Arvostelu: Lee (2023)

LEE

Ohjaus: Ellen Kuras

Pääosissa: Kate Winslet, Andy Samberg, Alexander Skarsgård, Marion Cotillard, Andrea Riseborough, Josh O'Connor, Noémie Merlant, Arinzé Kene, Vincent Colombe, Patrick Mille, Samuel Barnett ja James Murray

Genre: historia, draama, sota

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Lee perustuu Antony Penrosen kirjaan The Lives of Lee Miller vuodelta 1985, joka perustuu Penrosen äidin Lee Millerin elämään ja aikaan sotavalokuvaajana. Elokuva lähti liikkeelle, kun kuvaaja Ellen Kuras näki kaupassa Penrosen kirjan ja tuumasi, että Lee Miller näytti hänen mielestään samannäköiseltä kuin näyttelijä Kate Winslet, jonka kanssa Kuras oli tehnyt yhteistyötä Tahrattomassa mielessä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004). Kuras osti kirjan itselleen ja toisen kappaleen, jonka hän lähetti Winsletille. Winslet kiinnostui Millerin elämästä ja päätti tehdä hänestä elokuvan. Winslet koki kuitenkin suuria vaikeuksia saada rahoitusta elokuvalle ja esituotanto venyi useamman vuoden mittaiseksi. Lopulta hän sai rahat ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022. Lee sai maailmanensi-iltansa jo viime syksynä Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu kunnon teatterikierrokselle myös Suomeen. Itse kuulin Lee Milleristä vasta tänä vuonna Civil War -elokuvan (2024) kautta ja kun sain tietää, että syksyllä oli tulossa oma elokuva kyseisestä henkilöstä, päätin käydä katsomassa Leen heti ensi-iltapäivänä.

Toisen maailmansodan syttyessä entinen malli Lee Miller päättää lähteä rintamalle sotavalokuvaajana.

Pääroolissa Lee Millerinä nähdään tosiaan Kate Winslet, joka on tuttuun tapaansa erittäin hyvä roolissaan. Winslet tulkitsee hyvin hahmonsa sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, kanavoidenkin tätä jo tuotantovaiheessa, kun elokuvan oli vaikea saada rahoitusta. Hän selvästi ihailee Milleriä suuresti ja tämä näkyy hänen vahvassa suorituksessaan. Lee Miller työskenteli aiemmin mallina, siirtyen siitä valokuvaamiseen. Kun toinen maailmansota syttyi, hän päätti tehdä jotain, mitä pidettiin tuolloin täysin ennenkuulumattomana ja lähteä naisena rintamalle kuvaamaan sodan kauheuksia. Katsojana haluaakin nähdä hahmon todistavan muut vääräksi ja onnistuvan tavoitteissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Millerin miehenä, sotilaiden ja varustusten naamioimiseen erikoistuneena Roland Penrosena, Marion Cotillard, Vincent Colombe ja Noémie Merlant Millerin ystävinä Solange d'Ayenina, Paul Éluardina ja Nusch Éluardina, Andrea Riseborough Vogue-lehdellä työskentelevänä Audrey Withersinä, Andy Samberg toisena sotavalokuvaajana David Schermanina, sekä Josh O'Connor 1970-luvulla iäkästä Milleriä haastattelevana Tonynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja isoin yllätys on, kuinka hyvin komediaelokuvista ja -sarjoista, kuten Brooklyn 99:stä (Brooklyn Nine-Nine - 2013-2021) ja The Lonely Island -sketsibändistä tuttu Samberg istuu mukaan vakavaan sotadraamaan.

Kuten odottaa saattoikin, Lee osoittautui oikein mainioksi elämäkertaelokuvaksi, sekä samalla kiinnostavan erilaiseksi tarinaksi toisesta maailmansodasta. Kun yleensä toiseen maailmansotaan sijoittuvat elokuvat keskittyvät rintamalla taisteleviin miessotilaisiin, on jo itsessään mielenkiintoisen poikkeava kuvaus nähdä tätä tuhoa ja hirveyttä (kirjaimellisesti) naisen linssin takaa. Elokuvasta löytyy toki runsaasti hetkiä, joissa näytetään myös, kuinka epätasa-arvoista sota-aika oli naisille. Millerin täytyy kierrellä ja kaarrella ja keksiä porsaanreikiä sun muuta, jotta hän ylipäätään pääsee naisena sotavalokuvaajaksi. Sittenkin hän kohtaa monenlaisia misogynian muotoja, oli kyse siitä, ettei häntä päästetä tiedotustilaisuuksiin sukupuolen takia tai sotilaista, jotka kohtelevat paikallisia naisia kuin palkintoina urotöilleen.

Elokuvan kerronta on ajoittain hitusen kömpelöä ja meno muuttuu sulavammaksi, kun Miller tekee päätöksen ryhtyä sotavalokuvaajaksi. Kun Miller lähtee rintamalle, on kaiken aikaa kiinnostavampaa seurata, millaisiin tilanteisiin hän ajautuu, taistelutantereelta aina itse Adolf Hitlerin kotiin asti. Osa kohtauksista ei ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja etenkin kohtaus, jossa Miller ja sotilaat löytävät keskitysleirille matkanneen junan, tekee pahaa. Leen selvästi heikoin lenkki on sen lopetus. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva päättää viime minuuteillaan heittää mukaan parikin täysin turhaa käännettä, jotka jättävät katsojan lähinnä hämilleen.

Leen ohjauksesta vastasi lopulta Ellen Kuras, joka toimikin Winsletin innoittajana, ostettuaan tälle kirjan Milleristä. Kyseessä on Kurasin ensimmäinen elokuva ohjaajana, hänen toimittua aiemmin kuvaajana ja pääasiassa hän hoitaakin tonttinsa mallikkaasti. Liz Hannahin, John Colleen ja Marion Humen käsikirjoitus kaipaisi hieman viilausta, etenkin lopetuksensa suhteen, mutta pääasiassa he kirjoittavat Millerin elämästä ja urasta kiinnostavasti. Lee on myös taitavasti kuvattu. Lavastus on erinomaista ja niin puvustus kuin maskeerauskin ovat oivallista jälkeä. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti työstetty. Musiikeista vastaava Alexandre Desplat tunnelmoi tuttuun tapaansa nätisti taustalla. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lee, 2024, 55 Films, Brouhaha Entertainment, Hantz Motion Pictures, Hopscotch Features, Juggle Productions, MS Partecipations S.A., Pasaca Entertainment, Rocket Science, Sky Cinema, Sky Originals, Vogue Films, Vogue Studios

Arvostelu: The Northman (2022)

THE NORTHMAN

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Nicole Kidman, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Ethan Hawke, Björk, Willem Dafoe, Gustav Lindh, Kate Dickie, Murray McArthur, Ian Whyte ja Ralph Ineson

Genre: historia, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

"I will avenge you, father! I will save you, mother! I will kill you, Fjölnir!"

