Arvostelu: Toy Story 2 (1999)

TOY STORY 2

Ohjaus: John Lasseter
Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Don Rickles, John Ratzenberger, Wallace Shawn, Jim Varney, Joan Cusack, Kelsey Grammer, Wayne Knight, Annie Potts, Estelle Harris, John Morris, Laurie Metcalf, Joe Ranft, Jodi Benson ja Andrew Stanton
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Animaatioyhtiö Pixarin esikoiselokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli jättimäinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Elokuvan ohjaaja John Lasseter sai inspiraatiota jatko-osaan, kun hän näki lentokentällä lapsen leikkimässä leffasta tutulla cowboy-nukke Woodylla. Lasseterille muodostui nopeasti erilaisia ideoita ja hän halusi oikein kunnolla syventyä näihin hahmoihin, jotka hän huomasi ihastuttavan lapsia ympäri maailman. Aluksi oli kuitenkin epäselvää, tekisikö Pixar jatko-osan, vai päättäisikö Disney-yhtiö ottaa projektin itselleen ja tehdä jatkosta käsin piirretyn animaation suoraan VHS:lle, etenkin kun Pixarin tiimi oli kiireinen Ötökän elämää -leffan (A Bug's Life - 1998) parissa. Leffaa pistettiinkin työstämään pienempi b-tiimi, joka joutui tekemään töitä kaukana muusta studiosta, aika kämäisessä varastorakennuksessa. Tekijät muistelivat vanhoja ideoitaan, jotka eivät päässeet ensimmäiseen Toy Storyyn ja päättivät hyödyntää niitä jatko-osassa. Leffan teossa koettiin kuitenkin suuria ongelmia, sillä joku päätyi poistamaan lähes kaiken materiaalin, mitä tekijät olivat saaneet aikaiseksi kahden vuoden aikana ja studiolta löytyneet varakopiot olivat menneet pilalle. Onneksi yksi työntekijöistä oli tehnyt töitä kotona pienen lapsensa vuoksi ja hänellä oli siellä suuri osa leffasta, jolloin koko hommaa ei tarvinnut tehdä uudestaan. Tekijät joutuivat kuitenkin tekemään paljon uusiksi, sillä Disneyn ja Pixarin johto ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, kun heille esiteltiin vielä keskeneräistä elokuvaa. Tarinaa muokattiin uusiksi ja koko tuotantotiimi joutui tekemään hulluna ylitöitä, jotta leffa saatiin valmiiksi määrättyä ensi-iltapäivää varten. Lopulta Toy Story 2 saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja koska kaikki olivat siihen äärimmäisen tyytyväisiä, se päätettiin julkaista teattereissa. Elokuva sai ensi-iltansa noin 20 vuotta sitten ja se oli vielä edellistä osaa isompi hitti, mikä sai jälleen huippuarvostelut (leffalla on edelleen tasan 100% Rotten Tomatoes -sivulla). Leffa oli ehdolla useista palkinnoista, kuten parhaan alkuperäiskappaleen Oscarista ja voittikin monet ehdokkuuksistaan, kuten Golden Globen parhaan komediaelokuvana ja seitsemän Annie Awardsia. Itse näin Toy Story 2:n monen monta kertaa lapsena ja se oli ensimmäisen osan ohessa yksi suosikkileffoistani. Olen viime vuosienkin aikana nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan. Pari kuukautta Toy Story - leluelämää -elokuvan katsomisen jälkeen katsoin Toy Story 2:n.

Pelastaessaan lelua pihakirpputorilta, cowboy-nukke Woody siepataan. Avaruusrangeri Buzz Lightyearin ja muiden Andyn lelujen täytyy lähteä pelastusretkelle, samalla kun Woody saa selville ison paljastuksen itsestään.

Mahtava lelukaksikko Woody (Tom Hanks) ja Buzz Lightyear (Tim Allen) tekevät paluun ja on hienoa nähdä, kuinka heidän välille on kehittynyt luja ystävyys. Vanhat erimielisyydet, kateus ja viha ovat jääneet taakse ja kun Woody pelasti Buzzin kamalalta Sidiltä, kokee Buzz velvollisuudekseen pelastaa nyt Woodyn. Molempia hahmoja syvennetään hyvin - etenkin Woodya, jolle kehitetään äärimmäisen kiehtova taustatarina. Tällä kertaa järjen sanat tulevatkin Buzzilta, mikä on täydellinen tapa jatkaa ensimmäisen Toy Storyn syvällisempiä puolia.

Muutkin tutut lelut tekevät paluun. Dinosauruslelu Rex (Wallace Shawn) pelaa Buzz Lightyearista tehtyä videopeliä heikolla menestyksellä ja yrittää keksiä ratkaisua pahan keisari Zurgin päihittämiseksi. Slinky-koira (Jim Varney) on lojaali ystävä Woodylle ja heti valmis lähtemään pelastusretkelle. Herra Perunapää (Don Rickles) on saanut itselleen vaimon Rouva Perunapäästä (Estelle Harris), jonka osuus jää kuitenkin pieneksi. Säästöpossu Röh (Pixarin luottoääni John Ratzenberger) heittää aina skeptisiä kommentteja suunnitelmista. Lelukaverusten seikkailuun on aivan mahtavaa hypätä jälleen ja pääasiassa hahmoja hyödynnetään tasaisesti ja toimivasti. Jokainen saa oman hetkensä loistaa, vaikkei kaikille olekaan kirjoitettu erityistä kehityskaarta kuten Woodylle ja Buzzille. Lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts) ei valitettavasti lähde seikkailuun mukaan, vaan jää jälleen harmillisen tylsäksi tapaukseksi.
     Juurikin tylsän Bo Peepin vuoksi mukaan on kirjoitettu ensimmäinen iso naisleluhahmo, lehmityttö nimeltä Jessie (Joan Cusack), jonka Woody tapaa sieppaajansa luona. Ohjaaja John Lasseterin vaimo harmitteli, kuinka kehnoja ensimmäisen leffan naishahmot olivat, jolloin Jessie kehiteltiin mukaan jatko-osaan. Jessie onkin lisäyksistä paras ja häneen on saatu hienosti moniulotteisuutta leffan kulkiessa eteenpäin. Hänen lisäksi Woody kohtaa myös mainari Paukku-Peten (Kelsey Grammer) ja hevoslelun nimeltä Napakymppi. Napakymppi tuo mukaan oivaa huumoria pöhköilyllään ja Paukku-Pete on Jessien tavoin mielenkiintoinen ja moniulotteinen persoona. Katsojana pääsee molempien pään sisälle, jolloin ymmärtää, miksi he toimivat tietyin tavoin. Lisäksi uusina leluina esitellään rikkinäinen pingviinivinkulelu Wheezy (Joe Ranft), jota Woody lähtee leffan alussa pelastamaan ja itse paha keisari Zurg (Andrew Stanton), josta edellisessä osassa vain puhuttiin.
     Ihmishahmojakin on mukana. Lelut omistava Andy-poika (John Morris), hänen äitinsä (Laurie Metcalf) ja pikkusiskonsa Molly nähdään lyhyesti, mutta tärkein ihmishahmo on Woodyn sieppaaja, ensimmäisessä Toy Storyssa mainostetun lelukaupan omistava Al (Wayne Knight). Alkin on kiinnostava tapaus ja hänelle on kirjoitettu ymmärrettävät (vaikkakin tökeröt) syyt siepata Woody. Pienistä hetkistä saa paljon selville Alista ja vaikka hänet esitetäänkin roistona, on hän hyvin veikeä tapaus.

