The Beauty, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAUTY - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Matthew Hodgson

Näyttelijät: Evan Peters, Ashton Kutcher, Rebecca Hall, Anthony Ramos, Jeremy Pope, Isabella Rossellini, John Carroll Lynch, Jessica Alexander, Rob Yang, Ari Graynor, Vincent D'Onofrio, Hudson Barry, Jaquel Spivey, Teddy Cañez, Ben Platt, Kevin Cahoon, Eric Petersen, Ray Nicholson, Brandon Gillard, Joey Pollari, Rev Yolanda, Emma Halleen, Annabelle Wachtel, Carson Rowland ja Bella Hadid

Genre: jännitys, kauhu

Jaksomäärä: 11

Jakson kesto: 25 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 18

The Beauty perustuu Jeremy Haunin ja Jason A. Hurleyn samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Syksyllä 2024 FX-kanava paljasti työstävänsä televisiosarjasovitusta sarjakuvan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa ja nyt The Beautyn ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse en pahemmin kiinnostunut, kun näin mainoksen, että Ryan Murphylta olisi tulossa taas uusi sarja, minkä lisäksi premissi kuulosti hieman liikaa The Substance -elokuvalta (2024). Päätin silti antaa The Beautylle mahdollisuuden ja katsoin uudet jaksot niiden ilmestymispäivinä. 

FBI-agentit alkavat tutkia hyvännäköisten ihmisten outoja kuolemia, kun nämä ovat ensin aiheuttaneet yhtäkkiä kaaosta ja sitten räjähtäneet. Tutkimus vie agenttikaksikon järkyttävien paljastusten äärelle, samalla kun he saavat totuutta peittelevät vaaralliset tahot peräänsä.

Ryan Murphyn luottomies Evan Peters ja Rebecca Hall näyttelevät Cooper Madsenia ja Jordan Bennettiä, kahta FBI-agenttia, jotka tutkivat kauniiden ihmisten kummallisia kuolemia ja joilla on meneillään salasuhde. Hahmot ovat kelvolliset ja kiinnostavuutta heihin tuo heidän omat ulkonäölliset epävarmuutensa. Peters ja Hall tekevät hyvää työtä osissaan, mutta muuhun porukkaan verrattuna heidän hillitymmät roolityöt saavat heidät tuntumaan ajoittain hiukan tylsiltä.

     Sivurooleissa nähdään muun muassa Ashton Kutcher liikemies Byron Frostina, joka on saanut hyppysiinsä ihmeaineen, mikä tekee ihmisestä taas nuoren ja kauniin, Isabella Rossellini tämän vaimona Frannyna ja Kevin Cahoon ja Eric Petersen heidän poikinaan Tigerina ja Guntherina, Anthony Ramos Frostille työskentelevänä palkkatappaja Antoniona, Jaquel Spivey ja myöhemmin Jeremy Pope ihmeainetta testaavana Jeremynä, John Carroll Lynch FBI:hin kuuluvana Williamsina, sekä Rob Yang Kauneus-aineen luojana Ray Leenä. Sivunäyttelijöiden työ on todella ailahtelevaa. Kutcher on yllättävänkin hyvässä vedossa häikäilemättömänä bisnesmiehenä, heittäytyen hyvin eksentrisen ketkun osaan. Yleensä mainio Ramos on kuitenkin kiusallisen huono yliyrittävänä tappajana, joka tuntuu väärällä tavalla sarjakuvamaiselta roistolta. Kaikki hänen asenteestaan puhetapaan ja pärstää koristavaan silmälappuun ovat vaivaannuttavia valintoja ja onpa hahmolle kirjoitettu kehityskaarikin kehno.

The Beautya on jo ennen ilmestymistään vertailtu siellä täällä The Substanceen, eikä ihme. Molemmat pyörivät ihmeaineen ympärillä, joka tekee vanhenevista ihmisistä taas nuoria ja hyvännäköisiä, mutta johon liittyy toki omat ikävät koukkunsa. The Beauty lähtee kyllä omille poluilleen jo FBI-agenttipäähenkilöidensä ansiosta, mutta tuskin sarja pääsee ikinä vertailusta irti. Alkuperäinen sarjakuva on jo kymmenisen vuotta vanha, mutta tämä kauneusihanteiden tavoittelun ja kauneusleikkauksissa käymisen satiiri body horror -kuvastoineen tuli valtavirralle tutuksi nimenomaan The Substancesta. Ulkonäön muokkaus on nyt muutenkin aiheena pinnalla ja sitä on käsitelty myös muun muassa pohjoismaalaisessa The Ugly Stepsisterissä (Den Stygge Stesøsteren - 2025) ja tulevassa jenkkikomediassa Slantedissa (2026).

Alusta asti on päivänselvää, että The Beauty on samalta päätekijältä kuin American Horror Story (2011-), sillä Ryan Murphyn tutut helmasynnit ovat kaikki mukana. Murphyn tyyli (tai omasta vinkkelistäni enemmänkin tyylitajuttomuus) joko iskee tai ei ja minut se on jättänyt paria hassua poikkeusta lukuun ottamatta kylmäksi. The Beauty tosin jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, koska toisinaan se on ihan menevä, viihdyttävä ja kiinnostava mustalla huumorilla ja ällöttävällä kuvastolla höystetty jännäri, mutta sitten taas toisinaan se on juuri niin käsiin leviävä, liikaa yrittävä ja korni kuin etukäteen odotin. Murphylle ominaiseen tapaan punainen lanka hukkuu toisinaan ja jaksot rönsyilevät moneen suuntaan. Sarja esittelee uusia hahmoja, jotka vaikuttavat tärkeiltä, mutta jotka unohdetaankin jo seuraavaan jaksoon mennessä.

The Beauty yrittää olla liikaa sitä sun tätä satiirista kauhuun ja agenttijännäristä henkilödraamaan. Se yrittää sanoa paljon ulkoisen kauneuden alta löytyvästä sisäisestä rumuudesta, kapitalismista, inceleistä, sukupuolitaudeista, jumalkomplekseista, evoluutiosta, ynnä muusta. Ja onpa sekaan heitetty myös yliampuva tanssinumero jos toinenkin. Seurattavasta hahmosta riippuen meno on joko haudanvakavaa tai täysin pöhköä ja omituiseksi meno muuttuu, kun nämä eri tyylejä edustavat hahmot kohtaavat, eikä kohtaus tiedä miten päin olla. Kaikki nämä asiat tekevät The Beautysta omituisen sekamelskan, joka jää pahasti nokkelamman The Substancen varjoon, mutta sitten taas on sarja toisaalta toimivampi kuin American Horror Storyn tuoreimmat kaudet. Sarja on tietyllä tavalla jopa aika kökkö, mutta siinä kökköydessä on jotain kieron mukaansatempaavaa ja jos The Beauty saa jatkoa, katson tätä kyllä ihan uteliaana lisää.

Teknisesti The Beauty on kuitenkin pääasiassa mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja mukana on monia näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja käytännön tehostein ja maskeerauksin toteutetut Kauneus-aineen käyttäjien muuttumisprosessit ovat onnistuneen inhottavaa katsottavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Mac Quaylen säveltämät musiikit ovat jopa ärsyttävän itseääntoistavia. Tuntuu kuin Quayle olisi saanut aikaiseksi yhden melodian, jota hän toistaa suunnilleen kohtauksesta toiseen, tilanteesta ja tunnelmasta riippumatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Beauty, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

Ella McCay (2025) - elokuva-arvostelu

ELLA MCCAY

Ohjaus: James L. Brooks

Näyttelijät: Emma Mackey, Jamie Lee Curtis, Jack Lowden, Julie Kavner, Kumail Nanjiani, Spike Fearn, Albert Brooks, Woody Harrelson, Rebecca Hall ja Ayo Edebiri

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 

Ella McCay on James L. Brooksin ohjaama ja käsikirjoittama draamakomedia. Marraskuussa 2023 Brooks ilmoitti työstävänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2010 How Do You Know'n. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja lopulta Ella McCay sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin tammikuussa, mutta kun leffa sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin lippuluukuilla, se päätettiin julkaista suoraan Disney+ -palvelussa. Nyt leffa onkin saapunut kotikatsottavaksi ja itse olen odottanut elokuvan näkemistä kiinnostuneena - alun perin lupaavan työryhmän ja näyttelijäkaartin takia ja viime aikoina nähdäkseni, onko leffa niin kehno esitys kuin maailmalta kantautuneet puheet sanovat. Katsoinkin Ella McCayn heti sen julkaisupäivänä.

Kun kuvernööri Moore on siirtymässä ministeriksi, hänen paikkansa siirtyy hänen lähimmälle avustajalleen, Ella McCaylle. Ellan aloittaessa virkakautensa, hän joutuu samalla tasapainoilemaan siviilielämänsä vaikeuksien kanssa.

