Peaky Blinders: The Immortal Man (2026) - elokuva-arvostelu

PEAKY BLINDERS: THE IMMORTAL MAN

Ohjaus: Tom Harper

Näyttelijät: Cillian Murphy, Barry Keoghan, Tim Roth, Rebecca Ferguson, Sophie Rundle, Stephen Graham, Ned Dennehy, Packy Lee, Ian Peck ja Jay Lycurgo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Historialliseen rikollisjengiin löyhästi perustuva Steven Knightin luoma televisiosarja Peaky Blinders - gangsteriklaani (Peaky Blinders - 2013-2022) oli kehuttu menestys, jota tehtiin kuuden tuotantokauden verran. Jo ennen sarjan kuudennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua Knight vihjaili, että hänellä oli mielessään tehdä elokuva, joka jatkaisi sarjan tarinaa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Peaky Blinders: The Immortal Man on saapunut Netflixiin. Itse pidin todella paljon Peaky Blinders - gangsteriklaanista ja olen optimistisena odottanut elokuvan ilmestymistä. Katsoinkin leffan päivä sen julkaisun jälkeen.

Vuonna 1940 natsit yrittävät kääntää sodan edukseen levittämällä Britanniaan väärennettyjä seteleitä satojen miljoonien puntien edestä, romuttaakseen maan taloudellisen tilanteen. Kun he yrittävät taivutella Peaky Blindersia johtavan Duke Shelbyn osaksi operaatiota, nuorukaisen isä Tommy Shelby palaa eläkkeeltään pistääkseen poikansa ruotuun ja natsien suunnitelmat nurin.

Peaky Blinders - gangsteriklaanin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun, lähtien tietty Cillian Murphyn näyttelemästä Tommy Shelbystä. Tommy on sarjan päätyttyä jättänyt Peaky Blinders -rikollisjengin ja vetäytynyt omiin oloihinsa purkamaan niin sota-ajan kuin rikollisajan traumoja kirjoituksiinsa. Rikkinäisen miehen on kuitenkin palattava vielä kerran vanhoihin bisneksiin, kun natsit yrittävät hyödyntää hänen poikaansa, Peaky Blinderseja nykyään johtavaa Duke Shelbyä (Barry Keoghan) kataliin suunnitelmiinsa, kaataakseen Ison-Britannian talouden ja samalla sotakyvyn. Murphy on edelleen väkevä ja karismaattinen roolissaan, etenkin kun ikääntynyt Tommy pistää tutut vaatteet niskaansa ja aloittaa taas dramaattiset kävelynsä ja tuijottelunsa. Keoghan istuu puolestaan erittäin hyvin rooliinsa Tommyn pojaksi, joka ei todellakaan ole kokenut mitään isän rakkautta elämässään ja joka kokee maailman hylänneen hänet, mikä on tietty katkeroittanut nuoren miehen mielen.

     Elokuvassa nähdään myös Sophie Rundle Tommyn siskona Adana, Packy Lee Tommyn oikeana kätenä Johnny Dogsina, Rebecca Ferguson Duken tätinä Kaulo Chiriklona, sekä Tim Roth tämänkertaisena vihollisena, natseja avustavana John Beckettinä, joka yrittää värvätä Duken väärennösrahojen levittäjäksi Englannissa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Roth on nappivalinta katalaksi roistoksi - onhan hän vastaavia hahmoja näytellyt ennenkin. Hänen Beckett-hahmonsa jää kuitenkin hieman vajaaksi.

Peaky Blinders: The Immortal Man sijoittuu ajassa noin seitsemän vuotta sarjan päättymisen jälkeen, eli vuoteen 1940, kun toinen maailmansota riehuu ympäri Eurooppaa. Natsien suunnitelma leffassa on ovela ja jotain, mitä ei olekaan juuri nähty. On kiinnostavaa seurata tätä kuviota, etenkin kun Peaky Blinders päätyy osaksi suunnitelmaa. Vielä kiinnostavampaa on kuitenkin Tommyn ja Duken vaikea isä-poika-suhde. Tommy ei tosiaan ole ollut mikään ihanneisä Dukelle; lähinnä vain jättänyt Peaky Blindersin perintönään tälle ja hylännyt nuorukaisen sitten oman onnensa nojaan. Ilman ohjaavaa isähahmoa ei olekaan ihme, että Dukesta on muodostunut aikamoinen mulkvisti.

Natseille tämä vaikea suhde on otollinen ja elokuvassa leijuukin sopiva jännite siitä, pettääkö Duke isänsä ja ajautuvatko isä ja poika lopulliseen välirikkoon, vai voiko asiat vielä korjata. Mainiolla tarinallaan vajaan parin tunnin mittainen elokuva vie hyvin mukanaan. Se sisältää tasokasta henkilödraamaa ja rujoja toimintakohtauksia, mutta samalla myös varsin ennalta-arvattavan lopetuksen. The Immortal Man on elokuvamuodossaan erittäin toimiva epilogi varsinaiselle sarjalle, mutta koska esimerkiksi Beckett jää hahmona aika ohueksi, olisin erittäin mielelläni katsonut tämän tarinan yhtenä sarjan kausista, kuuteen jaksoon venytettynä. Tällaisenaan elokuvan pienoiseksi ongelmaksi saattaakin katsojasta riippuen muodostua se, että kun on tottunut sarjan kuusijaksoiseen kerrontaan, parin tunnin leffa voi herkästi tuntua pikakelaukselta. Siirtymä sarjasta elokuvaan sujuu Peaky Blindersilta kuitenkin suurimmaksi osaksi tyylikkäästi.

Elokuvan on ohjannut Tom Harper, joka toimi toisena ohjaajana jo sarjan avauskaudella 13 vuotta sitten. Harper palaa vakuuttavasti Peaky Blindersin pariin ja saa aikaiseksi väkeviä kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Steven Knightin käsikirjoitus kokee pieniä vaikeuksia kertoa tarinan yli puolet lyhyemmässä ajassa, mutta teksti on silti oivallista. Teknisesti Peaky Blinders: The Immortal Man on erittäin pätevä. Elokuva on komeasti kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus upeaa ja maskeeraukset sopivan rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin kuulostaa oivalliselta. Antony Gennin ja Martin Slatteryn säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse erottumaan edukseen, koska elokuvassa kuullaan niin paljon eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Onhan mukana totta kai sovitus Nick Cave & The Bad Seedsin Red Right Hand -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peaky Blinders: The Immortal Man, Iso-Britannia, 2026, BBC Film, Netflix, Garrison Drama, Nebulastar, BBC Film, Banijay Entertainment, Banijay Rights, Caryn Mandabach Productions, Tiger Aspect Productions

Crime 101 (2026) - elokuva-arvostelu

CRIME 101

Ohjaus: Bart Layton

Näyttelijät: Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Halle Berry, Barry Keoghan, Monica Barbaro, Corey Hawkins, Nick Nolte, Tate Donovan, Drew Powell ja Jennifer Jason Leigh

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Crime 101 perustuu Don Winslow'n samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Amazon ja Netflix kävivät kilpailun novellin filmatisointioikeuksista ja lopulta Amazon voitti vuonna 2023. Alun perin Pedro Pascalin oli tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta koska hän oli kiireinen The Fantastic Four: First Stepsin (2025) parissa, hänet korvattiin Mark Ruffalolla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Crime 101 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Rikosetsivä Lou Lubesnick ryhtyy tutkimaan hämmästyttävän tarkkoja ryöstöjä Los Angelesiin johtavan 101-tien varrella, samalla kun ryöstäjä Mike Davis valmistautuu rikollisuransa isoimpaan ja vaarallisimpaan koitokseen.

Crime 101 oikein vilisee Marvel-näyttelijöitä, lähtien Thorin roolista tunnetusta Chris Hemsworthista, joka esittää rikollista Mike Davisia, joka on muutaman vuoden aikana tehnyt todella tarkkaan suunniteltuja ryöstöjä pitkin 101-tietä. Ryöstöissä kenellekään ei käy huonosti, saaliit ovat mojovia ja Mikesta ei näy kameroissa jälkeäkään. Hemsworth on tuttuun tapaansa karismaattinen roolissaan ja istuukin oikein passelisti rikolliseksi, jonka puolesta jännittää. Mike ei ole mikään selvä pahis, vaan häneltä löytyy omat moraaliset puolensa ja hän yleensä selvittää, että ryöstettävät kohteet ovat vakuutettuja.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo 101-tien ryöstöjä tutkivana etsivä Lou Lubesnickinä ja Corey Hawkins tämän työparina Tillmanina, Nick Nolte Miken pestaavana Moneyna, Barry Keoghan äkkipikaisena pikkurikollisena Ormonina, Halle Berry epäkiitolliselle vakuutusyhtiölle työskentelevänä Sharon Combsina, sekä Monica Barbaro Mayana, josta tulee Mikelle se pakollinen romanttinen kiinnostuksen kohde, mikä pistää miehen pohtimaan, mitä hän todellisuudessa haluaisi elämältään. Tästä huolimatta Maya tuntuu hahmona väkinäiseltä lisäykseltä ja hänet voisi poistaa elokuvasta kokonaan, eikä juuri mikään lopulta muuttuisi. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita osissaan, joskin mahtavan Task-sarjan (2025-) jälkeen Ruffalo tuntuu vain esittävän turhankin samanlaista kyttähahmoa. Keoghan taas on jälleen aikamoinen sekopää, täydellinen vastakohta huolelliselle Mikelle.

Crime 101 osoittautui oikein mainioksi ja paikoitellen varsin tiivistunnelmaiseksikin rikoselokuvaksi, joka nappaa onnistuneesti mukaansa heti alun jännittävällä timanttiryöstöllä ja pitääkin sitten sopivasti otteessaan läpi keston. Toisinaan elokuvan lähes kahden ja puolen tunnin mitassa olisi leikkausvaraa, etenkin Mayan kuviossa, mutta pääasiassa leffa kuitenkin toimii alusta loppuun. On kiinnostavaa seurata, kuinka eri hahmojen juonikuviot alkavat hissuksiin linkittäytyä toisiinsa ja kun Mike alkaa suunnitella viimeiseksi ajattelemaansa ryöstöä.

Elokuvan mielenkiintoisin puoli tulee siitä, että vaikka päähenkilö onkin ryöstäjä, joka elelee hulppeasti varastetuilla rahoilla, tarinan todelliset pahikset tuntuvat tulevan ihan muualta. Leffan edetessä niin katsojille kuin hahmoille käy selväksi erilaiset korruptiot, muiden hyväksikäytöt ja muut, mitkä saavat itse kunkin löystämään tiukkoja moraalejaan. Elokuvan varrelle on ripoteltu joitain todella vangitsevia kohtauksia, oli kyse sitten tiukasta takaa-ajosta tai itse varsinaisesta huipennusryöstöstä, missä moni asia voi mennä herkästi pieleen. Ei Crime 101 mitään uutta juuri keksi ja se on paljon velkaa ryöstöelokuvien kuninkaalle, Heat - ajojahdille (Heat - 1995), mutta pidin silti näkemästäni ja suosittelenkin elokuvaa kaikille jännittäviä rikosleffoja fanittaville.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Bart Layton, jonka kädenjäljestä kyllä näkee inspiraation lähteet. Tutuista palikoita Layton on saanut aikaiseksi pätevän elokuvan omassa genressään ja tekstissään hän kulkee sulavasti eri hahmojen juonikuvioiden välillä. Crime 101 on myös teknisesti mainio. Se on paikoitellen todella tyylikkäästi kuvattu, etenkin öisten ajokohtausten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehosteet näyttävät päteviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Blanck Massin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä jännittävään ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crime 101, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Amazon MGM Studios, Working Title Films, RAW, Wild State, The Story Factory

Arvostelu: Hurry Up Tomorrow (2025)

HURRY UP TOMORROW

Ohjaus: Trey Edward Shults

Pääosissa: Abel Tesfaye, Jenna Ortega, Barry Keoghan ja Riley Keough

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Hurry Up Tomorrow on Abel "The Weeknd" Tesfayen ideoima ja tähdittämä elokuva, joka toimii rinnakkaisteoksena artistin samannimiselle albumille, joka julkaistiin tammikuussa. Tesfaye sai ideaan elokuvaan menetettyään äänensä kesken konserttinsa Los Angelesissa syyskuussa 2022, mikä pisti hänet miettimään uusiksi, mitä hän haluaa uraltaan. Tesfaye sai Live Nationin rahoittamaan elokuvan ja ohjaaja Trey Edward Shults hyppäsi projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023, mutta elokuvan oli vaikea saada levittäjää, kunnes Lionsgate tarttui leffaan marraskuussa 2024. Nyt Hurry Up Tomorrow on saapunut Suomenkin teattereihin ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta en ole kuunnellut The Weekndiä, enkä juuri innostunut, kun kuulin hänen näyttelevän itseään uudessa elokuvassa, miehen jätettyä minut kylmäksi näyttelijänä HBO Maxin The Idol -sarjassa (2023). Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa Hurry Up Tomorrow'n sen ensi-iltaviikonloppuna.

Riitaisa ero tyttöystävästä on sekoittanut kiertueella olevan Abel "The Weeknd" Tesfayen pään. Kun hän menettää äänensä kesken keikan, Abel lähtee karkuteille ja kohtaa paossa olevan nuoren naisen, Animan.

Abel Tesfaye näyttelee elokuvassa tosiaan itseään, joskin hieman väriteltyä versiota itsestään. Kun tosielämän Tesfaye menetti äänensä SoFi Stadiumilla syyskuussa 2022, mikä pisti kiertueen hetkeksi tauolle, tämä pisti miehen miettimään uraansa uusiksi. Hurry Up Tomorrow heijastelee tätä mietiskelyä, heittäen äänenmenetykselle lisäsyyksi riitaisan eron, mistä Abel ei millään tunnu pääsevän yli. Kuten jo alussa sanoin, Tesfaye ei vakuuttanut näyttelijätaidoillaan HBO:n muutenkin köykäisessä The Idol -sarjassa. Hurry Up Tomorrow'ssa mies on paremmin elementissään, mutta toisaalta hän esittääkin itseään. Silti sanoisin, että Tesfayen kannattaisi pysyä laulamisessa, sillä sen hän taitaa huomattavasti lahjakkaammin.

     Elokuvassa nähdään myös pari ihan kunnon näyttelijää, Barry Keoghan Abelin managerina Leenä ja Jenna Ortega Animana, joka polttaa äitinsä kodin ja lähtee karkuteille. Keoghan on aina yhtä mainio roolissaan miehenä, josta ei oikein tiedä, onko tämä tosissaan Abelin puolella, vai manipuloiko hän artistia omien etujensa takaamiseksi. Yleensä hyvä Ortega jättää valitettavasti kylmäksi, mihin vaikuttaa merkittävästi se, kuinka kehnosti hänen hahmonsa on kirjoitettu. On vaikea sanoa muuta syytä hänen mukanaololleen kuin se, että kenties Ortega fanittaa The Weekndiä. Tai sitten häntä houkutti vastaavan tuottajan työtehtävistä tulleet kivat lisäliksat näyttelijäpalkkion päälle.

Sanotaan se nyt suoraan: Hurry Up Tomorrow on huonoin elokuva, jonka olen hetkeen nähnyt. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia, mutta lopputulos on vain pitkästyttävä turhamaisuusprojekti yhdeltä tämän hetken isoimmista laulajatähdistä. Elokuvassa olisi runsaasti kiinnostavia aiheita ja teemoja, kuten artistin pohdinta uransa ja elämänsä suunnasta äänenmenetyksen jälkeen, suurluokan megatähden yksinäisyys monien tuhansien fanienkin ympäröimänä, tämän tähden ja tavallisen mattimeikäläisen bondaaminen samanlaisten fiilisten ansiosta, sekä oman paskamaisuuden tunnustaminen ja siitä eteenpäin liikkuminen. Kaikki jää kuitenkin joko pintapuoleiseksi tai muuten vain kömpelösti käsitellyksi, sillä leffa on niin tönkösti pistetty kasaan.

Elokuva esittelee hahmonsa vielä ihan kiinnostavasti, joskin Abelin jatkuva itkeskely ex-tyttöystävänsä perään käy nopeasti tylsäksi. Kun Abel ja Anima kohtaavat, ainekset syvään tarinaan ovat valmiina. Ja sitten homma lässähtää aivan totaalisesti ja leffalle syntyy identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Kuumehouruinen painajainen ja matka Abelin psyykeen, Abelin anteeksipyyntö kaikille naisille, joita hän on elämänsä aikana kohdellut huonosti, vai kenties silmien pyörittelyä aiheuttava tulkinta Piinasta (Misery - 1990), missä Anima pistää Abelin kuuntelemaan miehen omia kappaleita ja maanisesti selittää, miten syvällisiä nämä upeat teokset ovatkaan? Miksei kaikkia näitä kerralla? Kaikki potentiaali valuu hukkaan, kun elokuvan toinen puolisko on näin pöyristyttävän narsistinen ja tekotaiteellinen. Tuntuu siltä kuin tekijät olisivat elokuvaopiskelijoita, jotka katsoivat Mulholland Driven (2001) ja totesivat pystyvänsä samaan. Siinä, missä Mulholland Drive kiehtoi herättämillään kysymyksillä, Hurry Up Tomorrow'n aiheuttama päänrapsuttelu vain ärsyttää. The Weekndin hardcore-faneille elokuva voi toimia, mutta minut se sai vain kysymään, että tarvitsiko miehen ihan oikeasti tehdä urapohdinnastaan niin uusi albumi kuin myös ihka oikea elokuva? Jos siis tätä osittain musiikkivideoista koostuvaa egotrippiä voi kutsua ihka oikeaksi elokuvaksi.

Elokuvan tietty amatöörimäisyys kummastuttaa, sillä pidin ohjaaja Trey Edward Shultsin kahdeksan vuoden takaisesta kauhuelokuvasta It Comes at Nightista (2017). Siinä jopa kuvasuhteella leikkimisellä oli tarinallinen ja temaattinen funktio, mutta tässä kuvasuhteen vaihtelu neliöstä laajakuvaan ja vielä laajempaan kuvaan, sekä takaisin tuntuu vain kikkailulta kikkailun vuoksi. Todennäköisesti Tesfaye on itse ollut vallassa ja leffa on kaikin puolin juuri sellainen, mikä miellyttäisi hänen estetiikkaansa. Minua se ei miellyttänyt edes teknisellä osastollaan. Kameratyöskentely on epätasaista ja jokaista komeaa otosta vasten on useampi kökösti sommiteltu ja sumea kuva. Leikkaus on laahaavaa, tehosteet menettelevät ja äänimaailma on hieman mössöinen. Kuten varmasti odottaa saattaa, suuri osa elokuvan musiikeista koostuu The Weekndin kappaleista. Osa kuullaan sellaisinaan, osaa taas on miksattu eri ilmapiireihin sopivammiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hurry Up Tomorrow, 2025, Live Nation Productions, Manic Phase

Arvostelu: Saltburn (2023)

SALTBURN

Ohjaus: Emerald Fennell

Pääosissa: Barry Keoghan, Jacob Elordi, Rosamund Pike, Richard E. Grant, Archie Madekwe, Alison Oliver, Paul Rhys, Carey Mulligan, Ewan Mitchell, Sadie Soverall, Millie Kent, Reece Shearsmith, Dorothy Atkinson ja Shaun Dooley

Genre: draama, jännitys, komedia

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Saltburn on ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennellin uusi elokuva. Tehtyään parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-palkinnon voittaneen Lupaavan nuoren naisen (Promising Young Woman - 2020), Fennell ryhtyi työstämään uutta elokuvaa ja sai Margot Robbien LuckyChap Entertainment -yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja lopulta Saltburn sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Suomeen leffa saapui vasta juuri ennen joulua ja suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Fennellin työstävän uutta filmiä ja mielenkiintoni kasvoi, kun leffa alkoi kerätä kehuja. Katsoinkin Saltburnin heti sinä päivänä, kun se oli ilmestynyt Prime Videon valikoimaan.

Vuonna 2006 sosiaalisesti kömpelö Oliver aloittaa opinnot Oxfordissa. Siellä hän tapaa varakkaan perheen pojan Felixin, josta muodostuu Oliverille pakkomielle.

Outojen tyyppien esittämisestä tunnetuksi noussut Barry Keoghan jatkaa tutulla linjallaan. Hän näyttelee Oliver Quickia, stipendin avulla arvostettuun Oxfordiin opiskelemaan päässyttä nuorukaista. Sosiaalisesti kömpelön Oliverin on vaikea päästä mukaan porukkaan, kunnes hän kohtaa varakkaasta perheestä tulevan Felixin, jota näyttelee Jacob Elordi. Keoghan jatkaa vakuuttamistaan, tehden pitkään hienovaraisempaa työtä, mutta hän ryhtyy irrottelemaan enemmän leffan edetessä. Hänen Oliver-hahmonsa on kiinnostava ja jollain tapaa pitkään myös samaistuttava. Elordi on tähän mennessä jättänyt ristiriitaisen kuvan näyttelijätaidoistaan. Hän oli kamala puupökkelö The Kissing Booth -trilogiassa (2018-2021), mutta hän on myös vakuuttanut Euphoria-sarjassa (2019-). Saltburnin jälkeen mielipiteeni Elordin taidoista kallistuu lisää positiivisempaan suuntaan. Hän istuu täydellisesti hieman ylimieliseksi rikkaaksi nuorukaiseksi, joka päätyy ottamaan Oliverin suojelukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa vastikään Gran Turismo -pelileffassa (2023) nähty Archie Madekwe Felixin parhaana kaverina Farleighinä, Alison Oliver Felixin siskona Venetiana, Rosamund Pike ja Richard E. Grant Felixin ja Venetian vanhempina, lady Elspethinä ja sir Jamesina, sekä Lupaavaa nuorta naista tähdittänyt Carey Mulligan Elspethin ystävänä Pamelana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan. Erityisesti Pike on aivan mahtavassa vedossa ihanan inhottavana lady Elspethinä, jonka varakkuus on saanut hänet täysin irtoamaan todellisesta maailmasta.

Saltburnista on kohistu läpi syksyn ja elokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana ehdin jo ihmetellä, että mistä kaikki "ei herkimmille" -kohu oikein johtuu. Oxfordissa vietetyt ensimmäiset puoli tuntia ovat tasokkaasti tehtyä ja näyteltyä draamaa, josta löytyy romanttisia vivahteita, kun Oliver iskee silmänsä Felixiin. Kuitenkin kun Felix kutsuu Oliverin viettämään kesäloman perheensä ökykartanossa, Saltburnissa, elokuva lähtee uusille raiteille ja ryhtyy kasvattamaan kierroksiaan hetki hetkeltä. Loppua kohti päästessä aloin yhtyä niihin, jotka ovat sanoneet, ettei herkimpien kannata katsoa Saltburnia. Sekaan mahtuu todella häiriintyneitä, hävyttömiä ja jopa kuvottavia kohtauksia.

Elokuva on varsinaisia yllätyksiä täynnä ja siitä löytyykin jatkuvasti uusia puolia. Teinien romanttinen draamatarina muuttuu toisinaan kieroksi psykologiseksi trilleriksi ja toisinaan taas mehukkaaksi satiiriksi ökyrikkaiden älyttömästä elämästä. Niin tarinan käänteet kuin elokuvan huumorintaju ovat synkkiä. Elokuva vain paranee edetessään, kun kertomuksen todelliset puolet alkavat pikkuhiljaa avautua katsojille. Loppupää on todellista herkkua ja elokuvan loppukohtaus on yksi kuluneen leffavuoden kirkkaasti parhaista.

Emerald Fennell osoittaa, ettei Lupaava nuori nainen ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen, vaan hän jatkaa vahvalla linjallaan, näyttäen kuuluvansa tämän hetken kiinnostavimpiin ohjaajatapauksiin. Fennellin ohjaus ja käsikirjoitus ovat tehokasta ja ajoittain räväkkää elokuvantekoa. Lisäksi hänellä on silmää pätevälle tekniselle puolelle. Saltburn on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Neliömäinen kuvasuhde tehostaa elokuvan monenlaista tiiviyttä. Lavasteet ja asut ovat myös hienot ja äänimaailma pätevästi rakennettu Anthony Williksen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Saltburn, 2023, Media Rights Capital, MRC Film, Lie Still, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: The Banshees of Inisherin (2022)

THE BANSHEES OF INISHERIN

Ohjaus: Martin McDonagh

Pääosissa: Colin Farrell, Brendan Gleeson, Kerry Condon, Barry Keoghan, Gary Lydon, Pat Shortt, Sheila Flitton, Bríd Ní Neachtain, Jon Kenny, Aaron Monaghan ja David Pearse

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

The Banshees of Inisherin on Kukkoilijoiden (In Bruges - 2008) ja Three Billboards Outside Ebbing, Missourin (2017) ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonaghin uusi elokuva. Vuonna 2020 McDonagh ilmoitti tekevänsä uutta elokuvaa, jota tähdittäisi Kukkoilijoiden pääkaksikko Colin Farrell ja Brendan Gleeson. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja The Banshees of Inisherin sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Leffa on kiertänyt festivaaleja, kunnes se on vähitellen saanut teatterilevityksen yhä useammassa maassa ja nyt The Banshees of Inisherin saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin McDonaghin, Farrellin ja Gleesonin yhdistävän voimansa ja leffa nousi heti "pakko nähdä" -uutuuselokuvien listalleni. Innostustani vain kasvattivat elokuvan voittamat kolme Golden Globea (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miespääosa musikaali- tai komediaelokuvassa ja paras käsikirjoitus), sekä sen saamat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki) ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan The Banshees of Inisheriniä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1923 Irlannin sisällissota on valloillaan, mutta pienellä Inisherinin saarella asuva Pádraic Súilleabháin murehtii enemmän sitä, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä ColmSonnyLarry Doherty ilmoittaa, ettei halua olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan.

On aivan mahtavaa, että Martin McDonagh sai esikoiselokuvansa Kukkoilijoiden päätähdet Colin Farrellin ja Brendan Gleesonin tekemään uudestaan yhteistyötä hänen kanssaan. Farrell näyttelee Pádraic Súilleabháinia, fiktiivisellä irlantilaissaari Inisherinillä asuvaa mukavaa miestä, jonka lempipuuhaa on istua iltaa paikallisessa pubissa parhaan ystävänsä, Gleesonin näyttelemän ColmSonnyLarry Dohertyn kanssa. Eräänä päivänä Colm kuitenkin ilmoittaa Pádraic-paralle, ettei hän enää pidä tästä, eikä halua olla tämän kanssa missään tekemisissä. Farrell ja Gleeson ovat loistovireessä rooleissaan, eikä ihme, että heille on sadellut palkintoehdokkuuksia ja voittojakin. Farrell istuu täydellisesti sympaattiseksi Pádraiciksi, joka päättää tietty yrittää voittaa ystävänsä takaisin puolelleen, kun taas Gleeson loistaa synkistelevänä Colmina, joka haluaa mieluummin keskittyä musiikkiinsa kuin jonninjoutaviin paskanjauhantoihin Pádraicin kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Kerry Condon Pádraicin siskona Siobhánina, Barry Keoghan vähän latvasta lahona Dominicina, Gary Lydon tämän isänä, paikallisena poliisina Kearneynä, Pat Shortt baarimikko Jonjona, Sheila Flitton karmivana ennustajaeukko McCormickina, sekä David Pearse paikallisena pappina. Kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa erinomaisesti. Condon tekee vahvaa työtä siskona, joka yrittää löytää keinoa lähteä tunkkaiselta Inisheriniltä, kun taas Keoghan eläytyy täysillä kylähulluna pidetyn pojanklopin rooliin.

Pitkään kantautuneiden mojovien kehujen jälkeen The Banshees of Inisherin ei onneksi osoittautunut pettymykseksi. Kyseessä on aivan mahtava draamakomedia, joka onnistuu loistokkaasti molemmilla osa-alueilla. Sen draama on vahvaa, tehokasta ja jopa aika tunteikastakin, komediapuolen naurattaessa makeasti useaan otteeseen. Elokuvan premissi kahdesta keski-ikäisestä irlantilaisystävyksestä, jotka eivät yhtäkkiä eräänä päivänä olekaan puheväleissä, ei välttämättä heti kuulosta kovinkaan puoleensavetävältä, mutta leffa kyllä jaksaa yllättää sillä, kuinka onnistunut kertomus simppelistä ja hassusta juonesta muodostuukaan. Elokuva käsittelee tarinaansa vekkulimaisesti, esittäen kaverusten välirikon toisinaan huumorin kautta ja toisinaan väkevän vakavasti.

Martin McDonagh pitää pakettia niin taiturimaisesti kasassa, että vaikka elokuva eteneekin aika hitaasti, vajaan kahden tunnin kesto tuntuu kulkevan kuin siivillä. Hommaan uppoutuu täysillä, minkä varmistavat niin näyttelijöiden fantastinen työ, McDonaghin tehokas ohjaus, sekä hänen erinomainen käsikirjoituksensa. Ei ihme, että teksti nappasi parhaan käsikirjoituksen Golden Globen ja veikkaisin saman tapahtuvan myös Oscar-gaalassa. Sen lisäksi, että McDonagh kuljettaa kertomustaan vahvasti, rakentaen hahmojaan, nostaen oivasti kierroksia homman edetessä ja yllättäessä niin mukavasti kuin aika shokeeraavastikin katsojia, hänen työstämänsä dialogi on aika lailla briljanttia puhetapoja, nasevia sanailuja ja aika filosofisiakin pohdintoja myöten. Elokuvassa mietiskellään, mitä meistä jää jäljelle, kun kuolemme? Voiko omaa elämää pitää merkittävänä, jos sillä ei saavuttanut jotain, mikä muistetaan vielä vuosisatojen päästä? Kyllähän tuo pisti minutkin miettimään, että noinkohan Elokuvan taikaa -sivu jää elämään vielä sitten, kun minun aikani tällä pallolla päättyy.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä tapaus. Se on taidokkaasti kuvattu ja Irlannin nätit maisemat pääsevät oikeuksiinsa upeilla laajoilla otoksilla. Tyylikkäitä ovat myös erilaisia heijastuksia ja ikkunoita hyödyntävät kuvat. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset vakuuttavat. Vahvoja visuaalisuuksia tukee niin hyvä leikkaus kuin onnistuneesti rakennettu äänimaailma. Carter Burwellin säveltämät musiikit tehostavat hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: The Banshees of Inisherin on mahtava draamakomedia, joka onnistuu tehokkaasti molemmissa osa-alueissaan. Hassulta kuulostava juoni vetää yllättävänkin hyvin mukaansa, pitkäaikaisten ystävysten välirikon paisuessa yhä vain isompiin mittoihin. Tätä erikoista skenaariota käsitellään taidolla vakavasti ja huumorintajuisesti. Elokuvasta löytyy niin herkät kuin erittäin hauskat hetkensä ja draamapuoli iskee parhaimmillaan vahvasti. Lisäksi leffa sisältää erinomaista pohdiskelua ihmisen elämän merkityksen määrittämisestä. Martin McDonaghin käsikirjoitus on loistokas tarkkaa dialogia myöten ja samoin herran ohjaus on väkevää. Colin Farrell ja Brendan Gleeson ovat odotetusti nappivalinnat päärooleihin Pádraiciksi ja ColmSonnyLarryksi, ja hyvää työtä tekevät myös Kerry Condon ja Barry Keoghan. Teknisiltäkin ansioiltaan leffa on onnistunut. Jos siis pidit Kukkoilijoista, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa McDonaghin, Farrellin ja Gleesonin uusi yhteistyöelokuva. The Banshees of Inisheriniä voi suositella lämpimästi kaikille vahvasti tehtyjen draamakomedioiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Banshees of Inisherin, 2022, Searchlight Pictures, Blueprint Pictures, Film 4, MSG Entertainment, Metropolitan Films International

Arvostelu: The Green Knight (2021)

THE GREEN KNIGHT

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Dev Patel, Alicia Vikander, Sean Harris, Sarita Choudhury, Ralph Ineson, Kate Dickie, Barry Keoghan, Erin Kellyman, Joel Edgerton ja Helena Brown

Genre: fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

The Green Knight perustuu tuntemattoman tekijän runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight 1300-luvun loppupäästä. Vuosisatojen varrella runoelmasta on tehty useita näytelmiä, kirjoja, sekä tietty myöhemmin myös elokuvia. Stephen Weeks ohjasi runoelmasta jopa kaksi filmiä, nimeltään Gawain and the Green Knight (1973) ja Rohkea ritari (Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knight - 1984). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että David Lowery ohjaisi A24-yhtiölle oman tulkintansa runoelman pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuotta myöhemmin, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Tänä kesänä The Green Knight on vihdoin ilmestynyt hiljalleen maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse en ole mitenkään erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, vaikka siitä on vuoden alusta asti kohistu filmipiireissä yhä vain isommin. Mielenkiintoni alkoi herätä vasta, kun sen ensi-ilta lähestyi. Ilokseni huomasin, että jo ennen lehdistönäytöksen ilmoittamista Finnkino järjesti elokuvasta ennakkoesityksiä. Kävinkin katsomassa The Green Knightin ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä elokuvaa kovasti odottaneen, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Joulupäivänä kuningas Arthur ja hänen urheat pyöreän pöydän ritarinsa kokoontuvat juhlimaan. Juhlan keskeyttää mysteerinen vihreä ritari, joka etsii urhoa ottamaan osaa hänen peliinsä. Kun muut eivät tähän suostu, kuninkaan sisarenpoika Gawain päättää vihdoin osoittaa kykynsä ja haastaa vihreän ritarin.

Pääroolissa itse legendaarisen kuningas Arthurin siskonpoikana Gawainina nähdään Dev Patel, joka jatkaa muuntautumiskykynsä ja lahjojensa esittelemistä. Patel on nappivalinta nuorukaiseksi, joka on kasvanut tarujen sankareiden varjossa ja pääsee nyt vihdoin näyttämään kykynsä heidän edessään. Gawainin kertomus on kuitenkin hyvin erilainen kuin monien muiden tunnettujen urhojen, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen tapauksen. Hahmolle on rakennettu mainio kasvutarina, joka kulkee läpi leffan. Patel vakuuttaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Ainoa häiritsevä juttu on, että toisin kuin lähes kaikki näyttelijät hänen ympärillä, Patel ei jostain syystä juurikaan puhu ns. vanhaa englantia.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Sean Harris ja Kate Dickie kuningas Arthurina ja kuningatar Guineverena, Sarita Choudhury Gawainin äitinä, Alicia Vikander Gawainin salarakkaana Esselinä, Barry Keoghan, Erin Kellyman ja Joel Edgerton Gawainin matkan aikana kohdattuina henkilöinä, sekä Ralph Ineson itse nimikkohahmo vihreänä ritarina, joka haastaa mukaan kieroon peliinsä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harris on erityisen vakuuttava arvokkaana, joskin vanhuudesta rapistuvana kuninkaana, lausuen upeasti hänelle kirjoitettua vanhaa kieltä. Vihreästä ritarista on saatu aikaiseksi kiehtova tapaus, jonka taustoista iso osa jää katsojan tulkinnan ja ihmetyksen varaan.

Jos The Green Knightista odottaa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) jalanjäljissä kulkevaa eeppistä fantasiaseikkailua tai Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan (Kingdom of Heaven - 2005) kaltaista toiminnallista keskiaikafilmiä, elokuvaan tulee luultavasti pettymään. Myöskään mitään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) tapaista kuningas Arthur -parodiaa ei kannata odottaa. The Green Knight on ehtaa A24:ää. Se on taiteellinen, hidastempoinen, synkistelevä ja vertauskuvien voimalla kulkeva teos, mikä studion muiden teosten tapaan jakaa takuuvarmasti yleisönsä kahtia. Jotkut tulevat rakastamaan tätä filmiä, kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista, ellei jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi, kun taas toiset haukkuvat leffan lyttyyn yhtenä vuoden huonoimpana. Itse koen oloni pienesti väliinputoajaksi, joka kuitenkin kallistuu voimakkaasti positiiviseen suuntaan.

Elokuvasta löytyy paljon kehuttavaa, mutta samalla minulta löytyy myös kritiikkini, joten hoidetaan se ensin pois alta. Vaikka olinkin ennakkoon varautunut, että kyseessä olisi hitaasti kulkeva elokuva, eikä minulla ole mitään rauhallisia teoksia vastaan, on pakko tunnustaa, että koin The Green Knightin aika ajoin raskassoutuiseksi ja jopa hieman pitkäveteiseksi. Erityisesti puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu suorastaan laahustavan. Tähän vaikuttaa isosti se, että Gawainin matkan erilaiset haasteet ja koettelemukset jäävät usein hieman vaisuiksi. Vaikeudet selviävät välillä turhankin helposti, eikä elokuvasta erityisemmin löydy jännitettä ennen varsinaista loppukohtaamista vihreän ritarin kanssa. Vihreä ritari on hahmona tosiaan kiehtova, mutta syy hänen saapumiselleen on vähän löyhästi kynäilty.

Esimerkiksi näiden asioiden takia en pysty yhtymään suureen hehkutukseen, mitä The Green Knight on kesän aikana kerännyt maailmalla. Heikkouksistaan huolimatta filmi on silti erittäin mainio aikuisten satuelokuva. Vaikka elokuva vältteleekin tiettyjä ajalle tyypillisten satujen kliseitä, pitää se tietyn satumaisuuden kaiken aikaa läsnä. Yksi vahva tekijä tähän ovat lukujen nimet, jotka ilmestyvät ruutuun aina, kun uusi tapahtuma käynnistyy. Leffassa onnistutaan myös kääntämään päälaelleen tuttuja asioita legendaarisista sankaritaruista jo ihan päähahmonsa kautta. Esimerkiksi kunnia, rohkeus, kohteliaisuus, anteliaisuus ja armollisuus ovat ritareille ominaisia piirteitä ja samalla ne, niiden havittelu ja niiden puute ovat elokuvan merkittäviä teemoja. Nämä tekevät Gawainin matkasta hyvin henkilövetoisen. Matkan lopullinen kulminoituma, elokuvan viimeinen vartti on kirkkaasti sen parasta antia. Jos muu elokuva jätti minut pienesti kylmäksi, lopetus teki minuun suuren vaikutuksen. 

Jos jotain elokuvasta ei voi millään kritisoida, niin sitä, kuinka komealta se näyttää. Kuvauksensa, värien käyttönsä ja puitteidensa puolesta The Green Knight kuuluu kevyesti kuluneen elokuvavuoden parhaimmistoon. Elokuvan kameratyöskentely on todella näyttävää ja leffa on täynnä toinen toistaan upeampia, liki maalauksellisia otoksia. Jylhiä maisemia esitellään vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat maltilliset, mutta sitäkin iskevämmät. Efektein ja maskeerauksin toteutettu vihreä ritari on hieno ilmestys. Lavasteet ovat erinomaiset, samoin asut. Vahvaa visuaalisuutta tukee taidokkaasti rakennettu äänimaailma tehosteista Daniel Hartin lumoaviin musiikkeihin. Jos David Lowery saisi ohjauksessaan, käsikirjoituksessaan ja leikkauksessaan tiivistettyä filmiä ja imaistua katsojan tiukemmin mukaan Gawainin matkaan, The Green Knight olisi kokonaisuutena yhtä iskevä kuin monet sen osasista.

Yhteenveto: The Green Knight on erittäin hyvä aikuisten satuelokuva. Hitaan rytmityksensä, pohdiskelevan luonteensa ja lähes olemattoman toimintansa takia se ei todellakaan sovellu kaikille ja on selvää, että leffa tulee jakamaan mielipiteet voimakkaasti kahtia. Paikoitellen elokuvan hitaus tuntuu oikein tosissaan ja leikkauksesta löytyy tiivistämisen varaa. Ongelmaksi koituu, etteivät Gawainin kohtaamat haasteet tunnu oikeasti haasteilta ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Lisäksi mystinen tunnelma ei lumoa mukaansa niin vahvasti kuin voisi toivoa. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin onneksi pitkän odotuksen arvoinen ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Matkan varreltakin löytyy omat varsin hyvät hetkensä ja elokuva käsittelee teemojaan mm. kunniasta ja urheudesta taidokkaasti. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita. Visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa hienon kuvauksensa, lavastuksensa, puvustuksensa ja värimaailmansa kera. David Loweryn ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus vaatisivat kuitenkin hiomista, eikä The Green Knight millään yllä herran edellisen A24-teoksen, A Ghost Storyn (2017) tasolle. Kyseessä on silti oikein mainio filmi, josta varsinkin taiteellisempien elokuvien ystävät tulevat innostumaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Green Knight, 2021, A24, Sailor Bear, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Wild Atlantic Pictures, Ley Line Entertainment

Arvostelu: The Killing of a Sacred Deer (2017)

THE KILLING OF A SACRED DEER (2017)

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Barry Keoghan, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic, Bill Camp ja Alicia Silverstone
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

The Killing of a Sacred Deer on niitä elokuvia, jotka löysin selatessani tulevia ensi-iltoja. Se herätti välittömästi huomioni näyttelijöidensä ansiosta ja kun huomasin, että sen oli ohjannut Yorgos Lanthimos, eli The Lobsterin (2015) ohjaaja, ajattelin, että kyseessä voisi olla jotain todella erikoista. Halusin siis tietysti mennä katsomaan sen. Kiinnostustani kasvatti voimakkaasti se, kun luin, että filmiä tähdittävä Colin Farrell oli sanonut haastattelussa, että käsikirjoituksen lukeminen sai hänet voimaan pahoin. Suurella mielenkiinnolla lähdinkin katsomaan The Killing of a Sacred Deeriä sen lehdistönäytökseen (tosin vasta viimeiseen niistä), jotta tietäisin, millainen elokuva on kyseessä. Ja jösses, millaisesta elokuvasta onkaan kyse!

Erikoinen nuorimies Martin alkaa voimakkaasti häiritsemään sydäntautilääkäri Stevenin perhettä.

Elokuvan pääroolissa Steveninä nähdään tosiaan Colin Farrell, joka näytteli The Lobsterinkin pääosassa. Tässä hän osoittaa, että Farrell-Lanthimos -yhdistelmä todella toimii ja saa katsojan haluamaan lisää teoksia kaksikolta. The Lobsterin tavoin myös The Killing of a Sacred Deerissä näytteleminen on hieman tönkköä, mutta se on tarkoituksellisesti tehty niin, jolloin outo elottomuus muuttuu hienoksi tyyliksi. Farrell hoitaa tällaisen esiintymisen parhaiten elokuvassa ja hän tuo taidokkaasti esille, kuinka äärimmäisen vaikea tilanne vaikuttaa Steveniin. Parissa kohtaa Farrell on jopa aivan mahtava, kun hän pääsee todella heittäytymään.
     Stevenin perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Anna (Nicole Kidman), sekä heidän tyttärensä Kim (Raffey Cassidy) ja poikansa Bob (Sunny Suljic). Kidman ei ole mielestäni kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta tänä vuonna hän on onnistunut yllättävän hyvin; The Beguiledissa (2017) hän oli oikein mainio ja niin hän on myös tässä. Kidman ja Farrell näyttelivät yhdessä myös siinä filmissä, joten ehkä he tarvitsevat toisiaan, jotta Kidman pääsee näyttämään taitonsa. Cassidylta ja Suljicilta "tönkkö" näytteleminen ei paikoitellen ihan täysin luonnistu, etenkään Suljicilta, joka on todella nuori. Cassidylla on kuitenkin selkeitä hyviä hetkiä ja hänen Kim-hahmolleen on annettu paljon enemmän tekemistä kuin Bobille.
     Kummallisen Martinin roolissa nähdään Dunkirkistä (2017) tuttu Barry Keoghan. On hassua, että ennen tätä vuotta en ollut kuullutkaan Keoghanista ja yhtäkkiä näen hänet samana vuonna kahdessa elokuvassa, jotka nousevat vuoden parhaimmistoon. Tässä Keoghan on kuitenkin parempi kuin Dunkirkissä, sillä siinä hän jäi monen muun asian varjoon, kun taas tässä hän pääsee todella selkeästi esille. Keoghan on erinomainen valinta oudoksi Martiniksi kaikin puolin. Hänen puheensa on hieman erikoista ja välillä oudon lapsellista. Eleidensä puolesta Martin vaikuttaa vähän väliä siltä, että hänellä olisi epämukava olla, jolloin hänen täytyy liikkua paljon löytääkseen mukavan asennon. Yhteisissä kohtauksissaan Farrellin kanssa Keoghan ei todellakaan jää varjoon, vaan he ovat kummatkin erittäin mainioita.
     Elokuvassa nähdään myös Bill Camp Stevenin työkaveri Matthew'na ja Batman & Robinista (1997) tuttu Alicia Silverstone todella pienessä roolissa Martinin äitinä.

The Killing of a Sacred Deer muistuttaa hyvin paljon The Lobsteria. Sen lisäksi, että näytteleminen on hieman elotonta, eivätkä ihmisten liikkeet ole paikoitellen lainkaan luontevia, ovat repliikit todella kummallisia. Elokuvassa puhutaan todella erikoisia asioita täysin pokkana kuin sellaiset keskustelut olisivat täysin normaaleja. Yhdessä kohtaa Bob esimerkiksi kysyy Martinilta, voisiko tämä näyttää hänelle kainalokarvansa, joka ei lainkaan kyseenalaista pyyntöä, vaan nostaa vain paitaansa ja esittelee kainaloaan pojalle. Tai eräässä kohtauksessa Martinilta ja Annalta kysytään, mitä heidän lapsilleen kuuluu ja he vastaavat, että Bob haluaisi soittaa pianoa ja Kimin kuukautiset ovat vihdoin alkaneet. Molemmat ovat tietty täysin normaaleja asioita, mutta se miten asiat sanotaan, on todella erikoista ja hieman vaivaannuttavaa. Toisen lapsen tieto on paljon yksityisempi asia, mutta se kerrotaan täysin samalla tavalla. Elokuvan tarina itsessään ei ole ihan yhtä erikoinen ja outo kuin The Lobsterissa, mutta mukaan mahtuu silti paljon kummallisuuksia, jotka saavat katsojan ihmettelemään, mitä he alkoivat juuri katsomaan? Ihan oikeasti, ensimmäinen asia, mitä sanoin elokuvan päätyttyä oli: "Mitä helvettiä minä juuri katsoin?"

Elokuvassa on todella voimakas tunnelma, jolloin on ihme, jos joku katsojista ei kokisi oloaan epämiellyttäväksi kertaakaan sen aikana. Filmi on paikoitellen erittäin kieroutunut ja jopa niin sairas, etten yhtään ihmettele, jos Colin Farrell oikeasti voi pahoin käsikirjoitusta lukiessaan. Elokuvalla on munaa luoda hetkiä, jotka ovat todella kipeitä ja se vain heittää ne katsojille, joille voi tuottaa vaikeuksia käsitellä näkemäänsä. Aivan varmasti tulee olemaan niitä, jotka inhoavat leffaa sen takia, miten kuvottavia juttuja se sisältää, mutta uskon, että monet minun lisäkseni arvostavat teoksen rohkeutta ja voimakkuutta. Elokuva sisältääkin todella voimakkaan upeita hetkiä, jotka saivat minut herkistymään. Jo sen ENSIMMÄINEN kuva oli niin voimakkaasti toteutettu, että aloin melkein itkemään. Ja minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, enkä muutenkaan. Niin tajuttoman voimakas aloitus filmillä oli! Muutamassa kohtaa kerronta hieman laahaa, mutta se ei loppujen lopuksi jää mieleen, sillä elokuva herättää niin paljon muita ajatuksia. Leffa voisi helposti olla sellaista väkisin väännettyä tekotaidetta, jota inhoan, mutta siitä on onnistuttu luomaan oikeasti hieno, erinomainen, loistava, kiero, hämmästyttävä ja sairas taideteos. The Killing of a Sacred Deer on niin väärällä tavalla oikein ja niin oikealla tavalla väärin, että se nousee selvästi vuoden parhaimmistoon ja todellakin suosittelen katsomaan sen!

Jos se ei tullut jo The Lobsterin aikana selväksi, niin nyt se on varmaa: ohjaaja Yorgos Lanthimoksen päässä on jotain todella isosti vialla. En millään usko, että täysin tervejärkinen henkilö pystyisi luomaan jotain tällaista. Lanthimos siinä kuitenkin onnistuu ja osoittaa, ettei hänen elokuviaan kannata jättää väliin tulevaisuudessa. The Lobsterin tavoin hän on kirjoittanut tämänkin leffan yhdessä Efthymis Filippoun kanssa. Kaksikko onnistuu todella hyvin ja etenkin heidän kirjoittamansa repliikit ovat aivan mahtavia. Elokuva on kuvattu erittäin tyylitellysti, eikä siinä ole normaaleja kuvia montaa. Useat kuvat on otettu erikoisista kulmista ja niiden sommittelu on hieman kummallista, mutta se vain vahvistaa leffan aiheuttamaa tunnelmaa siitä, että nyt jokin on (hyvällä tavalla) pahasti vialla. Leikkaus on taidokasta, vaikka ihan pientä tiivistämistä olisi voinut tehdä. Äänimaailma on kelvosti toteutettu. Elokuvassa ei kuulla paljoa musiikkia, mutta silloin kun niin tapahtuu, on musiikki todella pahaenteistä ja osuvan ahdistavaa.

Yhteenveto: The Killing of a Sacred Deer on erittäin häiriintynyt, mutta silti erinomainen elokuva, joka nousee yllättäen vuoden parhaimmistoon! Ohjaaja Yorgos Lanthimos on saanut aikaan jotain todella erityistä ja aika sairasta, jonka voimakkuutta on vaikea olla ihailematta. Jo aloituskuva on aivan mielettömän upea! Kokonaisuudesta löytyy kyllä pienesti laahavat hetkensä, mutta pääasiassa elokuva on loistavan onnistunut ja uskaltaa näyttää erikoisia asioita noin vain. "Tönkkö" näytteleminen ja oudot repliikit muuttuvat täysin luonteviksi erittäin hyvien näyttelijöiden ansiosta. Colin Farrell sopii täydellisesti Lanthimoksen filmeihin, eikä Nicole Kidmankaan ole kehno. Barry Keoghan osoittaa, että hänestä voisi vielä tulla jotain isompaa. Filmin tunnelma on mahtavasti luotu jo pelkästään kuvauksella ja musiikilla. Elokuva herättää paljon ajatuksia ja hämmennystä siitä, mitä tuli juuri nähtyä. Suosittelen katsomaan The Killing of a Sacred Deerin, sillä se yllätti minut täysin upeudellaan. Jos piditte The Lobsterin kummallisesta tyylistä, niin tämä toimii myös. En usko, että kovin moni näkee tätä filmiä, sillä en usko monen edes tietävän tästä, mutta toivon todella, että edes joku kiinnostuisi arvosteluni takia The Killing of a Sacred Deeristä ja kävisi katsomassa sen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Killing of a Sacred Deer, 2017, Element Pictures, A24, Film4

Arvostelu: Dunkirk (2017)

DUNKIRK (2017)

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Fionn Whitehead, Mark Rylance, Tom Hardy, Jack Lowden, Barry Keoghan, Tom Glynn-Carney, Aneurin Barnard, Cillian Murphy, Harry Styles ja Kenneth Branagh
Genre: sota, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Dunkirk on tositapahtumiin perustuva sotaelokuva, joka kertoo vuonna 1940 käydystä Ranskassa sijaitsevan Dunkerquen taistelusta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Filmin työstäminen alkoi jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun leffan ohjaaja Christopher Nolan oli vaimonsa kanssa käymässä Dunkerquessa ja innostui kirjoittamaan tarinan taistelun pohjalta. Elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin kuitenkin vasta muutama vuosi sitten ja kuvaukset alkoivat keväällä 2016. Nyt Dunkirk on vihdoin saamassa ensi-iltansa ja pakko sanoa, etten yhtään malttanut odottaa sen näkemistä! Jos olette lukeneet arvosteluni Inceptionille (2010) tai tunnette minut, niin tiedätte, että Christopher Nolan on lempiohjaajani, eikä hän ole Batman Beginsin (2005) jälkeen tehnyt ainuttakaan elokuvaa, joka olisi heikompi kuin "mestariteos". Siitä asti kun hänen viimeisin teoksensa, Interstellar (2014) ilmestyi, olen odottanut uutta Nolan-elokuvaa ja olin todella hämilläni, kun uutisia ei tuntunut kuuluvan hänen töistään. Kun kuulin, että hän tekee tällä kertaa sotaelokuvaa, en aluksi innostunut ideasta, sillä se ei todellakaan kuulu lajityyppinä suosikkeihini. Uskoin kuitenkin, että hän saisi tehtyä siitä erittäin vaikuttavan kokemuksen. Mainokset herättivät kunnolla mielenkiintoni ja huomatessani, että Dunkirkin lehdistönäytökseen oli enää muutamia viikkoja, innostukseni nousi huomattavasti. Tämä kuuluu listaani niistä leffoista, joita odotan eniten tältä vuodelta, joten olin äärimmäisen täpinöissäni, kun menin katsomaan elokuvaa - varsinkin kun näytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa!

Liittoutuneet sotilaat ovat jääneet saarroksiin Dunkerquen rannalle, eivätkä pääse pakoon piirittävien saksalaisten takia. Uhkarohkeat brittiveneilijät lähtevät vaaralliselle matkalle tuodakseen nuoret sotilaat takaisin kotiin.

Dunkirkissä ei varsinaisesti ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan usean henkilön tarinaa äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Elokuva on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat aallonmurtaja, meri ja ilma. Nämä osat eivät kuitenkaan tapahdu peräkkäin, vaan ne tapahtuvat lomittain, vaikka eivät tapahtuisikaan todellisuudessa samaan aikaan. Aallonmurtajalla eli Dunkerquen rannalla nuoret brittisotilaat yrittävät mahtua mukaan sotalaivoihin, jotka matkaavat takaisin Isoon-Britanniaan. Rannalla seurataan pääasiassa Fionn Whiteheadin näyttelemää hiljaista nuorukaista, joka yrittää löytää keinon pelastuakseen. Hänen mukaansa tarttuvat myös Aneurin Barnardin ja One Direction -tähti Harry Stylesin näyttelemät sotilaat, jotka yhtä lailla haluavat päästä pois taistelusta. Samalla laiturilla ohjeita yrittää jakaa näyttelijäohjaaja Kenneth Branaghin esittämä komentaja Bolton. Merellä taas nähdään, kuinka Moonstone-veneellä seilaava herra Dawson (Bridge of Spiesista, 2015, Oscarin voittanut Mark Rylance), tämän poika Peter (Tom Glynn-Carney) ja heidän mukanaan kulkeva nuori George (Barry Keoghan) pyrkivät Dunkerqueen, kokiessaan vastuuta pelastaa taistelijat rannalta. Kolmikko löytää matkansa varrella neljässä aiemmassa Nolan-leffassa (The Dark Knight -trilogia, 2005-2012 ja Inception) esiintyneen Cillian Murphyn näyttelemän pelokkaan sotilaan. Ilmassa Tom Hardyn - joka esiintyi Nolanin elokuvissa Inception ja The Dark Knight Rises (2012) - ja Jack Lowdenin näyttelemät lentäjät Farrier ja Collins yrittävät ampua alas saksalaiskoneita ja turvata näin brittiläisten kotiinpääsyn. Elokuvassa kuullaan myös erään tutun näyttelijän ääni, joka on esiintynyt monessa aiemmassa Nolan-filmissä... Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti (jopa laulaja Styles, jonka mukanaoloa kritisoitiin etukäteen - vaikka hänellä ei olekaan paljoa tekemistä), mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin muistettavia tai persoonallisia. Jokaiselle on luotu hieman jotain luonnetta, mutta yleisesti he ovat vain pieniä nappuloita isommassa pelissä. Parhaiten esille pääsevät Whiteheadin vähäpuheinen sotilas ja Moonstonella seilaava kolmikko. Paikoitellen katselukokemusta häiritsee se, että hahmot tuntuvat tyhjiltä, mutta se ei erityisemmin haittaa, kun muuten teos on niin vaikuttava.

Tässä on nimittäin kyseessä elämyksestä, joka järisyttää katsojiaan koko kestonsa ajan ja naulaa heidät kiinni istuimiinsa, jolloin filmi imaisee repäisten mukaansa. Dunkirk on hypnoottinen kokemus alusta loppuun asti. Heti alussa pääsee kokemaan sodan tuntua ja uhkaavaa ilmapiiriä, joka ei vain tunnu hellittävän. Ajattelin että leffan aloituksesta on vain haluttu saada vaikuttava kokemus, mutta elokuva onkin sitä koko ajan. Teos on niin järisyttävän hieno, että välillä tajuaa jähmettyneensä tuijottamaan ruutua, toivoen, ettei piinaava tunnelma koskaan lopu. Filmi onkin yllättävän piinaava, ottaen huomioon, ettei kyseessä edes ole kunnon sotaelokuva. Muutamia toiminta- ja tulituskohtauksia on mukana, mutta ne ovat leffassa lähinnä lisätäkseen uhkaavuutta. Vastapuolen sotilaita ei edes näytetä elokuvassa, mutta silti heidän tuottama vaaransa on läsnä ensiminuuteista alkaen. Katsojana kannustaa kaiken aikaa nuoria sotilaita selviytymään tilanteista, joihin suurin osa nuorukaisista ei selvästi edes kuulu. Elokuva on täynnä jännittäviä hetkiä, oli kyseessä sitten rannalla tapahtuvat kohdat, kun sotilaat yrittävät epätoivoisesti luoda itselleen uskoa, että he pääsisivät pakoon ilmassa kierteleviltä saksalaiskoneilta tai ilmassa nähtävät lentelyt, kun kaksi urhoollista sankaria ampuvat viholliskoneita. Jopa veneessä tapahtuvat kohtaukset pitävät jännityksessä, kun koskaan ei voi tietää, milloin jälleen tapahtuu jotain. Venekohtauksiin on myös tuotu eniten henkilödraamaa mukaan, mikä kiehtoo katsojaa. Mikään elokuvassa ei tunnu turhalta, vaan kaikella on selvä tarkoitus.

Ohjaaja Christopher Nolan on nero. Ihan oikeasti nero. Vaikka hän ei ole ihan täysin osunut maalitaulunsa keskelle, on osuma kuitenkin nähtävissä täyskympin vieressä. Ennen Dunkirkin näkemistä jännitin, miten Nolan saisi tuotua tyylinsä mukaan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, johon ei noin vain voi tuoda mukaan erikoisia juonenkäänteitä. Voisiko hän saada sotaelokuvasta itsensä näköisen? Kyllä vaan voi. Nolan on saanut luotua huikean upean tunnelman, joka ei päästä irti katsojastaan. Hän on myös saanut kirjoitettua erinomaisen tekstin, jossa hän on saanut tarinan eri osat kulkemaan oivallisesti eri tasoilla. Leffaan on ujutettu pieniä vihjeitä siitä, missä järjestyksessä nämä osiot oikeasti tapahtuvat ja niiden huomaaminen on osa katselukokemuksen nautintoa. On myös aivan mahtavaa, kuinka vähän repliikkejä hän on kirjoittanut mukaan. Leffassa ei todellakaan turhia höpistä. Muutenkaan mukana ei ole ylimääräisiä juttuja. Aiempiin Nolan-leffoihin verrattuna Dunkirk on todella lyhyt alle kahden tunnin kestollaan, mutta se ei haittaa ja koko homma istuu juuri sopivasti filmin pituuteen. Vain viimeiset kaksi tai kolme minuuttia eivät täysin pääse tunteillaan samalle tasolle ja ne tuntuvat hieman antiklimaattisilta, mutta muuten teos huokuu upeuttaan.

Teknisesti (yhtä heikohkoa äänityskohtaa lukuunottamatta) Dunkirk on täydellinen. Elämystunnetta korostaa se, että kyseessä on visuaalisesti aivan törkeän hienon näköinen elokuva. Kuvaus on niin vaikuttavaa ja tasaista, että on ihme, jos se ei voita palkintoja. Varsinkin laajat kuvat Dunkerquen rannasta luovat lisää huikeaa tunnelmaa. Lentokohtaukset ovat myös täydellisesti kuvattuja ja on pakko huomauttaa, etteivät lentokoneet ole tietokoneella tehtyjä, vaan ne ovat aitoja tai pienoimalleja! Leikkaus on myös todella hyvää. Äänimaailma filmissä on aivan mielettömän hienoa. Räjähdykset sun muut kuulostavat tietty mahtavilta, mutta tarkoitan lähinnä läpi elokuvan kuultavaa huminaa ja pauhua, jotka lisäävät mestarillisesti luotua tunnetta entisestään. Äänitehosteet on täydellisesti yhdistetty Nolanin vakiosäveltäjä Hans Zimmerin musiikkeihin. Mukana ei ole yhtä huikeita melodioita kuin muissa Nolan/Zimmer -yhteistöissä, eivätkä musiikit jää mieleen, mutta elokuvaan ne sopivat juuri oikein. Musiikissa on hyödynnetty loistavasti mm. sydämenlyöntejä ja kellon tikitystä.

Yhteenveto: Dunkirk on piinaavan hypnoottinen jännitysnäytelmä. Kyseessä on yksi hienoimmista sotateoksista, joka pitää katsojan tiukasti otteessaan alusta loppuun. Ainoat negatiiviset sanottavat teoksesta on, että hahmoilla ei tunnu olevan kunnollista sisältöä ja ihan viimeiset minuutit ovat pienesti antiklimaattiset. Muuten filmi on aivan mielettömän hieno. Christopher Nolan on saanut aikaan todellista taidetta, joka on tunnelmaltaan huikea, visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja äänimaailmaltaan katsojaa järisyttävä kokemus. Tarinan kolme osaa on saatu kulkemaan taidokkaasti samaan aikaan, vaikka ne tapahtuvatkin eri aikoihin. Nolanin elokuville tyypillisiä juonenkäänteitä ei ole luvassa, mutta ohjaajan tyyli on silti vahvasti läsnä. Dunkirk on teknisesti ällistyttävä taidonnäyte ja on ihme, jos elokuva ei ole edes ehdolla useista palkinnoista. Suosittelen katsomaan elokuvan, sillä se on selvästi yksi vuoden parhaista; mielestäni tähän mennessä jopa vuoden paras filmi! Näin mahtipontista kokemusta ei ole vähään aikaan tullut koettua teattereissa ja siellä se kuuluukin nähdä. K16-ikärajaa en täysin ymmärrä, sillä mukana ei erityisemmin ole verta sun muuta, mutta ei leffa silti lapsille sovi. Näin niitä elokuvia kuuluu tehdä, ainakin sen puolesta miltä niiden pitäisi näyttää ja kuulostaa!

Kirjoittanut: Joonatan, 17.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Dunkirk, 2017, Warner Bros. Pictures, Syncopy, Dombey Street Productions, Kaap Holland Film, Canal+, Ciné+, StudioCanal, RatPac-Dune Entertainment