Arvostelu: 365 päivää: Tämä päivä (365 dni: Ten dzień - 2022)

365 PÄIVÄÄ: TÄMÄ PÄIVÄ

365 DNI: TEN DZIEŃ

Ohjaus: Barbara Białowąs ja Tomasz Mandes

Pääosissa: Anna-María Sieklucka, Michele Morrone, Magdalena Lamparska, Otar Saralidze ja Simone Susinna

Genre: erotiikka, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

Blanka Lipińskan kirjaan perustuva elokuva 365 päivää (365 dni - 2020) nousi suureen suosioon, kun se ilmestyi Netflixissä kesällä 2020. Jatko-osan teko lähti heti liikkeelle, mutta kuvauksia jouduttiin siirtämään koronaviruspandemian takia. Kuvaukset käynnistyivät lopulta toukokuussa 2021 ja nyt 365 päivää: Tämä päivä on saapunut Netflixin valikoimaan. Itse inhosin syvästi ensimmäistä elokuvaa, mutta ehdin onneksi hetkellisesti unohtaa koko homman, kunnes Netflix ryhtyi mainostamaan jatko-osaa. Tuskaillen pistin 365 päivää: Tämän päivän pyörimään heti julkaisupäivänä.

Laura ja Massimo menevät naimisiin ja viettävät kuherruskuukauttaan. Kuitenkin kun Massimosta paljastuu ikäviä puolia, Laura hyppää puutarhuri Nachon matkaan.

Anna-María Sieklucka ja Michele Morrone palaavat rooleihinsa Laurana ja rikollispomo Massimona, jotka jatkavat epätervettä parisuhdettaan. Laura-poloinen on jopa suostunut Massimon vaimoksi, mutta ryppyjä rakkauteen muodostuu, kun Massimon likaisia salaisuuksia nousee esille. Varoitusmerkithän olivat toki olemassa, lähtien ihan jo siitä, että Massimo alun perin kidnappasi Lauran, mutta silti tällainen petollinen käytös tulee yllätyksenä. Morrone ampuu välillä yli esittäessään mafiapomoa, mutta tekee silti ihan kelvollista työtä Siekluckaan verrattuna, joka sopisi näyttelijälahjoillaan lähinnä pornoon kuin ihka oikeaan elokuvaan. Tai siis epätoivoiseen yritykseen ihka oikeasta elokuvasta.

     Magdalena Lamparska ja Otar Saralidze tekevät myös paluun rooleihinsa Lauran parhaaksi kaveriksi Olgaksi ja Massimon kätyriksi Domenicoksi. Uutena hahmona elokuva esittelee puutarhuri Nachon (Simone Susinna), johon Laura tietty iskee silmänsä Massimon metkujen jälkeen. Sivunäyttelijät eivät vähemmän yllättäen vakuuta. Lamparska on hieman ärsyttävä bestiksenä ja Saralidze ja erityisesti Susinna jäävät aikamoisiksi puupökkelöiksi.

Ensimmäinen 365 päivää -elokuva päättyi siihen, kun raskaana olevaksi paljastunut Laura oli automatkalla, kun hänen kimppuunsa käytiin tunnelissa, minkä Massimo sai tietää puhelimen välityksellä. Jos olit jo ehtinyt unohtaa tämän, ei hätää, sillä niin taisivat unohtaa myös käsikirjoittajat. Jatko-osan alussa Laura on kunnossa ja menossa naimisiin Massimon kanssa, eikä vauvasta ole puhettakaan. Tärkeintä oli muistaa, että kyseessä oli kaamea Fifty Shades -trilogian (2015-2018) kopio, jossa pääpari paneskelee menemään siellä sun täällä, lukuisten pop-kappaleiden jumputtaessa taustalla. Ensimmäisen elokuvan tavoin suuri osa jatko-osastakin tuntuu siltä kuin katsoisi useamman musiikkivideon putkeen, joiden sisältö on pelkkää samojen näyttelijöiden feikkiseksiä.

Kaipa ihan vain se kelpaa joillekin, mutta itse kaipasin ensimmäisen tunnin ajan jotain sellaista, mitä juoneksikin kutsutaan. Kun puolessa välissä elokuvaa syntyy vihdoin sitä konfliktia pääparin välille, elokuva saa aikaiseksi edes jonkinlaisen tarinantapaisen, mutta eipä sekään vähä lopulta vakuuta. Fifty Shades -leffojen tavoin 365 päivää -sarjakin vaikuttaisi yrittävän kääntyä trillerimäiseen suuntaan - tosin epäonnistuen. Yritykset esittää mafiajännäriä näyttäytyvät lähinnä tahattomana komediana. Myös jotkut elokuvan pyrkimyksistä näyttäytyä seksikkäänä tarjoavat vain suuret hörönaurut. Alkupään golf-kohtaus sai minut nauramaan vedet silmissä. Elokuvan lopetus taas sai minut kiljahtamaan ilosta... kunnes muistin, että kolmas osa on jo varmistettu ja jos sama touhu jatkuu, kirjoittajat varmaan unohtavat tämänkin elokuvan finaalin.

Ensimmäisen elokuvan tavoin myös jatko-osan ohjauksesta vastaavat Barbara Białowąs ja Tomasz Mandes, jotka tekevät kenties vielä surkeampaa työtä kuin viimeksi. Kohtaukset ovat kömpelösti ohjattuja ja näyttelijöistä on saatu irti lähinnä tönkköjä suorituksia. Kaksikon, Tomasz Klimalan ja itse kirjailija Blanka Lipińskan työstämä käsikirjoitus vasta surkea onkin. Nussimista lukuun ottamatta ensimmäisen tunnin aikana ei oikeastaan muuta tapahdu, joten katsoja voisi vaikka käydä lenkillä, jättäen elokuvan pyörimään, eikä missaisi mitään tarinallisesti tärkeää. Itseäni alkoi houkuttamaan tiskivuoren peseminen ja minähän siis inhoan tiskaamista. Sekin tuntui kuitenkin pienemmältä pahalta näihin häkellyttävän kökösti kirjoitettuihin dialogeihin verrattuna. Sentään 365 päivää: Tämä päivä on ihan kelvollisesti kuvattu. Siitä löytyy hyviä lavasteita ja valaisua. Leikkaus ja äänipuoli luottavat vain jo olemassa oleviin biiseihin. Elokuvan säveltäjiksi on nimetty Sarapatan veljekset, mutta eipä heidän työnsä koskaan nouse esille.

