Slow Horses, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 5

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Saskia Reeves, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kristin Scott Thomas, James Callis, Tom Brooke, Rosalind Eleazar, Jonathan Pryce, Nick Mohammed, Hiba Bennani, Christopher Villiers, Victoria Hamilton, Monty Ben, Fady Elsayed ja Ahmed Elmusrati

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 39 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjoihin (Slough House - 2010-) perustuva sarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi kasvattivat suosiota ja viidennen kauden kuvaukset olivat jo käynnistyneet, ennen kuin neljännestä kaudesta oli julkaistu ensimmäistä jaksoakaan. Lopulta Slow Horsesin viidennen kauden esitys alkoi syyskuussa 2025. Tämäkin kausi sai korkeat katsojaluvut, sekä kehuja kriitikoilta ja parhaan draamasarjan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse olin jo pidemmän aikaa pohtinut sarjan katsomista, erityisesti isäni kehuttua sitä minulle. Nyt kun Slow Horses on saamassa jo kuudennen kautensa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin todella paljon neljästä ensimmäisestä kaudesta ja pistinkin viidennen kauden innoissani pyörimään, katsoen jälleen koko kauden yhtä kyytiä.

Lontoon pormestarinvaalit muuttuvat kaaokseksi, kun väkivaltainen ryhmä alkaa tehdä erilaisia poliittisia iskuja ympäri kaupunkia. Kun iskut muuttuvat henkilökohtaisiksi, Slough Housen väki ryhtyy selvittämään, mistä on kyse.

Lukuun ottamatta neljännellä kaudella kuollutta Marcusta (Kadiff Kirwan), Slow Horsesin tutut hahmot tekevät paluun, joskin Louisan (Rosalind Eleazar) osuus jää todella lyhyeksi, naisen päätettyä lopettaa työt MI5:llä. Vanha kunnon Jackson Lamb (Gary Oldman) johtaa edelleen Slough Housen luupäitä tutulla sarkastisella ja töykeällä asenteellaan, mutta Oldmanin fantastisen roolityön ja mahtavien repliikkien takia miehestä ei voi olla tykkäämättä. River (Jack Lowden) kokee vaikeuksia käsitellä isänsä identiteetin paljastumista, kun taas Shirley (Aimee-Ffion Edwards) purkaa Marcuksen kuoleman surua eri tavoin. Catherine (Saskia Reeves) yrittää parhaansa mukaan pitää pakkaa kasassa, nurkassa kyhjöttävän Coen (Tom Brooke) päästessä paremmin esille. Roddy (Christopher Chung) taas vaikuttaisi saaneen ihka oikean tyttöystävän, eikä pelkkää tekoälybottia. Hahmot ovat jälleen kerran huippuvedossa ja osasta heistä saadaan enemmän irti. Lambin menneisyydestä paljastuu taas hieman lisää, selittäen entistä paremmin hahmon tympeää asennetta.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Riverin isoisä David (Jonathan Pryce), MI5:n johtaja Claude Whelan (James Callis), MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas) ja Koirien uusi johtaja Emma Flyte (Ruth Bradley), kun taas uusina hahmoina esitellään muun muassa Roddyn tyttöystävä Tara (Hiba Bennani), Lontoon pormestari Zafar Jaffrey (Nick Mohammed), hänen kilpailijansa Dennis Gimball (Christopher Villiers) ja tämän journalistivaimo Dodie (Victoria Hamilton). Näyttelijäkaarti on huippuvedossa, oli kyse sitten sarjan tutuista konkareista tai vitoskauden tulokkaista.

Lontoon säännöt -kirjaan (London Rules - 2018) perustuva viides kausi on taattua Slow Horses -laatua. Siitä huolimatta, että sarjaa tehdään nykypäivälle poikkeuksellisenkin reippaaseen tahtiin (kun yhtä tuotantokautta leikataan, seuraavaa jo kuvataan ja sitä seuraavaa käsikirjoitetaan), ei sarja suostu menettämään tasoaan. Kausi lähtee todella napakasti käyntiin, kun kesken pormestarin vaalikampanjoinnin eräs mies ryhtyy ampumaan väkijoukkoa. Ja tämä on vasta alkua erilaisille poliittisille iskuille, jotka meinaavat syöstä koko Lontoon kaaokseen. Luupäillä on jälleen kädet täynnä töitä ja sekös vasta tarjoaa katsojalle aikamoista herkkua kuuden jakson ajaksi.

Taas kerran on helppo huomata tuijottaneensa vahingossa koko kauden yhdeltä istumalta, koska tämäkin jännitysnäytelmä pitää niin tehokkaasti otteessaan. Jälleen oman lisänsä tehtävään tuo MI5:n Parkin porukan ja Slough Housen luupäiden yritykset pysyä toistensa edellä, selvittääkseen homman omiin nimiinsä. Mukana on tuttuun tapaan napakkaa toimintaa, ovelaa juonenpunontaa, pakkaa sekoittavia käänteitä, hulvatonta dialogia, sekä vahvoja draamanhetkiä hahmojen välillä. Parasta on, että hirveistä teoistaan huolimatta tämänkertaisten hyökkääjien motiiveja ja vihaa voi jopa ymmärtää ja sarja muistuttaa, etteivät Iso-Britannia ja MI5 todellakaan ole mitään puhtaita pulmusia. Kaiken kaikkiaan Slow Horsesin viides kausi on taas kerran vahva lisäys yhteen tämän hetken parhaista käynnissä olevista sarjoista. Nyt jäänkin erittäin innolla odottamaan tulevaa kuudetta kautta, joskin samaan aikaan minua jännittää hieman, näkyykö sarjan luojan ja pääkäsikirjoittaja Will Smithin (ei se näyttelijä) poistuminen sarjasta ikävällä tavalla...

