Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios

Arvostelu: Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981)

SUKELLUSVENE U-96

DAS BOOT

Ohjaus: Wolfgang Petersen
Pääosissa: Jürgen Prochnow, Herbert Grönemeyer, Klaus Wennemann, Hubertus Bengsch, Martin Semmelrogge, Bernd Tauber, Erwin Leder, Martin May, Heinz Hoenig, Uwe Ochsenknecht, Claude-Oliver Rudolph, Jan Fedder, Ralf Richter, Joachim Bernhard, Oliver Stritzel ja Otto Sander
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 28 minuuttia - BBC-minisarja: noin 5 tuntia
Ikäraja: 16

Das Boot, eli suomalaisittain Sukellusvene U-96 perustuu Lothar-Günther Buchheimin samannimiseen kirjaan vuodelta 1973, mikä pohjautui hänen omiin kokemuksiinsa toisen maailmansodan aikaan U-96-sukellusveneen sotakirjeenvaihtajana. Kotimaassaan Saksassa kirja nousi myydyimmäksi fiktio-opukseksi toisesta maailmansodasta. Myös muualla maailmalla kirjasta kiinnostuttiin ja Hollywoodissa ryhdyttiin työstämään filmatisointia vuonna 1976. Projekti ei kuitenkaan edennyt siellä, joten Saksassa alkoi leffan työstäminen tuottaja Günter Rohrbachin toimesta. Elokuva vaati kuitenkin valtavaa budjettia ja siihen aikaan filmien ei ollut yhtä helppoa saada suuria rahamääriä Saksassa kuin televisiosarjojen, joten Rohrbach tarvitsi monien televisioyhtiöiden apua. Tämä johti siihen, että kirjasta piti työstää samanaikaisesti sekä versio elokuvateattereihin, että pidempi versio televisiosarjan muotoon. Rohrbach palkkasi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Wolfgang Petersenin, joka joutui suunnittelemaan tekstinsä sekä filmiksi että sarjaksi sopivaksi. Petersen onkin sanonut, että hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut elokuvaa oikealla kädellään ja televisiosarjaa vasemmalla. Kuvaukset alkoivat ja niissä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Ulkokuvia varten käytettiin lähes onttoa sukellusveneen kuorta, millä pystyi kulkemaan jonkin matkaa. Sen lisäksi, että yhtenä kuvauspäivänä tämä kuori upposi ja työryhmällä kesti tuoda se takaisin pintaan, eräänä aamuna työryhmä käveli kuvauspaikalle ja huomasi, että kuori oli viety. Kävi ilmi, että se oli luvattu toisen elokuvan, Steven Spielbergin seikkailun Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) kuvauksiin. Tapaturmiakin sattui ja kun eräs näyttelijä liukastui kannella myrskykohtauksen aikana, tekijät luulivat näyttelijän improvisoivan ja kuvasivat vielä lisää, ennen kuin tajusivat, että näyttelijä täytyi saada sairaalaan. Jälkitöissäkin koitui vaikeuksia, kun monista kuvatuista tunneista piti saada leikattua kaksi eri versiota. Lopulta kaksi ja puolituntinen Sukellusvene U-96 -elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 17. syyskuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuvalla oli Saksan elokuvahistorian suurin avaus ja se oli valtava menestys. Aluksi monet saksalaiskriitikot torjuivat leffan, mutta kun filmi osoittautui ylistetyksi ja suosituksi maailmanlaajuisesti, lopulta myös kotimaan arvostelut muuttuivat positiivisiksi. Kirjailija Buchheim ei kuitenkaan filmistä pitänyt. Sukellusvene U-96 sai jopa kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, äänitys ja äänitehosteet), sekä BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet parhaana vieraskielisenä elokuvana, muttei voittanut palkinnoista yhtäkään. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut, etenkin kun kahden ja puolen tunnin teatteriversion lisäksi siitä on julkaistu viisituntinen minisarja vuonna 1984, sekä kolmen ja puolen tunnin ohjaajan versio vuonna 1997. Itse en ollut aiemmin nähnyt filmiä, mutta olin tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin Sukellusvene U-96:n täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi. Ja katsoinpa vielä sen kolme- ja puolituntisen ohjaajan version!

Vuonna 1941 saksalaisluutnantti Werner määrätään sotakirjeenvaihtajaksi U-96-sukellusveneelle. Loukussa meren syvyyksissä Werner kohtaa veijarimaista toveruutta, kuolettavaa tylsyyttä, sekä piinaavaa kauhua.

Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Herbert Grönemeyer nähdään luutnantti Wernerinä, joka saa homman toimia saksalaissukellusvene U-96:n sotakirjeenvaihtajana. Wernerin tavoin katsojakin lähtee täysin keltanokkana kokemaan sukellusveneen saloja. Katsoja voikin erittäin hyvin tuntea Wernerin fiilikset, kun tämä aluksi kokee itsensä ulkopuoliseksi tiiviin, toisensa pitkään tunteneen miehistön keskellä. Vähitellen porukka alkaa kuitenkin lämmetä hänelle ja samalla myös katsoja otetaan avosylin vastaan. Grönemeyer on todella hyvä roolissaan ja on mielenkiintoista seurata hänen hahmonsa muutosta heikkohermoisesta kuvaajasta tositoimiin valmiiksi sotilaaksi.

     Wernerin tavoin myös katsoja pääsee tutustumaan aikamoiseen joukkoon, mitä myös sukellusvene U-96:n miehistöksi kutsutaan. Jürgen Prochnow näyttelee sukellusveneen kapteenia, jota muu miehistö kutsuu usein "Vanhaksi mieheksi". Prochnow'ssa on juuri oikeaa karismaa määrätietoiseksi johtajaksi, josta löytyy kuitenkin sympaattinenkin puolensa. Miehistön muutkin näyttelijät ovat erittäin oivallisia rooleissaan. Vaikka Werneriä ja kapteenia lukuun ottamatta muut miehistöstä eivät korostu selkeästi edukseen, ei tämä haittaa, sillä miehistön jäsenten kautta nostetaan silti monenlaisia persoonia ja näkemyksiä sodasta esiin. Jotkut ovat taistelutahtoisempia, jotkut herkempiä ja toiset taas yrittävät esimerkiksi lievittää omia pelkotilojaan jatkuvalla vitsailulla. 

Erityisen mielenkiintoista miehistössä on, että vaikka he ovat kaikki natseja, katsoja on silti mielellään heidän mukanaan. Suuri osa katsojista on luultavasti tottunut näkemään natsit leffojen pahiksina, jotka ovat kaikki samanlaisia häijyjä tappajia. Sukellusvene U-96 kuitenkin näyttää menoa toiselta puolelta ja muistuttaa, että natsitkin olivat loppujen lopuksi ihmisiä. Natsit tekivät kyllä epäinhimillisiä tekoja, joita ei voi mitenkään puolustella, eikä leffa sellaista ryhdy tekemään. Leffa itse asiassa osoittaa, etteivät monet natsit välttämättä lainkaan hyväksyneet tai edes halunneet sotaa. Tuohon aikaan ei vain oikein voinut muuta kuin totella ohjeita, jos halusi pysyä hengissä. Elokuvan aikana miehistön jäsenet avautuvatkin monista mielipiteistään koskien sotaa ja Adolf Hitleriä. Varsinkin kapteeni tuo usein esille halveksuvan mielipiteensä. Samalla hän myös osoittaa taistonkin keskellä ihailua ja kunnioitusta vastapuolta kohtaan. Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien natsit ovat olleet erittäin arka aihe Saksassa. Elokuva näyttää hahmonsa ihmisinä, muttei maalaile natseista sankareita. Häpeääkin on aistittavissa, sillä hakaristilippua hädin tuskin nähdään koko elokuvan aikana.

Sen lisäksi, että Sukellusvene U-96 tarjoaa poikkeuksellisen näkökulman natsisotilaista, se myös tarjoaa erittäin vangitsevan elämyksen siitä, millaista on kuulua sukellusveneen miehistöön. Elokuvaa varten tekijät olivat alun perin rakentaneet suuren sukellusveneen lavasteen, joka oli toiselta puolelta täysin auki, jotta kuvausryhmä ja näyttelijät pääsivät kuvaamaan helposti. Tähän tuli kuitenkin muutos Wolfgang Petersenin astuttua ohjaajaksi, sillä hän halusi tarjota mahdollisimman autenttisen kokemuksen koko työryhmälle. Niinpä leffa kuvattiin suurimmaksi osaksi realistisen ahtaassa sukellusvenelavasteessa, missä työryhmä pääsi edes jollain tavalla itse kokemaan, millaista homma todellisuudessa oli. Työkuva ei nimittäin ole lainkaan mukava, sen elokuva totta vie osoittaa. U-96 on ulkoapäin mahtipontinen kulkuneuvo, mutta sisältä se on erittäin tukala. Niinkin tukala, että on ihme, jos kaikki miehistöstä pääsevät kulkemaan ympäri sukellusvenettä. Nukkumispaikkoja oli vain vähän yli puolelle, mikä tarkoitti sitä, että kun toinen puoli miehistöstä oli töissä, toinen nukkui ja vapautti herätessään paikkansa uusille nukkujille. Sitten kun tämä kaikki tapahtuu syvällä meressä, missä happi ei kulje normaalisti, kaikkialla haisee, eikä aurinkoa näe, itse kukin saa paniikkikohtauksen, vaikkei ahtaan paikan kammosta kärsisikään.

Sukellusveneen tuottama ahdistava tilanne hahmoille, sekä heidän näyttelijöilleen välittyy myös katsojalle. Läpi elokuvan tuntuu siltä kuin olisi itsekin loukussa ahtaassa teräsputkilossa. Ja jos tilanne ei stressaa vielä silloinkaan tarpeeksi, niin siihenhän päälle isketään vielä se tosiasia, että nyt ollaan sodassa ja vihollinen voi hyökätä koska tahansa. Elokuva sisältää useita piinaavan tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa miehistö kohtaa vihollislaivan. Tämä ei johda mihinkään eeppisiin taisteluihin (vaikka sitäkin on pienissä määrin luvassa), vaan erittäin jännittäviin ja pitkiin kohtauksiin, joita vain tuijottaa hievahtamatta. Kun miehistön jäsenet pysyvät hiljaa paikoillaan, hikipisarat valuen kasvoillaan, myös katsoja tekee samaa. Tutkan yhä tiheämmin kuuluva piippaus vain lisää ahdinkoa ja painostavia ovat myös kuvat mittarista, joka osoittaa, kuinka syvälle U-96 vajoaa. Ja mitä syvemmälle mennään, sitä suuremmaksi paine käy sukellusveneen ympärillä. Lisätään ahdistavuuteen vielä metalliset äänet, mitkä kuulostavat siltä, että runko antaa minä hetkenä hyvänsä periksi. Ei ole mikään ihme, että filmi oli ehdolla äänitehosteistaan Oscar-gaalassa. Äänimaailma on fantastinen.

Ei Sukellusvene U-96 kuitenkaan pelkkää ahdistusta ole. Miehistö saattaa kohdata useitakin päiviä, jolloin yhtään mitään ei tapahdu ja heidän täytyy tappaa aikaa jotenkin. Nämä hetket saavat miehistön vekkulimaisen luonteen loistamaan ja hymy tarttuu katsojaankin. Kohtaukset tuovat tarvittavaa hilpeää huumoria mukaan, jotta itse kukin pystyy lievittämään stressaavaa tilannetta mielessään. Hahmot pelleilevät, kunnes ylemmältä taholta tulee sanomista. Ristisanatehtävienkin yhdessä ratkominen on yllättävän kiinnostavaa puuhaa. Tällaiset yksinkertaisilta tuntuvat hetket tuovat todella paljon lisää filmiin. Jos ne istuttaisi mukaan kömpelösti, tuntuisivat ne vain täytteeltä, jotta kestoa saataisiin pidennettyä, mutta Wolfgang Petersen tekee kaiken rautaisella ammattitaidolla.

Niin ja siitä kestosta puheenollen... Lyhyimmillään Sukellusvene U-96 kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on itsessään ihailtavan pitkä kesto filmille. Itse kuitenkin näin vielä tunnin pidempään kestävän ohjaajan version. Elokuvan päätyttyä tutkinkin näiden versioiden eroja ja ainakin se kävi selväksi, että teatteriversio on puhtaampi sotaseikkailu, mistä uupuvat monet miehistön leppoisista hetkistä. Jos siis haluaa riisutumman ja helpomman teoksen, on teatteriversio varmasti parhaiten mieleen. Jos taas haluaa hahmoihin syvyyttä, kannattaa katsoa kolme- ja puolituntinen ohjaajan versio. Mutta jos sekään ei vielä riitä, on Sukellusvene U-96:sta olemassa vielä noin VIISItuntinen minisarja. Vaikka katsomani ohjaajan version kolmen ja puolen tunnin kesto oli selvästi huomattavissa ja siltä filmi kyllä tuntui, ei kesto oikeastaan haitannut itseäni. Kestolla onnistuttiin hyvin korostamaan miehistön kokemaa pitkästyneisyyttä tapahtumaköyhinä ajanjaksoina ja samalla se myös sitten toi lisää tehoa, kun vihdoin alkoi tapahtumaan. Kyseessä on myös sen kokoluokan eepos, että vähintään kolmen tunnin pituus tuntuu jo ajatuksen tasolla pakolliselta.

Ja sitä eeppisyyttä totta vie riittää. Vaikka taistelukohtaukset nojautuvat enemmän jännitykseen kuin suureen toimintaspektaakkeliin, on mukana muita ihon kananlihalle nostattavia hetkiä. Heti alussa, kun U-96 lähtee matkalle, on seikkailun henki vahvasti läsnä ja jo siitä löytyy jotain todella vaikuttavaa ja upeaa. Erityisen eeppistä ovat Klaus Doldingerin säveltämät huikeat musiikit. Doldinger tunnelmoi suurella antaumuksella, tarjoten niin mahtipontisuutta kuin painostavaa henkeä ja myös koskettavuutta. Sukellusvene U-96 onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti tunteisiin. Miehistön parissa vietetty aika saa katsojan tuntemaan asiat heidän puolestaan ja tähän liittyy myös suru. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista on, kun U-96 saa tuhottua vihollislaivan, mutta he haluavat silti antaa vastustajille mahdollisuuden selvitä hengissä. Ja kun he tajuavat pian tehneensä virheen, mikä aiheuttaa monien vastusten kuoleman, on näiden hahmojen tuska käsinkosketeltavaa.

Sukellusvene U-96 tarjoaa siis kaikenlaista. Siinä on piinaavaa jännitystä ja ahdistusta, sitä tasoittavaa huumoria ja riemua, eeppistä seikkailun tuntua, vaikuttavia taisteluja, sydäntä särkevää draamaa, sekä ennen kaikkea monipuolisia näkemyksiä toisesta maailmansodasta. Jos elokuva olisikin ollut amerikkalainen, olisi natsien kuvaustapa ollut varmasti hyvin toisenlainen ja heidän asemaansa pahiksina olisi takuulla korostettu enemmän. Saksalaisten tekemänä elokuva onnistuu kuitenkin olemaan täysin muuta. Petersen ei koskaan tee filmistä patrioottimaista isänmaan ylistystä. Vaikka katsoja ei asetukaan miehistön tehtävän puolelle, voi silti täysin ymmärtää miehistön tuntemuksia heidän epämiellyttävää hommaansa kohtaan. Petersenin ohjaus on läpikotaisin erinomaista - etenkin kun pitää mielessään, että hänen piti samanaikaisesti työstää leffaa ja sarjaa. Kyseessä on ehta mestariteos, klassikko ja yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista!

Niin upeiden musiikkien kuin järisyttävien ääniefektien lisäksi muukin tekninen toteutus elokuvassa on fantastista. Kuvaus on todella vaikuttavaa, oli kyse sitten tiukoista lähikuvista hahmojen kasvoista tai laajoista kuvista, missä sukellusvene matkaa veden halki. Kenties kuitenkin parhaita otoksia ovat pitkät kuvat, jotka kiertävät miehistön perässä ympäri sukellusvenettä, oikein korostaen kaiken ahtautta. Toisen ohi ei voinut kävellä ilman, että toinen väistää. Nämä pitkät kuvat myös esittelevät huikeita lavasteita oikein koko rahan edestä. Sukellusvene on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, eivätkä samat huoneet koskaan käy tylsiksi. Asutkin ovat mainiot ja maskeerauksilla korostetaan, kuinka kauan miehistö joutuu U-96:ssa olemaan. Aluksi pehmeäposkiset ja hyvin syöneet pojat muuttuvat vähitellen parrakkaiksi ja laihtuviksi miehiksi, eikä asiaa auta yhtään kehno, pilaantuva ruoka, huono ilma ja olematon hygienia. Tehosteet ovat näyttävät ja yhdessä kohtauksessa räjähdetiimi pääsee täyttämään taivaan liekeillä.

Yhteenveto: Sukellusvene U-96 on kiistaton mestariteos ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista sotaelokuvista! Ohjaaja Wolfgang Petersen on rakentanut elokuvan hämmästyttävän rautaisella otteella, imaisten katsojan täysillä mukaan sukellusveneen matkaan. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin jumissa ahtaassa teräsputkilossa. Petersenin työtä vain ihailee lisää, kun tajuaa, että hänen täytyi samanaikaisesti työstää leffasta kahta eri versiota, saaden homman toimimaan niin elokuvana kuin televisiosarjana. Pitkästä kestosta huolimatta filmi pitää tiukasti kiinni katsojasta ja tarjoaa varsinaisen elämysmatkan. Katsoja voi helposti yhtyä miehistön tunnelmiin ja leffan aikana on luvassa niin seikkailun riemua, sodan kauhuja, kaverillista hupia kuin myös traagista surua. Näyttelijät hoitavat kaikki työnsä hienosti ja he saavat katsojan uskomaan miehistön riutumiseen matkan aikana. Tekninen puoli on lahjakkaasti tuotettu ja sotakohtaukset ovat todella vaikuttavia. Kaiken kaikkiaan Sukellusvene U-96 on sotafilmien priimaa ja niitä teoksia, jotka jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään - vaikka sitten vain sen lyhyimmän teatteriversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Das Boot, 1981, Bavaria Film, Twin Bros. Productions, Radiant Film GmbH, Süddeutscher Rundfunk, Westdeutscher Rundfunk