Arvostelu: Nosferatu (2024)

NOSFERATU

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily-Rose Depp, Bill Skarsgård, Aaron Taylor-Johnson, Emma Corrin, Ralph Ineson, Simon McBurney ja Willem Dafoe

Genre: kauhu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Nosferatu on uudelleenfilmatisointi samannimisestä saksalaiselokuvasta (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens) vuodelta 1922, joka puolestaan oli luvaton filmatisointi Bram Stokerin kirjasta Dracula (1897). Elokuvasta oli tehty jo vuonna 1979 uudelleenfilmatisointi Nosferatu - yön valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht) ja vuonna 2015 ilmoitettiin, että Robert Eggers ohjaisi uuden version elokuvasta. Eggers aikoi tehdä elokuvan heti The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) jälkeen, mutta päättikin lopulta tehdä ensin The Lighthousen (2019) ja The Northmanin (2022). Alun perin näyttelijäkaartiin palkattiin Anya Taylor-Joy ja Harry Styles, mutta kummatkin joutuivat jättämään projektin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt uusi Nosferatu saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut viime aikoina varsin nuiva ja epäileväinen kaikenlaisia uudelleenfilmatisointeja kohtaan, mutta olin todella utelias Nosferatun suhteen, pääasiassa Eggersin takia. Elokuvan ensimmäinen traileri oli mielestäni erittäin vaikuttava ja odotin positiivisin mielin näkeväni elokuvan. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Nosferatun jo kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1838 saksalainen Thomas Hutter matkustaa Transylvaniaan tapaamaan kreivi Orlokia, joka haluaa ostaa kartanon pienestä saksalaiskaupungista. Thomas ei kuitenkaan tiedä, että kreivi on verta himoitseva pahan ruumiillistuma, joka aikoo syöstä kaupungin pimeyteen ja tehdä Thomasin rakkaasta Ellenistä vaimonsa.

Puolentoista vuoden takaisessa Renfield-elokuvassa (2023) kreivi Draculan palvelijaa näytellyt Nicholas Hoult palaa vampyyrien maailmaan ja näyttelee Nosferatussa Thomas Hutteria, nuorta kiinteistönvälitysalalla toimivaa miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet lähetetään solmimaan tärkeitä kauppoja iäkkään aatelismiehen kanssa. Hoult tekee yhden uransa parhaista roolitöistä, tulkiten erinomaisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hänen bisneskumppaninsa todelliset aikomukset käyvät selväksi. Näyttelijäkaarti on muutenkin väkevä. The Idol -sarjasta (2023) tuttu Johnny Deppin tytär Lily-Rose säväyttää Thomasin rakkaana Elleninä, jonka pahuus on ottanut tähtäimeensä. Nuoren Deppin työ on suorastaan intensiivistä. Aaron Taylor-Johnson ja Emma Corrin ovat mainiot pääparin varakkaana ystäväpariskuntana Friedrich ja Anna Hardingina, Simon McBurney heittäytyy hyvin lieron vampyyripalvelijan, herr Knockin osaan ja Willem Dafoe on vähemmän yllättäen nappivalinta Von Franziksi, erikoiseksi professoriksi, joka kutsutaan tutkimaan tilannetta, kun tavalliset metodit eivät enää auta. Nosferatu ei suinkaan ole uusi juttu Dafoelle, näyttelihän mies jo itse kreivi Orlokia - tai pikemminkin tämän näyttelijää, Max Schreckiä - alkuperäisen Nosferatun teosta kertovassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

     Mutta elokuvan suurin täky on totta kai itse nosferatu, vampyyrikreivi Orlok, jota näyttelee Bill Skarsgård. Skarsgård vakuutti toisena kauhuikonina, Pennywise-klovnina Se-elokuvissa (It - 2017-2019), mutta jätti kylmäksi muutenkin vaivaannuttavan huonossa The Crow -uudelleenfilmatisoinnissa (2024). Orlokina Skarsgård on hyytävä ja suorastaan tunnistamaton. Usein pelkkänä siluettina taustalla pimeyden syleilemänä nähtävä, vanhaa kieltä möreästi mongertava ja tarkoin harkitusti liikkuva kreivi seisauttaa veret katsomoissa, joskin maskeerajien pornoviiksivalinta voikin aiheuttaa myös huvittunutta tirskuntaa.

Olen viime vuosina yhä vain enenevimmissä määrissä kritisoinut Hollywoodin fiksaatiota uudelleenfilmatisointeja kohtaan, jotka tuntuvat toinen toistaan sieluttomammilta rahastusyrityksiltä. Hyvänä esimerkkinä on aiemmin mainittu Skarsgårdin The Crow. Nosferatusta olin kuitenkin optimistisempi, lähinnä kameran edessä ja takana pyörivän tiimin takia. Minun on hyvin vaikeaa kuvitella, että Robert Eggers tekisi mitään elokuvaa puhtaasti rahan vuoksi ja vaikka tekisikin, uskoisin hänen pistävän silti kaikkensa peliin. Lisäksi Bram Stokerin Dracula-kirjan pohjalta on tehty jo niin runsaasti filmatisointeja, että tässä kohtaa melkeinpä tuntuu siltä, että on vääjäämätöntä, että jokainen sukupolvi saa oman elokuvasovituksensa tutusta tarinasta - kulki se sitten nimellä Dracula tai Nosferatu.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa Nosferatu-elokuvaa tai vaikkapa Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Christopher Leen tähdittämän Pimeyden prinssin (Dracula - 1958), Gary Oldmanin tähdittämän Bram Stokerin Draculan (Bram Stoker's Dracula - 1992), Netflixin Dracula-sarjan (2020) tai jopa Leslie Nielsenin komedian Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), uusi Nosferatu ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta. Elokuva seuraa tuttua kaavaa, eikä käsikirjoitus juuri yllätä, mutta lopputuloksen hienous syntyykin Eggersin vaikuttavasta ohjauksesta.

Sen lisäksi, että Eggers saa näyttelijöistään kaiken irti, on hänen loihtimansa tunnelma erinomainen. Nosferatu on todella karmiva elokuva, etenkin ensimmäisen puolituntisensa aikana, kun elokuva kasvattelee painostavuutta kohti ensikohtaamista kreivi Orlokin kanssa. Mukana on muutamia todella onnistunuteita ja aidosti pelottavia kohtauksia, ja yleistunnelma on muutenkin synkkä ja ahdistava. Kun Orlok lähestyy pientä saksalaiskaupunkia ja hänen pimeytensä laskeutuu kaupungin ylle, on tietty epätoivo käsinkosketeltavaa. Samalla elokuvassa on jotain oudon hypnoottista. Samalla lailla kuin Orlok lumoaa uhrinsa pauloihinsa, leffa tekee niin katsojalle. Parin tunnin ja vartin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, huipentuen jopa varsin piinaavalla tavalla.

Nosferatu on audiovisuaalisesti aivan mieletön teos. Kameratyöskentely on läpikotaisin tarkkaa kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Leffan olisikin parasta napata Oscar-ehdokkuus, ehkä jopa voitto kuvauksesta. Valaisua hyödynnetään esimerkillisen taitavasti, etenkin kohtauksessa, jossa vaunut saapuvat hakemaan Thomasin kreivin linnaan. Värityöskentely on todella tyylikästä ja siitä löytyy hauskoja kunnianosoituksia alkuperäiselle klassikolle. Leikkauskin on pääasiassa ensiluokkaista ja mukana on muutamia hurjan sulavia siirtymiä. Lavastus on kertakaikkisen komeaa jälkeä, mainion puvustuksen kanssa jälleen Oscarin arvoista suorittamista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma tukee menoa oivallisesti. Robin Carolanin musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten pelottavista hetkistä tai kaihoisista kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nosferatu, 2024, Focus Features, Maiden Voyage Pictures, Studio 8, Birch Hill Road Entertainment

Arvostelu: The Northman (2022)

THE NORTHMAN

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Nicole Kidman, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Ethan Hawke, Björk, Willem Dafoe, Gustav Lindh, Kate Dickie, Murray McArthur, Ian Whyte ja Ralph Ineson

Genre: historia, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

"I will avenge you, father! I will save you, mother! I will kill you, Fjölnir!"

The Northman on The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) ja The Lighthousen (2019) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva, joka perustuu Amleth-viikingin legendaan. Eggers ilmoitti elokuvan teosta syksyllä 2019 ja kuvausten oli tarkoitus alkaa maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia piti siirtää. Kuvaukset käynnistyivät lopulta elokuussa 2020 ja nyt The Northman saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, pidettyäni erittäin paljon Eggersin aiemmasta leffasta, The Lighthousesta. Kävinkin katsomassa The Northmanin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 895 viikinkikuningas Aurvandill Sotakorpin veli Fjölnir murhaa kuninkaan, anastaa vallan ja sieppaa kuningatar Gudrúnin. Kuninkaan poika Amleth pääsee pakoon ja vuosien kuluessa hänen kostonhimonsa kasvaa entisestään.

Alexander Skarsgård näyttelee viikinkiprinssi Amlethia, joka päättää kostaa, kun hänen setänsä Fjölnir (Claes Bang) kääntyy veljeään vastaan, tappaen Amlethin kuningasisän Aurvandillin (Ethan Hawke) ja siepaten kuningataräiti Gudrúnin (Nicole Kidman). Skarsgård hyppää yllättävänkin vakuuttavasti kostonhimoisen Amlethin saappaisiin, tulkiten hienosti hahmon sisällä kytevää raivoa. Katsojana taas hyppää heti viikinkiprinssin kostoretkelle mukaan, haluten nähdä Amlethin onnistuvan aikomuksissaan. Bang ja erityisesti Hawke hoitavat myös roolinsa karismaattisesti, mutta Kidmanin kohdalla itselläni kesti pidemmän aikaa, kunnes hän sopi menoon mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe narri Heimirinä, Björk Amlethia ohjaavana näkijänä, Anya Taylor-Joy Olga-orjana, sekä Gustav Lindh Fjölnir-petturin poikana Thoririna. Dafoe pääsee parissa kohtaa loistamaan hullunkiilto silmissään, Björkistä löytyy sopivaa mystisyyttä näkijäksi, Taylor-Joy näyttää jälleen lahjansa Amlethista kiinnostuvana orjana ja Lindhkin toimii passelisti ylimielisen Thoririn osassa.

Huhhuh, minkä elokuvan Robert Eggers on tällä kertaa tehnyt! The Northman on todella intensiivinen ja vangitseva kostotarina, joka pitää tiukasti otteessaan läpi vähän päälle parin tunnin kestonsa. Jos Eggersin aiempia, pienimuotoisempia kauhuleffoja fanittanut katsoja pelkää, että isomman budjetin kanssa ohjaaja päätyisi tekemään tavanomaisemman toimintaspektaakkelin, ei hätää. The Northman on kyllä omalla tavallaan spektaakkeli, mutta Eggers pitää silti hyvin omalaatuisen tyylinsä yllä läpi leffan ja tarjoaa parissa kohtaa muistutuksia kauhujuuristaan. Heti avauskohtauksesta lähtien Eggers nostaa ilmoille painostavan hengen, eikä päästä katsojaansa helpolla.

Kyseessä ei ole mikään erityisen vauhdikas teos, mutta silti elokuva tuntuu olevan nopeasti ohi. Hitaasti etenevät ja pitkät kohtaukset vievät täysin mukanaan, mykistäen katsojansa erilaisin tavoin. Suu meinaa loksahdella auki aina silloin tällöin, joko ihmetyksestä tai järkytyksestä. Eläinrakkaille varoituksen sanana, että filmissä pistetään varsin tylysti hevosia ja jopa koirakin hengiltä. Ihmisiä pilkotaan myös brutaalisti, eikä taisteluista ole todellakaan tehty lapsiystävällistä katseltavaa. The Northman on muutenkin täynnä rankkaa sisältöä ja välillä voi tuntua siltä kuin katsoisi kuumehoureista painajaista.

Tiivistunnelmaisen ohjauksen lisäksi myös Eggersin käsikirjoitus yhdessä Sjónin kanssa on vakuuttava. Kaksikko pohtii hienosti väkivallan, vihan ja koston kierrettä ja voiko sillä saavuttaa mitään. Tarina rakentuu onnistuneesti, kuten myös hahmojen väliset suhteet. Ja jos jostain syystä The Northman ei onnistu mykistämään vielä Eggersin ohjauksella, tarinalla, näyttelijäsuorituksilla tai edes verisillä taistelukohtauksilla, elokuvan teknisen toteutuksen luulisi viimeistään pystyvän siihen. Kyseessä on aivan mielettömän upeasti kuvattu teos, jonka liki jokaisen tarkkaan sommitellun, suunnitellun, valaistun ja värimääritellyn kuvan haluaisi pistää kehyksiin. Yksikään otos ei jää huolimattomaksi. Mukana on useita todella pitkiä otoksia, joissa kamera kiertää tyylikkäästi hienoissa lavasteissa mainiosti puvustettujen ja maskeerattujen näyttelijöiden kanssa. Otokset on taidokkaasti leikattu yhteen ja sekaan lisätyt erikoistehosteet toimivat. Vahvoja visuaalisuuksia on myös tukemassa voimakas äänimaailma. Niin efektejä kuin Robin Carolanin ja Sebastian Gainsborough'n säveltämiä musiikkeja ja kurkkuörinöitä myöten äänet jytisevät jylhästi.

Yhteenveto: The Northman on hieno viikinkifilmi, joka imaisee katsojan täysin mukanaan intensiiviselle kostoretkelle. Alusta alkaen painostava tunnelma ottaa katsojasta tiukan otteen ja lumoaa tarinan vietäväksi. Elokuva ei ole helppoa katsottavaa rankan materiaalinsa kanssa, mutta valkokankaasta ei vain voi irrottaa katsetta. Iso syy tähän on leffan huikea tekninen toteutus. Esimerkiksi upean kuvauksensa, lavastuksensa ja äänimaailmansa kera elokuva on todella vaikuttava. Robert Eggers todella esittelee lahjojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Vaikka hänellä on ollut tällä kertaa rahaa huomattavasti enemmän käytössään, ei hän ole lähtenyt tekemään mitään perinteistä studiorainaa, vaan täysin omannäköisensä teoksen. Näyttelijät hoitavat hommansa onnistuneesti, joskin itseltäni kesti hetki lämmetä Nicole Kidmanin läsnäololle. The Northman hyppäsi saman tien vuoden parhaiden elokuvien joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Northman, 2022, New Regency Productions, Focus Features

Arvostelu: The Lighthouse (2019)

THE LIGHTHOUSE

Ohjaus: Robert Eggers
Pääosissa: Robert Pattinson ja Willem Dafoe
Genre: draama, kauhu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

The Lighthouse on The Witchin (The VVitch: A New England Folktale - 2015) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva. Eggers kirjoitti tarinan yhdessä veljensä Maxin kanssa ja sai myytyä ideansa muutamalle tuottajalle, jotka alkoivat yhteisvoimin rahoittamaan elokuvaa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja lopulta leffa sai maailmanensi-iltana tänä vuonna Cannesin elokuvajuhlilla, missä Eggers voitti palkinnon ohjauksestaan. Nyt The Lighthouse saa ensi-iltansa Suomessa ja itse olin hieman ristiriitainen leffan näkemisestä. En nimittäin pitänyt The Witchistä, joten olin hieman varuillani, että pitäisinkö Eggersin työstä tässäkään. Elokuvan saamat kehut herättivät kuitenkin mielenkiintoni ja meninkin positiivisin mielin katsomaan The Lighthousea sen lehdistönäytökseen. Ja hyvä, että menin, sillä kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista!

1800-luvun lopussa kaksi miestä saapuvat yksinäiselle saarelle vartioimaan ja huoltamaan majakkaa. Kestääkö kaksikon mieli eristyksen, aaltojen pauhun ja majakan mystisen valon, vai ajaako tämä kaikki heidät hulluuteen...

Elokuvan kahta majakanvartijaa, Ephraim Winslow'ta ja Thomas Wakea näyttelevät Robert Pattinson ja Willem Dafoe, ja leffa todella lepää heidän harteillaan. Jos Pattinson ja Dafoe eivät toimisi rooleissaan, eivätkä heidän kemiansa iskisi yhteen, ei elokuvakaan toimisi. Onneksi molemmat ovat aivan mahtavia - kyllä, jopa Twilighteista (2008-2012) tunnettu Pattinson, joka on parantanut näyttelijäntaitojaan huomattavasti viime vuosien varrella. Pattinsonin esittämä Ephraim on nuori ja ahkera, mutta hiljainen työntekijä, kun taas Dafoen ikääntynyt Thomas-hahmo puhuu paljon ja ottaa huikkaa yhä vain useammin, mitä pidemmälle filmi kulkee. Kyseessä onkin aikamoinen kaksikko. Vastakohtia on kiehtovaa seurata, etenkin kun heidän mielipide toisistaan vaihtelee pitkin leffaa. Dafoe on tuttuun tapaansa erinomainen ja hän heittäytyy rooliinsa usein suurella vimmalla. Hän on nappivalinta juopottelevan vartijan rooliin, josta löytyy kuitenkin vielä arvokkuutta.

Robert Eggersiä ei liiemmin kiinnosta suuren yleisön miellyttäminen, se on päivänselvää. Sen osoitti jo hyvin eriskummallinen The Witch ja Eggers vie homman vielä pidemmälle The Lighthousessa. The Witchissä oli sentään värit, mutta The Lighthouse menee vanhanaikaisessa tyylissä niin pitkälle, että se on mustavalkoinen ja sen kuvasuhde ei ole tavallinen laajakuva, vaan lähes neliömäinen ruutu. Vanhempia elokuvafaneja tämä ihastuttaa, mutta monia nuorempia leffojen kuluttajia tämä lähinnä vieraannuttaa. On varmaa, että moni poistuu teatterista miettien, että olipa tekotaiteellista paskaa. Itse pidin The Lighthousesta valtavan paljon. Tämä on monin tavoin aivan mieletön elokuva, vaikka se on monin tavoin myös todella simppeli. Itseäni viehätti filmin vanhanaikaisuus - ei vain mustavalkoinen kuva ja neliömäinen kuvasuhde, vaan ihan kaikki elokuvassa on todella vanhanaikaista ja siten nykypäivän valtavirtaviihteen keskellä se tuntuu äärimmäisen tuoreelta. Eggers tekee elokuvaa kuin elokuvia tehtiin vuosia, vuosia sitten. Elokuva todella luottaa näyttelijöihinsä ja antaa heidän loistaa vahvuuksillaan. Katsoja uppoutuu filmiin näiden kahden näyttelijän ja heidän hahmojensa voimasta. Samalla Eggers lumoaa erinomaisen ohjauksensa kanssa.

Kyseessä on aikamoinen sekoitus erilaisia lajityyppejä, vaikka pohjimmiltaan The Lighthouse on psykologista kauhua. Elokuvasta löytyy komediaa, draamaa ja fantasiaa, kaikki hienosti nivottuna yhteen. Leffa tietää, milloin tarjota huvittavia hetkiä, joissa pääkaksikko vetää kännit ja hoilaa vanhoja merimieshoilotuksia ja milloin taas esittää karmivaa kuvastoa, mikä jättää hyvin epämiellyttävän tunteen. Epämiellyttävyyttä lisää myös se, kun hahmot ja katsoja itse alkavat olla pihalla siitä, mitä on meneillään. Mikä tässä nyt on totta, vai onko mikään? Elokuva herättää paljon kysymyksiä, kiusoittelee niillä ja mikä parasta, jättää vastaamatta. Tämä vasta epämiellyttävää onkin monille, mutta itse innostuin tästä. The Lighthouse onnistui monella tapaa olemaan erittäin vangitseva, ahdistava ja tiivistunnelmainen teos, mikä tekee suuren vaikutuksen monella osa-alueella. On hienoa, että nykypäivänä joku uskaltaa vielä tehdä jotain tällaista ja vielä hienompaa on, kun asialla on joku, joka osaa asiansa. Eggers ei vakuuttanut minua The Witchillä, mutta The Lighthousen jälkeen jään suurella mielenkiinnolla odottamaan, mitä ohjaaja seuraavaksi tarjoaa. Myös käsikirjoittajana Eggers osoittaa lahjakkuutensa. Pattinsonille ja Dafoelle kirjoitettu dialogi on todella iskevää ja sitä jäisi kuuntelemaan vielä pidemmäksikin aikaa. Jokainen repliikki on hiottu täydellisyyteen asti ja kumpikin näyttelijä tarjoaa ne fantastisesti.

Tekniseltä toteutukseltaan filmi on myös äärimmäisen upea. Kun leffasta puuttuu värit, sen täytyy leikitellä esimerkiksi varjoilla ja elokuva tekee sen tietty näyttävästi. Samanaikaisesti pelottava ja kiehtova pimeys aiheuttaa kylmiä väreitä. Saaren ympäröivä sumu luo mukaan jotain mystistä, mikä jo itsessään herättää tunteen siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Kuvaus on erinomaista läpi elokuvan. Kuvaajalle kaiken sommittelu neliöön on jo itsessään haaste, mutta niin vain Jarin Blaschke suoriutuu hommastaan kunnialla. Elokuvassa myös tiedetään, milloin pitää pysyä samassa pitkässä kuvassa ja milloin leikata nopealla temmolla. Majakan lavasteet ovat myös hienot, minkä lisäksi puvustajat ovat tehneet oivaa työtä päähenkilöiden pukujen kanssa. Tehosteissa hyödynnetään veikeitä vanhanaikaisia kikkoja. Ääniefekteissä korostetaan puisen talon narinoita ja meren pauhua. Mark Korvenin säveltämät musiikit tuovat oman oivallisen lisäyksensä tunnelmaan, mutta elokuva tietää myös, milloin käyttää hiljaisuutta.

