Arvostelu: The Batman (2022)

THE BATMAN

Ohjaus: Matt Reeves

Pääosissa: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Jeffrey Wright, Paul Dano, Colin Farrell, Andy Serkis, John Turturro, Peter Sarsgaard, Jayme Lawson ja Alex Ferns

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia

Ikäraja: 16

The Batman perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoon Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Vuosien varrella hahmo on noussut yhdeksi maailman suosituimmaksi popkulttuurin edustajaksi ja Batman on nähty televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa mm. Adam Westin, Michael Keatonin, Kevin Conroyn ja Christian Balen esittämänä. Vuonna 2013 Ben Affleck valittiin Batmaniksi esiintymään elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017/2021). Samalla Affleck alkoi työstämään omaa sooloelokuvaansa hahmona, aikeenaan myös ohjata elokuva. Vuonna 2017 Affleck kuitenkin ilmoitti, ettei ohjaisi leffaa, vaan ainoastaan tähdittäisi sitä. Matt Reeves valittiin ohjaajaksi ja vaikka hän piti Affleckin ja kumppaneiden työstämästä käsikirjoituksesta, hänellä oli oma visionsa nuoresta Batmanista, jonka ympärille hän ryhtyi kirjoittamaan tekstiään. Vuonna 2018 Affleck lähti vieroitukseen alkoholiongelmansa vuoksi, jolloin ilmoitettiin, että Reevesin elokuvassa nähtäisiin uusi näyttelijä Batmanin roolissa, eikä elokuva tulisi liittymään meneillä olevaan DC:n elokuvauniversumiin. Batmaniksi valittiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tuttu Robert Pattinson, mikä aiheutti raivoa fanien keskuudessa ja jopa internetvetoomuksia Pattinsonin erottamiseksi. Siitä huolimatta kuvaukset käynnistyivät Pattinsonin kanssa tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesällä 2020 kuvauksia päästiin jatkamaan hetkellisesti, mutta pian Pattinson sai koronatartunnan. Syksyllä Pattinson palasi kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä valmiiksi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2021, mutta viivästysten takia sen ensi-ilta siirrettiin ensin syksylle ja lopulta tämän vuoden maaliskuulle. Nyt The Batman saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani... joskin olin aluksi skeptinen. Minua harmitti, että Affleckilta evättiin mahdollisuus näytellä hahmoa soololeffassa, enkä lämmennyt Pattinsonin valitsemiselle. Kuitenkin elokuvan ensimmäinen traileri vakuutti minut täysin puolelleen ja siitä asti olen odottanut leffaa yhä vain innokkaammin. Olinkin todella jännittynyt mennessäni katsomaan The Batmanin sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun sarjamurhaaja ottaa kohteekseen Gotham Cityn poliittisesti merkittäviä henkilöitä, toista vuotta kaupungin suojelijana toimivan Batmanin täytyy ratkoa rikospaikoille jätetyt arvoitukset pysäyttääkseen mielipuolen.

Robert Pattinsonin roolittaminen miljardööri Bruce Waynen, eli naamiokostaja Batmanin rooliin silitti monia faneja pahasti vastakarvaan. Twilight-leffoista tuttua Pattinsonia pidettiin välittömästi elokuvan epäonnistumisen merkkinä ja kun erottamista koskevia nettivetoomuksia ei kuunneltu, moni fani jopa ilmoitti boikoitavansa leffaa näyttelijän takia. Tunnustan olleeni todella epäileväinen, kun luin roolituksesta ja pelänneeni pahinta, mutta parin viime vuoden aikana olen ehtinyt lämmetä idealle ja nyt kun olen oikeasti nähnyt Pattinsonin Batmanina, voin huojennuksekseni todeta, että hän on nappivalinta rooliin. Pattinson tulkitsee erinomaisesti viittasankaria, joka on hakannut rikollisia Gothamin yössä vasta vähän päälle vuoden ajan. Hän on yhä nuori ja aloittelija, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja vimmaisempi hommassaan. Tämä Batman on niinkin hurahtanut lepakkoleikkeihin, että Pattinsonia hädin tuskin nähdään ihan vain Bruce Waynena, koska hahmo ei halua olla Bruce Wayne. Vaikka Batman on vuosien saatossa nähty monen näyttelijän tulkitsemana monessa eri projektissa, on hienoa, että hahmosta voidaan yhä saada aikaiseksi hyvin erilainen ja virkistävä versio, jota ainakin itse haluaisin nähdä äärimmäisen mielelläni lisää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Brucen uskollinen hovimestari Alfred Pennyworth (Andy Serkis), joka saa harmillisen vähän ruutuaikaa, komisario James Gordon (Jeffrey Wright), joka on Gothamin poliiseista ainoa, joka uskoo Batmaniin, pikkurikollinen Selina Kyle eli Kissanainen (Zoë Kravitz), joka herättää Batmanissa monenlaista kiinnostusta, rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro), joka yhdessä Pingviinin (arpiselta Robert De Nirolta näyttävä Colin Farrell) kanssa johtaa Gothamin huumebisneksiä, sekä kaupungin johdon polvilleen pistävä mysteerimies Arvuuttaja (Paul Dano), joka ryhtyy hyytävään leikkiin Batmanin kanssa. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. Dano on suorastaan karmiva psykopaattina, jonka katalat suunnitelmat pistävät Batmanin kyvyt todelliseen koetukseen. Pelottavaa Arvuuttajassa on, että tällainen tyyppi voisi olla ihan oikeastikin olemassa.

Jos menee katsomaan The Batmania, odottaen toiminnantäyteistä supersankariseikkailua, tulee luultavasti pettymään ja pahasti. The Batman on täysin erilainen kuin muut supersankarielokuvat - niinkin erilainen, että sitä on vaikea kutsua sellaiseksi. Kyseessä on enemmänkin David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) jalanjäljissä kulkeva synkkä murhaajajahti, joka miellyttää luultavasti enemmän aikuisyleisöä kuin nuorempia katsojia - vähän niin kuin muutaman vuoden takainen Joker (2019). Toimintaa on kyllä seassa ja Batman hakkaa rikollisia sairaalakuntoon useaan otteeseen, mutta pääasiassa leffa on enemmänkin rauhassa eteenpäin liikkuva rikosdraama, jossa päähenkilö nyt sattuu pukeutumaan lepakoksi.

