Arvostelu: Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004)

FINDING NEVERLAND - TARINAN LÄHTEILLÄ

FINDING NEVERLAND

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Johnny Depp, Kate Winslet, Freddie Highmore, Dustin Hoffman, Julie Christie, Radha Mitchell, Nick Roud, Joe Prospero, Luke Spill, Mackenzie Crook, Kelly Macdonald, Angus Barnett, Toby Jones ja Ian Hart

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Finding Neverland, Suomessa lisänimellä "tarinan lähteillä", perustuu Allan Kneen näytelmään The Man Who Was Peter Pan vuodelta 1998, joka puolestaan pohjautuu J. M. Barrien elämään ja hänen kirjoittamaansa näytelmään Peter Paniin (1904). Miramax hankki oikeudet Kneen näytelmään, David Magee ryhtyi kääntämään sitä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja Marc Forster pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja elokuvalle suunniteltiin ensi-iltaa syksylle 2003, mutta koska Universal Pictures julkaisi tuolloin oman Peter Pan -elokuvansa, studio vaati Miramaxia joko viivästämään julkaisua seuraavalle vuodelle tai poistamaan leffasta kaikki kohtaukset Peter Pan -näytelmästä. Miramax suostui ensimmäiseen ehtoon ja lopulta Finding Neverland - tarinan lähteillä sai maailmanensi-iltansa 4. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten ja tasan 100 vuotta alkuperäisen Peter Pan -näytelmän saatua ensi-iltansa! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki), sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus ja musiikki). Itse katsoin Finding Neverlandin ensi kertaa vasta muutamia vuosia sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kirjoittaja James Barrien uusi näytelmä ei ole toivottu menestys, mikä lannistaa miehen. Kuitenkin kun hän tapaa Sylvia Llewelyn Daviesin ja tämän lapset, Barrie keksii kirjoittaa uuden koko perheen näytelmän pojasta, joka ei suostu kasvamaan aikuiseksi ja tämän seikkailuista Mikä-Mikä-Maassa.

Johnny Depp näyttelee sir James Matthew Barrieta, eli näytelmäkirjailija J. M. Barrieta, Peter Panin luojaa. Roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Depp istuu rooliin erittäin mainiosti, tehden hahmostaan lapsenmielisen ja leikkisän, mutta silti huomattavasti maltillisemman tapauksen kuin hänen merirosvokapteeni Jack Sparrow -hahmonsa vuotta aiemmin ilmestyneessä Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -seikkailuelokuvassa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Barrie on mielenkiintoinen henkilö ja Depp tuo tämän monenlaiset puolet onnistuneesti esille.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Radha Mitchell Barrien vaimona Maryna, Dustin Hoffman Barrien näytelmien tuottajana Charles Frohmanina, Kate Winslet Barrien kohtaamana, vastikään leskeksi jääneenä Sylvia Llewelyn Daviesina, Freddie Highmore, Nick Roud, Joe Prospero ja Luke Spill tämän lapsina, Peterinä, Georgena, Jackina ja Michaelina, sekä Julie Christie poikien isoäitinä, Sylvian äitinä Emma du Maurierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan onnistuneesti. Winslet on erittäin mainio Sylviana, joka yrittää toipua miehensä kuolemasta ja hoitaa neljää lastaan. Lapsista parhaiten onnistuu nuori Highmore Peterinä, joka tietty toimii innoittajana Barrien uuden näytelmän päähenkilölle. Depp oli niin vaikuttunut Highmoren suorituksesta, että kun Tim Burton etsi Jali ja suklaatehdas -elokuvansa (Charlie and the Chocolate Factory - 2006) nimikkohahmolleen lapsinäyttelijää, Depp suositteli Highmorea ja Burton uskoi konkarin sanaa. Christie on erinomainen tiukkana isoäitinä, Mitchellin jäädessä hieman varjoon Barrien toistuvasti unohtamana vaimona. Hoffmanin rooli jää myös varsin pieneksi, mutta on hupaisaa, että hänet nähdään jo toistamiseen Peter Paniin liittyvässä elokuvassa, Hoffmanin näyteltyä pahaa merirosvokapteeni Koukkua Steven Spielbergin elokuvassa Hook - Kapteeni Koukku (Hook - 1991).

