Arvostelu: Bugonia (2025)

BUGONIA

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Aidan Delbis, Stavros Halkias ja Alicia Silverstone

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Bugonia on uudelleenfilmatisointi eteläkorealaisesta elokuvasta Save the Green Planet! (지구를 지켜라!) vuodelta 2003. Vionna 2020 elokuvan ohjaaja Jang Joon-hwan ilmoitti työstävänsä leffasta englanninkielistä versiota, mutta vuonna 2024 Yorgos Lanthimos korvasi hänet ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja nyt Bugonia on saapunut Suomenkin elokuvateattereihin. Itse en ole nähnyt alkuperäistä eteläkorealaista leffaa, mutta kiinnostuin tästä uudesta versiosta heti, kun kuulin sen veikeästä premissistä. Korkein odotuksin kävin katsomassa Bugonian heti sen ensi-iltaviikonloppuna. 

Salaliittoteorioihin hurahtaneet Teddy ja Don sieppaavat lääkefirman johtajan Michelle Fullerin, ollessaan vakuuttuneita siitä, että hän on oikeasti ihmiseksi naamioitunut avaruusolento.

Jesse Plemons näyttelee Teddy Gatzia, ikävän tragedian läpikäynyttä miestä, joka on hurahtanut salaliittoteorioihin avaruusolioista, andromedalaisista, jotka ovat naamioituneet ihmisiksi ja soluttautuneet Maan tärkeisiin asemiin, aikeenaan tuhota ihmiskunta. Hän on saanut vakuutettua myös hieman vajaaälyisen, mutta ihan hyväsydämisen serkkunsa Donin (Aidan Delbis) ja yhdessä he päättävät pistää lopun näiden andromedalaisten suunnitelmille. Plemons vakuuttaa roolissaan suuresti, saaden katsojan kokemaan ristiriitaisia tunteita hänen hahmoaan kohtaan. Toisaalta Teddyä säälii, sillä hänen menneisyytensä liittyy ikävää tragediaa, mikä vaikuttaisi sekoittaneen hänen päänsä, mutta samalla hahmo osaa olla myös aika hyytävä, uskoessaan täysillä alienteoriaansa. Delbis on mainio tämän hieman vässykkänä serkkuna, joka ei ole ihan niin täysillä mukana hommassa kuin Teddy.

     Teddyn ja Donin kohteeksi joutuu ohjaaja Yorgos Lanthimosin luottonäyttelijän, Emma Stonen esittämä Michelle Fuller, lääkeyhtiö Auxolithin johtaja, josta Teddy on varma, että nainen on oikeasti yksi andromedalaisista ihmis-valeasussa. Stone on tuttuun tapaansa erinomainen. Hän tulkitsee hienosti hahmonsa eri tuntemuksia, kun tämä herää Teddyn ja Donin kellarista sidottuna ja pää ajeltuna (koska Teddyn mukaan andromedalaiset käyttävät hiuksiaan kommunikoidakseen emoaluksensa kanssa). Michelle panikoi, mutta hän on myös fiksu tyyppi, joka osaa rauhoittua, laskelmoida ja yrittää kääntää tilannetta edukseen.

En ole tosiaan nähnyt alkuperäistä Save the Green Planet! -elokuvaa, joten en osaa verrata Bugoniaa siihen. Omana teoksenaan Bugonia on kuitenkin aivan mahtava mustan huumorin satiiri-trilleri, joka palautti uskoni Yorgos Lanthimosiin, miehen edellisen leffan, Kinds of Kindnessin (2024) oltua itselleni aikamoinen pettymys ja leffa, joka katosi mielestäni pian sen päättymisen jälkeen. Bugonia on kuitenkin tapaus, joka tarjoaa pureskeltavaa vielä useammaksi päiväksi. Jo elokuvan tarina on aivan mahtava, sekä osuvan ajankohtainen, eri salaliittoteorioiden noustessa todellisuudessakin koko ajan suositummaksi. Osa ei usko, että Kuussa on käyty, toiset taas vannovat Maan olevan lättänä kuin pannukakku. Jotkut taas ovat Teddyn tapaan täysin vakuuttuneita siitä, että maailmaamme johtavat avaruusolennot, jotka käyttävät ihmisiä vain pelinappuloinaan ja kieroina kokeinaan. 

Tästä onkin saatu aikaiseksi aikamoinen jännitysnäytelmä, kun Teddy ja Don nappaavat Michellen ja vievät tämän talonsa kellariin. Jännite pysyy tehokkaasti yllä, vaikka sekaan mahtuu myös paljon synkkää huumoria, sekä varsin absurdejakin juttuja. Parasta on, ettei tilanne ole mustavalkoisen yksiselitteinen. Aluksi sitä ajattelee, että tämä mieskaksikko on simppelisti pöpejä päästään ja Michellen puolesta jännittää. Mutta kun Michellen tekoja lääkeyhtiössä aletaan kaivamaan esille, käy nopeasti selväksi, ettei nainen ole mikään puhdas pulmunen. Salaliittoteoreetikkojakin alkaa ymmärtämään, sillä toisinaan Teddyn juttuja kuunnellessa katsojan päässä käy ajatus, että mitä jos Michelle onkin ihan oikeasti avaruusolio? Tapahtumaketjun eskaloituminen on herkullista seurattavaa, etenkin kun siitä löytyy niin paljon kerroksia. Huipennus on kaiken odotuksen arvoinen, jääden kummittelemaan katsojansa päässä vielä pitkäksi aikaa.

Yorgos Lanthimosin ohjaus on todella väkevää ja hän pyörittelee pakettia taidokkaasti, hyppien jännityksestä huumoriin ja absurdeista jutuista lähes kauhumaisiin kuvioihin. Will Tracyn työstämä käsikirjoitus on jo erittäin vahva useiden tasojensa ansiosta. Bugonia on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus toimivaa ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jerskin Fendrixin säveltämät musiikit tunnelmoivat erinomaisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bugonia, 2025, Focus Features, Fremantle, Element Pictures, Square Peg, CJ ENM, Pith Quest Films, Fruit Tree

Arvostelu: Kinds of Kindness (2024)

KINDS OF KINDNESS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie, Joe Alwyn, Hunter Schafer, Merah Benoit ja Yorgos Stefanakos

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Kinds of Kindness on ohjaaja-käsikirjoittaja Yorgos Lanthimosin uusi elokuva. Lanthimos ryhtyi työstämään elokuvaa heti, kun oli saanut edellisen elokuvansa, Poor Thingsin (2023) kuvattua. Hän kynäili elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Efthimis Filippoun kanssa ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Elokuvan työnimi oli aluksi "R.M.F." ja sitten "And", kunnes elokuva sai lopullisen nimensä ja nyt Kinds of Kindness saapuu Suomen elokuvateattereihin, jo alle puoli vuotta Poor Thingsin jälkeen. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Lanthimosin elokuvista, joten innostuin, kun kuulin, että hänen seuraava teoksensa ilmestyisi pian fantastisen Poor Thingsin perään. Kinds of Kindnessin traileri ei saanut minua erityisemmin innostumaan, mutta kävin silti katsomassa elokuvan uteliain mielin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kolmiosainen antologia miehestä, jota kontrolloi hänen työnsä, poliisista, jota kontrolloi hänen kotielämänsä ja naisesta, jota kontrolloi hänen uskontonsa.

Kinds of Kindnessissa nähdään Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie ja Joe Alwyn kolmessa eri roolissa, elokuvan kolmessa eri tarinassa - "R.M.F.:n kuolema", "R.M.F. lentää" ja "R.M.F. syö voileivän". Lisäksi viimeisessä tarinassa esiintyy myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa Plemons näyttelee pääroolia, kun taas Poor Thingsiä tähdittänyt ja siitä parhaan naispääosan Oscar-palkinnonkin voittanut Stone nousee elokuvan edetessä yhä isommin valokeilaan ja toimii viimeisen tarinan päähahmona. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, jokaisen kanavoiden toki Lanthimosille ominaista jäykkää ja epäluonnollista tyyliä. Plemons ja Stone vakuuttavat päärooleissa, mutta erityisesti Poor Thingsissäkin nähty Dafoe on aivan huikea ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa.

Poor Things on edelleen suosikkini tämän vuoden elokuvista. Kyllä, lasken sen tämän vuoden elokuvaksi, sillä ennakkonäytöksistä huolimatta elokuvan virallinen Suomen ensi-ilta oli vasta tammikuussa 2024. Olin pitänyt Lanthimosin aiemmistakin elokuvista, mutta Poor Things löi minut täysin ällikällä ja oli kyse sitten ohjauksesta, käsikirjoituksesta, näyttelijätöistä, kuvauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta, tehosteista tai musiikista, elokuva oli aivan huippuluokkaa jokaisella osa-alueella. Kuten hieman pelkäsin, ei Kinds of Kindness millään yllä samalle tasolle ja vaikka kyseessä on omilla meriiteillään oikein hyvä filmi, erinomaisen Poor Thingsin jälkeen tämä Lanthimosin uutuus tuntuu väkisinkin pettymykseltä.

Kinds of Kindnessin sisällöstä ei ole etukäteen juuri liikkunut tietoa ja traileritkin jättivät tarinan mysteerin varaan. Siksi halusin pitää juonikuvauksen mahdollisimman epämääräisenä. Kyseessä on tosiaan antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, jotka sidotaan erään R.M.F. -hahmon kautta yhteen. Lisäksi tarinoita yhdistää teema kontrollista, mitä käsitellään niin työpaikan, kodin ja parisuhteen kuin uskonnon kautta. Jokainen tarina on Lanthimosin tyylille ominaisesti edes jollain tapaa vinksahtanut - kuin kiero fantasiaversio tosimaailmasta. Elokuva ei pahemmin väännä juttujaan rautalangasta ja se jättääkin katsojan pohdiskelemaan ja pureskelemaan näkemäänsä pidemmäksi aikaa, ennen kuin on edes valmis sanomaan, pitikö näkemästään vai ei.

Oma päällimmäinen tunteeni Kinds of Kindnessin päätyttyä oli tosiaan pettymys. Elokuva ei onnistunut juuri missään kohtaa säväyttämään, vaan sen aikana leffa tuntui pikemminkin välityöltä Poor Thingsin ja Lanthimosin seuraavan, huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuulostavan elokuvan välissä. Elokuvan kolme tarinaa ovat kaikki mainioita, mutta jokainen niistä on myös turhan pitkä ja yhdessä ne venyttävät leffan keston liki kolmituntiseksi. Sekaan mahtuu vekkulia heittäytymistä, aimo annos absurdiutta, synkkää huumoria, yllätyksellisiä raakuuksia ja seksikohtauksia, sekä muuta, mitä Lanthimosin leffalta voi jo odottaa. Hyvien näyttelijäsuoritusten, yksittäisten huippuhetkien ja elokuvan läpi kantavan vahvan kontrolliteeman myötä Kinds of Kindness on varsin mainio teos, mutta omissa kirjoissani se jää Lanthimosin filmografian häntäpäähän.

Teknisiltä ansioiltaan Kinds of Kindness on oikein kelvollinen, mutta etenkin tällä saralla elokuva tuntuu auttamattoman vaisulta Poor Thingsiin verrattuna. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja maskeeraukset äityvät ajoittain verisiksi. Mikään osa-alue teknisellä puolella ei kuitenkaan juuri tee vaikutusta ja koin säveltäjä Jerskin Fendrixin pianonpimputtelut lähinnä häiritsevinä. Sen sijaan heti alussa soiva Eurythmicsin kappale Sweet Dreams (Are Made of This) istuu elokuvaan täydellisesti ja jo sen sanoituksesta voi poimia leffan teeman.

Some of them want to use you. Some of them want to get used by you.

Some of them want to abuse you. Some of them want to be abused.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kinds of Kindness, 2024, Searchlight Pictures, Film4, TSG Entertainment, Element Pictures

Arvostelu: Poor Things (2023)

POOR THINGS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Emma Stone, Mark Ruffalo, Willem Dafoe, Ramy Youssef, Vicki Pepperdine, Jerrod Carmichael, Hanna Schygulla, Kathryn Hunter, Suzy Bemba, Margaret Qualley ja Christopher Abbott 

Genre: komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Poor Things perustuu Alasdair Grayn samannimiseen kirjaan vuodelta 1992. Yli viisitoista vuotta myöhemmin kreikkalainen elokuvantekijä Yorgos Lanthimos innostui kirjasta valtavasti ja tapasi Grayn puhuakseen tämän kanssa mahdollisesta elokuvasovituksesta. Gray suostui ja elokuvan suunnittelu käynnistyi. Lanthimos päätyi kuitenkin muihin projekteihin, mutta Poor Things pysyi hänen mielessään kaiken aikaa. Tehdessään elokuvaansa The Favouritea (2018), hän keskusteli näyttelijä Emma Stonen kanssa Grayn kirjasta ja Stone innostui ideasta. Kun The Favourite voitti palkintoja ja menestyi hyvin, Lanthimos koki vihdoin pystyvänsä tekemään kirjasta sen ansaitseman adaptaation. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Poor Things sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja itse odotin sen näkemistä innolla. Olin pitänyt todella paljon Lanthamosin edellisistä englanninkielisistä elokuvista, The Lobsterista (2015), The Killing of a Sacred Deeristä (2017) ja The Favouritesta, ja halusin nähdä, mitä hänen kummallinen mielensä seuraavaksi tuottaisi. Olinkin iloinen, kun pääsin näkemään Poor Thingsin ennakkoon jo ennen joulua Finnkinon After Work -näytöksessä.

Erikoisen tiedemiehen, Godwin Baxterin uusin luomus on aikuisen naisen kehon omaava Bella, jonka aivot ovat kuitenkin vauvan tasolla. Kasvaessaan Bella päättää karata ja tutkia maailmaa, sekä itseään.

Jo useamman fantastisen roolisuorituksen tarjonnut Emma Stone tekee kenties parasta työtään Poor Thingsissä. Stone näyttelee Bella Baxteria, tieteellistä koetta, joka on kuin taapero aikuisen naisen kehossa. Stone heittäytyy sellaisella vimmalla roolinsa vietäväksi, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla ja hämmästellä. Hän tulkitsee upeasti hahmoaan, joka esitellään kehitykseltään vauvan tasolla olevana. Aluksi Bella ei osaa puhua tai lukea, hädin tuskin edes kävelläkään. Kaikki eleet, äännähdykset ja muut Stone on omaksunut todella taidokkaasti pieniltä lapsilta ja onkin huvittavaa kuin myös kummallista katsoa, kun aikuiselta naiselta näyttävä Bella sylkee ruoan takaisin lautaselle dramaattisesti, jos ei pidä siitä tai vetää ehdat itkupotkuraivarit lattialla, jos ei saa tahtoaan läpi. Elokuvan edetessä Bella kehittyy ja Stone vain jatkaa vaikutusten tekemistä. Hahmo on heti pidettävä ja Bellan matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään.

     Sivurooleissa taas nähdään muun muassa Willem Dafoe Bellan luoneena tiedemiehenä Godwin "Jumala" Baxterina, Ramy Youssef tämän assistenttina Max McCandlesina ja Vicki Pepperdine tämän kodinhoitajana, rouva Priminä, Mark Ruffalo lakimies Duncan Wedderburnina, sekä Hanna Schygulla, Jerrod Carmichael, Kathryn Hunter ja Suzy Bemba Bellan karkumatkalla kohtaamina vekkuleina persoonina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Sivurooleista kirkkaimmat tähdet ovat vähemmän yllättäen Dafoe, joka on nappivalinta eksentrisen ja epämuodostuneen tiedemiehen rooliin, sekä Ruffalo, joka irrottelee todella hauskasti naistenmiehenä, oltuaan vuosikymmenen jumissa Bruce Bannerin, eli Hulkin roolissa Marvelin elokuvissa.

En ole nähnyt Yorgos Lanthimosin kreikkalaisia elokuvia, ainoastaan hänen englanninkieliset elokuvansa The Lobsterin, The Killing of a Sacred Deerin, The Favouriten ja nyt Poor Thingsin. Vaikka pidin jo kolmesta aiemmasta todella paljon, täytyy minun sanoa, että Poor Things on parasta työtä, mitä olen Lanthimokselta tähän mennessä nähnyt. Kyseessä on aivan fantastinen ja häkellyttävän mielikuvituksellinen aikuisten satuelokuva ja suorastaan hulvattoman hauska mustan huumorin komedia. Elokuvan aikana pääsee nauramaan vähän väliä, oli kyse sitten kierosta huumorintajusta tai absurdiuden tulvasta, joka virtaa läpi leffan. Juuri kun luulit nähneesi kaiken, elokuva vetäisee taas kerran maton jalkojesi alta ja yllättää ratkaisuillaan ja keksinnöillään. Ihan jokaiseen makuun elokuva ei todellakaan sovi, mutta jos olet nauttinut Lanthimoksen aiemmista filmeistä, Poor Things tarjoaa varsinaista herkkua.

Elokuvasta löytyy myös vahva tarina. Klassikkohirviöistä tykkäävänä koin kertomuksen viittaukset Mary Shelleyn Frankensteiniin ilahduttavina, Bellan ollessa hieman vastaavanlainen kokeilu tohtori Baxterilta. Kun Bella lähtee matkalleen, on erittäin kiehtovaa ryhtyä seuraamaan tapahtumia. Bella kokee hurjan kehityskaaren elokuvan aikana ja katsojana pääseekin tutkimaan monenlaisia asioita täysin naiivein silmin. Matkan varrelta löytyy hyvää kummastelua muun muassa naisten roolista yhteiskunnassa, sekä nasevaa satiiria esimerkiksi valtaapitävistä miehistä. Ja seksiä, paljon seksiä. Bellan kasvutarinaan kuuluu seksuaalinen herääminen, eikä tätä puolta piilotella lainkaan. Ihmisluontoa, sekä kaikkien paikkoja yhteiskunnassa pohditaan ja kyseenalaistetaan ansiokkaasti läpi leffan.

Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja kaikessa outoudessaankin sen maailma lumoaa mukaansa täysin. Kohtaus toisensa perään en voinut kuin ihastella steampunk-henkistä maailmaa, joka on luotu upein lavastein ja tehostein. Lavastuksesta löytyy paljon teatterimaisuutta ja välillä näyttäisikin siltä, että elokuva olisi kuvattu teatterin lavalla. En kuitenkaan sano tätä millään lailla negatiivisessa mielessä - tyylikeino nimenomaan luo leffalle niin omaperäisen ilmeen. Värikäs taivas on ajoittain jopa psykedeelinen ilmestys, vain vahvistaen tiettyä aikuisten satumaisuutta. Tämä kaikki avautuu pitkän mustavalkoisen alun jälkeen kuin merkiksi Bellan maailmankuvan laajenemisesta.

Poor Things on muutenkin visuaalisesti ja teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka aluksi saattaakin kestää hetki tottua vähän väliä käytettävään, pyöristävään kalansilmälinssiin. Tällä kuitenkin korostetaan valtavan maailman laajenemista Bellan silmin katsottuna, minkä lisäksi se saa osan kohtauksista näyttämään siltä kuin ne olisi kuvattu ovisilmän läpi, viittauksena Bellan kokemaan valvontaan ja kontrolliin. Erikoistehosteet ovat onnistuneet, etenkin tohtori Baxterin erilaiset eläinyhdistelmät. Baxterin rujo maskeeraus taas on palkinnon arvoinen suoritus. Äänimaailmakin on tasokkaasti rakennettu Jerskin Fendrixin kummia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Poor Things, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Element Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: The Favourite (2018)

THE FAVOURITE

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz, Nicholas Hoult, Joe Alwyn ja Mark Gatiss
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Favourite pohjautuu tositapahtumiin paronittaren ja kreivittären kilpailusta kuningatar Annan suosiosta 1700-luvun alun Iso-Britanniassa. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvun lopulla, kun Deborah Davis alkoi tutkimaan tapahtumia ja työstämään niiden pohjalta käsikirjoitusta. Davis vei tekstinsä tuottaja Ceci Dempseyllä, jota tarina kiehtoi ja hän yritti saada filmille rahoitusta, epäonnistuen kuitenkin yrityksessään. Joitain vuosia myöhemmin tuottaja Ed Guiney sai käsikirjoituksen haltuunsa ja kiinnostui tekemään siitä elokuvan. Samoihin aikoihin Guiney näki ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvan Dogtooth (Κυνόδοντας - 2009) ja pyysi häntä tekemään filmin Davisin käsikirjoituksen pohjalta. Lanthimos kiinnostui ideasta ja hyppäsi projektiin mukaan. Keväällä 2016 kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua ja lopulta The Favourite sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2018, missä se voitti kaksi palkintoa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä, sillä pidän todella paljon Lanthimoksen erikoisesta tyylistä ja pidin hänen edellistä filmiään, The Killing of a Sacred Deeriä (2017) yhtenä ilmetymisvuotensa parhaimpana teoksena. Kiinnostukseni vain lisääntyi, mitä enemmän elokuva keräsi kehuja ja ehdokkuuksia eri gaaloissa, kuten 10 Oscar-ehdokkuutta, 10 BAFTA-ehdokkuutta ja 5 Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti yhden, parhaan naispääosan palkinnon. Kun The Favourite vihdoin saapui Suomeen, menin innoissani katsomaan sen ensi-iltaviikonloppuna ystäväni kanssa.

1700-luvun alussa Britannia on sodassa Ranskaa vastaan, mutta kuningatar Annaa kiinnostaa enemmän huvittelu kuin johtaminen, vaikka maan rahat ovat vähissä. Annalle uskollinen kreivitär Marlborough yrittää pitää kuningattaren aisoissa ja hallinnon pystyssä. Homma vaikeutuu, kun paikalle saapuu kreivittären serkku Abigail, joka alkaa tavoitella kuningattaren suosiota.

Olivia Colman näyttelee kuningatar Annaa, joka on alkanut vanhoina päivinään muuttumaan yhä vain oikukkaammaksi. Kuningatarta ovat alkaneet vaivaamaan sairaudet, mutta luonteensa vuoksi hän ei välillä suostu hoidettavaksi, mutta kiroaa silti, miksei kukaan auta häntä. Hän selvästi hautoo paljon asioita mielessään ja huonoina päivinään purkaa sen törkeästi alamaisiinsa, jotka joutuvat ottamaan huudon vastaan, jotteivät vahingossa vaikkapa menetä päätään. Kuningatar ei enää jaksa kiinnostua maan johtamisesta, vaan järjestää tansseja, ankkakilpailuja sun muuta rahaa vievää hömppää parlamentin kiusaksi. Hahmo on aivan mahtavasti kirjoitettu ja vaikka hän kohtelee muita usein huonosti, katsojana ymmärtää täysin, miksi hänestä on tullut sellainen. Ja ai että Colman on huikea roolissaan! Hän on kuin luotu esittämään tätä äkkipikaista hahmoa ja hän on aivan mieletön kuningattaren kaikkien eri puolien kanssa. Colmanista löytyy arvokkuutta, mutta samalla hän voi myös muuttua säälittäväksi valittajaksi tai inhottavaksi raivoajaksi ja tuntua edelleen samalta hahmolta.
     Kreivitär Sarah Marlboroughina nähdään Rachel Weisz. Marlborough on kuningattaren läheisin alamainen ja vuosien varrella tämä arvo on noussut hänen päähänsä. Kyseessä on paikoitellen aika ilkikurinen henkilö, joka on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen asemansa. Kreivittären tehtävä on pitää huoli, että kuningatar hoitaa myös johtamiseen liittyvät asiat ja kuningattaren sairauden vahvistuessa ja muistin huonotessa kreivitär näkee tässä tietty oivan tilaisuuden vahvistaa asemaansa. Weisz tekee todella hyvän roolisuorituksen ja hänkin onnistuu huokumaan arvokkuutta sekä inhottavuutta.
     Eipä tarinan kolmaskaan osapuoli, Emma Stonen näyttelemä Abigail Hillkään ole yhtään sen puhtoisempi tapaus. Abigail tulee hienosta suvusta, mutta hän on silti päätynyt palvelijaksi. Kuningattaren luokse päästyään Abigail näkee tilaisuutensa tulleen ja alkaa kilpailemaan kuningattaren suosiosta, mikä saattaa tarkoittaa, että kreivitär Marlborough täytyy raivata pois tieltä. Stone on tuttuun tapaansa erinomainen näyttelijä ja osoittaa sen jälleen kerran tässäkin leffassa. Hän osaa todella heittäytyä rooliensa vietäväksi ja sopiikin täydellisesti osaansa.
     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Hoult parlamentin kierona jäsenenä herra Harleyna, Joe Alwyn Abigailiin silmänsä iskevänä paroni Mashamina, sekä Mark Gatiss Sarahin miehenä, kreivi Marlboroughina.

Jos on koskaan aiemmin nähnyt ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvia, tietää jo etukäteen, ettei The Favourite tule olemaan kovin normaali leffa. Tai no, on tämä siinä mielessä normaalimpi elokuva kuin vaikkapa The Lobster, sillä täysin absurdin juonen sijaan kyseessä on tositapahtumiin perustuva historiallinen teos, missä hahmot puhuvat huomattavasti luontevammin. Todella outoa Lanthimoksen tyyliä fanittavalle The Favourite voi tuottaa pienen pettymyksen, kun kyseessä ei olekaan yhtä outo ja erikoinen tapaus kuin ohjaajan aiemmat tuotokset. Tavallista pukudraamaa odottaville tämä taas voi olla jonkinlainen shokki, sillä kyllä tässä outouttakin riittää. Itse en ole mikään historiallisten pukudraamojen ystävä, vaan tarvitsen niihin jonkin oman koukkunsa ja kukapa osaisi tätä koukkua luoda paremmin kuin Lanthimos. Hän onnistuu tuomaan oman vahvan visionsa historialliseenkin filmiin ja todella revittelee tällä kertomuksella. Kuinka pitkälle nämä kaksi naista ovat valmiita menemään voittaakseen kuningattaren suosion? Lanthimos ujuttaa mukaan ison määrän synkkää huumoria ja tarjoaa nokkelia hetkiä, mitkä naurattavat ääneen. Kuningattaren vihanpurkaukset alamaisilleen ovat usein hulvattomia, etenkin kun niissä ei ole mitään järkeä.

Lanthimos tekee myös rohkeita vetoja leffan kanssa, viedessään Abigailin ja kreivitär Marlboroughin kosiskeluyritykset äärimmäisyyksiinsä. Parissa kohtaa mukaan on otettu kuvastoa, mikä aiheuttaa katsojalle epämiellyttävää oloa, vaikka samalla mukana on myös huumoria. Jännitystä kasvatetaan taidokkaasti useassa kohtaa ja vaikka The Favourite onkin hyvin hidastempoinen filmi, menee aika yllättävänkin nopeasti elokuvan parissa. Leffa on paikoitellen kummallisesti rytmitetty, mikä sai minut ihailemaan sitä entistä enemmän. Väärissä käsissä liiallinen kikkailu muuttuu typeräksi sähläämiseksi, mutta Lanthimos onkin oikea heppu tähän hommaan. Lisäksi ihailua tuottaa myös 1700-luvun ajankuvan toteutus. Elokuvan lavasteet ovat ällistyttävän näyttävät ja puvustustiimi on todella pistänyt parastaan uskottavien asujen kanssa. Kaikkein mielenkiintoisinta koko paketissa ovat kuitenkin ne ihmiset niiden asujen sisällä ja etenkin heidän näyttelijänsä. Colman, Weisz ja Stone tarjoavat jokainen Oscarin arvoiset roolisuoritukset ja heidän lahjakkuutensa on yksi isoimmista syistä, miksi filmi toimii näin hienosti.

Fantastisen lavastuksen ja puvustuksen lisäksi kyseessä on muutenkin vaikuttavasti toteutettu elokuva. Leikkaus on tarkkaa ja osuvaa. Kuvauksen kanssa kikkaillaan oikein kunnolla ja vaikka aluksi laajat, reunoilta pyöristyvät kuvat hieman häiritsivät, muuttuivat ne tärkeäksi osaksi elokuvan visuaalista ilmettä, kun niihin tottui. Mukana on todella taidokkaasti otettuja otoksia, joissa kamera liikkuu juuri oikealla tavalla täysin sulavasti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu aina ääniefekteistä erilaisiin klassisiin musiikkeihin asti, jotka tuovat selkeän lisäyksen tunnelmaan. Etenkin yhdessä kohtaa hieman yksitoikkoinen, todella pitkään kestävä musiikki lisää kohtauksen painostavuutta. Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoitus on erinomainen monin tavoin. Tarina on oivaltavasti pistetty kasaan ja hahmojen väliset dialogit ovat aivan mahtavia.

Yhteenveto: The Favourite on jälleen loistava teos Yorgos Lanthimoksella, joka ottaa tositapahtumiin perustuvan pukudraamatarinan ja onnistuu vääntämään sitä täysin omannäköisensä filmin. Lanthimoksen ohjaustyyli on vaikuttavaa ja hän on tuonut mukaan paljon tyylilleen tuttua mustaa huumoria. Hän oikein herkuttelee tarinan absurdisuudella, jolloin katsojan on pakko jälkikäteen tarkistaa, voiko tämä oikeasti olla tositarina? Ihan yhtä kummallisiin sfääreihin ei nousta kuin ohjaajan edellisissä leffoissa ja hahmot puhuvat normaalimmin, mutta Lanthimoksen kädenjälki on silti vahvasti läsnä. Elokuva on hauskasti rytmitetty ja siinä kasvatetaan taidokkaasti jännitettä kaiken aikaa. Visuaalisesti filmi on todella hieno upean lavastuksen, puvustuksen ja veikeän kamerakikkailun ansiosta. Kenties parasta elokuvassa ovat kuitenkin Olivia Colman, Emma Stone ja Rachel Weisz, jotka tekevät huikeat roolisuoritukset. Suosittelen The Favouritea erittäin lämpimästi Lanthimoksen faneille, sekä hieman kummallisista elokuvista pitäville. Leffan erikoisuuden vuoksi on vaikea sanoa, ketkä tulevat rakastumaan siihen ja ketkä tulevat vihaamaan sitä. Veikkaankin Lanthimoksen tavoittelevan juuri tällaisia reaktioita, enkä malta odottaa, mitä hänen outo mielensä seuraavaksi keksii!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Favourite, 2018, Element Pictures, Scarlet Films, Film4, Waypoint Entertainment

Arvostelu: The Killing of a Sacred Deer (2017)

THE KILLING OF A SACRED DEER (2017)

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Barry Keoghan, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic, Bill Camp ja Alicia Silverstone
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

The Killing of a Sacred Deer on niitä elokuvia, jotka löysin selatessani tulevia ensi-iltoja. Se herätti välittömästi huomioni näyttelijöidensä ansiosta ja kun huomasin, että sen oli ohjannut Yorgos Lanthimos, eli The Lobsterin (2015) ohjaaja, ajattelin, että kyseessä voisi olla jotain todella erikoista. Halusin siis tietysti mennä katsomaan sen. Kiinnostustani kasvatti voimakkaasti se, kun luin, että filmiä tähdittävä Colin Farrell oli sanonut haastattelussa, että käsikirjoituksen lukeminen sai hänet voimaan pahoin. Suurella mielenkiinnolla lähdinkin katsomaan The Killing of a Sacred Deeriä sen lehdistönäytökseen (tosin vasta viimeiseen niistä), jotta tietäisin, millainen elokuva on kyseessä. Ja jösses, millaisesta elokuvasta onkaan kyse!

Erikoinen nuorimies Martin alkaa voimakkaasti häiritsemään sydäntautilääkäri Stevenin perhettä.

Elokuvan pääroolissa Steveninä nähdään tosiaan Colin Farrell, joka näytteli The Lobsterinkin pääosassa. Tässä hän osoittaa, että Farrell-Lanthimos -yhdistelmä todella toimii ja saa katsojan haluamaan lisää teoksia kaksikolta. The Lobsterin tavoin myös The Killing of a Sacred Deerissä näytteleminen on hieman tönkköä, mutta se on tarkoituksellisesti tehty niin, jolloin outo elottomuus muuttuu hienoksi tyyliksi. Farrell hoitaa tällaisen esiintymisen parhaiten elokuvassa ja hän tuo taidokkaasti esille, kuinka äärimmäisen vaikea tilanne vaikuttaa Steveniin. Parissa kohtaa Farrell on jopa aivan mahtava, kun hän pääsee todella heittäytymään.
     Stevenin perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Anna (Nicole Kidman), sekä heidän tyttärensä Kim (Raffey Cassidy) ja poikansa Bob (Sunny Suljic). Kidman ei ole mielestäni kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta tänä vuonna hän on onnistunut yllättävän hyvin; The Beguiledissa (2017) hän oli oikein mainio ja niin hän on myös tässä. Kidman ja Farrell näyttelivät yhdessä myös siinä filmissä, joten ehkä he tarvitsevat toisiaan, jotta Kidman pääsee näyttämään taitonsa. Cassidylta ja Suljicilta "tönkkö" näytteleminen ei paikoitellen ihan täysin luonnistu, etenkään Suljicilta, joka on todella nuori. Cassidylla on kuitenkin selkeitä hyviä hetkiä ja hänen Kim-hahmolleen on annettu paljon enemmän tekemistä kuin Bobille.
     Kummallisen Martinin roolissa nähdään Dunkirkistä (2017) tuttu Barry Keoghan. On hassua, että ennen tätä vuotta en ollut kuullutkaan Keoghanista ja yhtäkkiä näen hänet samana vuonna kahdessa elokuvassa, jotka nousevat vuoden parhaimmistoon. Tässä Keoghan on kuitenkin parempi kuin Dunkirkissä, sillä siinä hän jäi monen muun asian varjoon, kun taas tässä hän pääsee todella selkeästi esille. Keoghan on erinomainen valinta oudoksi Martiniksi kaikin puolin. Hänen puheensa on hieman erikoista ja välillä oudon lapsellista. Eleidensä puolesta Martin vaikuttaa vähän väliä siltä, että hänellä olisi epämukava olla, jolloin hänen täytyy liikkua paljon löytääkseen mukavan asennon. Yhteisissä kohtauksissaan Farrellin kanssa Keoghan ei todellakaan jää varjoon, vaan he ovat kummatkin erittäin mainioita.
     Elokuvassa nähdään myös Bill Camp Stevenin työkaveri Matthew'na ja Batman & Robinista (1997) tuttu Alicia Silverstone todella pienessä roolissa Martinin äitinä.

The Killing of a Sacred Deer muistuttaa hyvin paljon The Lobsteria. Sen lisäksi, että näytteleminen on hieman elotonta, eivätkä ihmisten liikkeet ole paikoitellen lainkaan luontevia, ovat repliikit todella kummallisia. Elokuvassa puhutaan todella erikoisia asioita täysin pokkana kuin sellaiset keskustelut olisivat täysin normaaleja. Yhdessä kohtaa Bob esimerkiksi kysyy Martinilta, voisiko tämä näyttää hänelle kainalokarvansa, joka ei lainkaan kyseenalaista pyyntöä, vaan nostaa vain paitaansa ja esittelee kainaloaan pojalle. Tai eräässä kohtauksessa Martinilta ja Annalta kysytään, mitä heidän lapsilleen kuuluu ja he vastaavat, että Bob haluaisi soittaa pianoa ja Kimin kuukautiset ovat vihdoin alkaneet. Molemmat ovat tietty täysin normaaleja asioita, mutta se miten asiat sanotaan, on todella erikoista ja hieman vaivaannuttavaa. Toisen lapsen tieto on paljon yksityisempi asia, mutta se kerrotaan täysin samalla tavalla. Elokuvan tarina itsessään ei ole ihan yhtä erikoinen ja outo kuin The Lobsterissa, mutta mukaan mahtuu silti paljon kummallisuuksia, jotka saavat katsojan ihmettelemään, mitä he alkoivat juuri katsomaan? Ihan oikeasti, ensimmäinen asia, mitä sanoin elokuvan päätyttyä oli: "Mitä helvettiä minä juuri katsoin?"

Elokuvassa on todella voimakas tunnelma, jolloin on ihme, jos joku katsojista ei kokisi oloaan epämiellyttäväksi kertaakaan sen aikana. Filmi on paikoitellen erittäin kieroutunut ja jopa niin sairas, etten yhtään ihmettele, jos Colin Farrell oikeasti voi pahoin käsikirjoitusta lukiessaan. Elokuvalla on munaa luoda hetkiä, jotka ovat todella kipeitä ja se vain heittää ne katsojille, joille voi tuottaa vaikeuksia käsitellä näkemäänsä. Aivan varmasti tulee olemaan niitä, jotka inhoavat leffaa sen takia, miten kuvottavia juttuja se sisältää, mutta uskon, että monet minun lisäkseni arvostavat teoksen rohkeutta ja voimakkuutta. Elokuva sisältääkin todella voimakkaan upeita hetkiä, jotka saivat minut herkistymään. Jo sen ENSIMMÄINEN kuva oli niin voimakkaasti toteutettu, että aloin melkein itkemään. Ja minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, enkä muutenkaan. Niin tajuttoman voimakas aloitus filmillä oli! Muutamassa kohtaa kerronta hieman laahaa, mutta se ei loppujen lopuksi jää mieleen, sillä elokuva herättää niin paljon muita ajatuksia. Leffa voisi helposti olla sellaista väkisin väännettyä tekotaidetta, jota inhoan, mutta siitä on onnistuttu luomaan oikeasti hieno, erinomainen, loistava, kiero, hämmästyttävä ja sairas taideteos. The Killing of a Sacred Deer on niin väärällä tavalla oikein ja niin oikealla tavalla väärin, että se nousee selvästi vuoden parhaimmistoon ja todellakin suosittelen katsomaan sen!

Jos se ei tullut jo The Lobsterin aikana selväksi, niin nyt se on varmaa: ohjaaja Yorgos Lanthimoksen päässä on jotain todella isosti vialla. En millään usko, että täysin tervejärkinen henkilö pystyisi luomaan jotain tällaista. Lanthimos siinä kuitenkin onnistuu ja osoittaa, ettei hänen elokuviaan kannata jättää väliin tulevaisuudessa. The Lobsterin tavoin hän on kirjoittanut tämänkin leffan yhdessä Efthymis Filippoun kanssa. Kaksikko onnistuu todella hyvin ja etenkin heidän kirjoittamansa repliikit ovat aivan mahtavia. Elokuva on kuvattu erittäin tyylitellysti, eikä siinä ole normaaleja kuvia montaa. Useat kuvat on otettu erikoisista kulmista ja niiden sommittelu on hieman kummallista, mutta se vain vahvistaa leffan aiheuttamaa tunnelmaa siitä, että nyt jokin on (hyvällä tavalla) pahasti vialla. Leikkaus on taidokasta, vaikka ihan pientä tiivistämistä olisi voinut tehdä. Äänimaailma on kelvosti toteutettu. Elokuvassa ei kuulla paljoa musiikkia, mutta silloin kun niin tapahtuu, on musiikki todella pahaenteistä ja osuvan ahdistavaa.

Yhteenveto: The Killing of a Sacred Deer on erittäin häiriintynyt, mutta silti erinomainen elokuva, joka nousee yllättäen vuoden parhaimmistoon! Ohjaaja Yorgos Lanthimos on saanut aikaan jotain todella erityistä ja aika sairasta, jonka voimakkuutta on vaikea olla ihailematta. Jo aloituskuva on aivan mielettömän upea! Kokonaisuudesta löytyy kyllä pienesti laahavat hetkensä, mutta pääasiassa elokuva on loistavan onnistunut ja uskaltaa näyttää erikoisia asioita noin vain. "Tönkkö" näytteleminen ja oudot repliikit muuttuvat täysin luonteviksi erittäin hyvien näyttelijöiden ansiosta. Colin Farrell sopii täydellisesti Lanthimoksen filmeihin, eikä Nicole Kidmankaan ole kehno. Barry Keoghan osoittaa, että hänestä voisi vielä tulla jotain isompaa. Filmin tunnelma on mahtavasti luotu jo pelkästään kuvauksella ja musiikilla. Elokuva herättää paljon ajatuksia ja hämmennystä siitä, mitä tuli juuri nähtyä. Suosittelen katsomaan The Killing of a Sacred Deerin, sillä se yllätti minut täysin upeudellaan. Jos piditte The Lobsterin kummallisesta tyylistä, niin tämä toimii myös. En usko, että kovin moni näkee tätä filmiä, sillä en usko monen edes tietävän tästä, mutta toivon todella, että edes joku kiinnostuisi arvosteluni takia The Killing of a Sacred Deeristä ja kävisi katsomassa sen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Killing of a Sacred Deer, 2017, Element Pictures, A24, Film4

Arvostelu: The Lobster (2015)

THE LOBSTER (2015)

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Rachel Weisz, John C. Reilly, Ben Whishaw, Olivia Colman ja Léa Seydoux
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Ainoa mitä tiesin The Lobsterista, kun menin katsomaan sitä, oli sen juonikuvaus ja että siinä olisi pääosassa Colin Farrell. En ollut nähnyt erityisemmin mainoksia siitä, vain yllä olevan julisteen. En usko, että olisin välttämättä koskaan tai ainakaan pitkiin aikoihin nähnyt The Lobsteria, jos en olisi lähtenyt sen lehdistönäytökseen. Juonikuvaus kuulosti niin hölmöltä, että pakkohan se oli vilkaista. Kuvauksen perusteella elokuva olisi aivan mahtava tai järkyttävän huono.

Davidin vaimo jättää hänet, jolloin David viedään hotellille, jossa hänen täytyy löytää itselleen uusi, hänen kanssaan yhteensopiva kumppani neljänkymmenenviiden päivän sisällä tai hänet muutetaan hänen itse valitsemakseen eläimeksi ja vapautetaan luontoon.

Läpi elokuvan näytteleminen on hyvin tönkköä, mutta se kuuluu selkeästi elokuvan tyyliin. Eleet ja ilmeet ovat hyvin minimalistisia, jolloin kukaan ei tunnu kovin inhimmilliseltä. Pääosassa nähdään tosiaan Colin Farrell, joka on osoittanut olevansa joskus todella hyvä ja joskus erittäin huono (köh, Daredevil, 2003 köh!) ja on onneksi tässä oikein mainio. Farrell näyttelee Davidia, jolle jää käteen vain hänen koiraksi muuttunut veljensä Bob, kun hän joutuu hotelliin. Davidin taustaa ei kovin paljoa avata, vaan hänet näytetään lähinnä vain sellaisena kuin hän on juuri niillä hetkillä, jotka elokuvassa näytetään. Vaikka hahmo onkin hieman tönkkö, niin hän muuttuu onneksi läpi elokuvan.
     Hotellissa David tapaa ontuvan Johnin, jona nähdään Ben Whishaw, sekä lespaavan Robertin, jota näyttelee John C. Reilly. Kumpikin suoriutuu osastaan hyvin, vaikka välillä Reillysta tuntuu huomaavan tarpeen alkaa väännellä naamaansa.
     Muina hahmoina nähdään mm. hotellin omistaja (Olivia Colman), metsässä asuva likinäköinen nainen (Rachel Weisz), sekä yksinelävien johtaja (Spectrestä, 2015, tuttu Léa Seydoux). Weiszin hahmo on loppupuolella isommassa roolissa ja hän suoriutuu osastaan hyvin. Seydouxin osuus jää aika yksiulotteiseksi, eikä hän tee kovin suurta vakuutusta minuun vieläkään.

Kyllä, luitte oikein juonikuvauksen. Elokuvassa tosiaan kaikki sinkut viedään hotelliin, jossa heille annetaan neljäkymmentäviisi päivää aikaa löytää uusi kumppani, jonka kanssa on yhteensopiva ja jos he epäonnistuvat, niin heidät muutetaan eläimiksi. Eläin päätetään heti aluksi hotelliin saavuttua ja David valitsee hummerin, josta elokuva saa nimensä. Hummeri siksi, että ne elävät yli satavuotiaiksi ja kykenevät parittelemaan läpi elämänsä. Välillä sinkut pääsevät metsästämään luonnossa asuvia yksineläviä, jotka eivät suostu asumaan hotellissa. Jokaisesta kiinniotetusta yksinelävästä saa itselleen yhden lisäpäivän hotellilla. The Lobsterissa ei koskaan selitetä, miten tällaiseen maailmaan on päädytty tai miksi koko järjestelmä on olemassa, vaan niin nyt vain sattuu olemaan. Hotellilla myös tapahtuu mitä oudompia asioita. Esimerkiksi naishoitajat antavat miehille lyhyitä sylitansseja, sillä niiden olisi tutkittu auttavan psykologisesti kumppanin löytämistä. Sinkuille näytetään myös kömpelöiden teatteriesitysten avulla, miten voisi muka käydä, jos ei ole kumppania. Yksi hahmoista luo itselleen nenäverenvuotoja hakkaamalla naamaansa salaa koviin pintoihin, vain ollakseen yhteensopiva juuri tietyn henkilön kanssa. Luonnossa elävät taas kaivavat hautansa valmiiksi, sillä ei heitä kukaan muukaan hautaisi ja juhliessaan jokainen kuuntelee omilla kuulokkeillaan musiikkia, jolloin ulkopuolisen silmissä he näyttävät vain heiluvan hölmösti.

Ja kaikki tämä tehdään täysin tosissaan. Hahmot eivät naura, eivätkä edes hymyile, vaan puhuvat hyvin pelkistetysti, pokerinaamat kasvoillaan ja heidän liikkeensä ovat todella tarkkaan määritettyjä. Katsojana on silti pakko nauraa, sillä etenkin ensimmäisen tunnin aikana tulee yhä vain oudompia ja tyhmempiä asioita mukaan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa nainen ajaa autoa, pysäyttää sen, astuu ulos ja ampuu aasin. Tätä ei mitenkään selitetä jälkeenpäin, vaan se vain tapahtuu, niin kuin kaikki muukin elokuvassa. Läpi elokuvan kuullaan likinäköisen naisen kertojaääntä, joka toimii todella hyvin. Elokuvassa on myös välillä todella sairaita kohtia ja kun näkyy verta, niin sitä myös nähdään paljon. Kovin paljoa ei tunteita esiinny elokuvassa, ainakaan kovin aidon oloisia. Kun kumppaneiden löytymiset ilmoitetaan, niin sekä mies että nainen sanovat vain hyvin monotonisesti: "Olen niin onnellinen."

Herää tietysti kysymys, että millainen ihminen keksisi mitään tällaista? Näköjään Yorgos Lanthimos ja toinen käsikirjoittaja Efthymis Filippou, jotka ovat luoneet erittäin hämmentävän kokonaisuuden. Ensimmäisen tunnin ajan juttu toimii todella hyvin. Asiat naurattavat ja aina tulee vain uusia, vielä oudompia hommia mukaan. Harmi vain, että toisen tuntinsa aikana The Lobster alkaa menettää tehoaan, eikä suurimmaksi osaksi enää toimi niin hyvin. Koko elokuva on hidastempoinen, mutta loppupuoli tuntuu paikoitellen jopa tylsältä. Elokuvan loppua olisi voinut tiivistää parillakymmenellä minuutilla, jolloin katsoja viihtyisi paljon paremmin loppuun asti. Etenkin kun loppu on heikompi, katsojalle ei jää niin positiivinen tunne, sillä alku on heikommin muistissa. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Monet kuvat ovat pitkiä ja yhden kuvan aikana ehtii usein tapahtua paljon. Musiikkia ei kovin paljoa kuulla ja pääosin läpi elokuvan soi vain lyhyt pätkä Dmitri Shostakovichin säveltämästä "String Quartet No. 8". Äänitehosteet ovat hyvin mietittyjä, mutta niitäkään ei tunnu olevan erityisen paljoa elokuvassa.

Yhteenveto: The Lobster on hyvin erikoinen ja hämmentävä pätkä. Ensimmäinen tunti on todella hyvä, mutta loppuosio heikkenee huomattavasti, mikä on sääli. Vaikka näytteleminen on kaikin puolin todella tönkköä, tyyli sopii elokuvaan. Oudot asiat naurattavat, vaikka kaikki on tehty erittäin vakavasti elokuvassa. Hotellissa tapahtuvat asiat ovat parasta, mutta sen ulkopuolella nähtävä osuus ei ole yhtä mielenkiintoinen. The Lobster on niin hämärä pätkä, että monilla voi mennä täysin ohi sen (alkupuolen) hienous. Tämä ei todellakaan sovi kaikille, mutta hieman erilaisista elokuvista nauttivat luultavasti viihtyvät tämän parissa. Tämä ei ole helppo elokuva, joten johonkin koko perheen elokuvailtaan tämä ei sovi ollenkaan. Vaikka alkupuoli oli mielestäni hieno, en silti usko, että minun tarvitsisi nähdä tätä enää uudestaan. On se silti kerran kiva kokea.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.hamiltonartscouncil.ca
The Lobster, 2015, Element Pictures, Scarlet Films, Faliro House Productions SA, Haut et Court, Lemming Film, The British Film Institute, Channel Four Television Corporation