Itse olin heti ensiminuuteista täysin myyty ja mykistynyt näkemästäni. The Batman imaisi minut välittömästi mukaansa tummasävyiseen, sateiseen ja likaiseen kuvaukseen korruptoituneesta kaupungista, jota yksi oman käden oikeutta harjoittava naamiomies yrittää saada puhdistettua. Filmi nostattaa jännitteen välittömästi korkealle, eikä suostu päästämään katsojaa irti painostavasta otteestaan, ennen kuin lopputekstit lähtevät rullaamaan. Ja vielä senkin jälkeen elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Ennakkoon pelkäämäni kolmen tunnin kesto meni yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi viimevuotinen, puolet lyhyempi sarjisleffa Venom: Let There Be Carnage (2021) tuntui pitkäveteisemmältä kuin tämä erinomaisesti rakennettu rikostarina.

Kuten olette varmaan huomanneet, olen käyttänyt elokuvasta ilmaisuja "rikosdraama" ja "rikostarina", sillä The Batman todella on enemmän noir-tyylinen rikostrilleri kuin perinteinen sarjakuvafilmatisointi. Sen sijaan, että filmissä taisteltaisiin jotain maailmanvalloitustoiveissa olevaa superpahista vastaan, elokuva kertoo sekopäisen, mutta samalla pelottavan nerokkaan sarjamurhaajan metsästämisestä. Ja siitä päästäänkin nimikkohahmoon liittyvään puoleen, joka on jäänyt aiemmissa elokuvasovituksissa todella vähälle huomiolle. Batman on sarjakuvissa usein tituleerattu maailman parhaaksi etsiväksi ja juuri sitä hän on tässä leffassa: etsivä. Komisario Gordonin kanssa Batman muodostaa mainion kaksikon ja heidän kohtauksiaan rikospaikoilla on vangitsevaa seurata.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves, joka on tunnettu esimerkiksi katastrofileffa Cloverfieldin (2008) ja Apinoiden planeetan vallankumouksen (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sodan apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) tekijänä. Reevesillä on ollut vahva visio siitä, kuinka hän haluaa tuoda yön ritarin valkokankaille ja hänen työstä uhkuu intohimo projektia kohtaan. Reevesin rakentama tunnelma on todella upea ja hän pitää jännitettä taiturimaisesti yllä läpi pitkän keston. Lisäksi Reevesin ja Peter Craigin työstämä käsikirjoitus on erittäin laadukas. Seasta löytyy oikeastaan vain muutama tönkkö ja turha repliikki, jotka olisi voinut karsia pois - erityisesti kun elokuva onnistuu muuten käyttämään esimerkillisen hienosti sanatonta viestintää hahmojen katseiden kautta. En muistakaan, milloin jossain leffassa olisi viimeksi hyödynnetty näin hyvin hahmojen katseita. Se, miten Batman katsoo muita ja miten muut katsovat häntä, on vaikuttava tehokeino.

The Batman on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja filmin synkkyydessä on ahdistavuudenkin keskellä jotain aika kaunista. Valaisua ja värejä (ja värittömyyttä) käytetään taidokkaasti. Leikkaus on onnistunutta niin, ettei elokuva tunnu lähes kolmetuntiselta. Elokuva saa edetä rauhassa, mutta koukuttavuus ei pääse herpaantumaan. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot, vaikka etukäteen olinkin epäileväinen Batmanin ja Arvuuttajan toteutuksista. Maskeeraukset ovat myös hyvin hoidetut, joskin ihmettelen päätöstä saada Colin Farrell näyttämään arpiselta Robert De Nirolta. Efektit ovat oivalliset, joskin huomattavasti pienimuotoisemmat kuin nykypäivän sarjakuvaelokuvissa yleensä. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Michael Giacchinon lumoavasti tunnelmia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Batman on erinomainen ja poikkeuksellinen sarjakuvafilmatisointi, joka tuntuu enemmän rikosjännäriltä kuin supersankarielokuvalta. Toimintaa on seassa ja tappelut ovat varsin tylyjä, mutta pääasiassa elokuva keskittyy sarjamurhaajan hitaan piinaavaan jahtaamiseen, kaupungin korruption paljastamiseen ja päähenkilön omien ongelmien ratkomiseen. Robert Pattinson voittaa nopeasti puolelleen Batmanin roolissa, tarjoten uudenlaisen tulkinnan hahmosta. Batmanin etsiväpuoleen on panostettu enemmän ja rikospaikkatutkinnat Gordonin kanssa ovat koukuttavaa katseltavaa. Muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Paul Danon Arvuuttaja on hyytävä pahis, erityisesti kun tällainen sekopää voi olla ihan oikeastikin olemassa. Elokuvan liki kolmetuntinen kesto menee yllättävän vauhdilla. Matt Reevesin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erittäin vahvoja ja Reeves onnistuu pitämään katsojaa tiukasti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava. The Batman ei välttämättä innosta nuorta yleisöä, jotka kaipaavat supersankarielokuvilta lähinnä näyttävää toimintaspektaakkelia. Aikuiseen makuun filmi voi kuitenkin kolahtaa todella isosti. Jatko-osa on jo suunnitteilla ja odotan sitä suurella innolla. En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut Gothamin poliisivoimista ja Farrellin Pingviinistä kertovista televisiosarjoista, joita HBO Maxiin parhaillaan työstetään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Batman, 2022, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, 6th & Idaho Productions

Arvostelu: Wayne's World 2 (1993)

WAYNE'S WORLD 2

Ohjaus: Stephen Surjik
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.

Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.

Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.

     Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.

Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.

Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.

Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.

Yhteenveto: Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures

Arvostelu: Olimme sotilaita (We Were Soldiers - 2002)

OLIMME SOTILAITA

WE WERE SOLDIERS

Ohjaus: Randall Wallace
Pääosissa: Mel Gibson, Madeleine Stowe, Sam Elliott, Greg Kinnear, Chris Klein, Clark Gregg, Jon Hamm, Barry Pepper, Keri Russell, Mark McCracken, Edwin Morrow, Ryan Hurst, Blake Heron, Desmond Harrington, Brian Tee ja Đơn Dương
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

We Were Soldiers, eli suomalaisittain Olimme sotilaita perustuu Yhdysvaltojen armeijan everstiluutnantti Hal Mooren kirjaan We Were Soldiers Once... and Young vuodelta 1992, joka kertoo Mooren kokemuksista 14. marraskuuta 1965 käydystä la Drangin laakson taistelusta Vietnamin sodassa. Elokuvantekijä Randall Wallace luki kirjan ja innostui sen kääntämisestä elokuvaksi. Wallace tarttui erityisesti Mooren kommenttiin, että kaikissa Hollywood-elokuvissa tapahtuman kuvaus oli väärin ja Wallace päätti vihdoin tehdä kunniaa Mooren kokemille tapahtumille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Olimme sotilaita sai maailmanensi-iltansa 25. helmikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi kelvollisesti, mutta sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse en ollut ennen nähnyt Olimme sotilaita, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Marraskuussa 1965 Yhdysvaltojen everstiluutnantti Hal Moore saa tehtäväkseen viedä kouluttamansa sotilaat Vietnamiin taisteluun, kun paikalliseen amerikkalaiseen tukikohtaan on hyökätty. La Drangin laaksossa 400 amerikkalaissotilasta joutuvat kohtaamaan kymmenkertaisen määrän vietnamilaisia.

