Näyttelijät: Ian Cardoni, Harry Belden, Chris Parnell, Spencer Grammer, Sarah Chalker, Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Tom Kenny, Ed Helms, Paul Lieberstein, Oscar Nunez, Rob Riggle, Amy Ryan, Owen Wilson, Ty Burrell, Stephen Root, Justin Long, Bill Camp, Andy Serkis, Joe Lo Truglio ja Malin Åkerman
Genre: animaatio, komedia, scifi
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 16
Dan Harmonin ja Justin Roilandin luoma animaatiokomediasarja Rick and Morty nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2013. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja ilman Roilandia tehdyt seitsemäs ja kahdeksas kausi vain pitävät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkinsä ja animaattorit kävivät taas töihin. Nyt Rick and Mortyn yhdeksäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin innostunut sarjan jatkumisesta - onhan se yksi suosikeistani. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.
Mortylle selviää, että Rick on alkanut viettämään aikaa Pahan Mortyn kanssa. Kaksikon päätyessä uusiin seikkailuihin, Jerry-isä jännittää työhaastattelua, Summer-sisko erotetaan koulusta ja Beth-äiti kokeilee huumeita.
Rick and Mortyn tutut hahmot tekevät paluun, lukuun ottamatta presidentti Curtisia (Keith David), jonka oma sarja President Curtis (2026-) käynnistyi samana päivänä, kun Rick and Mortyn yhdeksäs kausi päättyi. Nimikkohahmot Rick Sanchez (Ian Cardoni) ja hänen lapsenlapsensa Morty Smith (Harry Belden) ajautuvat taas jos jonkinlaisten seikkailujen ja selkkausten keskelle. Rickin ja Mortyn hankala dynamiikka on jälleen erinomainen. Vaikka hahmot suuttuvatkin usein toisilleen erilaisista asioista, on heidän välillä tietynlainen vahva side, jota ei voi murtaa. Rick ja Morty ovat aina yhtä mainioita hahmoja, joiden kanssa hyppää taas kerran erittäin mielellään erilaisten kommellusten pyörteisiin.
Myös Rickin ja Mortyn perheenjäsenet, eli Rickin tytär ja Mortyn äiti Beth (Sarah Chalke), hänen miehensä Jerry (Chris Parnell) ja heidän tyttärensä, eli Mortyn sisko Summer (Spencer Grammer) ovat menossa mukana. Jerry ja Summer pääsevät hyvin esille, mutta Beth joutuu tyytymään tällä kaudella harmillisen harvoihin näyttäytymisiin. Kausi on lisäksi pullollaan vierailevia tähtiä ja jaksojen varrella kuullaan muun muassa Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Ed Helms, Amy Ryan, Owen Wilson, Andy Serkis, Justin Long ja Stephen Root erilaisina avaruuden ja toisten maailmojen olentoina, robotteina, sarjamurhaajina sun muina Rick and Mortylle ominaisina kummajaisina.
Rick and Mortyn yhdeksäs kausi tarjoaa sarjalle ominaiseen tapaan kymmenen toinen toistaan sekopäisempää ja mielikuvituksellisempaa seikkailua niin avaruuden halki kuin toisissa ulottuvuuksissa lukemattomien eri rinnakkaistodellisuusversioiden kera. Parit jaksoista ovat kelvollisia, muutamat erittäin mainioita ja mahtuupa sekaan pari sarjan kulta-aikojen kanssa kilpailevaa huippuluokan jaksoa. Erityisen paljon pidin kauden seitsemännestä jaksosta, jossa Rick ja Morty päätyvät planeetalle, missä heidän täytyy hyödyntää kekseliäällä tavalla evoluutiota, päihittääkseen planeetan ekosysteemin.
Vaikkei yhdeksäs kausi olekaan kokonaisuutena yhtä huikea kuin sarjan alkupää, täytyy silti nostaa hattua, että vielä yhdeksännelläkin kaudellaan tekijöiden ideoiden tulva ei näytä hupenemisen merkkejä. Pidän myös valtavasti siitä, että sarjan omintakeinen huumorintaju ei ole juuri muuttunut kevyempään suuntaan. Tekijät eivät pelkää käsitellä raskaita aihepiirejä rikkinäisestä perheestä alkoholismiin, puhumattakaan eksistentiaalisista kriiseistä ja ajoittain aika melankolisestakin maailmankuvasta, jotka ääretön maailmankaikkeus loputtomine rinnakkaistodellisuuksineen tuo tullessaan. Jutut ovat usein synkkiä, mutta tekijät onnistuvat kääntämään kohtaukset hersyvän huumorin puolelle, vaikka osa ajatuksista tai konsepteista jäisikin jakson päätyttyä kummittelemaan takaraivoon. Sarjaa on luvassa vielä ainakin kolme tuotantokautta lisää ja jos taso pysyy yhä näinkin hyvänä, katson Rick and Mortyä ilomielin lisää tulevaisuudessakin.
Ja pitäähän sitä toki kehua vielä sarjan aina yhtä oivallista animaatiojälkeä. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Animaattorit päästävät jälleen luovuutensa valloilleen erilaisten olentojen ja maailmojen kanssa, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, sekä toisinaan pieniä lisävitsejä. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Ryan Elderin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Rick and Morty, Yhdysvallat, 2013-, Adult Swim, Justin Roiland's Solo Vanity Card Productions, Harmonius Claptrap, Williams Industries
Pääosissa: Tom Hardy, Juno Temple, Chiwetel Ejiofor, Rhys Ifans, Alanna Ubach, Stephen Graham, Peggy Lu, Dash McCloud, Brooke Carter, Clark Backo, Cristo Fernandéz ja Andy Serkis
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12
Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom(2018) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Venom: Let There Be Carnage (2021) menestyi heikommin, mutta se oli silti tarpeeksi iso hitti, jotta vielä kolmaskin elokuva päätettiin tehdä. Alun perin kakkososan ohjanneen Andy Serkisin oli tarkoitus ohjata kolmososa, mutta kun hän päättikin tehdä adaptaation George Orwellin Eläinten vallankumous -kirjasta (Animal Farm - 1945), ohjaajaksi valittiin edelliset Venomit käsikirjoittanut ensikertalainen Kelly Marcel. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Venom: The Last Dance on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pitänyt juuri yhtään kahdesta ensimmäisestä Venom-leffasta ja koin elokuvien haaskaavan mahtavan pahishahmon, joten en juuri odottanut kolmososan näkemistä. Kävin kuitenkin katsomassa Venom: The Last Dancen sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.
Karkuteillä olevat Eddie Brock ja Venom kohtaavat uuden uhkan, kun synkkään maailmaan vangittu Knull lähettää kätyriolentonsa jahtaamaan heitä, hyödyntääkseen heidän symbioosinsa koodeksia vapauttaakseen itsensä ja tuhoamaan koko maailmankaikkeuden.
Tom Hardy esittää jo neljättä kertaa Eddie Brockia ja avaruudesta tullutta symbioottimönjä Venomia, Hardyn näyteltyä hahmoa ensin tämän kahdessa soololeffassa ja näyttäydyttyä myös Spider-Man: No Way Homen (2021) lopputekstikohtauksessa. Hardy on ollut Venom-leffojen pelastava enkeli, yrittäessään parhaansa mukaan vakuuttaa, kun kaikki muu hänen ympärillään murenee palasiksi. Valitettavasti edes hän ei onnistu nostamaan kolmosleffan tasoa. Hardy näyttää lähes koko elokuvan siltä, ettei häntä kiinnosta projekti lainkaan. En toisaalta ihmettele, sillä Venomista on kirjoitettu puhdas sketsihahmo, jonka vähäinenkin uhkaavuus on kadonnut. Musta avaruusmölliäinen on enää pelkkä vitsailun kohde ja täysurpo, jonka jokainen kohtaus saa aikaiseksi vain suurta myötähäpeää.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Eddietä jahtaava kenraali Strickland (Chiwetel Ejiofor), symbiootteja tutkiva tohtori Payne (Juno Temple), sekä avaruusolioista kiinnostunut hippiperhe, jonka isää Martin Moonia näyttelee Rhys Ifans... eli sama heppu, joka esitti The Amazing Spider-Manissa (2012) ja No Way Homessa Hämis-pahis Liskoa. Mitä ihmettä? Vastaansa taas Venom saa Andy Serkisin esittämän Knullin... tai oikeastaan hänen oliokätyri xenophagen, joka jahtaa Eddietä ja Venomia, koska heidän sisältä löytyy koodeksi, joka on ainoa keino vapauttaa Knull tämän vankeudesta. Sivuhahmotkaan eivät juuri vakuuta. Tohtori Paynelle on kirjoitettu varsin pöljä ja ennen kaikkea turha taustatarina ja on suorastaan faneille vittuileva veto tuoda Rhys Ifans takaisin, mutta eri roolissa jonain täytenä tuntemattomuutena. Knullia odottaneille faneille on luvassa mojova pettymys, sillä tämä videopelihahmolta näyttävä mörökölli tyytyy koko elokuvan vain istuskelemaan pimeydessä.
