Arvostelu: Gladiator II (2024)

GLADIATOR II

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Paul Mescal, Denzel Washington, Pedro Pascal, Joseph Quinn, Fred Hechinger, Connie Nielsen, Derek Jacobi, Lior Raz, Tim McInnerny, Alexander Karim ja Rory McCann

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Ridley Scottin ohjaama, löyhästi historiaan perustuva elokuva Gladiaattori (Gladiator - 2000) oli taloudellinen jättihitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja voitti jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Pian ilmoitettiinkin, että jatko-osa oli suunnitteilla. David Franzoni ja John Logan ryhtyivät työstämään jatkotarinaa, mutta projekti jäi junnaamaan paikoillaan, jolloin Nick Cave palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Siinä Maximus palaisi takaisin eloon kuolemattomana soturina, jonka tehtävänä on pyyhkiä kristinusko maailmasta ja elokuvan aikana hänet nähtäisiin kulkemassa historiallisista tapahtumista toiseen, aina nykypäivään asti. Tämä käsikirjoitus (onneksi) hylättiin DreamWorks-studion toimesta. 2000-luvun alussa studio oli kuitenkin ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja joutui myymään elokuviensa oikeuksia eteenpäin ja myi Gladiaattorin jatko-osan Paramount Picturesille vuonna 2006. Kun projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle, Scott päätti siirtyä muihin projekteihin, kunnes kymmenisen vuotta myöhemmin hän huomasi alkuperäiselokuvan nousseen modernin klassikon asemaan. Scott meni Paramountin juttusille ja studiolla päätettiin lopulta vuonna 2018 näyttää vihreää valoa Gladiaattorin jatkolle. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Gladiator II on saanut ensi-iltansa... enkä todellakaan olisi halunnut nähdä elokuvaa. Rakastan alkuperäistä Gladiaattoria; kyseessä on yksi suosikkielokuvistani. En nähnyt mitään tarvetta jatkaa sen tarinaa ja etenkin kun jatko-osa ajautui tuotantohelvettiin, olin yhä enemmän sitä mieltä, että Scottin ja muiden pitäisi ymmärtää jättää asia sikseen. Scottin viime vuosien elokuvien, kuten Exodus: Gods and Kings (2014), All the Money in the World (2017), The Last Duel (2021) ja Napoleon (2023) oltua isoja taloudellisia pettymyksiä, koin Gladiator II:n lähinnä aikoinaan väkevän ohjaajan viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi tehdä vielä yksi hitti. Suuresta skeptisyydestäni huolimatta kävin kuitenkin katsomassa Gladiator II:n heti ensi-iltapäivänä.

Vaimonsa kuoltua Rooman armeijan hyökkäyksessä, orjuutettu Hanno vannoo kostoa keisarikunnalle ja näkee tilaisuutensa tulleen, kun hänet heivataan taistelemaan gladiaattorina Colosseumilla.

Tämänkertaisena gladiaattorina, Hannona nähdään Paul Mescal, joka on tehnyt kovaa nousua elokuvamaailmassa, saatuaan Oscar-ehdokkuuden hienolla työllään Aftersun - päivämme auringossa -elokuvassa (Aftersun - 2022). Gladiator II:n myötä Mescalille taatusti avautuu lisää ovia, eikä ihme. Mescal näyttää jälleen olevan lahjakas näyttelijä, vaikkei hänestä löydykään samaa karismaa kuin edeltäjästään Russell Crowesta. Hanno jää hahmona hieman tönköksi, eikä hänen todellista henkilöllisyyttä ole missään nimessä vaikea arvata. Hahmon kohdalla tehdyt ratkaisut turhauttavat hieman, niiden tehdessä osittain hallaa Crowen esittämän Maximuksen muistolle.

     Alkuperäisestä elokuvasta paluun tekevät Connie Nielsenin näyttelemä Lucilla ja Derek Jacobin esittämä senaattori Gracchus, kun taas uusina hahmoina esitellään Pedro Pascalin näyttelemä Rooman kenraali Acacius, jonka johtamat joukot tappavat Hannon vaimon (Yuval Gonen), johtaen miehen koston polulle, Denzel Washingtonin näyttelemä Macrinus, joka tienaa rahaa gladiaattoreilla ja saakin Hannon käsiinsä, hyvin samaan tapaan kuin Oliver Reedin esittämä Proximo alkuperäisleffassa, sekä uudet keisarit, Joseph Quinnin ja Fred Hechingerin näyttelemät veljekset Geta ja Caracalla. Pascal ja erityisesti Washington hoitavat tonttinsa väkevästi ja heidän hahmonsa ovat mainiot, jopa kiinnostavammat kuin itse Hanno. Washingtonin hahmosta on saatu aikaan onnistuneen kiero, tämän ollessa valmis puukottamaan ketä tahansa selkään, saadakseen haluamansa. Pascalin esittämästa Acaciuksesta löytyy myös enemmän kuin aluksi vaikuttaisi, mutta hahmon potentiaali hukataan leffan edetessä. Heikoimmat suoritukset tarjoavat ehdottomasti Quinn ja etenkin Hechinger, joiden esittämät vallasta hulluuntuneet keisariveljekset ovat vaivaannuttavia karikatyyrejä, jotka jäävät täysin alikehitetyiksi hahmoina.

Gladiator II oli hyvin pitkälti juuri sitä, mitä odotinkin: pätevillä näyttelijöillä ja vaikuttavilla puitteilla tehty, mutta täysin turha ja rahan perässä väkisin väännetty jatko-osa, joka tekee osittain hallaa alkuperäiselle mestariteokselle. Maximuksen uhraus ei lopulta johtanutkaan mihinkään, kun valta ei siirtynyt Rooman kansalle, vaan Geta ja Caracalla ottivat Commodusin paikan uusina keisarina (näin toki tapahtui tosielämässäkin, mutta kun Ridley on kaikissa haastatteluissa haistattanut vitut jokaiselle, joka on kehdannut kyseenalaistaa hänen elokuviensa historiallisuuden, teen saman). Maximus ei myöskään ollut se kunnian mies, jona hänet esitettiin, vaan kuten monet fanit teorisoivat, Lucillan poika Lucius on paljastettu Maximuksen pojaksi. Itse pidin enemmän teoriasta, että Lucius olisi ollut insestin lopputulos ja Lucius joutuisi painiskelemaan tämän taakan kanssa, ollessaan inhotun Commoduksen poika.

Eniten Gladiator II:ssa minua kuitenkin turhautti, kuinka tylsästi se kopioi alkuperäistä elokuvaa. Juoni on hyvin pitkälti sama. Päähenkilön perhe tapetaan, hänet orjuutetaan ja hänet passitetaan gladiaattoriksi, samalla kun hän janoaa kostoa Rooman johdolle. Samaan aikaan senaatissa kaavaillaan salajuonta keisarin syrjäyttämiseksi. Suuri osa hahmoistakin tuntuu lähtökohtaisesta turhan tutuilta ja syyllistyypä elokuva kierrättämään niitä ikonisimpiakin repliikkejä varsin kiusallisesti. Eikö 24 vuodessa ihan oikeasti keksitty mitään muuta? Tähänkö on oikeasti tultu, että jopa Ridley Scottin kaltainen, ennen niin kova tekijä on joutunut helpon rahan perässä tehtyjen jatkoturhakkeiden pariin? Tiedän, että Scottin viimevuotiset leffat ovat lähes kaikki flopanneet, mutta onko ukolla näin pahasti rahasta pulaa? Vai halusiko Scott vain varmistaa, että kukaan muu kuin hän ei saa tehdä Gladiaattorille jatkoa?

Jatko-osaa on tietty tehty tutulla periaatteella, että "mitä isompaa, niin sen parempi". Eihän se näin aina todellakaan ole ja sen Gladiator II osoittaa. Leffa yrittää olla mahdollisimman mahtipontinen, mistä viestii jo se, kuinka suuruudenhulluja itse gladiaattorimatseista on tehty. Sen sijaan, että karskit äijät vain pistäisivät toisiaan lihoiksi, areenalle tuodaan suunnilleen joka kerta jokin eläin, mikä alkaa nopeasti tuntumaan kikalta, etenkin kun sarvikuonot, raivopäiset apinat ja jopa verenhimoiset haikalat on toteutettu aika kököin digiefektein. Meno muuttuu lopulta enemmän hölmöksi kuin jännittäväksi. Jännite uupuu muutenkin, sillä käsikirjoitus kulkee liian tuttuja latuja. Tunnelataus jää ylipäätään ontoksi, toisin kuin edeltäjässä. Ja jos tässä päähenkilö-gladiaattori olisi kädet levällään huutanut, että "Are you not entertained?!", olisin valitettavasti joutunut vastaamaan, että en. Ajoittain olin jopa tylsistynyt.

Vaikka Scottin työssä onkin roimasti kritisoitavaa, on samalla myös pakko ihailla, millaisella intensiteetillä Scott ajoittain ohjaa elokuvaa, ollakseen jo lähes 87-vuotias. Jos Scott olisi pistänyt näin paljon energiaa peliin vaikkapa The Last Dueliin tai Napoleoniin, ehkä ne olisivat tavoittaneet yleisönsä ja Gladiator II:een ei olisi tarvinnut turvautua. Valitettavasti yleisöt turvautuvat nykyään siihen, mikä on tuttua ja studioilla tiedetään se. Mikäli elokuva menestyy, on Gladiator III vääjäämätön. Sekin tuntuisi turhalta, sillä tämä kakkososa vie jälleen kertomuksen päätökseen.

Ailahtelevaa on myös elokuvan tekninen puoli. Gladiator II on taitavasti kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Puitteiltaan leffa on huikea taidonnäyte. Lavasteet ovat parhaimmillaan uskomattomat kaikessa jylhyydessään ja puvustuskin on erinomaista. Enpä yllättyisi, jos näistä ropisisi Oscar-ehdokkuuksia. Äänimaailma rymistelee oivallisesti, mitä tukevat Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit. Parasta antia musiikeissa on toki alkuperäisleffasta kierrätetyt Hans Zimmerin kauniit melodiat. Tietokonetehosteet ovat hämmentävästi jo nyt parhaat päivänsä nähneen näköisiä. Siinä, missä alkuperäisleffa on kestänyt pääasiassa hyvin aikaa, Gladiator II:n digiefektit ovat jatkuvasti silmiinpistävät ja paikoin hassunkin viimeistelemättömät. Kokonaisuus on myös hitusen kömpelösti leikattu kasaan ja vähän väliä minusta tuntui siltä, että seasta puuttuu pätkiä. Scott on toki tunnettu siitä, että hänen elokuvistaan julkaistaan myöhemmin pidempiä leikkausversioita, joten kenties Gladiator II:stakin tulee vielä joku päivä kolmen tunnin versio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gladiator II, 2024, Paramount Pictures, Scott Free Productions, Red Wagon Films

Arvostelu: All of Us Strangers (2023)

ALL OF US STRANGERS

Ohjaus: Andrew Haigh

Pääosissa: Andrew Scott, Paul Mescal, Claire Foy ja Jamie Bell

Genre: draama, romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

All of Us Strangers perustuu Taichi Yamadan kirjaan Strangers (1987). Kirjan pohjalta oli jo Japanissa tehty elokuva The Discarnates (1988) ja vuonna 2017 Blueprint Picturesin tuottajat Graham Broadbent ja Sarah Harvey ottivat yhteyttä Yamadaan, työstääkseen uuden filmatisoinnin kirjasta. Andrew Haigh pestattiin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022. All of Us Strangers sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023 ja Suomessa siitä oli jo ennakkoesitys viime vuonna, mutta vasta nyt elokuva on saapunut kunnon teatterikierrokselle. Itseäni kiinnosti elokuva sen näyttelijäkaartin vuoksi ja tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta, kävin katsomassa All of Us Strangersin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Lontoossa asuva yksinäinen käsikirjoittaja Adam rakastuu naapuriinsa Harryyn, samalla kun hän muistelee lapsuuttaan ja käy tapaamassa vanhempiaan... jotka kuolivat 30 vuotta sitten.