Elokuvan pääroolissa amerikkalaissotilaita komentavana ja leffan pohjana toimivan kirjan kirjoittaneena everstiluutnantti Hal Moorena nähdään Mel Gibson, jonka ohjaaja Wallace halusi mukaan, kaksikon tehtyä yhteistyötä Oscar-voittajafilmi Braveheart - taipumattomassa (Braveheart - 1995). Gibson sopii tietty erittäin hyvin osaansa urhoollisena ja auktoriteettisena jenkkisotilaana, kuten häneltä voikin odottaa. Syvyyttä hahmoon tuodaan hänen perheensä kautta (vaimoa näyttelee Madeleine Stowe, joka saa muutaman oman kohtauksensa), jolloin Mooren haluaa selviytyvän taistelusta. Toki se, että elokuva perustuu hänen kirjaansa, paljastaa jo jotain...

     Hal Mooren komennuksessa Vietnamiin lähtevät mm. pilotit Snakeshit (Greg Kinnear) ja Too Tall (Mark McCracken), ylivääpeli Plumley (Sam Elliott), sotilaat Geoghegan (American Pie -komedioista, 1999-2020, tuttu Chris Klein), Metsker (myöhemmin Marvelin elokuvauniversumissa, 2008-, agentti Coulsonia näytellyt Clark Gregg), Dillon (myöhemmin Mad Men -sarjasta, 2007-2015, tunnetuksi noussut Jon Hamm), Savage (Ryan Hurst), Bungum (edesmennyt Blake Heron) ja Jimmy (Brian Tee), sekä toimittaja Joe Galloway (Barry Pepper). Osaa sotilaista saadaan syvennettyä edes hieman, joskin tiettyjen hahmojen paljastaessa omaavansa perheen, katsoja voi tehdä jo johtopäätöksiä tulevasta. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi. Karismaattinen Elliott on tietty mahtava nuorille sotilaille alati kettuilevana ylivääpelinä.

Olimme sotilaita -elokuvasta tuskin muodostuu koskaan mitään sotaelokuvien klassikkoa ja se tulee aina jäämään muiden Vietnamin sodasta kertovien filmien, kuten Ilmestyskirja. Nytin (Apocalypse Now - 1978), Platoon - nuorien sotilaiden (Platoon - 1986) ja Full Metal Jacketin (1987) varjoon, mutta on se silti pätevä ja mainio teos. Kyseessä ei ole niin tiukka ja tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä kuin mitä materiaalista voisi saada aikaiseksi, mutta jo tällaisenaan toteutus toimii. Elokuva rakentaa toimivasti tunnelmaa kohti itse la Dragin laakson taistelua ja ensimmäisellä puoliskollaan se esittelee sujuvasti sotilasporukkaansa. Vaikka hahmoista ei hirveästi irtoa, ovat heidän suhteensa toisiinsa onnistuneesti luodut ja katsoja haluaisi kaikkien pääsevän reissulta elävänä takaisin. Turha toivohan se on.

Itse taistelu on suurimmaksi osaksi todella näyttävästi toteutettu, oli kyse sitten yksittäisistä pienemmistä hetkistä tai järjettömän suurista räjähdyksistä, joissa tehostetiimi on päässyt todella paukuttelemaan. Parasta on seurata pientä, keskelle viidakkoa jumiin jäävää joukkoa, joka yrittää tehdä parhaansa jäädäkseen eloon vihollisten ympäröimänä. Vaikuttavin kohtaus taitaa kuitenkin olla sellainen, jossa ei nähdä taistelua lainkaan. Ensimmäisen taistelupäivän jälkeisenä aamuna sotilaiden vaimoille saavutaan kertomaan suru-uutiset kaatuneista, mikä johtaa liikuttavaan näyttelijätyöhön. Tästä huolimatta leffalla on välillä paha tapa lipsahtaa melodraaman puolelle ja muutamat voimakkaiksi tarkoitetut hetket ovat toteutukseltaan lähinnä imeliä. Suru-uutiskohtauksenkin meinaa pilata väliin leikattu Yhdysvaltojen lippu. Se selvästi korostaa urheiden sotilaiden arvoa, mutta jokin siinä silti silittää vastakarvaan.

Randall Wallace oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, vuoden 1998 Rautanaamion (The Man in the Iron Mask) ja paikoitellen tietyn kokemattomuuden huomaa. Wallace tekee monin tavoin todella hyvää työtä, muttei täysin onnistu herkkyydessä ja hoitaa jenkkihabituksen nolosti. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu kasaan oivallisesti. Lavasteet ovat hienot, sotilaiden asut onnistuneet ja raa'at maskeeraukset välillä vakuuttavan kuvottavia. Yhtä selvästi digitaalista helikopterikuvaa lukuun ottamatta erikoistehosteet toimivat edelleen. Sotaelokuvaa tietty vain vahvistaa hyvä äänimaailma ja kaikenlaisten aseiden pauhu ja huuto tekevät osasta kohtauksia intensiivisiä. Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat osittain hyvät, mutta toisaalta ne myös lisäävät sitä melodramaattista henkeä.