Slow Horses pysyy myös teknisesti väkevänä. Viides tuotantokausi on pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat oivalliset. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tunnelmoivat tuttuun tapaan menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Slow Horses, kausi 4 (2024) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 4

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Saskia Reeves, Rosalind Eleazar, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kadiff Kirwan, Kristin Scott Thomas, Ruth Bradley, James Callis, Hugo Weaving, Joanna Scanlan, Tom Brooke, Kiran Sonia Sawar, Tom Wozniczka ja Anna Wilson-Jones

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 43 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjoihin (Slough House - 2010-) perustuva vakoojasarja Slow Horses nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä keväällä 2022. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2023 ja lopulta Slow Horsesin neljännen tuotantokauden esitys alkoi syyskuussa 2024. Tämäkin kausi keräsi hyvät katsojaluvut, paljon kehuja, sekä sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamasarja, miespääosa ja miessivuosa), kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä viisi Emmy-ehdokkuutta (mm. paras draamasarja, miespääosa, käsikirjoitus ja roolitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse olen pohtinut jo pitkään sarjan katselua ja nyt kun Slow Horses on saamassa jo kuudennen kauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin erityisesti sarjan kolmannesta kaudesta, joten aloitin neljännen kauden katselun innokkain mielin.

Itsemurhapommittajan isku lontoolaisessa ostoskeskuksessa käynnistää uuden tutkimuksen, joka johtaa Slough Housen luupäät Cartwrightin suvun synkkien salaisuuksien äärelle.

Lukuun ottamatta edelliskaudella kuolleita niljakasta Spideria (Freddie Fox) ja Koiria johtanutta Duffyä (Chris Reilly), Slow Horsesin tutut hahmot tekevät paluun. Slough House on vieläpä saanut uusia luupäitä, uuden sihteerin Moira Tregorianin (Joanna Scanlan), joka korvaa edelliskauden päätteeksi lopputilin ottaneen Catherinen (Saskia Reeves) ja traumoista kärsivän J.K. Coen (Tom Brooke), joka lähinnä kyhnöttää nurkassa huppu päässään. Slough Housea johtava Jackson Lamb (palkintoehdokkuuksia jälleen kahminut Gary Oldman) on oma hulvaton mulkvisti itsensä, River (Jack Lowden) on huolissaan muistisairaasta isoisästään Davidista (Jonathan Pryce), Roddy (Christopher Chung) leveilee saamallaan tyttöystävällä, Louisa (Rosalind Eleazar) alkaa päästä yli Harperin (Dustin Demri-Burns) kuolemasta ja Shirleyllä (Aimee-Ffion Edwards) ja Marcuksella (Kadiff Kirwan) on oma jatkuva leikkimielinen kilpailunsa meneillään. Hahmot ovat aina yhtä mahtavia voimakkaiden persooniensa ja niiden yhteentörmäysten kanssa. Näyttelijäkaarti jatkaa vahvaa suorittamistaan, Oldmanin ollessa toki sarjan kiistaton tähti. Viimeistään tässä kohtaa Oldmanin suoritus Jackson Lambina nousee 2020-luvun television kiistattomasti parhaimpiin.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Kristin Scott Thomas MI5:n apulaisjohtaja Tavernerina, kun taas uusina tuttavuuksina kausi esittelee James Callisin MI5:n uutena johtajana Claude Whelanina, Ruth Bradleyn Koirien uutena johtajana Emma Flytenä ja Hugo Weavingin omaa yksityisjoukkoaan pyörittävänä Frank Harknessina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita ja heidän hahmonsa sekoittavat pakkaa oivallisesti.

Slow Horses ei petä vieläkään. Vakoojakatu-kirjaan (Spook Street - 2017) perustuva neljäs kausi käynnistyy heti räväkästi, kun pommi räjähtää Lontoossa kauppakeskuksessa, mitä seuraa todella rohkealta vaikuttava veto. Mutta eipä vakoilun ja vastavakoilun maailmassa kaikki tietenkään ole sitä, miltä aluksi näyttää. Kausi nappaa heti koukkuunsa ja vain tiukentaa otettaan jaksojen edetessä ja uusien paljastusten ravistellessa niin tarinaa kuin sen hahmoja. Kuusi jaksoa muodostavat tälläkin kertaa napakan kokonaisuuden ja kuten kolmannen kauden kohdalla kävi, huomasin lopulta tuijottaneeni myös tämän neloskauden yhtä kyytiä saman illan aikana.

Pidin paljon tällä kaudella siitä, kuinka tarina tuntuu samanaikaisesti sekä suurelta, että myös intiimin henkilökohtaiselta. Sarjassa on aiemminkin nähty juonikuvioita, jotka linkittyvät hahmojen taustoihin jollain tapaa, mutta neloskausi vie tätä entistä pidemmälle. Samalla tietyt panoksetkin tuntuvat mojovammilta ja jännitystaso on korkealla alusta loppuun. Kauden finaalijakso on jopa varsin intensiivinen. Slow Horsesin tuttuun tapaan jännityksen sekaan ripotellaan runsaasti huumoria, joka ei riko menoa, vaan pelkästään tehostaa sitä entisestään. Neljäs kausi saattaa jopa olla tähän mennessä sarjan hauskin. Sekä synkin. Houkutus aloittaa viides kausi heti perään on suuri.

Koko neljännen kauden ohjauksesta vastaa Adam Randall, joka jatkaa vakuuttavasti edeltäjiensä jalanjäljissä, mitä tukee tietysti Will Smithin (ei se näyttelijä) väkevät käsikirjoitukset. Slow Horsesin neloskausi on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat hommansa osaavasti ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Slow Horses, kausi 3 (2023) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 3

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Rosalind Eleazar, Saskia Reeves, Kristin Scott Thomas, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kadiff Kirwan, Ṣọpẹ́ Dìrísù, Chris Reilly, Charlie Rowe, Eliot Salt, Freddie Fox, Sophie Okonedo, Chris Coghill, Jonathan Pryce, Samuel West, Gavin Spokes ja Katherine Waterston

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 41 minuuttia - 45 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva Apple TV -sarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä huhtikuussa 2022. Jo puoli vuotta myöhemmin julkaistu toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2022 ja lopulta Slow Horsesin kolmannen kauden esitys alkoi marraskuussa 2023. Kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja faneilta, sai korkeat katsojaluvut, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaan draamasarjan, ohjauksen, käsikirjoituksen miespääosan, miessivuosan, vierailevan tähden, roolituksen, leikkauksen ja musiikin Emmy-ehdokkuudet, joista se voitti käsikirjoituspalkinnon. Itse olen jo pitkään pohtinut Slow Horsesin katsomista ja nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokautensa, päätin vihdoin ja viimein ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitin innoissani kolmoskauden katselun.