En tosiaan paljoa tykännyt kahdesta edellisestäkään Venom-elokuvasta, mutta kolmososa The Last Dance on aivan totaali pohjanoteeraus ja jälleen yksi osoitus siitä, että Spider-Man -hahmojen oikeudet on pakko saada pois Sonyltä, ennen kuin studio ehtii pilata jokaikisen ikonisista sankareista ja pahiksista. Morbius(2022) kustiin pari vuotta sitten, alkuvuoden Madame Web (2024) oli kaamea fiasko ja joulukuussa olisi vielä tiedossa Kraven the Hunter (2024), jonka päähenkilöstä on nähtävästi riisuttu kaikki tutut ominaisuudet. Suosittelenkin mieluummin pelaamaan mahtavan Spider-Man 2 -videopelin (2023), jossa Venom ja Kraven saavat ansaitsemaansa kohtelua hurjina vastuksina. Pelissä pääsee myös hetkellisesti riehumaan itse Venomina, mikä tuotti minulle paljon suurempaa tyydytystä kuin näiden kolmen elokuvaräpellyksen läpi kärsiminen.
Venom: The Last Dancesta ei löydy positiivista sanottavaa juuri yhtään. Ainoan ilon koin lopputeksteissä, enkä vain siksi, että elokuva vihdoin ja viimein päättyi, vaan koska lopputekstien aikana nähdään vekkuleita luonnoksia siitä, miltä eri eläimet näyttäisivät symbiootteina. Muuten elokuva on puhdasta roskaa, jonka tarina on naurettavan tyhmä, huumori suorastaan ala-arvoista paskaa ja toimintakohtaukset tylsää ja jännityksetöntä tietokonetehostemössöä. Luvassa on joitain niin tuskastuttavan kiusallisia hetkiä, että en voinut kuin vajota tuolissani syvemmälle. Kuinka tekijät kehtaavat pilata ikoniset hahmot näin pahasti? Kun Venom tanssii Las Vegasissa ABBA:n Dancing Queenin tahtiin, minun teki mieli lähteä kävelemään näytöksestä. Sen lisäksi, että näky on jo itsessään typerryttävä, on täysin epäloogista, että Venom toimisi niin, sillä koko leffan on puhuttu siitä, että symbiootti ei voi nousta esille, koska vain silloin Knullin pysäyttämättömät xenophaget pystyvät jäljittämään hänet. Kaikki johtaa puuduttavaan loppurymistelyyn, jonka ratkaisun tekijät ovat jo itse paljastaneet markkinointimateriaalillaan.
Elokuvan massiiviset viat ymmärtää helposti, kun vilkaisee, kuka häärää puikoissa. Ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kelly Marcel, joka on aiemmin urallaan käsikirjoittanut niin edelliset Venomit kuin myös Fifty Shades of Greyn (2015). Voiko siis kukaan odottaa, että hänen käsissään Venom: The Last Dancesta olisi saatu hyvä elokuva? Marcelin teksti on täynnä kaikista tyhmimpiä vetoja, aukkoja ja juttuja, jotka eivät johda yhtään minnekään. Tohtori Paynen taustatarina salamaniskuun kuolleesta veljestä on täysin turhaa ajanhukkaa, eikä monitorien kautta tapahtumia läpi leffan seuraavalle mysteerimiehellekään löydetä mitään funktiota. Edes teknisiltä ansioiltaan leffa ei vakuuta. Se on levottomasti kuvattu ja sitäkin levottomammin leikattu kasaan. Digitehosteet näyttävät ajoittain todella halvoilta symbiootteja, taustoja ja räjähdyksiä myöten. Äänimaisema rymistelee minkä ehtii ja Dan Deaconin säveltämät musiikit ovat totaalisen yhdentekevää taustameteliä.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom: The Last Dance, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Arad Productions, Pascal Pictures, Hutch Parker Entertainment, Matt Tolmach Productions
Pääosissa: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Jeffrey Wright, Paul Dano, Colin Farrell, Andy Serkis, John Turturro, Peter Sarsgaard, Jayme Lawson ja Alex Ferns
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16
The Batman perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoon Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Vuosien varrella hahmo on noussut yhdeksi maailman suosituimmaksi popkulttuurin edustajaksi ja Batman on nähty televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa mm. Adam Westin, Michael Keatonin, Kevin Conroyn ja Christian Balen esittämänä. Vuonna 2013 Ben Affleck valittiin Batmaniksi esiintymään elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017/2021). Samalla Affleck alkoi työstämään omaa sooloelokuvaansa hahmona, aikeenaan myös ohjata elokuva. Vuonna 2017 Affleck kuitenkin ilmoitti, ettei ohjaisi leffaa, vaan ainoastaan tähdittäisi sitä. Matt Reeves valittiin ohjaajaksi ja vaikka hän piti Affleckin ja kumppaneiden työstämästä käsikirjoituksesta, hänellä oli oma visionsa nuoresta Batmanista, jonka ympärille hän ryhtyi kirjoittamaan tekstiään. Vuonna 2018 Affleck lähti vieroitukseen alkoholiongelmansa vuoksi, jolloin ilmoitettiin, että Reevesin elokuvassa nähtäisiin uusi näyttelijä Batmanin roolissa, eikä elokuva tulisi liittymään meneillä olevaan DC:n elokuvauniversumiin. Batmaniksi valittiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tuttu Robert Pattinson, mikä aiheutti raivoa fanien keskuudessa ja jopa internetvetoomuksia Pattinsonin erottamiseksi. Siitä huolimatta kuvaukset käynnistyivät Pattinsonin kanssa tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesällä 2020 kuvauksia päästiin jatkamaan hetkellisesti, mutta pian Pattinson sai koronatartunnan. Syksyllä Pattinson palasi kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä valmiiksi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2021, mutta viivästysten takia sen ensi-ilta siirrettiin ensin syksylle ja lopulta tämän vuoden maaliskuulle. Nyt The Batman saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani... joskin olin aluksi skeptinen. Minua harmitti, että Affleckilta evättiin mahdollisuus näytellä hahmoa soololeffassa, enkä lämmennyt Pattinsonin valitsemiselle. Kuitenkin elokuvan ensimmäinen traileri vakuutti minut täysin puolelleen ja siitä asti olen odottanut leffaa yhä vain innokkaammin. Olinkin todella jännittynyt mennessäni katsomaan The Batmanin sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Kun sarjamurhaaja ottaa kohteekseen Gotham Cityn poliittisesti merkittäviä henkilöitä, toista vuotta kaupungin suojelijana toimivan Batmanin täytyy ratkoa rikospaikoille jätetyt arvoitukset pysäyttääkseen mielipuolen.
Robert Pattinsonin roolittaminen miljardööri Bruce Waynen, eli naamiokostaja Batmanin rooliin silitti monia faneja pahasti vastakarvaan. Twilight-leffoista tuttua Pattinsonia pidettiin välittömästi elokuvan epäonnistumisen merkkinä ja kun erottamista koskevia nettivetoomuksia ei kuunneltu, moni fani jopa ilmoitti boikoitavansa leffaa näyttelijän takia. Tunnustan olleeni todella epäileväinen, kun luin roolituksesta ja pelänneeni pahinta, mutta parin viime vuoden aikana olen ehtinyt lämmetä idealle ja nyt kun olen oikeasti nähnyt Pattinsonin Batmanina, voin huojennuksekseni todeta, että hän on nappivalinta rooliin. Pattinson tulkitsee erinomaisesti viittasankaria, joka on hakannut rikollisia Gothamin yössä vasta vähän päälle vuoden ajan. Hän on yhä nuori ja aloittelija, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja vimmaisempi hommassaan. Tämä Batman on niinkin hurahtanut lepakkoleikkeihin, että Pattinsonia hädin tuskin nähdään ihan vain Bruce Waynena, koska hahmo ei halua olla Bruce Wayne. Vaikka Batman on vuosien saatossa nähty monen näyttelijän tulkitsemana monessa eri projektissa, on hienoa, että hahmosta voidaan yhä saada aikaiseksi hyvin erilainen ja virkistävä versio, jota ainakin itse haluaisin nähdä äärimmäisen mielelläni lisää.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Brucen uskollinen hovimestari Alfred Pennyworth (Andy Serkis), joka saa harmillisen vähän ruutuaikaa, komisario James Gordon (Jeffrey Wright), joka on Gothamin poliiseista ainoa, joka uskoo Batmaniin, pikkurikollinen Selina Kyle eli Kissanainen (Zoë Kravitz), joka herättää Batmanissa monenlaista kiinnostusta, rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro), joka yhdessä Pingviinin (arpiselta Robert De Nirolta näyttävä Colin Farrell) kanssa johtaa Gothamin huumebisneksiä, sekä kaupungin johdon polvilleen pistävä mysteerimies Arvuuttaja (Paul Dano), joka ryhtyy hyytävään leikkiin Batmanin kanssa. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. Dano on suorastaan karmiva psykopaattina, jonka katalat suunnitelmat pistävät Batmanin kyvyt todelliseen koetukseen. Pelottavaa Arvuuttajassa on, että tällainen tyyppi voisi olla ihan oikeastikin olemassa.
Jos menee katsomaan The Batmania, odottaen toiminnantäyteistä supersankariseikkailua, tulee luultavasti pettymään ja pahasti. The Batman on täysin erilainen kuin muut supersankarielokuvat - niinkin erilainen, että sitä on vaikea kutsua sellaiseksi. Kyseessä on enemmänkin David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) jalanjäljissä kulkeva synkkä murhaajajahti, joka miellyttää luultavasti enemmän aikuisyleisöä kuin nuorempia katsojia - vähän niin kuin muutaman vuoden takainen Joker(2019). Toimintaa on kyllä seassa ja Batman hakkaa rikollisia sairaalakuntoon useaan otteeseen, mutta pääasiassa leffa on enemmänkin rauhassa eteenpäin liikkuva rikosdraama, jossa päähenkilö nyt sattuu pukeutumaan lepakoksi.
Itse olin heti ensiminuuteista täysin myyty ja mykistynyt näkemästäni.The Batman imaisi minut välittömästi mukaansa tummasävyiseen, sateiseen ja likaiseen kuvaukseen korruptoituneesta kaupungista, jota yksi oman käden oikeutta harjoittava naamiomies yrittää saada puhdistettua. Filmi nostattaa jännitteen välittömästi korkealle, eikä suostu päästämään katsojaa irti painostavasta otteestaan, ennen kuin lopputekstit lähtevät rullaamaan. Ja vielä senkin jälkeen elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Ennakkoon pelkäämäni kolmen tunnin kesto meni yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi viimevuotinen, puolet lyhyempi sarjisleffa Venom: Let There Be Carnage (2021) tuntui pitkäveteisemmältä kuin tämä erinomaisesti rakennettu rikostarina.
Kuten olette varmaan huomanneet, olen käyttänyt elokuvasta ilmaisuja "rikosdraama" ja "rikostarina", sillä The Batman todella on enemmän noir-tyylinen rikostrilleri kuin perinteinen sarjakuvafilmatisointi. Sen sijaan, että filmissä taisteltaisiin jotain maailmanvalloitustoiveissa olevaa superpahista vastaan, elokuva kertoo sekopäisen, mutta samalla pelottavan nerokkaan sarjamurhaajan metsästämisestä. Ja siitä päästäänkin nimikkohahmoon liittyvään puoleen, joka on jäänyt aiemmissa elokuvasovituksissa todella vähälle huomiolle. Batman on sarjakuvissa usein tituleerattu maailman parhaaksi etsiväksi ja juuri sitä hän on tässä leffassa: etsivä. Komisario Gordonin kanssa Batman muodostaa mainion kaksikon ja heidän kohtauksiaan rikospaikoilla on vangitsevaa seurata.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves, joka on tunnettu esimerkiksi katastrofileffa Cloverfieldin(2008) ja Apinoiden planeetan vallankumouksen(Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sodan apinoiden planeetasta(War for the Planet of the Apes - 2017) tekijänä. Reevesillä on ollut vahva visio siitä, kuinka hän haluaa tuoda yön ritarin valkokankaille ja hänen työstä uhkuu intohimo projektia kohtaan. Reevesin rakentama tunnelma on todella upea ja hän pitää jännitettä taiturimaisesti yllä läpi pitkän keston. Lisäksi Reevesin ja Peter Craigin työstämä käsikirjoitus on erittäin laadukas. Seasta löytyy oikeastaan vain muutama tönkkö ja turha repliikki, jotka olisi voinut karsia pois - erityisesti kun elokuva onnistuu muuten käyttämään esimerkillisen hienosti sanatonta viestintää hahmojen katseiden kautta. En muistakaan, milloin jossain leffassa olisi viimeksi hyödynnetty näin hyvin hahmojen katseita. Se, miten Batman katsoo muita ja miten muut katsovat häntä, on vaikuttava tehokeino.
The Batman on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja filmin synkkyydessä on ahdistavuudenkin keskellä jotain aika kaunista. Valaisua ja värejä (ja värittömyyttä) käytetään taidokkaasti. Leikkaus on onnistunutta niin, ettei elokuva tunnu lähes kolmetuntiselta. Elokuva saa edetä rauhassa, mutta koukuttavuus ei pääse herpaantumaan. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot, vaikka etukäteen olinkin epäileväinen Batmanin ja Arvuuttajan toteutuksista. Maskeeraukset ovat myös hyvin hoidetut, joskin ihmettelen päätöstä saada Colin Farrell näyttämään arpiselta Robert De Nirolta. Efektit ovat oivalliset, joskin huomattavasti pienimuotoisemmat kuin nykypäivän sarjakuvaelokuvissa yleensä. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Michael Giacchinon lumoavasti tunnelmia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Batman on erinomainen ja poikkeuksellinen sarjakuvafilmatisointi, joka tuntuu enemmän rikosjännäriltä kuin supersankarielokuvalta. Toimintaa on seassa ja tappelut ovat varsin tylyjä, mutta pääasiassa elokuva keskittyy sarjamurhaajan hitaan piinaavaan jahtaamiseen, kaupungin korruption paljastamiseen ja päähenkilön omien ongelmien ratkomiseen. Robert Pattinson voittaa nopeasti puolelleen Batmanin roolissa, tarjoten uudenlaisen tulkinnan hahmosta. Batmanin etsiväpuoleen on panostettu enemmän ja rikospaikkatutkinnat Gordonin kanssa ovat koukuttavaa katseltavaa. Muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Paul Danon Arvuuttaja on hyytävä pahis, erityisesti kun tällainen sekopää voi olla ihan oikeastikin olemassa. Elokuvan liki kolmetuntinen kesto menee yllättävän vauhdilla. Matt Reevesin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erittäin vahvoja ja Reeves onnistuu pitämään katsojaa tiukasti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava. The Batman ei välttämättä innosta nuorta yleisöä, jotka kaipaavat supersankarielokuvilta lähinnä näyttävää toimintaspektaakkelia. Aikuiseen makuun filmi voi kuitenkin kolahtaa todella isosti. Jatko-osa on jo suunnitteilla ja odotan sitä suurella innolla. En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut Gothamin poliisivoimista ja Farrellin Pingviinistä kertovista televisiosarjoista, joita HBO Maxiin parhaillaan työstetään...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Batman, 2022, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, 6th & Idaho Productions
Ohjaus: Sarah Smith ja Barry Cook Pääosissa: James McAvoy, Hugh Laurie, Bill Nighy, Jim Broadbent, Imelda Staunton, Ashley Jensen, Marc Wootton, Robbie Coltrane, Andy Serkis ja Dominic West Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 7
Arthur Christmas, eli suomalaisittain Artturi Joulu - Joulupukin poika pohjautuu William Joycen lastensatuun Santa Calls vuodelta 1993. Aiemmin nukke- ja vaha-animaatioita tehnyt Aardman-yhtiö kiinnostui sadun sovittamisesta elokuvan muotoon, mutta koki, että heidän pitäisi toteuttaa se sittenkin tietokoneanimaationa. Aardman kääntyikin Sonyn animaatiostudion puoleen ja yhtiöt päättivät tehdä yhteistyötä. Animointi alkoi ja Artturi Joulu - Joulupukin poika sai ensi-iltansa marraskuussa 2011, suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Elokuva ei ollut toivottu menestys lippuluukuilla budjettiinsa nähden, mutta se sai kehuja niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Itse näin filmin vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä kelpo joululeffana. Kun huomasin Artturi Joulu - Joulupukin pojan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä arvostelemalla sen tälle joululle.