Finding Neverland - tarinan lähteillä on yhä uusintakatselulla ja 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen äärimmäisen ihastuttava, liikuttava ja mielenkiintoinen tarina yhden viime vuosisadan rakastetuimman sadun synnystä - ainakin filmin mukaan. Se lumoaa heti mukaansa ja pitää hyvin katsojasta kiinni lopputeksteihin asti. On kiinnostavaa seurata Barrien elämää, kuinka tämä aluksi harmittelee viimeisimmän näytelmänsä huonoa menestystä ja sitten Llewelyn Daviesit tavatessaan saa hurjan inspiraation puuskan uuteen kertomukseensa. On hauskaa ja kekseliästä, kuinka erilaiset tutut Peter Pan -jutut löytävät muotonsa, usein sattumalta. Kun tiukka rouva du Maurier toruu lapsenlapsiaan henkari kädessään, Barrie näkee hetkellisesti katalan roiston koukku kätensä tilalla.

Vaikka elokuva onkin periaatteessa puhdas draama, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse, siinä vallitsee ihanan taianomainen ja satumainen henki. Kun Barrie leikkii Sylvian lasten kanssa, kohtaukset esitetään puoliksi todellisessa maailmassa, perheen kotona ja pihalla, ja puoliksi heidän kuvittelemassaan satumaassa, vaikkapa merirosvolaivassa. Kun tarina ja ilmapiiri vievät näin mainiosti mukanaan, hahmojen koettelemukset - niin hyvässä kuin pahassa - iskevät lujaa katsojan tunteisiin. Pahimmassa tapauksessa katsojan on viimeisen puolituntisen aikana saada mitään selvää tapahtumista, surun ja onnen kyynelten peittäessä silmät. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee kuin siivillä ja Finding Neverlandin katsoo erittäin mielellään uudelleenkin.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka epätasaiseen filmografiaan on vuosien varrella kuulunut muun muassa James Bond -leffa Quantum of Solace (2008), zombiraina World War Z (2013) ja suloinen Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). Finding Neverland - tarinan lähteillä saattaa jopa olla Forsterin paras työ. Forster tanssahtelee taitavasti todellisen maailman ja sadun rajamaastossa. David Mageen kirjoittama käsikirjoitus on myös onnistunut. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Mukana on muutamia hetkiä, joissa siirrytään erittäin komeasti eri tapahtumapaikkojen välillä. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä herättäessään vuonna 1904 takaisin henkiin. Tehosteet ovat kelvolliset ja äänimaisema oivallisesti kasattu. Jan A. P. Kaczmarekin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Finding Neverland, 2004, Miramax, FilmColony, Keylight Productions

Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios

Arvostelu: Red Riding Hood - Punahilkka (Red Riding Hood - 2011)

RED RIDING HOOD - PUNAHILKKA

RED RIDING HOOD

Ohjaus: Catherine Hardwicke

Pääosissa: Amanda Seyfried, Gary Oldman, Shiloh Fernandez, Max Irons, Virginia Madsen, Billy Burke, Julie Christie, Lukas Haas, Michael Shanks, Adrian Holmes ja Archie Rice

Genre: fantasia, kauhu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Red Riding Hood - Punahilkka perustuu kansantaruihin ja satuihin pienestä Punahilkasta 1600-luvulta, joista tunnetuimmat ovat kirjoittaneet Charles Perrault ja Grimmin veljekset. 2000-luvulla Appian Way Productions -yhtiö alkoi suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta kansantarujen ja satujen pohjalta. Sen kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2010 ja lopulta Red Riding Hood - Punahilkka sai maailmanensi-iltansa 7. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot lyttäsivät elokuvan, eikä se ollut myöskään kovin kummoinen hitti. Itse en käynyt katsomassa leffaa teatterissa, mutta muistan kun sen mainos pyöri ilmestymisvuoden alussa kaikkialla. Katsoinkin elokuvan vasta muutamia vuosia myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa, mutten pitänyt siitä. Kun huomasin Red Riding Hood - Punahilkan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä kylässä asuva Valerie on rakastunut lapsuudenystäväänsä Peteriin, mutta Valeria on vanhempien toimesta sovittu varakkaan Henryn vaimoksi. Parisuhteet eivät jää Valerien ainoaksi huoleksi, sillä vuosia kuolleeksi luultu ihmissusi on palannut metsästä vainoamaan kylää...

Mamma Mia! -musikaalista (2008) tuttu Amanda Seyfried nähdään elokuvan pääosassa Valeriena, jolle tämän isoäiti (Julie Christie) antaa tietty ikonisen punaisen hilkan. Loppuleffan Valerien täytyy pitää hilkkaa päällään, jotta leffa voisi edes jotenkin perustella nimensä. Näyttelijänä Seyfried on paikoitellen näyttänyt osaavansa, mutta tässä hän jää aika vaisuksi - lähinnä koska käsikirjoitus ei paljoa hänelle tarjoa. Lähinnä Valerien täytyy pohdiskella kahden pojan välillä ja sitten vaihtelun vuoksi säikkyä ihmissutta. Nämä pojat ovat Valerien pitkäaikainen rakkauden kohde, muka-paha poika Peter (Shiloh Fernandez) ja Valerien vaimokseen haluava Henry (Jeremy Ironsin poika Max Irons). Fernandez ja Irons ovat aika surkuhupaisat puupökkelöt rooleissaan, joista tulee väkisinkin mieleen Twilight-elokuvien (2008-2012) Edward Cullen ja Jacob Black. Mielikuvaa vain vahvistaa se, että Fernandez oli ehdolla Edwardin rooliin, ennen kuin Robert Pattinson nappasi sen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Billy Burke ja Virginia Madsen Valerien vanhempina, sekä Gary Oldman ihmissusia metsästävänä isä Solomonina. Oldman on näyttelijöistä ehdottomasti paras, mutta valitettavasti edes hän ei onnistu pelastamaan filmiä, vaikka kuinka yrittääkin kantaa sitä harteillaan. Lähinnä tämä johtuu siitä, kuinka ärsyttäväksi isä Solomon muuttuu leffan aikana. Madsen ja Burke eivät erityisemmin vakuuta rooleissaan. Burke on muuten filmin toinen linkki Twilight-sarjaan, sillä hän esitti niissäkin elokuvissa päähahmon isää.

Iso yhteys Red Riding Hood - Punahilkan ja Twilight-sarjan välillä on myös se, että elokuvan on ohjannut Twilight - Houkutuksen (Twilight - 2008) ohjaaja Catherine Hardwicke. Ohjaajavalinta on ymmärrettävä, sillä studio on selvästi halunnut toistaa Twilightin suosion, joten kaikella logiikalla sen pitäisi onnistua edes muutamien samojen tekijöiden kera. No, eipä oikeastaan. Red Riding Hood - Punahilkasta ei tullut toivottua jättimenestystä - ei, vaikka se kuinka häpeilemättömästi yrittääkin ratsastaa Twilightin suosiolla ja tyylillä. Vertausta on mahdoton olla tekemättä, jos molemmat filmit on nähnyt. Kopiointi lähtee jo ensimmäisistä maisemaotoksista. Sentään Red Riding Hood - Punahilkka ei yritä siirtää susitarinaa nykypäivään, vaan pitää menon keskiajalla, mutta modernisointia silti riittää. 

Suuren osan ajasta koko ihmissusipuoli tuntuu vain kehykseltä, jotta tekijät saisivat tahkottua rahaa uuden teini-kolmiodraaman kautta. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, valitseeko Valerie Peterin vai Henryn - molemmat ovat ihan yhtä tylsiä tapauksia. Elokuvan kohderyhmää ei kuitenkaan taida näyttelemistaito kiinnostaa, kunhan ulkonäkö miellyttää silmää. Ja onhan leffassa toki se mysteeri, että onko jompikumpi näistä pojista se ihmissusi? Valitettavasti tämä mysteerikään ei kiinnosta. Hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, jolloin katsoja huomaa ajattelevansa, että oli susi kuka tahansa, hän voisi saapua kylään ja pistää aivan kaikki hengiltä. Kauhua elokuvassa on oikeastaan vain esiteineille. Aikuisen kokema vähäinenkin jännite katoaa, kun videopelitehostein toteutettu digisusi vihdoin paljastetaan katsojille. Eikä susi jää ainoaksi vakavasti tarkoitetuksi, mutta lähinnä aika huvittavaksi osuudeksi leffassa.

Jo leffan imelän siirappinen romanttinen lässyttely saa herkästi kieriskelemään myötähäpeässä, mutta vielä pahempia ovat elokuvan pakotetut yritykset pitää sisällään tuttuja juttuja Punahilkan sadusta. Leffaan kirjoitettu "isoäiti, onpas sinulla isot silmät" - "jotta voisin nähdä sinut paremmin" jne. -dialogi tarjoaa mojovat naurut kammottavan toteutuksensa kanssa. Lisäksi kyseessä on kai sama susi, joka piinasi myös kolmea pientä porsasta, sillä mukaan on ängetty myös "minä puhkun ja puhallan ja kaadan talosi kumoon". Tietyistä hilpeyksistä huolimatta Red Riding Hood - Punahilkka ei edes ole niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Itse esimerkiksi viihdyn Twilight - Houkutuksen parissa, koska se on niin naurettavan huono. Tämä leffa on lähinnä erittäin pitkäveteinen. Hieman yli puolitoistatuntiseksi teokseksi Red Riding Hood - Punahilkka tuntuu reilusti yli parituntiselta.

Hardwicke ei ole erityisemmin kehittynyt ohjaajana Twilight - Houkutuksen jälkeen tai sitten hän on studion määräyksestä tehnyt juurikin samanlaista työtä. Mukana on samaa amatöörimäistä elokuvantekoa ja leffalla on paikoitellen opiskelijatyömäinen tai televisiosarjamainen ulkonäkö. Asiaa ei auta David Leslie Johnsonin surkea käsikirjoitus kehnojen hahmojen, pökkelön dialogin ja tylsästi kulkevan tarinan kera. Kuvauskaan ei ole kovin kaksista, vaikka mukana muutama tyylikäs otos onkin, eikä hieman töksähtelevä leikkaus tee vaikutusta. Kylän lavasteet ovat näyttävät, mutta liiankin monessa maisemaotoksessa on selvää, että kylä on tietokonetehostein toteutettu. Asut ovat tarpeeksi oivalliset Peterin paha poika -pukua lukuunottamatta. Äänimaailma on muuten sujuva, mutta säveltäjäduo Brian Reitzell ja Alex Heffes eivät saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Red Riding Hood - Punahilkka on surkea yritys ratsastaa Twilight -sarjan suosiolla. Saman ohjaajan kautta tyyli pidetään samana, eikä ällösiirappista kolmiodraamaa voi olla linkittämättä Bellan, Edwardin ja Jacobin rakkauskuvioihin. Tässä kolmiodraama on todella tympivästi tehty, eikä katsojaa voisi vähempää kiinnostaa, kumman pojan Valerie valitsee. Amanda Seyfried -paran työksi jääkin lähinnä haikailla kahden pojan välillä ja sitten aina välillä pelätä ihmissutta. Katsojasta tosin katoaa vähäinenkin jännite, kun kököillä tietokonetehosteilla tehty digisusi saapuu ruutuun murisemaan. Yritykset toistaa klassikkosadun repliikkejä ovat myötähäpeällisiä ja osa leffasta meneekin epämiellyttävässä kiusallisuudessa pyöriskelyyn. Suuri osa menee tylsistyessä, sillä vain hieman yli puolentoista tunnin leffa tuntuu yli kaksituntiselta. Gary Oldmanin puolesta harmittaa, että hän on suostunut projektiin. Lopputulos kun ei vakuuta edes tekniseltä puoleltaan ja filmissä vallitsee tietty halpa ja televisiosarjamainen ulkonäkö. Red Riding Hood - Punahilkka saattaa kolahtaa kohderyhmäänsä, eli rakkauden perään haikaileviin teinityttöihin, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä kammotuksesta. Jopa Twilightit näyttävät laadukkailta näihin verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Riding Hood, 2011, Warner Bros., Appian Way, Random Films