Kun yksi Slough Housen luupäistä siepataan, loput agenteista päätyvät salaisuuksien äärelle, jotka uhkaavat horjuuttaa koko MI5:n toiminnan.

Lukuun ottamatta kakkoskaudella tapettua Min Harperia (Dustin Demri-Burns), Slough Housen tutut MI5-hylkiöagentit, eli luupäät tekevät paluun ja ovat saaneet vahvistusta kakkoskaudella esitellystä Marcus Longridgestä (Kadiff Kirwan), miehen ikävän uhkapeliongelman takia. Joukkoa johtaa aina yhtä lystikäs kusipää Jackson Lamb (Gary Oldman), kun taas sihteeri Catherine Standish (Saskia Reeves), tekniikkavelho Roddy Ho (Christopher Chung) ja agentit River Cartwright (Jack Lowden), Louisa Guy (Rosalind Eleazar) ja Shirley Dander (Aimee-Ffion Edwards) yrittävät pitää päänsä kasassa kökössä tilanteessaan. Louisa on ymmärrettävästi murtunut Minin kuolemasta, Riverin yrittäessä parhaansa todistaakseen kykynsä MI5:lle - tai edes Lambille. Näyttelijäkaarti on jälleen loistovedossa, Oldmanin ollessa toki taas aivan mahtava piereskelevänä Lambina.

     Vanhoista tutuista myös MI5:n johtaja Ingrid Tearney (Sophie Okonedo), apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), Koirat-erityisryhmää johtava Duffy (Chris Reilly), mulkku Webb (Freddie Fox) ja Riverin isoisä David (Jonathan Pryce) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina kausi esittelee MI5-agentti Alison Dunnin (Katherine Waterston), turvallisuusyritys Chieftainin johtajan Sly Monteithin (Gavin Spokes), sekä Donovanin (Ṣọpẹ́ Dìrísù), Benin (Charlie Rowe) ja Sarahin (Eliot Salt), jotka sieppaavat yhden luupäistä, pistäen tämänkertaisen tarinan liikkeelle. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan ja uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä. Kauden varrella katsojan on vaikea sanoa, kumpi ärsyttää enemmän, Duffy vai Webb?

Todelliset tiikerit -kirjaan (Real Tigers - 2016) perustuva Slow Horsesin kolmas tuotantokausi taitaa olla tähän mennessä sarjansa parasta antia. Toki jo avauskaudella selviteltiin kidnappausta, jossa tutkimus vei raskauttavien paljastusten äärelle, mutta kolmoskaudella väkevän koukkunsa menoon tuo se, että siepattu onkin yksi luupäistä. Kausi käynnistyy erittäin napakasti, eikä aikaakaan, kun jo itse sieppaus käy selväksi muille Slough Housessa. Tarina osoittautui jopa niin vangitsevaksi, että tuijotin koko tuotantokauden yhtä kyytiä.

Jokainen näistä kuudesta jaksosta tuo menoon omat käänteensä, jotka vain parantavat menoa ja tekevät tilanteesta herkullisemman. Niin hahmojen kuin katsojankin arvot joutuvat käänneltäväksi. Vakoojien maailmassa kaikki on sallittua ja itse kukin joutuu pysähtymään ja pohtimaan, miten pitkälle ovat valmiit menemään oman, jonkin tietyn tahon, vai yhteisen hyvän edun takia? Jännitys kasvaa jakso jaksolta, eikä kausi juuri anna edes tilaa hengittää, kun hahmot pidetään lähes kaiken aikaa liikkeessä. Toiminnantäyteinen finaali onkin erittäin tiivistunnelmainen. Parasta ovat kuitenkin nämä hahmot, luupäät ja heidän hankalat välinsä. Jackson Lamb naurattaa nasevilla heitoillaan muita kohtaan, mutta hienoja ovat myös hetket, kun hänen alaisensa osoittavat aitoa huolenpitoa toisistaan. Kaiken keskellä kohtaus, jossa River ja Louisa pysähtyvät hetkeksi puhumaan Ministä, on pienimuotoisuudessaan yksi kauden vahvimmista.

Will Smithin (ei sen näyttelijän), Mark Dentonin ja Jonny Stockwoodin työstämät käsikirjoitukset ovat tehokkaan mukaansatempaavat, keksien kaikille luupäistä jotain mielenkiintoista tekemistä, punoen hissuksiin kaikki langat toisiinsa. Tällä kertaa kauden ohjausvastuussa on ollut Saul Metzstein, joka hoitaa tonttinsa kunnialla kotiin, pitäen jännitettä tehokkaasti yllä alusta loppuun. Slow Horsesin kolmoskausi on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänityöskentely on onnistunutta ja Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Slow Horses, kausi 2 (2022) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 2

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Kristin Scott Thomas, Rosalind Eleazar, Dustin Demri-Burns, Saskia Reeves, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Jonathan Pryce, Freddie Fox, Chris Reilly, Samuel West, Rade Šerbedžija, Marek Vašut, Alec Utgoff

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 41 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva televisiosarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Apple TV -palvelussa keväällä 2022. Koska koronaviruspandemia oli lykännyt avauskauden kuvauksia, sarjan luoja Will Smith (ei se näyttelijä) ryhtyi odotellessa kynäilemään kakkoskauden käsikirjoituksia Nukkuvat leijonat -kirjan (Dead Lions - 2013) pohjalta. Apple TV:llä oli kova luotto sarjaan ja yhtiö näyttikin Smithille vihreää valoa jatkolle jo ennen kuin ensimmäistä kautta oli edes julkaistu, joten toisen kauden kuvaukset alkoivat lähes heti ykköskauden kuvausten perään. Tämä mahdollisti sen, että Slow Horsesin toisen tuotantokauden esitys alkoi Apple TV:ssä joulukuussa 2022, jo puoli vuotta ykköskauden päättymisen jälkeen. Tämäkin kausi keräsi kehuja ja hyvät katsojaluvut. Itse olen jo pidemmän aikaa halunnut katsoa Slow Horsesia, mutta aina on tullut jotain muuta tielle. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin positiivisin odotuksin kakkoskauden katselun.