Joulu on melkein ohi ja niin Joulupukki kuin tontutkin ovat valmiina painumaan pehkuihin ahkeran yön jälkeen. Käy kuitenkin ilmi, että yksi lahjoista onkin jäänyt toimittamatta. Kun muut ovat sitä mieltä, että lahjan voi toimittaa vielä myöhemmin postissa, Joulupukin poika Artturi päättää lähteä itse kuljettamaan lahjan perille ennen aamua.
Elokuvan päähenkilö on James McAvoyn ääninäyttelemä Artturi Joulu, Joulupukin (äänenä Jim Broadbent) innokas poika, joka rakastaa joulua ja ihannoi suuresti isäänsä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei Artturi ole erityisen pidetty perheensä keskuudessa, niin hänen kömpelyytensä kuin energisyytensä vuoksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa lannista ja kun tilaisuus osuu kohdalle, hän päättää osoittaa olevansa ehta Joulupukin lapsi ja viedä lahjan pienelle tytölle, jonka joulu on vaarassa mennä pilalle. Alun pienestä ärsyttävyydestään huolimatta Artturi on erittäin pidettävä ja sympaattinen hahmo, jonka jouluinto levittää väkisinkin hymyn katsojan huulille.
Artturin isä, eli itse Joulupukki... tai siis, 20. Joulupukki, sillä elokuvan mukaan kyseessä ei olekaan mikään ikuisesti elävä taikahahmo, vaan Joulupukin titteli siirtyy pojalta pojalle, kun edellinen päättää jäädä kymmenien joulujen jälkeen eläkkeelle. Joka tapauksessa, nykyinen Joulupukki on hyvin erilainen tapaus kuin millaisia pukkeja on totuttu näkemään valkokankailla. Valkoinen parta, punainen nuttu ja lämmin hymy löytyvät, mutta niiden takana piileskelee ukko, joka ottaa kunnian tuhansien tonttujensa ahkerasta työstä ja toimii lähinnä visuaalisena keulakuvana vuoden suurimmalle lähetysoperaatiolle. On mielenkiintoista nähdä tällainen tulkinta hahmosta ja osittain jopa surullista, kun näkee, kuinka kovasti Artturi uskoo isänsä olevan sellainen legenda kuin Joulupukki saduissa on.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Joulupukin toinen poika, eli Artturin isoveli Steve (Hugh Laurie), joka on seuraavana jonossa perimässä Pukin titteliä, Joulupukin yli satavuotias ja höperö isä, eli entinen Pukki (Bill Nighy), Joulupukin vaimo, Joulumuori (Imelda Staunton), sekä tietty monet Joulupukkia auttavat tontut, joista tärkeimpänä nousevat esille Steven assistentti Peter (Marc Wootton) ja mestaripaketoija Bryony (Ashley Jensen). Steve on täysin erilainen kuin intoileva veljensä, nähden joulun vain mahdollisuutena parantaa tilastoja ja osoittaa, että hänestä tulee historian paras Joulupukki. Vanha Pukki taas on hulvaton tapaus, äksyillessään vähän väliä siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja kuinka joulu pitäisi hoitaa perinteikkäästi reen ja porojen kanssa, eikä nykyteknologian hömpötysten avulla.
Vaikka mukana onkin elokuvien kanssa lähes osaamaton Sony puskemassa kiusallisesti mukaan PlayStation-mainoksiaan, Aardman pitää huolen siitä, että Artturi Joulu - Joulupukin poika on vallan mainio ja oivaltava jouluseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Kuten hahmoista kävi jo ilmi, elokuva leikittelee veikeästi sillä, kuinka näemme Joulupukin ja muun myyttiin liittyvän. Elokuva esittää hilpeitä mielikuvia siitä, kuinka Joulupukki ja tontut toimivat nykypäivänä. Porot jäävät talliin pureskelemaan rehuja, kun Joulupukki ja kumppanit kiitävät ympäri Maapalloa avaruusalusta muistuttavalla vempaimellaan, jolla lahjat voi jakaa ennätysajassa. Elokuva heittää hyväntahtoista huumoria siitä, kun iäkkäät pakotetaan käyttämään nykyteknologiaa, mutta kääntää sen myös toiseen suuntaan, kun Artturi päättää hyödyntää vanhanaikaisia metodeja saadakseen lahjan perille.
Vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan elokuva ei oikeastaan koskaan käy tylsäksi. Jotkut vaiheet Artturin seikkailussa eivät täysin saavuta potentiaaliaan ja muutama kohtaus tarvitsisi hieman enemmän potkua. Siitä huolimatta elokuva viihdyttää mukavasti läpi kestonsa, tarjoten samalla ihastuttavaa joulun henkeä. Nauraa saa useaan otteeseen ja huumoria löytyy moneen makuun. On visuaalista kohellusta, sekä nasevaa sanailua. Parhaat naurut tarjoaa vanha Pukki erilaisilla kertomuksillaan esimerkiksi siitä, kuinka melkein sytytti eräänä jouluna kolmannen maailmansodan, ollessaan tietämätön Kuuban ohjuskriisistä. Elokuva onnistuu myös lopussa yllättämään sillä, kuinka se iskeekään tunteisiin. Artturin perheongelmat ovat niin hyvin rakennetut kaiken taustalla, että kun niitä lopussa ratkotaan taidokkaasti, sitä saattaa ihan oikeasti herkistyä.
Parhaiten stop motion -animaationa toteutetuista Wallace & Gromit -lyhäreistään (1989-) ja Late Lammas -sarjasta (Shaun the Sheep - 2007-, mihin leffassa on muuten viittaus pehmolelun muodossa) tunnettu Aardman tekee tässä ensimmäisen tietokoneanimaationsa. Yhtiö saa onneksi pidettyä tietyn visuaalisen tyylinsä yllä erilaisellakin toteutustavalla ja visuaalisesti Artturi Joulu - Joulupukin poika on oivallinen teos. Hahmot ovat veikeän näköiset ja värimaailma on valloittava. Vaikka toisaalta haluaisinkin nähdä Aardmanin toteuttavan itseään juurikin stop motionina, ymmärrän täysin, miksi yhtiö koki, että tämä teos vaatisi tietokoneanimaatiota. Ohjaajina toimivat ensikertalainen Sarah Smith ja aiemmin Disneyn Mulanin(1998) ohjannut Barry Cook, joiden yhteistyö toimii erittäin hyvin. Smithin ja Peter Baynhamin työstämä käsikirjoitus on nokkela ja täynnä seikkailua, mistä Smith on voinut Cookin kanssa ammentaa lopulliseen filmiin. Myös äänipuoli on mainio ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit sisältävät jouluisia ja seikkailuhenkisiä melodioita.
