Arvostelu: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird - 1962)

KUIN SURMAISI SATAKIELEN

TO KILL A MOCKINGBIRD

Ohjaus: Robert Mulligan
Pääosissa: Gregory Peck, Mary Badham, Phillip Alford, John Megna, Frank Overton, Rosemary Murphy, James Anderson, Estelle Evans, Brock Peters, Collin Wilcox, Ruth White, Alice Ghostley, Paul Fix, Crahan Danton ja Robert Duvall
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

To Kill a Mockingbird, eli suomalaisittain Kuin surmaisi satakielen perustuu Harper Leen samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1960. Tuottaja Alan J. Pakula kiinnostui Leen kirjasta ja osti sen elokuvaoikeudet. Alunperin tekijät halusivat kuvata elokuvan Leen lapsuuden kotikaupungissa Monroevillessa, joka toimi kirjan fiktiivisen Maycombin kaupungin esikuvana. Kuitenkin kun tekijät hoksasivat, että kaupunki oli muuttunut liian moderniksi, eikä soveltunut 1930-luvulla tapahtuvan elokuvan kuvauspaikaksi, leffa päätettiin toteuttaa studiolla. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Kuin surmaisi satakielen sai maailmanensi-iltansa 20. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista ja kriitikot ylistivät sitä. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naissivuosa, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, käsikirjoituksen ja lavastuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, kuten myös erityispalkinnon parhaana elokuvana, jonka viesti on tärkeä koko maailmalle. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona. Itse en ollut nähnyt tai lukenut Kuin surmaisi satakieltä, mutta olen toki tiennyt siitä jo kauan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla filmin ja arvostelemalla sen juhlan kunniaksi.

1930-luvun alussa Maycombin kaupungissa lapset Scout ja Jem kammoksuvat kadun päässä asuvaa eriskummallista Boo Radleyta, samalla kun heidän asianajajaisänsä Atticus Finch ryhtyy puolustamaan valheellisesti raiskauksesta ja pahoinpitelystä syytettyä tummaihoista miestä, Tom Robinsonia.

Mahtava ja karismaattinen Gregory Peck voitti parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolityöstään Atticus Finchinä, joka yrittää tasapainotella elämässä perheenisänä ja asianajajana. Voitot olivat täysin ansaitut. Peck on tuttuun tapaansa erinomainen roolissa, ollen niin rakastettava ja sympaattinen isänä kuin myös voimakas ja jylhä, pitäessään aivan mieletöntä monologiaan oikeussalissa.

     Phillip Alford ja Mary Badham taas näyttelevät leskeksi jääneen Atticusin lapsia, Jem-poikaa ja Scout-tytärtä, jota ei kiinnosta yhtään olla tyttömäinen, vaan joka haluaa tehdä poikien juttuja veljensä kanssa. Jem taas yrittää olla mahdollisimman huolehtivainen isoveli, vaikka usein hänen nuoruutensa paistaa läpi. Katsoja voi huomata kokevansa monenmoisia tunteita lapsihahmoja kohtaan. Paikoitellen he ovat ilahduttavan riemukkaita ja seikkailullisia, toisinaan taas hieman ärsyttäviä ja rasittavasti ongelmia aiheuttavia. Alford ja Badham ovat kuitenkin molemmat todella hyviä rooleissaan - Badham jopa niinkin hyvä, että hän oli ehdolla parhaan naissivuosan Oscar-palkinnosta vain 10-vuotiaana! Badham pitikin nuorimman naissivuosa-ehdokkaan titteliä hallussaan useamman vuoden, kunnes Tatum O'Neal päihitti hänen ennätyksensä roolillaan elokuvassa Paperikuu (Paper Moon - 1973).

     Elokuvassa nähdään myös John Megna lasten kaverina Dillinä, Estelle Evans Finchin perheen kodinhoitaja Calpurniana, Frank Overton sheriffi Tatena, Paul Fix tuomari Taylorina, Rosemary Murphy, Ruth White ja esikoisroolinsa tekevä Robert Duvall Finchien naapureina, sekä James Anderson Bob Ewellina, joka syyttää tummaihoista Tom Robinsonia (Brock Peters) tyttärensä Mayella Ewellin (Collin Wilcox) raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä rooleissaan - etenkin Anderson, joka huokuu inhottavuutta rasistisena Bobina ja Peters sympaattisena Tomina, jonka syyllisyyteen katsoja ei Atticusin tavoin usko hetkeäkään.

Ei ole mikään ihme, että Kuin surmaisi satakielen on niin kehuttu ja rakastettu teos, ja että sitä pidetään nykyään ehtana klassikkona. Elokuvassa on tärkeitä teemoja, jotka iskevät katsojaan kuin katsojaan ja saavat helposti herkistymään. Edelleen valitettavan ajankohtaisesti elokuva ottaa kantaa rasismiin ja kuinka oikeusjärjestelmä on yhä liiankin sokeasti valkoisen puolella. Elokuvan paras kohtaus todella on Atticusin erinomainen ja voimaa täynnä oleva monologi valamiesten edessä oikeussalissa, kun hän yrittää vakuuttaa heidät Tomin syyttömyydestä. Päivänselviä faktojakin iskiessä pöytään katsoja voi kuitenkin nähdä monien valamiesten ilmeistä, että he ovat jo valmiiksi syyttäjän puolella. Läpi leffan Atticus myös antaa hyviä opetuksia ja ohjeita lapsilleen siitä, kuinka ihmisiä kuuluisi kohdella ja kuinka maailmaa pitäisi katsoa niin, että kaikilla ihmisillä olisi hyvä olla. Kaunis viesti iskee lujaa yhä 60 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen ja tulee iskemään vielä vuosikymmenienkin päästä.

Sen lisäksi, että elokuva on teemoiltaan voimakas ja tärkeä, se on muutenkin erittäin onnistunut filmi. Lasten puuhia seuraa mielellään, etenkin kun niihin tulee jatkuvasti uutta koukkua. Paikoitellen saattaa tuntua, että heidän kiinnostuksensa erikoista Boo Radleyta kohtaan vie huomiota Atticusin oikeustapauksesta, mutta se tuo mukaan sitä sanomaa ennakkoluuloista ja on niitä juonikuvioita, joissa odotus palkitaan lopussa. Atticusin oikeustapaus on todella mielenkiintoinen ja erityisen kiinnostavan siitä tekee, kuinka se esitetään Atticusin lasten vinkkelistä. Itse asiassa kaikki esitetään heidän vinkkelistään. Kun lapsihahmot lähtevät alussa liikkeelle naiiveina ja pikkuhiljaa he kasvavat elokuvan aikana, myös katsojasta tuntuu siltä kuin kasvaisi heidän mukanaan. Heidän ymmärryksensä myötä leffa uppoutuu syvemmälle sen vaativampaan puoleen.

Elokuvan on ohjannut Robert Mulligan, joka luo mukaan vahvaa tunnelmaa ja pitää filmiä hyvin kasassa. Harper Leen kirjan pohjalta Horton Foote on työstänyt käsikirjoituksen, jossa erilaiset teemat kulkevat käsi kädessä onnistuneen tarinankerronnan kanssa. Foote voittikin työllään parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Kuin surmaisi satakielen on myös taidokkaasti kuvattu ja jo kuvauksessa usein korostetaan sitä, kuinka asiat esitetään lasten näkökulmasta. Leikkaus on oivallista ja elokuvassa on paljon hienoja lavasteita ja asuja, joilla tekijät ovat tehneet aikamatkan omasta ajastaan 30 vuotta menneisyyteen. Ääniefektit toimivat myös ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit vain hienosti lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Kuin surmaisi satakielen on hieno elokuva, joka pitää sisällään oivia teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä, sekä ihmisten kohtelemisesta. Isähahmon oikeudenkäyntikuvio ja lasten omat seikkailut käsittelevät näitä teemoja eri tavoin, kummatkin tehokkaasti. On mainio ratkaisu kertoa tarinaa lasten näkökulmasta ja vaikka muksut käyvätkin silloin tällöin hermoille, katsojana on täysillä heidän mukanaan ja tuntuu siltä kuin itsekin kasvaisi heidän parissaan. Mitä enemmän Scout ja Jem kasvavat henkisesti, sitä kypsemmäksi myös leffa heidän ympärillään muuttuu. Mary Badham ja Phillip Alford ovat hyvät valinnat lasten rooliin, mutta elokuvan todellinen tähtihän on totta kai Gregory Peck, joka huokuu karismaa roolissaan asianajajaisänä. Peckin pitämä monologi oikeussalissa on elokuvan parasta antia. Robert Mulliganin ohjaus on erittäin mainiota, Horton Footen käsikirjoitus toimii oikein hyvin ja teknisiltä ansioiltaankin Kuin surmaisi satakielen on pätevästi tehty. Se on edelleen ajankohtaiselta tuntuva, teemoiltaan tärkeä ja tunteikas teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Suosittelenkin filmiä kaikille laatudraamojen ja oikeussalitarinoiden ystäville - etenkin näin elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
To Kill a Mockingbird, 1962, Pakula-Mulligan, Brentwood Productions

Arvostelu: Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia - 1962)

ARABIAN LAWRENCE

LAWRENCE OF ARABIA

Ohjaus: David Lean
Pääosissa: Peter O'Toole, Omar Sharif, Alec Guinness, Anthony Quinn, Jack Hawkins, Anthony Quayle, Claude Rains, Arthur Kennedy, I. S. Johar, Donald Wolfit, Michel Ray, John Dimech, Zia Mohyeddin ja José Ferrer
Genre: historia, draama, sota, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Lawrence of Arabia, eli suomalaisittain Arabian Lawrence perustuu Thomas Edward Lawrencen kirjaan Seven Pillars of Wisdom vuodelta 1926, joka kertoo Lawrencen teoista ensimmäisessä maailmansodassa. Lawrencesta oltiin jo useamman vuoden ajan yritetty tehdä elokuvaa, mutta suunnitelmat kariutuivat kerta toisensa perään. Terence Rattigan oli työstänyt käsikirjoituksen elokuvalle, mutta kun projekti ei toteutunut, hän muunsi sen näytelmäksi nimeltä Ross (1960), jota tähditti Alec Guinness. Yhden näiden toteutumattoneiden leffojen ohjaajaksi oli pestattu David Lean, joka oli ollut kiehtoutunut Lawrencesta. Projektin kaatuessa Lean päättikin tehdä filmin Mahatma Gandhista Guinnessin kanssa, mutta sekään projekti ei saanut tuulta alleen, jolloin Lean päätti palata takaisin Lawrencen tarinan pariin. Leanin tuottajaystävä Sam Spiegel sai hankittua Lawrencen kirjan elokuvaoikeudet Lawrencen pikkuveljeltä. Aluksi Michael Wilson työsti elokuvan käsikirjoituksen, mutta Lean koki sen keskittyvän liikaa historiallisten tapahtumien esittelyyn ja politiikkaan ja palkkasi Robert Boltin kirjoittamaan tekstin uudestaan ja keskittymään juurikin Lawrenceen henkilönä kaiken keskellä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 1961 ja lopulta Arabian Lawrence sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota kriitikot ylistivät. Filmi sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, kuvauksen ja tulokasnäyttelijän palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan, brittinäyttelijän ja brittikäsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva sai myös parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Vuosien varrella elokuvalle on muodostunut todellinen klassikon maine ja nykyään Arabian Lawrencea pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Itse en ollut ennen nähnyt Arabian Lawrencea, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Sen mammuttimaisen, liki neljän tunnin keston takia olen jopa hieman kammoksunut ja vältellyt sen katselua, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla Arabian Lawrencen.

Ensimmäisessä maailmansodassa röyhkeä brittiluutnantti T. E. Lawrence lähetetään Arabiaan selvittämään prinssi Faisalin kapinaa Saksan puolella taistelevia turkkilaisia vastaan. Arabit ottavat vähitellen Lawrencen mukaan yhteisöönsä ja Lawrencesta nousee esikuva, joka johtaa arabit taisteluun.

Vaikka Arabian Lawrencen alkutekstit ilmoittavatkin, että elokuva esittelee Peter O'Toolen valkokankaille, oli hänet nähty aiemmin sivurooleissa muutamassa filmissä. Elokuva kuitenkin toimii O'Toolen ensimmäisenä pääroolityönä ja hänet nähdään nimikkohahmo T. E. Lawrencena. O'Toole on nappivalinta rooliin, vaikka historioitsijat ovatkin moittineet, että O'Toole oli liian pitkä osaan. Hänestä löytyy kuitenkin oikeaa herkkyyttä ja oikeaa voimaa, johtajan karismaa ja filosofista henkeä, joita Lawrence tarvitsee. Lisäksi O'Toolen pistävät silmät jo itsessään myyvät roolin ja ovat varmasti yksi syy siihen, että hänet otettiin mukaan elokuvaan.

     Elokuvassa nähdään myös Donald Wolfit ja Claude Rains kenraali Murrayna ja herra Drydenina, jotka lähettävät Lawrencen tehtävälleen, Jack Hawkins kenraali Allenbyna, Anthony Quayle eversti Brightonina ja Arthur Kennedy kuvia ottavana Jackson Bentleynä, sekä Zia Mohyeddin Lawrencen Tafas-oppaana aavikon halki, Ross-näytelmässä Lawrencea esittänyt Alec Guinness arabiprinssi Faisalina, Omar Sharif šerifi Alina, I. S. Johar Gasimina, Anthony Quinn howeitat-beduiinien päällikkö Auda abu Tayina ja Michel Ray ja John Dimech Lawrencen palvelemisesta innostuvina Farrajina ja Daudina. Brittikomentajia lukuun ottamatta sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia ja läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tänä päivänä tosin monet varmasti kohottelevat kulmiaan, että valkoiset britit näyttelevät arabeja voimakkaiden maskeerausten kera, mutta mukana on onneksi myös etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä, joista varsinkin egyptiläinen Omar Sharif tekee huipputyötä šerifi Alina, jonka kehityskaari kulkee onnistuneesti lomittain Lawrencen kanssa. Vaikka Guinnessin roolittamista voikin katsoa pahalla, ei käy kieltäminen, etteikö Guinness olisi hieno näyttelijä ja tekisi upeaa työtä arvokkaana prinssinä. Lisäksi moni saattaa katsoa leffaa pahalla, sillä siinä ei ole ainuttakaan naista puheroolissa.

Ei ole mikään ihme, että Arabian Lawrence oli niin voitokas palkintogaaloissa ilmestyessään ja että sitä pidetään nykyään niin korkeassa asemassa elokuvahistoriassa. Hyvin nopeasti sen häikäisevä mahti räjäytetään esille ja katsoja imaistaan mukaan eeppiseen historialliseen seikkailuun halki aavikoiden. Ja kun sanon eeppiseen, niin todella tarkoitan sitä. Arabian Lawrence on mammuttimaisen valtava elokuva, oli kyse sitten liki neljän tunnin kestosta, järjettömän näyttävistä maisemakuvista, joissa ihmiset näyttävät muurahaisilta suurten vuorien edessä, isoista taistelukohtauksista, joissa nähdään ruudulla monisatapäinen joukko ihmisiä kamppailemassa hurjan kokoisissa lavasteissa tai Maurice Jarren mahtipontisista, aivan fantastisista musiikeista. Tämä elokuva vaatii sitä, että se koetaan mahdollisimman suurelta valkokankaalta, sillä tuskin edes maailman isoin televisio tekee oikeutta Arabian Lawrencen jättimäisyydelle.

Jo ihan elokuvantekona teknisesti katsottuna Arabian Lawrencen mestarillisuutta on mahdoton kiistää. Se on kuvattu sanoinkuvailemattoman vaikuttavasti ja oli kyse sitten niistä valtavista maisemaotoksista, joissa kamera on varmaankin satojen metrien päässä näyttelijöistä tai tarkoista lähikuvista hahmojen keskustellessa, jokainen kuva on hiottu täydellisyyteen asti. Tekijät ovat kuvauksessa halunneet korostaa kaiken valtavuutta aina taustoista ihmismassan suuruuteen, jotta tietty henkeäsalpaavuus säilyy alusta loppuun. Ei nykyään tehtäisi enää tällaista. Vaativissa olosuhteissa kuvaaminen vaihdettaisiin suosiolla studioon ja taustakangas olisi vahvasti käytössä. Suurten extramäärien palkkaamisen sijaan ihmisiä lisättäisiin taustalle kopioimalla jälkikäteen tietokoneella. Vaikka nykypäivän teknologialla voikin saada omanlaisiaan ihmeitä aikaiseksi, on se aina hurja nähdä, kun jotain tällaista saadaan aikaiseksi kameran edessä.

Toinen puoli, mikä elokuvassa tehtäisiin nykyään voimakkaasti toisin, on tietty leikkaus. Kolmen tunnin ja 47 minuutin mittaan tätä ei ikinä suostuttaisi tekemään tänä päivänä. Suuri kesto olisi mahdollista vain, jos lopputulos jaettaisiin muutaman jakson minisarjaksi. Vaikka kesto on toki aikamoinen ja etukäteen jopa hieman uhkaava, on elokuva niin upeasti tehty, että sitä todella jämähtää katsomaan lumoutuneena pituudesta huolimatta. Leikkaus ja etenkin kuvien aikana ohjaus on niin erinomaista ja kiehtovaa, että pidemmätkin kohtaukset tuntuvat kuluvan kuin hujauksessa. Toki leffa tuntuu pitkältä, mutta toisaalta se ei haittaa. Näihin historiallisiin eeposfilmeihin jopa kuuluu tällainen kesto. Näin lopputulos tuntuu jopa enemmältä kuin vain elokuvalta. Arabian Lawrence on todellinen kokemus - elämys, jonka jälkeen katsojasta tuntuu hassulta palata takaisin nykyhetkeen. Pitkää kestoa kammoksuville täytyy huojentavana seikkana kertoa, että noin puolen välin jälkeen on väliaika ja viiden minuutin aikana voi hieman venytellä, hakea lisää naposteltavaa, käydä vessassa tai ennen kaikkea pohtia, mitä on juuri tullut koettua ja mitä voisi vielä tulla tapahtumaan?

Ja elokuvassa toden teolla tapahtuu todella vaikuttavia juttuja. Kun jo pienet hetket tuntuvat elämää suuremmilta, voi vain kuvitella, miltä näyttää, kun suuri arabiarmeija ratsastaa taisteluun. Sotakohtaukset ovat huikeasti toteutettuja ja niin eeppisiä kuin jännittäviäkin. Paikoitellen niitä pitää kuitenkin odottaa pidempiäkin aikoja. Vaikka elokuva tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, ei se ole mikään perinteinen sotaleffa. Se on enemmän seikkailua, mutta ei täysin sitäkään. Enemmän kyseessä on historiallinen draama ja voimakas henkilökuvaus sen päähenkilöstä. Mahtipontisia tapahtumia tärkeämpää todella on se, kenelle ne tapahtuvat. Katsoja pääsee näkemään mitä hurjempia juttuja, mutta parasta on nähdä, mitä vaikutuksia niillä on Lawrenceen. Se esimiehilleen virnuileva ja brittisotilaan tavoin pukeutuva Lawrence ei todellakaan ole sama tyyppi enää puolessa välissä filmiä, puhumattakaan sitten loppuhuipennuksesta. Lawrencen matka läpi elokuvan on esimerkillisesti toteutettu ja se on lopulta mukaansatempaavin seikka kaiken keskellä. Jos Lawrenceen ei olisi panostettu, ei kaikki hänen ympärillään olisi yhtä vaikuttavaa.

On jo painostavaa lähteä tekemään historiallista elokuvaa, mutta varmasti vielä uhkaavampi ajatus on lähteä tekemään sitä tällaisessa mittakaavassa. Ohjaaja David Lean kuitenkin tekee loistotyötä, rakentaen kokonaisuutta, mikä pitää otteessaan valtavasta kestosta huolimatta. Eheä kokonaisuus pitää sisällään monia hienoja kohtauksia, jotka tekevät vaikutuksia eri keinoin. Lean luo mukaan vahvaa seikkailun henkeä, mitä vain vahvistavat Jarren mahtavat musiikit. Jarre tunnelmoi niin sensaatiomaisesti, että parhaimmillaan hänen työnsä aiheuttaa kylmiä väreitä ja nostaa kuuntelijan ihon kananlihalle. Michael Wilsonin työstämä ja Robert Boltin muokkaama käsikirjoitus on väkevä pohja, mistä tekijät ovat voineet ammentaa suureen teokseensa. On hienoa, että Boltin kautta elokuvassa haluttiin keskittyä enemmän Lawrencen matkaan - niin fyysiseen kuin hengelliseen - ja erityisesti pidän, kuinka sujuvasti mukaan on ujutettua hieman huumoria.

Yhteenveto: Arabian Lawrence on upea historiallinen seikkailuelokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Filmi on yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen hurjan vaikuttava. Valtavat maisemaotokset upeiden lavasteiden ja monisatapäisen ihmisjoukon kera ovat näyttäviä ilmestyksiä ja katsojana ei voi muuta kuin tuijottaa ihmeissään kaikkea ruudulla tapahtuvaa. Jo vaikuttava visuaalinen anti lumoaa katsojan, mutta ei se olisi silti vielä tarpeeksi kannattelemaan liki neljän tunnin kestoa. Kannattelun hoitaa väkevä tarina ja terävä henkilökuvaus, joiden vietäväksi uppoutuu täysin ja elokuva tuntuu lopulta kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Niin pitkät keskustelut kuin eeppiset sotakohtaukset ovat koukuttavaa seurattavaa. Ohjaaja David Lean pitää mammuttimaista teosta ihailtavasti kasassa. Tekninen toteutus on erinomaista ja Maurice Jarren säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään. Lawrencea esittävän Peter O'Toolen johdolla näyttelijäkaarti suoriutuu ansiokkaasti rooleistaan. Arabian Lawrencea ei turhaan mielletä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja ehdaksi klassikoksi. Se on mestarillinen filmi, joka kuuluu jokaisen elokuvaharrastajan katselulistalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lawrence of Arabia, 1962, Horizon Pictures

Arvostelu: Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962)

SALAINEN AGENTTI 007 JA TOHTORI NO

DR. NO

Ohjaus: Terence Young
Pääosissa: Sean Connery, Ursula Andress, Nikki van der Zyl, John Kitzmiller, Jack Lord, Joseph Wiseman, Louis Blaazer, Anthony Dawson, Zena Marshall, Bernard Lee, Lois Maxwell, Peter Burton, Eunice Gayson ja Marguerite LeWars
Genre: toiminta, jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Dr. No, eli suomalaisittain Salainen agentti 007 ja tohtori No perustuu Ian Flemingin kirjaan "Tohtori Ei" ("Dr. No") vuodelta 1958. Kyseessä on ensimmäinen virallinen James Bond -elokuva. Flemingin kirjojen pohjalta oli jo vuonna 1954 tehty tunnin mittainen televisiospesiaali "Casino Royale", mutta Salainen agentti 007 ja tohtori No oli se, joka aloitti vuosikymmeniä kestäneen elokuvasarjan. Filmin teko lähti liikkeelle tuottaja Harry Saltzmanin hankkiessa kirjan elokuvaoikeudet. Saltzman ei kuitenkaan yksin saanut myytyä projektia filmiyhtiöille, joten hän alkoi tekemään yhteistyötä tuottaja Albert R. Broccolin kanssa. Lopulta United Artists kiinnostui Flemingin tekstin kääntämisestä elokuvamuotoon ja työstäminen lähti kunnolla käyntiin. Aluksi päärooliin James Bondiksi kaavailtiin Cary Grantia, mutta koska hän olisi suostunut vain yhteen filmiin, tekijät jatkoivat etsimistä. Richard Johnson, David Niven ja Roger Moorekin olivat ehdolla - ja kuten tiedämme, Mooresta kyllä tuli Bond, mutta vasta vuonna 1973 elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die). Lopulta tekijät päätyivät Sean Conneryyn ja kuvaukset voivat alkaa. Salainen agentti 007 ja tohtori No sai ensi-iltansa lokakuussa 1962 (Suomessa vasta maaliskuussa 1963) ja se oli siihen aikaan jättimenestys. Kriitikot eivät kuitenkaan aluksi sille lämmenneet, mutta ovat vuosien varrella alkaneet arvostamaan elokuvaa ja nykypäivänä sitä pidetäänkin klassikkona. Itse näin Salainen agentti 007 ja tohtori No'n jo lapsena. Olin sitä ennen nähnyt joitain kevyempiä Bond-filmejä, mutta eräänä kesänä päätimme isäni (joka on massiivinen 007-fani) kanssa katsoa kaikki 20 alkuperäistä James Bond -leffaa. Olen sen jälkeen katsonut tämän elokuvan kerran uudestaan, minkä lisäksi olen jopa lukenut Flemingin "Tohtori Ei" -kirjan (ainoa Bond-kirja, jonka olen lukenut), mutta siitäkin on jo vuosia. Olen pohtinut sarjan katsomista uudestaan, mutta sain idean toteutukseen vasta, kun ilmoitettiin, että uusi James Bond -elokuva, No Time to Die, ilmestyy huhtikuussa 2020. Ostin Blu-ray -boksin, joka sisälsi alkuperäiset Bondit ja aloin suurella mielenkiinnolla käymään sarjaa uudestaan läpi.

Kun Jamaikalla tehtävää suorittava Britannian tiedustelupalvelu MI6:n agentti Strangways murhataan, MI6 lähettää parhaan agenttinsa, 007:n eli James Bondin selvittämään, mistä on kyse.

Sean Connery näyttelee agentti James Bondia, nokkelaa ja taistelutaitoista, mutta hienostunutta herrasmiesvakoojaa. Tosin tänä päivänä katsottuna "hienostunut" saattaa olla hieman väärin sanottu, sillä jotkut Bondin teoista eivät ole erityisen herrasmiesmäisiä. Maailma on muuttunut paljon vuosien varrella ja se, mikä nähtiin 1960-luvulla sankarillisena ja hurmaavana, ei välttämättä ole sitä enää nykyään. James Bondillahan on maine aikamoisena naistenmiehenä, mutten muistanut ihan täysin, miten tämä tuodaan esille näissä vanhoissa leffoissa. Bond hädin tuskin odottaa neidolta hyväksyntää, kunnes jo suutelee tätä, mikä varmasti nostaa kohua nykypäivänä. Jopa minun täytyy sanoa, että kun Bond iskee saman filmin aikana silmänsä jo kolmanteen naiseen, muuttui hänen sankarillisuutensa hieman kyseenalaiseksi. Jos tätä ei ota huomioon, hahmo on mainio ja Sean Connery on erinomainen valinta rooliin. Connerysta löytyy arvokkuutta käyttämään hienoja pukuja, mutta myös uskottavuutta kohtauksiin, joissa Bond käyttää oveluuttaan selvitäkseen kiperistä tilanteista. Kovin kummoista kehittymistä hahmolla ei tapahdu elokuvan aikana, vaan hän pysyy samanlaisena tarinan loppuun asti. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä kyseessähän on vain yksi hänen lukuisista seikkailuistaan, mutten silti osaa sanoa, onko kehityksen puute miinusta leffalle, vai voiko sen katsoa sormien läpi...

Palatakseni takaisin tarinan "Bond-tyttöihin", heitä todella on aika monta. Elokuvan alussa Bondin naistenkaatajataitoja esitellään, kun hän tapaa hienostuneen neiti Trenchin (Eunice Gayson), minkä lisäksi hän kohtaa Jamaikalla valokuvaaja Chungin (Marguerite LeWars), jamaikalaisen kaupungin hallituksella työskentelevän sihteeri Taron (Zena Marshall), sekä kaikkein tunnetuimpana simpukoita keräilevän Honey Ryderin (Ursula Andress). Honey Ryder jääkin parhaiten mieleen vakuuttavan esittelynsä ja taustatarinansa kautta. Andress on oikein mainio osassaan ja on hienoa, ettei hän ole pelkkä avuton neito hädässä, vaan on valmis toimimaan, jos tilanne niin vaatii. Muillekin hahmoille on keksitty jonkinlaista sisältöä, mutta he jäävät loppujen lopuksi aika unohdettaviksi. Hauska fakta muuten: sekä Andressin että Gaysonin korostukset koettiin liian voimakkaiksi, jolloin heidän puheensa dubattiin. Molempien äänenä kuullaan Nikki van der Zyl.
     Elokuvan vihollinen on leffan nimikkohahmo tohtori No, jota näyttelee Joseph Wiseman. Hahmon kanssa on tehty erittäin kiinnostavia ratkaisuja, kuten se, että kestää todella kauan, kunnes hänet edes nähdään kunnolla. Tohtori No'sta luodaankin hienosti mysteerinen ja uhkaava pelkkien muiden hahmojen reaktioiden ja puheiden perusteella. Kun hahmo vihdoin nähdään, on Wiseman mahtava roolissaan. Hänestäkin löytyy Conneryn tavoin hienostuneisuutta, mutta myös vaarallisuutta. Harmi vain, ettei hahmoa hyödynnetä täysin parhaalla mahdollisella tavalla lopussa. Tohtori No'ssa olisi potentiaalia enempäänkin.
     Britannian salaisen palvelun, MI6:n jäsenet esitellään todella pikaisesti. Bondin pomo on Bernard Leen näyttelemä M. Hahmoon ei erityisemmin syvennytä, mutta Lee ehtii yhden kohtauksensa aikana osoittamaan tarvittavaa arvokkuutta johtajan rooliin. M:n sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell) on jälleen yksi kohde Bondin lemmenkiikareissa. Tässä leffassa ei vielä nähdä asevalmistaja Q:ta, vaan hänen tilallaan on majuri Boothroyd (Peter Burton), joka käy nopeasti antamassa Bondille uuden pistoolin. Elokuvan rajatun budjetin takia tässä filmissä ei vielä nähdä erilaisia hilavitkuttimia ja vempaimia, joita Bond yleensä hyödyntää tehtävillään.
     Elokuvassa nähdään myös Jack Lord CIA-agentti Felix Leiterinä, John Kitzmiller mukavana kalastaja Quarrelina, Louis Blaazer hallituksen johtajana, sekä Anthony Dawson geologi Dentinä. Kitzmiller tuo kelpo huumoria mukaan, ilman että hänen Quarrel-hahmonsa muuttuu täysin vitsiniekaksi.

Koin yllättävänkin suurta riemua palatessani ajassa taaksepäin James Bond -elokuvien aloitusosaan. On erittäin hauska nähdä, kuinka Salainen agentti 007 ja tohtori No on kestänyt aikaa ja kuinka se tiedostamattaan aloitti asioita, mitkä ovat muuttuneet ikonisiksi. Elokuva tietty alkaa klassikoksi muodostuneella aseen piippu -kuvalla, mikä johtaa alkuteksteihin. Alkutekstit eivät kuitenkaan ole täysin samanlaiset kuin yleensä Bond-filmeissä, vaan laulun sijaan kuullaankin Monty Normanin säveltämä ja John Barryn orkesterin esittämä James Bondin klassinen, aivan mahtava tunnusmusiikki. Tätä seuraa prologi, missä Strangways tapetaan, jonka jälkeen Sean Connery kirjaimellisesti julistaa itsensä James Bondiksi ensimmäisellä repliikillään. Ja minä olin koukussa. Lapsena pidin leffaa hieman pitkäveteisenä ja tiesin sen olevan enemmän aikuiseen makuun. Ja nyt kun olen parissakymmenissä, pidin elokuvasta huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Kyseessä on erittäin hyvä, paikoitellen jopa aivan loistava filmi.

Nykypäivän vauhdikkaaseen toimintaan tottuneille tämä voi tietty tuntua minkä ikäisenä tahansa tylsältä, sillä vaikka mukana on tappeluita, eivät ne todellakaan ole kovin hurjia. Kyseessä onkin enemmän rauhallisesti tunnelmaansa rakentava jännäri ja olin yllättynyt, kuinka jännittävä filmi paikoitellen onnistuu olemaan. Yksi elokuvan parhaista puolista on, että se pistää Bondin vähän väliä jonkinlaiseen vaaratilanteeseen, eikä päästä tarinan sankaria helpolla. Mukana on useita jännittäviä hetkiä ja tunnelma tietty tiivistyy hienosti loppuhuipennuksessa. Nykypäivänä toimintaleffat ovat täynnä huumoria ja vaikka tässä onkin muutama kelpo vitsi ja hauska repliikki, ei leffa kummoisia nauruja tarjoa - eikä sen tarvitsekaan. Kevennykset tuovat mukaan tarvittavaa seikkailuhenkeä, joten filmin tunnelma on loistokkaassa tasapainossa.

Elokuvaa katsoessani tulin pohtineeksi sitä, kuinka paljon leffan tapahtumapaikka on vaikuttanut sen suosioon. Huomasin nimittäin pitäväni erittäin paljon Jamaikan eksoottisuudesta ja mietinkin, että katsojia on varmasti viehättänyt aurinkoiset uimarannat, tanssijalkaa vipattava musiikki ja hieman erilainen kulttuuri. Jos Salainen agentti 007 ja tohtori No tapahtuisi jossain synkemmässä paikassa tai ihan vain Englannissa, olisiko elokuvasta tullut samalla lailla maailmanlaajuinen hitti ja rahavirtaa ahmivan elokuvasarjan aloitus? Tiedän kyllä Flemingin kirjojen olleen jo hittejä, mutta uskon Jamaikalla olevan paljonkin tekemistä elokuvan menestyksen kanssa, etenkin kun filmi ilmestyi syksyllä, jolloin ihmisillä on taipumusta hakeutua lämpöön. Hauskaa on myös, kuinka monien nykypäivän filmien tavoin myös Salainen agentti 007 ja tohtori No käyttää aikaa pohjustaakseen mahdollisia jatko-osia, mutta se onnistuu silti olemaan omilla jaloillaan seisova agenttiseikkailu. Jos James Bondia kehitettäisiin elokuvan aikana ja tohtori No'ta hyödynnettäisiin paremmin lopussa, kyseessä olisi vieläkin parempi teos.

Elokuvan on ohjannut Terence Young, joka tekee hienoa työtä esitellessään James Bondin ja kumppanit valkokankaille, ja luodessaan hyvää tunnelmaa läpi leffan. Richard Maibaumin, Johanna Harwoodin ja Berkely Matherin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, ja pidän siitä, että he luottavat katsojan keskittymiseen, eivätkä jatkuvasti selittele katsojille asioita. Salainen agentti 007 ja tohtori No on myös taidokkaasti kuvattu elokuva. Mukana on joitain todella tyylikkäitä otoksia ja ne on leikattu mainiosti yhteen. Paikoitellen yökohtauksissa valaisu on hieman liian kirkas ja joissain kohtauksissa huomaa taustakankaan käytön, mutta pääasiassa filmi on visuaalisesti hieno. Ääniefektit ampuvat paikoitellen yli lyöntien kanssa, mutta suurimmaksi osaksi äänimaailma on hyvin rakennettu. Monty Normanin säveltämää tunnuskappaletta jo kehuinkin ja sitä päästään kuuntelemaan monen monta kertaa elokuvan aikana. Välillä tuntuukin siltä, että teki Bond mitä tahansa, oli kyse sitten toimintakohtauksesta, puhelinsoitosta tai keskustelusta, taustalla alkaa aina soimaan ikoninen sävelmä.

Yhteenveto: Salainen agentti 007 ja tohtori No on erinomainen aloitus James Bond -elokuvasarjalle. Kyseessä on tiivistunnelmainen jännäri, joka rakentaa jännitettä taidokkaasti läpi kestonsa ja pistää sankarinsa vähän väliä pahaan pinteeseen. Tarina etenee hitaasti, mutta siitä löytyy selkeä koukku, minkä vuoksi sitä on yhä vain kiehtovampaa seurata. Tohtori No'n ympärillä oleva mysteeri on onnistuneesti luotu ja se vain lisää jännitettä. Tohtorin roolissa nähtävä Joseph Wiseman on mitä parhain valinta osaan, miksi onkin harmi, että loppujen lopuksi hän on aika alikäytetty hahmo. Sean Connery on loistava James Bondina ja hän todella omistaa roolin heti ensimmäisestä repliikistään lähtien. Nykypäivänä katsottuna hahmon käyttäytyminen naisten lähellä on todella kyseenalaista, mutta vielä isompi ongelma hahmossa on mielestäni se, ettei hän oikeastaan kehity mihinkään koko elokuvan aikana. Bond on periaatteessa täysin samanlainen tyyppi leffan lopussa kuin hän oli sen alussa. Tietyistä ongelmistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin mahtava filmi, ehta klassikko ja aikamoinen avaus leffasarjalle. Salainen agentti 007 ja tohtori No loi tiettyjä ikonisia asioita, joita sarja hyödyntää edelleen ja sen elokuvahistoriallisen merkityksen vuoksi arvostan sitä vieläkin enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dr. No, 1962, Eon Productions