Yhteenveto: The Lighthouse on erinomainen psykologinen kauhuelokuva, mikä nousee vuoden parhaimmistoon. Ohjaaja Robert Eggersin tyyli on vaikuttava, ja on kiehtovaa, kuinka vanhanaikaisesti hän filmiään tekee. Leffan neliömäinen ruutu, mustavalkoinen kuva, hitaat kohtaukset sekä täysi luotto näyttelijöiden vahvuuteen luovat yhdessä todella iskevän kokemuksen. Elokuva on teknisesti tyylikäs taidonnäyte, millaisia ei pääasiassa enää tänä päivänä pääse kokemaan - paitsi jos päättää puhaltaa pölyt klassikkokokoelman päältä ja pistää jonkin hienon teoksen pyörimään. Willem Dafoe ja yllättäen myös Robert Pattinson ovat molemmat fantastisia rooleissaan. Heille kirjoitettu dialogi on jo itsessään mielenkiintoista ja vangitsevaa. Eggersin luoma tunnelma on lumoava; samalla leffasta löytyy sekä hauskoja että karmivia asioita. Häntä ei todellakaan kiinnosta massan miellyttäminen, vaan Eggers tekee täysin omannäköisiään elokuvia. The Witch ei itselleni toiminut, mutta The Lighthousella Eggers teki mielestäni upeaa työtä ja odotan suurella mielenkiinnolla, mitä hän seuraavaksi tekee. Indie- ja erilaisten arthouse-kauhuteosten, sekä psykologisen pelottelun faneille The Lighthouse tarjoaa paljon iloa, mutta monille tämä tulee olemaan vain tylsää tekotaidetta. Jo ennen elokuvan näkemistä tiesin, että jollekulle tämä tulee olemaan vuoden paras elokuva ja jollekin toiselle vuoden huonoin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Lighthouse, 2019, A24, New Regency Pictures, RT Features

Arvostelu: The VVitch: A New-England Folktale / The Witch (2015)

THE VVITCH: A NEW-ENGLAND FOLKTALE (2015)

THE WITCH

Ohjaus: Robert Eggers
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Ineson, Kate Dickie, Harvey Scrimshaw, Ellie Grainger ja Lucas Dawson
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

The VVitch: A New-England Folktale - eli suomalaisittain yksinkertaistettuna pelkkä The Witch - on kohuttu kauhuelokuva, jota useat kriitikot ylistivät. Kehuista huolimatta elokuva ei koskaan päässyt Suomessa teatterilevitykseen. Se näytettiin kyllä pariin otteeseen teattereissa: aluksi Night Visions -festivaaleilla ja kesällä 2016 yhtenä ainoana päivänä muutamassa Finnkinon teatterissa, mutta muuten suomalaiset joutuivat odottamaan myynti- ja vuokrausmahdollisuutta. Olin jo lähes unohtanut koko elokuvan, kunnes näin Facebookissa mainoksen, että The VVitch: A New-England Folktale on saapunut kauppoihin. Mainoksessa luki, että "vuoden pelottavin kauhuelokuva nyt myynnissä" tai jotain vastaavaa ja tietysti tämä lause herätti mielenkiintoni. Kävinkin vuokraamassa elokuvan ja katsoin sen lämmittelynä tulevaa halloweenia varten.

1600-luvulla perheen Samuel-vauva katoaa ja perhe alkaa epäillä, että sieppaaja olisi viereisessä metsässä asuva noita.