The Northman on The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) ja The Lighthousen (2019) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva, joka perustuu Amleth-viikingin legendaan. Eggers ilmoitti elokuvan teosta syksyllä 2019 ja kuvausten oli tarkoitus alkaa maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia piti siirtää. Kuvaukset käynnistyivät lopulta elokuussa 2020 ja nyt The Northman saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, pidettyäni erittäin paljon Eggersin aiemmasta leffasta, The Lighthousesta. Kävinkin katsomassa The Northmanin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 895 viikinkikuningas Aurvandill Sotakorpin veli Fjölnir murhaa kuninkaan, anastaa vallan ja sieppaa kuningatar Gudrúnin. Kuninkaan poika Amleth pääsee pakoon ja vuosien kuluessa hänen kostonhimonsa kasvaa entisestään.

Alexander Skarsgård näyttelee viikinkiprinssi Amlethia, joka päättää kostaa, kun hänen setänsä Fjölnir (Claes Bang) kääntyy veljeään vastaan, tappaen Amlethin kuningasisän Aurvandillin (Ethan Hawke) ja siepaten kuningataräiti Gudrúnin (Nicole Kidman). Skarsgård hyppää yllättävänkin vakuuttavasti kostonhimoisen Amlethin saappaisiin, tulkiten hienosti hahmon sisällä kytevää raivoa. Katsojana taas hyppää heti viikinkiprinssin kostoretkelle mukaan, haluten nähdä Amlethin onnistuvan aikomuksissaan. Bang ja erityisesti Hawke hoitavat myös roolinsa karismaattisesti, mutta Kidmanin kohdalla itselläni kesti pidemmän aikaa, kunnes hän sopi menoon mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe narri Heimirinä, Björk Amlethia ohjaavana näkijänä, Anya Taylor-Joy Olga-orjana, sekä Gustav Lindh Fjölnir-petturin poikana Thoririna. Dafoe pääsee parissa kohtaa loistamaan hullunkiilto silmissään, Björkistä löytyy sopivaa mystisyyttä näkijäksi, Taylor-Joy näyttää jälleen lahjansa Amlethista kiinnostuvana orjana ja Lindhkin toimii passelisti ylimielisen Thoririn osassa.

Huhhuh, minkä elokuvan Robert Eggers on tällä kertaa tehnyt! The Northman on todella intensiivinen ja vangitseva kostotarina, joka pitää tiukasti otteessaan läpi vähän päälle parin tunnin kestonsa. Jos Eggersin aiempia, pienimuotoisempia kauhuleffoja fanittanut katsoja pelkää, että isomman budjetin kanssa ohjaaja päätyisi tekemään tavanomaisemman toimintaspektaakkelin, ei hätää. The Northman on kyllä omalla tavallaan spektaakkeli, mutta Eggers pitää silti hyvin omalaatuisen tyylinsä yllä läpi leffan ja tarjoaa parissa kohtaa muistutuksia kauhujuuristaan. Heti avauskohtauksesta lähtien Eggers nostaa ilmoille painostavan hengen, eikä päästä katsojaansa helpolla.

Kyseessä ei ole mikään erityisen vauhdikas teos, mutta silti elokuva tuntuu olevan nopeasti ohi. Hitaasti etenevät ja pitkät kohtaukset vievät täysin mukanaan, mykistäen katsojansa erilaisin tavoin. Suu meinaa loksahdella auki aina silloin tällöin, joko ihmetyksestä tai järkytyksestä. Eläinrakkaille varoituksen sanana, että filmissä pistetään varsin tylysti hevosia ja jopa koirakin hengiltä. Ihmisiä pilkotaan myös brutaalisti, eikä taisteluista ole todellakaan tehty lapsiystävällistä katseltavaa. The Northman on muutenkin täynnä rankkaa sisältöä ja välillä voi tuntua siltä kuin katsoisi kuumehoureista painajaista.

Tiivistunnelmaisen ohjauksen lisäksi myös Eggersin käsikirjoitus yhdessä Sjónin kanssa on vakuuttava. Kaksikko pohtii hienosti väkivallan, vihan ja koston kierrettä ja voiko sillä saavuttaa mitään. Tarina rakentuu onnistuneesti, kuten myös hahmojen väliset suhteet. Ja jos jostain syystä The Northman ei onnistu mykistämään vielä Eggersin ohjauksella, tarinalla, näyttelijäsuorituksilla tai edes verisillä taistelukohtauksilla, elokuvan teknisen toteutuksen luulisi viimeistään pystyvän siihen. Kyseessä on aivan mielettömän upeasti kuvattu teos, jonka liki jokaisen tarkkaan sommitellun, suunnitellun, valaistun ja värimääritellyn kuvan haluaisi pistää kehyksiin. Yksikään otos ei jää huolimattomaksi. Mukana on useita todella pitkiä otoksia, joissa kamera kiertää tyylikkäästi hienoissa lavasteissa mainiosti puvustettujen ja maskeerattujen näyttelijöiden kanssa. Otokset on taidokkaasti leikattu yhteen ja sekaan lisätyt erikoistehosteet toimivat. Vahvoja visuaalisuuksia on myös tukemassa voimakas äänimaailma. Niin efektejä kuin Robin Carolanin ja Sebastian Gainsborough'n säveltämiä musiikkeja ja kurkkuörinöitä myöten äänet jytisevät jylhästi.

Yhteenveto: The Northman on hieno viikinkifilmi, joka imaisee katsojan täysin mukanaan intensiiviselle kostoretkelle. Alusta alkaen painostava tunnelma ottaa katsojasta tiukan otteen ja lumoaa tarinan vietäväksi. Elokuva ei ole helppoa katsottavaa rankan materiaalinsa kanssa, mutta valkokankaasta ei vain voi irrottaa katsetta. Iso syy tähän on leffan huikea tekninen toteutus. Esimerkiksi upean kuvauksensa, lavastuksensa ja äänimaailmansa kera elokuva on todella vaikuttava. Robert Eggers todella esittelee lahjojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Vaikka hänellä on ollut tällä kertaa rahaa huomattavasti enemmän käytössään, ei hän ole lähtenyt tekemään mitään perinteistä studiorainaa, vaan täysin omannäköisensä teoksen. Näyttelijät hoitavat hommansa onnistuneesti, joskin itseltäni kesti hetki lämmetä Nicole Kidmanin läsnäololle. The Northman hyppäsi saman tien vuoden parhaiden elokuvien joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Northman, 2022, New Regency Productions, Focus Features

Arvostelu: Battleship (2012)

BATTLESHIP

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, Brooklyn Decker, Alexander Skarsgård, Tadanobu Asano, Hamish Linklater, Jesse Plemons, John Tui, Gregory D. Gadson, Adam Godley, Peter MacNicol, Rami Malek ja Liam Neeson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Battleship perustuu Hasbron omistamaan lautapeliin Laivanupotus. Huomattuaan leluihinsa perustuneiden Transformers-elokuvien (2007-) valtavan suosion, Hasbro alkoi heti suunnittelemaan filmatisointeja muistakin tuotteistaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta julkaisua päädyttiinkin siirtämään. Lopulta Battleship sai maailmanensi-iltansa Tokiossa 3. huhtikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tienasi jopa 300 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, ei se ollut toivottu hitti korkeaan budjettiinsa verrattuna. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja leffa sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se "voitti" huonoimman naissivuosan palkinnon. Itse näin Battleshipin vasta vuokralta, enkä pitänyt elokuvasta. En ole siis katsonut leffaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta. Päätin antaa Battleshipille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Yhdysvaltojen laivasto harjoittelee lähellä Havaijia, kun mereen putoaa jotain taivaalta. Laivasto lähtee tutkimaan asiaa ja pian he huomaavat joutuneensa taisteluun avaruudesta hyökkäävien muukalaisten kanssa.

2010-luvun alussa Taylor Kitschin oli tarkoitus olla seuraava suuri elokuvatähti. Hän oli esiintynyt X-Men Origins: Wolverinessa (2009) ja pitkään hänen Gambit-hahmolleen kehiteltiinkin omaa elokuvaansa. Vuonna 2012 Kitsch pääsi tähdittämään kahta isoa tehoste-elokuvaa, tätä Battleshipia ja Disneyn John Carteria (2012), mutta kun molemmat osoittautuivat taloudellisiksi flopeiksi, oli Kitschin enää turha haaveilla tähteydestä Hollywoodissa. Haaveet olivat muutenkin aika turhat, sillä Kitsch ei rooleissaan erityisemmin vakuuta. Hän on aikamoinen puupökkelö tässäkin, näytellessään laivastoon kuuluvaa Alex Hopperia. Kitschin ongelmaksi tosin koituu myös se, kuinka rasittava hänen hahmonsa on. Hopper on jatkuvasti mokailemassa ja tekemässä typeryyksiä, ja loppuun asti katsojan on vaikea pitää hänestä.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Hopperin Stone-veljenä, Brooklyn Decker Hopperin tyttöystävänä Samanthana ja Liam Neeson tämän isänä amiraali Shanena, Tadanobu Asano kapteeni Nagatana, huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon voittanut laulaja Rihanna kersantti Raikesina, Jesse Plemons huonoja vitsejä heittävänä Ordyna, sekä Hamish Linklater avaruutta tutkivana Calina. Nykyään iso stara, Bohemian Rhapsodysta (2018) parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Rami Malek tekee elokuvassa todella lyhyen roolityön laivaston miehenä. Neeson tietty istuu täydellisesti jylhän amiraalin rooliin, joka katsojan tavoin ei ymmärrä, mitä hänen tyttärensä näkee Hopperissa. Neesonia ja hieman yrittävää Skarsgårdia lukuun ottamatta näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Rihanna osoittaa nopeasti, että hänen olisi kannattanut pysytellä musiikin teossa.

On suorastaan naurettavan selvää, että Battleship tehtiin Transformersin suosion myötä. Vaikkei mukana olekaan autoiksi, panssarivaunuiksi ja helikoptereiksi muuntautuvia robotteja, elokuvalla on enemmän yhteistä Transformersien kanssa kuin Laivanupotus-pelin. Mukana on kyllä yksi hulvaton kohtaus, joka yrittää mukailla lautapeliä (palataan siihen ihan kohta), mutta lähinnä elokuva on ottanut peliltä vain sen englanninkielisen nimen. Avaruusolentoja ei lautapelistä löydy, mutta eipä sellainen pikku vika haittaa studiopomoja, joiden silmissä kiiltävät dollarit. Vuotta aiemmin ilmestynyt Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) tahkosi lippuluukuilla yli miljardi dollaria, joten elokuvan suosion toistamisen yrittäminen on täysin ymmärrettävä ratkaisu.

Kaikki avaruusalusten ulkonäöstä pahvisiin hahmoihin, seksualisoiviin naiskuvauksiin, leikkaustyyliin, korkea-kontrastiseen värimäärittelyyn, äänimaailmaan (musiikeista vastaava Steve Jablonsky teki myös Transformersien musiikit ja sen myös huomaa), lopputekstien fonttiin ja ihan vain yleishenkeen, vihjaa äärimmäisen voimakkaasti, että Battleshipin tekijät ovat saaneet ohjeeksi kopioida Transformerseja mahdollisimman tarkkaan. On todella koomista, kuinka tekijät eivät edes yritä peitellä samanlaisuuksia ja Battleshipin voisikin ihan hyvin katsoa Transformers-sarjan surkuhupaisana lisäosaleffana.

Battleship on todella typerä ja korni scifitoimintaelokuva, mistä löytyy valtavasti ongelmia, eikä sitä voi millään kutsua hyväksi elokuvaksi. Silti kaikessa siinä hölmöydessä ja yliampuvassa tehostemekastuksessa on jotain valloittavan viihdyttävää. Elokuvaa ei ole edes tehty itsetietoisesti pilke silmäkulmassa, mutta se ei onneksi ota itseään tosissaan, jolloin sitä voi katsoa helppona aivot-narikkaan-popcornviihteenä. Se on ylipitkä ja etenkin alusta saisi karsittua turhia minuutteja pois, mutta kun laivaston ja avaruusolentojen taistelu alkaa, en voi väittää, ettenkö olisi aika ajoin viihtynyt oikein mukavasti elokuvan parissa. 

Yhdessä kohtaa leffaa tekijät sentään tajuavat, että elokuva on pakko saada yhdistettyä Laivanupotus-peliin edes jotenkin. Pääsemme näkemään todella hilpeän kohtauksen, jossa hahmot tekevät kartoitusta meren aaltoja mittaavien poijujen kanssa ja sitten huutelevat "B-4", "F-6" jne., toivoen, että joku sokkona ammutuista panoksista osuisi muukalaisten alukseen. Vielä parempaa on, kun todelliset sotaveteraanit saapuvat mukaan taistoon. Nämä ukot ovat taistelleet oikeassa sodassa ja nyt heidän pitäisi esittää taistelevansa tietokoneella tehtyjä avaruusolentoja vastaan. Tympääntyneet ilmeet toimivat kirsikkana kakun päällä, tehden elokuvasta niin naurettavan kehnon, että se on viihdyttävä. Sanoisinko jopa, että kalkkuna.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Berg, joka ei kuitenkaan pääse tuomaan omaa tyyliään lainkaan esille, vaan Berg kopioi Transformers-ohjaaja Michael Bayn työtä kaikin puolin. Berg pyrkii parhaansa mukaan tekemään viihdyttävää hömppää Jon ja Erich Hoeberin työstämän kökön käsikirjoituksen pohjalta ja tavallaan onnistuukin siinä. Kuvaus ajaa asiansa, mutta mukana on myös kömpelöä kamerakikkailua ja liian lähelle kasvoja meneviä otoksia. Valaisua hyödynnetään myös aika tökerösti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää kymmenellä minuutilla. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja suurimmaksi osaksi erikoistehosteet ovat vaikuttavat. Vain kypärättömät avaruusolennot ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma korostaa filmin massiiviseksi paisuvaa menoa ja Jablonsky tekee musiikkien kanssa ihan pätevää työtä, vaikka tuntuukin usein kopioivan itseään Transformerseista.

Yhteenveto: Battleship on todella pöljä scifitoimintaraina, jolla on aika vähän tekemistä alkuperäisen lautapelin kanssa. Yhdessä kohtaa yritetään kikkaillen tuoda pelin kulkua mukaan taistelukohtaukseen, mutta pääasiassa filmistä huokuu yritys toistaa Transformers-elokuvien taloudellinen suosio. Niin moni asia ohjauksesta musiikkeihin on kuin ryövätty Transformerseista ja se tekee leffasta aika huvittavan. Koomista on myös oikeiden sotaveteraanien tuominen mukaan, kun iäkkäistä herroista paistaa läpi kummastus koko projektia kohtaan. Elokuva on kestoltaan turhan pitkä, sen näyttelijät ovat aika pökkelöitä pahvirooleissaan ja käsikirjoitus on surkuhupaisa. Silti häpeillen tunnustan viihtyneeni Battleshipin parissa aika ajoin. Taistelukohtaukset ovat pätevää rymistelyä ja visuaalisesti elokuva näyttää hyvältä. Ei elokuva hyvä ole, mutta aivottomana hömppänä sen katsoo tarpeeksi sujuvasti kertaalleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Battleship, 2012, Universal Pictures, Hasbro, Bluegrass Films, Film 44, Dentsu

Arvostelu: Godzilla vs. Kong (2021)

GODZILLA VS. KONG

Ohjaus: Adam Wingard

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Rebecca Hall, Kaylee Hottle, Alexander Skarsgård, Brian Tyree Henry, Julian Dennison, Demián Bichir, Shun Oguri, Eiza González, Lance Reddick ja Kyle Chandler

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Japanilaisen hirviökauhuelokuva Godzillan (ゴジラ - 1954) amerikkalaisversio Godzilla (2014) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Kuitenkin ennen kuin Godzilla: King of the Monsters (2019) sai ensi-iltansa, sarjaan päätettiin yhdistää toinen legendaarinen elokuvahirviö, vuonna 1933 ensiesiintymisensä tehnyt King Kong. Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island - 2017) oli myös hitti, mutta Godzilla: King of the Monsters jäi taloudelliseksi pettymykseksi. Se ei kuitenkaan estänyt tekijöitä huipentamasta aloittamaansa ideaa ja pistää nämä kaksi monsteri-ikonia taistelemaan toisiaan vastaan. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on siirretty. Maaliskuussa 2021 Godzilla vs. Kong päätettiin vihdoin julkaista maailmalla niissä maissa, joissa elokuvateatterit ovat auki ja nopeasti filmi nousi pandemia-ajan menestyneimmäksi elokuvaksi. Valitettavasti Suomi ei kuulunut näiden onnekkaiden maiden joukkoon maalis-, eikä huhtikuussa, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että elokuva on ihan oikeasti tulossa katsottavaksi myös meille. Itselleni sarjan kolme aiempaa hirviörymistelyä olivat kaikki enemmän tai vähemmän pettymyksiä, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun tekijät ilmoittivat Godzilla vs. Kongista. Elokuvan traileri oli kuitenkin yllättävän mainio ja sai minut innolla odottamaan leffan näkemistä. Odotus tuntuikin todella pitkältä, kunnes tänä tiistaiaamuna kävin jopa hieman epäuskoisena vihdoin ja viimein katsomassa Godzilla vs. Kongin sen lehdistönäytöksessä.

Kun suojelijaksi luultu Godzilla yllättäen hyökkää ihmisten kimppuun, ihmiskunnan ainoa toivo titaanin pysäyttämiseksi on Kong.

Godzilla: King of the Monsters -elokuvasta tutut hahmot Madison (Millie Bobby Brown) ja hänen isänsä Mark (Kyle Chandler) tekevät paluun ja saavat kaverikseen uusia ihmishahmoja. Alexander Skarsgård esittää Nathania, joka tutkii sarjan aiemmissa osissa esiteltyä teoriaa maanalaisista valtavista luolastoista, joissa titaanit elelevät. Rebecca Hall näyttelee Ileneä, joka tutkii Kongia Pääkallosaarella. Brian Tyree Henry esittää salaliittoteorioita viljelevää Bernietä, kun taas Julian Dennison nähdään Madisonin kaverina Joshina. Demián Bichir näyttelee Apex Cybernetics -yhtiön johtajaa Walter Simmonsia, Eiza González tämän tytärtä Maiaa ja Shun Oguri edellisistä Godzilla-leffoista tutun Ishiro Serizawan (Ken Watanabe) poikaa Reniä. Siinä, missä aiemmissa MonsterVerse-elokuvissa yksiulotteisen tylsät ja kehnot, mutta silti liikaa ruutuaikaa saavat ihmishahmot koituivat leffojen ongelmaksi, Godzilla vs. Kongissa osataan hyvin tasapainottaa hirviöiden ja ihmisten osuudet. Paria poikkeusta lukuunottamatta ihmishahmot toimivat yllättävänkin kelvollisesti. Erityisesti Brian Tyree Henry toimii hilpeänä koomisena sivuhahmona. Ihmishahmoista ehdottomasti paras on kuitenkin Pääkallosaarella syntynyt kuuro Jia-tyttö (Kaylee Hottle), joka on muodostanut ystävyyden Kongin kanssa. Jia on äärimmäisen sympaattinen ja Hottle on erinomainen roolissaan. Jian ja Kongin yhteys luo filmiin sydäntä, mikä on puuttunut täysin aiemmista MonsterVersen rainoista.

Mutta tuskin kukaan lähtee katsomaan Godzilla vs. Kong -nimistä elokuvaa ihmishahmojen takia, vaan juurikin näiden legendaaristen monstereiden vuoksi. Ja ai että, sillä saralla leffa kyllä todella tarjoaa! Erityisesti Kong on mukana kaiken aikaa ja suuresta gorillasta tehdään sankaria samalla, kun atomihenkäystään hönkivästä Godzillasta maalaillaan tällä kertaa vihollista ihmiskunnalle. Kun nämä kaksi ikonista titaania pistetään vihdoin vastakkain, on hirviöiden turpaanveto kaiken odotuksen arvoista. Rakennukset ja laivasto saavat toden teolla kyytiä, kun Godzilla ja Kong ottavat yhteen maalla ja merellä. Leffa ei säästele iskuissaan ja tarjoaa juurikin sitä, mistä katsoja on maksanut. Elokuva on totaalisen rehtiä, ison luokan popcorn-viihdettä ja yllättävänkin onnistunutta sellaista. Aiemmin pienen luokan filmejä tehnyt ohjaaja Adam Wingard selvästi tietää, mitä tekee ja Godzilla vs. Kong onkin kirkkaasti tämän Monsterversen paras elokuva.

Toki leffaan mahtuu tietyt vikansa, liittyen esimerkiksi hölmöihin scifijuttuihin, mitkä pitää katsoa sormien läpi, jotta pysyy menossa mukana. Itse en kokenut siihen vaikeuksia, sillä filmi on niin pirun viihdyttävä alusta loppuun. Kyseessä on sarjan lyhyin elokuva kestoltaan ja ihan hyvä niin, sillä tiiviinä pakettina ei aika ehdi käydä pitkäksi. Sarjan aiemmista osista löytyi jokaisesta omat ongelmansa, kuten nimikkohahmon jääminen tylsien sivumörköjen varjoon ja itse leffan ollessa pitkäveteinen ja ankean harmaa (Godzilla), hyvien näyttelijöiden tuhlatessa aikaansa keskinkertaisessa seikkailuleffassa (Kong: Pääkallosaari) ja potentiaalisten taistelujen peittyessä milloin savuun, myrskyyn ja muuten vain pimeyteen, samalla kun huonot ihmishahmot ärsyttävät (Godzilla: King of the Monsters). Ne leffat tuntuivatkin lähinnä pelkiltä harjoituksilta ja tämä on se kunnon ottelu. Niillä leffoilla testattiin, mikä toimii ja mikä ei, jotta Godzilla vs. Kong sisältäisi juurikin ne oikeat ainekset.

Tässä ei peitetä titaanien turpaanvetoa pimeydellä, sumulla ja sateella, vaan monsterit mättävät toisiaan pataan pääasiassa täysin näkyvissä ja päivänvalossa. Yölläkin on toimintaa, mutta Godzillan ja Kongin öinen yhteenotto Hong Kongissa on todella upeaa katseltavaa, kaupungin rakennusten valaistessa hirviöt neonvaloin. Kaikin puolin leffa on äärimmäisen komeaa seurattavaa. Hirviöt on toteutettu huikein tietokonetehostein. Kong ja erityisesti Godzilla näyttävät upeilta, enkä voinut olla hymyilemättä innokkaasti joka kerta, kun olennot kohtasivat toisensa. Erityisen veikeää on, kuinka kekseliäitä kuvakulmia ja kamera-ajoja taisteluihin keksitään. Virtuaalikameraa on aseteltu monipuolisin tavoin ja niin katutasolta kuin talojen sisältä kuvatut otokset, sekä Kongin nyrkkien mukana päin Godzillan näköä tumahtavat kuvat ovat hienoja. Ympärillä tuhoutuvat rakennukset ovat myös vaikuttavasti toteutetut. Kaikin puolin elokuvan tehostetiimi ansaitsee aplodit näyttävästä työstään.

Eric Pearsonin ja Max Borensteinin käsikirjoituksesta löytyy toki heikkoutensa paikoitellen kiusallisen kehnosta dialogista hetkiin, joissa hahmojen ongelmia ratkotaan kohtausten ulkopuolella, jotta ei tarvitse selittää katsojalle, miten jokin tietty asiaa saatiin hoidettua. Tarvitaankin näitä ikonisimpia leffamörököllejä ymmärtävä ja rakastava tekijä, jotta kaksikon tekstistä saa aikaiseksi päräyttävän elokuvaelämyksen ja sen Wingard tosiaan tekee. Sen lisäksi, että leffa näyttää todella hyvältä, se myös kuulostaa erittäin voimakkaalta. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit jytisevät lujaa, paisuen eeppisiin mittoihin aina Godzillan ja Kongin tappelujen aikana. Äänimaailma pauhaa myös kovalla ja kun nämä monsterit karjuvat raivokkaasti toisiaan päin, ihoni nousi ihan kananlihalle.

Yhteenveto: Godzilla vs. Kong on mitä mainiointa popcornviihdettä, joka tarjoaa mahtipontisia monsteritaistoja koko rahan edestä. Leffasta löytyy käsikirjoituksellisia vikoja ja pari kehnompaa ihmishahmoa, mutta suurimmaksi osaksi viat pystyy katsomaan edes osittain sormien läpi, kun meno on näin innostavaa ja komeaa. Godzillan ja Kongin taistelut todella ovat odotuksen arvoisia ja ne on loihdittu huikein tietokonetehostein. Efektitiimi tarjoaa ällistyttävän hienoa kuvastoa, kahden legendaarisen titaanin vetäessä toisiaan turpaan kirkkaassa päivänvalossa ja tyylikkäiden neonvärien loisteessa. Myös äänimaailma jytisee upeasti tehosteiden ja Tom Holkenborgin säveltämien eeppisten musiikkien voimalla. Filmi onnistuu tasapainottamaan mukaan ihmisten juonikuvioita sujuvammin kuin Monsterversen aiemmat tuotokset ja muutenkin leffa on ylivoimaisesti uuden sarjansa paras elokuva. Edellisten leffojen ongelmista on otettu opiksi ja Godzilla vs. Kong on erittäin viihdyttävä hirviöleffa, jonka ainakin itse haluan nähdä mahdollisimman pian uudestaan. Tämä elokuva todella on tehty teattereihin, eivätkä edes isot 4K-televisiot tee lopulta oikeutta filmin näyttävyydelle. Jos siis saatte mahdollisuuden nähdä Godzilla vs. Kongin mahdollisimman isolta valkokankaalta kunnon äänijärjestelmän kera, suosittelen tarttumaan siihen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Godzilla vs. Kong, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment

Arvostelu: Long Shot - Mahdoton yhtälö (Long Shot - 2019)

LONG SHOT - MAHDOTON YHTÄLÖ

LONG SHOT

Ohjaus: Jonathan Levine
Pääosissa: Seth Rogen, Charlize Theron, O'Shea Jackson Jr., June Diane Raphael, Ravi Patel, Bob Odenkirk, Tristan D. Lalla, Andy Serkis, Alexander Skarsgård, Lisa Kudrow ja Randall Park
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Long Shot - Mahdoton yhtälö on Seth Rogenin ja Charlize Theronin tähdittämä uusi romanttinen draamakomedia. Elokuva lähti liikkeelle muutama vuosi sitten työnimellä "Flarsky" ja sen tarinan oli keksinyt Dan Sterling. Mukaan saapui kuitenkin uusi kirjoittaja Liz Hannah, joka pisti Sterlingin käsikirjoituksen uusiksi ennen kuvauksia, jotka alkoivat alkuvuodesta 2018. Nimi vaihdettiin ja nyt Long Shot - Mahdoton yhtälö on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät ja mielenkiintoni heräsi entisestään, kun näin filmin trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä tätini ja serkkuni kanssa ensi-iltaviikonloppuna.

Toimittaja Fred Flarsky on juuri saanut potkut, kun hän saa uuden, paljon mielenkiintoisemman työtarjouksen. Frediä lapsena vahtineesta Charlotte Fieldistä on tullut Yhdysvaltain ulkoministeri, joka aikoo pyrkiä maan ensimmäiseksi naispresidentiksi. Charlotten puheet eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä ja siksi hän tarvitsee Fredin taitoja kirjoittajana.

Fred Flarskyna nähdään komediatähti Seth Rogen, joka tekee yllättävän maltillisen roolityön tässä leffassa. Pössyttelykomedioistaan ja tunnistettavasta hörönaurustaan tuttu Rogen tuo tähänkin rooliin mukaan tuttuja piirteitään, mutta hillitsee niitä kaikkia. Parissa kohtaa Rogen päästää sekoiluaan hieman valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän ymmärtää, ettei yliampuvuus sovi tällaiseen filmiin. Hänen mukanaolonsa jakaa hyvin luultavasti katsojat kahtia ja ne, jotka yleensä inhoavat Rogenia, ajattelevat varmaan hänen pilaavan muuten hyvän leffan. Itse taas pidin hänen roolittamistaan yllättävänkin toimivana ratkaisuna. Rogen on tuttuun tapaansa pidettävä ja rento heppu, ja joka kerta, kun hän on ruudulla, leviää tunne siitä kuin viettäisi aikaa hieman hönön ystävän kanssa.
     Ulkoministeri Charlotte Fieldinä taas nähdään Charlize Theron, joka on erittäin hyvä valinta arvokkaan naisen rooliin. Theron huokuu oikeanlaista johtajahenkeä, mutta hän tuo mukaan myös tiettyä rentoutta, kun Fred saapuu kuvioihin. Rogen ja Theron eivät ensisilmäyksellä vaikuta loogiselta parilta, mutta todella positiivisena yllätyksenä heidän kemiansa iskevät täysillä yhteen. Fred ja Charlotte tulevat täysin erilaisista maailmoista ja juuri sen takia he tukevat toisiaan niin hyvin. Elokuvan aikana molemmat oppivat uutta toistensa kautta ja leffan parasta antia ovatkin Rogenin ja Theronin kahdenkeskeiset kohtaukset.
     Elokuvassa nähdään myös O'Shea Jackson Jr. Fredin parhaana ystävänä Lancena, June Diane Raphael ja Ravi Patel Charlotten tärkeinä avustajina, Bob Odenkirk Yhdysvaltain presidenttinä, Alexander Skarsgård Kanadan pääministerinä, sekä lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Andy Serkis lierona bisnesmiehenä Parker Wembleynä. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkei Skarsgård pääsekään pökkelyydestään eroon ja suuni todella loksahti auki, kun tajusin Wembleyn olevan Serkis.

Riippuen siitä, pidätkö Seth Rogenin komedioista vai et, Long Shot - Mahdoton yhtälö tulee olemaan joko pettymys tai positiivinen yllätys. Rogenin tyyliä inhoavat saattavat tykästyä tähän, kun taas Rogenin ronskimmasta tuotannosta innostuneille tämä voi tuntua liian kiltiltä kokonaisuudelta. Itse tosiaan pidin siitä, että Rogen hoitaa hommansa maltillisemmin, mutta itse elokuvasta jäi silti hieman ristiriitainen tunne. Elokuvasta löytyy Rogenin filmeille tuttuja piirteitä, mutta vain muutamassa kohtaa. Sekaan on heitetty oudon härkejä vitsejä, jotka eivät pääasiassa sovi mukaan, sillä leffa ei muuten ole sellainen. Long Shot - Mahdoton yhtälö yrittää olla romanttinen komedia, mikä miellyttäisi sekä naisia että miehiä, minkä lisäksi leffa kallistuu usein draaman puolelle ja monessa kohtaa se pyrkii puskemaan vahvaa poliittista näkemystään esille. Elokuvan viittaukset Yhdysvaltojen nykyiseen hallitukseen eivät voi mennä ohi ja leffa onkin selvä sanoma siitä, kuinka asioiden pitäisi olla toisin. Bob Odenkirkin näyttelemä presidentti välittää enemmän julkisesta asemastaan kuin maan johtamisesta, kansan hyvinvoinnista tai vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Tuleeko ketään mieleen...?

Paikoitellen leffan poliittinen puoli muuttuu jopa päällekäyväksi, jolloin se tekee muuten kevyehköstä romanttisesta draamakomediasta raskasta seurattavaa. Suurimmaksi osaksi draamapuoli on kunnossa, mutta liikuttavissa kohtauksissa leffa ei onnistu menemään tunteisiin asti, vaan katsoja jää etäiseksi emotionaalisella tasolla. Romantiikkapuoli elokuvalla on parhaiten hoidossa ja kuten jo totesin, Theronin ja Rogenin kemiat toimivat yllättävänkin hyvin. Komediaosastolla leffa kompastelee eniten ja vaikka siinä onkin paljon hauskoja juttuja (kuten hulvaton alkukohtaus), löytyy elokuvasta paljon vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa - jotkut jopa lentävät täysin eri suuntaan maalilta. Leffa nimittäin pysähtyy paikoitellen näyttämään keskusteluohjelmaa, missä puhutaan Charlottesta ja siitä, voiko nainen johtaa Yhdysvaltoja, eivätkä nämä hetket toimi yhtään. Ne ovat todella seksistisiä vitsejä, mitkä eivät istu muuten aika feministiseen elokuvaan ja niitä pahentaa vielä se, kuinka elokuva kokee pakottavaa tarvetta pyydellä jokaista ilkeää vitsiä anteeksi. Jos sitä karkeaa huumoria on pakko istuttaa muuten kiltihköön elokuvaan, niin pistäkää se mukaan rohkeasti, eikä niin että täytyy pyytää aina anteeksi, ettei kukaan vain pahoita mieltään. Nämä kohtaukset voisi poistaa kokonaan leffasta. Ja poistamisesta puheenollen leffasta löytyy muutenkin tiivistämisen varaa. Long Shotilla on kestoa yli kaksi tuntia ja se pärjäisi todella hyvin vartin lyhyempänäkin. Kyseessä on siis aika epätasainen paketti, joka pysyy kuitenkin plussan puolella sen erittäin mainion pääparin ansiosta.

Elokuvan on ohjannut Jonathan Levine, mutta sen epätasaisuus tunnelmissa viestii siitä, että mukana olisi ollut useampikin tekijä, eikä kyseessä ole vain yhden ihmisen visio. Levine saa Theronin ja Rogenin pistämään paikoitellen parastaan, muttei onnistu pitämään pakettia kunnolla kasassa. Dan Sterlingin kirjoittama ja Liz Hannahin muokkaama käsikirjoitus vaatii tiivistämistä, mitä olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuvasta kuitenkin löytyy paljon sujuvaa editointia ja paikoitellen kekseliäitä siirtymiä. Kuvauskin on oivallista ja leffa näyttää kaikin puolin oikein hyvältä. Marco Beltramin ja Miles Hankinsin säveltämät musiikit toimivat taustalla, mutteivät erotu koskaan tai jää millään tavalla mieleen.

Yhteenveto: Long Shot - Mahdoton yhtälö on kelpo romanttinen draamakomedia, mikä kuitenkin kompastelee erikoiseen epätasaisuuteensa. Seth Rogenille tutummat ronskit vitsit eivät sovi leffaan lainkaan ja paikoitellen ne ovat tökeröitä lähinnä sen takia, että elokuva itse alkaa pyytelemään niitä anteeksi. Välillä filmin poliittinen agenda puskee hieman liiankin kovaa ja tekee joistakin hetkistä turhan raskasta katsottavaa. Katsoja ymmärtää vähemmälläkin, mitä leffalla on sanottavanaan. Lisäksi elokuva kaipaa tiivistämistä, sillä yli kahden tunnin pituudessa mukaan mahtuu paljon ylimääräistä, mitä ilman elokuva tuntuisi napakammalta paketilta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja romanttinen puoli hoituu yllättävänkin hyvin Seth Rogenilta ja Charlize Theronilta, jotka ovat pääsyy siihen, että elokuvan katsoo sujuvasti loppuun saakka. Long Shot - Mahdottoman yhtälön katsoo kerran ihan mielellään, muttei siitä paljoa jää mieleen ja tuskinpa sitä tarvitsee enää toistamiseen nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Long Shot, 2019, Denver and Delilah Productions, Good Universe, Point Grey Pictures

Arvostelu: The Legend of Tarzan / Tarzanin legenda (2016)

THE LEGEND OF TARZAN (2016)

TARZANIN LEGENDA

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Alexander Skarsgård, Margot Robbie, Christoph Waltz, Samuel L. Jackson, Djimon Hounsou ja Jim Broadbent
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Walt Disneyn Tarzan (1999) on erittäin hyvä seikkailuelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Kun kuulin, että olisi tulossa uusi, näytelty Tarzan-elokuva, niin mielenkiintoni heräsi, mutta se putosi aika lailla nolliin, kun sain selville, ettei se olekaan Disneyn tekemä. Kyllä, tiedän ettei hahmo ole alunperin Walt Disneyn, mutta toivoin, että kun Disney tekee animaatioklassikoitaan uudestaan näyteltyinä versioina (esimerkiksi Alice in Wonderland, 2010 ja The Jungle Book, 2016), niin Tarzan olisi ollut seuraavana. Tarzanhan on siis alunperin Edgar Rice Burroughsin luoma hahmo, joka on esiintynyt monissa kirjoissa ja elokuvissa ennen Disneyn versiota. Hahmo ja tarina ovat minulle tuttuja lähinnä juuri tästä Disneyn elokuvasta. En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun menin keskiviikkona katsomaan The Legend of Tarzanin, mutta toivoin, että se olisi viihdyttävämpi kuin mitä mainokset antoivat olettaa.

Eletään 1800-luvun loppupuolta. Belgian kuningas Leopold II lähettää Leon Romin Kongoon haalimaan harvinaisia timantteja, joilla hän tulisi maailman rikkaimmaksi mieheksi. Alueella, jossa timantteja esiintyy, asuu alkuasukasheimo, jonka päällikkö Mbonga suostuu antamaan Romille kaikki timantit, jotka hän haluaa, kunhan Rom toisi hänelle vastineeksi Tarzanin.

Tarzanina nähdään Alexander Skarsgård, jonka roolisuoritus on todella ontto ja huono. Jos menette katsomaan elokuvaa vain nähdäksenne Skarsgårdin lannevaatteessa heilumassa liaanien varassa, niin sitä joudutte odottamaan kauan. Tarzan nähdään lähinnä vain siististi pukeutuneena, eleganttina miehenä, joka kävelee viidakossa. Flashbackeissa nähtävät vilahdukset Tarzanista ovat erittäin sekavia, eikä osaa oikein sanoa, miltä hahmo oikeasti näyttää. Erittäin huono peruukki Skarsgårdilla ainakin on päässä. Ja kun Tarzanin näyttelijä on huono, niin mitä hänen elokuvaltaan voi oikeastaan odottaa? Legendaarinen Tarzanin huuto kuullaan pariin otteeseen, mutta kertaakaan ei näytetä, kun Tarzan huutaa sen. Jos joku ei tiedä, niin Tarzan on viidakossa elävä mies, jonka ovat kasvattaneet gorillat.
     Tarzanin Janea näyttelee Margot Robbie, joka on oikein hyvä näyttelijä. Tässä Robbie ei pääse oikeastaan esille ja on lähinnä vain "neito pulassa" -tyyppinen ratkaisu. Robbiessa ei ole sinänsä mitään vikaa, hänen hahmonsa on vain kirjoitettu mitäänsanomattomaksi.
     Elokuvan pahiksia ovat Christoph Waltzin näyttelemä Leon Rom ja Djimon Hounsoun esittämä päällikkö Mbonga. Waltz näytti pahistaitonsa Inglourious Basterdsissa (2009), mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että hän esittää samanlaista roolia yhä vain uudestaan. Leon Rom on tosi ontto hahmo ja tuntuu kuin hän olisi paha vain, koska pahiksena olo on siistiä. Päällikkö Mbonga sen sijaan toimii ja toivoisi, että häntä näkisi enemmän. Kun kerrotaan, miksi Mbonga vihaa Tarzania, niin hahmon motiivin ymmärtää. Tarzan on nimittäin tappanut Mbongan pojan ja tämä haluaa kostaa. Kuka ei haluaisi kostaa poikansa kuolemaa? Ja varsinkin, kun Tarzanina nähdään huono Alexander Skarsgård, niin helposti alkaa kannustaa pahista voittoon.
     Elokuvan parhaan näyttelijäsuorituksen antaa loppujen lopuksi Samuel L. Jackson. Hän esittää George Washington Williamsia, joka houkuttelee sivistyneen Tarzanin takaisin viidakkoon. Jackson on (lähes) aina hyvä ja toimii tässäkin, muttei valitettavasti pysty yksin kannattelemaan elokuvaa. Ainakin hän pääsee olemaan paikoitellen oma loistava itsensä.

Jos odotitte elokuvaa siitä, kun Tarzan heiluu viidakossa, törmää Janeen ja he rakastuvat, niin valitan, sitä tämä ei tarjoa kuin vain parissa flashbackissa, joista ei ota oikein mitään selvää. Alussa Leon Rom menee joukkojensa kanssa Mbongan johtaman heimon luo, joka tappaa joukon, muttei Romia. Rom ja Mbonga tekevät diilin, että Rom saa timantit, kunhan hän tuo Mbongalle tietyn henkilön. Kun Rom kysyy, että kuka tämä henkilö on, niin saadaan pari dramaattista katsetta, joiden jälkeen iso "The Legend of Tarzan" -logo ilmestyy ruudulle. Tämä voisi saada jotkut miettimään, että tästä tämä nyt lähtee, mutta itseäni lähinnä vain huvitti ®-merkki logon vieressä, joka tarkoittaa, että Tarzan on rekisteröity tavaramerkki, joten hahmoa ei noin vain voi käyttää mediassa. Tämä on ehkä ensimmäinen kerta, kun näen kyseisen merkin logon vieressä, ainakin niin suuressa koossa.

Harmi vain, että siitä se elokuva ei oikeastaan lähde käyntiin. Tarzania ei nähdä viidakossa gorillojen seurassa, vaan hänet on jo viety sivistyksen pariin, jossa hänet tunnetaan nimellä John Clayton III, eli lordi Greystoke. Monet kuitenkin tietävät, kuka hän todellisuudessa on. Tarzan ja Jane ovat naimisissa ja puheista päätellen on kulunut noin kahdeksan vuotta siitä, kun Tarzan lähti viidakosta. Ei kestä onneksi kuitenkaan kovin kauan, kun Tarzan, Jane ja Williams jo lähtevät Kongoon, jossa he tapaavat vanhoja tuttujaan; ihmisiä, sekä eläimiä. Gorillat eivät kuitenkaan perusta Tarzanista, vaan pitävät tätä petturina, sillä tämä kaveeraa ihmisten kanssa. Romin joukot hyökkäävät kylään, jossa pääkolmikko yöpyy ja vievät Janen. Loppuelokuva onkin lähinnä sitä, että Tarzan jäljittää naistaan viidakossa.

Tämä voisi olla jollain tapaa ihan hyvä tarina, jos sitä ei olisi tehty niin tylsästi. Minä heräsin aamulla virkeänä, hyvien unien jälkeen, mutta meinasin nukahtaa elokuvan aikana, koska se on niin puuduttavaa katsottavaa. Siinä tapahtuu todella vähän ja oikein millään toimintakohtauksella ei ole mitään merkitystä, paitsi loppuskabailulla, josta ei ota oikeastaan mitään selvää. Elokuva on todella ankea ja aivan turhan vakava. Ainoa hymyn tuova juttu on Samuel L. Jackson ja siihen se oikeastaan jää. On elokuvassa muutamia ihan hyviä juttuja, mutta valitettavasti lähes kaikki niistäkin tuppaavat lässähtämään. Elokuvassa on ihan kekseliäs kohtaus, jossa Williams yrittää parantaa Tarzanin haavaa ja käyttää tikkeinä muurahaisia, joilla on isot leuat. Muurahaiset laitetaan haavalle, jolloin ne purevat haavan umpeen ja sitten Tarzan repäisee muurahaisen kehon irti päästä ja syö sen, pään jäädessä pitämään haavaa ummessa. Ainoa kohta, jossa naurahdin, oli kun Tarzanin täytyy auttaa Williams puusta junan kyytiin ja pääsee näkemään Samuel L. Jacksonin kiipeävän Alexander Skarsgårdin reppuselkään.

Elokuvan on ohjannut David Yates, joka tiedetään parhaiten neljän viimeisen Harry Potterin (Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2007, Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2009, Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1, 2010 ja Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2, 2011) ohjaajana. Hänellä on ollut kiireinen vuosi, sillä The Legend of Tarzanin lisäksi hän on ohjannut myös loppuvuodesta ilmestyvän Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvan (2016). Yates on varmaan käyttänyt jälkimmäiseen kaiken energiansa, sillä tämä elokuva ei toimi kokonaisuutena ja se poukkoilee välillä ihan miten sattuu. Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin. Lähikuvia nähdään paljon - osa toimii, osa ei ja osa on vain epätarkkaa sähellystä. Leikkaus sujuu muuten, mutta toimintakohtauksissa on välillä hieman liikaa leikkauksia ja juuri ennen lopputaistelua tulee outo aikahyppy. Elokuvan värimaailma on todella ankean harmaa, mutta kun aurinko paistaa, niin kaikki on erittäin keltaista. Äänimaailma viidakossa on hyvin suunniteltu. Musiikin sävellyksestä vastaa Rupert Gregson-Williams. Musiikki jumputtaa taustalla, muttei vakuuta. Tehosteet ovat välillä hyviä ja välillä huonompia. Digieläimet näyttävät enimmäkseen onneksi hyviltä ja niitä olisi halunnut nähdä enemmän. Ehkei budjetti riittänyt. 3D-tehoste toimi paikoitellen, kunhan istuu tarpeeksi lähellä valkokangasta.

Yhteenveto: The Legend of Tarzan lässähtää jo aika alkupuolella, eikä se siitä parane. Todella huono roolitus päähenkilöksi vie makua elokuvasta, sekä huono pahis ja alikäytetty Jane. Tositoimissa olevaa Tarzania täytyy odottaa yli tunti ja liaaneissa heilutaan kunnolla vasta ennen lopputekstejä. Samuel L. Jackson on parasta antia, muttei pysty pelastamaan elokuvaa. Rahaa ei varmaan ole ollut tarpeeksi, sillä Tarzanin digiapinakamuja ei oikeastaan pääse näkemään ollenkaan. Tämä on ankean harmaa ja tylsä elokuva, jonka aikana meinaa nukahtaa. Toimintaa on aivan liian vähän. Ei siinä mitään, jos elokuva muuten saisi otteen katsojasta. Toivottavasti tälle ei väännetä jatkoa. Säästäkää rahanne ja älkää menkö katsomaan The Legend of Tarzania, vaan katsokaa Walt Disneyn Tarzan uudestaan. Itse ajattelin joku päivä tehdä näin. Käykää mieluummin katsomassa Ice Age: Collision Course (2016) - en ole nähnyt sitä vielä, muttei se voi mitenkään olla niin huono kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
The Legend of Tarzan, 2016, Warner Bros, Dark Horse Entertainment, Jerry Weintraub Productions, Riche Productions, Village Roadshow Pictures