Yhteenveto:Artturi Joulu - Joulupukin poika on erittäin mainio koko perheen jouluseikkailu, joka ilahduttaa kaikenikäisiä. Elokuva leikittelee hauskasti Joulupukkiin liittyvillä jutuilla, kääntäen asioita päälaelleen ja pohdiskellen, kuinka Pukki hoitaisi hommansa nykypäivänä. Aikuiset voivat nauraa sille, kuinka koko jouluyö on Joulupukille ja kumppaneille kuin maailman menestyksekkäin tavarantoimitusbisnes, kun taas lapsia hauskuuttavat monenlaiset kohellukset Artturin matkan aikana. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston ja vain parissa kohtaa leffasta jää kaipaamaan jotain enemmän. Hauskan ja viihdyttävän seikkailun aikana ei ehdikään edes tajuamaan, kuinka paljon hahmoista on alkanut välittämään, ennen kuin heidän väliset konfliktinsa ja draamansa todella lyödään pöytään filmin loppupäässä. Visuaalisesti elokuva on varsin hieno ja ääninäyttelijät tekevät mainiota työtä rooleissaan. Artturi Joulu - Joulupukin poika on kenties hieman unohdettu jouluanimaatio ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen erittäin lämpimästi sen katselua.
Hyvää ja iloista joulua kaikille!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Arthur Christmas, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Aardman Animations
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes Genre: seikkailu, animaatio Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä(Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken(Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta-trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman(Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.
Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.
Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan. Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin. Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan. Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul(2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.
Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan(Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.
Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.
Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.
Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna(The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.
Yhteenveto:Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies
Pääosissa: Tom Hardy, Woody Harrelson, Michelle Williams, Naomie Harris, Stephen Graham, Reid Scott, Peggy Lu ja Sian Webber
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12
Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom(2018) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Ruben Fleischer ei kuitenkaan ehtinyt mukaan jatko-osaan, ollessaan kiireinen Zombieland: Double Tapin (2019) kanssa, joten hänet korvattiin Andy Serkisillä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useampaankin otteeseen. Venom: Let There Be Carnage -nimen saanut jatko-osa ilmestyi lopulta kuun alussa maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse olin valitettavasti todella pettynyt ensimmäiseen Venom-elokuvaan, enkä siis innostunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Jatko-osan traileritkaan eivät voittaneet minua puolelleen, joten menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen hyvin skeptisin tuntein.
Eddie Brock yrittää saada hallittua elämäänsä Venomin kanssa, kun vaarallinen sarjamurhaaja Cletus Kasady karkaa vankilasta, saatuaan tartunnan symbiootti Carnagesta.
Tom Hardy palaa Eddie Brockin rooliin, joka pyrkii nyt elämään avaruudesta laskeutuneen, loisen tavoin toimivan symbioottinsa Venomin kanssa. Samalla kun Eddie haluaa saada toimittajan uransa takaisin raiteilleen edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen, Venom haluaa syödä ihmisiä ja paljastaa itsensä maailmalle. Vaikken ensimmäisestä Venom-leffasta piitannutkaan, Eddien ja Venomin välinen naljaileva yhteys oli elokuvan selvästi parasta antia. Tekijätkin ovat tämän hoksanneet, sillä tätä yhteyttä korostetaan entistä enemmän. Kummallisen kaksikon välille on kirjoitettu ihan hupaisaa dialogia, erityisesti kun suurimmaksi osaksi muut eivät kuule Venomia kuin Eddie. Hardy suoriutuu roolistaan toistamiseen hyvin, vaikkakin Hardyn rautaisella tasolla tämä jää roolityönä herran heikompaan päätyyn.
Ensimmäisen elokuvan lopputekstikohtauksessa piipahtanut Woody Harrelsonin näyttelemä sarjamurhaaja Cletus Kasady nostetaan nyt isommin esille, sillä hänestä muodostuu uusi symbioottipahis Carnage, jonka näkemistä moni fani on varmasti odottanut innolla. Valitettavasti täytyy todeta, että Carnage on aivan käsittämätön pohjanoteeraus. Sen lisäksi, ettei monsterista irtoa paljoa, Harrelson tekee yhden uransa surkeimmista roolisuorituksista. Yleensä oivallisesti velmuileva Harrelson ampuu pahasti yli ja luo lähinnä kiusallisen tyypin, jota on erittäin vaikea ottaa tosissaan.
Muutkin näyttelijät haaskataan. Michelle Williams ei saa tällä kertaa lähes mitään tekemistä Eddien ihastuksenkohteena Annena, Stephen Graham esittää puisen tylsästi etsivä Mulligania ja Naomie Harris aiheuttaa valtavaa myötähäpeää roolissaan Cletusin mielitiettynä, Frances Barrisonina, eli Shriekinä, joka pystyy kirkumaan tuhoisalla voimalla. Harrelson on jo yksinään huono osassaan, mutta Harrisin seurassa kaksikkoa käy jopa sääliksi, kun he yrittävät väkisin esittää hulluja ja vieläpä palavasti rakastuneita, ilman mitään kemiaa.
Valitettavasti skeptiset ennakko-odotukseni osoittautuivat aiheellisiksi. Venom: Let There Be Carnage on vielä ensimmäistä elokuvaa huonompi sarjakuvaleffa, jota katsoessa voi jopa tulla vihaiseksi useaan otteeseen - etenkin jos Venom ja Carnage ovat hahmoina lähellä sydäntä. Ensimmäisen elokuvan tavoin myös jatko-osa on typerryttävästi kasattu sekamelska, mitä ei auta yhtään leikkaus, jolla kesto on pakotettu vain vähän päälle puoleentoista tuntiin. Filmi painelee menemään kauhealla kiireellä, eikä siitä jää oikein mitään käteen. Marvelin kahden ikonisen mörököllin kohtaaminen ja välienselvittely tuottaa pettymyksen. On käsittämätöntä, kuinka välinpitämättömästi Sony toimii jo toistamiseen, siitä huolimatta, kuinka paljon studio sai äksyä palautetta tyytymättömiltä faneilta viimeksi.
Ihailen Andy Serkisiä suuresti. Hän on osoittanut huikeat ja hyvin erilaiset näyttelijänlahjansa esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna. Kuitenkin muutaman vuoden takainen Mowgli(Mowgli: Legend of the Jungle - 2018) ja nyt Venom: Let There Be Carnage osoittavat, etteivät hänen taitonsa riitä kameran taakse. Serkisin ohjaus on läpikotaisin kömpelöä. Eddien ja Venomin hilpeitä sanailuja lukuun ottamatta leffan huumori on myötähäpeällistä. Vähäinenkin jännite katoaa, sillä joko Serkis on rohkaissut Harrelsonia ja Harrisia irrottelemaan liikaa tai sitten hän ei ole rohjennut pyytämään heitä hoitamaan hommaansa maltillisesti. Tunnelma on kaikin puolin todella ailahteleva ja elokuvaan on vaikea päästä sisälle. Välillä se yrittää synkistellä, mutta lässähtää samalla korniksi ja kiusalliseksi.
Kelly Marcelin käsikirjoitus on todella hätiköiden rustattu Marcelin ja Tom Hardyn ideoiden pohjalta. Leffaa katsoessa tuntuu siltä kuin hommaa olisi kirjoitettu kuvausten ollessa jo käynnissä ja siksi lopputulos rönsyilee moneen suuntaan. Elokuva ei ole teknisiltäkään ansioilta vakuuttava. Kuvaus on vielä sujuvaa ja mukana on toimivia lavasteita ja asuja, minkä lisäksi niin Marco Beltramin musiikit kuin äänitehosteet rymistelevät miellyttävästi. Leikkaus on kuitenkin välillä aikamoista sillisalaattia, eivätkä digiefektit vakuuta. Monet tuhokohtaukset näyttävät viimeistelemättömiltä, eivätkä Venom ja varsinkaan Carnage näytä kaiken aikaa hyviltä.