Yhteenveto: 365 päivää: Tämä päivä on samanlainen kammotus kuin ensimmäinenkin elokuva. Lähes koko ensimmäisen tunnin ajalta puuttuu tarina kokonaan ja kohtauksentapaiset ovat pelkkiä putkeen esitettyjä tuhmia musiikkivideoita. Niiden välissä kuullaan silloin tällöin muutamat kaameasti kirjoitetut ja vielä kaameammin esitetyt repliikit, kunnes taas pannaan menemään. Toisen puoliskon tarina lähinnä nolottaa surkuhupaisuudellaan, leffan ryhtyessä leikkimään trilleriä. Elokuvasta löytyy muutenkin monta hauskaa juttua, jotka eivät ole tarkoituksellisesti koomisia. Sen sijaan hauskoiksi tarkoitetut vitsit saavat lähinnä vain pyörittelemään silmiä. Näyttelijät ovat kehnoja rooleissaan, ohjaus on tökeröä ja käsikirjoitus liki olematon. Ja filmihän kehtaa kestää lähes kaksi tuntia. Meno käy todella nopeasti tylsäksi. 365 päivää: Tämä päivä toimii luultavasti kaikille, jotka pitivät ykkösleffasta, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä hirvityksestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

365 dni: Ten dzień, 2022, Netflix, Ekipa, Future Space, Next Film, TVN

Arvostelu: Everything Everywhere All at Once (2022)

EVERYTHING EVERYWHERE ALL AT ONCE

Ohjaus: Daniel Kwan ja Daniel Scheinert

Pääosissa: Michelle Yeoh, Stephanie Hsu, Ke Huy Quan, James Hong, Jamie Lee Curtis, Tallie Medel, Jenny Slate, Harry Shum Jr. ja Daniel Scheinert

Genre: scifi, komedia, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

Everything Everywhere All at Once on Daniel Kwanin ja Daniel Scheinertin, eli Danielsien ohjaama ja käsikirjoittama scifi-toiminta-komedia-seikkailuelokuva. Danielsit ryhtyivät suunnittelemaan tarinaa multiversumin rinnakkaisulottuvuuksista jo 2010-luvun alussa. Projekti kuitenkin eteni hitaasti ja kun samanlaista konseptia alettiin hyödyntämään mm. Rick and Morty -televisiosarjassa (2013-) ja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -elokuvassa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), kaksikko alkoi pelätä, että heidän omaperäinen ideansa tuntuisi vanhalta siinä kohtaa, kun he saisivat vihdoin elokuvan tehtyä. He päättivät silti jatkaa projektin parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020 ja nyt Everything Everywhere All at Once saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kuulin elokuvasta vasta alkuvuodesta, kun se alkoi kerätä suurta ylistystä maailmalla. Katsomatta leffan traileria, kävin katsomassa Everything Everywhere All at Oncen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Avioeron partaalla oleva Evelyn on hoitamassa omistamansa pesulan veroasioita, kun hän päätyy hullunkuriselle seikkailulle halki rinnakkaisulottuvuuksien, kohtalonaan päihittää paha Jobu Tupaki, joka uhkaa ajaa kaikki todellisuudet kaaokseen.

Pääroolissa Evelyn Quan Wangina nähdään Michelle Yeoh, joka tulkitsee hahmonsa monia puolia erinomaisesti. Kun Evelyn esitellään katsojalle, hän on elämäänsä ja pesulauraansa kyllästynyt nainen, jonka avioliitto on ollut heikossa jamassa jo jonkin aikaa. Täysin yllättäen hän päätyy kuitenkin elämänsä seikkailulle - ja vieläpä verovirastossa - kun toisesta ulottuvuudesta saapuva versio hänen miehestään Waymondista (Ke Huy Quan) esittelee hänelle koko multiversumia uhkaavan pahan voiman. Elokuvan edetessä Yeoh pääsee näyttämään taitojaan toiminnan saralla, mitä hän on tehnyt jo elokuvissa kuten Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) ja Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (臥虎藏龍 - 2000). Indiana Jones ja tuomion temppelin (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) Short Roundina parhaiten tunnettu Quan taas tekee mainiota työtä Waymondina, joka on varsin erilainen persoona eri ulottuvuuksissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Evelynin isä Gong Gong (James Hong), Evelynin ja Waymondin tytär Joy (Stephanie Hsu), tämän tyttöystävä Becky (Tallie Medel), sekä veroviraston tarkastaja Deirdre (Jamie Lee Curtis). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Halloween-kauhuleffoista (1978-) tuttu Curtis revittelee erityisen hilpeästi veroviraston työntekijänä, josta löytyy monenlaisia puolia eri ulottuvuuksista.

Enpä ole hetkeen poistunut elokuvateatterista yhtä yllättyneenä, hölmistyneenä ja vaikuttuneena siitä, mitä tulikaan juuri nähtyä. Everything Everywhere All at Once on hämmästyttävän sekopäinen ja samalla nerokas elokuvaelämys, jota on oikeastaan turha lähteä selittämään - se pitää vain kokea itse. Elokuva nappaa heti mukaansa veikeällä hengellään, energisellä rytmillään ja aidosti lystikkäillä jutuillaan. Kun Evelyn päätyy hyppelemään rinnakkaistodellisuuksien välillä, alkaa sellainen vuoristorata-ajelu, että katsojalta loksahtaa suu auki kerta toisensa perään. Meno käy yhä vain kummallisemmaksi ja hullummaksi, mutta tietty nokkeluus ei koskaan katoa.

Kyseessä on tähän mennessä yksi vuoden hauskimmista elokuvista. Mukana on muutamia kohtauksia, joiden aikana saattaa huomata ulvovansa naurusta niin, että vatsaan sattuu ja silmät täyttyvät vedestä. Mukana on joitain äärimmäisen absurdeja juttuja, jotka iskivät itseeni täydellisesti. Hykertelin myös elokuvan tietynlaiselle nihilismille yksittäisen elämän merkityksestä ja merkityksettömyydestä tässä massiivisen valtavassa universumissa. Leffa tekee vaikutuksen myös tyylikkäillä toimintakohtauksillaan, joissa päästetään luovuutta valloilleen oikein tosissaan.

Noin kahden tunnin ja vartin kesto vierähtää pääasiassa todella vauhdikkaasti, sillä elokuva on tahditettu erittäin reippaasti ja kertomus pitää ennalta-arvaamattomuuttaan yllä. Koskaan ei kuitenkaan tunnu siltä, että filmillä olisi liian kova kiire, vaan Danielsit selvästi tietävät, mitä tekevät. Osaamattomissa käsissä Everything Everywhere All at Once lässähtäisi todella pahasti käsiin, mutta Danielsit pitävät huolen siitä, että moneen suuntaan rönsyilevä leffa pysyy visusti kasassa. Oikeastaan ainoana ongelmana on elokuvan loppu, joka on kyllä toisaalta onnistunut ja yllättävänkin liikuttava, mutta joka tuntuu energisen tykittelyn jälkeen olevan venytetty liian pitkäksi.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erittäin laadukas. Se on tyylikkäästi ja paikoitellen todella kekseliäästi kuvattu. Elokuvassa hyödynnetään taidokkaasti valoja ja värejä. Leikkaus on sujuvaa, joskin loppupäätä olisi voinut hieman tiivistää vastaamaan muun elokuvan reippautta. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Jobu Tupakin monet maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat yllättävänkin vakuuttavat näin pienen budjetin filmiksi ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Son Luxin säveltämät musiikit tehostavat menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Everything Everywhere All at Once on aivan mahtava ja hullunkurinen scifitoimintaseikkailu, joka pursuaa hysteerisen hauskaa ja absurdia huumoria. Elokuva kulkee reippaasti eteenpäin, nostaen kierroksia kaiken aikaa. Joidenkin muiden tekemänä levoton leffa voisi levitä pahasti käsiin, mutta Danielsit pitävät sekopäistä pakettia hienosti kasassa. Käsikirjoitus on nokkela, täynnä hyviä oivalluksia ja onnistuneita ihmissuhteita. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja filmi saa niin nauramaan, jännittämään kuin liikuttumaankin. Toimintakohtaukset saavat ihastelemaan tekijöiden luovuutta ja eräät toiset kohtaukset taas hämmästelemään tekijöiden päähänpistoja. Visuaalisesti filmi on erittäin tyylikäs ja näyttelijät suoriutuvat pätevästi monista rooleistaan. Vain elokuvan turhan pitkäksi venytetty loppuhuipennus tuottaa ongelmia. Muuten Everything Everywhere All at Once on huippuluokan viihdettä, jota voi suositella erittäin lämpimästi. Elokuva vain harmillisesti ilmestyy aika huonoon aikaan Suomeen, suuren osan ihmisistä käyttäen mieluummin lippurahansa pian ilmestyvään toiseen rinnakkaistodellisuusseikkailuun, Marvelin Doctor Strange in the Multiverse of Madnessiin (2022).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Everything Everywhere All at Once, 2022, AGBO, Hotdog Hands, Ley Line Entertainment, Year of the Rat, A24

Arvostelu: The Eyes of Tammy Faye (2021)

THE EYES OF TAMMY FAYE

Ohjaus: Michael Showalter

Pääosissa: Jessica Chastain, Andrew Garfield, Cherry Jones, Vincent D'Onofrio, Mark Wystrach, Sam Jaeger, Gabrield Olds, Louis Cancelmi, Randy Havens ja Chandler Head

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Eyes of Tammy Faye perustuu Fenton Baileyn ja Randy Barbaton samannimiseen dokumenttielokuvaan vuodelta 2000 Tammy Faye Bakkerista, TV-evankelistasta. Vuonna 2012 Jessica Chastain hankki oikeudet tehdä Tammy Fayen elämästä elokuvan ja vuonna 2019 hän sai haaveprojektinsa etenemään Searchlight Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja lopulta The Eyes of Tammy Faye sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Toronton elokuvajuhlilla. Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se osoittautui valtavaksi taloudelliseksi pettymykseksi, mutta se onnistui voittamaan parhaan naispääosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot. Itseltäni meni elokuva kokonaan ohi, kun se saapui Suomeen Disney+ -palvelun kautta. Olin aikeissa jättääkin sen väliin, kunnes se voitti Oscar-palkintonsa ja päätin pidemmän pohdiskelun jälkeen lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?

Syvästi uskovan perheen tytär Tammy Faye rakastuu Jim Bakkeriin ja pariskunta menee naimisiin Tammy Fayen äidin paheksunnasta huolimatta. Pari päättää kiertää ympäri Yhdysvaltoja saarnaten Jumalan sanomaa ja heille muodostuu tilaisuus tehdä tätä televisiossa.

Jessica Chastain nappasi parhaan naispääosan Oscar-palkinnon, sekä sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolisuorituksellaan Tammy Fayena, kuuluisana TV-evankelistana. Olen ihaillut Chastainia näyttelijänä vuosia ja tässä leffassa hän tarjoaa yhden uransa parhaista töistä. Hän katoaa täysin Tammy Fayen roolissa, enkä tarkoita ainoastaan sitä, että hän katoaa yhä vain voimakkaammiksi muuttuvien meikkien taakse. Hän muovautuu esikuvakseen täysin ja suorituksesta voi huomata Chastainin intohimon projektia kohtaan. Hän eläytyy ja heittäytyy hienosti läpi leffan.

     Elokuvassa nähdään myös Cherry Jones Tammy Fayen äitinä, joka ei tunnu hyväksyvän yhtäkään tyttärensä tekoa, Andrew Garfield Tammy Fayen rakkaana Jim Bakkerina, Vincent D'Onofrio arvokkaana pastori Jerry Falwellina, Mark Wystrach musiikkituottaja Gary S. Paxtonina ja Sam Jaeger pitkälti yli tuhat kirkkoa rakennuttaneena Roe Messnerinä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Jones on erinomainen tympeänä äitinä, jota Tammy Faye -poloinen ei millään onnistu miellyttämään. Garfield pursuaa intoa Jiminä ja D'Onofriosta löytyy jylhää karismaa monien kunnioittaman pastorin osaan.

Jessica Chastainin roolisuoritus ja maskeeraajien ja hiusmuotoilijoiden taidokas työ toivat The Eyes of Tammy Fayelle ihan ansaitut Oscar-voitot, mutta muuten elokuva ei onnistunut tekemään minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Se on kelpo elämäkertaleffa ihan mielenkiintoisen eksentrisestä pariskunnasta, mutta se ei koskaan napannut minua kunnolla mukaansa tai sykähdyttänyt tarinansa mutkilla. Ensimmäisellä puoliskolla elokuva hyppii vuodesta toiseen vähän turhankin vauhdilla, näyttäen Tammy Fayen ja Jimin nousun suosioon hieman liian helppona hommana. Hetkellisesti mieleen nousi ajatus siitä kuin katsoisi hyvin näyteltyä Wikipedia-artikkelia.

Tästä huolimatta ensimmäinen puolikas menee varsin nopeasti leffan energisen tunnelman ja hyvien näyttelijöiden ansiosta. Vaikka näyttelijät toki jatkavat tasokasta työtään loppuun saakka, tietty energisyys hiipuu toisella puoliskolla. Kun elokuva alkaa painottua enemmän draaman puolelle ja niin päähenkilöiden parisuhteesta kuin heidän varsin kyseenalaisen tekopyhästä ammatistaan nousee esille varjopuolia, leffa käy välillä hieman raskaaksi. Tammy Fayen ja Jimin yhä vain suuremmat konfliktit vangitsevat Chastainin ja Garfieldin lahjojen ansiosta, mutta lopulta heidän kuvionsa viedään loppuun pienoisella antikliimaksilla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa viiden vuoden takaisen erittäin mainion tositapahtumiin perustuvan The Big Sickin (2017) tehnyt Michael Showalter, joka rakentaa oivasti tunnelmaa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Showalterin haasteeksi muodostuu kuitenkin Abe Sylvian työstämä käsikirjoitus, josta löytyy hyvin kirjoitettuja kohtauksia ja keskusteluja, mutta joka kokonaisuutena ontuu hieman. The Eyes of Tammy Faye on taidokkaasti kuvattu. Mainioilla lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet herätetään hienosti takaisin eloon, leffan sijoittuessa muutamallekin vuosikymmenelle. Äänimaisema on hyvin toteutettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat pätevän lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: The Eyes of Tammy Faye on oiva tositapahtumiin perustuva draamaelokuva. Jessica Chastain tekee huipputyötä pääroolissa ja Andrew Garfield ja Vincent D'Onofrio vakuuttavat sivuosissa, mutta itse elokuva jää paikoitellen hieman vaisuksi. Tarinankerronta on välillä hieman kömpelöä ja varsinkin alkupäässä tapahtumia kelataan läpi turhan kovalla vauhdilla. Toisella puoliskolla filmi taas laahaa hieman, kun draamavaihde isketään tosissaan päälle. Mukana on kuitenkin useita varsin mainioita kohtauksia ja on ihan mielenkiintoista seurata Tammy Fayen elämän kulkua. Teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevä kuvauksesta hienosti aikakausia takaisin henkiin herättäviin lavastuksiin ja asuihin. Jos aihe kiinnostaa ja Disney+ löytyy huushollista, suosittelen kyllä katsomaan The Eyes of Tammy Fayen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Eyes of Tammy Faye, 2021, Fox Searchlight Pictures, Freckle Films, MWM Studios, Semi-Formal Productions

Arvostelu: Poika (About a Boy - 2002)

POIKA

ABOUT A BOY

Ohjaus: Chris Weitz ja Paul Weitz
Pääosissa: Hugh Grant, Nicholas Hoult, Toni Collette, Rachel Weisz, Natalia Tena, Sharon Small, Nicholas Hutchinson, Victoria Smurfit, Augustus Prew, Ben Ridgeway ja Jenny Galloway
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

About a Boy, eli suomalaisittain Poika perustuu Nick Hornbyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1998. StudioCanal ja Working Title Films hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2001 ja lopulta Poika sai maailmanensi-iltansa 26. huhtikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Leffa oli ehdolla mm. parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -palkinnoista, sekä parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen BAFTA-palkinnoista, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran varmaankin noin 15 vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Olen katsonut sen kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo kulunut useampi vuosi. Kun huomasin Pojan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Sinkkumies Will Freeman päättää kokeilla yksinhuoltajaäitien deittailua. Samaan aikaan 12-vuotias Marcus Brewer uskoo, että voisi piristää masentunutta yksinhuoltajaäitiään etsimällä tälle miehen.

Hurmureiden rooleista tunnettu Hugh Grant näyttelee Will Freemania, joka ei ole valmis sitoutumaan mihinkään vakavaan, vaan etsii itselleen jatkuvasti jotakuta uutta. Toisaalta Grant vaikuttaisi siis aluksi olevan sellainen kuin aina ennenkin, mutta vähitellen Willistä alkaa näyttäytymään syvyyttä, jollaista Grantin aiemmista rooleista ei täysin löytynyt. Jopa hahmon hurmuripuoli on erilaista ja hän on enemmänkin hävytön hurmaavan sijaan. Hahmon kasvutarina lähtee myös erilaiseen suuntaan ja on selvää, että Grant viihtyy roolissaan. Hän onkin nappivalinta ja tekee loistotyötä niin niljakkaana naistenkaatajana kuin hitaalleen pehmenevänä isämahdollisuutena.

     Nicholas Hoult on nykyään tunnettu mm. uudemmista X-Men -elokuvista (2011-2019), Mad Max: Fury Roadista (2015) ja Tolkienista (2019), mutta minulle hän tulee varmaan aina olemaan "se poika Pojasta". Elokuvaa tehdessään vasta vähän yli kymmenvuotias Hoult tekee ensimmäisen merkittävän roolinsa nuorena Marcus Brewerina, vaikeasta perheestä tulevana lapsena, jota aika pitkälti kaikki kiusaavat koulussa erilaisuuden takia. Hoult ei aluksi aikonut hakea Marcuksen rooliin, mutta on hienoa, että hän teki niin. Voi olla, että maailma olisi menettänyt erittäin mainion näyttelijän, jos hän ei olisi tämän kautta todella uppoutunut elokuvien tekoon. Jo lapsena Hoult oli todella lahjakas. Vaikeassa roolissaan hänen täytyy uppoutua pojan mielen sisälle, jonka äiti (huikeaa työtä tekevä ja muovautumiskykyään esittelevä Toni Collette) on pahasti masentunut, eikä kotona siksi ole hyvä olla. Hoult ja Collette myyvät täydellisesti ajatuksen heistä poikana ja äitinä, ja vaikeuksistaan huolimatta Fiona-äidistä näkee, kuinka hän rakastaa pientä Marcustaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sharon Small Willin ystävänä Christinenä, Victoria Smurfit ja Rachel Weisz sinkkuäiteinä, joihin Will iskee silmänsä, Ben Ridgeway Marcusta kiusaavana Leenä, sekä ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, nykyään Harry Potterista (2001-2011) ja Game of Thronesista (2011-2019) tunnettu Natalia Tena kiusaajien kanssa hengaavana Ellienä, johon Marcus ihastuu.

Poika osoittautui olevan yhtä ihastuttavan riemastuttava elokuva kuin monia vuosia sitten, kun näin sen ensi kertaa - joskin Fiona-äidin masennus toki tuo elokuvaan rankemman puolensa. Vaikka tunnelma hyppiikin alkupäässä Willin kevyen ja humoristisen sinkkuelämän ja Marcuksen raskaan kotielämän välillä, nämä puolet kohtaavat toisensa todella hyvin. Elokuvassa kuullaan niin Willin kuin Marcuksen kertojaääntä ja varsinkin hahmojen ensikohtaamisella on hauska kuulla, mitä hahmojen päässä liikkuu ja mitä he miettivät toisistaan. Will kummastelee Marcuksen nuhjuista ulkoasua ja erikoista käytöstä, kun taas Marcus näkee nopeasti Willin valheiden läpi, ymmärtämättä kuitenkaan täysin, miksi Will tekee mitä tekee. Pikkuhiljaa hahmojen välille rakentuvaa ystävyyttä, mihin alkaa muodostua isää ja poikaa muistuttavia vivahteita, on aivan mahtavaa seurata, ja Grantin ja Houltin kemiat osuvat täydellisesti yhteen.

Nämä erilaiset ihmissuhteet, oli kyse sitten Willin ja Marcuksen veikeästä ystävyydestä tai Marcuksen ja hänen äitinsä vaikeista väleistä, ovat erinomaisia ja jo pelkästään niiden ansiosta elokuvaan ja sen tuomiin tunteisiin uppoutuu täysillä mukaan. Katsojasta tuntuu pahalta Marcuksen puolesta, joka ei pysty olemaan leikkisä lapsi, kun hän kokee vastuukseen pitää huolta äidistään. Sitten sitä taas naureskelee Willin hömelöille yrityksille iskeä yksinhuoltajaäitejä. Siitä hetkestä, kun Will valehtelee yksinhuoltajavanhempien tukiryhmässä olevansa kaksivuotiaan lapsen isä, katsoja tietää, että tämä tulee vielä kostautumaan ja sitä jopa odottaa myhäilevästi. Elokuvassa sykkii suuri sydän, mikä valloittaa katsojan täysin. Sen loppuhuipennus on suorastaan fantastinen ja siinä monenlaiset tunteet puskevat kerralla liikutuksena pintaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa veljeskaksikko Chris ja Paul Weitz, ja Poika edustaa ehdottomasti kaksikon parasta työtä, sillä muuten heidän filmografiansa tarjoaa lähinnä American Pien (1999) ja Twilight - Uusikuun (The Twilight Saga: New Moon - 2009) kaltaisia tekeleitä. Veljesten rakentama tunneskaala toimii vaikuttavasti ja he saavat kaiken irti päänäyttelijöistään Grantista, Houltista ja Collettesta. Veljekset ovat myös käsikirjoittaneet leffan yhdessä Peter Hedgesin kanssa. Kerronta on mukaansatempaavaa ja kolmikko hyödyntää kahden henkilön kertojaääniä taidokkaasti. Kolmikko saikin Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet tekstistään. Kuvaus ja leikkaus ovat sujuvia ja niissä kikkaillaan välillä maltillisen tyylikkäästi liukuvilla leikkauksilla tai ylösalaisin kääntyvillä kuvilla. Lavasteet ovat mainiot ja puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet parhaansa saadakseen Marcuksen näyttämään mahdollisimman reppanalta. Äänimaailmakin on toimiva ja Badly Drawn Boyn säveltämät musiikit tuovat miellyttävän lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Poika on loistava ja riemastuttava draamakomedia, jossa sykkii suuri sydän. Hugh Grant on nappivalinta hieman niljakkaaksi hurmuriyrittäjäksi ja nuori Nicholas Hoult tekee mahtavaa työtä kurjista kotioloista tulevana poikana. Grantin ja Houltin välille muodostuvaa ystävyyttä on suuri ilo seurata. Myös Toni Collette vakuuttaa Marcuksen masentuneena äitinä. Komedia ja draama kulkevat vahvasti käsi kädessä ja filmi tarjoaa monenlaisia tunteita kestonsa aikana. Pääasiassa siitä jää kuitenkin valloittavan hyvä mieli, joka jatkuu vielä pitkään filmin päätyttyä. Weitzin ohjaajaveljesten rakentama tunnelma on erinomainen ja heidän ja Peter Hedgesin käsikirjoitus todella hyvä. Suosittelen Poikaa erittäin lämpimästi oikeastaan ihan kaikille. 20-vuotisjuhla on hyvä syy vihdoin katsoa filmi, jos se on jäänyt näkemättä, mutta samalla myös mitä parhain syy katsoa se uudestaan, vaikka Pojan olisikin nähnyt jo useamman kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
About a Boy, 2002, Universal Pictures, StudioCanal, Tribeca Productions, Working Title Films, Cinema Vehicle Services

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions

Arvostelu: Conan hävittäjä (Conan the Destroyer - 1984)

CONAN HÄVITTÄJÄ

CONAN THE DESTROYER

Ohjaus: Richard Fleischer
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Olivia d'Abo, Wilt Chamberlain, Tracey Walter, Mako, Grace Jones, Sarah Douglas, Pat Roach, Jeff Corey ja Ferdy Mayne
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert E. Howardin kehittämään Conan-hahmoon perustuva fantasiatoimintaelokuva Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ohjaaja John Milius ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten tuottaja Dino De Laurentiis palkkasi Richard Fleischerin tämän korvaajaksi ja kuvaukset alkoivat marraskuussa 1983. Vaikka De Laurentiis oli tyytyväinen ensimmäisen osan menestykseen, hän uskoi, että se olisi voinut menestyä vielä paremmin, jos se olisi ollut sallittu myös nuoremmille katsojille. Niinpä hän päätti leikata jatko-osasta paljon siistitymmän ja lapsiystävällisemmän version. De Laurentiisin uskomus ei kuitenkaan vastannut todellisuutta, sillä kesäkuussa 1984 julkaistu Conan the Destroyer, eli suomalaisittain Conan hävittäjä menestyi huomattavasti edellisosaa heikommin. Filmi sai kehnon vastaanoton niin kriitikoilta kuin Conanin faneilta. Elokuva oli ehdolla huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnosta ja voitti huonoimman tulokasnäyttelijän Razzien. Itse näin Conan hävittäjän kuutisen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle. 

Conan cimmerialainen saa tehtäväkseen auttaa nuorta prinsessa Jehnnaa etsimään jalokivisarven, jolla voisi herättää henkiin jumala Dagothin.

Arnold Schwarzenegger tekee paluun Conan-barbaariksi ja on samanlainen suuri muskelimies kuin viimeksi. Tietty voima hänen roolisuorituksestaan silti uupuu. Ensimmäisessä elokuvassa Schwarzeneggerin vähäisiä näyttelijänlahjoja ja tönkköä olemusta hyödynnettiin hyvin luomaan mystinen sankari, mutta tästä leffasta ei löydy samaa. Conan puhuu paljon enemmän ja Schwarzeneggerin yhä aika heikko osaaminen näyttelijänä joutuu koetukselle. Silti Schwarzenegger sopii rooliin kuin nenä päähän ja hän on elokuvan parasta antia.

     Elokuvassa nähdään myös viime filmistä tuttu Mako kertojana ja seikkailuun liittyvänä Akirona, Tracey Walter Conanin rosvokaverina Malakina, Sarah Douglas Conanin tehtävälleen lähettävänä kuningatar Taramisina, huonoimman tulokkaan Razzien voittanut ja huonoimmasta naissivuosasta ehdolla ollut Olivia d'Abo prinsessa Jehnnana, Wilt Chamberlain prinsessan suojelijana Bombaatana, Grace Jones mukaan matkalle tarttuvana Zulana, sekä Pat Roach pahana velho Thoth-Amonina. Yksikään näyttelijöistä ei tee kovinkaan kummoista työtä ja siksi jopa hieman ihmettelin, että d'Abo oli Razzieissa nostettu esille jopa kahden palkinnon ehdokkaaksi. Hahmotkaan eivät tee vaikutusta, eikä katsoja jaksa välittää toteuttaako prinsessa Jehnna hänelle annetun kohtalon vai ei.

Valitettavasti en pitänyt Conan hävittäjästä yhtään sen enempää toisella katselulla kuin ensimmäisellä joitain vuosia takaperin. Siinä, missä innostuin Conan - barbaarista uusintakierroksella huomattavasti enemmän ja seurasin Conanin seikkailua lumoutuneena, tämä filmi lähinnä tylsistytti minua. Vaikka jatko-osa sisältää joitain ihan meneviä kohtauksia (pääasiassa taistelun Thoth-Amonin jäälinnassa), on se kokonaisuutena todella ontuva ja pitkäveteinen fantasiaraina. Se ei oikein millään nappaa mukaansa, sen toimintakohtaukset eivät ole viihdyttäviä, eikä pökkelö tarinakaan kummoinen. Edes se ei auta, että elokuva hyppää vielä edellistäkin osaa rohkeammin satumaisuuteen ja tuo mukaan lisää yliluonnollisuuksia. Vaikka filmi kestää vain hieman yli puolitoista tuntia, eli puoli tuntia ensimmäistä osaa vähemmän, tuntuu se silti pidemmältä tekeleeltä.

Asiaa ei yhtään auta Dino De Laurentiisin varsinainen älynväläys siitä, että elokuvasta saisi vielä edellistä osaa isomman hitin tekemällä siitä lapsiystävällisemmän. Ratkaisu johtaa vain laimeisiin toimintakohtauksiin, joissa leikataan pois sillä sekunnilla, kun vähänkin voisi roiskahtaa verta. Kyllä mukaan mahtuu sentään ainakin yksi irtopää, mutta silti väkivallan siistiminen tekee pelkkää hallaa. De Laurentiis saikin huomata sen, kun lipputulot osoittautuivat pettymyksiksi. Muutenkin elokuvasta on vähennetty synkkyyttä ja siinä on enemmän huumoria kuin edeltäjässään. Mutta kun huumorin taso on sitä, että Conan pyytää anteeksi kamelilta, jota löi viime leffassa ja kameli sylkäisee päin Conanin naamaa tai että Malak yrittää pitää myötähäpeällistä seksivalistusta prinsessa Jehnnalle, ei siinä paljoa naurata. Täytyy kuitenkin myöntää, että katselukokemukseni epämukavuuteen vaikutti myös Conan hävittäjän luokattoman surkea pohjoismainen DVD-julkaisu. Sen lisäksi, että kuva näyttää mössöiseltä VHS-kuvalta, on kuvaa myös saksittu voimakkaasti. Alkuperäisen laajakuvan sijaan DVD pitää sisällään kuvaputkitelevisioita varten rajatun, lähes neliömäisen kuvasuhteen, mikä rajaa jatkuvasti ihmisten kasvoja ja tapahtumia pois. DVD:ltä katsoessa jää jopa lähes puolet alkuperäisestä kuvasta näkemättä. Ja tämä on vieläpä ainoa fyysinen julkaisu Conan hävittäjästä, mitä Suomesta saa!

Ohjaaja Richard Fleischer tuo mukaan enemmän fantasiaelementtejä, mutta hän ei osaa luoda samanlaista taianomaista henkeä ja maailmaa kuin John Milius teki Conan - barbaarissa. Muutenkin Fleischerin ohjauksesta puuttuu se väkevyys, jolla Milius teki Conania. Stanley Mannin käsikirjoituskaan ei ole kummoinen. Se on täynnä tylsiä sivuhahmoja, eikä tarinakaan vakuuta. Sentään elokuva on kelvollisesti kuvattu ja siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia - kaikkea kivaa, mistä pääsin näkemään vain puolet surkean DVD-julkaisun takia. Erikoistehosteet ajavat asiansa, mutta kun tarinaan ei ole uppoutunut erityisemmin, ei ajan nakertamia efektejä katso samalla lailla sormien läpi kuin ensimmäistä filmiä katsellessa. Ääniefektit ovat myös ihan toimivia, mutta parasta äänimaailmassa on tietty musiikit, joista vastaa toistamiseen Basil Poledouris.

Yhteenveto: Conan hävittäjä on harmillisen kehno jatko-osa mahtavalle fantasiaelokuvalle. Ensimmäisen filmin mukaansatempaava seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen raina. Tunnelma on läpikotaisin vaisu, toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä huumorikaan iske. Richard Fleischerin ohjaus tuntuu laiskalta, mikä näkyy myös näyttelijöiden työssä. Arnold Schwarzeneggeristä ei löydy samaa iskua roolissa kuin viimeksi ja hänelle on annettu liikaa repliikkejä. Fantasiaelementtejä on lisätty, mutta viime leffan mystisyyttä ei löydy. Elokuvan tekniseltä puolelta löytyy onnistumisensa, mutta heikosti ikääntyneitä efektejä katsoo tuomitsevammin, kun mikään muu niiden ympärillä ei oikein toimi. Sentään Basil Poledourisin säveltämät musiikit toimivat tälläkin kertaa. Conan hävittäjän voi katsoa kertaalleen, jos innostui Conan - barbaarista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Suosittelen kuitenkin etsimään käsiin minkä tahansa muun painoksen elokuvasta kuin sen pohjoismaisen DVD:n, sillä yhtä luokatonta julkaisua saa kyllä hakea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Destroyer, 1984, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022)

SUURENMOISEN LAHJAKKUUDEN SIETÄMÄTÖN TAAKKA

THE UNBEARABLE WEIGHT OF MASSIVE TALENT

Ohjaus: Tom Gormican

Pääosissa: Nicolas Cage, Pedro Pascal, Sharon Horgan, Lily Sheen, Tiffany Haddish, Ike Barinholtz, Alessandra Mastronardi, Paco León, Jacob Scipio, Neil Patrick Harris, David Gordon Green ja Demi Moore

Genre: komedia, toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Unbearable Weight of Massive Talent, eli suomalaisittain Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on Nicolas Cagen tähdittämä komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Cormigan yritti pitkään houkutella Cagea mukaan leffaideaansa, mutta Cage torjui leffan muutamaankin otteeseen, kunnes lopulta suostui, Cormiganin kirjoitettua hänelle pitkän kirjeen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Cagen esittävän itseään tulevassa filmissä ja kävinkin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Nicolas Cage ei saa tavoittelemaansa elokuvaroolia ja hänellä menee heikosti ex-vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Nick päättää tarttua agenttinsa tarjoukseen vierailla faninsa syntymäpäiväjuhlilla miljoonaa dollaria vastaan. Helppo keikka muuttuu pian jännittäväksi, kidnappausta tutkivan CIA:n värvätessä Nickin vakoilemaan isäntäänsä.

Nicolas Cage näyttelee itseään... tai jonkin sortin fiktiivistä versiota Nicolas Cagesta. Vähän kuin itse näyttelijä, myös elokuvan tulkinta hänestä on velkaantunut stara, joka on joutunut tekemään paljon itseään turhauttavaa roskaa, haaveillen samalla pääsevänsä valitsemaan elokuvansa paremmin. Pahoissa veloissa rypenyt Cage tekikin useita suoraan Anttilan alelaariin päätyneitä turhakkeita, mutta onneksi viime vuosina hän on päässyt esiintymään huomattavasti laadukkaammissa filmeissä, kuten Mandyssa (2018), Color Out of Spacessa (2019) ja Pigissä (2021). Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka tuntuu näyttelijälle loogiselta tavalta käsitellä näitä uran muutoksia. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni näyttelijä suostuisi tai edes kykenisi tekemään näin lystikkään itseironista roolia kuin Cage. Hän tarjoaa yhden vahvimmista suorituksistaan ikinä. Nicolas Cagena Nicolas Cage pääsee hulluttelemaan ja huutamaan kuten Nicolas Cagen olettaakin, mutta hän pääsee myös esittelemään todellisia lahjojaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sharon Horgan Nickin keksittynä ex-vaimona Oliviana, Lily Sheen Nickin keksittynä tyttärenä Addyna (tosielämässä Cagella on kaksi poikalasta), Neil Patrick Harris Nickin agenttina Finkinä, Pedro Pascal Nickin juhliinsa kutsuvana Javina, sekä Tiffany Haddish ja Ike Barinholtz CIA:n agentteina Vivianina ja Martinina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti - erityisesti Pascal, joka on nappivalinta Nicolas Cage -faniksi. Cagen ja Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon yhteisiä kohtauksia on suorastaan ilo katsoa.

Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätöntä taakkaa on muutenkin valtava ilo katsoa. Elokuva onnistui yllättämään minut totaalisesti ja vetelemään mattoa jalkojeni alta vähän väliä. Kyseessä on hillittömän hauska metatasoilla liikkuva komedia, joka yhdistelee nerokkaasti monenlaisia juttuja toisiinsa, luoden täysin omanlaisensa lopputuloksen. Seassa on niin itseironista komediaa, vahvaa perhedraamaa, herkkää ystävyyskertomusta, päihdesekoilua, vakoojatrilleriä, mafiakuvioita, vauhdikasta toimintaa kuin sitä cagemaista hulluutta. Pahimmassa tapauksessa elokuva leviäisi käsiin kauheana sekamelskana, mutta aiemmin vain ihan katsottavan romanttisen komedian Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment - 2014) tehnyt Tom Cormigan pitää pakettia kasassa ihailtavasti.

En edes muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa elokuvateatterissa. Etenkin leffan ensimmäinen tunti sai naureskelemaan vähän väliä huvittavien keskustelujensa, kuvioidensa ja Cagen filmografiaan kohdistuvien viittauksiensa kanssa. Erään LSD-kohtauksen aikana liki sattui mahaan nauramisen määrä. Tarina vie täysillä mukanaan ja elokuva vain paranee, kun Nickin ja Javin välille alkaa vähitellen muodostumaan kaveruus. Kaksikon hiljalleen suunnittelema elokuva vain tuo filmiin lisää metatasoja ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka toimii myös omanlaisena rakkauskirjeenä elokuvataidetta kohtaan. Loppuhuipennus ei ole yhtä vahva kuin elokuvan ensimmäiset suunnilleen tunti ja vartti, mutta se vie filmin silti lystikkäästi päätökseensä. Ja kuten hahmot itsekin sanovat, taiteellinen henkilödraama vaatii toimintakohtauksen, jota voi hyödyntää trailereissa kalastelemaan massayleisöä teatteriin. Nerokas elokuva!

Cormiganin ohjaus ja Kevin Ettenin kanssa työstämä käsikirjoitus ovat läpikotaisin loistokasta työtä. Elokuva leikittelee ideoillaan todella nokkelasti, saaden katsojansa virnuilemaan tyytyväisenä läpi filmin. Etenkin kun Cormigan ja Etten tunnustavat Paddington 2:n (2017) kuuluvan kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on mainiosti kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailma on hyvin rakennettu Mark Ishamin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on riemastuttava metatasoilla liikkuva komedia, joka viihdyttää täysillä ja naurattaa todella makeasti. Elokuva yhdistelee erittäin tyylikkäästi monenlaisia lajityyppejä toisiinsa, luoden varsin omaperäisen kokonaisuuden. Jonkun muun käsissä lopputulos voisi olla kamala sekamelska, mutta Tom Cormigan pitää pakettia hienosti kasassa. Elokuva pitää täysillä mukanaan, tuoden vähän väliä uusia puolia menoon mukaan ja pitäen hommaa raikkaana. Nicolas Cage on huippuvireessä läpi elokuvan ja hänen ja Pedro Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti. Filmi on tekniseltä puoleltaankin onnistunut. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka nousi kevyesti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon. Cage-faneille suosittelen filmiä todella lämpimästi, mutta sen voi katsoa muutenkin, jos vekkulimaiset toimintakomediat iskevät. Viimevuotisen Pigin ja nyt tämän jälkeen en malta odottaa, mitä kaikkea Cagella on vielä tarjottavanaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Unbearable Weight of Massive Talent, 2022, Lionsgate, Saturn Films

Arvostelu: The Northman (2022)

THE NORTHMAN

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Nicole Kidman, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Ethan Hawke, Björk, Willem Dafoe, Gustav Lindh, Kate Dickie, Murray McArthur, Ian Whyte ja Ralph Ineson

Genre: historia, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

"I will avenge you, father! I will save you, mother! I will kill you, Fjölnir!"

The Northman on The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) ja The Lighthousen (2019) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva, joka perustuu Amleth-viikingin legendaan. Eggers ilmoitti elokuvan teosta syksyllä 2019 ja kuvausten oli tarkoitus alkaa maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia piti siirtää. Kuvaukset käynnistyivät lopulta elokuussa 2020 ja nyt The Northman saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, pidettyäni erittäin paljon Eggersin aiemmasta leffasta, The Lighthousesta. Kävinkin katsomassa The Northmanin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 895 viikinkikuningas Aurvandill Sotakorpin veli Fjölnir murhaa kuninkaan, anastaa vallan ja sieppaa kuningatar Gudrúnin. Kuninkaan poika Amleth pääsee pakoon ja vuosien kuluessa hänen kostonhimonsa kasvaa entisestään.

Alexander Skarsgård näyttelee viikinkiprinssi Amlethia, joka päättää kostaa, kun hänen setänsä Fjölnir (Claes Bang) kääntyy veljeään vastaan, tappaen Amlethin kuningasisän Aurvandillin (Ethan Hawke) ja siepaten kuningataräiti Gudrúnin (Nicole Kidman). Skarsgård hyppää yllättävänkin vakuuttavasti kostonhimoisen Amlethin saappaisiin, tulkiten hienosti hahmon sisällä kytevää raivoa. Katsojana taas hyppää heti viikinkiprinssin kostoretkelle mukaan, haluten nähdä Amlethin onnistuvan aikomuksissaan. Bang ja erityisesti Hawke hoitavat myös roolinsa karismaattisesti, mutta Kidmanin kohdalla itselläni kesti pidemmän aikaa, kunnes hän sopi menoon mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe narri Heimirinä, Björk Amlethia ohjaavana näkijänä, Anya Taylor-Joy Olga-orjana, sekä Gustav Lindh Fjölnir-petturin poikana Thoririna. Dafoe pääsee parissa kohtaa loistamaan hullunkiilto silmissään, Björkistä löytyy sopivaa mystisyyttä näkijäksi, Taylor-Joy näyttää jälleen lahjansa Amlethista kiinnostuvana orjana ja Lindhkin toimii passelisti ylimielisen Thoririn osassa.

Huhhuh, minkä elokuvan Robert Eggers on tällä kertaa tehnyt! The Northman on todella intensiivinen ja vangitseva kostotarina, joka pitää tiukasti otteessaan läpi vähän päälle parin tunnin kestonsa. Jos Eggersin aiempia, pienimuotoisempia kauhuleffoja fanittanut katsoja pelkää, että isomman budjetin kanssa ohjaaja päätyisi tekemään tavanomaisemman toimintaspektaakkelin, ei hätää. The Northman on kyllä omalla tavallaan spektaakkeli, mutta Eggers pitää silti hyvin omalaatuisen tyylinsä yllä läpi leffan ja tarjoaa parissa kohtaa muistutuksia kauhujuuristaan. Heti avauskohtauksesta lähtien Eggers nostaa ilmoille painostavan hengen, eikä päästä katsojaansa helpolla.

Kyseessä ei ole mikään erityisen vauhdikas teos, mutta silti elokuva tuntuu olevan nopeasti ohi. Hitaasti etenevät ja pitkät kohtaukset vievät täysin mukanaan, mykistäen katsojansa erilaisin tavoin. Suu meinaa loksahdella auki aina silloin tällöin, joko ihmetyksestä tai järkytyksestä. Eläinrakkaille varoituksen sanana, että filmissä pistetään varsin tylysti hevosia ja jopa koirakin hengiltä. Ihmisiä pilkotaan myös brutaalisti, eikä taisteluista ole todellakaan tehty lapsiystävällistä katseltavaa. The Northman on muutenkin täynnä rankkaa sisältöä ja välillä voi tuntua siltä kuin katsoisi kuumehoureista painajaista.

Tiivistunnelmaisen ohjauksen lisäksi myös Eggersin käsikirjoitus yhdessä Sjónin kanssa on vakuuttava. Kaksikko pohtii hienosti väkivallan, vihan ja koston kierrettä ja voiko sillä saavuttaa mitään. Tarina rakentuu onnistuneesti, kuten myös hahmojen väliset suhteet. Ja jos jostain syystä The Northman ei onnistu mykistämään vielä Eggersin ohjauksella, tarinalla, näyttelijäsuorituksilla tai edes verisillä taistelukohtauksilla, elokuvan teknisen toteutuksen luulisi viimeistään pystyvän siihen. Kyseessä on aivan mielettömän upeasti kuvattu teos, jonka liki jokaisen tarkkaan sommitellun, suunnitellun, valaistun ja värimääritellyn kuvan haluaisi pistää kehyksiin. Yksikään otos ei jää huolimattomaksi. Mukana on useita todella pitkiä otoksia, joissa kamera kiertää tyylikkäästi hienoissa lavasteissa mainiosti puvustettujen ja maskeerattujen näyttelijöiden kanssa. Otokset on taidokkaasti leikattu yhteen ja sekaan lisätyt erikoistehosteet toimivat. Vahvoja visuaalisuuksia on myös tukemassa voimakas äänimaailma. Niin efektejä kuin Robin Carolanin ja Sebastian Gainsborough'n säveltämiä musiikkeja ja kurkkuörinöitä myöten äänet jytisevät jylhästi.

Yhteenveto: The Northman on hieno viikinkifilmi, joka imaisee katsojan täysin mukanaan intensiiviselle kostoretkelle. Alusta alkaen painostava tunnelma ottaa katsojasta tiukan otteen ja lumoaa tarinan vietäväksi. Elokuva ei ole helppoa katsottavaa rankan materiaalinsa kanssa, mutta valkokankaasta ei vain voi irrottaa katsetta. Iso syy tähän on leffan huikea tekninen toteutus. Esimerkiksi upean kuvauksensa, lavastuksensa ja äänimaailmansa kera elokuva on todella vaikuttava. Robert Eggers todella esittelee lahjojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Vaikka hänellä on ollut tällä kertaa rahaa huomattavasti enemmän käytössään, ei hän ole lähtenyt tekemään mitään perinteistä studiorainaa, vaan täysin omannäköisensä teoksen. Näyttelijät hoitavat hommansa onnistuneesti, joskin itseltäni kesti hetki lämmetä Nicole Kidmanin läsnäololle. The Northman hyppäsi saman tien vuoden parhaiden elokuvien joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Northman, 2022, New Regency Productions, Focus Features

Arvostelu: Hurja jengi (The Bad Guys - 2022)

HURJA JENGI

THE BAD GUYS

Ohjaus: Pierre Perifel

Pääosissa: Sam Rockwell, Marc Maron, Craig Robinson, Awkwafina, Anthony Ramos, Richard Ayoade, Zazie Beetz, Alex Borstein ja Lilly Singh

Genre: animaatio, komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

The Bad Guys, eli suomalaisittain Hurja jengi perustuu Aaron Blabeyn samannimiseen kirjasarjaan (2015-). Pian ensimmäisten kirjojen ilmestyttyä useampi studio alkoi kilpailla kirjojen elokuvaoikeuksien saamisesta ja lopulta DreamWorks nappasi ne itselleen. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Hurja jengi on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Blabeyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta odotin silti elokuvaa positiivisin mielin - tosin lähinnä siksi, että halusin pitkästä aikaa katsoa DreamWorksilta leffan, joka ei ollut jatkoa jollekin studion aiemmalle teokselle, kuten studion neljä viimeisintä elokuvaa, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020), Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ja The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021) ovat olleet. Kävinkin katsomassa Hurjan jengin heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa.

Hurjaksi jengiksi kutsuttu rosvoviisikko on vastuussa kaupungin suurimmista ryöstöistä ja huijauksista. Kun professori Marmeladi on saamassa arvostetun Kultaisen delfiinin hyväntekijäpalkinnon, Hurja jengi päättää varastaa pystin isoimpana keikkanaan ikinä.

Rikollisia puuhia tekevään Hurjaan jengiin kuuluvat mestaritaskuvaras herra Susi (äänenä Sam Rockwell), paikkoihin helposti luikerteleva herra Käärme (Marc Maron), naamioituja herra Hai (Craig Robinson), tekniikkavelho neiti Tarantella (Awkwafina) ja äkkipikainen herra Piraija (Anthony Ramos). Hahmot ovat veikeät rosvot, jotka toimivat hyvin niin yksilöinä kuin tiiminä. Persoonat ovat onnistuneen erilaiset ja siten hahmot tukevat toisiaan ja heidän keskusteluistaan on saatu hilpeitä. Viisikon kemiat osuvat yhteen ja Hurjan jengin katalia tekoja ryhtyy seuraamaan mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat kettukuvernööri Diane (Zazie Beetz), hyvää tekevä marsuprofessori Marmeladi (Richard Ayoade), sekä poliisipäällikkö Luggins (Alex Borstein) ja uutisreportteri Tiffany (Lilly Singh), joista kaksi jälkimmäistä ovat ihmisiä, eivätkä puhuvia eläimiä. Onkin hieman hassua, että vain Hurjan jengin rosvoviisikko, kuvernööri ja professori ovat eläimiä, mutta kaikki muut leffan hahmot ovat ihmisiä. On mukana eräs kissa, mutta se vaikuttaisi olevan ihan tavallinen maukuja. Ihmisten kieltä puhuvia ja ihmisten vaatteisiin pukeutuvia eläimiä ei kummastella lainkaan leffassa. Noh, ihmisiä taikka eläimiä, myös sivuhahmotkin toimivat oivallisesti. Hurjaa jengiä vuosi jahdannut poliisipäällikkö on varsinkin lystikäs tapaus.

Neljän peräkkäisen jatko-osan jälkeen DreamWorks on tosiaan vihdoin palannut uusien projektien pariin - tosin ei hätää ykkösosien kammoksujat, Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022) on tulossa loppuvuodesta! Hurja jengi on oikein mainio lisäys studion filmografiaan ja yksi studion parhaista teoksista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Elokuva nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa aikuiskatsojiakin kosiskelevalla, hieman Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta -filmin (Pulp Fiction - 1994) alkua muistuttavalla kohtauksella ja viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Tarina tarjoaa toimivia käänteitä, joista kaikenikäiset voivat nauttia - joskin elokuvan ison twistin moni aikuiskatsoja arvaa varmaan jo leffan alkupäässä.

Hurja jengi tarjoaa tietty kosolti hauskoja hetkiä ja vitsejä. Naamioitumisen mestari herra Hai oli itselleni kenties koko joukon koomisin tapaus, mutta itse kukin rosvoviisikosta pääsee jossain kohtaa nauttimaan parrasvaloista huumorin saralla. Vauhtia ja vaaratilanteitakaan ei puutu ja perheen pienimmille katsojille erityisesti loppuhuipennus voi olla varsin jännittävää seurattavaa. Ryöstökohtaukset taas pitävät sopivan tiukasti ihan jokaisesta kiinni, saaden jännittämään, onnistuvatko rosvot operaatiossaan. Ja vaikka päähenkilöt ovatkin roistoja, vanhempien ei tarvitse huolestua, sillä elokuvassa kyllä tulee useamminkin selväksi, ettei rikollisuus kannata.

Elokuva on visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Se on tietokoneanimoitu, mutta kolmiulotteista animaatiota on tehostettu yksityiskohdilla, jotka näyttävät päälle käsin piirretyiltä, mikä luo leffalle veikeän ilmeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Elokuva on miellyttävän värikäs ja siinä hyödynnetään valaisua ja varjoja onnistuneesti. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten, joskin lopulta jäi ihmetyttämään, että englanninkielisestä nimestä huolimatta Billie Eilishin bad guy -kappaletta ei ole hoksattu käyttämään leffassa. Ensikertalaisohjaaja Pierre Perifelin työ on energistä ja Etan Cohenin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin ei niin oivaltava kuin Cohen taitaa luulla.

Yhteenveto: Hurja jengi on mainio animaatiokomedia, jonka parissa kaikenikäiset voivat viihtyä. Ryöstötarina nappaa heti alussa hyvin mukaansa ja hauskuuttaa loppuun asti. Rosvot, herrat Susi, Käärme, Hai ja Piraija, sekä neiti Tarantella muodostavat veikeän viisikon, jonka puolesta jännittää, onnistuvatko he tavoitteissaan. Leffan opetuksena kuitenkin toki on, ettei rikos kannata. Tarina toimii varsin passelisti ja voi yllättää perheen pienemmät katsojat, mutta aikuiset luultavasti hoksaavat käänteet hyvissä ajoin etukäteen. Huumoria on vähän jokaiseen makuun ja elokuvan aikana saa naureskella useaan otteeseen. Itselleni pientä lisähupia tuotti pahasti araknofobisen ystäväni kiemurtelu penkissään lähes aina, kun neiti Tarantella oli ruudulla. Visuaalisesti filmi on tyylikäs, yhdistellessään hieman käsin piirrettyä jälkeä kolmiulotteiseen tietokoneanimaatioon. Jos haluat nähdä koko perheelle sopivan animaatioleffan ja olet toivonut viimeiset pari vuotta DreamWorksilta jotain uutta jatko-osien sijaan, Hurja jengi on tehty sinulle. Vaikka juuri kritisoinkin studion jatko-osien tulvaa, täytyy myöntää, ettei minua haittaisi, jos Hurja jengi saisi joku päivä jatkoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bad Guys, 2022, DreamWorks Animation, Universal Pictures