisen talon, yrittäessään toipua miehensä itsemurhasta. Siellä häntä alkavat vainota niin hänen sisäiset demoninsa kuin myös läheisen kylän monet miehet.

Vastikään parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden The Lost Daughterista (2021) saanut Jessie Buckley esittelee jälleen vaikuttavia lahjojaan. Tällä kertaa hän näyttelee Harper Marlowea, juuri leskeksi jäänyttä naista, hänen miehensä (Paapa Essiedu) tehtyä itsemurhan. Yrittäessään toipua tästä tragediasta, hän matkustaa pieneen englantilaiskylään ja vuokraa sieltä hienon talon puutarhoineen kaikkineen. Rauhoittavaksi lomaksi tarkoitettu reissu muuttuu vähitellen varsinaiseksi painajaiseksi ja Buckley tulkitsee hienosti hahmonsa kasvavaa kauhun tunnetta. Samalla hän myös tuo voimakkaasti esille hahmonsa muut tuntemukset, liittyen miehensä kuolemaan.

     Vaikka Buckley loistaakin pääosassa, on Men lopulta Rory Kinnearin show. Lukuun ottamatta Harperin kuollutta miestä, Kinnear nimittäin näyttelee kaikkia muita elokuvan miehiä. Hänet nähdään mm. vuokranantajana, kirkkoherrana, baarimikkona, leikkivänä poikana, poliisina ja metsässä asustelevana alastomana hiippailijana. Eri tavoin Kinnear tekee näistä miehistä toinen toistaan epämiellyttävämpiä tapauksia, jotka ryhtyvät piinaamaan Harperia. Näihin hahmoihin on ympätty monenlaisia negatiivisia piirteitä miehissä toksisuudesta misogyniaan, mikä herättää varmasti närää osassa katsojia. Kinnear katoaa täysin useisiin rooleihinsa ja vaikka kasvot ovatkin samat, usein jopa unohtaa katsovansa jälleen samaa näyttelijää.

Men onnistuu menemään visusti katsojansa ihon alle - ja katsojasta riippuen eri tavoin. Osa katsojista ahdistuu suuresti näkemästään, kun taas osa tulee tympääntymään, että miehet esitetään näin negatiivisessa valossa. "Feminatsi-propagandaa! En katso!" lukee varmasti monissa kommenteissa sosiaalisessa mediassa leffaan liittyen. Katsoi sitä miltä kantilta tahansa, ei Men ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja sulateltavaa. Alex Garland on rakentanut erittäin painostavan ilmapiirin, joka puskee läpi valkokankaasta ja kietoutuu katsojan ympärille. Pakoon ei pääse vaikka haluaisi. Samalla kokee kuitenkin pakottavaa tarvetta nähdä, minne tapahtumat ovat eskaloitumassa. Ja nehän totta vie eskaloituvat. Huh huh! Loppuhuipennus on niin "ihanan" epämiellyttävää ja suorastaan kuvottavaa katsottavaa, että elokuvan jälkeen tekisi mieli käydä suihkussa ja pestä silmätkin.

Ja jos provokatiivinen miehet-ovat-hirviöitä -kertomus, ahdistava tunnelma ja loppupään yhä yököttävämmäksi muuttuva kuvasto eivät ole vielä tarpeeksi, Men myös pitää sisällään useampia kerroksia, joista moni jää täysin katsojan tulkinnan varaan. Osa katsojista tulee turhautumaan siitä, ettei filmi anna selkeitä vastauksia moniin kysymyksiin (päällimmäisenä toki, että miksi kaikki kylän miehet näyttävät samalta), mutta itse pidin tästä mysteeristä ja asioiden auki jättämisestä. Monet filmifriikit tulevat keskustelemaan vielä pitkään elokuvan monista merkityksistä ja esimerkiksi uskonnollisista viittauksista, minä mukaan lukien. Ei kyseessä tosin mikään täysi napakymppi ole, mutta voi olla, että Men vain paranee vuosien ja uusintakatselujen myötä.

Tekniseltä puoleltaan Men on myös onnistunut teos. Se on upeasti kuvattu. Jokainen otos on tarkkaan suunniteltu, sommiteltu ja valaistu. Varsinkin loppupäässä kikkaillaan valojen kanssa taidokkaasti. Filmin värimaailma on myös erinomainen. Metsä on niin kauniin vihreä, että se on suorastaan satumaisen lumoava, mikä on täydellisessä kontrastissa sen kanssa, kuinka ahdistava paikka on oikeasti kyseessä. Leikkaus on sujuvaa ja takaumia hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Kinnearin maskeeraukset mainiot. Eräs erikoistehostein ja maskeerauksin toteutettu ruumiinosa filmin loppupäässä on todella inha näky. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja karmiva, luottamatta typeriin äkkisäikäytyksiin. Ben Salisbury ja Geoff Barrow tunnelmoivat hyvin musiikeillaan, mutta lopulta äänimaailmasta jää parhaiten mieleen Harperin nimihuutelu, jota hyödynnetään elokuvan mittaan niin mystisesti kuin karmivasti.

Yhteenveto: Men on tehokkaan karmiva ja mieleenpainuva kauhuelokuva, joka herättää varmasti voimakkaita tunteita katsojassaan. Leffa työntyy inhottavasti katsojansa ihon alle eri keinoin. Mieshahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä tyyppejä ja Rory Kinnear häikäisee useissa rooleissaan. Jessie Buckley pääsee tulkitsemaan vakuuttavasti hahmonsa kokemia pelko- ja traumatiloja. Elokuvan ilmapiiri on hyvinkin ahdistava ja loppupäässä se pitää sisällään suorastaan kuvottavaa kuvastoa. Jos jo tämä ei tee leffasta vaativaa katsojalleen, ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on tehnyt elokuvasta moniulotteisen ja -tulkinnallisen. Osaa katsojista Men tulee varmasti turhauttamaan, kun taas toiset kiehtoutuvat suuresti siitä. Itse pidin filmistä todella paljon, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain vielä enemmän Garlandin aiempien töiden perusteella. Men on silti oiva lisäys herran filmografiaan, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tarjoaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Men, 2022, A24, DNA Films

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions

Arvostelu: I'm Thinking of Ending Things (2020)

I'M THINKING OF ENDING THINGS

Ohjaus: Charlie Kaufman
Pääosissa: Jessie Buckley, Jesse Plemons, Toni Collette, David Thewlis, Guy Boyd, Hadley Robinson, Gus Birney, Abby Quinn, Colby Minifie, Jason Ralph ja Oliver Platt
Genre: draama, mysteeri, jännitys
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 13

I'm Thinking of Ending Things perustuu Iain Reidin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2018 Netflix ilmoitti työstävänsä kirjan pohjalta elokuvaa, minkä ohjaisi Charlie Kaufman. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt I'm Thinking of Ending Things on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun Netflix alkoi mainostamaan sitä, mutta minulta kesti parikin viikkoa, ennen kuin vihdoin päätin katsoa leffan. Ja sen jälkeen minulta kesti parikin päivää, kunnes vihdoin koin pystyväni kirjoittamaan siitä arvostelun. Kyseessä ei nimittäin ole mikään helppo pala pureskeltavaksi...

Eroa pohtiva nuori nainen matkustaa lumimyrskyn keskellä tapaamaan poikaystävänsä vanhempia. Reissu muuttuu pian mitä kummallisimmaksi, mikä pistää niin naisen kuin katsojankin kyseenalaistamaan todellisuuden.

Jessie Buckley ja Jesse Plemons näyttelevät pariskuntaa, Lucya ja Jakea, jotka ovat matkalla Jaken vanhempien luokse ensimmäistä kertaa yhdessä. Jake on tästä jännittynyt, mutta vielä jännittyneempi on Lucy, joka pohtii parisuhteen lopettamista. Alusta alkaen reissua piinaa vaivaantunut ilmapiiri, mikä vangitsee katsojan mielenkiinnon totaalisesti. Vangitsevuutta vain vahvistaa se, kuinka huikean hyviä Buckley ja Plemons rooleissaan ovat. Heidän täytyy tarjota pitkiä keskusteluja ja monologeja, välittäen samalla suuria tunteita, eikä ohjaaja usein suostu leikkaamaan kuvasta toiseen kesken pitkän puheen. Buckley vakuuttaa upeasti voimakkailla tunteillaan ja Plemons tulkitsee onnistuneesti vaativaa osaansa, joka alkaa vähitellen avautumaan elokuvan aikana.

Jaken vanhempina taas nähdään Toni Collette ja David Thewlis, jotka ovat myös suorastaan erinomaiset rooleissaan. Vanhemmissa on jotain häiritsevän kummallista ja Collette ja Thewlis pääsevätkin herkuttelemaan oudosti käyttäytyvillä hahmoillaan. Colletten tunteenpurkaukset ja Thewliksen äänenpainot ja puhetapa ovat tarkkaan harkitut ja lumoavat. Vaikkei elokuvasta mitään ymmärtäisikään, ovat näyttelijät jo niin fantastisia rooleissaan, että he pitävät katsojan mielenkiintoa visusti yllä.

Minun täytyy itsekin myöntää, että olin suuren osan ajasta hämilläni siitä, mitä juuri katson. I'm Thinking of Ending Things ei todellakaan ole helppo elokuva ja se on paljon enemmän kuin tarina naisesta, joka tapaa poikaystävänsä vanhemmat ensimmäistä kertaa. Oikeastaan leffa ei edes kerro siitä. Mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä oudommaksi se muuttuu ja sitä enemmän katsoja alkaa kummastelemaan, mistä tässä kaikessa on oikein kyse? Miksi Lucyn nimi tuntuu muuttuvan joka kymmenes minuutti? Miksi hänen ammattinsa vaihtuu joka kerta, kun siitä puhutaan? Miksi Lucyn ja Jaken ensikohtaamisen tarina muuttaa muotoaan? Kuka on mystinen talonmies (Guy Boyd), jonka elämää aina välillä seurataan? Joskus jonkun näyttelijä vaihtuu yhden kuvan ajaksi. Jaken vanhemmat näyttävät joskus huomattavasti vanhemmilta ja toisinaan nuoremmilta. On varmaa, että monia katsojia alkaa jossain kohtaa turhauttamaan, jos homman todellista laitaa ei ala hoksaamaan. Vielä turhauttavampaa on, ettei elokuva halua antaa vastauksia.

I'm Thinking of Ending Things on erittäin metaforallinen ja surrealistinen teos, mikä käsittelee yhä vain syvemmiksi muuttuvia teemojaan mm. rakkaudesta, yksinäisyydestä, ikääntymisestä ja kuolemasta erikoisten keskustelujen, runojen, ajatusäänten ja eritoten kuvaston kautta. Elokuva vaatii katsojaltaan paljon, mutta se myös antaa takaisin reilusti, kun alkaa päästä jyvälle siitä, mistä leffassa todella on kyse. Vielä katsoessani elokuvaa, se oli mielestäni oikein mainio ja mielenkiintoinen, mutta vasta oikeasti pohdittuani sitä pari päivää (ensimmäisenä iltana nukkumaanmeno venähti, kun pyörin ensin tunnin pohdiskelujeni kanssa, kunnes oli pakko syventyä internetin ihmeelliseen maailmaan ja etsimään muiden tulkintoja filmistä), aloin todella ihailemaan I'm Thinking of Ending Thingsiä, pitämään sitä hyvinkin kiehtovana, vaikuttavana ja jopa liikuttavana. Olenkin varma, että toinen katselukerta tarjoaa jo rikkaamman elämyksen, kun olen valmiiksi tietoinen elokuvan käsittelemistä aiheista ja merkityksistä.

Leffan tunnelma on erittäin mystinen, unenomainen ja lähes satumainen. Se houkuttelee pikkuhiljaa puoleensa, lumoavuuden ympäröidessä katsojan. Sen lisäksi, että elokuvaa seuraa mielellään jo voimakkaiden näyttelijäsuoritusten ansiosta, myös tämä taianomainen tunnelma pitää mielenkiintoa yllä. Outoudet aiheuttavat usein ihanan kutkuttavaa, mutta samalla epämiellyttävää tunnetta ja filmi käy välillä karmivankin puolella, kun ei vielä tiedä, mistä on kyse. Samalla elokuvassa on jotain todella kaunista. Surullisista ja muutenkin alakuloisista hetkistä löytyy kauneutta.

Kun tarkastelee ohjaaja Charlie Kaufmanin filmografiaa, ei ole ihme, ettei I'm Thinking of Ending Things ole helppo tekele. Being John Malkovichin (1999), Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ja Anomalisan (2015) tekijältä on turha odottaa yksinkertaista kertomusta ja selkeitä vastauksia. Kaufmanin rakentama tunnelma on maaginen, minkä lisäksi hän tekee huikeaa työtä myös käsikirjoittajana. Kaufmanin kirjoittamat koukuttavat keskustelut ja yksinpuhelut kuuluvat kevyesti vuoden parhaimmistoon. Hänen filosofinen tapansa pohdiskella ihmisluontoa ja ihmiselle merkittäviä tarpeita on hyvinkin vaikuttavaa. Kaufmanilla on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille. Lähes neliömäinen kuvaruutu tekee kaikesta todella tiivistä ja keskittyvää. Kameratyöskentely on tarkkaa ja taiturimaista. Vaikka kuvarajauksen takia hahmojen vierelle ei jää paljoa tyhjää tilaa, katsoja pääsee silti ihastelemaan tyylikkäitä lavasteita ja jatkuvasti muuttuvia asuja. Leikkaus on tarkkaa ja napakkaa. Efekteistäkin löytyy tyyliä ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Vaimennettua puhetta käytetään muutamassa kohtaa oivana tehokeinona. Jay Wadleyn säveltämät musiikit lisäävät eri tunnelmia ja koko filmin satumaisuutta.

Yhteenveto: I'm Thinking of Ending Things on lumoavan hämmentävä teos, mikä saattaa avautua katsojalle vasta useammankin päivän pohdiskelun jälkeen. Yksinkertainen lähtökohta juonelle muuttaa täysin muotoaan, kun elokuvan merkityksen hoksaa. Teemat ovat kiehtovia; surumielisiä mutta jotenkin kauniita. Muutenkin leffasta löytyy alakuloisuutta, mutta kauneutta siitä seasta. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Tietty satumaisuus ympäröi katsojan ja pitää tiukasti mukana loppuun saakka. Erityisen vangitsevia ovat monet pitkät keskustelut ja filosofiset monologit, joita katsoja seuraa kuin hypnoosissa. Tätä vain vahvistaa se, kuinka upeita näyttelijät ovat rooleissaan. Jessie Buckley ja Jesse Plemons ovat fantastiset pääosissa ja Toni Collette ja David Thewlis loistavat Plemonsin hahmon vanhempina. Elokuvan kummallisuudet aiheuttavat usein karmivaakin ilmapiiriä, kun ei vielä ymmärrä, mistä kaikessa on oikeasti kyse. Kun palaset vihdoin loksahtelevat paikoilleen ja elokuvan tarkoitus todella avautuu, I'm Thinking of Ending Things osoittautuu hienoksi teokseksi, jonka pariin tekisi mieli palata heti. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos. Charlie Kaufman vaatii katsojaltaan paljon, mutta antaa myös paljon takaisin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I'm Thinking of Ending Things, 2020, Likely Story, Projective Testing Service, Netflix