Yhteenveto:Venom: Let There Be Carnage on huono supersankariräpellys, jota katsoessa harmittaa ja suututtaa, kun Marvelin mahtava hahmo haaskataan jälleen kerran kehnossa leffassa. Tom Hardy toimii osassaan Eddie Brockina, jonka outo kaveruus symbioottinsa Venomin kanssa tarjoaa paikoitellen hilpeää sanailua. Siihen kehumisen arvoiset asiat harmillisesti jäävät. Käsikirjoitus on onneton, eikä ohjaajan puikoissa toimiva Andy Serkis ole saanut sen pohjalta aikaiseksi mitään. Vähäinenkin kiinnostus tarinaan tai jännite tapahtumiin katoaa, sillä leffa on leikattu niin tökerösti. Taistelut ovat tylsää mekastusta ja varsinkin Venomin ja Carnagen lopullinen yhteenotto on pettymys. Carnage on hahmona täysi hukattu mahdollisuus, etenkin Woody Harrelsonin tehdessä yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Naomie Harris on myös hämmentävän huono ja yhdessä Harrelsonia ja Harrisia on jopa epämiellyttävää katsoa, varsinkin kun heidän kemiansa eivät millään kohtaa. Valitettavasti elokuva ei ole edes teknisesti vakuuttava ja erikoistehosteista näkee, että leffaa on tehty halvemmalla kuin monia muita Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia. On ikävä nähdä, kuinka kaltoin ja välinpitämättömästi Sony yhä kohtelee omistamiaan Marvel-hahmoja. Venom: Let There Be Carnagesta tulee lähinnä mieleen suoraan Anttilan alelaariin DVD:llä päätyneet B-luokan monsterimähinät.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom: Let There Be Carnage, 2021, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Tencent Pictures
Ohjaus: Jonathan Levine Pääosissa: Seth Rogen, Charlize Theron, O'Shea Jackson Jr., June Diane Raphael, Ravi Patel, Bob Odenkirk, Tristan D. Lalla, Andy Serkis, Alexander Skarsgård, Lisa Kudrow ja Randall Park Genre: draama, komedia, romantiikka Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Long Shot - Mahdoton yhtälö on Seth Rogenin ja Charlize Theronin tähdittämä uusi romanttinen draamakomedia. Elokuva lähti liikkeelle muutama vuosi sitten työnimellä "Flarsky" ja sen tarinan oli keksinyt Dan Sterling. Mukaan saapui kuitenkin uusi kirjoittaja Liz Hannah, joka pisti Sterlingin käsikirjoituksen uusiksi ennen kuvauksia, jotka alkoivat alkuvuodesta 2018. Nimi vaihdettiin ja nyt Long Shot - Mahdoton yhtälö on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät ja mielenkiintoni heräsi entisestään, kun näin filmin trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä tätini ja serkkuni kanssa ensi-iltaviikonloppuna.
Toimittaja Fred Flarsky on juuri saanut potkut, kun hän saa uuden, paljon mielenkiintoisemman työtarjouksen. Frediä lapsena vahtineesta Charlotte Fieldistä on tullut Yhdysvaltain ulkoministeri, joka aikoo pyrkiä maan ensimmäiseksi naispresidentiksi. Charlotten puheet eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä ja siksi hän tarvitsee Fredin taitoja kirjoittajana.
Fred Flarskyna nähdään komediatähti Seth Rogen, joka tekee yllättävän maltillisen roolityön tässä leffassa. Pössyttelykomedioistaan ja tunnistettavasta hörönaurustaan tuttu Rogen tuo tähänkin rooliin mukaan tuttuja piirteitään, mutta hillitsee niitä kaikkia. Parissa kohtaa Rogen päästää sekoiluaan hieman valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän ymmärtää, ettei yliampuvuus sovi tällaiseen filmiin. Hänen mukanaolonsa jakaa hyvin luultavasti katsojat kahtia ja ne, jotka yleensä inhoavat Rogenia, ajattelevat varmaan hänen pilaavan muuten hyvän leffan. Itse taas pidin hänen roolittamistaan yllättävänkin toimivana ratkaisuna. Rogen on tuttuun tapaansa pidettävä ja rento heppu, ja joka kerta, kun hän on ruudulla, leviää tunne siitä kuin viettäisi aikaa hieman hönön ystävän kanssa. Ulkoministeri Charlotte Fieldinä taas nähdään Charlize Theron, joka on erittäin hyvä valinta arvokkaan naisen rooliin. Theron huokuu oikeanlaista johtajahenkeä, mutta hän tuo mukaan myös tiettyä rentoutta, kun Fred saapuu kuvioihin. Rogen ja Theron eivät ensisilmäyksellä vaikuta loogiselta parilta, mutta todella positiivisena yllätyksenä heidän kemiansa iskevät täysillä yhteen. Fred ja Charlotte tulevat täysin erilaisista maailmoista ja juuri sen takia he tukevat toisiaan niin hyvin. Elokuvan aikana molemmat oppivat uutta toistensa kautta ja leffan parasta antia ovatkin Rogenin ja Theronin kahdenkeskeiset kohtaukset. Elokuvassa nähdään myös O'Shea Jackson Jr. Fredin parhaana ystävänä Lancena, June Diane Raphael ja Ravi Patel Charlotten tärkeinä avustajina, Bob Odenkirk Yhdysvaltain presidenttinä, Alexander Skarsgård Kanadan pääministerinä, sekä lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Andy Serkis lierona bisnesmiehenä Parker Wembleynä. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkei Skarsgård pääsekään pökkelyydestään eroon ja suuni todella loksahti auki, kun tajusin Wembleyn olevan Serkis.
Riippuen siitä, pidätkö Seth Rogenin komedioista vai et, Long Shot - Mahdoton yhtälö tulee olemaan joko pettymys tai positiivinen yllätys. Rogenin tyyliä inhoavat saattavat tykästyä tähän, kun taas Rogenin ronskimmasta tuotannosta innostuneille tämä voi tuntua liian kiltiltä kokonaisuudelta. Itse tosiaan pidin siitä, että Rogen hoitaa hommansa maltillisemmin, mutta itse elokuvasta jäi silti hieman ristiriitainen tunne. Elokuvasta löytyy Rogenin filmeille tuttuja piirteitä, mutta vain muutamassa kohtaa. Sekaan on heitetty oudon härkejä vitsejä, jotka eivät pääasiassa sovi mukaan, sillä leffa ei muuten ole sellainen. Long Shot - Mahdoton yhtälö yrittää olla romanttinen komedia, mikä miellyttäisi sekä naisia että miehiä, minkä lisäksi leffa kallistuu usein draaman puolelle ja monessa kohtaa se pyrkii puskemaan vahvaa poliittista näkemystään esille. Elokuvan viittaukset Yhdysvaltojen nykyiseen hallitukseen eivät voi mennä ohi ja leffa onkin selvä sanoma siitä, kuinka asioiden pitäisi olla toisin. Bob Odenkirkin näyttelemä presidentti välittää enemmän julkisesta asemastaan kuin maan johtamisesta, kansan hyvinvoinnista tai vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Tuleeko ketään mieleen...?
Paikoitellen leffan poliittinen puoli muuttuu jopa päällekäyväksi, jolloin se tekee muuten kevyehköstä romanttisesta draamakomediasta raskasta seurattavaa. Suurimmaksi osaksi draamapuoli on kunnossa, mutta liikuttavissa kohtauksissa leffa ei onnistu menemään tunteisiin asti, vaan katsoja jää etäiseksi emotionaalisella tasolla. Romantiikkapuoli elokuvalla on parhaiten hoidossa ja kuten jo totesin, Theronin ja Rogenin kemiat toimivat yllättävänkin hyvin. Komediaosastolla leffa kompastelee eniten ja vaikka siinä onkin paljon hauskoja juttuja (kuten hulvaton alkukohtaus), löytyy elokuvasta paljon vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa - jotkut jopa lentävät täysin eri suuntaan maalilta. Leffa nimittäin pysähtyy paikoitellen näyttämään keskusteluohjelmaa, missä puhutaan Charlottesta ja siitä, voiko nainen johtaa Yhdysvaltoja, eivätkä nämä hetket toimi yhtään. Ne ovat todella seksistisiä vitsejä, mitkä eivät istu muuten aika feministiseen elokuvaan ja niitä pahentaa vielä se, kuinka elokuva kokee pakottavaa tarvetta pyydellä jokaista ilkeää vitsiä anteeksi. Jos sitä karkeaa huumoria on pakko istuttaa muuten kiltihköön elokuvaan, niin pistäkää se mukaan rohkeasti, eikä niin että täytyy pyytää aina anteeksi, ettei kukaan vain pahoita mieltään. Nämä kohtaukset voisi poistaa kokonaan leffasta. Ja poistamisesta puheenollen leffasta löytyy muutenkin tiivistämisen varaa. Long Shotilla on kestoa yli kaksi tuntia ja se pärjäisi todella hyvin vartin lyhyempänäkin. Kyseessä on siis aika epätasainen paketti, joka pysyy kuitenkin plussan puolella sen erittäin mainion pääparin ansiosta.