Kun entinen agentti kuolee varjostaessaan jotakuta, Slough Housen luupäät ryhtyvät tutkimaan tapausta ja päätyvät paljon suuremman salaliiton äärelle.

Lukuun ottamatta avauskaudella kuollutta Sidiä (Olivia Cooke) ja potkut saanutta Loyta (Paul Higgins), Slough Housen tutut luupäät tekevät paluun, johtajanaan edelleen varsin, öh, persoonallinen Jackson Lamb (Gary Oldman). River (Jack Lowden) on ottanut paikkansa poppoossa, kun taas suhteessa olevat Louisa (Rosalind Eleazar) ja Harper (Dustin Demri-Burns) yrittävät saada siirtoa parempiin tehtäviin. Catherine (Saskia Reeves) pääsee paremmin esille, eikä töykeä tekniikkavelho Roddykään (Christopher Chung) jää vain tietokoneensa taakse. Uutena lisäyksenä Slough House on saanut riveihinsä Shirley Danderin (Aimee-Ffion Edwards), joka jää ainakin toistaiseksi vielä hieman tylsäksi tyypiksi, joka on lähinnä vain turhautunut tilanteeseensa. Näyttelijät jatkavat oivaa työtään ja onhan sarjan oikea tähti toki tälläkin kertaa Oldman, joka on hulvaton kaikille mulkkumaisena Lambina. Mutta vaikka mies mieluummin kuolisi kuin kehuisi alaisiaan tai sanoisi näille ylipäätään jotain positiivista, on selvää, että Lamb olisi valmis ottamaan luodin kenen tahansa tiimiläisensä puolesta.

     Muista tutuista paluun tekevät myös MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), ylimielinen Webb (Freddie Fox), Koirat-tiimiä johtava Duffy (Chris Reilly) ja Riverin isoisä David (Jonathan Pryce). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa sisäministeri Peter Judd (Samuel West), entinen KGB-agentti Nikolai Katinsky (Rade Šerbedžija), palkkatappaja Andre Chernitsky (Marek Vašut), sekä hämäräbisneksiin sekaantunut Arkady Paškin (Alec Utgoff). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin.

Slow Horsesin toinen tuotantokausi ei ollut mielestäni yhtä vahva kuin edeltäjänsä, mutta sarja pysyy silti erittäin toimivana vakoojajännärinä. Kauden tarina on sopivan erilainen kuin viimeksi ja siinä missä ykköskaudella yritettiin selvitellä kidnappaustapausta, tällä kertaa luvassa on toisenlainen juoni, johon liittyy kaskaita, venäläisagentteja, jotka ovat vuosia sitten asemoitu Isoon-Britanniaan odottamaan käskyjään. Erityisen kiinnostavaa kauden tarinassa on se, kuinka henkilökohtaisesti se lopulta linkittyy Jackson Lambiin, jonka nuoruusvuosien vakoojatehtäviin liittyi tekoja, jotka tavalla tai toisella kummittelevat edelleen.

Tämäkin kausi koostuu kuudesta noin 45 minuutin mittaisesta jaksosta, mikä on samalla tarpeeksi kattava, mutta myös sopivan napakka mitta. Toisaalta tarina ehtii rakentua rauhallisemmin kuin parin tunnin elokuvassa, mutta sitä ei ole venytetty liikaa, jolloin homma ei menetä otettaan. Tapauksen tutkintaa ja samalla jännitettä rakennetaan mainiosti hissuksiin, kunnes meno kasvaa huippuunsa parin viimeisen jakson aikana. Kauden finaali on tehokkaan tiivistunnelmainen. Jännityksen lisäksi sekaan mahtuu myös hyvää huumoria, erityisesti toki Lambin heittojen muodossa. Lamb ja tämän luupäät ovat niin tykättäviä tyyppejä oikkuineenkin, että jo heidän ansiosta Slow Horsesin kakkoskauden voi huomata tuijottaneensa yhtä kyytiä saman päivän aikana.

Ohjaajana toimii tällä kertaa Jeremy Lovering, joka tekee oivaa työtä tunnelman ja näyttelijöiden kanssa. Will Smithin johtaman käsikirjoitustiimin tekstit eivät ole yhtä vangitsevaa kamaa kuin viimeksi, mutta tämä voi johtua myös siitä, että lähdemateriaalina toimiva kirja ei ole ihan edeltäjänsä veroinen. Teknisesti Slow Horses pitää tasonsa. Kakkoskausi on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Lambin reikäisiä sukkia myöten ja tietokonetehosteetkin näyttävät pääasiassa hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Slow Horses, kausi 1 (2022) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 1

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Jack Lowden, Gary Oldman, Kristin Scott Thomas, Saskia Reeves, Rosalind Eleazar, Christopher Chung, Dustin Demri-Burns, Antonio Aakeel, Sam Hazeldine, Olivia Cooke, Brian Vernel, Stephen Walters, David Walmsley, Paul Hilton, Paul Higgins, Freddie Fox, Jonathan Pryce, Chris Reilly, Samuel West, Steven Waddington, Sophie Okonedo ja James Faulkner

Genre: trilleri, komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 42 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 16

Slow Horses perustuu Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House), jota on julkaistu vuodesta 2010 lähtien. Vuonna 2019 Apple TV+ hankki kirjasarjan oikeudet ja ryhtyi yhdessä Will Smithin (englantilainen käsikirjoittaja, ei se Hollywood-näyttelijä) kanssa työstämään adaptaatiota televisiosarjan muodossa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä alkuvuodesta 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia ne jouduttiin lykkäämään marraskuuhun. Lopulta Slow Horsesin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV+ -palvelussa huhtikuussa 2022. Sarja nousi nopeasti suosituksi, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai parhaan miespääosan, miessivuosan, leikkauksen, äänen ja musiikin BAFTA-ehdokkuudet. Itse olen jo pitkään pohtinut Slow Horsesin katselua ja muun muassa isäni on kehunut sarjaa minulle parin vuoden ajan. Nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoin avauskauden läpi muutamassa päivässä.