Elokuvan päähahmoksi voi parhaiten mieltää Thomasinin, perheen vanhimman tyttären, jota näyttelee Anya Taylor-Joy. Thomasin alkaa olla jo aikuinen, muttei silti tunnu olevan täysin kypsä vanhempiansa mielestä, mikä ärsyttää häntä. Häntä myös ärsyttää perheen nuoremmat lapset ja kuinka nämä tuntuvat syyllistävän Thomasinia useista asioista. Thomasin on aika hiljainen, mutta hahmoa silti ymmärtää ja Taylor-Joy toimii roolissaan.
     Perheen vanhempina, Williamina ja Katherinena nähdään Ralph Ineson ja Kate Dickie. William yrittää olla hyvä isä lapsilleen ja hieno perheen pää, mutta tuntuu silti olevan enemmän hukassa kuin haluaisi. William purkaa piilevää ärsyyntymistään halkojen hakkaamiseen, eikä mikään ihme, jos vaimona on sellainen nalkuttaja kuin Katherine. Katherine tuntuu valittavan ihan joka asiasta, eikä hänellä ole paljoa positiivista sanottavaa. Ymmärtäähän tuon, ettei kovin positiivinen voi olla, jos oma lapsi katoaa, mutta hänen käytöksensä perhettään kohtaan on aivan kauheaa. Molemmat näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin.
     Perheen vanhin poika Caleb (Harvey Scrimshaw) näkee isänsä kunniakkaana miehenä - tai ainakin pyrkii näkemään hänet sellaisena - ja yrittää olla samanlainen. Hän haluaisi selkeästi itsekin olla perheen pää. Calebin murrosikä on alkamassa ja välillä elokuvasta huomaa, että hänen kiinnostuksensa naisia kohtaan alkaa jo heräillä; esimerkiksi eräänä aamuna hän tuntuu hieman sivusilmällä vilkaisevan nukkuvan isosiskonsa paidan vähän paljastavaa kaula-aukkoa. Scrimshaw on aluksi hyvä roolissaan, mutta jossain kohtaa hänen näyttelemisensä lässähtää aika totaalisesti ja se on enemmänkin myötähäpeällistä katsottavaa. Myötähäpeää lisäävät todella hölmösti kirjoitetut repliikit.
     Perheessä on myös kaksi muutakin lasta; Mercy (Ellie Grainger) ja Jonas (Lucas Dawson), joista ensimmäinen on todella rasittava nulikka ja toisen mukanaolon unohtaa jatkuvasti, sillä Jonas ei tee elokuvassa oikeastaan mitään. Onpahan Mercylla sentään joku leikkikaveri - muukin kuin perheen vuohi, Musta Phillip, joka vaikuttaa todella hämärältä elukalta. Oli hienoa kuulla, että hahmot puhuivat "vanhaa englantia" ja useat lauseet olivat hyvin erilailla rakennettuja kuin ne olisivat nykyään.

Elokuvan alussa perhe karkotetaan kylästä, sillä William-isä on neuvoston mielestä tehnyt vääryyksiä, jolloin perhe muuttaa kauas asumaan metsän laitaan. Siellä alkaa tapahtua kummia: sato ei kasva, eläimet käyttäytyvät oudosti ja eräänä päivänä Samuel-vauva katoaa. Siitä hetkestä alkaen perheen yhteishenki alkaa pahasti kärsiä, eivätkä he kykene enää kunnolla elämään saman katon alla. Osa perheestä uskoo asialla olevan metsässä piileskelevä noita, mutta osa taas ei usko sellaisen olemassaoloon.

Luin jo aiemmin, että kyseessä olisi hidastempoinen elokuva, mutta ajattelin, että sillä tarkoitettiin jännityksen ja kauhun hienovaraista rakennusta. Kyllähän siinä rakennetaan jännitystä, mutta sitten alkavatkin jo lopputekstit. Elokuvasta puuttuu selkeästi se "jokin", mikä tekisi siitä kokonaisen teoksen. Ja onhan se pakko myöntää, että paikoitellen kyseessä on liian hidastempoinen pätkä. Yllätyin positiivisesti siitä, että noita näytetään jo alussa, mutta petyin, sillä sen jälkeen hahmo ei oikeastaan edes esiinny elokuvassa. Kun ensimmäistä kertaa mennään synkkään metsään, niin katsojana alkaa jännittämään, sillä ei tiedä, mitä tuleman pitää. Siinä kohtaa, kun tajuaa, ettei mitään ihmeellistä olekaan tulossa, niin jää lähinnä vain odottelemaan elokuvan päättymistä. Alkupuolella useasti kun jotain on vihdoin tapahtumassa, niin kuva muuttuu mustaksi ja kohtaus vaihtuu. Tällaista keinoa käytetään elokuvassa useasti ja sen sijaan, että jännittyneenä miettisi, mitä juuri tapahtui, niin on enemmän vain hämillään ja miettii, miksei mitään taaskaan näytetty?

Uskonto on vahva teema elokuvassa. Perheenjäsenet ovat kaikki kristittyjä ja pyrkivät elämään mahdollisimman hyveellistä elämää, mikä ei tietenkään onnistu - etenkään kun viereisessä metsässä heiluu joku outo nainen ilman vaatteita. Kaikki perheessä alkavat pikkuhiljaa kääntyä toisiaan vastaan, minkä voi tavallaan tulkita kiroukseksi, jonka noita langetti perheen ylle siepatessaan vauvan. Monet asiat jätetään tulkinnan varaan, mutta mitä väliä sillä on, kun ei oikeastaan kiinnosta, mitä siitä piti tulkita. Jokaisella perheessä on enemmän tai vähemmän jotain piiloteltavaa ja asioiden paljastuminen aiheuttaa lisää ongelmia. Sinänsä pidin siitä, että paha voima saa perheen rikkoutumaan, mutta kun elokuvan nimessä lukee "The VVitch", niin voisi se noita siinä oikeasti jotain tehdäkin. Ja siis "vuoden pelottavin kauhuelokuva"? Ei todellakaan. Pelottavaa elokuvaa on aivan turha odottaa, paitsi jos on erittäin herkkä kaikelle vähänkin piinaavalle. Uhkaava tunnelma on paikoitellen läsnä, muttei tarpeeksi oikeasti koskettaakseen katsojaa. The VVitch: A New-England Folktale on puolentoista tunnin kestollaan liian pitkä, muttei silti tarjoa lähes mitään katsojalle. Kun lopputekstit alkoivat, ensimmäinen ajatukseni oli: "Tässäkö tämä nyt sitten oli?"

Elokuva perustuu kansantaruihin ja vanhoihin kirjoihin, joissa kerrotaan tällaisista tapauksista. Niiden pohjalta on väsätty käsikirjoitus, johon on yritetty yhdistellä eri asioita ja tunnuttu unohtavan, että mitä siinä oikeasti haetaan. Tosin, jos tekijät hakivat draamaelokuvaa eivätkä kauhua, niin sitten mainokset olivat vain erittäin harhaanjohtavia. Jos siis oletat näkeväsi kauhuelokuvan, niin luultavasti petyt suuresti kuten minäkin. Sekä käsikirjoituksestä, että ohjauksesta vastaa Robert Eggers, joka voitti palkinnon Sundance Film Festivaleilla ohjaustyöstään tässä. Omasta mielestäni Eggers hoitaa näyttelijäohjauksen mallikkaasti ja hänellä on ollut visio, miltä elokuvan kuuluu näyttää, muttei oikeastaan siitä, miltä sen kuuluisi tuntua. Kuvaus on sentään hoidettu mallikkaasti. Leikkauksessa ärsyttää, että useasti kohtaus loppuu mustaan kuvaan ja seuraava alkaa siitä. Musta kuva saattaa olla ruudulla useammankin sekunnin ajan. Valaistukselle täytyy näyttää peukkua, sillä elokuvassa on tyylikkäästi mietitty, miten valoilla voidaan korostaa asioita. Välillä kuvat ovat erittäin pimeitä, joten suosittelen katsomaan tätä illalla tai yöllä (jos se siis pitää katsoa), paitsi jos taloudesta löytyvät pimennysverhot. Päiväkohtaukset ovat värittömiä ja elokuvassa on ankean harmaa värimaailma kaiken aikaa. Äänitehosteita olisi mielestäni voinut käyttää rohkeammin ja jotkut musiikkiosuudet korvata hiljaisuudella, jolloin vähäinenkin uhkaavuus olisi saanut enemmän voimaa: ovien narinaa, lehtien kahinaa, risujen naksahtelua, oksien katkeilua jne.

Yhteenveto: The VVitch: A New-England Folktale on aika huono yritys olla kauhuelokuva ja aika heikko yritys olla jotain muuta. Näyttelijätyö on sujuvaa, kuten myös kuvaus ja valaisu, mutta siihen se oikeastaan jää. Kauhua elokuvasta pitää etsiä oikein kissojen ja koirien kanssa, mutta silti se on jäänyt jonnekin, kuten myös elokuvan noita, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta joka esiintyy vain noin minuutin ajan, jos sitäkään. Elokuva on erittäin hidastempoinen ja muuttuu tylsemmäksi, kun se kulkee eteenpäin; varsinkin kun alkaa ymmärtää, ettei mitään ihmeellistä olekaan luvassa. Pimeiden kohtausten takia se kannattaa katsoa yöllä, mutta jos väsyttää jo valmiiksi, niin nukahtamisen riski kasvaa elokuvaa katsoessa. Vaikea tätä on oikeastaan lähteä suosittelemaan. Kauhuelokuvaksi sitä on aika vaikea luokitella, mutta jos tietää näkevänsä draamaleffan, niin kai se silloin toimisi paremmin. Itselleni ei oikeastaan toiminut, enkä koe tarvetta nähdä The VVitch: A New-England Folktalea koskaan uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.horrorpedia.com
The VVitch: A New-England Folktale, 2015, Parts and Labor, RT Features, Rooks Nest Entertainment, Code Red Productions, Scythia Films, Maiden Voyage Pictures, Mott Street Pictures, Pulse Films, Very Special Project