Elokuvan on ohjannut Jonathan Levine, mutta sen epätasaisuus tunnelmissa viestii siitä, että mukana olisi ollut useampikin tekijä, eikä kyseessä ole vain yhden ihmisen visio. Levine saa Theronin ja Rogenin pistämään paikoitellen parastaan, muttei onnistu pitämään pakettia kunnolla kasassa. Dan Sterlingin kirjoittama ja Liz Hannahin muokkaama käsikirjoitus vaatii tiivistämistä, mitä olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuvasta kuitenkin löytyy paljon sujuvaa editointia ja paikoitellen kekseliäitä siirtymiä. Kuvauskin on oivallista ja leffa näyttää kaikin puolin oikein hyvältä. Marco Beltramin ja Miles Hankinsin säveltämät musiikit toimivat taustalla, mutteivät erotu koskaan tai jää millään tavalla mieleen.
Yhteenveto: Long Shot - Mahdoton yhtälö on kelpo romanttinen draamakomedia, mikä kuitenkin kompastelee erikoiseen epätasaisuuteensa. Seth Rogenille tutummat ronskit vitsit eivät sovi leffaan lainkaan ja paikoitellen ne ovat tökeröitä lähinnä sen takia, että elokuva itse alkaa pyytelemään niitä anteeksi. Välillä filmin poliittinen agenda puskee hieman liiankin kovaa ja tekee joistakin hetkistä turhan raskasta katsottavaa. Katsoja ymmärtää vähemmälläkin, mitä leffalla on sanottavanaan. Lisäksi elokuva kaipaa tiivistämistä, sillä yli kahden tunnin pituudessa mukaan mahtuu paljon ylimääräistä, mitä ilman elokuva tuntuisi napakammalta paketilta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja romanttinen puoli hoituu yllättävänkin hyvin Seth Rogenilta ja Charlize Theronilta, jotka ovat pääsyy siihen, että elokuvan katsoo sujuvasti loppuun saakka. Long Shot - Mahdottoman yhtälön katsoo kerran ihan mielellään, muttei siitä paljoa jää mieleen ja tuskinpa sitä tarvitsee enää toistamiseen nähdä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Long Shot, 2019, Denver and Delilah Productions, Good Universe, Point Grey Pictures
Ohjaus: Andy Serkis Pääosissa: Rohan Chand, Christian Bale, Andy Serkis, Benedict Cumberbatch, Naomie Harris, Eddie Marsan, Peter Mullan, Cate Blanchett, Matthew Rhys, Tom Hollander ja Louis Ashbourne Serkis Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 12
Mowgli: Legend of the Jungle perustuu Rudyard Kiplingin "Viidakkokirjaan" ("The Jungle Book") vuodelta 1894. Kiplingin kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useampikin filmatisointi, tunnetuimpana tietty Walt Disneyn klassikkopiirretty Viidakkokirja(The Jungle Book - 1967). Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnittelemaan omaa versiotaan filmistä 2010-luvun alussa ja alunperin Harry Potter -käsikirjoittaja Steve Klovesin oli tarkoitus ohjata se. 2013 ohjaajaksi valittiinkin Alejandro González Iñárritu, joka kuitenkin jätti projektin tehdäkseen Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) -elokuvan (2014), mikä voitti hänelle mm. kolme Oscar-palkintoa. 2014 ohjaajaksi valittiin Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna tunnettu Andy Serkis ja hänen kanssa projekti lähti kunnolla liikkeelle. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2015 ja sen oli tarkoitus ilmestyä loppuvuodesta 2016 nimellä "Jungle Book: Origins", mutta kun Disney julkaisi samana vuonna uuden versionsa Viidakkokirjasta(The Jungle Book - 2016), Serkisin leffa siirrettiin vuodelle 2018. Lopulta Warner Bros. kuitenkin myi filmin suoratoistopalvelu Netflixiin, jossa sen oli tarkoitus ilmestyä alkuvuodesta 2019. Netflix kuitenkin aikaisti julkaisua ja ilmoitti marraskuussa julkaisevansa leffan ennen joulua. Nyt Mowgli: Legend of the Jungleksi tai ihan vain Mowgliksi nimetty filmi on vihdoin nähnyt päivänvalon ja täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut sen katsominen. Pidin Disneyn uudesta Viidakkokirjasta todella paljon ja ajattelin uuden version ilmestyvän aivan liian nopeasti. Minua kiinnosti vain Serkisin kommentti siitä, että hän halusi tehdä julmemman ja aikuisemman version tarinasta. Päätin antaa filmille mahdollisuuden ja katsoin sen päivää ensi-illan jälkeen.
Intian viidakossa asuu susien kasvattama ihmispentu Mowgli. Hurja tiikeri Shere Khan vihaa ihmisiä, eikä hyväksy Mowglia viidakkoon ja aikookin tappaa pojan, jos löytää tämän. Susien, Bagheera-pantterin ja Baloo-karhun täytyy siis keksiä suunnitelma Mowglin suojelemiseksi.
Elokuvan nimikkohahmo Mowglina nähdään Rohan Chand, joka on aiemmin tehnyt vain todella pieniä sivurooleja. Chand kantaakin pääosan vastuun yllättävänkin hyvin ja on oikein mainio valinta Mowgliksi. Välillä näyttää siltä, ettei Chand ole kuvauksissa tiennyt, mitä katsoa, kun hänellä ei ole tietenkään oikeita eläimiä vastanäyttelijöinä, mutta tästä huolimatta hän heittäytyy koko ajan täysillä mukaan. Mowgli on koko elämänsä varttunut eläinten keskuudessa, minkä vuoksi hän käyttäytyykin hyvin samalla lailla kuin ne. Chand onkin joutunut harjoittelemaan neljällä raajalla kulkemista ja saa sen lopulta näyttämään oudonkin luonnolliselta liikkumistavalta. Mowglin lisäksi leffassa nähdään tietty muutkin tutut hahmot sadusta. Bagheera-pantteri (äänenä Christian Bale) on isämäinen hahmo Mowglille - jopa enemmän kuin Mowglin susi-isä Vihaan (Eddie Marsan). Susiäiti Nisha (Naomie Harris) taas huolehtii Mowglista kuin omasta pennustaan ja hänestä löytyy äidillistä lämpöä. Elokuvan ohjaaja Andy Serkis ääninäyttelee Baloo-karhua, joka ei tällä kertaa ole yhtä hassu kuin hänet on totuttu näkemään vaikkapa Disneyn versioissa. Baloo on hieman synkempi tapaus, mitä korostavat lukuisat arvet hänen kuonollaan ja kehollaan. Akela (Peter Mullan) taas on susilauman johtaja ja nuori albiinosusi Bhoot (äänenä Serkisin poika Louis) on Mowglin paras kaveri. Valitettavasti Bagheeraa ja Bhootia lukuunottamatta elokuva ei tee kummoista työtä saadakseen katsojan pitämään eläinhahmoista, vaan luottaa vain siihen, että katsoja rakastaa hahmoja jo entuudestaan. Itseäni jäi etenkin harmittamaan, kuinka tylsä Baloosta oli tehty - kyseessä on kuitenkin monien suosikkihahmo. Kenties Serkistä pelotti antaa itselleen paljon ruutuaikaa ja jätti siksi karhun sivuosaan. Tarinan pahis on tietty tiikeri Shere Khan, jota ääninäyttelee Benedict Cumberbatch. Cumberbatch on ennenkin osoittanut äänensä olevan täydellinen roiston osaan ja tekee sen myös tässä. Cumberbatch luo äänellään hienosti häijyyttä ja uhkaavuutta Shere Khaniin, mikä tekee tiikeristä paikoitellen karmivan. Onkin siis harmi, että Shere Khania ei nähdä tarpeeksi, vaan hän vain käy välillä paikalla virnistelemässä ja pelottelemassa Mowglia. Muita hahmoja elokuvassa ovat Shere Khanin nöyrä palvelijahyeena Tabaqui (Tom Hollander), joka on aika kömpelösti lisätty huumorihahmo, jättimäinen pytonkäärme Kaa (Cate Blanchett), josta on yritetty luoda mystistä aika kehnolla menestyksellä, sekä Shere Khanin jäljillä oleva metsästäjä (Matthew Rhys), joka tuntuu viime hetken lisäykseltä, aivan kuin tekijät olisivat halunneet saada mukaan jotain, mitä ei varmasti ole Disneyn Viidakkokirjassa.
Ei ole mikään ihme, että Warner Bros. myi Mowglin Netflixille. Disneyn Viidakkokirja oli juuri ilmestynyt, joten sen jälkeen näin pian ilmestynyt uusi versio olisi aika varmasti ollut taloudellinen floppi. Warner Bros. taisikin saada paremmat rahat Netflix-kaupasta kuin julkaisemalla leffan teattereissa. Ja Netflixille kauppa on varmasti plussaa, sillä kun leffa on kaikkien katsottavissa kotioloissa, nekin joita filmi ei kovin paljoa kiinnosta, saattavat pistää sen pyörimään. Itse elokuvana Mowgli onkin sitten... ihan ok. Sen katsoo sujuvasti kerran, muttei sitä tarvitse nähdä enää uudestaan. Leffan unohtaa pian sen näkemisen jälkeen, eikä se tee erityisemmin minkäänlaista vaikutusta. Mukana on hyvää teemaa siitä, että Mowglin täytyy saada selville, kuuluuko hän viidakkoon vai ihmisten maailmaan, mutta siihen se sitten jääkin. Kuten jo sanoin, elokuva ei panosta sivuhahmoihinsa, jolloin heidän mukanaolonsa unohtaa jo leffan aikana, minkä lisäksi itse tarina ei tarjoa mitään erityistä uutta, mitä ei olisi jo nähty aiemmin. Mukana ei ole menevää seikkailuhenkeä tai jännittävän hurjia kohtauksia, eikä edes koskettavuutta, vaan elokuva vain lähinnä... noh, on. Leffan loppuhuipennus on aika lattea kokemus, eikä filmi ole läheskään niin eeppinen kuin se kuvittelee olevansa.
Mowglia tosiaan markkinoitiin synkempänä ja realistisempana versiona tarinasta, mikä olisi enemmän aikuisten makuun. Itse elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on paikoitellen visuaalisesti pimeä teos ja mukana on muutamia hieman hurjempia kuvia. Samalla leffassa on kuitenkin paljon lapsellisempaakin materiaalia, mikä herättää kysymyksen, kenelle tämä elokuva oikein tehtiin? Kun mukana on ötököiden ympäröimän, raadellun lehmän kuva, ei kyseessä ole mikään lastenleffa, mutta sitten taas aikuiskatsojilla voi mennä maku, kun vakavampaa otetta kevennetään lapsellisilla jutuilla. Tämän lisäksi ihmiskylässä meno tuntuu muuttuvan täysin erilaiseksi. Elokuvasta on huhuttu, että meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón olisi tullut viimeistelemään leffan ja kun ihmiskylään päästessä leffa tuntuu muuttuvan art house -teokseksi, en yhtään epäile, etteikö Cuarón olisi käynyt jättämässä omaa jälkeään. Muutos on niin voimakas. Tunnalmaltaan ja hengeltään Mowgli onkin todella sekava paketti, joka ei tunnu itsekään tietävän, kenelle se on tehty.
Mielestäni Andy Serkis on todella aliarvostettu näyttelijä, mikä johtuu aika varmasti siitä, että hänen tunnetuimmat työnsä ovat tietokonehahmoja, kuten Klonkku, Peter Jacksonin King Kongin (2005) nimikkogorilla, uuden Apinoiden planeetta -trilogian (2011-2017) Caesar-apina ja Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus -leffan (The Adventures of Tintin - 2011) kapteeni Haddock. Ihmiset eivät vaikuta ymmärtävän, että Serkis ei ole vain ääninäytellyt hahmoja, vaan esittänyt kaikki niiden eleet ja ilmeet. Serkis taitaa tämän motion capture -tekniikalla toteutetun näyttelemisen huikeasti ja koska se on hänen tavaramerkkinsä, ovat Mowglin eläimet tietty tehty näin. Näyttelijät ovat esittäneet ilmeet, mitkä on sitten muokattu digitaalisille eläimille sopiviksi. Huono juttu vain on, että tällä kertaa motion capture -efekti on todella tökerö. Ihmisten silmillä varustetut eläimet ovat erittäin häiritsevä näky ja ne vievät aivan liikaa huomiota itse tapahtumilta. Kun leffa muuten tavoittelee realistista ulkoasua, ihmisten ja eläinten risteytykset rikkovat tätä tunnelmaa läpi elokuvan. Eläimet ovat muutenkin yllättävän tönkösti animoituja. Etenkin sudet näyttävät siltä kuin ne kuuluisivat 2000-luvun alun leffoihin. Ottaen huomioon, että Mowgli ilmestyi kaksi vuotta Disneyn Viidakkokirjan jälkeen, on aika erikoista, ettei tekniikka ole kehittynyt, vaan eläimet näyttävät huomattavasti kökömmiltä Mowglissa.
Palatakseni takaisin Serkisiin, hän on erinomainen näyttelijä ja mielestäni hänen pitäisi pysyäkin siinä hommassa, sillä ohjaaminen ei täysin luonnistu häneltä. Serkisin esikoisohjaus Breathe (2017) jäi vahvasti kaipaamaan jotain ja nyt Mowgli on aika keskinkertainen tekele. Tätä ei tietenkään helpota leffan tuotannolliset vaikeudet ja Callie Klovesin käsikirjoitus, jossa tarina liikkuu kummallisesti eteenpäin. Leikkauksessa leffa on rytmitetty kömpelösti, jolloin välillä tarina kulkee vauhdilla ja välillä se ei tunnu etenevän minnekään. Filmi on kuitenkin kuvattu hyvin ja ihmiskylän lavasteiden kanssa on tehty kelpo työtä. Mowglin maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaisema on onnistuneesti luotu. Nitin Sawhneyn säveltämät musiikit ovat lähestulkoon elokuvan parasta antia. Sawhney luo hienosti intialaiseen viidakkoon sopivia sävelmiä.
Yhteenveto:Mowgli on harmillisen keskinkertainen ja jopa keskeneräiseltä tuntuva teos. Elokuva hyppii tunnelmasta toiseen, jolloin se on välillä koko perheen seikkailu (tosin ilman minkäänlaista mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä), välillä rankempaa kuvastoa tarjoava aikuisten satu ja välillä se muuttuu indie-taideleffaksi. Elokuvan tarina ei ole kovin innostuneesti toteutettu tai hyvin kirjoitettu, vaan se poukkoilee välillä ihan minne sattuu. Yllättäen leffan tehosteet ovat paikoitellen jopa todella kehnoja. Eläimiin yhdistetyt ihmiskasvot ovat lähes painajaismainen näky ja tekniikka häiritsee katselukokemusta aivan liikaa. Serkis ei valitettavasti ole tiennyt lähes ollenkaan, mitä on ollut tekemässä ja hänen pitäisikin pysytellä näyttelijäpuolella. Rohan Chand on sentään erittäin hyvä itse Mowglina ja Benedict Cumberbatch on aina nappivalinta pahikseksi. Mukana on yksittäisiä hyviä juttuja ja hetkiä, mutta pääasiassa Mowgli on täysin unohdettavaa kertakäyttötavaraa. Disneyn versioita täysillä fanittavat eivät luultavasti innostu tästä, mutta ne, jotka eivät lämmenneet parin vuoden takaiselle Disneyn Viidakkokirjalle, saattavat pitää tästä paljonkin. Potentiaalia kyllä löytyy, muttei osaamista hyödyntää sitä, enkä usko katsovani Mowglia enää toistamiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mowgli: Legend of the Jungle, 2018, Warner Bros., Warner Bros. Digital Networks, Netflix, Imaginarium Productions