Mokattuaan ikävästi kesken tehtävän, MI5-agentti River Cartwright siirretään Slough Houseen, jota pidetään epäonnistujien osastona. Slough House ryhtyy tutkimaan nuoren britannialais-pakistanilaisen pojan kidnappausta ja päätyy aikamoisen salajuonen jäljille.

Jack Lowden näyttelee River Cartwrightia, brittiläisen MI5-järjestön vakoojaa, joka mokaa pahasti kesken tehtävän ja hän saa kaikkien MI5-agenttien pelkäämän siirron. Hänet lähetetään Slough Houseen, joka tunnetaan epäonnistujien ja MI5-hylkiöiden osastona. Osastoon kuuluvat sen johtaja Jackson Lamb (Gary Oldman), hänen assistenttinsa Catherine (Saskia Reeves), Sid (Olivia Cooke), Louisa (Rosalind Eleazar) ja Min (Dustin Demri-Burns) joiden välillä on silmäpeliä, tekniikkavelho Roddy (Christopher Chung), sekä heikkohermoinen Struan (Paul Higgins). Kaikki ovat ajautuneet Slough Houseen syystä, jota he eivät juuri haluaisi uusille kollegoilleen paljastaa. Luupäiksi kutsuttu poppoo on täynnä monenmoista persoonaa, mutta onhan sarjan kiistaton ykkönen töykeää vitsiä heittävä ja röyhkeästi piereskelevä Jackson Lamb, jota näyttelevä Gary Oldman on aivan mielettömässä vedossa. Oldman onnistuu tekemään hahmosta sopivalla tavalla mulkun, mutta jotenkin oudon tykättävästi. Ja vaikka Jackson puhuu alaisilleen päivät pitkät epäsopivaan sävyyn, on selvää, että tiukan paikan tullen mies tekisi kaikkensa näiden mokaajien eteen, koska he ovat hänen mokaajiaan. Muutkin näyttelijöistä hoitavat tonttinsa mainiosti ja Lowden sopii erittäin hyvin Riveriksi, joka yrittää olla lannistumatta kokonaan siirrostaan ja todistaa kykynsä MI5:lle uudestaan, saadakseen vanhan pestinsä takaisin.

Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat myös muun muassa MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), Riverin entinen kaveri Webb (Freddie Fox), MI5:n tehoryhmä Koiria johtava Duffy (Chris Reilly), jahdattu journalisti Robert Hobden (Paul Hilton), sekä kidnapattu britannialais-pakistanilainen teinipoika Hassan Ahmed (Antonio Aakeel) ja tämän sieppaajat, Albionin poikina esittäytyvä rasistinelikko Moe (Sam Hazeldine), Curly (Brian Vernel), Zeppo (Stephen Walters) ja Larry (David Walmsley). Sivuhahmotkin ovat kiinnostavia ja heidän näyttelijänsä suoriutuvat oivallisesti, Thomasista löytyessä oikeaa arvokkuutta kylmän apulaisjohtajan osaan. Albionin pojat ovat yllättävänkin kiinnostava poppoo, sillä nämä neljä hahmoa ovat lopulta hyvin eri tasoilla valmiina toimimaan aatteensa puolesta, mikä aiheuttaakin hyvää jännitettä ryhmän sisällä jo valmiiksi stressaavassa tilanteessa.

Miksi en ollut älynnyt hypätä Slow Horsesin pariin jo aiemmin? Sarjaa ei ole turhaan kehuttu, sillä jo tämä avauskausi oli aivan mahtava, napaten minut välittömästi koukkuunsa. Vakoojagenre on tuntunut jo vuosia aika nähdyltä, monien toistaessa lähinnä tuttuja James Bond -kaavoja. On kuitenkin todella veikeä idea kertoa vakoojista, jotka ovat epäonnistuneet tärkeissä tehtävissään ja kuinka heille käy. He eivät saa potkuja, vaan heille on oma osastonsa, joka on naurunalainen läpi MI5:n. Mutta kun tapahtuu koko Englantia ravisteleva sieppaus, Slough House päättää näyttää kyntensä ratkomalla homman. Helpommin sanottu kuin tehty - se on nopeasti hyvinkin selvää.

Kauden kuusi, noin 45 minuutin mittaista jaksoa vievät täysillä mukanaan. Aluksi on mielenkiintoista tutustua näihin hahmoihin ja sitten tarina vangitseekin oikein tosissaan, kun hiljaisena yönä Hassan siepataan keskeltä katua ja missio hänen pelastamiseksi alkaa. Kuten vakoojatarinoissa yleensä, myös tähän tapaukseen liittyy paljon kaikkea muutakin kuin aluksi vaikuttaa ja luupäät ajautuvat shokeeraavien paljastusten äärelle. Sen lisäksi, että on kiinnostavaa seurata näitä hylkiövakoojia työn touhussa, on vielä kiinnostavampaa seurata sieppaajia, joiden valmiiksi stressaava tilanne muuttuu yhä vain painostavammaksi ryhmän sisäisten jännitteiden takia. Jakso jaksolta tiivis tunnelma vain kasvaa ja päätösjakso onkin erittäin tiukkaa settiä. Jännitteen keskelle täydellisen lisänsä tuo Jackson Lambin kuiva ja sarkastinen huumori, joka naurattaa häpeilemätön repliikki toisensa perään. Slow Horsesin avauskausi on jo todella vakuuttava ja hyppäänkin ilomielin näiden luupäiden matkaan uudelleen.

Avauskauden ohjauksesta vastaa James Hawes, joka rakentaa tunnelmaa erittäin napakasti. Will Smithin työstämät käsikirjoitukset kuljettavat tarinaa todella mukaansatempaavasti eteenpäin ja ne ovat pullollaan hyvää dialogia. Slow Horsesin avauskausi on myös teknisesti mainio. Se on pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet, puvustus ja maskeeraukset ovat Jacksonin reikäisiä sukkia myöten kunnossa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämien musiikkien kera. Pembertonin työstämä ja The Rolling Stonesin laulaja Mick Jaggerin esittämä tunnuskappale Strange Game on erittäin menevä startti joka jaksolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Ella McCay (2025) - elokuva-arvostelu

ELLA MCCAY

Ohjaus: James L. Brooks

Näyttelijät: Emma Mackey, Jamie Lee Curtis, Jack Lowden, Julie Kavner, Kumail Nanjiani, Spike Fearn, Albert Brooks, Woody Harrelson, Rebecca Hall ja Ayo Edebiri

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 

Ella McCay on James L. Brooksin ohjaama ja käsikirjoittama draamakomedia. Marraskuussa 2023 Brooks ilmoitti työstävänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2010 How Do You Know'n. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja lopulta Ella McCay sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin tammikuussa, mutta kun leffa sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin lippuluukuilla, se päätettiin julkaista suoraan Disney+ -palvelussa. Nyt leffa onkin saapunut kotikatsottavaksi ja itse olen odottanut elokuvan näkemistä kiinnostuneena - alun perin lupaavan työryhmän ja näyttelijäkaartin takia ja viime aikoina nähdäkseni, onko leffa niin kehno esitys kuin maailmalta kantautuneet puheet sanovat. Katsoinkin Ella McCayn heti sen julkaisupäivänä.

Kun kuvernööri Moore on siirtymässä ministeriksi, hänen paikkansa siirtyy hänen lähimmälle avustajalleen, Ella McCaylle. Ellan aloittaessa virkakautensa, hän joutuu samalla tasapainoilemaan siviilielämänsä vaikeuksien kanssa.

Pääroolissa Ella McCayna nähdään Emma Mackey, minkä on vaikea kuvitella olevan sattumaa, sillä niin samanlaiset roolihahmon ja tämän näyttelijän nimet ovat. Ella on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee kuvernööristä seuraavana, eli Ellalle aukeaakin unelmapaikka, kun kuvernööri Moore (Albert Brooks) siirtyy uusiin tehtäviin ministeriksi. Homma on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mitä ei auta yhtään siviilielämän vaikeudet. Ella on oiva hahmo, mutta Mackey kompuroi hieman roolissaan. Mackeyn ongelmaksi muodostuu erityisesti leffan kömpelöllä dialogilla täytetty käsikirjoitus.

     Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall ja Woody Harrelson Ellan vanhempina Clairena ja Eddienä, Spike Fearn Ellan pikkuveljenä Caseyna ja Jamie Lee Curtis Ellan tätinä Heleninä, Jack Lowden Ellan aviomiehenä Ryanina, Kumail Nanjiani Ellan kuskina ja henkivartijana Nashina, sekä Simpsonit-animaatiosarjasta (The Simpsons - 1989-) Marge-äidin äänenä tunnettu Julie Kavner Ellan sihteerinä Estellenä. Kyseessä on ensimmäinen rooli lähes kahteen vuosikymmeneen, kun Kavner näyttelee kameran edessä eikä pelkkänä äänenä, joskin hän toimii samalla myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijöiden työ on vaivaannuttavan ailahtelevaa, aivan kuin näyttelijäkaarti ei olisi samalla aaltopituudella sen suhteen, kuinka dramaattiseksi tai komedialliseksi elokuva on tarkoitettu. Erityisesti yleensä mainio Harrelson ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Lowden ovat kiusallisen kehnoja Ellan elämän ruikuttavina miehinä.

En enää ihmettele, minkä takia Ella McCay sai niin torjuvan vastaanoton, että sen maailmanlaajuinen teatterikierros peruttiin viime tipassa ja lopulta leffa dumpattiin aika vähin äänin Disney+:n valikoimiin. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä. Näyttelijät ovat nimekkäitä ja lahjakkaiksi itsensä osoittaneita, ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hellyyden ehdoilla -elokuvasta (Terms of Endearment - 1983) kolme Oscar-palkintoa voittanut James L. Brooks, jolla on katalogissa myös roppakaupalla hauskoja Simpsonit-jaksoja. Tämän kaiken huomioon ottaen Ella McCay on jotenkin... nolo. Ei se mikään totaali pohjanoteeraus ole, mutta heikko esitys lähes kaikin tavoin.

Elokuva on kömpelö niin komediana, draamana kuin kantaaottavana kertomuksena naiseudesta poliittisessa ympäristössä. Tunnelma on levällään. Dramaattiset kohtaukset ovat joko siirappisia tai väkinäistä nyyhkyilyä. Komediaosasto taas aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Eikä siis siksi, että hahmot olisivat myötähäpeällisen hauskoja, vaan siksi, että tämänkö on muka tarkoitus olla hauskaa? Ja kun tarina yrittää kertoa nuoren naisen vaikeuksista patriarkaattisessa poliittisessa ympäristössä, on kiusallisenkin selvää, että leffa on yli 80-vuotiaan miehen tekemä.

Myös tarina ontuu ja pahasti. Pohjana oleva kertomus Ellan urahaasteiden ja siviilielämän ongelmien setvimisestä on lupaava, mutta se esitetään töksähdellen ja omituisesti ajassa hyppien. Hahmojen väliset konfliktit tuodaan esille kehnon dialogin kautta - sellaisen, kun katsojalle tarvitsee selittää, mikä hahmojen välejä hiertää, jolloin hahmot pohjustavat tuntemuksiaan tavalla, jota ei tosielämässä tapahtuisi. Dialogi on muutenkin paikoitellen pöyristyttävän kehnoa ja jäykkää. Tämän katsojaltaan pitkää pinnaa vaativan elokuvan läpikahlausta ei auta totaalisen turha sivujuoni Ellan pikkuveljestä, joka ei suostu poistumaan kotoaan ja joka haikailee rakastamansa naisen perään.

Sentään Ella McCayn tekniseltä osastolta löytyy positiivista sanottavaa. Jos jotain, niin elokuva on osaavasti kuvattu. Lavastukset ovat mainiot ja asut tyylikkäät. Efekteistä huomioni herätti Ellan poliittisia aikomuksia kuunneltuaan tylsistyneenä nukahtaneen henkilön digikuola. Kaikkea ne tehostevelhot pääsevät tekemään. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevät. Tämä tuntuu vain helppojen rahojen perässä tehdyltä välityöltä Zimmerille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ella McCay, Yhdysvallat, 2025, 20th Century Studios, Gracie Films, TSG Entertainment

Arvostelu: Dunkirk (2017)

DUNKIRK (2017)

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Fionn Whitehead, Mark Rylance, Tom Hardy, Jack Lowden, Barry Keoghan, Tom Glynn-Carney, Aneurin Barnard, Cillian Murphy, Harry Styles ja Kenneth Branagh
Genre: sota, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Dunkirk on tositapahtumiin perustuva sotaelokuva, joka kertoo vuonna 1940 käydystä Ranskassa sijaitsevan Dunkerquen taistelusta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Filmin työstäminen alkoi jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun leffan ohjaaja Christopher Nolan oli vaimonsa kanssa käymässä Dunkerquessa ja innostui kirjoittamaan tarinan taistelun pohjalta. Elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin kuitenkin vasta muutama vuosi sitten ja kuvaukset alkoivat keväällä 2016. Nyt Dunkirk on vihdoin saamassa ensi-iltansa ja pakko sanoa, etten yhtään malttanut odottaa sen näkemistä! Jos olette lukeneet arvosteluni Inceptionille (2010) tai tunnette minut, niin tiedätte, että Christopher Nolan on lempiohjaajani, eikä hän ole Batman Beginsin (2005) jälkeen tehnyt ainuttakaan elokuvaa, joka olisi heikompi kuin "mestariteos". Siitä asti kun hänen viimeisin teoksensa, Interstellar (2014) ilmestyi, olen odottanut uutta Nolan-elokuvaa ja olin todella hämilläni, kun uutisia ei tuntunut kuuluvan hänen töistään. Kun kuulin, että hän tekee tällä kertaa sotaelokuvaa, en aluksi innostunut ideasta, sillä se ei todellakaan kuulu lajityyppinä suosikkeihini. Uskoin kuitenkin, että hän saisi tehtyä siitä erittäin vaikuttavan kokemuksen. Mainokset herättivät kunnolla mielenkiintoni ja huomatessani, että Dunkirkin lehdistönäytökseen oli enää muutamia viikkoja, innostukseni nousi huomattavasti. Tämä kuuluu listaani niistä leffoista, joita odotan eniten tältä vuodelta, joten olin äärimmäisen täpinöissäni, kun menin katsomaan elokuvaa - varsinkin kun näytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa!

Liittoutuneet sotilaat ovat jääneet saarroksiin Dunkerquen rannalle, eivätkä pääse pakoon piirittävien saksalaisten takia. Uhkarohkeat brittiveneilijät lähtevät vaaralliselle matkalle tuodakseen nuoret sotilaat takaisin kotiin.

Dunkirkissä ei varsinaisesti ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan usean henkilön tarinaa äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Elokuva on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat aallonmurtaja, meri ja ilma. Nämä osat eivät kuitenkaan tapahdu peräkkäin, vaan ne tapahtuvat lomittain, vaikka eivät tapahtuisikaan todellisuudessa samaan aikaan. Aallonmurtajalla eli Dunkerquen rannalla nuoret brittisotilaat yrittävät mahtua mukaan sotalaivoihin, jotka matkaavat takaisin Isoon-Britanniaan. Rannalla seurataan pääasiassa Fionn Whiteheadin näyttelemää hiljaista nuorukaista, joka yrittää löytää keinon pelastuakseen. Hänen mukaansa tarttuvat myös Aneurin Barnardin ja One Direction -tähti Harry Stylesin näyttelemät sotilaat, jotka yhtä lailla haluavat päästä pois taistelusta. Samalla laiturilla ohjeita yrittää jakaa näyttelijäohjaaja Kenneth Branaghin esittämä komentaja Bolton. Merellä taas nähdään, kuinka Moonstone-veneellä seilaava herra Dawson (Bridge of Spiesista, 2015, Oscarin voittanut Mark Rylance), tämän poika Peter (Tom Glynn-Carney) ja heidän mukanaan kulkeva nuori George (Barry Keoghan) pyrkivät Dunkerqueen, kokiessaan vastuuta pelastaa taistelijat rannalta. Kolmikko löytää matkansa varrella neljässä aiemmassa Nolan-leffassa (The Dark Knight -trilogia, 2005-2012 ja Inception) esiintyneen Cillian Murphyn näyttelemän pelokkaan sotilaan. Ilmassa Tom Hardyn - joka esiintyi Nolanin elokuvissa Inception ja The Dark Knight Rises (2012) - ja Jack Lowdenin näyttelemät lentäjät Farrier ja Collins yrittävät ampua alas saksalaiskoneita ja turvata näin brittiläisten kotiinpääsyn. Elokuvassa kuullaan myös erään tutun näyttelijän ääni, joka on esiintynyt monessa aiemmassa Nolan-filmissä... Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti (jopa laulaja Styles, jonka mukanaoloa kritisoitiin etukäteen - vaikka hänellä ei olekaan paljoa tekemistä), mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin muistettavia tai persoonallisia. Jokaiselle on luotu hieman jotain luonnetta, mutta yleisesti he ovat vain pieniä nappuloita isommassa pelissä. Parhaiten esille pääsevät Whiteheadin vähäpuheinen sotilas ja Moonstonella seilaava kolmikko. Paikoitellen katselukokemusta häiritsee se, että hahmot tuntuvat tyhjiltä, mutta se ei erityisemmin haittaa, kun muuten teos on niin vaikuttava.

Tässä on nimittäin kyseessä elämyksestä, joka järisyttää katsojiaan koko kestonsa ajan ja naulaa heidät kiinni istuimiinsa, jolloin filmi imaisee repäisten mukaansa. Dunkirk on hypnoottinen kokemus alusta loppuun asti. Heti alussa pääsee kokemaan sodan tuntua ja uhkaavaa ilmapiiriä, joka ei vain tunnu hellittävän. Ajattelin että leffan aloituksesta on vain haluttu saada vaikuttava kokemus, mutta elokuva onkin sitä koko ajan. Teos on niin järisyttävän hieno, että välillä tajuaa jähmettyneensä tuijottamaan ruutua, toivoen, ettei piinaava tunnelma koskaan lopu. Filmi onkin yllättävän piinaava, ottaen huomioon, ettei kyseessä edes ole kunnon sotaelokuva. Muutamia toiminta- ja tulituskohtauksia on mukana, mutta ne ovat leffassa lähinnä lisätäkseen uhkaavuutta. Vastapuolen sotilaita ei edes näytetä elokuvassa, mutta silti heidän tuottama vaaransa on läsnä ensiminuuteista alkaen. Katsojana kannustaa kaiken aikaa nuoria sotilaita selviytymään tilanteista, joihin suurin osa nuorukaisista ei selvästi edes kuulu. Elokuva on täynnä jännittäviä hetkiä, oli kyseessä sitten rannalla tapahtuvat kohdat, kun sotilaat yrittävät epätoivoisesti luoda itselleen uskoa, että he pääsisivät pakoon ilmassa kierteleviltä saksalaiskoneilta tai ilmassa nähtävät lentelyt, kun kaksi urhoollista sankaria ampuvat viholliskoneita. Jopa veneessä tapahtuvat kohtaukset pitävät jännityksessä, kun koskaan ei voi tietää, milloin jälleen tapahtuu jotain. Venekohtauksiin on myös tuotu eniten henkilödraamaa mukaan, mikä kiehtoo katsojaa. Mikään elokuvassa ei tunnu turhalta, vaan kaikella on selvä tarkoitus.

Ohjaaja Christopher Nolan on nero. Ihan oikeasti nero. Vaikka hän ei ole ihan täysin osunut maalitaulunsa keskelle, on osuma kuitenkin nähtävissä täyskympin vieressä. Ennen Dunkirkin näkemistä jännitin, miten Nolan saisi tuotua tyylinsä mukaan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, johon ei noin vain voi tuoda mukaan erikoisia juonenkäänteitä. Voisiko hän saada sotaelokuvasta itsensä näköisen? Kyllä vaan voi. Nolan on saanut luotua huikean upean tunnelman, joka ei päästä irti katsojastaan. Hän on myös saanut kirjoitettua erinomaisen tekstin, jossa hän on saanut tarinan eri osat kulkemaan oivallisesti eri tasoilla. Leffaan on ujutettu pieniä vihjeitä siitä, missä järjestyksessä nämä osiot oikeasti tapahtuvat ja niiden huomaaminen on osa katselukokemuksen nautintoa. On myös aivan mahtavaa, kuinka vähän repliikkejä hän on kirjoittanut mukaan. Leffassa ei todellakaan turhia höpistä. Muutenkaan mukana ei ole ylimääräisiä juttuja. Aiempiin Nolan-leffoihin verrattuna Dunkirk on todella lyhyt alle kahden tunnin kestollaan, mutta se ei haittaa ja koko homma istuu juuri sopivasti filmin pituuteen. Vain viimeiset kaksi tai kolme minuuttia eivät täysin pääse tunteillaan samalle tasolle ja ne tuntuvat hieman antiklimaattisilta, mutta muuten teos huokuu upeuttaan.

Teknisesti (yhtä heikohkoa äänityskohtaa lukuunottamatta) Dunkirk on täydellinen. Elämystunnetta korostaa se, että kyseessä on visuaalisesti aivan törkeän hienon näköinen elokuva. Kuvaus on niin vaikuttavaa ja tasaista, että on ihme, jos se ei voita palkintoja. Varsinkin laajat kuvat Dunkerquen rannasta luovat lisää huikeaa tunnelmaa. Lentokohtaukset ovat myös täydellisesti kuvattuja ja on pakko huomauttaa, etteivät lentokoneet ole tietokoneella tehtyjä, vaan ne ovat aitoja tai pienoimalleja! Leikkaus on myös todella hyvää. Äänimaailma filmissä on aivan mielettömän hienoa. Räjähdykset sun muut kuulostavat tietty mahtavilta, mutta tarkoitan lähinnä läpi elokuvan kuultavaa huminaa ja pauhua, jotka lisäävät mestarillisesti luotua tunnetta entisestään. Äänitehosteet on täydellisesti yhdistetty Nolanin vakiosäveltäjä Hans Zimmerin musiikkeihin. Mukana ei ole yhtä huikeita melodioita kuin muissa Nolan/Zimmer -yhteistöissä, eivätkä musiikit jää mieleen, mutta elokuvaan ne sopivat juuri oikein. Musiikissa on hyödynnetty loistavasti mm. sydämenlyöntejä ja kellon tikitystä.

Yhteenveto: Dunkirk on piinaavan hypnoottinen jännitysnäytelmä. Kyseessä on yksi hienoimmista sotateoksista, joka pitää katsojan tiukasti otteessaan alusta loppuun. Ainoat negatiiviset sanottavat teoksesta on, että hahmoilla ei tunnu olevan kunnollista sisältöä ja ihan viimeiset minuutit ovat pienesti antiklimaattiset. Muuten filmi on aivan mielettömän hieno. Christopher Nolan on saanut aikaan todellista taidetta, joka on tunnelmaltaan huikea, visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja äänimaailmaltaan katsojaa järisyttävä kokemus. Tarinan kolme osaa on saatu kulkemaan taidokkaasti samaan aikaan, vaikka ne tapahtuvatkin eri aikoihin. Nolanin elokuville tyypillisiä juonenkäänteitä ei ole luvassa, mutta ohjaajan tyyli on silti vahvasti läsnä. Dunkirk on teknisesti ällistyttävä taidonnäyte ja on ihme, jos elokuva ei ole edes ehdolla useista palkinnoista. Suosittelen katsomaan elokuvan, sillä se on selvästi yksi vuoden parhaista; mielestäni tähän mennessä jopa vuoden paras filmi! Näin mahtipontista kokemusta ei ole vähään aikaan tullut koettua teattereissa ja siellä se kuuluukin nähdä. K16-ikärajaa en täysin ymmärrä, sillä mukana ei erityisemmin ole verta sun muuta, mutta ei leffa silti lapsille sovi. Näin niitä elokuvia kuuluu tehdä, ainakin sen puolesta miltä niiden pitäisi näyttää ja kuulostaa!

Kirjoittanut: Joonatan, 17.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Dunkirk, 2017, Warner Bros. Pictures, Syncopy, Dombey Street Productions, Kaap Holland Film, Canal+, Ciné+, StudioCanal, RatPac-Dune Entertainment