Pääroolissa Ella McCayna nähdään Emma Mackey, minkä on vaikea kuvitella olevan sattumaa, sillä niin samanlaiset roolihahmon ja tämän näyttelijän nimet ovat. Ella on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee kuvernööristä seuraavana, eli Ellalle aukeaakin unelmapaikka, kun kuvernööri Moore (Albert Brooks) siirtyy uusiin tehtäviin ministeriksi. Homma on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mitä ei auta yhtään siviilielämän vaikeudet. Ella on oiva hahmo, mutta Mackey kompuroi hieman roolissaan. Mackeyn ongelmaksi muodostuu erityisesti leffan kömpelöllä dialogilla täytetty käsikirjoitus.

     Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall ja Woody Harrelson Ellan vanhempina Clairena ja Eddienä, Spike Fearn Ellan pikkuveljenä Caseyna ja Jamie Lee Curtis Ellan tätinä Heleninä, Jack Lowden Ellan aviomiehenä Ryanina, Kumail Nanjiani Ellan kuskina ja henkivartijana Nashina, sekä Simpsonit-animaatiosarjasta (The Simpsons - 1989-) Marge-äidin äänenä tunnettu Julie Kavner Ellan sihteerinä Estellenä. Kyseessä on ensimmäinen rooli lähes kahteen vuosikymmeneen, kun Kavner näyttelee kameran edessä eikä pelkkänä äänenä, joskin hän toimii samalla myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijöiden työ on vaivaannuttavan ailahtelevaa, aivan kuin näyttelijäkaarti ei olisi samalla aaltopituudella sen suhteen, kuinka dramaattiseksi tai komedialliseksi elokuva on tarkoitettu. Erityisesti yleensä mainio Harrelson ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Lowden ovat kiusallisen kehnoja Ellan elämän ruikuttavina miehinä.

En enää ihmettele, minkä takia Ella McCay sai niin torjuvan vastaanoton, että sen maailmanlaajuinen teatterikierros peruttiin viime tipassa ja lopulta leffa dumpattiin aika vähin äänin Disney+:n valikoimiin. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä. Näyttelijät ovat nimekkäitä ja lahjakkaiksi itsensä osoittaneita, ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hellyyden ehdoilla -elokuvasta (Terms of Endearment - 1983) kolme Oscar-palkintoa voittanut James L. Brooks, jolla on katalogissa myös roppakaupalla hauskoja Simpsonit-jaksoja. Tämän kaiken huomioon ottaen Ella McCay on jotenkin... nolo. Ei se mikään totaali pohjanoteeraus ole, mutta heikko esitys lähes kaikin tavoin.

Elokuva on kömpelö niin komediana, draamana kuin kantaaottavana kertomuksena naiseudesta poliittisessa ympäristössä. Tunnelma on levällään. Dramaattiset kohtaukset ovat joko siirappisia tai väkinäistä nyyhkyilyä. Komediaosasto taas aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Eikä siis siksi, että hahmot olisivat myötähäpeällisen hauskoja, vaan siksi, että tämänkö on muka tarkoitus olla hauskaa? Ja kun tarina yrittää kertoa nuoren naisen vaikeuksista patriarkaattisessa poliittisessa ympäristössä, on kiusallisenkin selvää, että leffa on yli 80-vuotiaan miehen tekemä.

Myös tarina ontuu ja pahasti. Pohjana oleva kertomus Ellan urahaasteiden ja siviilielämän ongelmien setvimisestä on lupaava, mutta se esitetään töksähdellen ja omituisesti ajassa hyppien. Hahmojen väliset konfliktit tuodaan esille kehnon dialogin kautta - sellaisen, kun katsojalle tarvitsee selittää, mikä hahmojen välejä hiertää, jolloin hahmot pohjustavat tuntemuksiaan tavalla, jota ei tosielämässä tapahtuisi. Dialogi on muutenkin paikoitellen pöyristyttävän kehnoa ja jäykkää. Tämän katsojaltaan pitkää pinnaa vaativan elokuvan läpikahlausta ei auta totaalisen turha sivujuoni Ellan pikkuveljestä, joka ei suostu poistumaan kotoaan ja joka haikailee rakastamansa naisen perään.

Sentään Ella McCayn tekniseltä osastolta löytyy positiivista sanottavaa. Jos jotain, niin elokuva on osaavasti kuvattu. Lavastukset ovat mainiot ja asut tyylikkäät. Efekteistä huomioni herätti Ellan poliittisia aikomuksia kuunneltuaan tylsistyneenä nukahtaneen henkilön digikuola. Kaikkea ne tehostevelhot pääsevät tekemään. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevät. Tämä tuntuu vain helppojen rahojen perässä tehdyltä välityöltä Zimmerille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ella McCay, Yhdysvallat, 2025, 20th Century Studios, Gracie Films, TSG Entertainment

Arvostelu: Godzilla x Kong: The New Empire (2024)

GODZILLA X KONG: THE NEW EMPIRE

Ohjaus: Adam Wingard

Pääosissa: Rebecca Hall, Brian Tyree Henry, Dan Stevens, Kaylee Hottle, Alex Ferns, Fala Chen ja Rachel House

Genre: toiminta, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Vuoden 2014 Godzilla-elokuva oli taloudellinen hitti, joten sen pohjalta päätettiin rakentaa kokonainen jättihirviöistä kertova elokuvauniversumi. Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island - 2017) menestyi myös hyvin, mutta Godzilla: King of the Monsters (2019) oli pieni pettymys lippuluukuilla, minkä lisäksi se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Nimikkohirviöt pistettiin ottamaan toisistaan mittaa leffassa Godzilla vs. Kong (2021), joka oli hitti ja jolle ryhdyttiin välittömästi kaavailemaan jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Godzilla x Kong: The New Empire on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt tästä MonsterVersestä todella vaihtelevasti. Hirviöiden omat elokuvat ovat olleet mielestäni aika keskinkertaisia, mutta viihdyin mukavasti Godzilla vs. Kongin parissa. Pidän valtavasti näistä nimikkohirviöistä ja halusin nähdä ne uudestaan samassa elokuvassa. Godzilla x Kong: The New Empiren trailerit eivät kuitenkaan voittaneet minua puolelleen, mutta kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-näytöksessä.

Kun uusi uhka Ontossa maassa aiheuttaa vaaraa ihmiskunnalle, Kongin ja Godzillan täytyy lyöttäytyä yhteen pysäyttääkseen yhteisen vihollisen.

Jättimäiset titaanit, liskomainen Godzilla ja apinamainen Kong pistävät jälleen paikkoja maan tasalle, mutta tällä kertaa taistellessaan yhteistä vihollista vastaan. Tai no, Godzilla lähinnä kutsutaan paikalle, kun Kong ei enää yksinään riitä. Elokuvan nimi voisikin olla "Kong feat. Godzilla", sillä tämä jättiapina on selvästi klassikkohirviöistä isommassa roolissa. Kongille on kirjoitettu ihan kunnon tarinansa ja lajitovereita kaipaavaa karvatyyppiä käy jopa hieman sääliksi. Kong ei jaksa kuunnella paskankarjuntaa keneltäkään ja apina veteleekin muita jättihirviöitä reilulla kädellä lättyyn. Godzilla taas toistaa läpi leffan samaa kaavaa, missä se taistelee jotain hirviötä puolisen minuutin ajan, käpertyy sitten nukkumaan hetkeksi ja toistaa tätä lopputeksteihin asti. Kuten jo mainokset paljastivat, Godzilla on uusittu pinkkien atomivoimien kera, kun taas Kong saa aseekseen Iron Manin mieleen tuovan rautaisen nyrkkeilyhanskan. Kummallekin annetaan löyhä selitys leffassa, mutta eiköhän todellinen syy ole lelumyyntien kasvattaminen pienesti uusittujen ulkonäköjen kautta.

     Pakolliset ihmishahmotkin on totta kai pidetty mukana. Rebecca Hall, Kaylee Hottle ja Brian Tyree Henry palaavat rooleihinsa Godzilla vs. Kongista Monarch-tutkija Ilene Andrewsina, tämän kuurona adoptiotyttärenä Jiana ja hölösuubloggarina Bernienä. Millie Bobby Brown ja Alexander Skarsgård eivät syystä tai toisesta jatkaneet leffasarjassa, vaan tilalle on otettu Dan Stevensin esittämä vitsiniekka Trapper, joka työskentelee... Kongin hammaslääkärinä? Stevens on ihan kiva lisä, Henry on jälleen hupaisa ja Hall ajaa asiansa. Tälläkin kertaa sympaattinen Hottle vie ihmishahmoista voiton, joskin hänen ja Kongin ystävyyttä olisi voinut olla mukana enemmän.