Ottaen huomioon, millaisia suuria vaikeuksia Toy Story 2:n tuotannossa tapahtui, lopputuloksesta olisi voinut tulla täysi fiasko. Monet leffat, mitkä joutuvat samankaltaiseen höykytykseen, eivät tule ulos eheinä kokonaisuuksina, vaan hätiköityinä sekasotkuina. Tekijöillä oli lopulta vain vuosi aikaa tehdä elokuva lähes kokonaan uusiksi ja suurena vaarana oli, että lopputulos olisi keskeneräinen. Toy Story - leluelämää nosti Pixarin kertaheitolla pinnalle, heidän mullistaessaan koko animaatiokulttuurin. Ötökän elämääkin oli kehuttu hitti, joten jos yhtiön kolmas leffa olisi epäonnistunut, olisi Pixarin tulevaisuus ollut vaakalaudalla. Mutta tämä on kuitenkin Pixar; yhtiö täynnä neroja. Toy Story 2 osoitti kaikki pelot turhiksi ja se on huikean erinomainen jatko-osa! Joillain osa-alueilla se nousee jopa mestarillisen ensimmäisen osan yläpuolelle.

Toy Story 2 ei missään kohtaa tunnu väkisin rahan perässä tehdyltä jatko-osalta, vaan siitä huokuu sama tekijöiden innostus ja rakkaus vahvojen tarinoiden kertomista kohtaan kuin ensimmäisestäkin osasta. Kyseessä on jälleen hahmovetoinen kertomus, mitä on selvästi lähdetty työstämään sillä ajatuksella, että tarinan on pakko olla fantastinen tai leffaa ei kannata julkaista. Ja tarina todella on fantastinen. Se on mukaansatempaava seikkailu, josta löytyy paljon syviä teemoja ja aitoa sisältöä, eikä pelkkää pinnallista ja vauhdikasta menoa, mihin jotkut animaatiostudiot syyllistyvät. Kuten jo olen sanonut, hahmoista on kirjoitettu moniulotteisia ja kiinnostavia, minkä vuoksi katsojana uppoutuu leffaan oikein kunnolla. Sisältörikkauden vuoksi elokuvaan on aina mahtavaa palata takaisin, sillä siitä löytää lähes joka katselukerralla jotain uutta. Mukana on tietty tärkeitä teemoja lapsille ja elokuvan pohdiskely elämän tarkoituksesta ja siitä, onko elämällä mitään arvoa, jos se ei ole ympäröity ihmisillä, jotka rakastavat sinua, menee osuvasti tunteisiin.

Tämän lisäksi elokuvassa on yksi kohtaus, joka vasta iskeekin täysillä tunteisiin, Jessien kertoessa elämäntarinaansa. Kyseessä on Pixarin ensimmäinen lukuisista sydäntäsärkevistä kohtauksista ja se pistää väkisinkin alahuulen väpättämään. Joka katselukerralla olen äärimmäisen vaikuttunut tästä kohtauksesta, etenkin kun se on kerrottu niin mielettömän upeasti ilman repliikkejä. Käsikirjoittamisen tärkein sääntö on "näytä, älä kerro" ja Jessien tarina on täydellinen esimerkki, miksi näin on. Elokuva ei kuitenkaan herätä pelkkää surua, vaan mukana on paljon huumoria; sekä hassua pelleilyä että nokkelaa sanailua. Monia katsojia varmasti naurattavat leffan yllättävänkin monet yhtäläisyydet Tähtien sota -elokuvasaagaan (Star Wars - 1977-) pienistä hetkistä äänitehosteisiin asti. Eikä vauhtia ja vaaratilanteitakaan puutu, ja varsinkin filmin loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi osuvan jännittävä ja koukuttava. Kaikin puolin Toy Story 2:n henki on loistokkaasti rakennettu, kuten on myös sen tarina, hahmot ja visuaalinen puoli.

Toy Story 2 ilmestyi neljä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja vaikka animaattoreilla oli suuri kiire saada filmi animoitua, on taito selvästi kehittynyt ja leffa näyttää usein paljon paremmalta kuin ensimmäinen Toy Story. Joissain taustoissa on vielä tiettyä tyhjyyttä tai kaksiulotteisuutta näkyvissä, mutta muuten mukaan on saatu huomattavasti enemmän yksityiskohtia. Andyn perheen koira on paljon paremmin toteutettu kuin Sidin koira. Hahmojen liikkeet ovat luontevampia ja ihmishahmot ovat laadukkaammin tehtyjä. Yksi tekijöiden isoimmista ylpeydenaiheista oli pölyn toteuttaminen digitaalisesti ja tämän tiedon jälkeen moni varmaan tutkii ruutuja hieman tarkemmin. Käsikirjoittajanelikko Andrew Stanton, Rita Hsiao, Doug Chamberlin ja Chris Webb ovat saaneet aikaiseksi napakan kokonaisuuden, missä hahmot ja tarina ovat huolellisesti viimeisteltyjä, ja huumori ja synkkyys kulkevat täysin tasapainossa. Ohjaaja John Lasseter osoittaa taas taitonsa tunnelman luomisessa ja saa vain parasta irti ääninäyttelijöistä. Äänimaailma on mestarillisesti rakennettu ja säveltäjä Randy Newman tekee jälleen upeaa työtä musiikkien kanssa. Etenkin Jessien laulu "When She Loved Me" on todella vahva ja koskettava teos.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on mukana tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Alkutekstien aikana voi bongata tähdistä muodostuvan "Luxo Jr." lyhytleffan lampun. Pixarin edellinen leffa Ötökän elämää on näkyvillä seinäkalenterin, kuvakirjan, Jessien kertomuksen puun ja Alin leluladosta löytyvien lelujen muodossa. Alin leluladosta voi bongata myös Pixar-pallon, kuten voi Andyn huoneestakin. Kun lelut selaavat televisiokanavia, ruudulla vilahtavat nopeasti Pixarin vanhat lyhytanimaatiot. Leluja kunnostava vanha ukko taas on Geri lyhytleffasta "Geri's Game". Rexin kautta mukaan saadaan myös viittaus dinosaurusklassikko Jurassic Parkiin (1993). Andyn äidin auton rekisterinumero A113 viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkaan, missä monet Pixarin animaattorit ovat opiskelleet.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, kuvagallerioita, useita videoita elokuvan teosta, sen hahmoista ja näyttelijöistä, animaatiosta, ohjaajasta ja Pixarin työntekijöiden lyhyitä tarinoita. Mukana on myös kunnianosoitus Wheezyä ääninäyttelevän Joe Raftin muistolle, animaattoreiden esittely, vaihtoehtoinen alku, vitsivideoita, "Woody's Roundup" -musiikkivideo, Buzz Lightyearin selittämä video todellisesta avaruusasemasta, sekä lyhyt katsaus Toy Story 3:een (2010). Katsottavaa on yhteensä kahdeksi tunniksi ja vartiksi.

Yhteenveto: Toy Story 2 on huikea jatko-osa Pixarin debyyttielokuvalle. Filmi ei koskaan tunnu pakotetulta jatkolta, vaan siitä huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja ja tarinoiden kertomista kohtaan. Kyseessä on vahva hahmovetoinen tarina, missä onnistutaan todella syventymään henkilöihin. Elokuva on muutenkin yllättävänkin syvällinen teos, kun se alkaa pohdiskelemaan mm. elämän tarkoitusta. Elokuva tarjoaa myös monenlaisia tunteita ja sen aikana saa niin nauraa ja jännittää kuin itkeäkin. Jessien kertomus on todella hieno taidonnäyte tekijöiltä. Muutenkin filmi on taidonnäyte, sillä sen animaatiolaatu on parantunut huomattavasti ensimmäisestä Toy Storysta. Käsikirjoittajatiimi on kynäillyt nerokkaan tekstin, ohjaaja John Lasseter luo hienosti tunnelmaa ja ääninäyttelijätkin pistävät parastaan. Elokuva tempaisee heti mukaansa ja sen seikkailuun ja näiden fantastisten hahmojen pariin on mahtavaa palata yhä uudestaan ja uudestaan. Toy Story 2 on joissain puolissa parempi kuin edeltäjänsä, muttei lopulta kokonaisuutena nouse samalle huikealle tasolle, vaikka onkin aivan mielettömän hyvä jatko-osa. Jos ihastuit Pixarin loihtimaan elävien lelujen maailmaan ensimmäisessä osassa, älä missään tapauksessa jätä Toy Story 2:a katsomatta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 2, 1999, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995)

TOY STORY - LELUELÄMÄÄ

TOY STORY

Ohjaus: John Lasseter
Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Don Rickles, Jim Varney, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Annie Potts, John Morris, Erik von Detten, Laurie Metcalf, R. Lee Ermey ja Sarah Freeman
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: S

"Kohti ääretöntä ja sen yli!"

Toy Story - leluelämää on Pixar-animaatioyhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva. Vaikka leffa ilmestyi vuonna 1995, Pixarin historia ulottuu vuoteen 1974, kun Alexander Schure perusti tietokone-animaatiolaboratorion New York Institute of Technology -kouluun, unelmanaan tehdä ensimmäinen tietokone-animaatioelokuva. Schure värväsi työntekijöitä, mutta vaikka kaikki osasivat asiansa, oli selvää, että he tarvitsisivat oikeiden elokuvantekijöiden apua. Schure ja kumppanit neuvottelivat Kummisedän (The Godfather - 1972) ohjanneen Francis Ford Coppolan ja juuri ensimmäisen Tähtien sota -elokuvansa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) julkaisseen George Lucasin kanssa, jotka olivat innoissaan digitaalisesta elokuvanteosta. Lucas tarjosi heille töitä Lucasfilm-yhtiössään ja suuri osa suostuikin ottamaan paikan vastaan. Yhtiöllä työntekijät loivat mm. RenderManin, millä pystyi rakentamaan fotorealistisia kuvia tietokoneella, auttoi digiefektejä työstävää Industrial Light & Magic -yhtiötä elokuvien tehosteiden kanssa ja loi ensimmäisen lyhytanimaationsa, "Andrén ja Wally B:n seikkailut" ("The Adventures of André & Wally B." - 1984). Lucasin erottua vaimostaan Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluun (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) aikoihin Lucasfilmin rahatilanne muuttui huonompaan suuntaan ja työntekijät arvelivat saavansa kenkää. Tekijät päättivät luoda oman yhtiönsä, mutta koska he kokivat, että tietokoneet eivät olleet vielä valmiita täyspitkän elokuvan tekoon, he päättivät valmistaa tietokoneita itse ja niin syntyi Pixar Image Computer.
     Perustettuaan Pixar-yhtiön, tekijät hakivat rahoittajia ja löysivätkin sellaisen, Apple-perustaja Steve Jobsin. Walt Disney -yhtiö kiinnostui Pixarin koneesta ja hyödynsi sitä omissa elokuvissaan luomaan 3D-taustoja. Muuten koneet eivät kuitenkaan myyneet tarpeeksi ja lopulta 1990 Pixar luopui niiden myymisestä. Yhtiö päätti vihdoin keskittyä täyspitkän animaation tekoon, kehittäessään teknologiaa lyhytanimaatioiden, kuten "Luxo Jr:n" (1986), "Red's Dreamin" (1987), "Tin Toyn" (1988) ja "Knick Knackin" (1989) kautta. Näitä elokuvia oli ollut työstämässä John Lasseter, joka oli aiemmin työskennellyt Walt Disneyllä, mutta jonka yhtiö oli erottanut. Pixarin tekemät lyhytanimaatiot kiehtoivat Disneytä, joka halusi saada Lasseterin takaisin tekemään heille animaatioita, mutta Lasseter kieltäytyi. Disney ei kuitenkaan luovuttanut, vaan ehdotti, että yhtiö tuottaisi Pixarin ensimmäiset kolme animaatiota, jos saisi kunnolla näkyvyyttä ja ison osan leffan tuotoista. Disney oli ollut yksi parhaista kauppakumppaneista tietokoneiden myynnin suhteen ja lopulta Pixar suostuikin heidän tarjoukseensa ja filmin teko lähti vihdoin liikkeelle.
     Lasseter alkoi työstämään tarinaa Andrew Stantonin ja Pete Docterin kanssa (jotka ohjaisivat myöhemmin leffoja Pixarilla), mutta oikea juoni ei tuntunut kehittyvän. Elokuva oli aluksi täysin erilainen kuin lopullinen filmi, mutta se lähti kulkemaan lopulliseen suuntaansa, kun Disney-pomo Jeffrey Katzenberger ehdotti, että he tekisivät leffasta kaverikomedian, missä pääkaksikko ei aluksi voi sietää toisiaan. Projekti koki kuitenkin ongelmia, mitä enemmän Katzenberger siihen sekaantui, sillä hän halusi hahmoista ilkeämmät, jolloin elokuvan tekijöiden into projektia kohtaan alkoi hiipumaan. Elokuvaa ehdittiin jo animoimaan, mutta se päätettiin pistää poikki, kun kukaan ei enää ollut tyytyväinen näkemäänsä. Käsikirjoitusta alettiin työstämään uudelleen ja mukaan liittyi mm. myöhemmin Firefly-sarjan (2002) luonut ja The Avengersin (2012) ohjannut Joss Whedon. Muutama kuukausi myöhemmin elokuvan teko lähti taas kunnolla liikkeelle. Animaattorit olivat innokkaita, tietäessään tekevänsä elokuvahistoriaa, mutta studiopomoja vaivasi epävarmuus elokuvan menestyksestä.
     Lopulta Toy Story - leluelämää sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1995 (Suomessa vasta maaliskuussa 1996) ja se oli jättimenestys, mikä keräsi pelkkää ylistystä katsojilta ja kriitikoilta. Elokuva voitti useita palkintoja ja oli ehdolla mm. kolmesta Oscar-palkinnosta (paras käsikirjoitus, musiikki ja laulu) ja jopa voitti erikoispalkinnon elokuvahistoriallisesta saavutuksestaan ensimmäisenä täyspitkänä tietokoneanimaationa. Itse näin Toy Storyn jo pienenä lapsena ja ihastuin siihen tietty välittömästi, katsoen sen vain yhä uudestaan ja uudestaan. Intoni ei ole kadonnut, kun ikää on tullut lisää, vaan olen katsonut elokuvan tasaisin väliajoin samalla riemulla. Nyt kun elokuvan aloittama leffasarja on saamassa jo neljännen osansa (2019), päätin katsoa ja arvostella aiemmat osat uudestaan, alkaen tietty tästä merkkiteoksesta.

Kun lapset lopettavat leikkinsä ja poistuvat huoneesta, heidän lelunsa heräävät henkiin. Cowboy-nukke Woody nauttii nuoren Andy-pojan suosiosta, mutta tilanne muuttuu, kun Andy saa syntymäpäivälahjakseen upouuden ja teknisillä vimpaimilla varustetun avaruusrangerilelun, Buzz Lightyearin...

Toy Storyn päähenkilö on cowboy-nukke Woody (äänenä aina yhtä mahtava Tom Hanks), joka on omistajansa Andyn suosikkilelu. Tämän ja älykkyytensä vuoksi Woody toimiikin Andyn lelujen johtohahmona ja yrittää pitää järjestystä hieman hölmöjen lelujen keskellä. Mielenkiintoisen Woodysta tekee se, ettei hän ole mikään puhdas pulmunen, vaan hänen asemansa on tainnut hieman nousta päähän ja Buzzin saapuessa hän on valmis tekemään kaikkensa voittaakseen Andyn suosion takaisin - ja siihen kuuluvat kyseenalaisetkin ratkaisut. Katsojan moraali pistetään välillä koetukselle Woodyn tekojen vuoksi, mutta häneen on onneksi saatu lämpöä ja huolenpitoa, toisin kuin Disneyn entinen pomo olisi halunnut. Alkuperäisestä Woodysta puuttuivat kaikki positiiviset ominaisuudet ja on onni, että Pixarin tekijät sanoivat lopulta vastaan ja palasivat hyväsydämisempään, mutta paikoitellen hieman ristiriitaiseen hahmoon.
     Avaruussankari Buzz Lightyear (Tim Allen) on täydellinen vastakohta Woodylle, ollessaan teknologisesti kaikin tavoin kehittyneempi ja ollessaan muutenkin täysin eri maailmasta. Buzz ei itse asiassa edes tiedä olevansa lelu, vaan uskoo vakaasti olevansa oikea avaruusrangeri tärkeällä tehtävällä. Tämä tekee hänestä kiehtovan tapauksen, mutta samalla se herättää pienen epäkohdan leffan logiikassa: jos Buzz ei usko olevansa lelu, miksi hän muuttuu elottomaksi ihmisten läheisyydessä muiden lelujen vuoksi? Tämän virheen voi kuitenkin katsoa helposti sormien läpi ja vain nauttia Woodyn ja Buzzin yhteisistä kohtauksista, joissa jännite on korkealla.
     Muita leluja Andyn huoneessa ovat mm. erilaisista osista koostuva ja kärttyisä herra Perunapää (Don Rickles), hieman sarkastinen säästöpossu Röh (John Ratzenberger, joka on muuten jokaisessa Pixar-leffassa ääninäyttelijänä), Woodylle uskollinen vieterikoira Slinky (Jim Varney), Woodyn ihastuksen kohde, lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts), pelokas tyrannosaurus Rex (Wallace Shawn), sekä pieni vihreä sotilaskersantti (R. Lee Ermey). Leluhahmot ovat kaikin puolin mainioita, mielenkiintoisia, todella persoonallisia ja muistettavia tyyppejä. Nämä erinomaiset hahmot ovatkin yksi isoimmista syistä, miksi leffan pariin on mahtavaa palata yhä vain uudelleen.
     Ihmishahmoja leffassa taas ovat tietysti Andy-poika (John Morris), tämän vaippaikäinen pikkusisko Molly, heidän äitinsä (Laurie Metcalf), naapurin ilkikurinen poika Sid (Erik von Detten), sekä tämän viaton sisko Hannah (Sarah Freeman). Ihmishahmotkin toimivat, mutta heistä lähinnä vain kauhea Sid pääsee kunnolla esille.

Toy Story - leluelämää on todella ansainnut asemansa elokuvahistorian merkkiteoksena ja klassikkona. Sen tekninen toteutus, tietokoneanimaatio, teki siitä ensimmäisen laatuaan, eikä animaatiokulttuuri ollut enää koskaan samanlainen tämän ilmestyttyä. Toy Story - leluelämää lähti muovaamaan sitä, mihin suuntaan animaatioelokuvat kehittyivät ja sitä voikin kiittää siitä, millaisia mahtavia teoksia nykypäivän digivelhot onnistuvatkaan loihtimaan. Tai syyttää, ottaen huomioon, että tiedän ihmisiä, jotka suosivat huomattavasti enemmän perinteistä käsin piirrettyä animaatiota, eivätkä kunnolla vieläkään hyväksy tietokoneanimaatiota, joka on aika lailla syrjäyttänyt piirretyt. Itse rakastan molempia tyylejä ja olen aina yleisesti ottaen ihaillut sitä, että jotkut voivat herättää jollain tavalla piirretyt kuvat henkiin näin. Tietty nykypäivän leffoihin verrattuna on selvää, ettei ensimmäinen Toy Story näytä enää yhtä tajunnanräjäyttävältä kuin sen ilmestyessä, vaikka sitä katsoessa herääkin jatkuvasti tunne siitä, että on kokemassa jotain sensaatiomaista. Taustoista ei löydy samalla lailla käsittämättömän tarkkoja yksityiskohtia kuin nykyään, hahmot liikkuvat välillä hieman pökkelösti ja Sidin koira Scud näyttää keskeneräiseltä. Silti elokuva on pääasiassa kestänyt hyvin ajan julmaa hammasta ja sen visuaalisessa ilmeessä riittää paljon ihasteltavaa. Etenkin valon ja varjojen käyttö on ilmiömäistä.

Pelkkä ennennäkemätön toteutus ei kuitenkaan riittänyt siihen, että Toy Storysta on tullut tärkeä osa elokuvakulttuuria. Vaikuttava visuaalisuus ei ole tarpeeksi, jos leffasta ei löytyisi mitään sisältöä. Siksi onkin todella suuri onni, ettei elokuvaa ole lähdetty tekemään sillä ajatuksella, että häikäistään ihmiset teknisellä kikkailulla, vaan tekijöillä on ollut vahva tarina, minkä he ovat halunneet kertoa. Vaikka leffa kertoo elävistä leluista, on siihen saatu mukaan huimaa syvyyttä, simppeliä mutta erinomaista tarinankerrontaa ja kiehtovia hahmoja, joiden vuoksi seikkailuun lähtee erittäin mielellään niin lapsi kuin aikuinen. Kyseessä on juuri sellainen animaatio, joista itse pidän eniten, eli oikeasti koko perheelle tehty filmi. Toy Story - leluelämää ei koskaan aliarvioi katsojaansa. Se ei ole pelkkä lapsille tehty hassuttelu. Kyseessä on paljon enemmän, minkä ansiosta elokuvaa katsoo usein yhä aikuisiälläkin. Se sisältää myös paljon huumoria ja jännitystä (etenkin loppuhuipennus saa katsojan naulattua penkkiinsä, vaikka sen olisi nähnyt kuinka monta kertaa tahansa), minkä lisäksi filmillä on oikea sydän ja oikeassa kohtaa se onnistuu aidosti liikuttamaan. Nokkela käsikirjoitus ja karismaattiset ääninäyttelijät puhkuvat hieman kömpelösti liikkuviin digihahmoihin sielun, jolloin vanhentunut animaatio ei haittaa. Ohjaaja John Lasseter tekee mestarillista työtä tunteiden kanssa, Randy Newmanin säveltämät musiikit ovat fantastiset ja ihana "You've Got a Friend in Me" -kappale jää satavarmasti soimaan päässä. En voi muuta kuin nostaa hattua koko tekijätiimille, joka raatoi saadakseen tämän täydellisen paketin elokuvateattereihin koko maailman ihailtavaksi. Eikä ole ihme, että sama ihailu jatkuu yhä tänäkin päivänä.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, löytyy leffasta tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin jne. Mutta kun kyseessä on Pixarin ensimmäinen elokuva, suuri osa viittauksista ei tietenkään liity Pixarin muihin filmeihin. Leffasta voi kuitenkin bongata "Luxo Jr." -lyhytanimaation lampun (mikä esiintyy jo Pixarin logon aikana) ja sinisellä raidalla ja punaisella tähdellä varustetun keltaisen pallon, minkä lisäksi Andyn hyllystä löytyy kirjaversiot Pixarin lyhytleffoista "Andrén ja Wally B:n seikkailut", "Red's Dream", "Tin Toy" ja "Knick Knack". Tässä elokuvassa myös esitellään Pizza Planet -auto, mikä nähdään lähes jokaisessa Pixar-leffassa tämän jälkeen Ihmeperhettä (The Incredibles - 2004) lukuunottamatta. Andyn äidin auton rekisterinumero A113 on viittaus California Institute of the Artsin luokkahuoneeseen A113, missä monet elokuvan tekijöistä opiskelivat animaatiota. Buzz Lightyear tekee yhdessä kohtaa vulkanilaisen tervehdyksen Star Trekistä (1966-), jotkut äänitehosteet ovat suoraan Tähtien sodasta repäistyjä, Andyn sisko kuuntelee Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) "Hakuna Matata" -laulua, Sidin talon mattoja koristaa sama kuvio kuin Hohdon (The Shining - 1980) hotellin ja Pizza Planetin avaruusolioiden hakkaamispeli on selvä viittaus klassiseen scifikauhuleffaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979).

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen, mutta samalla se näyttää myös liian tarkasti, mitkä kohdat animaatiosta ovat vanhentuneet. Lisämateriaalia Blu-raylta löytää jopa kolmen ja puolen tunnin edestä. Mukana on monta pätkää elokuvan suunnittelusta, sen visuaalisen ilmeen teosta ja animoinnista. Lisäksi mukana on haastatteluja, trailereita ja muita mainoksia, kuvagallerioita, poistettuja kohtauksia, Pixarin tilojen esittely, lauludemoja, musiikkivideo, Pixarin työntekijöiden muistoja elokuvan teosta, pätkä jättimäisestä Buzz Lightyear -paraatipallosta, Buzz Lightyearin lyhyt selitys oikeasta avaruusmatkasta, sekä lyhyt vilkaisu Toy Story 3:een (2010).

Yhteenveto: Toy Story - leluelämää on huikean hieno leffa ja elokuvahistorian vahva merkkiteos mullistettuaan animaatiotuotannon pysyvästi. Vaikkei animaatiojälki ole yhtä yksityiskohtaista ja häikäisevän näyttävää kuin tämän päivän Pixar-elokuvissa, näyttää leffa yhä suurimmaksi osaksi todella hyvältä. Kun tietää leffan olevan ensimmäinen laatuaan, tätä katsoessa ei voi olla miettimättä, että on todistamassa jotain merkittävää. Elokuvaa tehneet voivatkin hyvillä mielin loppuelämänsä ajan kehua itseään, että olivat mukana luomassa elokuvahistoriaa. Pelkkä ennennäkemätön tekninen toteutus ei kuitenkaan vielä riitä klassikkoasemaan, miksi onkin hyvä, että tekijät ovat todella panostaneet käsikirjoitukseen. Tarina on erinomainen ja siitä löytyy paljon syvällisempiä puolia. Hahmot ovat aivan mahtavia ja ääninäyttelijät tuovat ne hienosti henkiin. Itse pidän eritoten siitä, ettei elokuva koskaan aliarvioi katsojaansa, eikä se ole puhtaasti lapsille tehty hömppä, vaan aidosti koko perheelle ja kenelle tahansa sopiva elokuva. Pixar todella teki ilmiömäisen työn Toy Storyn kanssa ja tämä kyllä kuuluu niiden elokuvien joukkoon, mitkä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Lopuksi täytyy muuten vielä kysyä... kuinka moni teistä näki leffan lapsena ja sen jälkeen useaan otteeseen leikkien jälkeen poistui huoneesta, jäi hetkeksi odottamaan ulkopuolelle ja syöksyi sitten takaisin sisään katsoakseen, elävätkö lelut oikeasti? Enhän ollut ainoa?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story, 1995, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Cars 2 / Autot 2 (2011)

CARS 2 (2011)

AUTOT 2

Ohjaus: John Lasseter ja Brad Lewis
Pääosissa: Larry the Cable Guy, Owen Wilson, Michael Caine, Emily Mortimer, John Turturro, Eddie Izzard, Thomas Kretschmann, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Bonnie Hunt, Paul Dooley, Lloyd Sherr, Jason Isaacs ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2006 Cars, eli suomalaisittain Autot oli suuri menestys ja kriitikot pääasiassa pitivät elokuvasta. Leffan oheistuotteina tehdyt autolelut yms. myivät myös erinomaisesti, joten animaation tehneellä Pixar-yhtiöllä ei rahasta ollut pulaa. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Toinen osa ilmoitettiin vuonna 2008 ja sen oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2012, mutta julkaisua päätettiin aikaistaa vuodella. Cars 2, eli suomeksi Autot 2 saikin ensi-iltansa kesällä 2011 ja oli myös iso kassamagneetti. Vaikka elokuva tienasi enemmän kuin edeltäjänsä, ei se saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Kriitikot lähinnä haukkuivat leffaa ja se onkin saanut tittelin "huonoin Pixar-elokuva". Itse en ole koskaan ymmärtänyt vihaa, joka kohdistuu Autot-elokuvia kohtaan. Ensimmäinen on mielestäni jopa todella hyvä. Olen kyllä sitä mieltä, että Autot 2 kuuluu Pixarin heikoimpien osien joukkoon, muttei se tee siitä huonoa pätkää. En tosin käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, enkä edes muista, missä ja miten näin sen ensimmäisen kerran, mutta olen kuitenkin katsonut sen muutamaan otteeseen ja omistan sen Blu-rayna. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot 2 ja arvostella se. Lisämainintana vielä, että haastoin suuren Walt Disney -fanin, eli Rinki tinki tinki -blogin Annan kilpailuun siitä, kumpi ehtii julkaista Autot 2 -arvostelun ensin. Häviäjä joutuisi mainostamaan toisen sivua omalla sivullaan. Hän sai arvionsa ulos jo eilen, mikä tarkoittaa, että minä valitettavasti hävisin. Jos siis Disneyn (tai Pixarin) animaatiot innostavat teitä, niin kannattaa todellakin käydä lukemassa hänen arvostelujaan, sillä niistä huokuu rakkaus kyseisiä filmejä kohtaan! Mukana on myös paljon kirjoituksia Disney-leffojen musiikeista, hahmoista ja tunteista, minkä lisäksi hänellä on toinenkin sivu, Ihmeiden aukio, jonne hän kirjoittaa mm. Disneyn näytellyistä elokuvista ja oheistuotteista, joten sivut sisältävät paljon tutkittavaa moneksi päiväksi. Nyt takaisin Autot 2:n pariin; tämä arvostelu on omistettu sinulle Rinki tinki tinkin Anna!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Autot!

Matkatessaan Salama McQueenin kanssa uudessa World Grand Prix -kilpailussa, hinausauto Martti päätyy mukaan agenttitehtävään, kun kaksi brittivakoojaa luulevat hänenkin olevan agentti.

Salama McQueen (Owen Wilson) on löytänyt täydellisen tasapainon rauhallisen elämänsä ja kuuluisuutensa välille. Kun hän on käynyt voittamassa pari kilpailua, hän palaa aina Syylari Cityyn viettämään aikaa ja arvostamaan hiljaisuutta. Salama onkin kulkenut kehityskaarensa läpi, eikä hänelle tapahdu oikeastaan mitään uutta. Mukaan on kuitenkin lisätty ylimielinen formula-auto Francesco Bernoulli (John Turturro), joka käy jatkuvasti itsekkyytensä takia Salaman hermoille, jolloin hänen on pakko pystyä voittaa Francesco. Muuten hän jää selkeämmin sivurooliin.
     Elokuvan pääosassa nähdäänkin nimittäin hinausauto Martti (Larry the Cable Guy), mikä on mitä luultavimmin suurin syy siihen, miksei leffasta pidetä. Lapsille Martti on tietysti hassu toilailija, mutta aikuiskatsojat pitävät häntä aika varmasti vain rasittavana. Martti oli mielestäni toimiva hölmöilijäsivuhahmo edellisessä osassa ja sellaiseksi hänen olisi pitänyt jäädä, sillä onhan se pakko myöntää, että hän on aika ärsyttävä. Martti ei kuitenkaan pilaa teosta, mutta vie siitä silti hieman makua, ollessaan jatkuvasti täysi tollo.
     Brittiläiset vakoojat ovat James Bondia paljon muistuttava Finn McMissile (Michael Caine) ja kokelas Holli Shiftwell (Emily Mortimer). Molemmat omaavat erilaisia taitoja; toinen on fiksumpi tietokonehommissa ja toinen on parempi taistelemisessa. Kummatkin on varusteltu erilaisilla agenttilaitteilla, jotka myös tuovat mieleen 007:n. Finn on herrasmies, joka on hoitanut alansa hommia jo vuosia, kun taas Holli ei ole aiemmin erityisemmin ollut mukana kenttätyössä. Molemmille on onneksi saatu luotua tähtihetkiä, jolloin he pääsevät loistamaan myös yksinään. Agenttihommissa nähdään mukana nopeasti myös vakoojalentokone Siddeley (Jason Isaacs) ja amerikkalaisagentti Leland Turbo (myös Isaacs).
     Elokuvassa nähdään tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Syylari Cityn tutut Salaman tyttöystävä Salli-neiti (Bonnie Hunt), ferrari-intoilija Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän ystävä Guido (Guido Quaroni), hippi Klainari (Lloyd Sherr), sota-auto Kessu (Paul Dooley), kahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), elvistelevä Ramone (Cheech Marin) ja ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) tekevät paluun, mutta he eivät ole kovin isoissa rooleissa. Doc Hudsonia ja paloauto Punaa ei nähdä lainkaan, sillä heidän ääninäyttelijänsä menehtyivät ennen elokuvan tekoa. Myös Salaman kuljetusrekka Make (kaikissa Pixar-elokuvissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) esiintyy lyhyesti.
     Finnin ja Hollin lisäksi uusia hahmoja ovat World Grand Prixin perustanut sir Miles Axlerod (Eddie Izzard) ja paha professori Zündapp (Thomas Kretschmann). Ilkikurinen professori lisää James Bond -henkeä.

007-viittaukset ovatkin niitä, joiden takia vanhempikin voi katsoa tämän lastensa kanssa, sillä pääasiassa tämä on lähinnä perheen pienille suunnattu. Vitsit ovat suurimmaksi osaksi lapsellisia, vaikka muutamia kohtia on mukana aikuisempaankin makuun. Esimerkiksi lentokenttäkohtauksessa yksi pahisautoista putoaa jäteauton säiliöön, joka voi olla lapsista koomisen näköistä, mutta aikuiset voivat löytää siitä enemmän riemua, tajutessaan, mitä säiliö on todellisuudessa täynnä. Suurimmaksi osaksi Autot 2:n hauskuus syntyy Martista ja jos häntä pitää sietämättömänä, niin leffan katsominen voi tuottaa suuria vaikeuksia. Leffassa luotetaan siihen, että katsojaa naurattaa Martin hölmöilyjen lisäksi hänen hassu puhetapansa ja tyhmyytensä. Ja noh, kyllähän se on ihan huvittavaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin asti... mihin se pariin otteeseen valitettavasti menee. Onneksi itse kuitenkin pidän useita typeryyksiä ihan koomisina, jolloin elokuva tarjoaa muutamat naurut. Jotkut vitsit taas aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunnetta, eivätkä valitettavasti hyvällä tavalla.

Agenttiteos kun on kyseessä, Autot 2 sisältää paljon toimintaa. Tarkoitan siis erittäin paljon toimintaa, mikä on yllättävää, etenkin kun muu kokonaisuudesta on niin lapsiystävällistä meininkiä. Nopeatempoisessa aloituskohtauksessa nähdään jopa suuren luokan räjähdys, jossa aivan varmasti tuhoutuu useita autoja! Elokuvan ikäraja oli itse asiassa aiemmin S, eli sallittu, mutta usean vanhemman valittaessa toiminnasta, sitä piti nostaa korkeammaksi. Räjähdysten lisäksi mukana on muutamia kohtauksia, jotka sisältävät paljon ammuskelua. Ei kuitenkaan hätää, kenellekään ei näytä käyvän mitään pahaa ja kohdat on yritetty saada hauskoiksi, joten lapsille tämä ei mitä luultavimmin aiheuta painajaisia. Toimintakohdissa ei ole kuitenkaan mitään erityistä, vaan ne ovat vain lähinnä jokseenkin viihdyttäviä, kuten on myös koko agenttisekoilu, kun Finn ja Holli eivät vain tunnu tajuavan, että Martti todella on pelkkä hinausauto. Pariin otteeseen vakoojahommat käyvät kuitenkin tylsiksi, kun lastenleffa ei kykene löytämään lajityypille tyypillisiä potentiaaleja, kun sitä rajoittaa lapsiystävällisyys. Parhaita hetkiä leffassa ovatkin World Grand Prix -kisat, joihin on saatu mukaan oivallista jännitettä ja jotka on upeasti saatu muistuttamaan todellisia autokilpailuita. Etenkin Japanin kisan aikana nähtävät kuvat autoista kaahailemassa ovat suurimmaksi osaksi oikeista ajoista kopioitua, jolloin niissä on todellinen henki mukana. Heti Salaman ja muiden ampaistessa vauhtiin lähtöruudulta, teos kiskaisee napakasti mukaansa. Valitettavasti jokaisen kisan aikana tapahtuu agenttihommia, jolloin ne tunkevat kilpailujen päälle kaiken aikaa.

Hienointa koko filmissä on kuitenkin nähdä lisää autojen maailmaa, sillä kisojen nimen mukaisesti elokuvassa vieraillaan muissakin maissa kuin Yhdysvalloissa, jonne edellinen osa sijoittui. Japanin lisäksi leffassa käydään Ranskassa, Italiassa ja Isossa-Britanniassa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla, miten ihmisten kulttuuria on muutettu autokulttuuriin. Varsinkin Japanin pääkaupunki Tokiota esitellään paljon ja mukaan on otettu tuttuja juttuja, kuten räikeät mainostaulut kaduilla, sumopainijat ja kummalliset huipputeknologiset vessat. Italian kisoja taas on katsomassa paaviauto ja Lontoossa järjestettävän kisan yleisössä on mukana tietty kuningatar. Olisi erittäin kiehtovaa tietää, millaista olisi tämän automaailman viidakoissa tai kehitysmaissa, joissa on karut oltavat. Millainen olisi Suomen automaailma? Tällaiset asiat rikastuttavat elokuvaa todella paljon, mutteivät valitettavasti nosta tasoa korkeammaksi, sillä mukana ei ole samanlaisia oivallisia teemoja ja pohdintoja elämän tärkeistä asioista, joita ensimmäisessä osassa oli. Martti ei hahmona tunnu kehittyvän lähes ollenkaan elokuvan aikana, vaikka pientä syvällisyyttä onkin mukaan yritetty tunkea.

Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan animoinnista, joka on erinomaisen upean näköistä! Jos useista laajoista kaupunkikuvista otettaisiin autot pois, voisi kuvitella katsovansa oikeaa videokuvaa! Eri kaupungit on saatu siirrettyä mielettömän hienosti animaatioksi ja mukana on erittäin paljon pieniä yksityiskohtia. Ei voi muuta kuin ihailla uskomatonta työtä, jonka animaattorit ovat tehneet Pixarilla. Autot 2 on monessa kohtaa visuaalisesti kaunis elokuva. Ohjauksesta vastaa tässäkin John Lasseter, jota on ollut auttamassa Brad Lewis. Harmillisesti Lasseter ei ole tällä kertaa ihan onnistunut kokonaisuuden kanssa, vaikka mukana onkin monia yksittäisiä hyviä juttuja. Lasseter myös ääninäyttelee todella lyhyesti esiintyvää hahmoa John Lassetire. Hän ja Lewis ovat olleet luomassa elokuvan tarinaa, mutta käsikirjoituksen on työstänyt Ben Queen. Hänkään ei ole onnistunut erityisen hyvin. Todella toimiva idea leffan pohjalla kuitenkin on. Musiikit on tällä kertaa säveltänyt Michael Giacchino, joka on tehnyt useassa kohtaa mainiota työtä, mutta leffan läpi kulkeva agenttiteema ei ole kovin ihmeellinen.

Tämäkin Pixar-elokuva sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään jälleen Martin rekisterinumerona, mutta myös vakoojalentokone Siddeleyn sivuperäsimessä. Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto nähdään myös kaksi kertaa, ensin alun televisio-ohjelmassa ja toisen kerran lopun kisassa. The Incrediblesiin (Ihmeperhe - 2004) viitataan leffanäytöskyltillä, jossa mainostetaan elokuvaa "The Incredimobiles". Ratatouilleen (Rottatouille - 2007) viitataan Gusteau's -ravintolalla, jonka nimi on muutettu Gastow'siksi. Bravesta (Urhea - 2012) tuttu perhepotrettikangas vilahtaa erään pubin seinällä. Lopputeksteissä on kuva "Luxo Jr." -lyhärin nimikkolampusta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Valitettavasti lisämateriaalina Blu-raylla on vain Toy Story -lyhytelokuva "Hawaiian Vacation" ja "Martin Tarinatalli" -jakso "Air Mater", joka mainostaa sarjan lisäosaa Planes (Lentsikat - 2013). Jostain syystä Blu-rayn tekstitykset ovat isot ja keltaiset, mikä aluksi hieman häiritsee katselukokemusta.

Yhteenveto: Autot 2 on ihan kiva agenttihölmöily, mutta siitä puuttuu tietty henki, joka teki ensimmäisestä osasta niin hyvän. Elokuva on selvästi lapsiystävällisempi, minkä huomaa toilailuhuumorista, Martin tehdessä typeryyksiä läpi elokuvan. Kuitenkin leffassa on paljon enemmän toimintaa, räjähdyksiä ja ampumista kuin animaatioissa yleensä, mikä rikkoo lastenelokuvatunnelmaa ja tarjoaa vanhemmillekin jotain. Vakoojaseikkailut ovat ihan viihdyttäviä, mutta parasta on kuitenkin katsoa Salama McQueenin kisoja, sekä miten eri maiden kulttuurit on muutettu automaailmaan sopiviksi. Elokuvan aikana ei valitettavasti tapahdu erityistä kehittymistä päähahmoille, vaan sekä Salama että päähenkilönä toimiva Martti ovat aika lailla samanlaiset lopussa kuin alussakin. Visuaalisesti teos on kuitenkin huikean hieno. Animointi on upeaa ja mukana on useita kohtia, joissa ei voisi olla varma, onko kyseessä animaatio vai valokuva, jos autot poistettaisiin kuvista. Jos pidit edellisestä osasta, niin vilkaise myös Autot 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta ihan kiva kuitenkin. Lapsille tämä toimii varmasti parhaiten ja leffan jälkeen vanhemmat pääsevät jälleen ostamaan uusia autoleluja jälkikasvuilleen. Syvällisiä Pixar-elokuvia fanittavat luultavasti pettyvät tähän. Vaikka kyseessä on ehkä jopa yhtiön heikoin teos, ei se kuitenkaan huono ole ja mielenkiinnolla jään odottamaan Autot 3:a...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2017 - Muokattu 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Cars 2, 2011, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Cars / Autot (2006)

CARS (2006)

AUTOT

Ohjaus: John Lasseter ja Joe Ranft
Pääosissa: Owen Wilson, Larry the Cable Guy, Bonnie Hunt, Paul Newman, Michael Keaton, Tony Shalhoub, Michael Wallis, Cheech Marin, George Carlin, Jenifer Lewis, Paul Dooley, Katherine Helmond, Guido Quaroni, Richard Petty ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: S

Cars, eli suomeksi Autot on Pixar-animaatioyhtiön huippumenestynyt elokuva, jonka takia usean vanhemman lompakot ovat tyhjentyneet, kun heidän pikkupoikansa ovat halunneet leffan pohjalta tehtyjä autoleluja sun muita oheistuotteita. Elokuvan idea lähti liikkeelle jo 1998, kun Jorgen Klubien alkoi työstämään tarinaa "The Yellow Car". Leffan oli tarkoitus olla Pixarin kolmas elokuva A Bug's Lifen (Ötökän elämää - 1998) jälkeen, mutta se ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, kunnes John Lasseter keksi autoihin liittyvän idean, ollessaan matkalla perheensä kanssa. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla liikkeelle ja lopulta Autot ilmestyi teattereihin loppukeväästä 2006. Se oli suuri hitti ja monet - jopa kriitikot - rakastivat elokuvaa. Kuitenkin vuosien varrella leffan suosio on laskenut aikuisten keskuudessa ja monet haukkuvat sitä nykyään yhdeksi Pixarin huonoimmista teoksista. Monille tuottaa suurta ongelmaa se, että elokuva kertoo puhuvista autoista ja he kokevat elokuvan siten liian lapsellisena. Jostain syystä heille ei ollut vaikeata hyväksyä puhuvia leluja (Toy Story - 1995), puhuvia ötököitä (Ötökän elämää) tai puhuvia kaloja (Finding Nemo / Nemoa etsimässä - 2003), mutta puhuvissa autoissa menee se raja. Suosion lasku voi johtua myös siitä, ettei jatko-osa Cars 2 (Autot 2 - 2011) saanut kovin hyvää vastaanottoa, minkä takia monet alkoivat haukkua myös edeltäjää. Jatko-osasta tosin vasta ensi viikolla, nyt keskitytään tähän elokuvaan. Itse näin Autot vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, sillä en silloin ollut innoissani autoista. Kun näin leffan, pidin sitä ihan hyvänä ja ostin sen jossain kohtaa DVD:nä. Muutama vuosi sitten päivitin teoksen Blu-raylle ja olen nähnyt Autot hieman yli viisi kertaa elämäni aikana. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot ja arvostella se.

Nuori kilpa-auto Salama McQueen on matkalla kohti suurta finaalia, mutta epäonnekkaan tapahtuman kautta hän päätyy pieneen Syylari Cityyn, jossa hän aiheuttaa ongelmia. Salaman täytyy korvata vahingot ja ehtiä kisoihin, mutta onko rauhallinen elämä sittenkin sitä, mitä hän kaipaa, eivätkä maine ja kunnia...

Salama McQueen (Owen Wilson) on itserakas ja koppava nuori auto, joka uskoo olevansa kaikista paras ja haluaa nousta kaikkien aikojen suurimmaksi kilpakaaraksi. Elokuvassa on otettu riski siinä, että hahmo on aikamoinen egopullistelija, sillä siinä voisi helposti käydä niin, etteivät katsojat pitäisi hänestä. Vaikka voi olla, että Salama muuttuisi pikkukaupungissa paremmaksi ihmi... siis autoksi, ei hänestä välttämättä siltikään pidä, jos hänestä ei välittänyt aiemmin. On kuitenkin hienoa, että riski on otettu ja se todella toimii. Pidän myös siitä, että Salama on heti suosittu, eikä tarina kulje niinkin tavanomaisesti, että kyseessä olisi pikkukylän nuorukainen, joka haaveilee jostain suuresta ja jossain kohtaa saavuttaa sen, jolloin kaikki on onnellista ja tutut voivat olla ylpeitä. Salaman henkinen matka on erinomaisesti luotu läpi leffan.
     Monet aikuiskatsojat inhoavat Syylari Cityn hinausauto Marttia (Larry the Cable Guy), joka on usein äänestetty yhdeksi ärsyttävimmistä leffahahmoista ikinä. Itse en ole kuitenkaan sitä mieltä. Vaikka Martilla on muutamat rasittavat hetkensä, on hänellä silti kultainen sydän, jonka takia hänestä voi todella helposti pitää... kunhan hän ei esiinny tämän enempää tarinassa. Martti on selkeä vastakohta Salama McQueenille, ollessaan ruostunut vanha rämä, mutta hän ei siitä välitä, vaan ajaa vaan menemään. Martti on teoksen komediallinen sivuhahmo ja sellaisena hän on onnistunut.
     Syylari Cityssä Salama tapaa myös Salli-neidon (Bonnie Hunt), joka pitää kilpa-autoja itsekkäinä lurjuksina - ei hän selvästi väärässä ole - mutta alkaa tietty lämmetä Salamalle leffan kulkiessa eteenpäin. Muita Syylari Cityn autohahmoja ovat tuomarina toimiva Doc Hudson (legendaarinen Paul Newman), renkaita myyvä keltainen Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän sininen kaveri Guido (Guido Quaroni), lakia valvova Sheriffi (Michael Wallis), uusiutuvaa bensiiniä käyttävä hippi Klainari (George Carlin), toisessa maailmansodassa palvellut Kessu (Paul Dooley), bensakahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), vauhtiraitainen elvistelijä Ramone (Cheech Marin), ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) ja ujo paloauto Puna (elokuvan toinen ohjaaja Joe Ranft). Muuten hahmot ovat muistettavia ja heille on saatu tarkoitus, mutta Floora ja Ramone, joilla tuntuu olevan jotain meneillään, tuntuvat päätyvän taka-alalle jatkuvasti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpa-auto Jasu Juntti (Michael Keaton), joka on Salaman tapaan ylimielinen, mutta enemmän kiusaajahenkisempi ja inhottava; fanien suosikkiauto Kunkku (Richard Petty), joka on voittanut useita kisoja aiemmin; sekä Salaman kuljetusrekka Make, jonka äänenä kuullaan kaikissa aiemmissakin Pixar-leffoissa ääninäytellyt John Ratzenberger.

Nimensä mukaisesti Autot kertoo tosiaan autoista ja kuten olen jo sanonut, elävistä sellaisista. Elokuvassa ei nähdä yhtä ainoaa ihmistä, vaan autohahmot elävät maailmassa, joka näyttää muuten lähes täysin meidän maailmaltamme. Elokuvassa onkin kiehtovaa nähdä, millaisen kulttuurin autot ovat luoneet itselleen ja kuinka ihmisten monia juttuja on muutettu autoille sopiviksi, kuten se että kahviloissa tarjotaankin bensiiniä kahvin sijaan. On hauskaa tutkia taustoja ja huomata, millaisen maailman tekijät ovat luoneet. Ihmisten lisäksi myös eläimet ovat autoja; esimerkiksi lehmät ovat traktoreita, jotka lähinnä vain nukkuvat pelloilla. Tietenkin tarkkaan mietittynä elokuva herättää myös hirveän määrän kysymyksiä kuten: "Miten autot syntyvät, vai valmistetaanko ne tehtaissa?" "Miksi autoilla on hampaat, jos heidät tankataan bensalla tavallisten autojen tapaan?" "Miksi autoissa on ovet, kun ei ole ihmisiä kuljettajiksi?" On olemassa teorioita siitä, että vuosia aiemmin tapahtui koneiden ylösnousemus ja kaikki ihmiset hävitettiin, jolloin autoille kehittyi oma tietoisuus ja he ottivat vallan, mutta sitä ei Pixar ole varmistanut. Näin koko perheen elokuvan saa nopeasti muutettua todella synkäksi ja pelottavaksi, joten ehkei kannata miettiä teosta liian monimutkaisesti.

Pohjimmiltaanhan Autot on kertomus itsensä löytämisestä ja elämän tärkeiden asioiden ymmärtämisestä, eli sellainen tarina, josta löytyy opetus lapsille. Mukana onkin erinomaisia hetkiä, joissa nämä tajuamiset iskevät hahmoihin ja varsinkin kun tarinaa osataan kuljettaa rauhallisesti eteenpäin, nämä hetket ovat oikeasti uskottavia. Vaikka juoni kilpa-autosta, joka haluaa olla kaikista paras, vetoaa luultavasti paremmin lapsiin, on mukana aikuisillekin sisältöä, josta he huomaavat, että mukana on kunnon sielu. Aikuisille on myös huumoria tarjolla. Lapset eivät varmasti tajua, mitä on meneillään, kun Salaman kaksi fanityttöautoa näyttävät etuvalonsa idolilleen, mutta vanhempi saattaa helposti tirskahtaa tälle. Urheilua seuraavat vanhemmat ymmärtävät myös viittaukset eri henkilöihin, joita on ferrarikuskeista aina Arnold Schwarzeneggeriin asti (jota ei Arska itse valitettavasti esitä). Lapsille on tietysti mukana hassuttelua ja kohellusta, varsinkin Martin puolelta, minkä lisäksi vauhdikkaat kisakohtaukset tarjoavat onnistunutta jännitettä. Pixar on tunnettu siitä, että yhtiön leffoista löytyy aitoja tunteita erikoisista paikoista ja autot on saatu niin samaistuttaviksi hahmoiksi, että välillä jopa unohtaa katsovansa elokuvaa autoista. Leffassa on kauniita hetkiä, jotka eivät kiirehdi ja riemua, joka tarttuu helposti yleisöön. En voi millään käsittää inhoa leffaa kohtaan, sillä se tarjoaa hienoja kohtauksia, hyviä hahmoja, mielenkiintoisen tarinan, kiehtovan maailman, hauskoja juttuja, kunnon tunteita ja mainioita oivalluksia.

Elokuva on animoitu erittäin huikeasti! Itse autojen ulkonäkö on aika perinteistä Disneylle ja Pixarille, mutta kun katsoo tarkemmin, kuvista löytää ties mitä yksityiskohtia. Moniin autoihin on esimerkiksi lisätty heijastukset, joihin on selvästi käytetty paljon aikaa. Laajat kuvat suurista katsomoista ovat upeita, mutta myös Syylari Citysta on tehty kaunis paikka. Autojen ulkomuotoja on hauskasti lisäilty myös esimerkiksi kallioihin, joita näkyy taustoilla. Leffan ohjauksesta vastaa John Lasseter, joka on aiemmin ohjannut Pixarin teokset Toy Story, Ötökän elämää ja Toy Story 2 (1999), eli hän kyllä osaa asiansa. Lasseterin lisäksi ohjaajana toimi myös Punaa ääninäyttelevä Joe Ranft, joka menehtyi auto-onnettomuudessa hieman alle vuotta ennen leffan ilmestymistä. Käsikirjoittajatiimi - johon myös Lasseter ja Ranft kuuluivat - on tehnyt oivaa työtä tarinan ja repliikkien kanssa. Äänitehosteissa on päästy leikkimään eri autojen äänillä, mikä lisää vauhdin hurmaa. Musiikista vastaa Randy Newman, joka sävelsi musiikit myös neljään ensimmäiseen Pixar-leffaan. Ei siis ihme, että musiikit tuntuvat paikoitellen tutuilta, jos ne teokset on nähnyt. Sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, kuten elokuvassa käytetyt kappaleet "Real Gone" (Sheryl Crow) ja "Life is a Highway" (Rascal Flatss) tekevät.

Pixar on tosi tunnettu siitä, että yhtiö lisää elokuviinsa piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin, jne. eikä Autot ole poikkeus. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 esiintyy kahteen kertaan, aluksi junan keulassa ja sitten Martin rekisterinumerona. Toy Storysta tuttu Pizza Planet -auto nähdään suuressa kisassa Elvis-auton vieressä. Toy Storyyn viitataan myös Salama McQueenin kilpanumero 95:llä (Toy Story ilmestyi 1995), sekä Salaman renkaissa olevalla logolla Lightyear, joka viittaa Buzz Lightyear -hahmoon. Myös Dinoco-yhtiö on nähty kyseisessä lelufilmissä. Leffassa nähdään myös mm. Jackalope lyhytelokuvasta "Boundin'", linnut lyhytelokuvasta "For the Birds", Apple-yhtiön logo valkoisessa autossa ja Pixarin studiorakennus filmin lopussa. Viittaukset luovat hauskaa lisäsisältöä teokseen ja tekevät uusista katselukerroista kiehtovia.

Blu-rayn kuvanlaatu on huikea! Valikko on sen sijaan kamala ja todella hämmentävä. Lisämateriaalit löytyvät kahdesta paikkaa. Vasemmalla olevasta Martin kuvasta pääsee "Car Finder" -peliin, jota voi pelata koko leffan ajan, sekä neljään lyhytelokuvaan; mm. "One Man Band", joka näytettiin teattereissa ennen Autot-elokuvaa. Oikealla olevasta Toy Storyn autoversiokuvasta löytyy tekijöiden suosikkikohtauksia, poistettuja kohtia, elokuvan teosta kertovia lyhyitä pätkiä, sekä "The Inspiration for Cars", jossa näytetään, miten leffan suunnittelu käynnistyi. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Autot on todella mainio teos ja ehdottomasti Pixarin aliarvostetuin elokuva. Mukana on kiinnostava tarina, syvällisiä ajatuksia ja oivalluksia, ja hauskoja hetkiä sekä lapsille että aikuisille. Autojen maailmaa on mielenkiintoista miettiä, muttei kannata liikaa, koska muuten aivot menevät ihan solmuun. Salama McQueen on erinomainen päähenkilö ja on hienoa nähdä hänen kehittymiskaarensa leffan aikana. Vaikka Martti onkin muutamassa kohtaa hieman ärsyttävä, ei hän ole niin rasittava kuin monet väittävät. Muutkin hahmot ovat toimivia ja lähes jokaisesta löytyy oma mainio puolensa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja todella hienosti animoitu. Leffa on paikoitellen jopa kaunis. Suosittelen katsomaan Autot, etenkin jos fanitat autoja. Uskon, että monet aikuisetkin nauttisivat teoksesta, kunhan he pääsisivät yli siitä faktasta, että hahmot ovat autoja, eivätkä kuuntelisi niitä, jotka eivät päässeet siitä yli. Koko perheen yhteiseen leffahetkeen tämä sopii erinomaisesti. Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet hauskat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pixar.wikia.com
Cars, 2006, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures