Pääosissa: Matt Damon, Heath Ledger, Lena Headey, Peter Stormare, Jonathan Pryce, Tomáš Hanák, Mackenzie Crook, Richard Ridings, Julian Beach ja Monica Bellucci
Genre: fantasia, seikkailu, jännitys, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12
The Brothers Grimm, eli suomalaisittain Grimmin veljekset perustuu Grimmin veljesten satuihin ja kertoo fiktiivisen tarinan veljesten elämästä. Elokuvan idea lähti liikkeelle Ehren Krugerin käsikirjoituksesta, jonka Metro-Goldwyn-Mayer hankki vuonna 2001. Vuotta myöhemmin Terry Gilliam palkattiin ohjaajaksi ja ennen kuvausten alkua kesällä 2003 hän ja Tony Grusoni työstivät käsikirjoituksen uudelleen, mutta Writers Guild of America kieltäytyi antamasta heille tunnustusta tekstistä. Kuvausten aikana Gilliam ja Weinsteinin tuottajaveljekset riitelivät jatkuvasti taiteellisten erimielisyyksien takia, mikä johti kuvausten venyymiseen, kun Gilliam ei suostunut työskentelemään, jos ei saanut tahtoaan läpi. Tästä syystä elokuvan suunniteltu ensi-ilta marraskuussa 2004 jouduttiin perumaan ja lopulta Grimmin veljekset sai maailmanensi-iltansa vasta 26. elokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse katsoin Grimmin veljekset pian sen jälkeen, kun elokuva oli saapunut vuokralle ja pidin leffasta tuolloin paljon. Olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Grimmin veljesten täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa ja samalla arvostella leffan.
1800-luvun alun ranskalaisten hallitsemassa Saksassa legendaariset Grimmin veljekset pestataan pelastamaan pieni Marbadenin kaupunki kirouksesta. Kaupunkilaiset eivät tosin tiedä, että veljekset ovat pelkkiä huijareita, joiden aiemmat urotyöt ovat olleet sepitettä.
Päärooleissa Grimmin veljeksinä, Willinä ja Jakena nähdään Matt Damon ja Heath Ledger, jotka roolitettiin alun perin juuri toisin päin, mutta he kokivat toistensa osien sopivan itselleen paremmin ja päätyivät vaihtokauppoihin. Gilliam olisi halunnut Ledgerin rinnalle Johnny Deppin, mutta Weinsteinin tuottajaveljekset kokivat Deppin tähteyden olevan hiipunut, jolloin Gilliam päätyi Damoniin, joka oli juuri nousussa Medusan verkon(The Bourne Identity - 2002) myötä. Damon on jälkikäteen kertonut, että kun Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous(Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) julkaistiin, Weinsteinit kirosivat, mikseivät olleet kuunnelleet Gilliamin Depp-toivetta. Damon ja Ledger istuvat kuitenkin täydellisesti rooleihinsa. Damonin esittämä Will on enemmän toiminnan mies, kun taas Ledgerin esittämä Jake on kirjaviisas. Yhdessä veljekset kiertelevät kylästä toiseen, auttaen ihmisiä erilaisten kummitusten, noitien sun muiden hirviöiden kanssa, minkä takia heitä pidetään suurina sankareina. Grimmien salaisuus tosin on, että he ovat itse tekaisseet nämä tapaukset ja hyötyvät taikauskoisista höynäytettävistä. Will ja Jake joutuvatkin todelliseen koetukseen, kun heidät pistetään auttamaan kirottua Marbadenin kylää, jonka lapset ovat katoilleet viereisessä metsässä.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce ranskalaiskenraali Delatombena, Peter Stormare tämän uskollisena apurina, kiduttaja Cavaldina, Lena Headey marbadenilaisena Angelikana, jonka isä ja siskot ovat kadonneet, sekä Monica Bellucci ilkeänä kuningattarena. Headey ja Bellucci istuvat mainiosti osiinsa, mutta Pryce ja etenkin Stormare ovat lähinnä vaivaannuttavia kaameiden aksenttiensa kanssa. Stormare selvästi luulee olevansa paljon hauskempi kuin hän onkaan.
Nyt vuosien jälkeen uusintakatselulla en pitänyt Grimmin veljeksistä enää yhtä paljon kuin lapsena, enkä myöskään pitänyt sitä yhtään niin jännittävänä kuin tuolloin, mutta mielsin elokuvan edelleen oikein meneväksi fantasiaseikkailuksi. Elokuva hyödyntää pääasiassa toimivasti, välillä jopa ihan kekseliäästi tuttuja Grimmin veljesten satuja, kuten Hannua ja Kerttua, Punahilkkaa, Sammakkoprinssiä, Tähkäpäätä, Prinsessa Ruususta, Prinsessaa ja hernettä, Jaakkoa ja pavunvartta ja Piparkakkupoikaa, usein sekoittaen yksityiskohtia näistä saduista toisiinsa. Sitten taas esimerkiksi Tuhkimo on heivattu sekaan aika väkinäisen oloisesti. Elokuva ei siis suoraan adaptoi mitään Grimmin veljesten töistä, vaan kertoo enemmän fiktiivisen tarinan itse veljeksistä, näyttäen samalla, mistä nämä sadut mahdollisesti syntyivät.
Vajaan parin tunnin kesto kulkee pääasiassa sulavasti, rytmityksen ollessa varsin reipas. Kun veljekset on tehty tutuksi metkuineen kaikkineen, heidät jo heivataan Marbadeniin, selvittämään kadonneiden lasten tapausta ja kylän yllä leijailevaa kirousta. On hupaisaa seurata, kuinka veljekset yrittävät aluksi ratkoa asioita järjellä, luullen kyseen olevan toisesta huijariporukasta, kunnes vähitellen heille alkaa valjeta, että kyse on kerrankin ihan tosihommasta. Tämän jälkeen on kiinnostavaa seurata tapauksen ratkomista. Onko veljeksissä sittenkään ainesta aidoiksi sankareiksi? Ajoittain elokuva on erittäin hupaisa, toisinaan taas se uskaltaa tarjota hieman jännittäviäkin hetkiä. Heikkouksineenkin meno on viihdyttävää ja Grimmin veljekset sopii passelisti katsottavaksi halloweenin aikaan, kun haluaa katsoa leffan, missä on hirviöitä, noitia ja sen sellaista, mutta ei kuitenkaan halua mennä puhtaan kauhun puolelle.
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen Grimmin veljeksistä olisi tullut, jos Weinsteinit olisivat antaneet ohjaaja Terry Gilliamille vapaat kädet. Pääasiassa Gilliamin vekkuli tyyli pääsee esille, mutta välillä voi huomata, että hän on työskennellyt rajoitetuissa olosuhteissa, eikä pääse täysillä toteuttamaan visiotaan. Gilliam vastasi todellisuudessa myös lopullisesta käsikirjoituksesta, vaikkei Writers Guild of America suostunutkaan myöntämään hänelle kunniaa tästä. Teknisiltä ansioiltaankin Grimmin veljekset on hieman ailahteleva tapaus. Se on hyvin kuvattu ja mukana on upeita lavasteita ja asuja. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Etenkin metsässä vaaniva susi on menettänyt kaiken uhkaavuutensa, kun se näyttää lähinnä videopelivastukselta. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Brothers Grimm, 2005, Metro-Goldwyn-Mayer, Dimension Films, Mosaic, Reforma Films, Atlas Entertainment, Summit Entertainment, The Weinstein Company
Pääosissa: Johnny Depp, Kate Winslet, Freddie Highmore, Dustin Hoffman, Julie Christie, Radha Mitchell, Nick Roud, Joe Prospero, Luke Spill, Mackenzie Crook, Kelly Macdonald, Angus Barnett, Toby Jones ja Ian Hart
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7
Finding Neverland, Suomessa lisänimellä "tarinan lähteillä", perustuu Allan Kneen näytelmään The Man Who Was Peter Pan vuodelta 1998, joka puolestaan pohjautuu J. M. Barrien elämään ja hänen kirjoittamaansa näytelmään Peter Paniin (1904). Miramax hankki oikeudet Kneen näytelmään, David Magee ryhtyi kääntämään sitä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja Marc Forster pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja elokuvalle suunniteltiin ensi-iltaa syksylle 2003, mutta koska Universal Pictures julkaisi tuolloin oman Peter Pan -elokuvansa, studio vaati Miramaxia joko viivästämään julkaisua seuraavalle vuodelle tai poistamaan leffasta kaikki kohtaukset Peter Pan -näytelmästä. Miramax suostui ensimmäiseen ehtoon ja lopulta Finding Neverland - tarinan lähteillä sai maailmanensi-iltansa 4. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten ja tasan 100 vuotta alkuperäisen Peter Pan -näytelmän saatua ensi-iltansa! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki), sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus ja musiikki). Itse katsoin Finding Neverlandin ensi kertaa vasta muutamia vuosia sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.
Kirjoittaja James Barrien uusi näytelmä ei ole toivottu menestys, mikä lannistaa miehen. Kuitenkin kun hän tapaa Sylvia Llewelyn Daviesin ja tämän lapset, Barrie keksii kirjoittaa uuden koko perheen näytelmän pojasta, joka ei suostu kasvamaan aikuiseksi ja tämän seikkailuista Mikä-Mikä-Maassa.
Johnny Depp näyttelee sir James Matthew Barrieta, eli näytelmäkirjailija J. M. Barrieta, Peter Panin luojaa. Roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Depp istuu rooliin erittäin mainiosti, tehden hahmostaan lapsenmielisen ja leikkisän, mutta silti huomattavasti maltillisemman tapauksen kuin hänen merirosvokapteeni Jack Sparrow -hahmonsa vuotta aiemmin ilmestyneessä Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -seikkailuelokuvassa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Barrie on mielenkiintoinen henkilö ja Depp tuo tämän monenlaiset puolet onnistuneesti esille.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Radha Mitchell Barrien vaimona Maryna, Dustin Hoffman Barrien näytelmien tuottajana Charles Frohmanina, Kate Winslet Barrien kohtaamana, vastikään leskeksi jääneenä Sylvia Llewelyn Daviesina, Freddie Highmore, Nick Roud, Joe Prospero ja Luke Spill tämän lapsina, Peterinä, Georgena, Jackina ja Michaelina, sekä Julie Christie poikien isoäitinä, Sylvian äitinä Emma du Maurierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan onnistuneesti. Winslet on erittäin mainio Sylviana, joka yrittää toipua miehensä kuolemasta ja hoitaa neljää lastaan. Lapsista parhaiten onnistuu nuori Highmore Peterinä, joka tietty toimii innoittajana Barrien uuden näytelmän päähenkilölle. Depp oli niin vaikuttunut Highmoren suorituksesta, että kun Tim Burton etsi Jali ja suklaatehdas -elokuvansa (Charlie and the Chocolate Factory - 2006) nimikkohahmolleen lapsinäyttelijää, Depp suositteli Highmorea ja Burton uskoi konkarin sanaa. Christie on erinomainen tiukkana isoäitinä, Mitchellin jäädessä hieman varjoon Barrien toistuvasti unohtamana vaimona. Hoffmanin rooli jää myös varsin pieneksi, mutta on hupaisaa, että hänet nähdään jo toistamiseen Peter Paniin liittyvässä elokuvassa, Hoffmanin näyteltyä pahaa merirosvokapteeni Koukkua Steven Spielbergin elokuvassa Hook - Kapteeni Koukku(Hook - 1991).
Finding Neverland - tarinan lähteillä on yhä uusintakatselulla ja 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen äärimmäisen ihastuttava, liikuttava ja mielenkiintoinen tarina yhden viime vuosisadan rakastetuimman sadun synnystä - ainakin filmin mukaan. Se lumoaa heti mukaansa ja pitää hyvin katsojasta kiinni lopputeksteihin asti. On kiinnostavaa seurata Barrien elämää, kuinka tämä aluksi harmittelee viimeisimmän näytelmänsä huonoa menestystä ja sitten Llewelyn Daviesit tavatessaan saa hurjan inspiraation puuskan uuteen kertomukseensa. On hauskaa ja kekseliästä, kuinka erilaiset tutut Peter Pan -jutut löytävät muotonsa, usein sattumalta. Kun tiukka rouva du Maurier toruu lapsenlapsiaan henkari kädessään, Barrie näkee hetkellisesti katalan roiston koukku kätensä tilalla.
Vaikka elokuva onkin periaatteessa puhdas draama, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse, siinä vallitsee ihanan taianomainen ja satumainen henki. Kun Barrie leikkii Sylvian lasten kanssa, kohtaukset esitetään puoliksi todellisessa maailmassa, perheen kotona ja pihalla, ja puoliksi heidän kuvittelemassaan satumaassa, vaikkapa merirosvolaivassa. Kun tarina ja ilmapiiri vievät näin mainiosti mukanaan, hahmojen koettelemukset - niin hyvässä kuin pahassa - iskevät lujaa katsojan tunteisiin. Pahimmassa tapauksessa katsojan on viimeisen puolituntisen aikana saada mitään selvää tapahtumista, surun ja onnen kyynelten peittäessä silmät. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee kuin siivillä ja Finding Neverlandin katsoo erittäin mielellään uudelleenkin.
Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka epätasaiseen filmografiaan on vuosien varrella kuulunut muun muassa James Bond -leffaQuantum of Solace (2008), zombiraina World War Z (2013) ja suloinen Risto Reipas ja Nalle Puh(Christopher Robin - 2018). Finding Neverland - tarinan lähteillä saattaa jopa olla Forsterin paras työ. Forster tanssahtelee taitavasti todellisen maailman ja sadun rajamaastossa. David Mageen kirjoittama käsikirjoitus on myös onnistunut. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Mukana on muutamia hetkiä, joissa siirrytään erittäin komeasti eri tapahtumapaikkojen välillä. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä herättäessään vuonna 1904 takaisin henkiin. Tehosteet ovat kelvolliset ja äänimaisema oivallisesti kasattu. Jan A. P. Kaczmarekin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes Genre: seikkailu, animaatio Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä(Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken(Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta-trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman(Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.
Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.
Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan. Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin. Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan. Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul(2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.
Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan(Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.
Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.
Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.
Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna(The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.
Yhteenveto:Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies
Ohjaus: Gore Verbinski Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush, Bill Nighy, Tom Hollander, Kevin McNally, Chow Yun-Fat, Naomie Harris, Stellan Skarsgård, Jack Davenport, Lee Arenberg, Mackenzie Crook, David Schofield, Jonathan Pryce ja Keith Richards Genre: seikkailu, fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 12
Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) oli suuri hitti ja sille päätettiin tehdä saman tien kaksi jatko-osaa. Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest) ilmestyi vuonna 2006 ja Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla, vuotta myöhemmin. Tarina jätettiin edellisessä osassa pahasti kesken, joten monet ihmiset halusivat innolla nähdä, miten tarina jatkuu. Ja niin halusin minäkin, mutta valitettavasti minulla ei ollut ikää lähteä leffateatteriin katsomaan sitä. Jouluna 2007 sain kuitenkin lahjaksi Pirates of the Caribbean -trilogiapaketin (siihen aikaan ei tainnut olla tietoa, että sarja jatkuisi vielä) ja katsoin koko sarjan läpi. Olen katsonut leffan useasti uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäyksen elokuvalla Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), oli aika käydä koko aiempi sarja läpi ja arvostella se.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous ja Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu! Itä-Intian kauppakomppania ottaa vallan Lentävällä hollantilaisella ja merirosvojen yhdistys, Brethrenin oikeus, päättää kokoontua vapauttamaan Kalypso-jumalan ihmiskehostaan. Valitettavasti yksi tarvittavista merirosvoista, kapteeni Jack Sparrow, on yhä vankina Davy Jonesin loukussa. Hänen vanha miehistönsä lähtee henkiinherätetyn Barbossan johtamana hakemaan Jackia takaisin maailman laidalta. Johnny Deppin näyttelemä kapteeni Jack Sparrow on muuttunut hieman pöpiksi Davy Jonesin loukussa. Hän näkee hallusinaatioina itsensä moninkertaisesti, luoden kuvitelman Jack Sparrow -miehistöstä. Sparrow ei pääse samalla lailla esille kuin kahdessa edellisessä osassa, vaan jää hieman taka-alalle useaan otteeseen. Hän ei ole erityisen innoissaan merirosvojen kokoontumisesta, etenkin koska hän on suututtanut lähes kaikki Brethrenin oikeuden jäsenistä. Depp on edelleen sama vanha veijari, jonka elekieli ja ilmehdintä ovat tarkkaan mietittyjä. Sparrow tuo tarvittavaa huumoria mukaan, sillä muuten elokuva on erikoisen synkkä. Will Turnerin (Orlando Bloom) ja Elizabeth Swannin (Keira Knightley) suhde rakoilee, sillä Elizabeth ei suostu kertomaan, että hän jätti Jackin Kraken-hirviön vietäväksi ja Will ei suostu kertomaan, että hän aikoo pelastaa isänsä Davy Jonesin miehistöstä. Niiden takia pari ei suostu keskustelemaan kunnolla ja alkavat etääntyä. Heidät myös viedään eri paikkoihin, jolloin heidän täytyy selvitä enemmän itsekseen. Elizabethista on yritetty tehdä enemmän johtavaa sankarihahmoa, mikä voisi muuten sopia hahmolle, jos häntä ei esittäisi Keira Knightley. Knightley ei ole kovin uskottava roolissaan ja hän tuntuu todella teennäiseltä läpi elokuvan. Orlando Bloom on ihan hyvä, mutta Willista on todella vaikea pitää tässä leffassa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hahmo on jatkanut muuttumistaan ja katsojana ymmärtää, miksi hän haluaa pelastaa isänsä, mutta kun Will tekee kaiken kääntymällä vanhoja liittolaisiaan vastaan, ei hän erityisemmin tunnu hyvikseltä. Mustan helmen kirouksen pahis, eli Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa herätettiin edellisen osan lopussa henkiin. Tässä hän ei ole pahis, vaan johtaa pelastusryhmää, sekä yrittää toimia Mustan helmen kapteenina, vaikka laiva kuuluukin Jackille. Onkin hauska seurata, miten Sparrow ja Barbossa yrittävät kumpikin toimia kapteenina, mistä on tehty jonkinlaista kilpailua. Tässä Barbossa on pidettävä hahmo ja on hieno ratkaisu, että alkuperäisen teoksen päävastuksesta on tehty hyvis. Rush on erinomainen hieman ronskimpana piraattina ja hän on uskottava johtaja.
Mustan helmen tuttu miehistö on tietenkin mukana. Gibbs (Kevin McNally) on sama Jackin uskollinen toveri, Cotton (David Bailie) pyörii mukana puhuvan papukaijansa kanssa ja pieni Marty (Martin Klebba) hauskuuttaa itseään kookkaamman aseen kanssa. Pintel (Lee Arenberg) ja Ragetti (Mackenzie Crook) ovat myös mukana ja he toimivat elokuvan vitsikaksikkona. Heistä on yritetty tehdä entistä enemmän muka-hauskoja ja siinä on lähes epäonnistuttu. Vaikka kaksikolla on joitain hauskoja kohtia, ovat he lähinnä ärsyttäviä ja tuntuvat paikoitellen vain pitkittävän elokuvaa "hassuttelullaan". Davy Jones -pahis (Bill Nighy) on oma julma itsensä, mutta hän näyttää enemmän tunteita, hänen sydämensä ollessa vartioituna hänen laivallaan, Lentävällä hollantilaisella. Hän kokee olevansa orja, sillä Itä-Intian kauppakomppania kiristää häntä toimimaan alaisuudessaan. Tämä ei kuitenkaan käy Davy Jonesille, joka haluaa olla meren hallitsija. Nighy on edelleen todella hyvä roolissaan, mutta hahmo tuntuu jäävän usein taka-alalle. Elokuvassa käy nopeasti selväksi, että Tom Hollanderin näyttelemä Itä-Intian kauppakomppanian johtaja lordi Beckett on se todellinen paha. Beckett ohjailee tuosta vain muita hahmoja, minkä lisäksi hän on valmis tekemään sopimuksia vihollistensa kanssa, jos hyötyy niistä itse. Beckettin julmuus tulee eri tavalla esille kuin Davy Jonesin, mikä on hienoa, jos leffassa on kaksi pahista. Hahmo on myös oudon rauhallinen kaiken aikaa, mikä tekee hänet katsojan silmissä itsevarmaksi. Hollander on yhä loistava epämiellyttävänä Beckettina. Uutena hahmona esitellään Chow Yun-Fatin näyttelemä Sao Feng, jonka karttoja Barbossa tarvitsee päästäkseen maailman laidalle. Sao Feng näyttää aasialaista puolta merirosvoudesta. Hän on yksi Brethrenin oikeuden jäsenistä, mihin häntä tarvitaan myös. Sao Feng on todella arvokas hahmo, eikä hän anna muiden ohjailla itseään. Hänkään ei ole kovin pidettävä tapaus. Edellisessä osassa Naomie Harrisin esittämä Tia Dalma tuntui olevan lähinnä pelkkä noita-akka, mutta tässä hänestä on tehty jotain enemmän. Harmi vain, ettei se tunnu toimivan. Harris on mielestäni muuten todella mainio näyttelijä, mutta tässä leffassa hän ei tunnu tietävän, mitä tekee. Tia Dalma on usein erittäin dramaattinen ja hän ilmestyy monesti paikalle vain selittämään jotain mystistä. Harris vetää roolin todella heikosti, eikä ole yhtään uskottava. Olisi ollut parempi, jos hänen hahmonsa olisi pidetty mystisenä noitana, kuten edellisessä osassa. Willin isä, Saappaanraksi Bill (Stellan Skarsgård) on alkanut muuttua osaksi laivaa. Hänen muistinsa on alkanut hämärtyä, eikä hän enää tiedä kunnolla, kuka hän on. Hahmon ruutuaika ei ole kovin suuri, mutta hän on silti merkittävä osa tarinaa ja Skarsgård on jälleen mainio roolissaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. lordi Beckettin uskollinen ja julma palvelija Mercer (David Schofield), Elizabethin isä, kuvernööri Swann (Jonathan Pryce) ja kunniansa takaisin ottanut James Norrington (Jack Davenport). Ensimmäisestä osasta tutut hölmöt vartijat Mullroy (Angus Barnett) ja Murtogg (Giles New) tekevät hauskan paluun sarjaan.
Kuten Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi- 1983), Paluu tulevaisuuteen osa III (Back to the Future Part III - 1990) ja The Matrix Revolutions (2003), myös tämä sarjan kolmas osa alkaa sillä, että joku päähenkilöistä täytyy pelastaa jostain. Se nyt ei ole kummoinen paljastus, että kyllä se Sparrow saadaan pelastettua, sillä hän on muutenkin julisteissa isoimpana. Paikoitellen pelastusoperaatio tuntuu vievän hieman liian kauan aikaa, sillä sen ratkaisu on arvattavissa jo ennen leffan näkemistä. Alussa esitellään vihdoin muutamaan otteeseen aiemmin mainittu Singapore, mutta paikka ei olekaan valitettavasti yhtä hieno kuin on voinut päässään kuvitella. Sieltä saadaan kartta, jonka avulla voi päästä maailman laidalle ja pudottautua siitä Davy Jonesin loukkuun. Tämä on vielä se helppo osio, sillä poiskin pitäisi päästä. Edellisen elokuvan loppu viittasi siihen, että Jack halutaan takaisin, koska miehistö tajuaa ikävöivänsä häntä, mutta tässä syyt ovat muuttuneet.
Mukaan on tungettu Brethrenin oikeus, jonka tarkoituksena on tosiaan vapauttaa Kalypso-niminen meren jumala, joka on aiemmin vangittu ihmismuotoon. Jos toinen osa vei Pirates of the Caribbeanin maailmaa enemmän fantasia suuntaan, niin tässä realismista ollaan luovuttu lähes kokonaan. Täysin se ei minua haittaa, mutta jotain rajaa olisi silti voinut olla ja koko jumalolento tuntuu vain liian... liialta. Elokuvassa on muutenkin liian monta juttua päällekäin. Jack täytyy pelastaa, Brethrenin oikeus täytyy saada koottua, Kalypso täytyy saada vapautettua, Davy Jones pitää tappaa ja lordi Beckett pitää voittaa. Sen lisäksi eri ihmiset tekevät sopimuksia toistensa kanssa. Will yrittää saada isänsä vapaaksi. Elizabeth päätyy tapahtumaketjun kautta johtoasemaan. Davy Jones yrittää päästä lordi Beckettin vallan alta pois. Lordi Beckett yrittää pitää Davy Jonesin kurissa samalla, kun hän yrittää pyyhkiä merirosvot pois maailmasta. Maailman laidalla -leffaan on tungettu jotain liikaa. Siitä on haluttu tehdä monipuolinen ja monimutkainen, mutta lopputulos on hieman sekava. Pääasiassa minua tosiaan häiritsee Kalypso. Brethrenin oikeuden olisi voinut koota ihan vain siksi, että Karibian piraatit tarvitsevat apua voittaakseen. Muita merirosvoja ympäri maailman esitellään hieman, mutta he ovat loppujen lopuksi täysin tarpeettomia. Jossain kohtaa katsojana kysyy, mihin ne kaikki muut piraatit lähtivät ja jossain kohtaa on pakko vain miettiä, miksi he olivat mukana loppuun asti? Elokuva on myös liian pitkä. Pituuden tietenkin ymmärtää siitä, että siinä on niin paljon asioita, jotka pitää selvittää, että kaikelle pitää antaa aikaa. Sitä kyllä arvostan, että leffa ei kiirehdi tai ratko asioita liian helposti. On myös pakko nostaa hattua siitä, että elokuva kuitenkin saa käsiteltyä kaikki asiansa loppuun asti. Kaksi edellistä elokuvaa kestivät noin kaksi ja puoli tuntia, ja niissä aika oli saatu käytettyä hienosti hyväksi, jolloin leffat tuntuivat lyhyemmiltä. Maailman laidalla kestää lähes kolme tuntia ja sen myös huomaa. Elokuva tuntuu kestävän jopa kauemmin, sillä monet asiat käydään läpi todella pitkästi. Kun Jack on saatu takaisin, elokuvaa on kestänyt jo tunti ja koko alkuosuuden olisi voinut tiivistää kolmeen varttiin. Maailman laidalla toimisi hienommin, jos se olisi vaikka parikymmentä minuuttia lyhyempi ja koko Kalypso-jutun olisi poistanut tarinasta. Tekijät ovat menneet linjalla "isompi parempi" ja leffa pyrkiikin olemaan paljon eeppisempi kuin tarvitsisi. Eeppisyyttä ei myöskään hyödynnetä kovin kummoisesti. Lopussa sekä hyviksillä että pahiksilla on useita laivoja käytössään, mutta taistelu käydään vain Mustan helmen ja Lentävän hollantilaisen välillä.
Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla on myös paljon synkempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä. Elokuva alkaa vaikuttavalla kohtauksella, jossa Itä-Intian kauppakomppania hirttää merirosvoja - jopa lapsia. Onhan se ymmärrettävää, että tämä on synkempi pätkä, sillä panokset ovat kovemmat ja ilmapiiri on haluttu uhkaavaksi. Välillä uhkaavuus välittyy hienosti katsojille ja siinä kohtaa, kun Mustan helmen miehistö tuijottaa Itä-Intian kauppakomppanian tappamaa Krakenia, tajuten, että noin vain Mustan helmen upottanut otus on voitettu, niin he ymmärtävät myös, että nyt on pakko tehdä kaikki, jotta voi voittaa. Tässä on vieläkin selkeämmin esillä se, mistä pidin kahdessa edellisessä osassa, eli hahmot tekevät asioita lähinnä itsensä eteen ja vanhoista liittolaisista voi tulla vastuksia, siinä missä vanhoista vastustajista tulee liittolaisia. Willin petturuus ärsyttää, mutta sen myös tavallaan ymmärtää. Onneksi hahmot kuitenkin alkavat tajuamaan, että voitto syntyy vain yhteistyöllä. Itselläni nousivat kylmät väreet, kun hahmot valmistautuvat viimeiseen taisteluun ja oikea henki alkaa löytyä.
Elokuvasta löytyy hienoja juttuja ja onhan se lopputaistelu upea. Muita laivoja ei tarvita ollenkaan, sillä kahden laivan ja miehistön välinen kamppailu on jo tarpeeksi eeppistä. Taistelu on pitkä, mutta se ei tunnu siltä, koska se kulkee onnistuneella tavalla eteenpäin ja viihdyttää mainiosti. Siinä on mukana Pirates of the Caribbeanin seikkailuhenkeä, joka tuntuu puuttuvan leffasta muuten. Kaksi edellistä elokuvaa kuuluvat mielestäni seikkailuleffojen parhaimmistoon ja niissä tunnelma oli tehty erinomaisen onnistuneesti. Tässä kuitenkin se, mistä eniten pidän sarjassa, tuntuu puuttuvan, mikä on sääli. Kepeyttä olisi voinut lisätä selkeästi. Huumoria on mukana ja vitsejä on sekä hyviä että huonoja. Osa vitseistä - etenkin Pintelin ja Ragetin kohellukset - tuntuvat väkisin väännetyiltä. Onneksi Jack Sparrow hauskuuttaa yhä ja tuo synkkiinkin hetkiin hieman valoa. Ja onneksi Willin ja Elizabethin parisuhdekiemurat alkavat pikkuhiljaa avautua ja lempi lähtee pieneen roihuun. Kokonaisuutena Maailman laidalla on hyvä, mutta tason lasku on selkeä kahden hienon leffan jälkeen. Heikot hetket menevät siinä samalla, kun mukana on paljon onnistuneita juttuja.
Elokuvan on ohjannut kahden edellisen osan tapaan Gore Verbinski ja käsikirjoituksesta vastaavat yhä Ted Elliott ja Terry Rossio. Välillä tuntuu siltä, että kolmikko keskittyi todella paljon Kuolleen miehen kirstun suunnitteluun, jolloin Maailman laidalla tehtiin hieman kiireessä. Jos suunnitteluvaiheessa olisi mietitty lisää ja elokuvan ilmestyminen olisi siirretty alkuvuoteen 2008, niin kyseessä voisi olla tosi hyvä elokuva. Kuvaus on onnistunutta, mutta leikkauspöydällä olisi voitu tehdä tiivistämistä. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen hoidettu näyttävästi. Visuaaliset tehosteet ovat hienoja läpi elokuvan. Vain jättimäinen Kalypso näyttää hölmöltä, eikä oikein tunnu kuuluvan mukaan - kuten ei koko jumalhahmo ylipäätään. Ääniefektit ovat myös mainioita. Hans Zimmerin sävellykset ovat jälleen todella hyvät, mutta elokuva on myös musiikkiensa puolesta heikoin osa tähän mennessä. Musiikilla on korostettu eeppisyyttä ja tuttu teemamusiikki raikuu useaan otteeseen. Silti kokonaisena soundtrack ei ole yhtä mainio. Yksi suosikeistani musiikin osalta on alun kohtauksen hoilaaminen, kun merirosvot alkavat laulaa matkallaan hirsipuuhun. He osoittavat, etteivät alistu, vaan nousevat pahaa vastaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on vain mokaotoksia.
Yhteenveto:Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla on hyvä elokuva, mutta tason pudotus on selkeä kahteen edeltäjään verrattuna. Se on liian pitkä elokuva ja siihen on tungettu mukaan liikaa, minkä takia se ei toimi kovin hienosti. Kalypso-jutun olisi voinut pudottaa kokonaan pois. Brethrenin oikeus on sinänsä mielenkiintoinen, sillä pääsee näkemään muita merirosvokulttuureja, mutta eivätpä muut piraatit paljoa tässä tee. Elokuva on synkempi, mikä tavallaan toimii, mutta samalla siitä tuntuu puuttuvan oikea sarjan henki ja sielu. Kepeyttä olisi voinut lisätä, vaikka vitsejä onkin. Jack Sparrow'n kohellusta jaksaa katsoa aina, mutta Pintel ja Ragetti lähinnä ärsyttävät. Elokuva kulkee hitaasti eteenpäin, mutta onneksi mukana on hieno lopputaistelu, joka tuo oikeaa tunnelmaa takaisin. Leffa yrittää välillä olla turhan eeppinen väärällä tavalla, mutta onnistuessaan eeppisyys on hienoa, kuten lopputaistossa. Tuntuu siltä, että Maailman laidalla tehtiin kiireessä, eikä kokonaisuutta oltu suunniteltu tarpeeksi. Jos pidit edellisistä osista, niin katso myös tämä, mutta varoitan, ettei se ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla oli tarkoitus olla trilogian päätös, mutta niinpä vain muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011) ja pian ilmestyy viides leffa. Lopputekstien jälkeen tulee vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää elokuvaa pois, ennen kuin se on varmasti päättynyt.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.moviereviews.com
Pirates of the Caribbean: At World's End, 2007, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Second Mate Productions
Ohjaus: Gore Verbinski Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Bill Nighy, Stellan Skarsgård, Kevin McNally, Tom Hollander, Jack Davenport, Lee Arenberg, Mackenzie Crook, Jonathan Pryce, Naomie Harris ja David Schofield Genre: seikkailu, fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia Ikäraja: 12
Huonosti menestyväksi seikkailukohellukseksi ennustettu Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) olikin iso hitti, joka sai katsojat ja kriitikot haluamaan lisää. Huvipuistolaitteeseen perustuvalle merirosvoleffalle tehtiinkin saman tien kaksi jatko-osaa. Ensimmäisenä ilmestyisi Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ja seuraavana vuonna Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla (Pirates of the Caribbean: At World's End - 2007), ja niiden tarinat liittyisivät vahvasti toisiinsa. Kuolleen miehen kirstu sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja oli jälleen suuri menestys, vaikka kriitikot eivät siitä yhtä paljon pitäneetkään. Elokuva voitti Oscar-palkinnon efekteistään ja oli ehdolla kolmesta muustakin kategoriasta ja Golden Globeseissa Johnny Depp oli jälleen ehdolla parhaan miespääosan tittelistä. Itse näin elokuvan muistaakseni vuoden 2006 lopulla vuokralta ja olin tietty innoissani, sillä Mustan helmen kirous oli mielestäni aivan mahtava. Olen nähnyt Dead Man's Chestin useasti uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa viidennen elokuvansa, Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), oli taas aika katsoa sarja läpi ja arvostella se.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous!
Kapteeni Jack Sparrow on velkaa pahamaineiselle Davy Jonesille, joka lähettää merihirviö Krakenin Sparrow'n perään velan hoitamiseksi. Jackin pysyessä pakomatkalla, Itä-Intian kauppakomppanian johtaja lordi Beckett lähettää Will Turnerin etsimään Jackia, sillä hänellä on jotain, minkä Beckett haluaa. Saatuaan rakkaan Musta helmi -laivansa takaisin, kapteeni Jack Sparrow (Johnny Depp) on vihdoin taas kapteeni. Sparrow on edelleen sama rommia rakastava erikoinen heppu, joka puhuu kummallisilla lauserakenteilla ja kävelee huojuvasti. Hän osoittautuu olevansa myös pelkuri, kuullessaan, että Davy Jones on hänen perässään. Sparrow tuntuu välittävän vain itsestään ja yrittää kaikkensa, jotta pysyisi hengissä. Depp on edelleen täydellinen roolissa. Hänen ilmeensä ja eleensä ovat upeasti mietittyjä. Sparrow pääsee jälleen naurattamaan useaan otteeseen, mutta hän pääsee myös näyttämään sankaripuoltaan. Orlando Bloomin näyttelemä Will Turner ja Keira Knightleyn esittämä Elizabeth Swann vangitaan Jackin auttamisesta, mihin edellinen elokuva päättyi. Jotta he pääsisivät vapaaksi, lordi Beckett tekee Willin kanssa sopimuksen. Elizabeth on alkupuoliskon vankina, mutta pääsee onneksi myös toimintaan mukaan loppupuolella. Valitettavasti loppupuoliskolla tulee esille, ettei Knightley ole kummoinen näyttelijä ja muutamaan otteeseen hän vain lähinnä ärsyttää. Bloom on ihan hyvä roolissaan ja onkin hienoa nähdä, miten Will on kehittynyt ensimmäisen osan alusta. Will tekee kaikkensa pelastaakseen rakkaansa - kävisi jopa vanhan "ystävänsä" Jackin kimppuun, jos on pakko. Mustan helmen miehistössä nähdään tuttuja naamoja ensimmäisestä osasta. Päällikkö Gibbs (Kevin McNally) on Jackin luottohenkilö, joka on järkevämpi kuin kapteeni Sparrow, mutta jolta löytyy merirosvopiirteitä. Mykkä Cotton (David Bailie) ja hänen papukaijansa eivät paljoa tee, mutta ovat kuitenkin näyttämässä itsensä usein. Edellisessä osassa nimettömäksi jäänyt lyhyt Marty (Martin Klebba) on isommassa roolissa ja pääsee tekemäänkin jotain. Zoe Saldanan näyttelemä Anamaria on mystisesti kadonnut, sillä Saldana ei halunnut jatkaa sarjan parissa. Mukana on uusiakin hahmoja, mutta jos katsoo paljon elokuvia, voi arvata, että nimettömät sivutyypit tuppaavat olemaan taistelukohtausten uhreja.
Lordi Cutler Beckettia näyttelee Tom Hollander. Lordi Beckett johtaa Itä-Intian kauppakomppaniaa, ja esittää olevansa lakia ja järjestystä kunnioittava mies, joka yrittää pyyhkiä merirosvot pois maailmasta, mutta todellisuudessa hän pyrkii itsekin ajamaan omaa etuaan, eikä ole yhtään sen parempi kuin piraatitkaan. Hyvin nopeasti huomaa, että Beckett on myös pahis, mutta hän toimii taustalla ja pistää muut tekemään asioita puolestaan. Hahmo on inhottava, eikä hänestä voi pitää yhtään ja Hollander suoriutuu osastaan mainiosti. Elokuvan pääpahis on Lentävä hollantilainen -laivan kapteeni Davy Jones, jota esittää Bill Nighy. Koko Lentävän hollantilaisen päällä tuntuu olevan kirous, sillä koko miehistö näyttää ihmisten ja merenelävien risteytykseltä. Mukana on esimerkiksi tyyppi, jonka pää on kuin vasarahailla ja useilla on merirokkoa kasvoissaan. Davy Jonesin pää muistuttaa hieman mustekalaa, sillä hänellä on lonkeroita parran tilalla. Hänen toinen kätensä on ravun saksi ja toinen lonkero. Davy Jones vaikuttaa puhtaalta pahuudelta, sillä hänen miehistönsä ovat orjia, joiden täytyy palvella häntä vuosikymmeniä. Kuitenkin vähitellen käy selväksi, että Davy Jones on jokseenkin traaginen tapaus ja hänen suuri rakkautensa petti hänet, tehden hänestä hirviömäisen ja pahan. Paikoitellen hahmoa käy hieman sääliksi. Bill Nighylla on erittäin omaperäinen ääni ja tapa puhua, ja ne korostuvat roolissa. Nighylla on teatteritausta ja sen myös huomaa, sillä hänen esiintymisessään on paljon teatraalisuutta. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan tekee hahmosta loistavan. Tässä leffassa nähdään edellisessä osassa mainittu Will Turnerin isä, William Turner vanhempi, eli Saappaanraksi Bill, jota näyttelee mainio Stellan Skarsgård. Bill kuuluu Davy Jonesin miehistöön ja hänkin on alkanut muuttua "merimäisemmäksi". Billilla on kasvoissaan kiinni meritähti ja hänen ihonsa on kelmeä ja vetinen. Billia käy sääliksi ja hänestäkin löytyy traagisuutta. Skarsgård on oiva valinta rooliin. Elokuvassa nähdään myös ensimmäisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten merirosvokaksikko Pintel (Lee Arenberg) ja Ragetti (Mackenzie Crook), jotka pakenivat vankilasta ja päätyvät Mustan helmen miehistöön, Elizabethin isä kuvernööri Swann (Jonathan Pryce), joka ei ole enää yhtä arvokas tapaus, sekä entinen kommodori James Norrington (Jack Davenport), joka on menettänyt työnsä ja kaiken arvokkuutensa, jolloin hänestä on tullut juoppo. Uusia hahmoja ovat mm. lordi Beckettin uskollinen alamainen, julma Mercer (David Schofield) ja mysteerinen Tia Dalma (Naomie Harris).
Will ja Elizabeth ovat menossa naimisiin, kun lordi Beckett vangitsee heidät Jackin auttamisesta. Beckett haluaa Jackin kompassin, jonka toimintaperiaate selitetään vihdoin. Kompassi osoittaa kohti sitä, mitä sen käyttäjä eniten haluaa. Lordi Beckett haluaa nimittäin kirstun, joka sisältää Davy Jonesin uloskaivetun sydämen. Myös Jack on sydämen perässä, sillä hän uskoo voivansa kiristää sen avulla Davy Jonesia luopumaan velasta. Aikoinaan Davy Jones pelasti Mustan helmen Jackille merenpohjasta ja nyt Jones haluaa Jackin palvelevan Lentävällä hollantilaisella tai hän lähettää merihirviönsä Krakenin hakemaan Jackin ja viemään hänet ikuisiksi ajoiksi loukkuunsa. Tämän lisäksi Will haluaa sydämen, jotta voisi kiristää sen avulla saadakseen isänsä takaisin ja James Norrington kokee voivansa saada elämänsä sen avulla takaisin. Kirstu, joka sydämen sisältää, on siis haluttu juttu. Vaikka sydämen käytölle löytyy useita eri tarkoituksia, ei juoni ole liian monimutkainen ja monipuolisuus tuo siihen oman hienon lisäyksensä. Käyttötarkoitukset ovat loogisia ja niiden avulla tuttu porukka saadaan jälleen yhteen. Ensimmäisessä osassa pidin paljon siitä, että hahmot ajavat omaa etuaan ja käyttävät muita voittaakseen, ja tässä sitä jatketaan mallikkaasti. Vanhoista liittolaisista voi tulla vastuksia ja vanhoista vastuksista uusia liittolaisia. Omasta mielestäni Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu on aivan mahtava jatko-osa ja siitä löytyy samanlaista seikkailuhenkeä kuin ensimmäisestä osasta. Ihan yhtä upea teos ei ole kyseessä, mutta loistava leffa on kuitenkin. Sen tarina pohjautuu enemmän fantasiaan, mutta se ei haittaa, sillä epärealistiset asiat toimivat hienosti. Davy Jones ja hänen miehistönsä tulevat mukaan vasta hieman ennen puolta väliä, mitä ennen nähdään todella viihdyttävä pätkä kannibaalisaarella. Kannibaalit tuovat oman lisäyksensä ja vaikka paikoitellen tuntuukin karulta, kun tietää, että saaren asukkaat syövät ihmisiä ja tekevät asioita luista, niin samalla osio on äärimmäisen huvittava. Elokuvassa saa nauraa ja paljon. Jackin hölmöily on tietty jälleen nokkelaa ja nerokasta, minkä lisäksi Pintel ja Ragetti tarjoavat muutamat hörähdykset. Karmivuutta on lisätty ja esimerkiksi synkät kohtaukset Lentävällä hollantilaisella voivat olla jokseenkin piinaavia. Myös merihirviö Krakenin mukana olo tuo paljon jännitystä mukaan, kuten myös toimintaa.
Elokuvassa ei kovin montaa taistelukohtausta ole ja kun on, niin ne ovat todella hienoja. Taisto Krakenia vastaan on upea, mutta kaikkein paras taisto käydään miekoin... pyörivässä vesimyllyssä. Siinä Jack, Will ja Norrington taistelevat toisiaan vastaan, liikkuen paikasta toiseen ja päätyvät puiseen vesimyllyyn, joka irtoaa pidikkeistään ja lähtee liikkeelle. Katsojana saa hämmästellä tekijöiden luovuutta ja kekseliäisyyttä. Tämä on mielestäni yksi parhaista miekkailukohtauksista koskaan. Tunnelma on saatu onnistuneesti tehtyä, mikä on tärkeä asia elokuville. Edellisen osan tapaan tähänkin on saatu mukaan paljon yksityiskohtia. Kahden ja puolen tunnin elokuvaksi Kuolleen miehen kirstu ei tunnu koskaan tylsältä ja pitää otteessaan heti alusta aina loppuun asti. Katsojana haluaa nähdä heti lisää, etenkin kun tarina jätetään pahasti kesken.
Maailmaa laajennetaan elokuvassa mainiosti. Itä-Intian kauppakomppania mainittiin edellisessä osassa ja tässä esitellään sen mahti. Kauppakomppania leviää minne tahansa ja toimii väärinkin saavuttaakseen sen, mitä haluaa. Leffassa selitetään kompassin lisäksi muitakin asioita ensimmäisestä osasta, mikä tuo lisäsyvyyttä hienosti. Lentävän hollantilaisen maailma on erittäin mielenkiintoinen. Katsojana miettii, kauanko miehistö on jo joutunut palvelemaan Davy Jonesia ja kauan he joutuvat vielä tekemään sitä. Saappaanraksi Bill on ollut vähän aikaa laivalla ja hänessä on paljon enemmän ihmistä näkyvissä kuin muissa. Jotkut hahmot ovat enemmän mereneläviä kuin ihmisiä. Ja kun laivalla on ollut tarpeeksi kauan, alkaa muuttua osaksi laivaa - kirjaimellisesti. Ratkaisujen lisäksi elokuva herättää myös uusia kysymyksiä ja avaa mahdollisuuksia uusille seikkailuille. Singaporeen viitataan jälleen, mutta se tulee kunnolla mukaan tarinaan vasta seuraavassa osassa.
Ohjaajana jatkaa Gore Verbinski, joka selvästi tietää, mitä tekee. Hänen visionsa Karibianmeren piraattiseikkailuille on selkeä ja huikea, minkä lisäksi hän taitaa tunnelman luomisen taidon. Käsikirjoituksesta vastaavat jälleen Ted Elliott ja Terry Rossio, jotka ovat olleet erittäin kekseliäitä nokkelien kohtausten ja dialogin luomisessa. Kuvaus on onnistunutta, kuten myös leikkaus. Todella hyvän rytmityksen takia leffa tuntuu kestävän vähemmän aikaa kuin todellisuudessa kestääkään. Lavasteet ja puvustukset ovat jälleen huikeita, kuten myös maskeeraus. Visuaaliset tehosteet ovat säilyneet hyvin vuosien varrella, vaikka muutamissa kuvissa Kraken näyttää hieman liian digitaaliselta. Ääniefektit ovat erinomaisia. Hans Zimmer toimii yksin säveltäjänä ja hän on tehnyt upeaa työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusjumputus on mukana, minkä lisäksi Davy Jonesin ja Krakenin teemat ovat hienoja. Krakenin teemamusiikin eeppisyys on juuri oikealla tasolla - ei liian mahtaileva, eikä liian vähäinen.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on peli "Liar's Dice", jota Lentävän hollantilaisen miehistö pelaa elokuvassa, sekä muutama tekijöiden huomioima kohtaus elokuvasta.
Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu on erinomainen elokuva ja loistava jatko-osa ensimmäiselle leffalle, vaikkei yhtä hyvä olekaan. Sen seikkailuhenki on saatu luotua upeasti ja siinä on mahtava tunnelma alusta loppuun. Elokuva ei tunnu kestävän edes kahta ja puolta tuntia, sillä se on niin viihdyttävä. Näyttelijänsuoritukset ovat pääasiassa hyviä, vaikka Keira Knightley loppupuoliskolla hieman ärsyttääkin. Johnny Depp on pääosassa yhä täydellinen. Karmivuutta tuodaan Davy Jonesin ja hänen miehistönsä kautta onnistuneesti. Syyt, miksi hänen sydämensä kiinnostaa niin monia, ovat toimivia ja loogisia, ja onkin hienoa, miten sydämestä kisaillaan elokuvan aikana. Kovin montaa taistelukohtausta ei ole mukana, mutta vesimyllykohta on yksi parhaista miekkataistoista koskaan. Kekseliäisyyttä on mukana paljon, kuten myös nokkeluutta - sekä kohtauksissa että dialogissa. Ohjaaja Verbinski tuntuu todella tietävän, mitä haluaa ja on siirtänyt visionsa hienosti elokuvaksi. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa tyylikäs, mutta Kraken näyttää joissain kuvissa liian digitaaliselta. Hans Zimmerin säveltämä musiikki on erinomaista. Jos pidit ensimmäisestä osasta, katso myös Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu. Se ei ole ihan yhtä hyvä, mutta loistava kuitenkin. Tarina jätetään selkeästi auki ja Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla jatkaakin siitä, mihin tämä päättyy... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää elokuvaa pois, ennen kuin se on varmasti päättynyt!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pirates.wikia.com
Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, 2006, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Second Mate Productions
PIRATES OF THE CARIBBEAN: THE CURSE OF THE BLACK PEARL
Ohjaus: Gore Verbinski Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush, Jack Davenport, Kevin McNally, Jonathan Pryce, Lee Arenberg, Mackenzie Crook ja Zoe Saldana Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia Ikäraja: 12
Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl, eli suomalaisittain Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirousperustuu Walt Disneyn neljässä eri teemapuistossa sijaitseviin vesilaitteisiin "Pirates of the Caribbean". Elokuvan ennustettiin menestyvän huonosti, sillä merirosvoelokuvat eivät olleet myyneet aikoihin. Toisin kuitenkin kävi ja Mustan helmen kirous oli järkälemäinen hitti. Elokuva sai viisi Oscar-ehdokkuutta, mm. paras miespääosa ja parhaat tehosteet, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Elokuva voitti kuitenkin useita muita palkintoja ja siitä puhuttiin kesän 2003 parhaana kassamagneettileffana. Itse näin elokuvan muistaakseni vuonna 2005, aluksi jokseenkin salaa, mutta jo puolen tunnin kohdalla minut huomattiin ja minulta kysyttiin haluanko katsoa leffan loppuun. Tottakai halusin, sillä näkemäni oli siihen mennessä ollut huikeaa. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan ja sillä on tärkeä paikka nuoruuteni elokuvissa. Nyt kun Pirates of the Caribbean -sarjaan (2003-) on ilmestymässä uusi osa, Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), täytyi tietenkin katsoa koko sarja läpi uudestaan ja arvostella leffat. Senhän tein erittäin mieluusti!
Merirosvo Jack Sparrow ja seppä Will Turner lähtevät pelastamaan kuvernööri Swannin Elizabeth-tytärtä, jonka Musta helmi -merirosvolaivan kirottu miehistö on siepannut.
Jack Sparrowia näyttelee Johnny Depp, joka tekee ehdottomasti parhaan roolisuorituksensa! Deppin luoma luonne sopii omituiselle piraatille täydellisesti. Sparrow on aika dramaattinen tapaus. Hän kehuskelee itseään ja hänen eleensä ovat mahtailevia. Sparrow on ehdottomasti yksi parhaista antisankarihahmoista koskaan. Hän ajaa omaa etuaan ja hyödyntää muita voittaakseen. Tällä lailla se kuulostaa tietty pahalta, mutta oikeasti Sparrow on hulvaton, hömelö mutta nerokas ja loistava tyyppi, josta ei voi olla pitämättä. Deppin roolisuoritusta voi kehua vaikka kuinka paljon, eikä hänen esiintymisessään tässä leffassa ole mitään huonoa. Hän on miettinyt tarkkaan kaiken puhetyylistään elekieleensä. Sparrow huojuu paljon, joten hän vaikuttaa olevan kaiken aikaa humalassa. Se ei olisi ihme, sillä hänet nähdään useasti juomassa rommia. Depp on täydellinen elokuvan päähenkilöksi ja olisi vaikea kuvitella ketään muuta Jack Sparrow'n rooliin. Sparrow kokee pakkomiellettä korjata kaikkien puheessa sen faktan, että hän on KAPTEENI Jack Sparrow, eikä pelkkä Jack Sparrow, vaikka hänellä ei olekaan elokuvan alussa laivaa tai miehistöä. Kuvernöörin tytärtä, Elizabeth Swannia esittää Keira Knightley, josta en erityisemmin välitä näyttelijänä, mutta tässä hän suoriutuu osastaan mainiosti. Mustan helmen kirouksessa Knightley vaikuttaa vielä nuorelta lupaukselta - hän oli nimittäin alle kahdeksantoistavuotias elokuvan kuvauksissa. Elizabeth on elänyt aina hemmotellusti, mihin hän on kyllästynyt. Häntä kiehtovat merirosvot ja hän haluaisi lähteä elämään vapaampaa elämää merelle, eikä tehdä aina, miten muut haluavat. Vaikka Elizabeth on hemmoteltu ja onkin merirosvojen vankina, hän ei ole vain "neito pulassa" -tapaus, vaan hän on päättäväinen ja rohkea. Hän yrittääkin päästä pakoon laivalta. Itse kuvernööri Swannina nähdään Jonathan Pryce, joka on täysin pihalla siitä, mistä hänen tyttärensä haaveilee.
Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Orlando "Legolas" Bloom näyttelee seppä Will Turneria, joka on ollut vuosia rakastunut Elizabethiin, muttei uskalla tehdä asian eteen mitään, sillä Elizabeth on paljon korkea-arvoisempi. Will on tavallaan elokuvan sankari, sillä hän on se, joka kiitää pelastamaan pulassa olevaa neitokaista. Hän on totisempi hahmo kuin hölmöltä vaikuttava kapteeni Jack Sparrow, eikä siksi ole ihan yhtä mielenkiintoinen. Kuitenkin Willin ja Elizabethin pientä romanssia on kiinnostavaa seurata ja se tuo oman lisäyksensä seikkailuun ja toimintaan. Bloom on hyvä roolissaan, mutta Taru sormusten herrasta -fanina on vaikea nähdä häntä muuna kuin suippokorvaisena jousiampujahaltiana. Mustan helmen kapteeni, eli elokuvan pahis on Barbossa, jona nähdään Geoffrey Rush. Vaikka Barbossa onkin leffan päävastus, Elizabethin kidnappaaja ja merirosvo, ei hän tunnu täysin pahalta. Häijy ja armoton hän kyllä on, mutta hänestä löytyy muutakin ja hänen päämääränsä ei sinänsä ole paha. Hän nimittäin haluaa pelastaa miehistönsä kiroukselta. Kapteeni Barbossa on selvästi laivan fiksuin henkilö ja hänet nähdään useasti pyörittelemässä silmiään miehistönsä jäsenille. Rush sopii todella hyvin rooliin, ja hänenkin puhetyylinsä ja elekielensä ovat tarkkaan mietittyjä. Kapteeni Jack Sparrowia jahtaa kommodori Norrington (Jack Davenport), joka ei ole pahis, mutta on silti päähenkilöiden vastuksena. Onkin hauskaa, miten elokuvassa voi nähdä pahiksina sekä pahikset että hyvikset, kun päähenkilöt itse ovat lainsuojattomia. Kommodori Norrington on tavallaan tylsä hahmo, mutta silti tarpeellinen lisäys, sillä se että Sparrowia ja Willia jahdataan, tuo lisäjännitystä ja vaikeita tilanteita mukaan. Davenport istuu hyvin tärkeilevän miehen rooliin. Norrington on myös kiinnostunut Elizabethista, mutta tyttö ei tuntu lämpenevän hänelle. Tästä tekee hieman outoa se, että alussa kun nähdään Elizabeth lapsena, Norrington on jo aikuinen, eli hän on selvästi vanhempi. Toisaalta sellaiset suhteet taisivat olla siihen aikaan oikeasti normaaleja. Jack kerää itselleen miehistön, johon kuuluvat mm. viisas Sparrow'n tuttu, herra Gibbs (Kevin McNally), Sparrow'lle suuttunut Anamaria (Zoe Saldana), lyhyt Marty (Martin Klebba) ja mykkä Cotton (David Bailie), joka on opettanut papukaijansa puhumaan. Mukana on myös hahmoja, jotka eivät pääse oikeastaan millään lailla esille. Martyn rooli kasvaa seuraavassa osassa Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006). Kapteeni Barbossan miehistöön kuuluvat mm. pommeja heittelevä Jacoby (Vince Lozano), julman oloinen Koehler (Treva Etienne), sekä hölmöt Pintel (Lee Arenberg) ja Ragetti (Mackenzie Crook), jotka ovat isossa roolissa. Pintel on kaksikosta viisaampi, kun taas puusilmää käyttävä Ragetti on tyhmempi. Kummatkin ovat kuitenkin hömelöitä, mikä tekee heistä hauskoja tapauksia. Hauskuutta tuovat myös typerät brittisotilaat Murtogg (Giles New) ja Mullroy (Angus Barnett), jotka luulevat olevansa erittäin tärkeitä, mutteivät sitä oikeasti ole.
Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous sijoittuu 1700-luvun Karibianmerelle, jossa kuninkaallinen laivasto toimi Port Royalin satamakaupungissa ja merirosvot aiheuttivat harmeja vesillä. Sekä tavallisen väen että piraattien kesken kulkee huhu karmivasta Mustasta helmestä ja sen kirotusta miehistöstä. Aikoinaan laivan miehistö etsi käsiinsä Hernán Cortésin atsteekkikulta-aarteen, joka valitettavasti langetti kirouksen heidän ylleen. Miehistö olisi kuolematon siihen saakka, kunnes kaikki aarteen kultakolikot palautettaisiin takaisin arkkuun, josta ne on viety. Vaikka kuolemattomuus voisi kuulostaa hauskalta, sitä se ei elokuvassa ole. Miehistö ei enää tuntenut mitään, eikä kyennyt nauttimaan mistään, jolloin kaikesta tulee turhaa heille. Kuun valossa miehistön jäsenet muuttuvat luurangoiksi. Vaikka merirosvoja ovatkin, Mustan helmen miehistö ei tarkkaan mietittynä ole täynnä pahiksia, sillä he haluavat vain palata takaisin normaaleiksi. Valitettavasti he ovat valmiita tekemään mitä tahansa sen eteen ja viimeinen kultakolikko sattuu olemaan Elizabethin hallussa.
Elokuva yhdistää hienosti historiaa ja fantasiaa. Leffassa nähtävät Port Royal ja Tortuga-saari ovat todellisia paikkoja, ja siihen aikaan vesillä tosiaan liikkui paljon piraatteja. Jopa Hernán Cortés oli todellinen henkilö. Tämän takia lähtöasetelmat elokuvalle tuntuvat jokseenkin realistisilta, mutta kun kirous tulee selväksi, muuttuu elokuva puhtaaksi fiktiiviseksi seikkailukertomukseksi. Ja aivan törkeän hyväksi sellaiseksi! Jos on olemassa kirja, joka kertoo 2000-luvun parhaista seikkailuelokuvista, siellä pitäisi olla kärkisijoilla Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous. Tämä on nimittäin niin puhdas seikkailutarina kuin voi vain olla. Siinä on sankareita, pahiksia, antisankareita, romantiikkaa, toimintaa, jännitystä, mystisyyttä, eeppisyyttä, miekkailua, riemua, tanssahtelua, hoilaamista ja huumoria. Siitä ei puutu mitään, mitä seikkailuelokuvat tarvitsevat. Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat hyviä - parhaimmillaan jopa täydellisiä. Sen maailma luodaan hienosti. Hahmojen esittelyt tehdään mainiosti, etenkin kapteeni Jack Sparrow'n, jonka ensiesiintymisen muistaa varmasti. Leffa on myös todella yksityiskohtainen ja joka katselukerralla siitä huomaa jotain uutta. Elokuva on lähes kaksi ja puolituntinen, mutta se ei todellakaan tunnu niin pitkältä. Leffa ei ole koskaan tylsä, vaan se pitää kaiken aikaa mukanaan ja saa katsojat vaatimaan lisää.
Toimintakohtaukset ovat erittäin mainioita. Miekkojen heilutusta on mukana paljon, kuten myös laivojen välistä tykitystä. Viihdyttävyyttä taisteluosioihin lisää huumori, jota syntyy sekä tiettyjen hahmojen kohelluksesta että nokkelasta dialogista, jota esiintyy elokuvassa muutenkin paljon. Nauraa saa useaan otteeseen. Etenkin Sparrow'n repliikit ovat loistavasti keksitty ja on aika varmaa, että Depp on lisännyt joitain lausahduksia mukaan itse. Nerokkuutta löytyy useista kohtauksista ja katsojana hämmästelee usein tekijöiden kekseliäisyyttä. Jotkut jutut voivat tuntua todella hölmöiltä, mutta ne istuvat hienosti elokuvan maailmaan. Vaaran tuntua ja karmivuutta syntyy luurangoista, jotka olivat ensimmäisellä näkemiskerralla lapsena oikeasti pelottavia. Nykyään niissä näkee myös koomisuutta. Elokuvassa on myös muutamia karuja kohtia, joten perheen pienimmille se ei sovi. Yksi suosikkiasioistani elokuvassa on, että päähenkilöt tekevät yhteistyötä vain sen takia, että heidän omat päämääränsä ratkeavat helpommin, jos he toimivat yhdessä. Jack haluaa kostaa Barbossalle ja Will haluaa Elizabethin takaisin. Kumpaankin tilanteeseen liittyy Barbossa, joten he tarvitsevat toisiaan. Piraatit eivät kuitenkaan välitä kovin paljoa muista kuin itsestään, joten ystävyys voi kadota heti, kun oma päämäärä on saavutettu. Pirates of the Caribbeanin maailma esitellään todella hyvin Mustan helmen kirouksessa. Kuninkaan miehien ja piraattien välistä kamppailua on selkeästi käyty jo vuosikymmeniä. Hauskaa on, että myös ryöstelevillä ja murhaavilla merirosvoilla on oma säännöstönsä, jota heidän täytyy noudattaa. Etenkin sovintopuhe-säädös tulee useasti esille. Säännöstöä laajennetaan myöhemmin sarjassa. Elokuvassa puhutaan myös muistakin asioista, joiden merkitys selviää vasta seuraavissa osissa. Will Turnerin isästä, Saappaanraksi Billista puhutaan hieman ja Davy Jonesin loukku (suomennettu leffassa Ahdin aitaksi), sekä Itä-Intian kauppakomppania mainitaan, jotka tulevat tärkeiksi vasta seuraavassa osassa. Singaporelle annetaan jonkinlaista mainetta ja tulevan elokuvan nimi "Dead Men Tell No Tales" huudahdetaan. Vaikka suurimmaksi osaksi maailma tuntuu koostuvan vain Port Royalista, Tortugasta ja Isla de Muertasta (jossa atsteekkiaarre sijaitsee), luo suuri Karibianmeri tunteen siitä, että tapahtumapaikka vaihtuu paljon.
Elokuvan on ohjannut Gore Verbinski, joka ohjasi tätä ennen mm. amerikkalaisversion kauhuleffa The Ringistä (2002). Verbinskilta löytyy todella paljon visiota huimia seikkailujuttuja kohtaan ja hän on saanut luotua huikean kokonaisuuden yhdessä taitavan tiimin kanssa. Nokkelista kohdista ja dialogista voi kiittää käsikirjoittajia Ted Elliottia ja Terry Rossiota. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikattu hyvin. Puvustuksella ja lavasteilla on tuotu hienosti ajankuvaa mukaan. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutettuja. Vaikka elokuva on jo lähes viisitoista vuotta vanha, sen tehosteet ovat pysyneet hyvinä. Muutamassa kohdassa digitaalisuus näkyy, mutta se ei haittaa. Äänitehosteet tuovat lisätunnelmaa. Tunnelman pitää yllä myös upea musiikki, jonka sävellyksestä vastaavat Klaus Badelt ja Hans Zimmer. Etenkin elokuvan tunnusmusiikki on aivan täydellinen ja siitä löytyy eeppisyyttä ja seikkailuhenkeä. Kyseessä on mielestäni yksi parhaista soundtrackeista koskaan ja sitä kuuntelee mieluusti useaan otteeseen yksinäänkin. Itse asiassa kuuntelen elokuvan musiikkia juuri nyt!
Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvaan liittyviä tietoiskuja sisältävä "Scoundrels of the Sea", jonka voi katsoa elokuvan aikana tai erikseen.
Yhteenveto:Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous on yksi parhaista seikkailuelokuvista koskaan. Elokuva on äärimmäisen onnistunut, ottaen huomioon, että se pohjautuu huvipuistolaitteeseen. Sen tunnelma on saatu luotua todella osuvasti ja siitä löytyy jännitystä, toimintaa, romantiikkaa, huumoria ja muita loistavaan seikkailutarinaan tarvittavia asioita. Johnny Depp on täydellinen kapteeni Jack Sparrow'na ja hän on tehnyt hahmosta rakastettavan, vaikka hän onkin itsekäs ja ajaa omaa asiaansa. Muut näyttelijät ovat myös hyviä, mutta Depp korostuu upean roolityönsä takia, eikä mikään ihme, että hän oli Oscar-ehdokkaana Sparrow'n roolista. Maailma on hienosti mietitty. Nauraa saa useasti ja toimintakohtaukset ovat äärimmäisen viihdyttäviä. Elokuva ei tunnu kertaakaan tylsältä, vaikka kestääkin lähes kaksi ja puoli tuntia. Ohjaaja Gore Verbinski on todella tiennyt, mitä tekee. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin paljoa kärsineet vuosien varrella. Klaus Badeltin ja Hans Zimmerin säveltämä musiikki on erinomaista - etenkin leffan tunnuskappale on täydellinen. Suosittelen Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirousta seikkailuelokuvien ystäville - itse asiassa suosittelen sitä kaikille, sillä se on mielestäni niin hieno! Jo pelkästään Deppin roolityön takia se kannattaa vilkaista. Lopputekstien jälkeen nähdään lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää elokuvaa pois vielä, kun tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pirates.wikia.com
Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl, 2003, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films