Legendary-yhtiön MonsterVerse-universumi on mennyt elokuva elokuvalta pöljempään suuntaan. Vuoden 2014 Godzilla-leffa veti homman haudanvakavana, pimeydessä ja savussa synkistellen, jättäen kunnon monsterimähinää kaipaavat nuolemaan näppejään. Valitukset on selvästi kuultu. Jo Godzilla vs. Kong oli värikkäämpi ja humoristisempi ja keskittyi enemmän hirviöiden väliseen turpaanvetoon. Godzilla x Kong: The New Empire vie homman astetta pidemmälle. Jos kaipaat aivan totaalista aivot narikkaan -kamaa, jonka aikana saat kauhoa popcornia suuhusi, voi leffa viihdyttää mukavasti. Jos taas kaipaat leffalta yhtään enempää sisältöä hirviömäiskeen keskellä ja haluaisit, että mukana olisi kunnon ihmishahmoja, kannattaa suosiolla pistää viimevuotinen Godzilla Minus One (ゴジラ-1.0 - 2023) pyörimään.

Kun pelkät hirviöt ovat ruudulla, Godzilla x Kong: The New Empire on pääasiassa kelpo hömppää. Pahisosastolla leffa kaipaisi huomattavasti enemmän mielikuvitusta, eikä häijystä Skar-kuninkaasta lopulta saada luotua kunnon uhkaa. Pidin leffassa erityisesti siitä, että mukana on useita pitkiä pätkiä, joissa nähdään vain hirviöitä ja leffa luottaa, että ilman dialogia katsoja ymmärtää, mitä ne haluavat ja mitkä heidän välinsä ovat toisilleen. Vastapainona taas mukana on katsojia täysin aliarvioiva kohtaus, jossa ihmishahmojen pitää joidenkin ikiaikaisten hieroglyfien kautta selittää titaanihistoriaa. Muutenkin ihmisosasto koituu myös tämän MonsterVerse-leffan kohtaloksi. Pääasiassa ihmisiin keskittyvä ensimmäinen puolisko tuntuukin aika tylsältä pakkopullalta, liian pikaisesti päättyvää lopputaistelua odotellessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam Wingard, kuten Godzilla vs. Konginkin kohdalla. Wingard yrittää edelleen tasapainotella vakavasti otettavuuden ja täysin kieli poskessa -meiningin välillä, aika kompuroivalla toteutuksella. Ongelmaksi käy Terry Rossion, Simon Barrettin ja Jeremy Slaterin kökkö käsikirjoitus, joka toimii aika ohkaisena raamina hirviöiden välisille yhteenotoille. Kolmikon teksti muuttuu kaiken aikaa älyvapaammaksi, kun hahmot päätyvät yhä syvemmälle Onton maan uumeniin, missä painovoiman lait ja loogisuudet saavat kyytiä. Sentään elokuva näyttää pääasiassa hyvältä. Se on kuvattu kelvollisesti, parit aidot lavasteet ovat ihan menevät ja asut oivat. Melkeinpä tärkeintä on tietty, että itse Godzilla ja Kong näyttävät hienoilta. Jotkut muista hirviöistä ja osa taustoista huokuu digitaalisuutta, mutta pääasiassa leffa on visuaalisesti toimiva. Ääniefektit rymistelevät koko rahan edestä, mutta Tom Holkenborgin ja Antonio Di Iorion säveltämät musiikit ovat aika epätasaista kamaa. Mukaan mahtuu niin mahtipontista pauhua kuin kasarisyntikkaa, eivätkä kaksikon musiikilliset maailmat istu samaan leffaan juuri lainkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Godzilla x Kong: The New Empire, 2024, Warner Bros., Legendary Entertainment, Screen Queensland

Arvostelu: Godzilla vs. Kong (2021)

GODZILLA VS. KONG

Ohjaus: Adam Wingard

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Rebecca Hall, Kaylee Hottle, Alexander Skarsgård, Brian Tyree Henry, Julian Dennison, Demián Bichir, Shun Oguri, Eiza González, Lance Reddick ja Kyle Chandler

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Japanilaisen hirviökauhuelokuva Godzillan (ゴジラ - 1954) amerikkalaisversio Godzilla (2014) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Kuitenkin ennen kuin Godzilla: King of the Monsters (2019) sai ensi-iltansa, sarjaan päätettiin yhdistää toinen legendaarinen elokuvahirviö, vuonna 1933 ensiesiintymisensä tehnyt King Kong. Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island - 2017) oli myös hitti, mutta Godzilla: King of the Monsters jäi taloudelliseksi pettymykseksi. Se ei kuitenkaan estänyt tekijöitä huipentamasta aloittamaansa ideaa ja pistää nämä kaksi monsteri-ikonia taistelemaan toisiaan vastaan. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on siirretty. Maaliskuussa 2021 Godzilla vs. Kong päätettiin vihdoin julkaista maailmalla niissä maissa, joissa elokuvateatterit ovat auki ja nopeasti filmi nousi pandemia-ajan menestyneimmäksi elokuvaksi. Valitettavasti Suomi ei kuulunut näiden onnekkaiden maiden joukkoon maalis-, eikä huhtikuussa, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että elokuva on ihan oikeasti tulossa katsottavaksi myös meille. Itselleni sarjan kolme aiempaa hirviörymistelyä olivat kaikki enemmän tai vähemmän pettymyksiä, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun tekijät ilmoittivat Godzilla vs. Kongista. Elokuvan traileri oli kuitenkin yllättävän mainio ja sai minut innolla odottamaan leffan näkemistä. Odotus tuntuikin todella pitkältä, kunnes tänä tiistaiaamuna kävin jopa hieman epäuskoisena vihdoin ja viimein katsomassa Godzilla vs. Kongin sen lehdistönäytöksessä.

Kun suojelijaksi luultu Godzilla yllättäen hyökkää ihmisten kimppuun, ihmiskunnan ainoa toivo titaanin pysäyttämiseksi on Kong.

Godzilla: King of the Monsters -elokuvasta tutut hahmot Madison (Millie Bobby Brown) ja hänen isänsä Mark (Kyle Chandler) tekevät paluun ja saavat kaverikseen uusia ihmishahmoja. Alexander Skarsgård esittää Nathania, joka tutkii sarjan aiemmissa osissa esiteltyä teoriaa maanalaisista valtavista luolastoista, joissa titaanit elelevät. Rebecca Hall näyttelee Ileneä, joka tutkii Kongia Pääkallosaarella. Brian Tyree Henry esittää salaliittoteorioita viljelevää Bernietä, kun taas Julian Dennison nähdään Madisonin kaverina Joshina. Demián Bichir näyttelee Apex Cybernetics -yhtiön johtajaa Walter Simmonsia, Eiza González tämän tytärtä Maiaa ja Shun Oguri edellisistä Godzilla-leffoista tutun Ishiro Serizawan (Ken Watanabe) poikaa Reniä. Siinä, missä aiemmissa MonsterVerse-elokuvissa yksiulotteisen tylsät ja kehnot, mutta silti liikaa ruutuaikaa saavat ihmishahmot koituivat leffojen ongelmaksi, Godzilla vs. Kongissa osataan hyvin tasapainottaa hirviöiden ja ihmisten osuudet. Paria poikkeusta lukuunottamatta ihmishahmot toimivat yllättävänkin kelvollisesti. Erityisesti Brian Tyree Henry toimii hilpeänä koomisena sivuhahmona. Ihmishahmoista ehdottomasti paras on kuitenkin Pääkallosaarella syntynyt kuuro Jia-tyttö (Kaylee Hottle), joka on muodostanut ystävyyden Kongin kanssa. Jia on äärimmäisen sympaattinen ja Hottle on erinomainen roolissaan. Jian ja Kongin yhteys luo filmiin sydäntä, mikä on puuttunut täysin aiemmista MonsterVersen rainoista.

Mutta tuskin kukaan lähtee katsomaan Godzilla vs. Kong -nimistä elokuvaa ihmishahmojen takia, vaan juurikin näiden legendaaristen monstereiden vuoksi. Ja ai että, sillä saralla leffa kyllä todella tarjoaa! Erityisesti Kong on mukana kaiken aikaa ja suuresta gorillasta tehdään sankaria samalla, kun atomihenkäystään hönkivästä Godzillasta maalaillaan tällä kertaa vihollista ihmiskunnalle. Kun nämä kaksi ikonista titaania pistetään vihdoin vastakkain, on hirviöiden turpaanveto kaiken odotuksen arvoista. Rakennukset ja laivasto saavat toden teolla kyytiä, kun Godzilla ja Kong ottavat yhteen maalla ja merellä. Leffa ei säästele iskuissaan ja tarjoaa juurikin sitä, mistä katsoja on maksanut. Elokuva on totaalisen rehtiä, ison luokan popcorn-viihdettä ja yllättävänkin onnistunutta sellaista. Aiemmin pienen luokan filmejä tehnyt ohjaaja Adam Wingard selvästi tietää, mitä tekee ja Godzilla vs. Kong onkin kirkkaasti tämän Monsterversen paras elokuva.

Toki leffaan mahtuu tietyt vikansa, liittyen esimerkiksi hölmöihin scifijuttuihin, mitkä pitää katsoa sormien läpi, jotta pysyy menossa mukana. Itse en kokenut siihen vaikeuksia, sillä filmi on niin pirun viihdyttävä alusta loppuun. Kyseessä on sarjan lyhyin elokuva kestoltaan ja ihan hyvä niin, sillä tiiviinä pakettina ei aika ehdi käydä pitkäksi. Sarjan aiemmista osista löytyi jokaisesta omat ongelmansa, kuten nimikkohahmon jääminen tylsien sivumörköjen varjoon ja itse leffan ollessa pitkäveteinen ja ankean harmaa (Godzilla), hyvien näyttelijöiden tuhlatessa aikaansa keskinkertaisessa seikkailuleffassa (Kong: Pääkallosaari) ja potentiaalisten taistelujen peittyessä milloin savuun, myrskyyn ja muuten vain pimeyteen, samalla kun huonot ihmishahmot ärsyttävät (Godzilla: King of the Monsters). Ne leffat tuntuivatkin lähinnä pelkiltä harjoituksilta ja tämä on se kunnon ottelu. Niillä leffoilla testattiin, mikä toimii ja mikä ei, jotta Godzilla vs. Kong sisältäisi juurikin ne oikeat ainekset.

Tässä ei peitetä titaanien turpaanvetoa pimeydellä, sumulla ja sateella, vaan monsterit mättävät toisiaan pataan pääasiassa täysin näkyvissä ja päivänvalossa. Yölläkin on toimintaa, mutta Godzillan ja Kongin öinen yhteenotto Hong Kongissa on todella upeaa katseltavaa, kaupungin rakennusten valaistessa hirviöt neonvaloin. Kaikin puolin leffa on äärimmäisen komeaa seurattavaa. Hirviöt on toteutettu huikein tietokonetehostein. Kong ja erityisesti Godzilla näyttävät upeilta, enkä voinut olla hymyilemättä innokkaasti joka kerta, kun olennot kohtasivat toisensa. Erityisen veikeää on, kuinka kekseliäitä kuvakulmia ja kamera-ajoja taisteluihin keksitään. Virtuaalikameraa on aseteltu monipuolisin tavoin ja niin katutasolta kuin talojen sisältä kuvatut otokset, sekä Kongin nyrkkien mukana päin Godzillan näköä tumahtavat kuvat ovat hienoja. Ympärillä tuhoutuvat rakennukset ovat myös vaikuttavasti toteutetut. Kaikin puolin elokuvan tehostetiimi ansaitsee aplodit näyttävästä työstään.

Eric Pearsonin ja Max Borensteinin käsikirjoituksesta löytyy toki heikkoutensa paikoitellen kiusallisen kehnosta dialogista hetkiin, joissa hahmojen ongelmia ratkotaan kohtausten ulkopuolella, jotta ei tarvitse selittää katsojalle, miten jokin tietty asiaa saatiin hoidettua. Tarvitaankin näitä ikonisimpia leffamörököllejä ymmärtävä ja rakastava tekijä, jotta kaksikon tekstistä saa aikaiseksi päräyttävän elokuvaelämyksen ja sen Wingard tosiaan tekee. Sen lisäksi, että leffa näyttää todella hyvältä, se myös kuulostaa erittäin voimakkaalta. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit jytisevät lujaa, paisuen eeppisiin mittoihin aina Godzillan ja Kongin tappelujen aikana. Äänimaailma pauhaa myös kovalla ja kun nämä monsterit karjuvat raivokkaasti toisiaan päin, ihoni nousi ihan kananlihalle.

Yhteenveto: Godzilla vs. Kong on mitä mainiointa popcornviihdettä, joka tarjoaa mahtipontisia monsteritaistoja koko rahan edestä. Leffasta löytyy käsikirjoituksellisia vikoja ja pari kehnompaa ihmishahmoa, mutta suurimmaksi osaksi viat pystyy katsomaan edes osittain sormien läpi, kun meno on näin innostavaa ja komeaa. Godzillan ja Kongin taistelut todella ovat odotuksen arvoisia ja ne on loihdittu huikein tietokonetehostein. Efektitiimi tarjoaa ällistyttävän hienoa kuvastoa, kahden legendaarisen titaanin vetäessä toisiaan turpaan kirkkaassa päivänvalossa ja tyylikkäiden neonvärien loisteessa. Myös äänimaailma jytisee upeasti tehosteiden ja Tom Holkenborgin säveltämien eeppisten musiikkien voimalla. Filmi onnistuu tasapainottamaan mukaan ihmisten juonikuvioita sujuvammin kuin Monsterversen aiemmat tuotokset ja muutenkin leffa on ylivoimaisesti uuden sarjansa paras elokuva. Edellisten leffojen ongelmista on otettu opiksi ja Godzilla vs. Kong on erittäin viihdyttävä hirviöleffa, jonka ainakin itse haluan nähdä mahdollisimman pian uudestaan. Tämä elokuva todella on tehty teattereihin, eivätkä edes isot 4K-televisiot tee lopulta oikeutta filmin näyttävyydelle. Jos siis saatte mahdollisuuden nähdä Godzilla vs. Kongin mahdollisimman isolta valkokankaalta kunnon äänijärjestelmän kera, suosittelen tarttumaan siihen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Godzilla vs. Kong, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment

Arvostelu: The Town (2010)

THE TOWN

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Rebecca Hall, Jeremy Renner, Jon Hamm, Blake Lively, Chris Cooper, Pete Postlethwaite ja Titus Welliver
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Town pohjautuu Chuck Hoganin kirjaan Prince of Thieves vuodelta 2004. Vuonna 2006 ohjaaja Adrian Lyne esitteli kirjan tuottaja Graham Kingille, joka taas vei sen Warner Bros. -yhtiön luettavaksi. Yhtiö kiinnostui tekemään filmatisoinnin kirjan pohjalta ja Lyne valittiin sen ohjaajaksi. Leffan käsikirjoittaminen osoittautui kuitenkin haasteeksi ja Lyne jätti projektin. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ben Affleck, joka oli vakuuttanut Warner Brosin Gone Baby Gone -elokuvallaan (2007). Affleck halusi itse olla mukana käsikirjoituksen työstössä ja kirjoitusprosessi alkoikin lähes alusta. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta The Town sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä keräsi paljon kehuja kriitikoiltakin. Itse näin The Townin pari vuotta myöhemmin isäni kanssa ja pidin leffasta. Vaikka olen ostanutkin elokuvan itselleni Blu-raylla, en ole katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Bostonissa pankkirosvot ottavat panttivangikseen varajohtaja Clairen paetessaan rikospaikalta. Myöhemmin yksi rosvoista nimeltään Doug tapaa Clairen uudestaan ja vastoin kaikkea järkeä Doug rakastuu häneen. Dougin täytyy päättää, pysyykö hän rikollisena, vai aloittaako uuden elämän Clairen kanssa - kertomatta kuitenkaan olleensa pankkiryöstön ja sieppauksen takana.

Ben Affleck oli 2000-luvun aikana alkanut menettämään staravoimaansa haukuttujen elokuvien, kuten Daredevilin (2003) ja Giglin (2003) vuoksi. Affleck oli vuonna 1998 voittanut Oscarin käsikirjoituksestaan leffalle Will Hunting (Good Will Hunting - 1997) ja jatkoi lahjojensa osoittamista kameran takana ohjaamalla Gone Baby Gonen (2007), mutta näyttelijänä hän ei silti ollut enää arvostettu. Ei siis ihme, että hän halusi The Townissa ohjaamisen lisäksi myös näytellä pääosaa. Affleck esittää pankkirosvo Dougia, joka tekee rikollisia puuhia, mutta jolla on silti tarpeeksi hyvä sydän. Affleck tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista ja tuo hienosti esille Dougin kokeman konfliktin läpi elokuvan. Filmin kulkiessa eteenpäin katsoja saa tietää enemmän Dougin hahmosta ja voi ymmärtää paremmin, miksi hän kulkee rikollisia polkuja.

Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall kidnappauksen uhrina ja Dougin ihastuksena Clairena, Jeremy Renner Dougin lähimpänä ystävänä ja rikoskumppanina Jeminä, Blake Lively tämän narkomaanisiskona, Jon Hamm pankkirosvoja jahtaavana FBI-agentti Frawleyna, sekä Pete Postlethwaite toiseksi viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa tammikuussa 2011, kukkakauppiaana, joka antaa rosvoille uusia keikkoja. Hall on mainio Clairen roolissa ja tekee hyvää työtä näyttäessään Clairen kokemaa traumatisoitumista. Hamm sopii erinomaisesti päättäväisen FBI-agentin rooliin. Lively on myös oiva omassa osassaan, mutta jää hyvin pienelle ruutuajalle. Renner sai roolityöstään mm. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän on erittäin hyvä osassaan, kummastuttavat ehdokkuudet hieman, sillä ei hän mielestäni niin mahtava ole.

Itse elokuva kyllä on mahtava! The Town alkaa heti vangitsevalla pankkiryöstöllä, mikä nostaa välittömästi jännitteen korkealle ja pistää samalla katsojan moraalin koetukselle. Vaikka elokuvan mittaan katsoja saa selville, miksi Doug on päätynyt näihin hommiin, hänen puolellaan on alusta alkaen - vaikka tietääkin hänen toimivan lainvastaisesti. Katsojana toivoo, että rosvot pääsisivät karkuun ja juhlimaan saaliillaan. Vaikka tyylikkään alkunsa jälkeen elokuva kulkee aika hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin yhä todella mielenkiintoinen. Etenkin Dougin pohdinta siitä, mitä tehdä Clairen kanssa, kiinnostaa. Clairelta kun pitäisi pitää salassa, että Doug alunperin sieppasi tämän ja Jemiltä taas pitäisi pitää salassa, että Doug alkaa tapailla Clairea. Samalla paetaan virkavaltaa, joka hiillostaa yhä vain enemmän elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Leffassa onnistutaan rakentamaan jännitettä hienosti hiljaa mutta varmalla otteella. Jokaisesta ryöstöstä on tehty voimakas ja koukuttava osio. Kun leffa on muuten hiljainen, ravistelevat vauhdikkaat ja vaaralliset tulitaistelut kadulla ja takaa-ajot isommin katsojaansa. Genren fanit huomaavat varmasti selvät lainaukset Heat - ajojahdista (Heat - 1995), mitä usein pidetään pankkiryöstöelokuvien huipputeoksena. Esimerkiksi juuri nämä ammuskelut keskellä autotietä muistuttavat Heatista, kuten myös Dougin ja Jemin käyttämät maskit yhdessä kohtauksessa. Rosvojen maskit ovat todella vakuuttavat ja uhkaavat luomukset karmivista pääkallonaamareista aidosti pelottaviin nunnamaskeihin. Jännitystä kasvatetaan yhä vain enemmän loppua kohti, tilanne kiristyy entisestään, eikä katsojakaan enää usko, että pakotietä löytyisi. Elokuvan loppuhuipennus pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Tapahtumia tuijottaa hievahtamatta. Kun hahmojen täytyy olla hiljaa, katsojakin yrittää pidättää hengitystään.

Vaikka Affleck onkin tässä tavallista parempi kameran edessä, on hän sitäkin parempi kameran takana. Affleck näyttää uudestaan lahjansa ohjaajana, rakentaen jännitystä taidokkaasti. Hän ei halua tehdä nopeatempoista ja massayleisöä viihdyttävää toimintarymistelyä, vaan hillitsee hyvin ja päästää toiminnan valloilleen vain, kun tarina sitä välttämättä vaatii. Elokuva on myös teknisesti pätevä teos. Kuvaus on sujuvaa ja heiluvaa käsivarakameraa hyödynnetään hyvin tietyissä hetkissä näyttämään tilanteen ja hahmojen sekavuutta. Leikkaus on oivallista ja hitaasta temmosta huolimatta etenkin ensimmäinen tunti on nopeasti ohi. Ääniefektit ovat erinomaiset ja lopun tykityksessä aseet laulavat oikein kunnolla. Harry Gregson-Williamsin ja David Buckleyn säveltämät musiikit säestävät onnistuneesti tapahtumia ja tuovat mukaan tietynlaista herkkyyttä.

Elokuvasta on olemassa noin puoli tuntia pidempi versio, mitä Affleck itse suosii. Teatterikierrokselle Warner Bros. oli pakottanut elokuvan leikattavaksi vain hieman yli kahden tunnin mittaan, mutta myyntijulkaisuilta voi löytää kaksi ja puolituntisen pidennetyn version. Versio sisältää niin pidennettyjä kuin kokonaan uusia kohtauksia. Blake Lively saa enemmän ruutuaikaa, väkivaltaa näytetään roisimmin, mukana on enemmän keskusteluja ja lopetus on hieman erilainen.

Yhteenveto: The Town on mahtava pankkiryöstöelokuva, mikä hitaasta rytmistään huolimatta pitää jännityksen kaiken aikaa yllä. Elokuva nappaa heti mukaansa iskevän pankkiryöstökohtauksen kautta ja saa katsojat välittömästi rosvojen puolelle. Niin katsojalle kuin päähahmo Dougille syntyvät moraaliset dilemmat ovat mielenkiintoisia. Erilaisten paljastumisten riski on vahvasti läsnä ja tunnelma tiivistyy kaiken aikaa. Kun elokuva perustuu pitkälti hitaaseen tunnelman rakentamiseen, ovat vauhdikkaat pankkiryöstökohtaukset entistäkin spektaakkelimaisia. Loppuhuipennuksessa jännitys nostetaan huippuunsa. Kaikin puolin The Town on hieno filmi, missä Ben Affleck pääsee loistamaan niin kameran edessä kuin sen takana. Jos Heat - ajojahti ja muut pankkiryöstöleffat ovat lähellä sydäntä, suosittelen erittäin lämpimästi The Townin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Town, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, GK Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Holmes & Watson (2018)

HOLMES & WATSON

Ohjaus: Etan Cohen
Pääosissa: Will Ferrell, John C. Reilly, Rebecca Hall, Rob Brydon, Ralph Fiennes, Kelly Macdonald, Lauren Lapkus, Pam Ferris, Steve Coogan ja Hugh Laurie
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Sir Arthur Conan Doylen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes teki ensiesiintymisensä 1887 ja on siitä noussut nopealla sykkeellä maailman tunnetuimmaksi etsiväksi. Conan Doylen kirjojen lisäksi hahmon suosiota ovat auttaneet useat muut tulkinnat hahmon seikkailuista, kuten näytelmät, radiokuunnelmat, pelit ja tietysti elokuvat. Filmatisointeja on tullut jopa niinkin paljon, että Guinness World Recordsissa hahmo on listattu eniten näytellyksi roolihahmoksi ikinä. Hahmoa ovat esittäneet mm. Orson Welles, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Roger Moore, Peter Cushing, Christopher Lee, Ian McKellen, Robert Downey Jr. ja Benedict Cumberbatch. Vuonna 2008 ilmoitettiin, että Sacha Baron Cohen ja Will Ferrell ovat työstämässä komediallista versiota Sherlock Holmesin seikkailuista, mutta vuosien varrella Baron Cohen poistui projektista ja Ferrell siirtyi esittämään itse etsivää. Kuvaukset alkoivat vihdoin joulukuussa 2016 ja lopulta Holmes & Watson sai ensi-iltansa pari vuotta myöhemmin. Elokuva osoittautui kuitenkin isoksi flopiksi, mitä niin katsojat kuin kriitikot haukkuivat. Useat katsojista kirjoittivat sosiaalisessa mediassa poistuneensa teatterista ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Leffa oli ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" neljä (huonoin elokuva, huonoin ohjaus, huonoin miessivuosa ja huonoin uusintaversio). Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin, että sitä tähdittävät Ferrell ja John C. Reilly. Kaksikon yhteiskomedia Velipuolet (Step Brothers - 2008) on mielestäni mainio leffa ja uskoin parivaljakon toimivan hyvin näissä rooleissa. Suuni loksahti kuitenkin auki, kun luin, millaista palautetta elokuva oli alkanut saamaan, mutta samalla kiinnostuin siitä täysin uudella tavalla todella paljon. Harmittelin, kun Holmes & Watson ei saapunut Suomessa teattereihin, mutta "iloitsin", kun huomasin sen saapuneen Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen vihdoin sieltä.

Kun 1800-luvun lopulla Iso-Britannian kuningatar Viktoria saa tappouhkauksen, Lontoon pätevin salapoliisi Sherlock Holmes ja hänen avustajansa tohtori John Watson lähtevät selvittämään, kuka uhkaa hallitsijan henkeä.

Will Ferrell on näyttelijänä niitä, jotka toimivat joko oikein mainiosti tai sitten eivät ollenkaan. Ferrell on osoittanut olevansa hauska tapaus ja kelpo komedianäyttelijä, ja hän on esiintynyt hyvissä filmeissä. Samalla hän on myös näyttänyt, että kun häntä ei kenties ohjata tarpeeksi, hänen komedianlahjansa hajoavat käsiin ja lopputulos on myötähäpeällistä seurattavaa. Sherlock Holmesin roolissa Ferrell tekee pohjanoteerauksen. Aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa hänelle kuvauksissa, miten hänen kuuluisi toimia, jolloin hän vain jatkaa vaivaannuttavaa vitsailuaan, ilman että se jaksaa nostaa pienintäkään hymyä katsojan huulille. Ferrell ampuu jatkuvasti pahasti yli, mutta hauskan sijaan hän on lähinnä ärsyttävä. Ja kun päähenkilön kohellusta on kiusallista seurata, voitte vain kuvitella, kuinka vaikeaa leffan katsominen on.
     Sherlock Holmesin uskollista apuria, tohtori John Watsonia esittävä John C. Reilly sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon. Mielestäni tämä on hieman kummallista, sillä Reilly toimii osassaan paremmin kuin Ferrell. Ei Reillykään hyvää suoritusta tarjoa, mutta hänen esiintymisensä ei ole yhtä kamalaa katsottavaa. Reillyn ongelmaksi koituu, että hän tuntuu yrittävän aivan liikaa päästäkseen Ferrellin koheltamisen tasolle ja pelkältä kömpelöltä yritykseltä Watson tuntuukin. Aiemmin leffoja yhdessä tehneet Ferrell ja Reilly eivät valitettavasti edes onnistu luomaan kemiaa välilleen, jolloin pienikin toivo veikeästä hengestä katoaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sherlock Holmesin arkkivihollinen professori Moriarty (miksi, voi miksi suostuit tähän leffaan Ralph Fiennes), amerikkalainen tohtori Grace Hart (Rebecca Hall) ja tämän mukana kulkeva, mieleltään kuusivuotiaan tasolle jäänyt Millie (Lauren Lapkus), poliisivoimia johtava Lestrade (Rob Brydon), Sherlockin ja Watsonin kotiapulainen neiti Hudson (Kelly Macdonald), Sherlockin veli Mycroft (Hugh Laurie), tatuointeja tehtaileva Gustav Klinger (Steve Coogan), sekä Iso-Britannian kuningatar Viktoria (Pam Ferris). Useista sivunäyttelijöistä voi välillä huomata, että he ovat tajunneet liian myöhään, mihin ovat suostuneet ja siksi etenkin mahtavaa Fiennesiä käy kovasti sääliksi. Fiennes voisi olla erinomainen Moriarty, mutta hänen lahjansa valuvat täysin hukkaan tässä roskassa.

Sitä Holmes & Watson nimittäin on: roskaa. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun luin, mitä ihmiset ovat mieltä filmistä, mutten olisi silti uskonut, että elokuva on ihan oikeasti näin järkyttävää sontaa. Kyseessä on tuskallisen epähauska komedia, minkä vitsit herättävät lähinnä kysymyksen: kenen mielestä tämä on hauskaa? Will Ferrellinkö? Hän on niin täysillä mukana roolissaan, etten ihmettelisi, jos hän olisi myös varmistanut, että elokuva saadaan valmiiksi ja teattereihin, vaikka siitä tulisi kuinka hirveä tahansa. On vaikea kuvitella, että kukaan olisi lukenut tätä käsikirjoitusta ja ajatellut, että "tästä tulee hyvä, tästä ihmiset tykkäävät". Kaikissa komediakohtauksissa on tainnut vain lukea "pistetään Ferrell improvisoimaan ja toivotaan parasta". Eikö kuvauksissa kukaan kehdannut mainita, että tästä on tulossa aikamoista kökköä? Ja voi sitä leikkaajaparkaa, joka on joutunut katsomaan näitä materiaaleja yhä uudestaan ja uudestaan, ja yrittänyt poimia siedettävimmät palat ja kasata niistä jotain elokuvaa muistuttavaa. Onkohan Ferrell ollut ainoa, joka näki lopputuloksen, ennen kuin filmi heitettiin teattereihin? Luulisi rahanahneiden studiopomojenkin huomaavan, että nyt on menty todella pahasti vikaan.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katsomisen ensimmäisen vartin aikana. Jo alussa nähtävä lainaus Hannah Montana -sarjasta (2006-2011) viestii, että tästä on laatu kaukana, mutta suuni loksahti silti useasti auki, kun en voinut käsittää, että tämä on ihan oikea elokuva, mikä nyt pyörii silmieni edessä. Holmes & Watsonilla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta sen katseluun minulla meni varmaan tuplasti aikaa, sillä minun oli pakko keskeyttää se tasaisin väliajoin, sillä minusta alkoi liian vahvasti tuntua siltä kuin kuolisin pikkuhiljaa sisältäpäin. Kohtauksesta toiseen ylipitkiksi venytetyt vitsit, mitkä eivät naurata lainkaan, muuttuvat nopeasti kiusallisesta kivuliaaksi. Elokuva yrittää ottaa kantaa nykypäivän poliittiseen tilanteeseen, mutta sen Trump-vitsit jättävät välillä epäselväksi, ovatko tekijät presidentin puolella vai häntä vastaan. Mukaan pakotettu selfien keksiminen pistää pyörittelemään silmiään ja Sherlockin mielessä tapahtuva taktikointi, miten hän voisi virtsata umpihumalassa, pistää ihan viimeistään toivomaan, ettei tätä leffaa olisi koskaan aloittanut katsomaan. Tai ihan vihoviimeistään se tapahtuu, kun elokuvassa alkaa yllättäen musikaalinumero. Minua ei ole aikoihin hävettänyt näin paljon katsoessani elokuvia.

Elokuvan on ohjannut Etan Cohen, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Get Hard -komedian (2015), jota sitäkin tähditti Ferrell. Siinä oli sentään hauskoja juttuja ja leffa oli yleisesti ihan kiva, miksi onkin hämmästyttävää, kuinka kammottavan surkean rainan Cohen sai tästä aikaan. Ei ole mikään ihme, että hän sai huonoimman ohjauksen Razzie-palkinnon, sillä häneltä ei tunnu löytyvän minkäänlaista tyylitajua tai edes komedian ajoituksen ymmärrystä tällä kertaa. Cohen on myös käsikirjoittanut leffan ja olen varma, että Ferrell on itse keksinyt suuren osan repliikeistään, sillä Cohen on osoittanut aiemmilla kirjoitustöillään, kuten leffoilla Tropic Thunder (2008) ja Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008), sekä piirrossarjalla Beavis and Butt-head (1992-2011), että hän osaa, jos niin haluaa. Sentään Holmes & Watson on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ja asut ansaitsevat kehut, mutta efektit ovat paikoitellen todella huonot. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja musiikeista vastaava Mark Mothersbaugh kopioi ihan toimivasti Hans Zimmerin sävellyksiä Robert Downey Jr:n tähdittämistä Sherlock Holmes -filmeistä (2009-2011).

Yhteenveto: Holmes & Watson on tuskallisen epähauska komedia, mikä saa jo ensimmäisen vartin aikana katsojan harkitsemaan, että katsoisikin jotain muuta. Elokuva ei naurata, vaan se vain pöyristyttää, että miten ihmeessä tekijät ovat voineet pitää näitä juttuja hauskoina? Asiaa ei yhtään helpota se, kuinka monia vitsejä vain venytetään ja venytetään, jolloin ne muuttuvat kiusallisesta todella epämiellyttäviksi. Leffan yritykset ottaa kantaa nykypäivän menoon vasta ovatkin kiusallisia. Kaikista pahin kiusallisuus tulee kuitenkin totaalisen pohjanoteerauksen Sherlock Holmesin roolissa tekevältä Will Ferrelliltä. Ferrellille ei ole taidettu uskaltaa sanoa mitään, vaan hänet on vain päästetty valloilleen, jolloin hän tekee kenties koko uransa surkeimman roolityön. John C. Reilly yrittää epätoivoisesti pysyä Ferrellin hullutuksissa mukana, mutta lopputulos on vain suurta myötähäpeää. Osaavien sivuosanäyttelijöiden puolesta kyllä harmittaa, sillä esimerkiksi Ralph Fiennesin hienot kyvyt valuvat täysin hukkaan. Etan Cohen tekee todella huonoa työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Miten ihmeessä tämä leffa saatiin koskaan valmiiksi? Eikö kukaan tekijöistä oikeasti tajunnut, millaista paskaa he olivat vääntämässä? Olisi varmaan sanomattakin selvää, etten suosittele Holmes & Watsonia kenellekään. Leffa saattaa toimia humalassa kavereiden kanssa katsottuna, jolloin voi nauraa elokuvan huonoudelle, mutta muuten tämä on tuskallinen kokemus. Elokuvahistoria on täynnä adaptaatioita Sherlock Holmesista ja veikkaan minkä tahansa niistä olevan parempi kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Holmes & Watson, 2018, Columbia Pictures Corporation, Gary Sanchez Productions, Mimran Schur Pictures, Mosaic Media Group, Mosaic

Yhteistyössä

Arvostelu: Iron Man 3 (2013)

IRON MAN 3

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Robert Downey Jr, Gwyneth Paltrow, Don Cheadle, Guy Pearce, Ben Kingsley, Rebecca Hall, Jon Favreau, James Badge Dale, Ty Simpkins, William Sadler ja Paul Bettany
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Neljä vuotta sitten ilmestyi vihdoin todella monen odottama The Avengers (2012), joka kokosi tunnetut sankarit ensimmäistä kertaa yhteen isolle ruudulle. Se oli päätös Marvel Cinematic Universen (2008-) ensimmäiselle vaiheelle ja vuonna 2013 alkoi toinen vaihe elokuvalla Iron Man 3. Kun tämän katsoo ensimmäistä kertaa, ei riitä että on nähnyt vain kaksi aiempaa Iron Man -elokuvaa, vaan niiden lisäksi täytyy nähdä myös The Avengers, sillä tämä on enemmän jatkoa sen tarinalle kuin kahdelle aiemmalle Iron Manille. Elokuvateatterissa minulta menivät ohi ensimmäiset lauseet, sillä repliikit alkavat jo ennen studioiden logoja.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Iron Man (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011) ja The Avengers!

Mandariini -nimisen terroristin joukot hyökkäävät Tony Starkin kimppuun, tuhoten tämän kodin, jolloin Stark joutuu selviytymään ilman Iron Man -pukujaan.

Robert Downey Jr:n näyttelemä Tony Stark/Iron Man on muuttunut paljon The Avengersin tapahtumien jälkeen. Siinä pelossa, että jälleen jotain yliluonnollista iskisi hänen kimppuunsa, hän rakentaa nopealla tahdilla itselleen yhä vain enemmän uusia pukuja. Hän kärsii paniikkikohtauksista, eikä saa nukuttua. Mielestäni traaginen lähestymistapa hahmoon toimii erittäin hyvin, etenkin kun ottaa huomioon, että aiemmat lähestymistavat ovat olleet hyvin samanlaiset. Downey Jr loistaa yhä roolissaan ja pääsee näyttämään hieman vakavamman ja väkivaltaisemman puolen hahmostaan.

Gwyneth Paltrow'n esittämä Pepper Potts nähdään jälleen, eikä Paltrow vieläkään tee vaikutusta. Hahmo on kuitenkin onneksi päättäväisempi ja pääsee jopa toimintaan, sekä käyttää lyhyesti yhtä Iron Manin puvuista.
     Enää ei Starkin ystävä James Rhodes (Don Cheadle) ole War Machine, vaan hänestä on tehty Iron Man -versio Captain Americasta, eli Iron Patriot. Vaikka tiedän kyllä, ettei Iron Patriot ole oikeasti Kapun Rautamies-versio, niin siltä se silti ehdottomasti tuntuu. Iron Patriotin värit ovat samat kuin Yhdysvaltain lipussa ja keskellä rintakehää on valkoinen tähti. Cheadle pääsee toimintaan Rhodesina sekä rautapuvussa, että myös ilman sitä. Rhodes näyttää hetkittäin olevansa taktikoinnissa hieman parempi kuin Stark.
     Elokuvan heikoin lenkki näyttelijänsuoritusten osalta on Guy Pearcen näyttelemä Aldrich Killian. Tiedän, että Pearce osaa näytellä, mutta tässä hän ei joko yritä tai vetää aivan yli. Hahmo on erittäin ennalta-arvattava ja pystyy aika outoihin asioihin. Pearce tuntuu todella imelältä Killianina, enkä oikein tiedä onko ongelmana hahmo, vai näyttelijä.
     Terroristi Mandariinia - mikä ei tarkoita sitä oranssia hedelmää - näyttelee Ben Kingsley. Kingsley näyttelee uhkaavaa terroristia todella vakuuttavasti ja hänen televisiolähetyksensä ovat erittäin jännittäviä. Hänen kätyreillään on hieman erikoisia kykyjä ja heistä kaksi tärkeintä ovat Savin (James Badge Dale) ja Brandt (Stephanie Szostak).
     Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall tutkija Maya Hansenina, joka on Starkin vanha naikkonen. Maya ei kovin paljoa esiinny elokuvassa ja tuntuu paikoitellen hieman turhalta hahmolta. Nuori Ty Simpkins näyttelee Harley-poikaa, jonka Stark tapaa elokuvan aikana. Stark ja Harley ystävystyvät, vaikka eivät aluksi tule erityisemmin toimeen. Simpkins on todella lupaava tähti ja uskon, että hänellä on vielä pitkä ura edessään, jos niin vain haluaa.
     Iron Man 3:ssa esitellään vihdoin MCU:n presidenttihahmo, eli presidentti Ellis, jota näyttelee William Sadler. Ellis ei paljoa tee elokuvassa, mutta hänestä näkyy silti omanlaisensa johtajahahmo. Edellisistä osista tutut Jon Favreau ja Paul Bettany palaavat tuttuihin rooleihinsa Happy Hoganiksi ja tietokoneäly Jarvisiksi.

Elokuvan alussa Tony Stark selittää kertojaäänellä katsojille elokuvan lähtökohdista. Kuinka hän tapasi vuosia sitten Sveitsissä Mayan ja Killianin, muttei tiennyt, mitä tapahtumista seuraisi. Nykypäivänä Stark on rakentanut itselleen jälleen uuden puvun, malli 42:n, jonka hän kykenee kutsumaan pitkien etäisyyksien päästä avukseen. Kun Killian saapuu Pepperin luokse ja yrittää houkutella Stark Industriesia mukaan omaan AIM-projektiinsa, Happyn hälytyskellot soivat ja hän alkaa tutkia, mistä on kyse. Tutkinta johtaa paikalle, jossa tapahtuu terrori-isku, minkä seurauksena Happy joutuu sairaalaan. Stark yhdistää iskun Mandariiniin ja ilmoittaa julkisesti haluavansa taistella tätä vastaan. Ei aikaakaan, kun Mandariinin joukot hyökkäävät Starkin asunnolle, tuhoavat sen ja Stark pääsee vain juuri ja juuri pakoon. Hänen pukunsa vioittuu, jolloin hän joutuu selviytymään nokkeluutensa ja Harleyn avulla voittaakseen Mandariinin.

Tässä elokuvassa on otettu suuri riski tarinan kanssa. Elokuva perustuu löyhästi Iron Manin suosittuun EXTREMIS-seikkailuun, joten paineet olivat kovat muokata tarina valkokankaalle siten, että fanit olisivat tyytyväisiä. Näin ei kuitenkaan ihan käynyt ja monet fanit lähtivät kotiin pettyneinä. Eivät kuitenkaan sen takia, että elokuva olisi huono, vaan koska yhtä hahmoa on käytetty hyvin eri tavalla kuin sarjakuvissa. Itseäni se ei kovin paljoa häirinnyt ja se osoitti, että Marvelilla on munaa tehdä erikoisiakin yllätyksiä. Omasta mielestäni elokuva on hyvä kokonaisuus, vaikka sitä yrittääkin pilata lähinnä Killian. Pidän todella paljon elokuvan tarinasta, jossa Stark ei kykene enää elämään ilman pukujaan ja sitten puvut viedään häneltä. Elokuvassa keskitytään todella paljon siihen, millainen henkilö Iron Manin puvun alta oikeasti löytyy. Stark pääsee rakentelemaan uudenlaisia aseita ties mistä rojuista, mitä tavallisista kaupoista löytyy. Elokuvassa on myös tyylikkäitä toimintakohtauksia ja kun "Operaatio Kotijoukot" alkaa, voi monelta fanilta lirahtaa ilopissa housuun. En tiedä häiritseekö tämä asia ketään muuta, mutta kun Yhdysvaltain presidenttiä uhataan, niin miksei Captain America saavu paikalle pelastamaan? Luulisi hänen olevan se kaikkein isänmaallisin sankari, joka ei antaisi presidentilleen tapahtua mitään.

Jon Favreaun keskittyessä muihin projekteihin, ohjaajaksi vaihtui Shane Black. Black on oiva valinta, sillä hänen visionsa supersankarielokuvasta, jossa sankari viedään voimattomana äärirajoilleen, on onnistunut. Jos Iron Man -sarjaan tulee joskus neljäs osa, niin toivon, että Shane Black ohjaa sen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu, vaikka muutamat liukuvat leikkaukset hieman häiritsevätkin. Tehosteet ovat näyttäviä, etenkin Starkin talon tuhoutuminen, lentokonekohtaus ja lopputaistelu. Äänitehosteilla on myös päästy leikkimään. Musiikista vastaa Brian Tyler ja hänen sävellyksensä ovat oikein mainioita, etenkin elokuvassa monta kertaa kuultu tunnusmusiikki. Ja koska tämä on tavallaan "jouluelokuva", niin myös joululauluja kuullaan elokuvassa.

Elokuva sisältää tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi ensimmäisestä Iron Manista tuttu Yinsen (Shaun Toub) nähdään lyhyesti elokuvan alussa ja Stan Lee tekee tottakai cameon. Thoriin viitataan pikaisesti ja kovimmat fanit tunnistavat monia nopeasti vilahtavia hahmoja, jotka esiintyvät sarjakuvissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on lyhytelokuva "Agent Carter", poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokaotoksia, pieni vilkaisu Thor: The Dark Worldiin (2013), sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Iron Man 3 Unmasked" ja "Deconstructing the Scene: Attack on Air Force One".

Yhteenveto: Iron Man 3 on erittäin hyvä elokuva. Tony Starkin muuttuminen henkisesti murtuneeksi on todella toimiva ratkaisu ja on hienoa nähdä, miten hahmo yrittää selvitä ilman pukujaan. Guy Pearcen esittämä Killian ärsyttää ja yhdelle hahmolle on keksitty hauska päätös. "Operaatio Kotijoukot" voi nostattaa ihon kananlihalle. Ty Simpkinsiä toivoisi näkevänsä useammin elokuvissa. Jos aiemmat MCU-elokuvat tai ylipäätään supersankarielokuvat toimivat, niin katso myös tämäkin. Kovimmille faneille tätä on vaikea suositella, sillä he ovat joko luultavasti nähneet elokuvat ja jos eivät, niin he tulevat aika varmasti ärsyyntymään yhdestä ratkaisusta elokuvassa. Shane Black voisi mielestäni tehdä toisenkin Marvel-elokuvan joskus. Iron Man 3 on mainio aloitus Marvel Cinematic Universen toiselle vaiheelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marvel-cinematic-universe.wikia.com
Iron Man 3, 2013, Marvel Studios, Paramount Pictures, DMG Entertainment, Illusion Entertainment

Arvostelu: The BFG / IKJ: Iso kiltti jätti (2016)

THE BFG (2016)

IKJ: ISO KILTTI JÄTTI

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Ruby Barnhill, Mark Rylance, Jemaine Clement, Penelope Wilton, Rebecca Hall ja Bill Hader
Genre: seikkailu, fantasia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

The BFG, eli suomalaisittain IKJ: Iso kiltti jätti, perustuu Roald Dahlin kirjoittamaan, vuoden 1982 samannimiseen lastenkirjaan. Kirja ei ole minulle tuttu, mutta Dahlin muista teoksista minulle on tavalla tai toisella tuttuja mm. "James and the Giant Peach" (1961), "Charlie and the Chocolate Factory" (1964) ja "Fantastic Mr. Fox" (1970). Ensimmäisen kerran mielenkiintoni heräsi, kun luin, että Steven Spielberg palaisi historiallisista draamoista (War Horse, 2011, Lincoln, 2012 ja Bridge of Spies, 2015) takaisin satu-/seikkailuelokuvan pariin. Omasta mielestäni Spielberg on nimittäin parhaimmillaan, kun hänen elokuviensa tarinat eivät ole realistisia. Elokuvan juliste oli myös yksinkertaisen tyylikäs. En halunnut nähdä yhtäkään mainosta, sillä halusin katsoa elokuvan tietämättä juurikaan mitään siitä. Sateisena torstaiaamuna kävin katsomassa elokuvan.

Orpokodissa asustava Sohvi näkee yöllä jätin. Jätti nappaa Sohvin mukaansa jättiläismaahan pelätessään, että Sohvi kertoisi kaikille näkemästään. Sohville selviää, että hänen tapaamansa jätti onkin ihan kiltti, mutta muut jättiläismaassa asuvat jätit ovat lapsia syöviä hirviöitä.

Ennen The BFG:tä Ruby Barnhill oli näytellyt vain 4 O'Clock Club -televisiosarjassa. Tässä hän on päässyt päärooliin Sohviksi. Vaikka hahmo on perinteisen ärsyttävä, kaikkitietävä kakara, niin Barnhill suoriutuu osastaan kunnialla ja olisi kiinnostavaa nähdä, mihin hänen uransa lähtee tämän jälkeen.
     Elokuvan nimikkohahmoa, Isoa kilttiä jättiä esittää Spielbergin edellisestä elokuvasta, Bridge of Spiesista tuttu ja kyseisen elokuvan roolistaan Oscar-pystin saanut Mark Rylance. Rylancen hahmo on todella sympaattinen ja häneen on saatu tunnetta mukaan. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Rylancen liikkeet ovat näyteltyjä, kuten myös ilmeet, vaikka hahmo onkin pääasiassa digitaalisesti tehty. Rylancen kasvonpiirteet ovat silti selkeästi erotettavissa.
     Jättiläismaan muut jätit ovat isompia kuin Iso kiltti jätti, mutta heidän kasvoissaan ei ole mitään tunnistettavaa. Kaikkein eniten jäteistä esille pääsee Läskinlarppaaja, jota esittää Jemaine Clement. Hahmon tarkoitus olisi kai aiheuttaa lapsille painajaisia, mutta en usko, että se onnistuu siinä kovinkaan hyvin. Jäteillä on ihan hauskoja nimiä, kuten Verikorsto (Bill Hader), Raatokaappi (Adam Godley) ja Lastenlyttääjä (Ólafur Ólafsson), mutta heidän roolinsa jää aika pieneksi, eikä heitä tunnista toisistaan.
     Mukana ovat myös kuningatar, jota näyttelee Penelope Wilton ja tämän assistentti Meeri, jota esittää Rebecca Hall. Heidän roolinsa eivät myöskään ole kovin isot. Pääasiassa elokuva pyörii Sohvin ja Ison kiltin jätin ympärillä. Olisin halunnut nähdä enemmän orpokodissa olevia hahmoja.

Elokuva alkaa Sohvin selityksellä hirviöistä ja milloin niitä voi nähdä. Tämän olisi kai tarkoitus toimia pelotteena lapsille ja elokuvassa käsitelläänkin synkkiä asioita, kuten kannibalismia ja lasten syömistä. Silti elokuva on itse asiassa erittäin selkeä lastenelokuva. Onhan se ymmärrettävää, sillä se perustuu satukirjaan, mutta silti kontrasti synkkyyksissä ja elokuvan muussa olemuksessa ei ole kovin toimiva. Ratkaisut ongelmiin ovat helppoja ja loppuskabailu on ohi minuutissa. Alkupuolen jälkeen ei oikeastaan jännitä, mitä Sohville käy, sillä jännitystilanteet eivät ole hyvin rakennettuja. Elokuva on myös paikoitellen pitkäveteinen.

The BFG:n maailma on hyvin suunniteltu. Valitettavasti maailmaa ei käytetä kovin laajasti. Ihmisten maailmaa ei erityisemmin näytetä. Orpokotia toivoisi näkevänsä ja kuningattaren palatsissa vietetään liiankin kauan aikaa. Jättiläisten maailmasta näytetään vain murto-osa. Parasta onkin unimaailma ja koko sivujuoni Ison kiltin jätin työstä unien varastajana. Unimaailmaan pääsee kekseliästä reittiä. Kohtaus, jossa Iso kiltti jätti ja Sohvi jahtaavat unia on yksi elokuvan parhaista. Se ei valitettavasti kuitenkaan pelasta elokuvaa.

Aiemmin mainituista en ole nähnyt War Horsea, Lincoln oli mielestäni aika tylsä ja Bridge of Spies oli vain huono. Minun mielestäni Steven Spielberg on parhaimmillaan tehdessään fiktioelokuvia. E.T. - The Extra-Terrestrial (1982) on minulle tuttu jo hyvin pienestä pitäen, Jaws (1975) aiheutti minulle pysyvät traumat, Jurassic Park (1993) on todella hyvä elokuva, kuten myös kolme ensimmäistä Indiana Jonesia (Raiders of the Lost Ark, 1981, The Temple of Doom, 1984 ja The Last Crusade, 1989). Minusta oli todella hienoa, että Spielberg tekisi taas puhtaan fiktioelokuvan. Harmi vain, että hän on selkeästi jäänyt jumittamaan historiallisiin juttuihin, eikä The BFG ole kovin loppuun asti suunniteltu ja hyvin toteutettu elokuva.

Elokuva on hyvin kuvattu. Leikkaus on sujuvaa, mutta elokuvasta olisi saanut leikattua pois minuutteja. Vaikka elokuvassa on käytetty paljon lavasteita, niin suurin osa taustoista näyttää tietokoneella tehdyltä. Elokuvassa on muutenkin kaikin puolin tosi vahva green screen -henki, enkä oikein tiennyt, mikä siinä on oikeasti ollut fyysisesti kosketeltava asia. Vaikka esimerkiksi The Jungle Book (2016) oli myös pääosin tehty sinikangasta vasten, niin se on paljon aidomman näköinen kuin tämä. Jätit ovat aika huonosti toteutettuja. Iso kiltti jätti toimii visuaalisesti välillä, muttei ole kovin vakuuttava. Uskoisin, että jo muutaman vuoden päästä The BFG:n tehosteet näyttävät pahasti päivittyneiltä. Koska kyseessä on Spielbergin elokuva, niin musiikista vastaa tietysti John Williams. Williamsin sävellykset tässä ovat hyvin perinteisiä hänen tyylilleen.

Yhteenveto: The BFG on aika heikko seikkailuelokuva. Vaikka siinä käsitellään lasten syöntiä, niin se on silti liian lapsellinen, eli vanhemmat eivät voi siitä erityisemmin nauttia. Jos on kirjan fani, niin kannattaa käydä vilkaisemassa, onko elokuvasta mihinkään. Suurin osa hahmoista on alikäytettyjä, tehosteet näyttävät heikoilta ja kaikki ratkeaa tosi helposti. Aika unohdettava The BFG siis on ja jää tähän mennessä vuoden heikoimpien elokuvien listalle. En tiedä kannattaako Steven Spielbergin tulevista elokuvista enää innostua. Elokuva on kielletty alle 7-vuotiailta ja luulisin elokuvan myös toimivan parhaiten juuri sen ikäisille. Mutta jos lapsi haluaa elokuviin päästä, niin suosittelen mieluummin The Little Princeä (2015), sillä siitä riittää iloa myös vanhemmille.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The BFG, 2016, Amblin Entertainment, Walt Disney Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Reliance Entertainment