Yhteenveto: Olimme sotilaita on hyvä sotaelokuva, joka ei kuitenkaan ihan saavuta potentiaaliaan. Taistelukohtaukset ovat näyttäviä ja ne pitävät onnistuneesti mukanaan, vaikka se todellinen tiivis tunnelma jää uupumaan. Efektitiimi pistää parastaan sotakuvausten aikana ja räjähteitä on käytetty niin, että Michael Baykin olisi ylpeä. Silti isoimman vaikutuksen tekee kohtaus, jossa kuolleiden sotilaiden omaisille saavutaan kertomaan suru-uutisia. Paikoitellen filmi äityy turhan kiusalliseksi amerikkalaispaatokseksi ja toisinaan taas sen draamapuoli tuntuu siirappiselta, mutta silti elokuva toimii mainiosti. Mel Gibson istuu täydellisesti päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Olimme sotilaita ei jää samalla lailla mieleen kuin monet muut sotaelokuvat, mutta kyllä sen ainakin kertaalleen katsoo täysin sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
We Were Soldiers, 2002, Icon Entertainment International, Motion Picture Production GmbH & Co. Erste KG, StudioCanal, Wheelhouse Entertainment

Arvostelu: Uncharted (2022)

UNCHARTED

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Tom Holland, Mark Wahlberg, Antonio Banderas, Tati Gabrielle, Sophia Ali, Manuel de Blas, Steven Waddington, Rudy Pankow ja Pilou Asbæk

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Uncharted perustuu Naughty Dogin samannimiseen pelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2007 pelillä Uncharted: Drake's Fortune. Jo vuotta myöhemmin Sonyn tuottaja Avi Arad ryhtyi työstämään elokuvasovitusta pelien pohjalta. Thomas Dean Donnelly ja Joshua Oppenheimer alkoivat kirjoittamaan elokuvaa, mutta heidät korvattiin pari vuotta myöhemmin David O. Russellilla, jonka oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Russell päätti kuitenkin tehdä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012), joten hänen tilalle pestattiin Neil Burger, joka taas jätti projektin tehdäkseen Divergent - Outolinnun (Divergent - 2014). Seth Gordon valittiin uudeksi ohjaajaksi, mutta hän päätyikin tekemään Baywatchin (2017). Gordonia seurasi Shawn Levy, joka halusikin ohjata Free Guyn (2021), sekä Dan Trachtenberg ja Travis Knight, jotka molemmat lähtivät projektista. Käsikirjoitusta olivat työstämässä mm. Marianne ja Cormac Wibberley, David Guggenheim, Mark Boal ja Joe Carnahan, kunnes Rafe Judkins, Art Marcum ja Matt Holloway saivat tehtyä tekstin, joka miellytti studiota. Ruben Fleischer palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua maaliskuussa 2020... mutta ne jouduttiin keskeyttämään välittömästi alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat heinäkuussa ja nyt monen vuoden viivästymisen jälkeen Uncharted on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Olen itse pariin otteeseen pelannut jotain Uncharted-peliä, mutten ole sen enempää perehtynyt aiheeseen. Kiinnostuin silti filmistä, kun kuulin sellaisen olevan tulossa, mutta elokuvan kokema tuotantohelvetti sai minut laskemaan odotuksiani huomattavasti. Menin katsomaan Unchartedin lopulta IMAXiin muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Baarimikkona työskentelevä Nathan Drake lyöttäytyy yhteen Victor "Sully" Sullivanin kanssa löytääkseen kadoksissa olevan isoveljensä Samin, sekä löytöretkeilijä Magalhãesin mittavan kulta-aarteen.

Siitä huolimatta, että pelisarjan innokas fani Nathan Fillion yritti vuosia päästä tähdittämään Uncharted-elokuvaa ja teki jopa yllättävänkin mainion fanifilmin, saaden pelien fanit puolelleen, studio päätti palkata Nathan Draken rooliin Spider-Man -tähti Tom Hollandin. Vaikka aluksi minua harmitti Fillionin puolesta, ettei hän saanut roolia ja koin Hollandin liian nuoreksi elokuvaan, Holland onnistui nopeasti voittamaan minut puolelleen. Hän on jo osoittanut pätevyytensä filmitähteydessä supersankarina ja tekee nyt saman seikkailijana. Vetreä Holland pistää tutulla tavalla itsensä täysillä likoon ja on kiva nähdä päätähden oikeasti tekevän stunttejaan.

     Kun elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan yli kymmenen vuotta sitten, Mark Wahlberg oli pitkään ehdolla pääosaan Nathaniksi. Elokuvan teossa kesti kuitenkin niin kauan, että Wahlberg todettiin liian vanhaksi rooliin ja niinpä hän joutuu tyytymään Nathanin pestaavan Victor Sullivanin, eli kavereille ihan vain Sullyn osaan. Wahlbergin valinta pistää fanit varmasti nostelemaan kulmakarvojaan, mutta itse totuin häneenkin hyvin nopeasti. Hollandin ja Wahlbergin kettuilukemia toimii heti hilpeästi, minkä ansiosta kaksikkoa seuraa mielellään.

Elokuvassa nähdään myös Antonio Banderas Magalhãesin aarteen perässä olevana Santiago Moncadana, Tati Gabrielle tätä seuraavana Jo Braddockina, sekä Sophia Ali Nathanin ja Sullyn matkaan tarttuvana Chloe Frazerina. Gabrielle ja Ali toimivat oivallisesti rooleissaan, mutta Banderas jättää kylmäksi pahisosastolla. Banderas on kyllä lahjakas näyttelijä, mutta jopa hänelle tuottaa vaikeuksia saada mitään irti tylsästä hahmostaan.

Unchartedin pitkä tuotantohelvetti ohjaajanvaihdosten ja useiden käsikirjoitusten kera sai minut epäilemään vahvasti elokuvan onnistumisen puolesta, mutta yllättäen kyseessä onkin ihan kelvollinen aarrejahti, joka viihdyttää tarpeeksi toimivasti läpi kahden tunnin kestonsa. Seassa on kaikkea, mitä kunnon Indiana Jones -jäljitelmältä sietääkin odottaa. On vanhojen karttojen tutkimista, ikivanhoja esineitä jotka toimivat avaimina, ansojen täyttämiä salakäytäviä, eksoottisia lokaatioita ja toki omaa etuaan ajavia takinkääntäjiä. Tarina kulkee todella tuttuja latuja ja ainoat juonenkäänteet syntyvät muka-yllättävistä petturuuksista. Tosin eipä niitä voi käänteiksi kutsua, sillä heti alussa Sully varoittaa Nathania, että tällä alalla keneenkään ei voi luottaa.

Ongelmineenkin Uncharted tarjoaa mukavaa eskapismia, joka saa parin tunnin ajaksi unohtamaan arjen huolet ja uppoutumaan seikkailun vietäväksi. Tällaisia "vanhanaikaisia" aarteenmetsästysrainoja ei oikein tehdä enää ja kenties siksi genren kaikki kliseet listalta rastiva Uncharted tuntui niin piristävältä. Tunnelma on oivallisesti rakennettu. Seikkailun kepeä henki on vahvasti läsnä ja välillä seassa on ihan jännittäviäkin vähältä piti -tilanteita. Kaikki johtaa kohti täysin älyvapaata loppuhuipennusta, joka piti tarkoituksellisella hölmöydellään hymyn visusti huulillani.

Monen mutkan kautta ohjaajan hommiin päätyi lopulta Zombielandin (2009) ja Venomin (2018) tehnyt Ruben Fleischer, joka hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti. Käsikirjoittajatrio Judkins-Marcum-Hollowayn teksti ei huimaa päätä ja jotkut repliikit kuulostavat siltä kuin kirjoittajat pitäisivät katsojaa tyhminä, mutta sentään he pitävät filmiä tarpeeksi monipuolisena tapahtumien ja paikkojen puolesta. Lisäksi kolmikko on keksinyt useamman jutun, jotka toistuvat oivallisesti pitkin elokuvaa, kuten Nathanin sytkäri, joka ei meinaa millään toimia, kun sitä tarvitsisi. Uncharted on toimivasti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat onnistuvat vähitellen muovaamaan Nathanin näyttämään peliesikuvaltaan. Erikoistehosteiden taso vaihtelee pitkin elokuvaa, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit lisäävät seikkailun tuntua.

Yhteenveto: Uncharted on vikoineenkin kelpo seikkailuelokuva, joka viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Indiana Jonesin jalanjäljissä kulkeva filmi käy läpi aarteenmetsästysleffojen kliseelistan kohta kohdalta, mutta eipä se kauheasti haittaa, sillä tällaisia leffoja näkee nykyään niin harvakseltaan. Salaisissa, ansojen täyttämissä tunneleissa hiippailu soihtu kädessä ja erilaisten vuosisatoja vanhojen pulmien ratkominen pitivät minut sujuvasti mukanaan ja elokuvan loppuhuipennus on niin hilpeän pöljä, etten voinut olla nauttimatta siitä. Tom Holland ja Mark Wahlberg toimivat lopulta yllättävänkin menevästi pääkaksikkona, mutta Antonio Banderas tuottaa harmillisen pettymyksen roiston roolissa. Käsikirjoituksesta löytyvät päivänselvät ongelmansa ja efektiensä puolesta leffa näyttää aika ajoin viimeistelemättömältä, mutta lopputulos ajaa asiansa tarpeeksi hyvin. Massayleisölle ja monille pelien faneille Uncharted-elokuva tuntuu uppoavan erittäin hyvin ja elokuva nousi heti vuoden tähän asti menestyneimmäksi Hollywood-tuotokseksi. Jatkoa on jo luvattu ja katson sellaisen kyllä ihan sujuvasti.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Uncharted, 2022, Columbia Pictures, Atlas Entertainment, Arad Productions, PlayStation Productions, Ayuntamiento de Madrid, Naughty Dog, Sony Computer Entertainment America

Arvostelu: King Richard: Williamsien tarina (King Richard - 2021)

KING RICHARD: WILLIAMSIEN TARINA

KING RICHARD

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Pääosissa: Will Smith, Aunjanue Ellis, Saniyya Sidney, Demi Singleton, Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson, Layla Crawford, Jon Bernthal, Tony Goldwyn, Erika Ringor, Dylan McDermott ja Kevin Dunn

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

King Richard: Williamsien tarina perustuu tositapahtumiin Richard Williamsista ja hänen tennistä pelaavista tyttäristään Venuksesta ja Serenasta. Zach Baylin kirjoitti heidän elämästään elokuvan käsikirjoituksen, jonka Warner Bros. hankki itselleen huutokaupasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään paria kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvauksia jatkettiin lokakuussa ja lopulta King Richard: Williamsien tarina sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Pari kuukautta myöhemmin leffa julkaistiin Suomen teattereihin ja nyt se on katsottavissa myös HBO Max -palvelussa. Itse kiinnostuin filmistä, kun se oli saapumassa Suomeen, mutta leffa meni minulta silti ohi, enkä käynyt katsomassa sitä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja on nyt ehdolla kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, miespääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja laulu), päätin katsoa King Richard: Williamsien tarinan HBO Maxista.

Comptonissa asuvalla Richard Williamsilla on selvä tavoite mielessään, eikä hän anna minkään tulla sen toteutumisen tielle: hänen tyttäristään Venuksesta ja Serenasta tulee huippuluokan tennispelaajia.

Will Smith tekee yhden parhaista roolitöistään pitkään aikaan Williamsin perheen isänä, Richardina. Richard oli jo ennen lastensa syntymää tehnyt selvän suunnitelman, mikä ohjaisi lapset menestykseen, eikä hän todellakaan anna minkään estää sitä. Smith kanavoi tätä innokasta paloa erinomaisesti, tulkiten hahmoaan ihailtavalla vimmalla. Jo Smithin ansiosta Richardin tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, vaikka nopeasti katsojan mieleen nouseekin ajatuksia Richardin suunnitelmien ja tekojen kyseenalaisuudesta ja hävyttömyydestä. Helposti herää myös ajatus siitä, että pohtiko isä koskaan, mitä hänen tyttärensä haluaisivat elämässään tehdä?

     Aunjanue Ellis nähdään Richardin vaimona Brandyna, kun taas tyttärinä Venuksena ja Serenana nähdään Saniyya Sidney ja Demi Singleton. Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson ja Layla Crawford esittävät perheen kolmea muuta lasta, Tundea, Ishaa ja Lyndreaa, jotka jäävät paria hetkeä lukuun ottamatta täysin tennissiskosten varjoon ja joille ei ole keksitty sen kummempaa sisältöä. Muissa rooleissa nähdään mm. Tony Goldwyn, Jon Bernthal, Kevin Dunn ja Dylan McDermott tennikseen liittyvinä henkilöinä, joista jotkut hoksaavat heti tyttöjen lahjakkuuden ja joista osa torjuu heidät saman tien. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti nuoret Sidney ja Singleton vakuuttavat.

Hieman liian pitkästä kestostaan ja urheiludraamaksi kovin tutun tuntuisia latuja kulkevasta ja yllätyksettömästä tarinastaan huolimatta King Richard: Williamsien tarina osoittautui oikein hyväksi filmiksi - lähinnä juurikin Will Smithin näyttelijätyön ansiosta. Se pitää toimivasti mukanaan silloinkin, kun leffan lähes kahden ja puolen tunnin kesto kaipaisi pientä tiivistämistä ja se tarjoaa niin oivaa ihmissuhdedraamaa, kelvollista perhekuvausta kuin myös jännittäviä tennismatseja. Vaikkei Williamsin perheen toimintatavat aina tunnukaan hyväksyttäviltä ja usein huomaa toivovansa, että Richard kysyisi edes kerran tyttäriltään, onko heillä muita ajatuksia tulevaisuudelleen, perhekuviossa on silti jotain lämmintä. Venuksen ja Serenan kolme muuta siskoa saavat todella vähän sisältöä, mutta ainakin he ovat aina tsemppaamassa yleisössä.