Uusi Sherlock -televisiosarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Andrew Scott tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen Andyna, lontoolaisena televisiokäsikirjoittajana ja homomiehenä, joka painiskelee yhä menneisyytensä traumojen kanssa. Scott on roolissaan niin upea, että on kummallista, ettei hän napannut työllään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Sentään BAFTA- ja Golden Globe -gaalat huomioivat häntä ehdokkuuksilla. Scott tulkitsee erinomaisesti monimutkaista hahmoaan, jota vaivaa yksinäisyys, mutta samalla myös pelko olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Hän tuntee suurta surua, josta hän kokee olevan mahdotonta päästä irti ja hänen masennuksensa kuvaus on taatusti samaistuttava monille. Lisäksi hänen homoseksuaalisuutensa vaikuttaa olevan yhä vaikea asia hänelle. Toisaalta hän sanoo olevansa sinut asian kanssa, etenkin kun nykypäivänä homous on hyväksyttävämpää kuin ennen, mutta samalla hänen takaraivossaan kolkuttavat lapsuudesta vanhemmilta kuullut jutut homoista. Tämä on takuulla myös samaistuttavaa osalle katsojista.

     Elokuvassa nähdään myös kovaa nousua elokuva-alalla tekevä Paul Mescal Andyn naapurina Harryna, jonka Andy hissuksiin päästää lähelleen ja miesten välille alkaa syttyä kiihkeitä tunteita. Viime vuonna Mescal häikäisi Aftersun - päivämme auringossa -leffassa (Aftersun - 2022) ja seuraavaksi hänet nähdään Gladiator 2:n (2024) pääroolissa. The Crown -sarjasta (2016-2023) tuttu Claire Foy ja leffoista lähes täysin kadonnut Jamie Bell taas näyttelevät Adamin vanhempia, jotka kuolivat 30 vuotta sitten, mutta joiden luona Adam edelleen vierailee säännöllisin väliajoin. Vanhemmat näyttävät samalta kuin Adam heidät lapsuudestaan muistaa. Scottin ohella myös Mescal, Foy ja Bell vakuuttavat vahvasti osissaan. Scottin ja Mescalin väliltä löytyy todella voimakasta kemiaa.

En tosiaan tiennyt All of Us Strangersista etukäteen muuta kuin sen neljä näyttelijää. Olin tosin lukenut ja kuullut, että nessupaketti olisi otettava teatteriin mukaan, sillä kyseessä olisi niin murskaavan surullinen elokuva. Vastassani oli hienosti näytelty, intiimi ja henkilökohtaiselta tuntuva elokuva, joka yhdistelee miesten välistä rakkaustarinaa lapsuudentraumojen läpikäymiseen, menneestä irti päästämiseen, sekä onnistuneeseen masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien käsittelyyn. Elokuvasta löytyy surulliset hetkensä ja vaikka olin liikuttunut, en ihan kyyneliin asti kuitenkaan herkistynyt. Leffanäytöksessä ympäriltäni kuuluneesta niiskuttelusta päätellen kehotan silti nappaamaan ne nenäliinat mukaan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Haigh on ottanut lähdemateriaalina toimivasta Taichi Yamadan kirjasta tarinan vanhemmista ja päähenkilön vaikean ja kiinnostavan suhteen heihin, ja yhdistänyt mukaan omasta takaa kertomusta miesten rakkaudesta. Haigh onnistuu ujuttamaan tämän puolen sekaan taitavasti ja puolet tukevat toisiaan hyvin. Kohtaukset, joissa Adam käsittelee lapsuuttaan ja keskustelee kuolleiden vanhempiensa kanssa selventävät sitä, miksi Adamin on niin vaikea päästää Harrya lähelleen. Haigh luo elokuvaan ajoittain lähes unenomaisen ilmapiirin, mikä jättääkin katsojan pohtimaan, ovatko kohtaukset vanhempien kanssa vain Adamin päänsisäistä käsittelyä, ovatko miehen mielenterveysongelmat siinä pisteessä, että hän näkee hallusinaatioita, vai onko kyse sittenkin ihan kummituskertomuksesta? All of Us Strangers on pitkään todella vahva suoritus kaikin tavoin, mutta omasta mielestäni se kompuroi lopetuksessaan. Haigh on rakentanut kaikkea pitkään väkevästi ja mysteerisesti, mutta hänen luoma loppuratkaisunsa suorastaan ärsytti minua. Sen enempää paljastamatta sanon, että lopun käänne tuntuu liikaa halvan shokkireaktion kalastelulta ja elokuva kadottaa samalla tietyt hienovaraisuutensa, sekä osuvat teemansa siitä, ettei eteenpäin voi liikkua, jos ei ensin päästä irti menneistä.

Pidin All of Us Strangersissa myös sen tietystä näytelmällisyydestä. Kyseessä voisi hyvin olla myös teatteriesitys, etenkin kun kohtaukset sijoittuvat pääasiassa joko Adamin asuntoon tai lapsuudenkotiin. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Se on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan, kummankin puolen korostaen tiettyä unenomaisuutta. Lavastajat ja puvustajat pääsevät valloilleen etenkin Adamin vanhempien ja lapsuudenkodin kanssa, jotka ovat jämähtäneet 1980-luvulle. Äänimaailma on hyvin rakennettu Emilie Levienaise-Farrouchin haikeasti tunnelmoivia musiikkia myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

All of Us Strangers, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Blueprint Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Aftersun - päivämme auringossa (Aftersun - 2022)

AFTERSUN - PÄIVÄMME AURINGOSSA

AFTERSUN

Ohjaus: Charlotte Wells

Pääosissa: Paul Mescal, Frankie Corio, Celia Rowlson-Hall, Brooklyn Toulson, Sally Messham, Spike Fearn, Harry Perdios, Ruby Thompson, Ethan James Smith ja Kayleigh Coleman

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Aftersun - päivämme auringossa on ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wellsin debyyttielokuva. Wells ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa, pohjanaan oma lapsuutensa lomamatka isänsä kanssa. Hän sai kerättyä rahoituksen ja työryhmän ympärilleen ja kuvaukset käynnistyivät Turkissa vuonna 2021. Aftersun - päivämme auringossa sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2022, missä se voitti tuomariston palkinnon ja nyt elokuva on saapumassa myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja pääsinkin näkemään elokuvan ennakkoon juuri ennen Oscar-gaalan alkua.

Calum ja hänen tyttärensä Sophie lähtevät lomamatkalle Turkkiin nauttimaan auringosta, uimisesta ja yhdessäolosta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin aikuinen Sophie muistelee reissua, nähden sen kypsempänä uudessa valossa.

Parhaan miespääosan Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet roolityöllään napannut Paul Mescal näyttelee Calumia, vastikään eronnutta isää, joka vie tyttärensä, Frankie Corion esittämän 11-vuotiaan Sophien lomamatkalle Turkkiin. Ennen kuvausten alkua Mescal ja Corio viettivät hotellilomaa parin viikon ajan, luodakseen uskottavamman isä-tytär-yhteyden kuvauksia varten. Idea onnistui ja Mescal ja Corio tuntuvat niin autenttiselta perheeltä, että välillä voi jopa huomata luulevansa, että katsoo aitoa isää ja tämän tytärtä. Mescal tarjoaa pienieleisen, mutta sitäkin vakuuttavamman roolisuorituksen isänä, joka haluaa tarjota pelkkää parasta tyttärelleen, mutta jonka mieltä varjostaa jokin. Corio taas heittäytyy ilahduttavasti tyttären osaan, joka on innoissaan lomamatkasta ja haluaa viettää elämänsä parasta aikaa isänsä kanssa.

Aftersun - päivämme auringossa jakaa takuulla katsojiaan kahtia. Osan mielestä kyseessä saattaa olla pitkäveteinen leffa, jossa ei tunnu olevan selvää juonta, kun taas toisten mielestä kyseessä on hieno filmi, jonka pinnan alta löytyy kaivamalla suurta herkkyyttä ja monisävyisyyttä, mitä ei välttämättä edes hoksaa täysin vielä elokuvan katsomisen aikana. Hieman samaan tapaan kuin Sophie aikuisena muistelee lomamatkaa ja näkee sen jälkikäteen uudessa valossa, myös katsojana saattaa todella ymmärtää näkemäänsä vasta myöhemmin. Katsoessani elokuvaa, tuumin, että kyseessä on pätevästi tehty ja näytelty draamaleffa, mutta että minun ei välttämättä tarvitse katsoa sitä enää toistamiseen. Kuitenkin mitä enemmän pohdin näkemääni jälkikäteen, sitä enemmän siitä avautui puolia, joiden myötä elokuva vain parani silmissäni. Ja nyt tietäen, mistä Aftersunissa onkaan oikeasti kyse, haluaisin sittenkin palata sen pariin ja löytää vielä lisää pieniä yksityiskohtia, jotka tuntuvat aluksi yhdentekeviltä, mutta muuttuvat loppupeleissä merkittäviksi osiksi tässä palapelissä.

Juuri nämä pienet nyanssit rikastuttavat elokuvaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wells ei tarjoa kaikkea katsojalle päivänselvänä kuin tarjottimella, vaan luottaa siihen, että antamillaan vihjeillä katsoja osaa yhdistellä palat kokonaisuudeksi ja ymmärtää lopputuloksen. Katsojan ymmärryksestä ja käsiteltyjen aiheiden omakohtaisesta kokemuksesta riippuen Aftersun - päivämme auringossa iskee tunteisiin eri lujuuksilla. Suosittelenkin siis ottamaan nenäliinat mukaan leffaan, sillä voi hyvin olla, ettei elokuvasta poistu kuivin silmin. 

Filmistä huokuu henkilökohtaisuus tekijälleen ja elokuvan kautta Wells on selvästi itse pohtinut suhdettaan omaan isäänsä. Wells tutkii Calumin ja Sophien välistä suhdetta eri vinkkeleistä, toisinaan lapsi-Sophien silmistä, joskus aikuis-Sophien muistojen kautta ja välillä ihan vain kärpäsenä katossa. Hänen ohjauksensa ja käsikirjoituksensa ovat laadukkaat ja niitä tukee oiva tekninen toteutus. Aftersun - päivämme auringossa on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain todella kekseliäitä kuvakulmia ja -sommitteluja. Leikkaus on pääasiassa seesteistä, vaikka hahmojen sisällä myrskyäisikin. Äänipuoli on myös taidolla toteutettu ja elokuvassa käytettyjen kappaleiden sanoitukset tukevat tapahtumia mainiosti.

Yhteenveto: Aftersun - päivämme auringossa on erittäin mainio ja liikuttava draamateos, jonka todelliset merkitykset aukeavat katsojalle vasta hiljalleen, kenties vasta elokuvan jälkeen - vähän kuten Sophie ymmärtää asioiden todelliset laidat vasta aikuisena. Filmiä katsoessa voi ajoittain tuntua siltä, ettei siitä löydy selvää juonta ja sen voi mieltää turhankin hidastempoiseksi, mutta jälkikäteen ajateltuna kaikki loksahtelee juuri onnistuneesti paikoilleen, luoden vahvan kokemuksen. Elokuva lähes vaatiikin uusintakatselua, sillä toisella kerralla monet jutut näkee täysin uudessa valossa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wells tekee ensikertalaiseksi ihailtavaa työtä ja hän hyödyntää elokuvaa pohtiakseen omaa lapsuuttaan ja suhdetta isäänsä. Wells ei tarjoa kaikkea katsojalle tarjottimella ja syötä vastauksia, vaan tekee kaiken tyylikkäästi pienin nyanssein. Paul Mescal ja Frankie Corio ovat erinomaiset päärooleissa, muodostaen uskottavan isän ja tämän tyttären. Tekninen puoli on mainio tyylikkäästi suunniteltua kameratyöskentelyä myöten. Suosittelen Aftersunia hiljaisempien ja monisävyisempien, sanoisinko jopa "taiteellisempien" draamaelokuvien ystäville. Vaikka leffaa katsoessa tuumin, etten välttämättä jaksaisi katsoa sitä uudelleen, nyt melkein palan halusta katsoa sen toistamiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aftersun, 2022, BBC Film, AZ Celtic Films, British Film Institute, PASTEL, Screen Scotland, Tango Entertainment, Unified Theory

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions