Arvostelu: Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009)

TERMINATOR - PELASTUS

TERMINATOR SALVATION

Ohjaus: McG
Pääosissa: Christian Bale, Sam Worthington, Anton Yelchin, Bryce Dallas Howard, Moon Bloodgood, Jadagrace Berry, Common, Michael Ironside ja Helena Bonham Carter
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

James Cameronin ohjaama Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli menestys, joten jatkoa seurasi. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi hitti, mutta sen jälkeen Cameron jätti sarjan, etenkin kun kolmannen osan tuotanto muodostui vaikeaksi, jolloin ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Lopulta Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ilmestyi ja se oli edeltäjiensä tapaan kassamagneetti. Leffan lopetus johti vihdoin pitkään puhuttuun tuomion päivään, jota monet fanit olivat odottaneet. Heti kolmannen osan ilmestymisen jälkeen alkoi neljännen osan suunnittelu, mutta kun vuonna 2007 sarjan oikeudet vaihtoivat jälleen omistajaa, suunnitelmat menivät uusiksi ja neljättä osaa mietittiin uuden Terminator-trilogian avausosana. Kuvaukset alkoivat keväällä 2008 ja Terminator Salvation, eli suomalaisittain Terminator - Pelastus sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Myös tämä leffa oli menestys, mutta kriitikot eivät siitä erityisemmin pitäneet. Itse olen aina pitänyt elokuvasta, etenkin kun se luo vihdoin jotain uutta sarjaan. Olin nähnyt kolme ensimmäistä ennen tämän ilmestymistä ja minua ärsytti, kun minulla ei ollut ikää mennä katsomaan tätä leffateatteriin. Sain Terminator - Pelastuksen kuitenkin DVD:nä samana vuonna ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi pari vuotta sitten ennen Terminator Genisysin (2015) ilmestymistä. Tammikuun alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan kesälle 2017 ja Terminator voitti, joten oli jälleen aika katsoa sarjan osat uudestaan.

Vuonna 2018 ihmiset taistelevat John Connorin johdolla Skynetin konearmeijaa vastaan. Samalla John yrittää epätoivoisesti löytää erään Kyle Reesen, jonka eloonjäänti on tärkeää ihmiskunnan tulevaisuudelle.

John Connorin näyttelijä on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa roolissa nähdään Batmanin roolista tuttu Christian Bale. Oli erittäin hyvä päätös, ettei edellisen osan Nick Stahl jatkanut osassa, sillä hän olisi aika varmasti epäonnistunut täysin. Balesta löytyy erinomaista henkeä, mitä rooli vaatii ja hän on uskottava johtohahmona. Johnista on tullut aikamoinen synkistelijä, mutta tietty sankarillisuuskin löytyy vielä jostain hänen sisältään. Balea katsoisi mielellään sotilasjoukon kärjessä, kun ihmiset hyökkäävät suurella joukolla Skynetia vastaan, mutta outoa kyllä, noin puolen tunnin jälkeen alkaa tajuamaan, ettei elokuva oikeastaan kunnolla edes kerro John Connorista.

Isompaan rooliin pääsee nimittäin Sam Worthingtonin näyttelemä uusi hahmo Marcus, joka herää, huomatakseen olevansa keskellä tuhoista sotaa. Vaikka Marcus on mielenkiintoinen, on paikoitellen kummallista, kuinka paljon enemmän hän saa ruutuaikaa kuin sarjan oikea sankari. Hahmo ei myöskään tunnu olevan oikeasti tärkeä tapaus, jolloin usein toivoisi, että voisi nähdä Johnin jälleen ruudulla. Siitä huolimatta Worthington hoitaa hommansa hyvin ja hahmosta löytyy onnistuneita puolia.
     Edesmennyt Anton Yelchin esittää Kyle Reeseä, joka on tässä elokuvassa teini-ikäinen. Jos jotakuta hämmentää, miten Kyle voi olla mukana, sillä hän kuoli ensimmäisessä osassa tai miksi hän on paljon nuorempi, niin syy on siinä, että tämä leffa tapahtuu kymmenen vuotta ennen kuin Kyle lähetetään pelastamaan Sarah Connor. Tämän elokuvan Kyle on innokas nuorukainen, joka haluaa todistaa omat kykynsä päästäkseen vastarinnan todelliseksi sotilaaksi. Yelchin on oiva valinta hahmoksi ja hän tuo esille tuttuja Kyle-piirteitä, vaikkei onneksi puhu yhtä aggressiivisesti kuin alkuperäisen Terminatorin Kyle, Michael Biehn. Kylellä on mukanaan pieni tyttö nimeltä Star (Jadagrace Berry), joka ei puhu lainkaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Johnin vaimo Kate (Bryce Dallas Howard), lentäjä Blair (Moon Bloodgood), sotilas Barnes (Common) ja vastarintaa johtava kenraali Ashdown (Michael Ironside). Edellisen osan tapaan Kate on aika tarpeeton hahmo ja tuntuukin siltä, että hän on mukava vain, koska hän oli Terminator 3:ssa. On harmi, ettei hänelle löydy käyttöä, sillä Howard on parempi näyttelijä kuin edellisen osan Claire Danes.

Terminator - Pelastus vie sarjan tarinan vihdoin siihen, mitä on pohjustettu jo kolmen leffan ajan. Enää ei Arnold Schwarzeneggerin esittämä kyborgi palaa menneisyyteen tappo- tai suojeluaikeissa, vaan John Connorin on aika käydä oma taistonsa. Heti elokuvan alussa nähdään, kuinka maailma on sortunut ja koneet ovat ottaneet vallan. Laseraseisiin ei sentään ole vielä päästy, joita aiempien osien tulevaisuuskohdissa nähtiin, mikä on hienoa, sillä näin leffaan on saatu mainiosti realistisempaa ja oikeasti karua tunnelmaa. Kaupungit ovat enää pelkkiä raunioita, tutut rakennukset ovat maan tasalla ja kaikkea peittää hiekka. Elokuva on edeltäjiään huomattavasti vakavampi, mikä lisää uhkaavaa henkeä ja parantaa sotaisan tarinan tunnetta. On kiehtovaa nähdä, millaisia piilopaikkoja ihmiset ovat rakentaneet itselleen ja mitä he joutuvat tekemään selvitäkseen. Leffasta löytyy paikoitellen hieman Mad Max -sarjan (1979-) tyyliä aavikoiden, ajoneuvojen ja ihmisten käyttäytymisen takia. Vielä mielenkiintoisempaa on nähdä uusia tuhoajia. Mukana on vanhoja tuttuja, mutta mukaan on otettu paljon hauskoja uutuuksia, kuten luikertelevat konekäärmeet ja jättimäiset robotit, sekä kaikkein parhaimmat uutuudet, eli moottoripyöräterminaattorit. Elokuva on todella tervetullut lisäys sarjaan ja se tuo mukanaan tarvittavaa raikkautta, jota sarja on kaivannut toistaessaan samaa juonikaavaa.

Valitettavasti elokuvasta löytyy ongelmia ja suurin niistä on, ettei tarina oikein tiedä, keskittyykö se Johniin vai Marcusiin. Vaikka jälkimmäinen vaikuttaakin hyvältä hahmolta, katsojana haluaisi mieluummin nähdä Johnin olevan vihdoin se suuri vastarinnan johtohahmo, miksi häntä on koulutettu kahden viimeisen teoksen ajan. Puolessa välissä elokuvaa hahmo tuntuukin täysin sivuhenkilöltä, mikä on aikamoinen pettymys, etenkin kun hahmo on ärsyttävän tympeä. Onneksi lopussa hän pääsee jälleen paremmin esille. Ratkaisu ei kuitenkaan heikennä kokonaisuuden tasoa liikaa, vaan kyseessä on hyvä elokuva. Tunnelma on luotu toimivasti ja synkkä tulevaisuus on saatu tuntumaan realistiselta, vaikka mukana onkin luurankojen näköisiä robotteja talsimassa ihmispääkallojen päällä. Toimintakohtauksiin on saatu oivallista jännitettä mukaan ja mukana on hauskoja viittauksia kahteen ensimmäiseen elokuvaan, etenkin eräässä tehdaskohtauksessa. Tuttuja repliikkejäkin on tietty mukana. Muuta hauskaa tai hilpeää on turha odottaa, sillä kuten jo sanoin, tässä mennään vakavina alusta loppuun. Pari aika tarpeetonta juttua on tarinaan lipsahtanut (kuten leffan romanssit), mutta ne eivät erityisemmin häiritse kokonaisuutta.

Sarjan ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa virkaa hoitaa yksinkertaista taiteilijanimeä käyttävä McG, joka on tunnettu Charlien enkeleiden (Charlie's Angels - 2000) ja sen jatko-osan Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttlen - 2003) ohjaamisesta. McG on selvästi tiennyt, mitä haluaa tehdä sarjalle ja hän on tuonut hienosti esille julman visionsa tulevaisuudesta täynnä tappajaroboja. Terminator - Pelastuksen kameratyöskentely on hieman heiluvaa, mutta silti ihan hyvää. Leikkaus on sujuvaa, vaikka muutamassa toimintakohdassa kuva vaihtuu seuraavaan liian äkkinäisesti. Elokuvan lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten myös visuaaliset tehosteet... yhtä digi-Arskaa lukuunottamatta. Onneksi kyseinen hirvitys ei esiinny kuin muutamassa kuvassa. Ääniefektit ovat loistavat ja Danny Elfman on tehnyt hyvää työtä sävellysten kanssa, vaikka onkin suuri harmi, ettei tuttua Terminator-tunnusmusiikkia kuulla. Elokuvassa kuullaan kuitenkin nopeasti Terminator 2: Tuomion päivässä kuultu Guns N' Rosesin kappale "You Could Be Mine".

Elokuvasta on olemassa kolme minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää muutamia pienesti pidennettyjä kohtauksia. Pidennykset eivät tuo mitään uutta tarinaan, mutta ovat yhtä Blairiin ja Marcusiin liittyvää hetkeä lukuunottamatta ihan kivoja lisäyksiä.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa niin, että ohjaaja McG ilmestyy aina välillä ruutuun kertomaan leffan teosta. Mukana on myös trailerit Blu-raylle ja Terminator 3: Koneiden kapinalle, pätkä Moto-Terminaattoreista, sekä leffan teosta kertova parikymmentäminuuttinen "Reforging the Future" ja tarkemmin eri kohtien teosta kertovat focus pointit, jotka kestävät yhteensä puoli tuntia. Blu-ray sisältää leffasta sekä pidennetyn että alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Terminator - Pelastus on mainio futuristinen sotaelokuva, joka tuo sarjaan tarvittavaa raikkautta. Synkkä tulevaisuus sodasta ihmisten ja koneiden välillä on tuotu oivallisesti esille, ja on hienoa nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Tunnelma on luotu hyvin ja mukana on toimivaa jännitettä taistelukohtauksissa. Uudet terminaattorit ovat erinomaisesti keksittyjä. Kun maailma on niin hyvin luotu, on harmi, ettei tarina tiedä, kuka sen päähenkilö on. Christian Bale on loistovalinta uudeksi John Connoriksi, mutta hahmo ei ole täysin sitä, mitä odottaisi. Sam Worthingtonin esittämä Marcus on ihan hyvä hahmo, mutta tuntuu välillä aika ylimääräiseltä lisäykseltä. Anton Yelchin on hyvä nuorena Kyle Reesenä. Ohjaaja McG:n visio välittyy upeasti ja on hienoa, ettei vielä tässä nähdä hölmöjä laserpyssyjä. Tehosteet ovat muuten hyvät, mutta digi-Schwarzenegger ei toimi yhtään. Danny Elfmanin sävellykset ovat sen sijaan toimivat, vaikkakin jää kaipaamaan tuttua tunnusmusiikkia. Jos pidit sarjan aiemmista osista, niin kannattaa katsoa myös Terminator - Pelastus, sillä siinä tarina on vihdoin ja viimein viety eteenpäin. Elokuva saa kiinnostumaan sarjasta jälleen ja onkin suuri harmi, että seuraavana tuleva Terminator Genisys ei jatka tarinaa tästä, vaan alkaa sooloilla ihan omiaan. Siitä sitten seuraavalla viikolla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thoughtfultomes.files.wordpress.com
Terminator Salvation, 2009, Columbia Pictures, The Halcyon Company, Wonderland Sound and Vision, Warner Bros. Pictures

Arvostelu: Cars 3 / Autot 3 (2017)

CARS 3 (2017)

AUTOT 3

Ohjaus: Brian Fee
Pääosissa: Owen Wilson, Cristela Alonzo, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Nathan Fillion, Larry the Cable Guy, Armie Hammer, Chris Cooper, John Ratzenberger, Bonnie Hunt ja Bob Peterson
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Cars (2006), eli suomeksi Autot oli suuri kassamagneetti, joten jatkoa tietty seurasi. Cars 2, eli Autot 2 ilmestyi kesällä 2011 ja se oli myös iso hitti, minkä lisäksi rahaa kertyi kaikenlaisista oheistuotteista, joita monet autoista intoilevat lapset halusivat. Jälleen olisi siis jatkoa tiedossa ja kolmannen osan suunnittelu alkoikin hyvin nopeasti toisen osan ilmestyttyä. Cars 3, eli Autot 3 ilmestyi Yhdysvalloissa kesäkuussa ja nyt se on saapunut myös meillekin Suomeen katseltavaksi. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan ilmestymistä. Aikoinaan Pixar oli tunnettu siitä, että yhtiöltä ilmestyi uusia ja hienoja animaatioita, mutta tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt enemmän aiempien leffojen jatko- tai esiosia (Toy Story 3, 2010, Autot 2, Monsters University, 2014, Finding Dory, 2016) kuin uusia tarinoita (Brave, 2012, Inside Out, 2015, Good Dinosaur, 2015). Olin enemmän innoissani tulevasta Cocosta (2017), sillä se olisi jälleen uusi seikkailu. Kiinnostukseni heräsi kuitenkin Autot 3:a kohtaan, kun se alkoi saamaan positiivisia arvioita, mikä oli yllättävää, sillä edeltäjää suorastaan inhottiin. Menin tänä aamuna katsomaan elokuvaa yhdessä tyttöystäväni kanssa, sillä katsoimme edeltäjätkin yhdessä. Toiveikkaana istuin alas ja pistin 3D-lasit päähäni, mutta valitettavasti poistuin salista pettyneenä...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Autot ja Autot 2!

Paljon nopeampien uusien autojen ilmestyessä kisoihin mukaan, vanha konkari Salama McQueen ottaa taukoa ja yrittää keksiä keinon, miten hän voisi päihittää uuden kisasuosikin, Jackson Myrskyn.

Salama McQueen (Owen Wilson) on monien hahmojen mukaan vanhentunut ja jotkut ovat jopa sitä mieltä, että hänen kuuluisi jo poistua kilpailuista ja jäädä eläkkeelle. Salama on kuitenkin yhä sama kisaintoilija kuin aiemminkin, jolloin hän ei suostu kuuntelemaan muita, vaan yrittää kaikkensa, vaikka epäonnistuisikin kerta toisensa perään. Tämä on oikein mainio idea hahmon uudelle kehityskaarelle, sillä ensimmäisessä osassa hän oli juuri sellainen tulokas, joka hänen inhoamansa Jackson Myrsky on nyt. Valitettavasti Salamassa ei ole ulkoisesti mitään muutosta ja hän kuulostaakin yhä ihan samalta, jolloin hänen vanhentumisensa ei ole erityisen vakuuttavaa. Hahmona hän on kuitenkin yhä mainio, jonka ansiosta hänen uusia seikkailuitansa katsoo ihan mielellään.
     Edellisistä osista tutut Syylari Cityn hahmot tekevät paluun, mutta vain keltaisen Luigin (Tony Shalhoub) ja tämän vähäsanaisen ystävän Guidon (Guido Quaroni) osuus on oikeasti merkittävä, sillä he kulkevat Salaman mukana, tämän lähtiessä treenaamaan kauas pikkukylästä. Salaman kuljetusrekka Makekin (kaikissa Pixar-leffoissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) kulkee päähahmon mukana, mutta hinausauto Martti (Larry the Cable Guy) ja Salli-neiti (Bonnie Hunt) nähdään lähinnä vain kannustamassa Salamaa kisakohtauksissa. Sheriffi (Michael Wallis), Klainari (Lloyd Sherr), Kessu (Paul Dooley), Puna (Jerome Ranft), Floora (Jenifer Lewis), Ramone (Cheech Marin) ja Lizzie (Katherine Helmond) ovat kyllä taustalla, mutta yksikään heistä ei pääse esille.
     Uutena tärkeänä hahmona esitellään keltainen Cruz Ramirez (Cristela Alonzo), joka valmentaa Salamaa, muttei tunnu tietävän kisaamisesta mitään. Cruz tuntuukin lähinnä vain pitävän autozumba-tunteja hänelle, eikä varsinaisesti auta häntä ajamaan nopeammin ja paremmin. Alkupäässä hahmo vaikuttaa jokseenkin ärsyttävältä, vaikka hän on myös parissa kohtaa ihan huvittavakin, mutta onneksi rasittavuus katoaa, kun leffa kulkee eteenpäin. Tämä todella on onni, sillä Cruzin rooli kasvaa kaiken aikaa, jolloin hänestä olisi todella vaikea välittää, jos hän kävisi katsojan hermoille. Hahmo ei kuitenkaan ole erityisen mielenkiintoinen, joten ei hänestä kovin paljon muutenkaan välitä.
     Muita uusia hahmoja elokuvassa ovat rikas herra Sterling (Nathan Fillion), jonka huipputeknologisessa rakennuksessa Salama treenaa, ensimmäisessä leffassa esiintyneen Doc Hudsonin entinen mekaanikko Smokey (Chris Cooper), urpo kilpa-auto Cal (Kyle Petty), sekä Salaman inhoama Jackson Myrsky (Armie Hammer), joka on tottakai ylimielinen ollessaan muita nopeampi.
     Leffassa nähdään myös ensimmäisestä elokuvasta tutut Jasu Juntti (esittäjä vaihtunut Michael Keatonista leffan käsikirjoittaja Bob Petersoniin), Dinoco-yhtiön omistaja Tex (Humpy Wheeler) ja eläköitynyt kilpa-auto Kunkku (Richard Petty).

Elokuva alkaa vielä mainiosti, kun päästään saman tien näkemään vauhdikkaita kisoja. Leffan aloitusosuus tuntuu kuitenkin kestävän hieman liian kauan, kun näytetään, miten useat Salama McQueenin vanhat kilpailijat poistuvat eläkkeelle, kun uudet huipputeknologiset autot alkavat voittamaan jokaisen kisan. Salama ei kuitenkaan luovuta ja se lopulta käy hänelle kalliiksi, sillä eräässä kisassa hän romuttuu pahasti. Kun leffa siirtyy tästä traagisesta hetkestä (yllättävän helposti) neljä kuukautta eteenpäin, alkaa filmin taso laskea. Samalla myös tunnelma latistuu ja hyvin nopeasti katsojana huomaa, ettei oikein kiinnosta, saako Salama treenattua itsensä takaisin kuntoon, vai jääkö hän lopullisesti ulos kisoista. Elokuvan tempokin hidastuu, jolloin treenaamisosio tuntuu lähinnä vain junnaavan paikoillaan. Välillä leffa tuntuu vain kestävän ja kestävän, eikä homma etene mihinkään. Tarina tuntuu lainailevan liikaa asioita ensimmäisestä osasta eikä tarjoa mitään oikeasti uutta. Salaman täytyy tehdä paljon jotakin, jotta hän voisi osallistua ratkaisevaan kisaan voittaakseen ärsyttävän egopullistelijan. Tämän lisäksi leffassa kaipaillaan jatkuvasti Doc Hudsonia ja ensimmäisen leffan innokkuutta ja nuoruutta, jolloin huomaa itsekin toivovan katsovansa ensimmäistä Autot-filmiä eikä tätä. Toivoin jopa, että ruudulla pyörisi Autot 2, sillä vaikka se on aika typerä pätkä, siinä sentään tapahtuu kaiken aikaa jotain. Tässä elokuvassa ei outoa kyllä edes kertaakaan viitata sen tapahtumiin.

Autot 3 on aika tylsä elokuva. Sen huomasi ensinnäkin siitä, että kun luulin leffan olevan loppusuoralla ja vilkaisin kelloa, oli se vasta puolessa välissä. Toiseksi sen huomasi vieressä istuvasta perheestä, jonka lapsi (juuri elokuvan kohderyhmään kuuluva, noin viisi- tai kuusivuotias poika) näytti myös pitkästyneeltä ja tutki mieluummin 3D-lasejaan kuin katsoi valkokangasta. Kolmanneksi siitä tuntuu puuttuvan huumori lähes kokonaan. Leffa tarjoaa muutamat hymähdykset, mutta siihen se jää. Edes hömelö Martti ei saa aikaiseksi paria naurahdusta. Neljänneksi teos ei sisällä samanlaista kekseliäisyyttä kuin edeltäjänsä, jolloin katsoja pääsisi ihmettelemään, kuinka ihmisten kulttuurit on muutettu autoversioiksi. Turhia kohtia on mukana useita ja elokuvasta saisikin helposti katkottua vartin pois, jolloin se saisi pidettyä mielenkiinnon yllä. Onneksi kun tarina vie Smokeyn luo - mitä ennen tosin nähdään oivallisen viihdyttävä romurallikohtaus - taso paranee hieman ja mielenkiinto heräilee jälleen. Mukaan tulee hyviä kohtauksia ja katsoja alkaa kannustaa Salamaa voittoon. Kuitenkin kun loppuhuipennus, eli suuri kisa koittaa, ei tunnelmaa ole saatu kunnolliseksi, jolloin teoksen finaali on hyvinkin antiklimaattinen. Tavallaan se tuo Salama McQueenin tarinalle arvokkaan päätöksen, mutta samalla jää kaipaamaan jotain enemmän. Kokonaisuus on aika mitäänsanomaton, mutta kuitenkin ihan kiva. Tarina painottuu enemmän draaman kuin seikkailun puolelle, jolloin sen on vaikea tavoittaa kohdeyleisöä, minkä lisäksi vanhemmatkaan eivät luultavasti viihdy sen parissa, sillä draamafilmi puhuvista autoista ei kuulosta kovin viihdyttävältä. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunteet eivät ole hyvin luotuja, eikä elokuva saa katsojaa tuntemaan paljoa, jolloin lopputuloksena on hyvinkin keskinkertainen teos, joka vajoaa Pixarin heikoimpien joukkoon.

Animoinnista ei kuitenkaan voi sanoa mitään pahaa. Edeltäjiensä tapaan myös Autot 3 on tyylikästä silmäkarkkia. Itse autot ovat tuttua epärealistisempaa tyyliä, mutta jotkut taustat näyttävät lähestulkoon aidolta videokuvalta. Maisemat ovat näyttävästi toteutetut ja jälleen kerran kilpailuissa nähtävät kuvat kaahaavista autoista ovat suoraan kopioituja aidoista kisavideoista. Äänimaailma on myös upea. Moottoreiden äänet kuulostavat mahtavilta läpi elokuvan. Onkin harmi, että leffan käsikirjoitus ja ohjaus on aika lailla epäonnistunut. Autot 3 on Brian Feen esikoisohjaus ja sen myös huomaa. John Lasseter ohjasi sarjan edellisetkin elokuvat, joten hänen olisi pitänyt ohjata myös tämä, tuodakseen aloittamansa tarinan hyvään päätökseen. Musiikeista vastaa ensimmäisen osan (ja seitsemän muunkin Pixar-leffan) säveltänyt Randy Newman, joka on tehnyt mainiota työtä. Musiikeissa kuuluu tuttuja melodioita, joita hän on kierrättänyt Pixar-filmeissä, mutta se ei haittaa.

Pixar-elokuva kun on, niin Autot 3 sisältää tietysti piiloviittauksia, eli "easter eggejä". California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään herra Sterlingin työhuoneen ovessa, WALL•E:sta (2008) tuttu Buy n Large -yhtiön logo vilahtaa pariin otteeseen ruudulla ja Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto esiintyy romurallikohtauksessa, minkä lisäksi kohtauksessa erään auton konepellissä on kuva Pixar-pallosta. Yhdessä treenikohtauksessa nähdään myös kuva tulevan Coco-leffan kaupungista televisioruudulla.

Yhteenveto: Autot 3 sisältää hyviä hetkiä, mutta kokonaisuutena se on jopa yllättävän pitkäveteinen elokuva. Tarina lainailee hieman liikaa sarjan aloitusosasta, muttei tee sitä kovin kiehtovasti, jolloin leffa ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Tunnelmien luonti ei ole erityisen onnistunutta, eikä leffasta tunnu löytyvän tarpeeksi huumoria, vaan se vajoaa lähinnä draamailun puolelle. On kiva nähdä tutut hahmot taas mukana, mutta heillä ei valitettavasti ole paljoa tekemistä elokuvan aikana. Salama McQueen on yhä hyvä päähenkilö, mutta hänen "vanhuuttaan" ei tuoda tarpeeksi hyvin esille. Cruz Ramirez on aluksi ärsyttävä, mutta muuttuu onneksi pidettäväksi hahmoksi. Loppuhuipennus ei ole kovin ihmeellinen ja jättää katsojan aika kylmäksi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin upea, kuten myös äänimaailmaltaan - käsikirjoitus ei vain toimi kovin kummoisesti. Autot 3:a on vaikea suositella kenellekään, sillä näytöksessä tuli huomattua, että se voi olla pitkäveteinen sekä aikuisille että lapsille. On siinä varmaan kuitenkin tarpeeksi viihdyttävyyttä, jotta sen jaksaa helposti katsoa läpi. Kyseessä on kuitenkin yksi Pixarin heikoimmista teoksista, ellei jopa heikoin, sillä tähän mennessä sillä tittelillä kulkeva Autot 2 sentään viihdytti läpi koko kestonsa. Elokuvaa parempi on sitä ennen nähtävä lyhytanimaatio "Lou", joka sai kosketettua katsojaa paremmin viidessä minuutissa kuin Autot 3 varttia vaille kahdessa tunnissa. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt (mutta aika tarpeeton) pätkä Martista. Toivon, että tämä tosiaan on sarjan päätösosa, sillä olisi täysin turhaa enää jatkaa tarinaa ilman todella hyvää syytä. Pixar on ilmoittanut keskittyvänsä jatkossa uusiin tarinoihin ja jättävänsä jatko-osat taakseen, mitä todella toivon tapahtuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cars 3, 2017, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Valerian and the City of a Thousand Planets (2017)

VALERIAN AND THE CITY OF A THOUSAND PLANETS (2017)

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Dane DeHaan, Cara Delevingne, Sam Spruell, Clive Owen, Rihanna, Elizabeth Debicki, Ethan Hawke, Sasha Luss ja John Goodman

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Valerian and the City of a Thousand Planets perustuu ranskalaiseen scifisarjakuvaan "Valérian et Laureline", jonka loivat Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières, ja joka ilmestyi loppuvuodesta 1967 tammikuuhun 2010 asti. Sarjakuvat olivat todella suosittuja, joten ei ihme, että niistä tehtiin elokuva. Sarjakuvien pohjalta oli aiemmin jo tehty animaatiosarja, mutta tämä on ensimmäinen näytelty koko illan filmi aiheesta. Leffan ohjaaja Luc Besson oli nuorena rakastunut "Valérianin" maailmaan ja pohti sen elokuvaversiota jo noin kaksikymmentä vuotta sitten! Kuitenkin vasta Avatarin (2009) ilmestyttyä hän koki, että filmin teko olisi vihdoin mahdollista. Vuonna 2012 ilmoitettiin, että Valerian-elokuva olisi tulossa ja sille annettiin suurin ranskalaiselokuvan budjetti koskaan: 197 miljoonaa euroa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2016 ja nyt monien sarjakuvan fanien unelma on käymässä toteen, sillä Valerian and the City of a Thousand Planets ilmestyy vihdoin leffateattereihin. Minun on kyllä pakko tunnustaa, etten ollut kuullutkaan koko jutusta, ennen kuin näin, että siitä oli tulossa elokuva. Projekti herätti kuitenkin heti mielenkiintoni ja vaikken sitä erityisemmin odottanutkaan, toivoin näkeväni tyylikkään scifiseikkailun. Kovin suurin odotuksin en siis käynyt katsomassa Valeriania. Minulle parasta elokuvan näkemisessä oli, että näytös järjestettiin Finnkinon upeassa Scape-salissa 3D:nä. Oli myös hienoa, että saimme omat kappaleemme "Valerian: Tuhannen planeetan valtakunta" -sarjakuvasta!

Agentit Valerian ja tämän työpari Laureline alkavat selvittämään, mitä tuhansien eri lajien asuttaman avaruusasema Alphan keskuksessa on vikana, sillä sen ilma on muuttunut myrkylliseksi. Samalla he yrittävät pähkäillä, miten vuosia sitten tuhoutunut planeetta Mül liittyy tapaukseen?

Elokuvan nimikkohahmo Valerianina nähdään Dane DeHaan, joka ei valitettavasti ole oikea mies rooliin. Heti alusta asti huomaa, että Valerianin olisi tarkoitus olla pienesti itseään täynnä oleva naistenmies, joka kokee selviytyvänsä tilanteista pelkän hymynsä avulla, mutta on kuitenkin valmis tekemään todellisia sankarijuttuja, kun tarve vaatii. Eli sellainen hahmo, jota Chris Pratt esittää Guardians of the Galaxy -leffoissa (2014-2017). Ongelmana onkin, että Prattilta tämä rooli syntyy luonnostaan, kun taas DeHaan ei sitten vain mitenkään taivu kunnolliseksi hurmuriksi. Häneltä löytyy kyllä hetkensä, mutta läpi leffan toivoisi näkevänsä jonkun toisen roolissa. Hahmo on nimittäin mielenkiintoinen ja Guardians of the Galaxyn Star-Lordin lisäksi hänessä on samanlaisuuksia esimerkiksi Star Wars -saagan Han Solon kanssa. Hänessä on siis heti kelpo ainekset mainioksi sankariksi, joten on suuri harmi, ettei toteutus ole toimiva.
     Valerianin työparia, Laurelinea näyttelee pääasiassa mallina toimiva Cara Delevingne. Valerianin tavoin myös Laureline on roolitettu kummallisesti, mutta tällä kertaa kyseessä ei ole se, etteikö Delevingne sopisi hahmoksi, vaan ettei hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Silti hän suoriutuu osastaan paremmin kuin DeHaan ja on hienoa, että Laurelinella on suunnilleen yhtä paljon tekemistä kuin Valerianilla. Vaikka kaksikolla on muutakin juttua meneillään kuin että he vain työskentelevät yhdessä, on oivallista, ettei Laureline ole sokeasti ihastunut muka-hurmuriin, vaan pitää työparinsa kurissa ja näyttää, ettei lankea hymyihin yhtä helposti kuin muut tytöt.
     Agenttipariskunnan lisäksi elokuvan tärkeitä hahmoja ovat Clive Owenin esittämä Alphan komentaja Filitt, Sam Spruellin näyttelemä kenraali Okto-Bar ja Elizabeth Debickin esittämä Mülin keisari Haban Limaï. Vaikka heillä on tärkeät roolit tarinassa, eivät he persoonina ole kovin ihmeellisiä, lukuunottamatta keisaria, jonka teot ovat ymmärrettäviä, hänen planeettansa ollessa tuhoutunut. Leffassa nähdään myös paljon sivuhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä. Heitä ovat mm. muotoaan muuttava esiintyjä Bubble (laulajatähti Rihanna), jonkinlaista strippiklubia pitävä Jolly (Ethan Hawke), rosvoileva Bob (Alain Chabat), suurikokoinen avaruusgangsteri Igon Siriuss (John Goodman), Mülin prinsessa (Sasha Luss) ja aika ärsyttävät doghan daguisit (Grant Moninger, Robbie Rist ja Christopher Swindle), jotka tietävät paljon ja yrittävät myydä tietoaan kalliilla. Sivuhahmoista on saatu yllättävän mielenkiintoisia, mutta valitettavasti lähes jokaisen heistä ainoa tarkoitus on auttaa pääkaksikkoa jossain pienessä asiassa ja heti kun homma on hoidettu, he katoavat filmistä kokonaan.

Elokuva alkaa yllättävän lupaavasti. Alussa näytetään avaruusasema Alphan syntytarina, erilaisten lajien telakoituessa vuosisatojen varrella ihmisten luomaan alukseen kiinni, muodostaen siitä yhä vain suuremman kokonaisuuden, Dawid Bowien "Space Oddity" -kappaleen soidessa taustalla. Tästä päästään planeetta Mülille, joka on upean kaunista katseltavaa paratiisimaisten hiekkarantojen ja ihanan kirkkaan veden takia. Katsojaa kiehtoo välittömästi näkemänsä maailma ja on upeaa, ettei katsojille kerrota mitään, vaan planeetta ja sen kulttuuri esitellään yksinkertaisesti näyttämällä, miten sen asukkaat toimivat. Nämä olennot, eli pearlit eivät onneksi puhu englantia, vaan jotain omaa kieltänsä, jolloin katsojan täytyy yrittää tulkita sanoja käytöksen perusteella. Alku on toteutettu niin vaikuttavasti, että nekin jotka eivät ole Valerianista kuullutkaan (esimerkiksi minä), kiinnostuvat aiheesta, eivätkä malta odottaa näkevänsä lisää eri galaksien maailmoja ja mitä kummallisempia avaruusolentoja.

Valitettavasti kun Mülin tuhosta siirrytään päähenkilöiden esittelyyn, hienosti rakennettu alku alkaa pienesti rikkoutumaan. Tapahtumia aletaan selittämään katsojille sen sijaan, että ne vain näytettäisiin. On kyllä mahtavaa, että heti pääsee näkemään uuden alienkulttuurin, Valerianin ja Laurelinen lähtiessä suorittamaan tehtävää torille, joka on toisessa ulottuvuudessa, jolloin sen näkee ja tuntee vain tiettyjen laitteiden avulla, mutta tehtävää on pitkitetty liikaa, jolloin se alkaa jopa käydä hieman tylsäksi, etenkin kun se tuntuu lähinnä vain kaksikon esittelyltä, eikä niinkään tarinallisesti tärkeältä (mitä se tosin osittain on). Kun vihdoin päästään näkemään avaruusasema Alphaa, eli leffan nimen mukaista "tuhannen planeetan kaupunkia", taso tuntuu hieman paranevan ja tarina lähtee selkeämmin liikkeelle. Harmillisesti kun Valerian ja Laureline lähtevät tutkimaan aseman myrkyllistä keskusta, leffa lässähtää jälleen. Sen lisäksi että mukaan ilmestyy vähän väliä uusia hahmoja, joista on hyötyä vain jonkin jutun ratkaisemiseksi, eivät ratkaistavatkaan kohdat ole kovin kummoisia. Mukaan on lisätty esimerkiksi kohtaus, jossa Laureline käväisee Bobin kanssa merenalaisessa maailmassa etsimässä jotain ajatuksia lukevaa avaruusmeduusaa, mikä johtaa täysin tarpeettomaan toimintakohtaukseen, kun täytyy päästä pakoon jättimäisiä vesihirviöitä. Jotkut hetket vain venyttävät tarinaa turhaan ja muutamat kohdat olisi suosiolla voinut säästää mahdolliseen jatko-osaan, sillä elokuva on hieman liian täynnä asioita. Leffan kestoa voisi helposti tiivistää ainakin vartilla, jolloin se pystyisi säilyttämään viihdyttävyysarvonsa paremmin.

Valerian and the City of a Thousand Planets on nimittäin viihdyttävä filmi. Erityistä jännitystä ei ole mukana missään toimintakohtauksessa, mutta niitä katsoo silti mielellään, varsinkin kun on niin hauskaa nähdä ties minkälaisia otuksia ja mörököllejä. Kyseessä on niin menevä popcornin ahmimispätkä, ettei tarinan ennalta-arvattavuuskaan erityisemmin haittaa. Leffan pahiksen tietää heti, kun hän astuu ruutuun, vaikka hahmon todellista roolia yritetäänkin piilotella melkein loppuun saakka. Leffaan on hieman yritetty tuoda draamaakin mukaan, jottei filmi olisi vain helppoa hömppää, mutta sen toteutus ei ole kovin onnistunut, jolloin hömppähenki vain kasvaa. Valerianin ja Laurelinen välinen romantiikka pusketaan vähän väliä esille, kun Valerianin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää kiinni vain yhdestä neitokaisesta. Kaksikon välille on yritetty luoda samanlaista henkeä kuin Star Warsin Hanille ja Leialle, mutta siinä ei ole onnistuttu, sillä DeHaanin ja Delevingnen välillä on vain harvoin toimivaa kemiaa. Huumoriakin on tuotu mukaan, mutta erityisemmin teos ei naurata. Vain todella kekseliäät hetket huvittavat kuten myös tarinan hölmöydet. Hieman surullisuuttakin on yritettä väkisin vääntää mukaan, mutta sekin lähinnä huvittaa, sillä kyseinen kohtaus ei herätä katsojassa oikein minkäänlaista tunnetta, jos pientä myötähäpeää ei laske mukaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin erikoinen ja homma tuntuu ratkeavan liian helposti. Toisaalta niin käy muutenkin leffan aikana, joten onko se edes yllättävää?

Joidenkin mielestä leffan ohjannut ja käsikirjoittanut Luc Besson on visionääri ja taiteilija, mutta itse en ole erityisemmin innostunut hänen töistään. Valerian and the City of a Thousand Planets on kuitenkin huima parannus hänen edelliseen scifitoimintaansa Lucy (2014), joka oli aivan hirveää kuraa. Tähän Besson on saanut luotua kiehtovuutta, vaikkei osaakaan kunnolla luoda tunteita, joista katsojat välittäisivät. Hänen käsikirjoituksensa on myös paikoitellen todella laiskasti tehty ja tuntuukin siltä, että alun jälkeen hän kiirehti kaiken muun kanssa. Ihan hauskasti hän on kuitenkin saanut mukaan viittauksia muihin elokuviinsa, kuten Takeniin (2008) ja The Fifth Elementiin (Le Cinquième Élément - 1997), joka on noussut scifigenren kulttiklassikoksi. Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa Valerian and the City of a Thousand Planetsin tehosteista. Visuaaliset efektit ovat aivan tajuttoman hienoja! Elokuva on alusta loppuun puhdasta silmäkarkkia, jonka aikana hämmästelee muutamaankin otteeseen, mihin tehosteissa on päästy. Elokuvan lavasteet ja puvut ovat myös upeasti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit ovat erinomaisia. Kuvaus on oivallista, vaikkakin leffa on suurimmaksi osaksi kuvattu vihreää taustakangasta vasten. Leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Leffan musiikeista vastaa Alexandre Desplat, mutta hän ei ole valitettavasti saanut aikaan mitään muistettavaa. Filmin jälkeen päässä soi lähinnä alussa kuultu Bowien biisi.

Yhteenveto: Valerian and the City of a Thousand Planets on hieman liian pitkä, mutta silti mukavan viihdyttävä scifiseikkailu. Elokuva alkaa kiehtovasti, mutta tunnelma heikkenee usein ja välillä hahmot selittävät liikaa sen sijaan, että katsojalle näytettäisiin asioita. Tarinaan heitellään mukaan uusia sivuhahmoja ja toimintahetkiä sitä mukaa, kun tarve vaatii, mutta heti kohtauksien loputtua nämä hahmot vain katoavat tarinasta. Päähenkilöt Valerian ja Laureline omat kiinnostavat, mutta heidät on roolitettu väärin - varsinkaan Valerianin näyttelijä Dane DeHaan ei sovi yhtään osaansa. Mukana on paljon hölmöyksiä, vitsit eivät oikein toimi, tarina on todella ennalta-arvattava ja pääkaksikon suhteesta ei löydy kemiaa, mutta nämä asiat eivät oikein edes haittaa, sillä elokuva on visuaalisesti käsittämättömän hieno, upea ja jopa kaunis. Elokuvan mahtavat tehosteet pelastavat hieman kokemusta ja nostavat tasoa pisteellä. Valerian and the City of a Thousand Planets menee siis helppona kesäviihteenä todella sujuvasti ja varsinkin suurelta valkokankaalta katsottuna se toimii oivallisesti. Sarjakuvien fanit voivat joko rakastaa sitä, miten tutut hahmot on tuotu valkokankaalle tai sitten he voivat pettyä, miten erilaiselta leffa näyttää sarjakuvaan verrattuna (ainakin siihen lehteen, jonka saimme ennen näytöstä). Elokuva voi toimia onneksi myös, jos koko juttu ei ole entuudestaan tuttu, vaikka alkupäässä jotkut jutut tuntuvat todella epäselviltä. Vaikka kovin ihmeellinen pätkä ei olekaan kyseessä, voisin ihan sujuvasti katsoa toisenkin tällaisen. Luc Besson onkin kirjoittanut jo jatko-osan, minkä lisäksi hän työstää tällä hetkellä kolmatta Valeriania. Toivottavasti hän onnistuu niissä paremmin kuin tässä ja niistä ei paista läpi se, että hän kirjoitti ne, koska hänellä oli omien sanojensa mukaan tylsää.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicbookmovie.com

Valerian and the City of a Thousand Planets, 2017, EuropaCorp, Fundamental Films, Grive Productions, Gulf Film, Novo Pictures, Orange Studio, River Road Entertainment, TF1 Films Production, Universum Film

Arvostelu: Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003)

TERMINATOR 3: KONEIDEN KAPINA

TERMINATOR 3: RISE OF THE MACHINES

Ohjaus: Jonathan Mostow
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Nick Stahl, Claire Danes, Kristanna Loken, David Andrews, Mark Famiglietti ja Earl Boen
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuonna 1984 ilmestynyt Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, josta niin kansa kuin kriitikotkin pitivät, joten jatkoa oli tietty luvassa. Pienen säätämisen jälkeen ilmestynyt Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä suurempi menestys ja se on jäänyt elämään yhtenä maailman parhaimpana toimintaelokuvana. Jatkoa oli siis jälleen luvassa. Tämänkin tuotannon kohdalla ongelmia aiheuttivat sarjan oikeudet, kun Carolco Pictures meni konkurssiin ja puolet oikeuksista myytiin. Kaksi edellistä ohjannut James Cameron yritti saada oikeudet itselleen, mutta hänen uuden leffansa Titanicin (1997) ollessa ongelmissa jälkituotannossa, ei hän saanut niitä. Oikeudet ostivat Carolcon perustajat, jotka pistivät uuden firman pystyyn ja aloittivat sarjan kolmannen osan teon vuonna 1999. Terminator 3: Rise of the Machines, eli suomeksi Terminator 3: Koneiden kapina sai ensi-iltansa kesällä 2003 ja sekin oli menestys. Myös kriitikot pitivät elokuvasta. Kuitenkin vuosien varrella leffa on alkanut keräämään vihaa ja sen suosio on laskenut paljon. Itse näin Terminator 3: Koneiden kapinan ala-asteella ja vaikka se oli mielestäni ihan toimiva, en saanut siitä samaa tunnetta kuin edeltäjästä. Olenkin katsonut leffan harvemmin kuin kaksi aiempaa; viimeksi muutamia vuosia sitten. En edes katsonut tätä ennen kuin Terminator Genisys (2015) ilmestyi, mutta se johtui siitä, etten omistanut sitä, eikä se ollut Netflixissä. Tammikuun alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat valita yhden leffasarjan arvostelut kesälle 2017 ja Terminator voitti. Pakko sanoa, että oli itse asiassa ihan mukavaa aloittaa Koneiden kapinan katselu pitkästä aikaa. Ei pitkä tauko silti kokonaisuutta sen kummemmin parantanut...

Vuonna 2004 uusi terminaattori T-X saapuu tulevaisuudesta tappamaan John Connorin, joka on nyt nuori aikuinen. Johnia saapuu suojelemaan vastarintaliikkeen lähettämä tuhoaja, joka yrittää auttaa häntä ja erästä Kate Brewsteria...

Arnold Schwarzenegger palaa jälleen Terminaattorin rooliin ja edellisen osan tapaan hän on myös tässä elokuvassa hyvien puolella. Schwarzenegger on yhä paras vaihtoehto rooliin, mutta hahmo tuntuu olevan täysi kopio edellisen osan tuhoajasta, jolloin hänestä tulee jokseenkin tylsä. Pari huvittavaa hetkeä Terminaattorilta löytyy ja Arska on edelleen todella tyylikäs roolissaan, mutta tiettyä hienoutta ei hahmosta välity.
     Vakavan huumeongelman takia Edward Furlong ei palannut John Connoriksi ja hänet on korvattu Nick Stahlilla, mikä oli huono päätös. Stahl osoittaa, ettei ole kovin hyvä näyttelijä, eikä hänessä ole sitä samaa uhmaa kuin Furlongin Johnissa. Hahmo on muutenkin kirjoitettu aika kummallisesti, sillä edellisessä osassa näimme hahmon nuorisorikollisena ja nyt hänestä on tullut aika nössö miehenalku, joka vain haahuilee ympäriinsä, peläten seuraavan tuhoajan saapumista. Tiukan paikan tullen John kyllä tarttuu aseeseen, mutta pääasiassa hän tuntuu hyödyttömältä.

Tällä kertaa Johnin perässä on Kristanna Lokenin esittämä T-X, joka on tavallaan samanlainen kuin Terminator 2:n T-1000 -robotti, sillä T-X pystyy korjaamaan itseään, luomaan aseita käsistään, hänen ihonsa muuttuu välillä metallinväriseksi mössöksi ja kun häntä ampuu, luodin jättämät jäljet näyttävät pieniltä metallilätyiltä kehossa. Poikkeuksena on, että T-X on teknologisesti parempi, minkä lisäksi hän on nainen. Naisterminaattori on mainio lisäys ja Loken suoriutuu osastaan toimivasti, vaikkei hänessä ole samaa uhkaavuutta kuin T-1000:ssa ja Schwarzeneggerin tuhoajassa sarjan aloitusosassa.
     Uutena tuttavuutena esitellään Kate Brewster (Claire Danes), joka on myös T-X:n kohteena. Kate on ihan kiva lisäys sarjaan sen puolesta, mitä hän voisi muiden puheiden perusteella tarjota tarinaan, mutta hahmona hän on kuitenkin tylsä. Suurimmaksi osaksi Kate vain roikkuu mukana, eikä usko Johnin kertomuksia tulevasta sodasta ihmisten ja koneiden välillä. Danes ei pääse häikäisemään taidoillaan koskaan, mutta se ei välttämättä ole hänen vikansa, sillä käsikirjoitus ei anna mahdollisuutta siihen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Katen poikaystävä Scott (Mark Famiglietti) ja Katen isä Robert (David Andrews), joka toimii johtajana armeijan uudessa koneisiin erikoistuvassa ohjelmassa... Elokuvassa nähdään myös kahdessa edeltäjässäkin esiintynyt tohtori Silberman (Earl Boen), jolla on ihan hauska lyhyt rooli. Johnin äidin, Sarahin oli tarkoitus olla mukana, mutta hänen näyttelijänsä Linda Hamilton kieltäytyi roolista, sillä koki tarinansa loppuneen edellisessä elokuvassa.

Terminator 2: Tuomion päivän arvostelussa sanoin, että joku voisi pitää sitä lähestulkoon kopiona Terminator - tuhoajasta ja se on tavallaan totta, sillä pohjajuoni ei ole kovin erilainen. Noh, Terminator 3: Koneiden kapina on paljon selkeämpi kopio, sillä kun tässäkin jahdataan John Connoria, ei mukana ole edes päähenkilön muutosta. Pahis on tällä kertaa nainen, mutta kun T-X on monin tavoin samanlainen kuin T-1000, ei vastuksessakaan ole suurta eroa. Arskan esittämä Terminaattori on jälleen alussa tympeä sotakone, jota Johnin pitää hieman opettaa ihmisten tavoille. Kate tuo tietty jonkinlaista muutosta mukaan, mutta kun hahmo on niin mitäänsanomaton, tulee lähinnä kova ikävä Sarahia. Elokuvan lopetus ei onneksi ole samanlainen kuin edeltäjässä. Finaali ei tule kuitenkaan suurena yllätyksenä, sillä hyvin nopeasti katsojille kerrotaan, että vaikka noin kymmenen vuotta sitten Cyberdyne Systems tuhottiin, Skynet on yhä olemassa ja tulevaisuudessa sota on edelleen käynnissä. Leffan nimikään ei ole kovin piilotteleva, joten kovin ihmeellisiä yllätyksiä ei ole tiedossa. Koko elokuvan ajan lähinnä odottaa näkevänsä tämän "koneiden kapinan", koska se kuulostaa niin huikealta. Vaikkei se kovin huikeaa olekaan, niin on se silti parasta ja viihdyttävintä koko elokuvassa.

Terminator 3: Koneiden kapina ei nimittäin ole viihdyttävä elokuva. Suoraan sanottuna se ei ole edes kovin hyvä. Edes Schwarzenegger ei saa kunnolla tuotua hienoja hetkiä mukaan, vaikka leffan "puhu kädelle" -kohdat ovatkin ihan hauskoja. Parhaimmillaan leffa on ihan menevää hömppää, mutta siitä puuttuu täysin edellisten osien tunnelmat. Tekijät eivät ole vaivaantuneet luomaan mitään uutta, vaan pelaavat varman päälle ja pysyvät siinä, mikä on tuttua ja turvallista. Ei siinä mitään, jos lopputulos toimisi, mutta kun koko homma on aika laiskasti pistetty kasaan, ei teoksesta voi oikein nauttia. Edes toimintakohtaukset eivät ole kovin ihmeellisiä. Mukana on näyttävä takaa-ajokohtaus, mutta sen jälkeen filmi ei saa napattua mukaansa. Kokonaisuus on aika heikko ja pettymys on suuri täydellisen Tuomion päivän jälkeen. Kuitenkin kaikkien elokuvan heikkouksien joukosta minua häiritsee eniten yksi asia ja se on sarjan suurimman sanoman rikkominen. Kahdessa edellisessä osassa on jankutettu sitä, että kohtaloa ei ole, vaan jokainen luo oman tulevaisuutensa, mutta tässä se muuttuu nopeasti siihen, että kaikki on ennakkoon määritelty, eikä mihinkään voi vaikuttaa mitenkään. Tämä vie sisällön siitä selviytymistahdosta, mikä toi voimaa edeltäjiin, jolloin Koneiden kapinasta puuttuu se oikea tunne.

Ongelmista voi syyttää ohjaaja Jonathan Mostowia, joka ei ole osannut luoda onnistunnutta tunnelmaa ja käsikirjoittajakaksikko John Brancatoa ja Michael Ferrisiä, jotka eivät ole uskaltaneet tuoda mitään uutta sarjaan, vaan muokanneet laiskasti edellisen osan käsikirjoitusta. He eivät kuitenkaan tarpeeksi tarkkaan katsoneet edeltäjää, sillä tämän leffan alussa, kun John kertaa aiempia tapahtumia, hänen repliikeistään löytyy virheitä. Kuvaus on sentään ihan toimivaa, mutta leikkauksessa jotkut toimintahetket muuttuvat sekaviksi, kun kuva vaihtuu seuraavaan liian äkkinäisesti. Maskeeraus on onnistunut ja vaikka mukana on tyylikkäitä tehosteita, on leffassa myös heikompia efektejä, jotka eivät näytä millään lailla uskottavilta. Leffan räjähdykset näyttävät liian digitaalisilta, jotta ne loisivat vaaran tunnetta. Äänitehosteet ovat sentään mainiot ja säveltäjä Marco Beltrami on tehnyt ihan hyvää työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on lyhyt elokuvan teosta kertova pätkä, kuvakäsikirjoitus finaalista, Terminator-leluista kertova video, "Terminator 3" -pelistä kertova pätkä, mokaotoksia, trailerit leffoille Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) ja Da Vinci -koodi (The Da Vinci Code - 2006), sekä poistettu kohtaus, jota katsoessa on todella tyytyväinen, että se otettiin pois kokonaisuudesta. Mukana on myös "TerminatorVision: Picture-in-Picture Experience", jossa ohjaaja Mostow selittää elokuvan teosta leffan pyöriessä. Tämä poikkeaa kommenttiraidasta siten, että samaan aikaan näkee ruudun reunassa pätkiä leffan tuotannosta.

Yhteenveto: Terminator 3: Koneiden kapina on aika mitäänsanomaton leffa, joka ei ole edes kovin viihdyttävä. Tarina on muutamin muutoksin kopio edeltäjästä, mutta heikommin toteutettuna, jolloin sen aikana toivoisi katsovansa Terminator 2: Tuomion päivää. Joitain kivoja hetkiä on mukana, kuten myös pari hauskaa juttua, mutta muuten sen aikana voi jopa hieman tylsistyä. Arnold Schwarzenegger on jälleen tyylikäs tuhoajan roolissaan, muttei mitenkään erityinen. Nick Stahl on kehno valinta John Connoriksi. Pahisnaattori T-X on ihan kiva, mutta tuntuu vain hieman parannellulta versiolta edellisen osan tuhoajasta. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen ihan toimivia, mutta osa tehosteista näyttää myös heikoilta. Ohjaaja Mostow ei ole tiennyt, mitä tehdä sarjan parissa ja kirjoittajat eivät ole uskaltaneet luoda mitään uutta. Jos pidit kahdesta edellisestä, luultavasti petyt Terminator 3: Koneiden kapinaan. Kyllä sen silti ainakin kerran katsoo.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ratpackpodcasts.com
Terminator 3: Rise of the Machines, 2003, Columbia Pictures, Warner Bros. Pictures, C-2 Pictures, Intermedia Films, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Mostow/Lieberman Productions

Arvostelu: Cars 2 / Autot 2 (2011)

CARS 2 (2011)

AUTOT 2

Ohjaus: John Lasseter ja Brad Lewis
Pääosissa: Larry the Cable Guy, Owen Wilson, Michael Caine, Emily Mortimer, John Turturro, Eddie Izzard, Thomas Kretschmann, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Bonnie Hunt, Paul Dooley, Lloyd Sherr, Jason Isaacs ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2006 Cars, eli suomalaisittain Autot oli suuri menestys ja kriitikot pääasiassa pitivät elokuvasta. Leffan oheistuotteina tehdyt autolelut yms. myivät myös erinomaisesti, joten animaation tehneellä Pixar-yhtiöllä ei rahasta ollut pulaa. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Toinen osa ilmoitettiin vuonna 2008 ja sen oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2012, mutta julkaisua päätettiin aikaistaa vuodella. Cars 2, eli suomeksi Autot 2 saikin ensi-iltansa kesällä 2011 ja oli myös iso kassamagneetti. Vaikka elokuva tienasi enemmän kuin edeltäjänsä, ei se saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Kriitikot lähinnä haukkuivat leffaa ja se onkin saanut tittelin "huonoin Pixar-elokuva". Itse en ole koskaan ymmärtänyt vihaa, joka kohdistuu Autot-elokuvia kohtaan. Ensimmäinen on mielestäni jopa todella hyvä. Olen kyllä sitä mieltä, että Autot 2 kuuluu Pixarin heikoimpien osien joukkoon, muttei se tee siitä huonoa pätkää. En tosin käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, enkä edes muista, missä ja miten näin sen ensimmäisen kerran, mutta olen kuitenkin katsonut sen muutamaan otteeseen ja omistan sen Blu-rayna. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot 2 ja arvostella se. Lisämainintana vielä, että haastoin suuren Walt Disney -fanin, eli Rinki tinki tinki -blogin Annan kilpailuun siitä, kumpi ehtii julkaista Autot 2 -arvostelun ensin. Häviäjä joutuisi mainostamaan toisen sivua omalla sivullaan. Hän sai arvionsa ulos jo eilen, mikä tarkoittaa, että minä valitettavasti hävisin. Jos siis Disneyn (tai Pixarin) animaatiot innostavat teitä, niin kannattaa todellakin käydä lukemassa hänen arvostelujaan, sillä niistä huokuu rakkaus kyseisiä filmejä kohtaan! Mukana on myös paljon kirjoituksia Disney-leffojen musiikeista, hahmoista ja tunteista, minkä lisäksi hänellä on toinenkin sivu, Ihmeiden aukio, jonne hän kirjoittaa mm. Disneyn näytellyistä elokuvista ja oheistuotteista, joten sivut sisältävät paljon tutkittavaa moneksi päiväksi. Nyt takaisin Autot 2:n pariin; tämä arvostelu on omistettu sinulle Rinki tinki tinkin Anna!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Autot!

Matkatessaan Salama McQueenin kanssa uudessa World Grand Prix -kilpailussa, hinausauto Martti päätyy mukaan agenttitehtävään, kun kaksi brittivakoojaa luulevat hänenkin olevan agentti.

Salama McQueen (Owen Wilson) on löytänyt täydellisen tasapainon rauhallisen elämänsä ja kuuluisuutensa välille. Kun hän on käynyt voittamassa pari kilpailua, hän palaa aina Syylari Cityyn viettämään aikaa ja arvostamaan hiljaisuutta. Salama onkin kulkenut kehityskaarensa läpi, eikä hänelle tapahdu oikeastaan mitään uutta. Mukaan on kuitenkin lisätty ylimielinen formula-auto Francesco Bernoulli (John Turturro), joka käy jatkuvasti itsekkyytensä takia Salaman hermoille, jolloin hänen on pakko pystyä voittaa Francesco. Muuten hän jää selkeämmin sivurooliin.
     Elokuvan pääosassa nähdäänkin nimittäin hinausauto Martti (Larry the Cable Guy), mikä on mitä luultavimmin suurin syy siihen, miksei leffasta pidetä. Lapsille Martti on tietysti hassu toilailija, mutta aikuiskatsojat pitävät häntä aika varmasti vain rasittavana. Martti oli mielestäni toimiva hölmöilijäsivuhahmo edellisessä osassa ja sellaiseksi hänen olisi pitänyt jäädä, sillä onhan se pakko myöntää, että hän on aika ärsyttävä. Martti ei kuitenkaan pilaa teosta, mutta vie siitä silti hieman makua, ollessaan jatkuvasti täysi tollo.
     Brittiläiset vakoojat ovat James Bondia paljon muistuttava Finn McMissile (Michael Caine) ja kokelas Holli Shiftwell (Emily Mortimer). Molemmat omaavat erilaisia taitoja; toinen on fiksumpi tietokonehommissa ja toinen on parempi taistelemisessa. Kummatkin on varusteltu erilaisilla agenttilaitteilla, jotka myös tuovat mieleen 007:n. Finn on herrasmies, joka on hoitanut alansa hommia jo vuosia, kun taas Holli ei ole aiemmin erityisemmin ollut mukana kenttätyössä. Molemmille on onneksi saatu luotua tähtihetkiä, jolloin he pääsevät loistamaan myös yksinään. Agenttihommissa nähdään mukana nopeasti myös vakoojalentokone Siddeley (Jason Isaacs) ja amerikkalaisagentti Leland Turbo (myös Isaacs).
     Elokuvassa nähdään tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Syylari Cityn tutut Salaman tyttöystävä Salli-neiti (Bonnie Hunt), ferrari-intoilija Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän ystävä Guido (Guido Quaroni), hippi Klainari (Lloyd Sherr), sota-auto Kessu (Paul Dooley), kahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), elvistelevä Ramone (Cheech Marin) ja ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) tekevät paluun, mutta he eivät ole kovin isoissa rooleissa. Doc Hudsonia ja paloauto Punaa ei nähdä lainkaan, sillä heidän ääninäyttelijänsä menehtyivät ennen elokuvan tekoa. Myös Salaman kuljetusrekka Make (kaikissa Pixar-elokuvissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) esiintyy lyhyesti.
     Finnin ja Hollin lisäksi uusia hahmoja ovat World Grand Prixin perustanut sir Miles Axlerod (Eddie Izzard) ja paha professori Zündapp (Thomas Kretschmann). Ilkikurinen professori lisää James Bond -henkeä.

007-viittaukset ovatkin niitä, joiden takia vanhempikin voi katsoa tämän lastensa kanssa, sillä pääasiassa tämä on lähinnä perheen pienille suunnattu. Vitsit ovat suurimmaksi osaksi lapsellisia, vaikka muutamia kohtia on mukana aikuisempaankin makuun. Esimerkiksi lentokenttäkohtauksessa yksi pahisautoista putoaa jäteauton säiliöön, joka voi olla lapsista koomisen näköistä, mutta aikuiset voivat löytää siitä enemmän riemua, tajutessaan, mitä säiliö on todellisuudessa täynnä. Suurimmaksi osaksi Autot 2:n hauskuus syntyy Martista ja jos häntä pitää sietämättömänä, niin leffan katsominen voi tuottaa suuria vaikeuksia. Leffassa luotetaan siihen, että katsojaa naurattaa Martin hölmöilyjen lisäksi hänen hassu puhetapansa ja tyhmyytensä. Ja noh, kyllähän se on ihan huvittavaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin asti... mihin se pariin otteeseen valitettavasti menee. Onneksi itse kuitenkin pidän useita typeryyksiä ihan koomisina, jolloin elokuva tarjoaa muutamat naurut. Jotkut vitsit taas aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunnetta, eivätkä valitettavasti hyvällä tavalla.

Agenttiteos kun on kyseessä, Autot 2 sisältää paljon toimintaa. Tarkoitan siis erittäin paljon toimintaa, mikä on yllättävää, etenkin kun muu kokonaisuudesta on niin lapsiystävällistä meininkiä. Nopeatempoisessa aloituskohtauksessa nähdään jopa suuren luokan räjähdys, jossa aivan varmasti tuhoutuu useita autoja! Elokuvan ikäraja oli itse asiassa aiemmin S, eli sallittu, mutta usean vanhemman valittaessa toiminnasta, sitä piti nostaa korkeammaksi. Räjähdysten lisäksi mukana on muutamia kohtauksia, jotka sisältävät paljon ammuskelua. Ei kuitenkaan hätää, kenellekään ei näytä käyvän mitään pahaa ja kohdat on yritetty saada hauskoiksi, joten lapsille tämä ei mitä luultavimmin aiheuta painajaisia. Toimintakohdissa ei ole kuitenkaan mitään erityistä, vaan ne ovat vain lähinnä jokseenkin viihdyttäviä, kuten on myös koko agenttisekoilu, kun Finn ja Holli eivät vain tunnu tajuavan, että Martti todella on pelkkä hinausauto. Pariin otteeseen vakoojahommat käyvät kuitenkin tylsiksi, kun lastenleffa ei kykene löytämään lajityypille tyypillisiä potentiaaleja, kun sitä rajoittaa lapsiystävällisyys. Parhaita hetkiä leffassa ovatkin World Grand Prix -kisat, joihin on saatu mukaan oivallista jännitettä ja jotka on upeasti saatu muistuttamaan todellisia autokilpailuita. Etenkin Japanin kisan aikana nähtävät kuvat autoista kaahailemassa ovat suurimmaksi osaksi oikeista ajoista kopioitua, jolloin niissä on todellinen henki mukana. Heti Salaman ja muiden ampaistessa vauhtiin lähtöruudulta, teos kiskaisee napakasti mukaansa. Valitettavasti jokaisen kisan aikana tapahtuu agenttihommia, jolloin ne tunkevat kilpailujen päälle kaiken aikaa.

Hienointa koko filmissä on kuitenkin nähdä lisää autojen maailmaa, sillä kisojen nimen mukaisesti elokuvassa vieraillaan muissakin maissa kuin Yhdysvalloissa, jonne edellinen osa sijoittui. Japanin lisäksi leffassa käydään Ranskassa, Italiassa ja Isossa-Britanniassa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla, miten ihmisten kulttuuria on muutettu autokulttuuriin. Varsinkin Japanin pääkaupunki Tokiota esitellään paljon ja mukaan on otettu tuttuja juttuja, kuten räikeät mainostaulut kaduilla, sumopainijat ja kummalliset huipputeknologiset vessat. Italian kisoja taas on katsomassa paaviauto ja Lontoossa järjestettävän kisan yleisössä on mukana tietty kuningatar. Olisi erittäin kiehtovaa tietää, millaista olisi tämän automaailman viidakoissa tai kehitysmaissa, joissa on karut oltavat. Millainen olisi Suomen automaailma? Tällaiset asiat rikastuttavat elokuvaa todella paljon, mutteivät valitettavasti nosta tasoa korkeammaksi, sillä mukana ei ole samanlaisia oivallisia teemoja ja pohdintoja elämän tärkeistä asioista, joita ensimmäisessä osassa oli. Martti ei hahmona tunnu kehittyvän lähes ollenkaan elokuvan aikana, vaikka pientä syvällisyyttä onkin mukaan yritetty tunkea.

Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan animoinnista, joka on erinomaisen upean näköistä! Jos useista laajoista kaupunkikuvista otettaisiin autot pois, voisi kuvitella katsovansa oikeaa videokuvaa! Eri kaupungit on saatu siirrettyä mielettömän hienosti animaatioksi ja mukana on erittäin paljon pieniä yksityiskohtia. Ei voi muuta kuin ihailla uskomatonta työtä, jonka animaattorit ovat tehneet Pixarilla. Autot 2 on monessa kohtaa visuaalisesti kaunis elokuva. Ohjauksesta vastaa tässäkin John Lasseter, jota on ollut auttamassa Brad Lewis. Harmillisesti Lasseter ei ole tällä kertaa ihan onnistunut kokonaisuuden kanssa, vaikka mukana onkin monia yksittäisiä hyviä juttuja. Lasseter myös ääninäyttelee todella lyhyesti esiintyvää hahmoa John Lassetire. Hän ja Lewis ovat olleet luomassa elokuvan tarinaa, mutta käsikirjoituksen on työstänyt Ben Queen. Hänkään ei ole onnistunut erityisen hyvin. Todella toimiva idea leffan pohjalla kuitenkin on. Musiikit on tällä kertaa säveltänyt Michael Giacchino, joka on tehnyt useassa kohtaa mainiota työtä, mutta leffan läpi kulkeva agenttiteema ei ole kovin ihmeellinen.

Tämäkin Pixar-elokuva sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään jälleen Martin rekisterinumerona, mutta myös vakoojalentokone Siddeleyn sivuperäsimessä. Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto nähdään myös kaksi kertaa, ensin alun televisio-ohjelmassa ja toisen kerran lopun kisassa. The Incrediblesiin (Ihmeperhe - 2004) viitataan leffanäytöskyltillä, jossa mainostetaan elokuvaa "The Incredimobiles". Ratatouilleen (Rottatouille - 2007) viitataan Gusteau's -ravintolalla, jonka nimi on muutettu Gastow'siksi. Bravesta (Urhea - 2012) tuttu perhepotrettikangas vilahtaa erään pubin seinällä. Lopputeksteissä on kuva "Luxo Jr." -lyhärin nimikkolampusta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Valitettavasti lisämateriaalina Blu-raylla on vain Toy Story -lyhytelokuva "Hawaiian Vacation" ja "Martin Tarinatalli" -jakso "Air Mater", joka mainostaa sarjan lisäosaa Planes (Lentsikat - 2013). Jostain syystä Blu-rayn tekstitykset ovat isot ja keltaiset, mikä aluksi hieman häiritsee katselukokemusta.

Yhteenveto: Autot 2 on ihan kiva agenttihölmöily, mutta siitä puuttuu tietty henki, joka teki ensimmäisestä osasta niin hyvän. Elokuva on selvästi lapsiystävällisempi, minkä huomaa toilailuhuumorista, Martin tehdessä typeryyksiä läpi elokuvan. Kuitenkin leffassa on paljon enemmän toimintaa, räjähdyksiä ja ampumista kuin animaatioissa yleensä, mikä rikkoo lastenelokuvatunnelmaa ja tarjoaa vanhemmillekin jotain. Vakoojaseikkailut ovat ihan viihdyttäviä, mutta parasta on kuitenkin katsoa Salama McQueenin kisoja, sekä miten eri maiden kulttuurit on muutettu automaailmaan sopiviksi. Elokuvan aikana ei valitettavasti tapahdu erityistä kehittymistä päähahmoille, vaan sekä Salama että päähenkilönä toimiva Martti ovat aika lailla samanlaiset lopussa kuin alussakin. Visuaalisesti teos on kuitenkin huikean hieno. Animointi on upeaa ja mukana on useita kohtia, joissa ei voisi olla varma, onko kyseessä animaatio vai valokuva, jos autot poistettaisiin kuvista. Jos pidit edellisestä osasta, niin vilkaise myös Autot 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta ihan kiva kuitenkin. Lapsille tämä toimii varmasti parhaiten ja leffan jälkeen vanhemmat pääsevät jälleen ostamaan uusia autoleluja jälkikasvuilleen. Syvällisiä Pixar-elokuvia fanittavat luultavasti pettyvät tähän. Vaikka kyseessä on ehkä jopa yhtiön heikoin teos, ei se kuitenkaan huono ole ja mielenkiinnolla jään odottamaan Autot 3:a...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2017 - Muokattu 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Cars 2, 2011, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Baby Driver (2017)

BABY DRIVER

Ohjaus: Edgar Wright
Pääosissa: Ansel Elgort, Kevin Spacey, Lily James, Jamie Foxx, Jon Hamm, Eiza González, CJ Jones ja Jon Bernthal
Genre: toiminta, draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Baby Driverista, en erityisemmin innostunut. Vaikka jotkut elokuvan näyttelijöistä kuulostivatkin toimivilta, en ollut kovin kiinnostunut ryöstelyleffasta. Mielenkiintoni nousi, kun huomasin, että kyseessä on Edgar Wrightin elokuva, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010). Ne ovat mielestäni hauskoja ja pidän Wrightin tyylistä, joten tiesin kyseessä olevan jotain erikoista. Innostuin filmistä kuitenkin vasta, kun luin sen saamia arvosteluita, joissa leffaa kehuttiin erittäin paljon. Monet jopa sanoivat kyseessä olevan yksi vuoden elokuvatapauksista. Tällaista kun lukee, niin odotukset tietty nousevat ja huomasin, etten malta edes odottaa Baby Driverin näkemistä! Innokkaana menin näytökseen, joka oli noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Baby kuuntelee musiikkia ja auttaa rikollisia pakenemaan ryöstöpaikalta huikeiden ajotaitojensa kanssa. Kuitenkin kun Babyn elämään ilmestyy suloinen tarjoilija, hän haluaisi pois rikollisesta elämästä.

Babyn roolissa nähdään yleensä hurmuria esittävä Ansel Elgort. Ennen leffan näkemistä minua jännitti, miten ratkaisu toimisi, sillä en osannut kuvitella herraa rikosfilmin pääosaan. Yllättävää kyllä, Elgort hoitaa hommansa tyylikkäästi... ainakin silloin kun hän on hiljaa. Silloin hän luo hahmoon erinomaista salaperäisyyttä, mikä tekee hahmosta heti alusta alkaen kiehtovan. Elgortista löytyy myös hienosti energiaa, kun Baby kuuntelee kaiken aikaa musiikkia ja hyvän tilaisuuden tullen hän myös hieman liikkuu sen tahtiin. Valitettavasti aina, kun hän ottaa kuulokkeet ja aurinkolasit pois, ja alkaa puhua, salaperäisyys katkeaa kuin seinään ja "hurmuri"-Elgort tulee esille. Läpi elokuvan minua harmitti, että hahmo puhui yhä vain enemmän, jolloin tietty vangitseva henki katosi Babysta.
     Babyn pomona, Docina nähdään American Beautysta (1999) tuttu Kevin Spacey, joka on oiva valinta varakkaaksi rikollispomoksi. Spaceysta löytyy arvokkuutta ja oikeaa henkeä hahmoon, mutta muuten Doc jää aika tylsäksi tapaukseksi.
     Muita rikollishahmoja elokuvassa ovat Seko (Jamie Foxx), joka on nimensä mukaisesti hullu ja arvaamaton, mikä tekee hahmosta uhkaavan, pariskunta Buddy (Jon Hamm) ja Darling (Eiza González) ja lyhyesti esiintyvä Griff (Jon Bernthal). Foxx on todella hyvä vaarallisena rikollisena, minkä lisäksi Bernthalista löytyy mainiota olemusta pahaksi roistoksi, mutta on harmi, ettei hänellä ole lähes ollenkaan tekemistä leffan aikana. Sekossa ja Griffissä on aika paljon samoja piirteita, jolloin hahmot olisi voinut yhdistää yhdeksi henkilöksi.
     Babyn tapaama tarjoilijatyttö on nimeltään Debbie ja häntä näyttelee Lily James. Suurimmaksi osaksi Debbie tuntuu aika ylimääräiseltä, eikä James oikein vakuuta, mutta onneksi häneltä löytyy myös hyviä hetkiä. Debbie on kiinnostava hahmo, mutta välillä hänen motiivinsa eivät ole kovin selkeitä ja hän tuntuu jossain kohtaa yhtäkkiä tekevän jotain, mitä ei olisi hetkeä aiemmin halunnut tehdä. Elokuvassa nähdään myös CJ Jones, joka esittää kuuroa Joeta, jota Baby auttaa.

Baby Driverin alku on aivan mielettömän huikea. Kun Baby alkaa ensimmäistä kertaa fiilistelemään autossaan, tanssien musiikin mukana, rummuttaen rattia ja soittaen ilmakitaraa, katsojalle tulee erittäin hyvä mieli ja leffa imaisee heti kunnolla mukaansa. Siitä kun sitten siirrytään vauhdikkaaseen ja (ennen kaikkea) tyylikkääseen takaa-ajoon, alkaa ymmärtää, miksi teosta on kehuttu niin paljon. Siihen vielä päälle pari muutakin kohtaa, joissa Baby tekee asioita musiikin tahtiin, sekä monia hauskoja hetkiä, niin katsojana on ihan myyty elokuvalle, eikä malta odottaa, mitä kaikkea filmin aikana pääsee näkemään. Musiikki on äärimmäisen tärkeä osa Baby Driveria ja se lisää teokselle hienoa tunnelmaa. Elokuvan soundtrack koostuu pääasiassa Babyn iPodien sisällöistä, joita hän kuuntelee lähes tauotta. Ja kyllä, sanoin "iPodien", sillä soittimia hänellä on useita. Musiikki on kuin yksi elokuvan hahmoista, jota seuraa kaiken aikaa ja joka luo tunnelmat eri kohtauksille. Yhdessä ammuskelukohtauksessa aseet jopa laukeavat musiikin tahtiin, eikä voi muuta kuin ihailla tekijöiden neroutta.

Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan pysy huikean loistavana loppuun asti. Lasku alkaa jo noin puolen tunnin kohdalla, eikä taso nouse kuin muutaman kohtauksen ajaksi. Kun Debbie tulee mukaan tarinaan ja Baby alkaa puhua enemmän, alkupään nerokkuus alkaa hajoilla. Se rikkoutuu jopa yllättävänkin paljon. Niin paljon, että loppupää Baby Driverista ei enää edes tunnu samalta elokuvalta kuin alkupää! Romanssi ei täysin istu tällaisenaan mukaan tarinaan, vaikka se onkin ideana hyvä lisäys. Sen tullessa mukaan leffasta katoilee myös hauskuus, jolloin hymy ei nousekaan enää huulille. Myös omaperäisyys alkaa katoilla, eikä teos ole enää yhtä ihmeellinen. Ei hätää, kyseessä on kyllä todella hyvä teos, mutta ilman erinomaisia kohtauksia ja Babyn musiikkitunnelmointia, taso olisi selvästi heikompi. Loppupäässä on jälleen onnistunut takaa-ajo, joka pitää yleisöä jännityksessä, mutta valitettavasti elokuvan finaali jättää pienesti kylmäksi. Leffan viimeinen vartti käy jopa vähän tylsähköksi, kun Baby Driver vajoaa perinteisten toimintapätkien sarjaan, eikä siinä ole enää sitä iskua, mikä alussa niin hurmasi katsojaa. Loppuhuipennuksen ajan lähinnä vain muistelin, kuinka hieno elokuvan ensimmäinen puolituntinen oli ja toivoin, että pääsisin jälleen näkemään Babyn tanssahtelemassa kadulla aurinkolasit päässään ja kuulokkeet korvissaan. Silloin teos on ehdottomasti parhaimmillaan.

Elokuvan ohjannut ja kirjoittanut Edgar Wright on tavallaan kyllä nero, mutta loppuun asti hän ei ole tätä pätkää miettinyt. Vaikka pidänkin aiemmin mainitsemistani Wrightin leffoista, niissä on kaikissa ongelmana tasoa pienesti laskeva loppuhuipennus. En tiedä, mitä hänen päässään tapahtuu, kun hän kirjoittaa elokuviensa finaalit, mutta hän ei tunnu koskaan oikein onnistuvan täysin ja hänen elokuvansa ovat selvästi parempia alkupäässä kuin lopussa. Wrightin olisi mielestäni pitänyt myös minimoida Babyn repliikit, jolloin hänen mystisyytensä säilyisi läpi leffan. Visuaalisesta ilmeestä ei voi kuitenkaan sanoa mitään pahaa. Baby Driver on kuvattu todella upeasti. Etenkin pitkät kuvat, jotka kiertelevät hahmojen ympärillä ja tasaiset otokset vauhdikkaista takaa-ajoista ovat hienoja. Leikkaus on todella sujuvaa. Autostuntit ovat aivan mielettömän huikeita. Ääniefektit ovat toimivat ja elokuvassa käytetyt kappaleet on hyödynnetty taidokkaasti lähes koko teoksen ajan.

Yhteenveto: Baby Driver alkaa todella upeasti, mutta puolen tunnin jälkeen taso laskee hieman ja loppuhuipennus on jokseenkin antiklimaattinen. Loppuleffa ei edes oikein tunnu samalta teokselta kuin alku, mikä on suuri harmi, sillä elokuvan ensimmäiset puoli tuntia ovat äärimmäisen koukuttavaa katseltavaa. Musiikki on yhdistetty hienosti muuhun kokonaisuuteen ja elokuvan on parhaimmillaan, kun Baby ihan vain fiilistelee biisien tahdissa. Hahmona Baby on todella mainio ja salaperäinen, mutta valitettavasti aina, kun hän alkaa puhua, tunnelma katoaa. Ansel Elgort on muuten toimiva pääroolissa, mutta puheosuuksissa hän ei täysin vakuuta. Muut näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, jos heikohkoa Lily Jamesia ei lasketa mukaan. Mukana on paljon mahtavia juttuja, mutta myös paljon parannettavaa. Edgar Wright voisi olla nero, mutta hän ei taida miettiä tarinoitaan loppuun asti kunnolla. Todella hyväksi Baby Driver kuitenkin jää ja suosittelen käymään katsomassa sen. Leffassa on muutamia todella väkivaltaisia ja verisiä hetkiä, joten tämä ei ole kovin nuorille sopiva toimintapätkä. Tiettyjen mestarillisten kohtien takia tämän haluaisi katsoa nopeasti uudestaan, mutta uskon, että menee ensi vuoden puolelle, ennen kuin katson tämän toisen kerran. Toivon kuitenkin, että silloin tunnelman rikkoutuminen ei tunnu samalta ja kokonaisuus iskisi paremmin. Leffalle on mietitty jatko-osaa, mutta toivon, ettei sitä tule, sillä tämä pärjää ihan hyvin yksinään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.slashfilm.com
Baby Driver, 2017, Working Title Films, Big Talk Productions, Double Negative, TriStar Pictures, Media Rights Capital (MRC)

Arvostelu: Dunkirk (2017)

DUNKIRK (2017)

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Fionn Whitehead, Mark Rylance, Tom Hardy, Jack Lowden, Barry Keoghan, Tom Glynn-Carney, Aneurin Barnard, Cillian Murphy, Harry Styles ja Kenneth Branagh
Genre: sota, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Dunkirk on tositapahtumiin perustuva sotaelokuva, joka kertoo vuonna 1940 käydystä Ranskassa sijaitsevan Dunkerquen taistelusta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Filmin työstäminen alkoi jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun leffan ohjaaja Christopher Nolan oli vaimonsa kanssa käymässä Dunkerquessa ja innostui kirjoittamaan tarinan taistelun pohjalta. Elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin kuitenkin vasta muutama vuosi sitten ja kuvaukset alkoivat keväällä 2016. Nyt Dunkirk on vihdoin saamassa ensi-iltansa ja pakko sanoa, etten yhtään malttanut odottaa sen näkemistä! Jos olette lukeneet arvosteluni Inceptionille (2010) tai tunnette minut, niin tiedätte, että Christopher Nolan on lempiohjaajani, eikä hän ole Batman Beginsin (2005) jälkeen tehnyt ainuttakaan elokuvaa, joka olisi heikompi kuin "mestariteos". Siitä asti kun hänen viimeisin teoksensa, Interstellar (2014) ilmestyi, olen odottanut uutta Nolan-elokuvaa ja olin todella hämilläni, kun uutisia ei tuntunut kuuluvan hänen töistään. Kun kuulin, että hän tekee tällä kertaa sotaelokuvaa, en aluksi innostunut ideasta, sillä se ei todellakaan kuulu lajityyppinä suosikkeihini. Uskoin kuitenkin, että hän saisi tehtyä siitä erittäin vaikuttavan kokemuksen. Mainokset herättivät kunnolla mielenkiintoni ja huomatessani, että Dunkirkin lehdistönäytökseen oli enää muutamia viikkoja, innostukseni nousi huomattavasti. Tämä kuuluu listaani niistä leffoista, joita odotan eniten tältä vuodelta, joten olin äärimmäisen täpinöissäni, kun menin katsomaan elokuvaa - varsinkin kun näytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa!

Liittoutuneet sotilaat ovat jääneet saarroksiin Dunkerquen rannalle, eivätkä pääse pakoon piirittävien saksalaisten takia. Uhkarohkeat brittiveneilijät lähtevät vaaralliselle matkalle tuodakseen nuoret sotilaat takaisin kotiin.

Dunkirkissä ei varsinaisesti ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan usean henkilön tarinaa äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Elokuva on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat aallonmurtaja, meri ja ilma. Nämä osat eivät kuitenkaan tapahdu peräkkäin, vaan ne tapahtuvat lomittain, vaikka eivät tapahtuisikaan todellisuudessa samaan aikaan. Aallonmurtajalla eli Dunkerquen rannalla nuoret brittisotilaat yrittävät mahtua mukaan sotalaivoihin, jotka matkaavat takaisin Isoon-Britanniaan. Rannalla seurataan pääasiassa Fionn Whiteheadin näyttelemää hiljaista nuorukaista, joka yrittää löytää keinon pelastuakseen. Hänen mukaansa tarttuvat myös Aneurin Barnardin ja One Direction -tähti Harry Stylesin näyttelemät sotilaat, jotka yhtä lailla haluavat päästä pois taistelusta. Samalla laiturilla ohjeita yrittää jakaa näyttelijäohjaaja Kenneth Branaghin esittämä komentaja Bolton. Merellä taas nähdään, kuinka Moonstone-veneellä seilaava herra Dawson (Bridge of Spiesista, 2015, Oscarin voittanut Mark Rylance), tämän poika Peter (Tom Glynn-Carney) ja heidän mukanaan kulkeva nuori George (Barry Keoghan) pyrkivät Dunkerqueen, kokiessaan vastuuta pelastaa taistelijat rannalta. Kolmikko löytää matkansa varrella neljässä aiemmassa Nolan-leffassa (The Dark Knight -trilogia, 2005-2012 ja Inception) esiintyneen Cillian Murphyn näyttelemän pelokkaan sotilaan. Ilmassa Tom Hardyn - joka esiintyi Nolanin elokuvissa Inception ja The Dark Knight Rises (2012) - ja Jack Lowdenin näyttelemät lentäjät Farrier ja Collins yrittävät ampua alas saksalaiskoneita ja turvata näin brittiläisten kotiinpääsyn. Elokuvassa kuullaan myös erään tutun näyttelijän ääni, joka on esiintynyt monessa aiemmassa Nolan-filmissä... Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti (jopa laulaja Styles, jonka mukanaoloa kritisoitiin etukäteen - vaikka hänellä ei olekaan paljoa tekemistä), mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin muistettavia tai persoonallisia. Jokaiselle on luotu hieman jotain luonnetta, mutta yleisesti he ovat vain pieniä nappuloita isommassa pelissä. Parhaiten esille pääsevät Whiteheadin vähäpuheinen sotilas ja Moonstonella seilaava kolmikko. Paikoitellen katselukokemusta häiritsee se, että hahmot tuntuvat tyhjiltä, mutta se ei erityisemmin haittaa, kun muuten teos on niin vaikuttava.

Tässä on nimittäin kyseessä elämyksestä, joka järisyttää katsojiaan koko kestonsa ajan ja naulaa heidät kiinni istuimiinsa, jolloin filmi imaisee repäisten mukaansa. Dunkirk on hypnoottinen kokemus alusta loppuun asti. Heti alussa pääsee kokemaan sodan tuntua ja uhkaavaa ilmapiiriä, joka ei vain tunnu hellittävän. Ajattelin että leffan aloituksesta on vain haluttu saada vaikuttava kokemus, mutta elokuva onkin sitä koko ajan. Teos on niin järisyttävän hieno, että välillä tajuaa jähmettyneensä tuijottamaan ruutua, toivoen, ettei piinaava tunnelma koskaan lopu. Filmi onkin yllättävän piinaava, ottaen huomioon, ettei kyseessä edes ole kunnon sotaelokuva. Muutamia toiminta- ja tulituskohtauksia on mukana, mutta ne ovat leffassa lähinnä lisätäkseen uhkaavuutta. Vastapuolen sotilaita ei edes näytetä elokuvassa, mutta silti heidän tuottama vaaransa on läsnä ensiminuuteista alkaen. Katsojana kannustaa kaiken aikaa nuoria sotilaita selviytymään tilanteista, joihin suurin osa nuorukaisista ei selvästi edes kuulu. Elokuva on täynnä jännittäviä hetkiä, oli kyseessä sitten rannalla tapahtuvat kohdat, kun sotilaat yrittävät epätoivoisesti luoda itselleen uskoa, että he pääsisivät pakoon ilmassa kierteleviltä saksalaiskoneilta tai ilmassa nähtävät lentelyt, kun kaksi urhoollista sankaria ampuvat viholliskoneita. Jopa veneessä tapahtuvat kohtaukset pitävät jännityksessä, kun koskaan ei voi tietää, milloin jälleen tapahtuu jotain. Venekohtauksiin on myös tuotu eniten henkilödraamaa mukaan, mikä kiehtoo katsojaa. Mikään elokuvassa ei tunnu turhalta, vaan kaikella on selvä tarkoitus.

Ohjaaja Christopher Nolan on nero. Ihan oikeasti nero. Vaikka hän ei ole ihan täysin osunut maalitaulunsa keskelle, on osuma kuitenkin nähtävissä täyskympin vieressä. Ennen Dunkirkin näkemistä jännitin, miten Nolan saisi tuotua tyylinsä mukaan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, johon ei noin vain voi tuoda mukaan erikoisia juonenkäänteitä. Voisiko hän saada sotaelokuvasta itsensä näköisen? Kyllä vaan voi. Nolan on saanut luotua huikean upean tunnelman, joka ei päästä irti katsojastaan. Hän on myös saanut kirjoitettua erinomaisen tekstin, jossa hän on saanut tarinan eri osat kulkemaan oivallisesti eri tasoilla. Leffaan on ujutettu pieniä vihjeitä siitä, missä järjestyksessä nämä osiot oikeasti tapahtuvat ja niiden huomaaminen on osa katselukokemuksen nautintoa. On myös aivan mahtavaa, kuinka vähän repliikkejä hän on kirjoittanut mukaan. Leffassa ei todellakaan turhia höpistä. Muutenkaan mukana ei ole ylimääräisiä juttuja. Aiempiin Nolan-leffoihin verrattuna Dunkirk on todella lyhyt alle kahden tunnin kestollaan, mutta se ei haittaa ja koko homma istuu juuri sopivasti filmin pituuteen. Vain viimeiset kaksi tai kolme minuuttia eivät täysin pääse tunteillaan samalle tasolle ja ne tuntuvat hieman antiklimaattisilta, mutta muuten teos huokuu upeuttaan.

Teknisesti (yhtä heikohkoa äänityskohtaa lukuunottamatta) Dunkirk on täydellinen. Elämystunnetta korostaa se, että kyseessä on visuaalisesti aivan törkeän hienon näköinen elokuva. Kuvaus on niin vaikuttavaa ja tasaista, että on ihme, jos se ei voita palkintoja. Varsinkin laajat kuvat Dunkerquen rannasta luovat lisää huikeaa tunnelmaa. Lentokohtaukset ovat myös täydellisesti kuvattuja ja on pakko huomauttaa, etteivät lentokoneet ole tietokoneella tehtyjä, vaan ne ovat aitoja tai pienoimalleja! Leikkaus on myös todella hyvää. Äänimaailma filmissä on aivan mielettömän hienoa. Räjähdykset sun muut kuulostavat tietty mahtavilta, mutta tarkoitan lähinnä läpi elokuvan kuultavaa huminaa ja pauhua, jotka lisäävät mestarillisesti luotua tunnetta entisestään. Äänitehosteet on täydellisesti yhdistetty Nolanin vakiosäveltäjä Hans Zimmerin musiikkeihin. Mukana ei ole yhtä huikeita melodioita kuin muissa Nolan/Zimmer -yhteistöissä, eivätkä musiikit jää mieleen, mutta elokuvaan ne sopivat juuri oikein. Musiikissa on hyödynnetty loistavasti mm. sydämenlyöntejä ja kellon tikitystä.

Yhteenveto: Dunkirk on piinaavan hypnoottinen jännitysnäytelmä. Kyseessä on yksi hienoimmista sotateoksista, joka pitää katsojan tiukasti otteessaan alusta loppuun. Ainoat negatiiviset sanottavat teoksesta on, että hahmoilla ei tunnu olevan kunnollista sisältöä ja ihan viimeiset minuutit ovat pienesti antiklimaattiset. Muuten filmi on aivan mielettömän hieno. Christopher Nolan on saanut aikaan todellista taidetta, joka on tunnelmaltaan huikea, visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja äänimaailmaltaan katsojaa järisyttävä kokemus. Tarinan kolme osaa on saatu kulkemaan taidokkaasti samaan aikaan, vaikka ne tapahtuvatkin eri aikoihin. Nolanin elokuville tyypillisiä juonenkäänteitä ei ole luvassa, mutta ohjaajan tyyli on silti vahvasti läsnä. Dunkirk on teknisesti ällistyttävä taidonnäyte ja on ihme, jos elokuva ei ole edes ehdolla useista palkinnoista. Suosittelen katsomaan elokuvan, sillä se on selvästi yksi vuoden parhaista; mielestäni tähän mennessä jopa vuoden paras filmi! Näin mahtipontista kokemusta ei ole vähään aikaan tullut koettua teattereissa ja siellä se kuuluukin nähdä. K16-ikärajaa en täysin ymmärrä, sillä mukana ei erityisemmin ole verta sun muuta, mutta ei leffa silti lapsille sovi. Näin niitä elokuvia kuuluu tehdä, ainakin sen puolesta miltä niiden pitäisi näyttää ja kuulostaa!

Kirjoittanut: Joonatan, 17.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Dunkirk, 2017, Warner Bros. Pictures, Syncopy, Dombey Street Productions, Kaap Holland Film, Canal+, Ciné+, StudioCanal, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991)

TERMINATOR 2 - TUOMION PÄIVÄ

TERMINATOR 2: JUDGMENT DAY

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Edward Furlong, Linda Hamilton, Robert Patrick, Joe Morton, Earl Boen, Jenette Goldstein, Xander Berkeley, S. Epatha Merkerson ja Cástulo Guerra
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

James Cameronin Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli menestyselokuva, josta kriitikot ja kansa pitivät, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Toisen osan suunnittelu alkoi nopeasti alkuperäisen leffan ilmestyttyä, mutta koska tämä vaati tehosteita, joita ei moni vielä niihin aikoihin uskonut mahdollisiksi, elokuvan teko venyi, mitä aiheutti myös elokuvan oikeudet omistava yhtiö, joka yritti estää teoksen tuotannon. Lopulta lakiasiat saatiin kuitenkin kuntoon ja jatko-osan teko lähti käyntiin. Vaikeisiin efekteihin löydettiin ratkaisut ja kesällä 1991 Terminator 2: Judgment Day - eli suomeksi Terminator 2 - Tuomion päivä - näki päivänvalon. Elokuva oli aikanaan kaikkein kallein tuotanto, mutta se tienasi budjettinsa kevyesti takaisin, sekä niin paljon siihen päälle, että Terminator 2 oli ilmestymisvuotensa menestynein filmi! Kriitikot ylistivät myös tätä teosta, se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa ja se on jäänyt elämään monille yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista toimintaelokuvista. Hassua kyllä, itse näin Terminator 2 - Tuomion päivän ennen Terminator - tuhoajaa, sillä ala-asteella serkkuni olivat kylässä ja he halusivat katsoa sen. Minä sain katsoa teoksen siinä samalla ja vaikka mukana oli kohtia, joita en ymmärtänyt, pysyin kuitenkin kärryillä koko ajan. Vuosien varrella olen nähnyt filmin useasti uudestaan ja pitänyt siitä joka kerralla hieman enemmän. Tammikuussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat äänestää neljän sarjan joukosta, minkä elokuvasarjan osat arvostelisin tälle kesälle ja Terminator-sarja oli voittaja. Niinpä katsoinkin alkukesästä sarjan aloitusosan ja vähän yli viikkoa myöhemmin Tuomion päivän.

Vuonna 2029 Skynet lähettää uuden huipputehokkaan Terminaattorinsa tappamaan vastarintaliikkeen johtaja John Connorin, kun tämä on vasta lapsi, jolloin vastarintaliike lähettää oman tuhoajansa suojelemaan nuorta Johnia.

Arnold Schwarzenegger palaa ikoniseen rooliinsa Terminaattoriksi, eli T-800 malli 101:ksi ja hoitaa hommansa jälleen täydellisesti. Vaikka Schwarzeneggerin täytyy lähinnä pitää naamansa peruslukemilla ja näyttää tyylikkäältä, eikä hänen tarvitse erityisen huikeaa roolityötä suorittaa, ei kukaan muu voisi olla parempi roolissa. Läpi elokuvan T-800 on - ihan sama kuinka hölmöltä kuulostaa - aivan mielettömän siisti tyyppi, jota kannustaa jo sen takia, että hän saa kaikki kovikset näyttämään nössöiltä ihan vain kävelemällä samaan huoneeseen. Elokuvassa on saatu saman näyttelijän esittämä tunteeton robotti hienosti erilaiseksi, sillä tällä kertaa Arskan näyttelemä tuhoaja onkin hyvien puolella. Hän pääsee jälleen sanomaan tutun lauseen "I'll be back", minkä lisäksi leffassa kuullaan hyvinkin tunnetuksi muodostunut "Hasta la vista, baby".
     Sarjassa esitellään vihdoin John Connor, josta puhuttiin paljon edellisessä osassa. Johnina nähdään Edward Furlong, jolle tämä oli ihkaensimmäinen leffarooli, minkä myös huomaa. Furlong toimii kyllä roolissaan, eikä hän ole millään lailla ärsyttävä, kuten lapsinäyttelijöiden kohdalla tuppaa usein käymään. Ei hän silti kovin hyvä näyttelijä ole ja jotkut vakavammat kohdat eivät häneltä ihan luonnistu. Johnia kuitenkin seuraa todella mielellään, sillä heti ensiesiintymisestään asti katsojalle herää kysymyksiä siitä, mitä vuosien varrella on oikein tapahtunut? John on nimittäin nuorisorikollinen, joka asuu sijaisperheessä.
     Linda Hamiltonin näyttelemä Johnin äiti Sarah Connor on kyllä mukana ja hän on selvästi valmis koneiden ylösnousemukseen. Sarah on kouluttanut itsensä tappajaksi ja yrittää opettaa poikaansa suureksi johtajaksi. Hän on treenannut itsensä aikamoiseen kuntoon, jotta tuhoajakyborgit luikkisivat heti häntä koipiensa välissä takaisin tulevaisuuteen. Hamilton on läpi elokuvan äärimmäisen rautainen nainen ja katsojana pystyy saman tien päättelemään, miten hän on päätynyt siihen tilanteeseen, jossa hän on teoksen alussa.
     Uutena tuhoajakoneena, eli T-1000:na nähdään Robert Patrick. T-1000 on paljon normaalia T-800:aa parempi, sillä se on sulaa metallia, joka pystyy muuttumaan miksi tai keneksi tahansa. Näin alkaa pähkäillä, että miten ihmeessä hahmon voisi tappaa? Tavallisen Terminaattorin pystyi räjäyttämään ja liiskaamaan tarpeeksi tehokkailla masiinoilla, mutta T-1000 on kykyjensä ansiosta voittamattomalta tuntuva ja siten erittäin uhkaava. Lisäksi Patrick on erinomainen roolissaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä elokuvasta tuttu tohtori Silberman (Earl Boen), Johnin sijaisvanhemmat Janelle (Jenette Goldstein) ja Todd (Xander Berkeley), sekä Cyberdyne Systemsillä työskentelevä Miles Dyson (Joe Morton) ja tämän vaimo Tarissa (S. Epatha Merkerson).

Joku voisi sanoa, että Terminator 2 - Tuomion päivän juoni on lähestulkoon kopio Terminator - tuhoajan juonesta, sillä poikkeuksella, että nyt jahdataankin itse Johnia. Pakko myöntää, että tämä joku ei olisi ihan väärässä. Elokuva alkaakin samalla tavalla: ensin tulevaisuudesta saapuu kaksi tyyppiä, jotka alkavat tutkia, miten voisivat löytää kohteensa. Sitten esitellään Connor-hahmo ja vauhdikas takaa-ajo lähtee käyntiin. Samanlaiset lähtökohdat eivät kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi pelkkä kopio tai ettei tämä voisi olla ihan yhtä kelpo teos kuin alkuperäinen, ellei jopa parempi. Siinä, missä ensimmäinen Terminator yhdisteli toimintaa ja scifiä, lisäämällä lajityypit kauhuun, Tuomion päivä on puhdasverinen toimintaelokuva. Ja aivan käsittämättömän, uskomattoman loistava sellainen! Elokuva nappaa heti alussa mukaansa futuristisella scifitaistelulla Terminaattoreita vastaan ja heittää katsojan sitten sellaisen vuoristorata-ajelun kyytiin, että sydän takoo hullua vauhtia kaiken aikaa. Hahmojen esittelyyn maltetaan onneksi käyttää erinomaisesti aikaa ja tunnelmaa rakennellaan vähitellen, mutta kun erilaiset tuhoajat vihdoin löytävät Johnin samanaikaisesti, alkaa sellainen toimintapläjäys, että tämä kyllä hakee vertaistaan. Itselleni tämä saattaa jopa olla kaikista kovin toimintateos ja lähelle pääsevät mielestäni vain The Matrix (1999), Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Casino Royale (2006). Elokuva tarjoaa useita ikimuistoisia toimintakohtauksia, oli kyse sitten hengästyttävistä takaa-ajoista, aseiden laulattamisesta tai Terminaattoreiden välisistä kohtaamisista, jolloin seinätkin murskaantuvat turpaanvedon tuoksinnassa. Sankareiden puolesta pelkää koko ajan, eikä Terminator 2 - Tuomion päivä todellakaan suostu päästämään otteestaan.

Toiminnan lisääminen ei missään nimessä tee leffasta pelkkää aivotonta mäiskettä, vaan siinä onnistutaan pitämään edellisen osan tiivis tunnelma, minkä lisäksi elokuva osaa muuttua myös yllättävänkin syvälliseksi teemojensa kanssa. Pohjimmiltaan leffassa tuntuukin olevan kyse koneen inhimmillisyydestä ja hyvin kummallisesta isä-poika -suhteesta. Kyle Reesen kuoltua edellisen osan loppuhuipennuksessa, ei John saanut koskaan tilaisuutta tavata isäänsä, eikä hänelle mikään nyhverö-Todd kelpaa. Niinpä karskin tappajakoneen saapuessa hänen elämäänsä ja suojellessa häntä ikuisesti, alkaa pojan ja tuhoajan välille muodostumaan erikoinen ystävyys, jonka jossain kohtaa tajuaakin olevan juonikuvio pojasta ja tämän uudesta (äärimmäisen erikoisesta) isähahmosta. Huikeiden toimintakohtausten välissä on kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka John yrittää opettaa T-800:aa käyttäytymään enemmän kuin ihminen, sekä moraaleja oikeasta ja väärästä. Yhtäkkiä huomaakin, että tunteeton metallimies taitaakin omistaa jonkinlaisen sielun. Johnin ja Terminaattorin luja ystävyys nostaa todella näyttävän toimintapläjäyksen uudelle paremmuusasteikolle, jolloin kyseessä on oikeasti täydellinen teos.

Koskettavan isä-poika -kertomuksen lisäksi mukana on myös tietty maailmanlopun tunnelmaa, Sarahin nähdessä painajaisia tulevasta tuomion päivästä, jolloin koneet tuhoavat puolet ihmiskunnasta. Tämä uhka on vahvasti läsnä läpi leffan, sekä hiljaisemmissa hetkissä että isoissa toimintakohtauksissa. Panokset tuntuvat huomattavasti isommilta kuin ensimmäisessä osassa ja vaikka yleensä olen sitä mieltä, ettei isompi ja enempi tarkoita parempaa, Terminator 2:n kohdalla näin vaan tuntuu käyvän ja omasta mielestäni kyseessä on edeltäjäänsä vahvempi teos - viemättä kuitenkaan mitään pois ensimmäisen osan mestarillisuudesta. Mukaan on saatu myös huumoria, etenkin kun T-800 seuraa ihmisten elämää ja näkee asioita täysin uudella tavalla. Näissä kohdissa Schwarzenegger pääsee todella loistamaan, varsinkin kun hänen minimalistiset ilmeensä vaihtuvat silmänräpäyksessä takaisin tylyyn katseeseen. Kaikki elokuvan upeat hetket saavat katsojan olemaan välittämättä siitä, että tarinan peruspohja on lähes sama kuin edeltäjän. Pientä epäloogisuutta tarinaan syntyy siitä, kun Cyberdyne Systemsillä rakennetaan Skynetiä edellisen Terminator-leffan finaalissa tuhoutuneen kyborgin teknologialla, jolloin herää kysymys, miten ihmeessä yhtiö alunperin edes rakensi Skynetin? Aikamatkustuselokuvissa paradoksit ovat todella yleisiä, muttei tämä outous millään tavalla pilaa filmiä.

James Cameron onnistui siinä, mistä monet elokuvantekijät vain haaveilevat: hän teki jatko-osan, mikä lunastaa huikean avausosan luomat paineet ja saa fanit yhä tänä päivänä kiistelemään, kumpi on parempi, Terminator - tuhoaja vai Terminator 2 - Tuomion päivä? Cameron lainailee alkuperäisestä leffasta vain tarvittavan määrän ja rakentaa ympärille hienon uuden tarinan. Hänen ohjauksensa on fantastista ja hän on jälleen luonut tunnelman hienosti. Terminator 2 on kuvattu upeasti, etenkin toimintakohtauksien kohdalla. Leikkaus on suorastaan täydellistä ja varsinkin alkupään siirtymät henkilöistä toiseen on esimerkillistä tarinankerrontaa. Maskeeraus toimii hienosti ja jos ensimmäisen elokuvan visuaaliset tehosteet olivat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, tämän leffan efektit häikäisevät nykypäivänäkin. Esimerkiksi T-1000:n nestemäinen metallimuoto on onnistuneesti toteutettu ja ihmetyttää edelleen, miten 1991 saatiin tuollaista aikaiseksi? Ääniefektit ovat maagiset, minkä lisäksi Brad Fiedel on jälleen säveltänyt erinomaista musiikkia - jopa parempaa kuin edellisessä elokuvassa. Vaikka tunnusmusiikki on hyvin samanlainen, on siinä rautaisempi ja rouheampi tunne, joka nostattaa tunnelman heti alkutekstien aikana.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi Special Edition, mikä sisältää uusia, pidennettyjä, sekä hieman muuteltuja kohtauksia. Special Edition tuo lisäsisältöä Johnin ja Terminaattorin ystävyyteen ja Miles Dysonin elämään. Mukana on myös kohtaus, jossa nähdään edellisestä elokuvasta tuttu Kyle Reese (Michael Biehn). Itse olen aina nähnyt tämän pidennetyn version ja suosittelen muitakin tekemään niin, jo pelkästään Terminaattorin hölmön hymyn takia.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on interaktiivisia toimintoja, joiden kautta leffan aikana voi lukea käsikirjoitusta ja tietoiskuja, katsella kuvakäsikirjoituksia, sekä leffan teosta kertovia pätkiä ja pelata triviapelejä. Valitettavasti nämä toiminnot ovat hankalia, eikä niitä voi vaihtaa helposti. Mukana on myös pari poistettua kohtausta ja trailereita.

Yhteenveto: Terminator 2 - Tuomion päivä on täydellinen toimintaelokuva. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja vauhdikkaita, jolloin pelkää päähenkilöiden puolesta, etenkin kun Robert Patrick on todella uhkaava pahis. Toiminta on myös muistettavaa, eikä pelkkää aivotonta höttöä, joka viihdyttää leffan aikana, mutta mistä ei jää mitään mieleen. Mukana on paljon jännitystä, mutta edeltäjän kauhutunnelmiin ei kuitenkaan päädytä. Sielun filmiin luo sen erikoinen isä-poika -tarina, kun Johnin ja Terminaattorin välille muodostuu käsinkosketeltavan aito ystävyys. Rauhallisten hetkien aikana pääsee näkemään yllättävänkin koskettavia kohtia, sekä hauskoja juttuja, Johnin yrittäessä opettaa Terminaattoria. Arnold Schwarzenegger on yhä täydellinen tuhoajakyborgin roolissa ja Linda Hamilton on muuttunut kovaksi taistelijaksi Sarah Connorina. Johnia esittävä Edward Furlong ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta toimii silti loistavasti tässä osassa. Elokuva on täynnä mitä upeimpia hetkiä ja pitkä loppuhuipennus naulaa katsojan penkkiin, kun jännitys tiivistyy kunnolla. Leffan efektit ovat yhä uskomattoman tyylikkäitä ja Brad Fiedelin musiikki toimii oivallisesti. Suosittelen kaikkia katsomaan Terminator 2 - Tuomion päivän, sillä se todella kuuluu genrensä parhaimmistoon. Siitä löytyy myös sydäntä ja syvällisyyksiä, mitkä nostavat tasoa entisestään. Vaikka alkuperäinen Terminator - tuhoaja onkin jo mestarillinen taidonnäyte James Cameronilta, onnistui hän mielestäni jotenkin ihmeen kaupalla tässä jatko-osassa vieläkin paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017 - Muokattu 28.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.originalprop.com
Terminator 2: Judgment Day, 1991, Carolco Pictures, Pacific Western, Lightstorm Entertainment, Canal +, T2 Productions