Vaikka Williamsin siskojen tennismenestyksestä ei olisi etukäteen kuullutkaan (kuten minä en ollut kuullut/sisäistänyt, anteeksi sivistämättömyyteni, urheilu ei ole minun juttuni), tarina kulkee niin selkeitä latuja, että lopputuloksen arvaa jo ennen kuin elokuvaa pistää pyörimään. Ei se aina huono juttu ole, mutta välillä tuntuu, että filmi kaipaisi jotain lisäpotkua. Toki, jos tapahtumat etenivät näin helposti kuin elokuva antaa ymmärtää ja tyttöjen menestyksen esteenä oli lähinnä heidän isänsä, jota pelotti vuosia päästää tyttärensä maailmalle, turhaa sitä olisi kirjoittaa mukaan mitään extradraamaa. Vähän myös kummastuttaa, että tummaihoisiksi naisurheilijalegendoiksi nousseiden siskosten sijaan elokuva päättääkin kertoa lähinnä heidän isästään. Hyvä elokuva King Richard on silti.

Elokuvan on ohjannut Reinaldo Marcus Green, jonka aiempiin töihin kuuluvat vähälle huomiolle jääneet Monsters and Men (2018) ja Joe Bell (2020). Green hoitaa tonttinsa pätevästi ja saa Smithistä irti parasta näyttelijätyötä aikoihin. Zach Baylinin käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, mutta se kaipaisi pientä viilausta niin tiivistämisen kuin tyttäriin keskittyvien kuvioiden kanssa. Lisäksi Baylin on yrittänyt tunkea mukaan kummallisen kannanoton poliisirasismiin todella irralliselta tuntuvassa kohtauksessa, jossa perhe katsoo televisiota ja sieltä tulee uutinen tummaihoisen surmanneesta poliisista. Aihe on toki tärkeä ja sitä on hyvä tuoda esille, mutta tähän leffaan se on istutettu kömpelösti. Tekniseltä puoleltaan King Richard: Williamsien tarina on mainio niin kuvauksensa ja valaisunsa, aikaan sopivien lavasteidensa ja asujensa, kuten myös äänimaailmansa suhteen. Kris Bowersin musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: King Richard: Williamsien tarina on erittäin oivallinen urheiludraama, vaikka välillä voi hämmentää, että itse urheilijoiden sijaan filmi keskittyykin heidän sinnikkääseen isäänsä. Will Smith on kuitenkin niin huippuvedossa Richard Williamsina, että elokuva pyörii ymmärrettävästi lähinnä hänen ympärillä. Heikomman päätähden kanssa filmi kompastelisi rajusti. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa oivallisesti, mutta jäävät auttamatta yhden uransa huippurooleista tekevän Smithin varjoon. Kahden ja puolen tunnin kestossaan filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta jo tällaisenaan elokuva pitää hyvin mukanaan. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tarjoa, mutta sitä on silti mielenkiintoista seurata. Tunnelma on onnistuneesti rakennettu ja ajankuva taidokkaasti toteutettu. King Richard: Williamsien tarina jää mieleen lähinnä Smithin vakuuttavan roolisuorituksen ansiosta, mutta on se muutenkin erittäin passeli urheiluleffa, jonka katsoo mielellään joskus toistekin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Richard, 2021, Warner Bros., Star Thrower Entertainment, Westbrook Studios, Keepin' It Reel

Arvostelu: John Carter (2012)

JOHN CARTER

Ohjaus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau
Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa, Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.

Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.

Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.

     Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.

Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.

Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002). 

Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.

Yhteenveto: John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Ratkaiseva isku (Sudden Impact - 1983)

RATKAISEVA ISKU

SUDDEN IMPACT

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Clint Eastwood, Sondra Locke, Pat Hingle, Michael Currie, Paul Drake, Audrie J. Neenan, Bradford Dillman, Albert Popwell, Michael V. Gazzo ja Bette Ford
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

"Go ahead. Make my day."

Clint Eastwoodin tähdittämä rikosjännäri Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Magnum .44 (Magnum Force - 1973) oli vielä isompi hitti ja sen jälkeen ilmestynyt Murskaaja (The Enforcer - 1976) sitäkin menestyksekkäämpi lippuluukuilla, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Elokuva lähti liikkeelle Charles B. Piercen ja Earl E. Smithin kirjoittamasta tarinasta, jossa nainen kostaa raiskaajilleen murhaamalla heidät, mutta projekti ei sellaisenaan edennyt, kunnes Joseph Stinson muovasi siitä neljännen Likainen Harry -elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1983 ja lopulta Sudden Impact, eli suomalaisittain Ratkaiseva isku sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Tämäkin leffa onnistui ylittämään edeltäjänsä lippuluukuilla ja elokuva nautti jonkin aikaa kaikkien aikojen menestyneimmän nelososan tittelistä. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle. Itse olin katsonut ensimmäisen Likaisen Harryn joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan ennen katsonut sen jatko-osia. Kun viime vuonna huomasin ensimmäisen elokuvan täyttävän 50 vuotta, päätin katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat juhlan kunniaksi. Puolisentoista kuukautta Murskaajan jälkeen katsoin vihdoin Ratkaisevan iskun.

Etsivä Harry Callahan on turhautunut, sillä hänen tutkintansa todetaan kerta toisensa perään ongelmallisiksi oikeudessa ja hänet määrätään vapaalle. Kuitenkin kun joku ryhtyy tappamaan miehiä tietyllä tyylillä, Callahan kutsutaan takaisin töihin selvittämään syyllinen.

Ensimmäistä kertaa urallaan Clint Eastwood nähdään neljännen kerran samassa elokuvasarjassa pääroolissa. Tällä kertaa Eastwood ei kuitenkaan vain näyttele likaista Harrya, etsivä Callahania, vaan hän myös toimii filmin ohjaajana. Eastwood hoitaakin molemmat puolet sujuvan mallikkaasti. Hänestä löytyy yhä äreyttä ja puhtia Harry Callahanina ja hän rakentaa oivaa trilleriä kameran takana.

     Eastwoodin lisäksi elokuvassa nähdään mm. Michael Currie poliisiluutnantti Donnellyna, Pat Hingle San Paulon poliisipäällikkö Janningsina, Sondra Locke elämänsä vääryyttä korjaavana Jennifer Spencerinä, Paul Drake häijynä Mickinä, sekä Audrie J. Neenan tätä auttavana Rayna. Edellisissä Likainen Harry -leffoissa eri sivurooleissa nähty Albert Popwell esiintyy tällä kertaa Harryn kaverina Horace Kinginä. Currie ja Hingle ajavat asiansa päällikköhahmoina, jotka ovat molemmat kyllästyneitä Harryn tyyliin hoitaa hommat lakia kiertäen. Locke on mainio valinta Spenceriksi, joka nousee pian filmin mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Kun Charles B. Pierce ja Earl E. Smith työstivät elokuvan pohjatarinan, Spencer toimikin päähenkilönä. Koska juoni on alun perin rakennettu eri hahmon ympärille, tarkoittaa tämä sitä, että Harrylle täytyy hieman väkisin keksiä puuhaa elokuvan alkupäässä. Drake ja Neenan edustavat kelvollisesti pahisosastoa, vaikka heidän hahmonsa jäävätkin aika latteiksi. 

Ratkaiseva isku on Likainen Harry -saagan edellistä osaa, Murskaajaa väkevämpi filmi, vaikka tästäkin löytyy omat vikansa, eikä alkuperäisen teoksen hienoutta enää millään saavuteta. Tietyt jutut alkavat olla jo vähän turhankin tuttuja ja käytettyjä juttuja etsivä Harry Callahanin seikkailuissa. Alkupäässä täytyy tietysti olla kohtaus, jossa Harry esittelee väkevyyttään jonkin sortin pahassa paikassa roistojen keskellä. Kohtaus on tavallaan mainio, mutta samalla hieman väkinäinen ja turhankin turvallinen. Myös tarinassa on omat heppoisuutensa ja lähes kahden tunnin kestossa filmi tuntuu paikoitellen turhan pitkältä. Kenties isoin ongelma onkin, että kun tietyt asiat alkavat selviämään katsojalle, itse Harry tuntuu muuttuvan vähemmän mielenkiintoiseksi, eikä katsoja edes halua Harryn ottavan kiinni tämänkertaista murhaajaa.

Sitten taas tämä puoli tuo omat onnistumisensa. On oiva käänne elokuvalle, että katsoja onkin murhaajan puolella ja haluaa nähdä tämän nousevan voitokkaaksi. Se tuo mukaan tiettyä piristysruisketta, leffan ollessa muuten niin tyypillinen kyttäraina. Sekaan mahtuu tarpeeksi mukaansatempaavia toimintakohtauksia ja takaa-ajoja, sekä tuttua Harryn kyynistä huumoria. Loppuhuipennus ajaa hyvin asiansa, vaikka samalla hieman turhauttaakin, kuinka Harrysta tehdään sankari, kun hommat olisi voinut ratkoa eri tavalla. Tietyistä onnistumisista huolimatta elokuva ei loppujen lopuksi tunnu tarjoavan sitä ratkaisevaa iskua.

Teknisiltä ansioiltaan Ratkaiseva isku on toimiva, vaikka leikkauksessa sitä olisikin voinut tiivistää. Mukana on hyvää kuvausta (loppuhuipennuksessa on erinomainen otos Harrysta lähes pelkkänä siluettina), mainiota valaisua, oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia, kuten myös päteviä erikoistehosteita. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja on mukava kuulla Lalo Schifrinin palaavan etsivä Harryn murhatutkimusseikkailujen säveltäjäksi.

Yhteenveto: Ratkaiseva isku on oiva rikosjännäri ja hieman sarjan edellistä elokuvaa, Murskaajaa parempi paketti. Clint Eastwood pysyy karismaattisena Harry Callahanin roolissa, mutta tällä kertaa hän näyttää taitojaan myös kameran toisella puolella. Eastwoodin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa pätevästi. Elokuvan pieneksi ongelmaksi, sekä toisaalta myös eduksi koituu se, ettei sitä alun perin kirjoitettu Likainen Harry -filmiksi, jolloin Harry tuntuu paikoitellen sivuhahmolta omassa leffassaan. Etsittyä murhaajaa hyödynnetään kekseliäästi ja katsoja saattaakin huomata olevansa tämän puolella. Paikoitellen elokuva tuntuu ylipitkältä ja loppuhuipennuksen olisi voinut toteuttaa toisin, mutta muuten Ratkaiseva isku on hyvä lisäys etsivä Callahanin seikkailuihin. Seuraavaksi onkin sitten tiedossa sarjan viimeinen osa, Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sudden Impact, 1983, Warner Bros., The Malpaso Company

Arvostelu: Texasin moottorisahamurhat (Texas Chainsaw Massacre - 2022)

TEXASIN MOOTTORISAHAMURHAT

TEXAS CHAINSAW MASSACRE

Ohjaus: David Blue Garcia

Pääosissa: Sarah Yarkin, Elsie Fisher, Jacob Latimore, Jessica Allain, Mark Burnham, Moe Dunford, Olwen Fouéré, Alice Krige, William Hope, Nell Hudson ja Sam Douglas

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 18

Tobe Hooperin kauhuelokuva Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974) oli jättimenestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityypin merkkiteoksista. Elokuvaa jatkettiin filmeillä Texasin moottorisahamurhaaja 2 (The Texas Chainsaw Massacre 2 - 1986), Leatherface: The Texas Chainsaw Massacre III (1990) ja Texasin moottorisahamurhaaja - uusi sukupolvi (Texas Chainsaw Massacre: The Next Generation - 1995). 2000-luvun alussa alkuperäisen elokuvan pohjalta tehtiin uudelleenfilmatisointi Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), jolla tehtiin esiosa Teksasin moottorisahamurhaaja - pahan alku (The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning - 2006). Alkuperäisen elokuvan sarjaa yritettiin jatkaa elokuvalla Texas Chainsaw 3D (2013), joka unohti aiemmat jatko-osat aikajanalta, sekä esiosalla Leatherface (2017). Näistä jälkimmäisen filmin tekijät suunnittelivat jatko-osan tekoa, mutta menettivät elokuvaoikeudet, kun Leatherfacen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Legendary Pictures hankki oikeudet itselleen ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2020 Ryan ja Andy Tohillin ohjauksessa. Studio oli kuitenkin tyytymätön veljesten kädenjälkeen, joten heidät erotettiin ja tilalle palkattiin David Blue Garcia, joka aloitti filmin kuvaukset alusta. Elokuva saatiin valmiiksi ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuonna 2021, mutta koronaviruspandemian takia levitysoikeudet myytiin Netflixille. Nyt uusi Texasin moottorisahamurhat -elokuva on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin. Olen nähnyt leffasarjasta vain alkuperäisen filmin, vuoden 2003 uudelleenfilmatisoinnin ja Texas Chainsaw 3D:n - tosin juuri väärässä järjestyksessä. Alkuperäinen leffa on yksi kauhusuosikeistani, joten minua kiinnosti nähdä, onnistuisiko jatko-osa tavoittamaan edes osasen sen hienoudesta. Pistin Texasin moottorisahamurhat pyörimään heti julkaisupäivän aamuna.

Ryhmä nuoria idealisteja yrittää herättää eloon liki hylätyn texasilaiskaupungin. Siellä heitä kuitenkin odottelee Leatherface, joka tervehtii kutsumattomia vieraita moottorisahansa kanssa.

Sarah Yarkin, Elsie Fisher, Jacob Latimore, Jessica Allain ja Nell Hudson näyttelevät siskoksia Melodyä ja Lilaa, heidän kaveriaan Dantea, tämän tyttöystävää Catherinea ja Ruthia, jotka matkustavat pieneen Harlow'n kaupunkiin Texasissa, aikeenaan herättää aavekaupunki takaisin elävien kirjoihin. Kuten odottaa saattaa, hahmot pysyvät koko elokuvan aikamoisina pahveina, joiden selviytyminen ei jaksa kiinnostaa, kun Leatherface (Mark Burnham) virittelee moottorisahansa valmiiksi pilkkomispuuhiin. Siskoksista Melodystä ja Lilasta yritetään saada vähän jotain aikaiseksi, varsinkin traumatisoituneesta Lilasta, mutta he jäävät silti aika yhdentekeviksi tyypeiksi. Leatherfacen paluu on katsojan vinkkelistä ihan iloinen tapahtuma ja on kiva nähdä, että elokuvan mukaan suunnilleen 70-vuotias pappa jaksaa vielä juosta yhtä sinnikkäästi vetreiden nuorukaisten perässä.

Texasin moottorisahamurhat vuosimallia 2022 on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se on tyhjänpäiväinen kauhuleffasarjan henkiinherättely vuoden 2018 Halloweenin hengessä, joka yrittää pyyhkiä aikajanalta sarjan aiemmat osat. Tämä niksihän tehtiin sarjassa kertaalleen jo Texas Chainsaw 3D:ssä, mutta hei, mitäpä turhaa keksiä pyörää uudestaan. Tärkeintähän on päästä näkemään, kun Leatherface leikkelee ihmisiä palasiksi moottorisahansa kanssa. Sitä odottavat saavat tosiaan mitä tilaavat, eikä ansaitusti K18-leiman saanut filmi pidättele iskujaan, kun veriroiske käynnistyy. Ensimmäinen tappo sai kyllä loksautettua meikäläisen suun auki ja raakuusmässäily sen kuin pahenee. Yhdessä bussikohtauksessa homma menee tosin jo hieman koomiseksi.

Tarinallisesti filmiltä on turha odottaa mitään ihmeellistä, eikä se sinänsä haittaa. Ei alkuperäistä Texasin moottorisahamurhiakaan oltu Oscarin arvoisella käsikirjoituksella pilattu, mutta siinä juonen yksinkertaisuus toimikin yhtenä tehokeinona. Alkuperäisen filmin vetonaulana toimii kuitenkin sen äärimmäisen epämiellyttävä ja suorastaan piinaava tunnelma. Uusi elokuva ei harmillisesti ole edes kovin jännittävä. Seasta löytyy pari ihan tiivistunnelmaista kohtausta, mutta siihen se jääkin. Onneksi leffa ymmärtää olla erittäin tiivis kestoltaan; jo tunnin ja vartin kohdalla pistetään lopputekstit pyörimään. Kun Leatherface ryhtyy murhapuuhiinsa (ja se tapahtuu varsin pian), ei hahmoille tai katsojille pahemmin löydy hengähdystaukoja, eikä filmi ehdi käydä tylsäksi.

Elokuvan alkuperäiset ohjaajat, Tohillin Ryan ja Andy saivat tosiaan kenkää kuvausten alkupäässä ja tilalle valittiin aiemmin vain yhden leffan, Tejanon (2018) ohjannut David Blue Garcia. Garcian työ ajaa asiansa, mutta todellinen pelottavuus jää uupumaan. Chris Thomas Devlinin käsikirjoitus tuntuu hätäisesti kyhätyltä ja on selvää, että Devlin on katsonut vuoden 2018 Halloweenia tekstiä työstäessään. Elokuva jopa yrittää tehdä samaa kuin Halloween Jamie Lee Curtisin Laurie-hahmon kanssa, mutta varsin kiusallisesti. Texasin moottorisahamurhat on kuitenkin taidokkaasti kuvattu elokuva. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja Leatherfacen ihmiskasvomaski onnistuneen ällöttävä. Efektitiimi on päässyt valmistamaan monenlaisia irtoraajoja ja -päitä, sekä mässäilemään tekoverellä oikein tosissaan. Ääniefektit eivät onneksi painotu liikaa typerien äkkisäikäytyspamausten puolelle ja moottorisahan voimistuvaa pärinää hyödynnetään toimivasti. Colin Stetsonin musiikit eivät kuitenkaan missään vaiheessa nouse esille.

Yhteenveto: Vuoden 2022 Texasin moottorisahamurhat viihdyttää ajoittain groteskilla veriroiskeellaan, mutta jää silti aika heikoksi elokuvasarjan henkiinherättäjäksi. On ihan mukaansatempaavaa seurata, kun pahviset hahmot yrittävät epäonnistuneesti päästä Leatherfacea karkuun ja on ihailtavaa, kuinka vauhdilla iäkäs ukko jaksaa kipittää teinien perässä moottorisaha kourassaan. Näyttelijät ajavat asiansa kirkuessaan kauhusta - eipä heille käsikirjoitus oikein muuta tarjoakaan. Harmillisesti leffa ei ole paria kohtausta lukuun ottamatta kovinkaan jännittävä. Alkuperäisen filmin hyytävä piina loistaa poissaolollaan tästä. Elokuva luottaa enemmän raakuuksilla mässäilyn voimaan, eikä leffa ole turhaan saanut korkeinta K18-ikärajaleimaa. Tarina on odotetusti varsin simppeli ja kesto on osattu pitää tiiviinä, mutta silti elokuva kaipaisi jotain huomattavaa lisäpotkua. Uusi Texasin moottorisahamurhat lämmittää varmasti kovan luokan Leatherface-faneja, joille sarjan aiemmatkin osat ovat uponneet, mutta jos olet ollut pettynyt alkuperäisteosta vuosikymmenten varrella seuranneisiin moottorisahamähinöihin, tämä uusi filmi ei valitettavasti ole toivottu askel parempaan suuntaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, potentiaalisesta jatko-osasta vihjaileva kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Texas Chainsaw Massacre, 2022, Legendary Entertainment, Bad Hombre, Exurbia Films