Arvostelu: Adrift (2018)

ADRIFT

Ohjaus: Baltasar Kormákur
Pääosissa: Shailene Woodley, Sam Claflin, Jeffrey Thomas ja Elizabeth Hawthorne
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Adrift perustuu Tami Oldham Ashcraftin ja Susea McGearhartin kirjaan "Red Sky at Mourning: A True Story of Love, Loss and Survival at Sea" (2002), joka taas pohjautuu tositapahtumiin. Elokuvan teko lähti liikkeelle alkuvuodesta 2017, STX Entertainmentin hankkiessa kirjan filmatisointioikeudet. Sen päärooleihin valittiin Shailene Woodley ja Miles Teller, jotka olisivat näytelleet jo viidettä kertaa yhdessä, jos Teller ei olisikaan yhtäkkiä jättänyt projektia. Hänen tilalle valittiin Sam Claflin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Nyt Adrift saa vihdoin ensi-iltansa. Itse kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran, kun näin siitä jättimäisen mainoslakanan Tennispalatsilla. Näyttelijät ja aihe vaikuttivat kiinnostavilta, joten halusin tietty mennä katsomaan leffan ja niin myös tein.

Nuori pariskunta Tami ja Richard ovat purjehtimassa, kun he joutuvat rajun myrskyn kouriin. Richard luokkaantuu pahasti, jolloin Tamin täytyy keksiä, miten hän saisi rikkoutuneen veneen takaisin maihin keskeltä avomerta.

Shailene Woodley on omasta mielestäni ollut näyttelijänä joko hitti tai huti. Ensimmäisen kerran näin hänet teiniromantiikkaleffassa Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014), missä hän osoitti lahjakkuutensa, mutta Outolintu -sarjassa (Divergent - 2014-2016) hän on ollut kehnompi joka leffan myötä. Olinkin huojentunut, että Woodley suoriutuu oikein mainiosti Tamin osasta, joka tulee rikkinäisestä perheestä ja yrittää paikata elämänsä aukkoja matkustamalla paikasta toiseen. Muutama heikompi hetki Woodleyltä kyllä löytyy, mutta pääasiassa hän on uskottava, etenkin purjehtijana ja tiukan paikan tullen taistelijana.
     Richardia taas näyttelee tosiaan Sam Claflin, joka on myös tuttu romanttisesta elokuvasta Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You - 2016). Vaikka Claflinkin on kelpo näyttelijä, sortuu hän tässä roolissa hieman samanlaiseen ärsyttävään itsesääliin kuin Kerro minulle jotain hyvää -leffassa. Siinä missä Tami ahertaa reippaasti saadakseen venettä paikkailtua, Richard valittaa vahingoittuneen jalkansa kanssa sitä, että on ihan turha yrittää mitään, he kuitenkin kuolevat. Kaksikolle on kuitenkin onnistuttu luomaan ihan hyvää kemiaa.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Jeffrey Thomas ja Elizabeth Hawthorne vanhempana pariskuntana, jonka kanssa Tami ja Richard viettävät aikaa Fidžillä. Hahmot esiintyvät vain takaumissa, joita nähdään, kun Tami muistelee elämäänsä ennen onnettomuutta.

Adrift nimittäin alkaa siitä, kun myrsky on jo ohi ja Tami herää veneestä, jonka kyljissä on pahoja naarmuja, jonka masto on katkennut ja jonka sisätiloihin on päätynyt ikävät määrät vettä. Katsoja vetäistään välittömästi pahaan tilanteeseen ja filmi nappaakin oivallisesti mukaansa, kun Tami yrittää keksiä keinoa, jotta pariskunta voisi selvitä elävänä. Veneellä oleilusta on tehty karua ja läpi elokuvan kulkee hyvin lohduton tunnelma. Niinpä onkin hyvä, että aina välillä palataan takaumien kautta ajassa taaksepäin, kun Tami ja Richard vasta tapasivat ja rakastuivat. Paikoitellen nämä takaumat ovat tosin turhankin siirappisia, mutta ne luovat silti tarpeeksi toimivaa vastapainoa synkälle ajalle onnettomuuden jälkeen. Katsojana kykenee välillä jopa tuntemaan hahmojen kokeman kärsimyksen ja usein alkaa pohtimaan, voisiko itse selviytyä tuollaisesta tilanteesta? Minä olen täysin varma, etten ikinä pääsisi takaisin rantaan. Minulle teki jo nyt todella pahaa katsoa kohtauksia, joissa Tami poistuu veneestä korjatakseen sitä vedestä käsin, eikä ympärillä näkynyt muuta kuin pelkkää avomerta. Itse pysyisin vain sisätiloissa ja odottaisin, että vene saattaisi ehkä joskus päätyä jonnekin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kovin ihmeellinen teos. Vaikka elokuva saa katsojan toivomaan, että hahmot pääsevät turvallisesti kotiinsa, se ei saa katsojaa kunnolla välittämään pariskunnasta. Ja vaikka onnettomuuden jälkeiset ajat saavat katsojan tuntemaan kuin olisi veneessä mukana, katkaisevat takaumat tunnelmaa liian usein, jolloin elokuvan henkeenkään ei pääse täysin mukaan. Jotkut takaumista tuntuvat olevan mukana vain tuomassa vaadittavaa lisäpituutta leffalle. Adrift kestää juuri ja juuri yli puolitoista tuntia, miksi onkin yllättävää, kuinka pitkäveteinen se paikoitellen on. Elokuva käyttää aikaansa tarpeettomampiin asioihin, kun se voisi kunnolla näyttää, millaista elämä on keskellä ei-mitään. Tarina myös hyppii välillä liian nopeasti eteenpäin. Yhdessä kohtaa oli kolmas päivä onnettomuuden jälkeen ja seuraavaksi onkin jo kymmenes. Ainakin itseäni kiinnostaisi tietää, mitä pariskunta teki nämä päivät ja yöt. Onneksi siirappisuuksista ja pitkäveteisistä osioista huolimatta voin todeta, että kyseessä on kuitenkin tarpeeksi kelvollinen ja mielenkiintoinen tositarina, jotta sen jaksaisi katsoa joskus uudestaankin. Olin myös yllättynyt, että mukaan oli saatu iso juonenkäänne, joita ei tositarinoista yleensä löydy.

Elokuvan on ohjannut Baltasar Kormákur, joka on aiemmin tehnyt mm. toisen tositapahtumiin perustuvan selviytymiskamppailun, Everestin (2015). Omasta mielestäni Adrift on selkeä parannus siihen filmiin verrattuna ja osoittaa, että herra voisi jatkaa samanlaisten tarinoiden kertojana. Aaron ja Jordan Kandellin, sekä Ralph Winterin työstämä käsikirjoitus toimii pääasiassa, mutta he olisivat voineet keksiä enemmän tapahtumia veneelle ja vähemmän täytettä takaumiin. Turhia hetkiä olisi voinut myös karsia leikkauksessa, jotta elokuva kulkisi sujuvammin eteenpäin. Filmi on hyvin kuvattu ja onkin yllättävää, että se toteutettiin suurimmaksi osaksi oikeasti avomerellä, eikä vain studiolta löytyvässä vesialtaassa. Eräässä haastattelussa Shailene Woodley kertoikin, että vuorollaan jokainen työryhmästä tuli ainakin kerran merisairaaksi ja oksenteli laidan yli. Valitettavasti elokuvan tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä. Kun odotettu myrsky vihdoin näytetään, toivoin, että se olisi ohi paljon nopeammin, koska digitaalinen meritausta näyttää siinä hyvin viimeistelemättömältä. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit toimivat hyvin läpi leffan.

Yhteenveto: Adrift ei ole ihmeellinen elokuva, mutta sen selviytymiskamppailu on tarpeeksi kiehtovaa katseltavaa, jotta leffan jaksaisi katsoa joskus uudelleenkin. Shailene Woodley on mainio rohkeana Tamina, joka ottaa äärimmäisen vaikea tilanteen haltuunsa, eikä luovuta kuten moni muu tekisi. Sam Claflinkin on pääasiassa hyvä, mutta häneltä löytyy myös ärsyttäviäkin hetkiä. He kuitenkin saavat katsojan kiinnostumaan hahmojen kohtalosta tarpeeksi. Vaikka on oiva ratkaisu, että synkän masentavaa onnettomuuden jälkeistä aikaa kevennetään romanttisilla takaumilla, ovat ne jopa turhankin yliampuvaa söpöstelyä ja katkovat tunnelmaa liikaa. Suurimmaksi osaksi takaumat myös tuntuvat ylimääräiseltä täytteeltä, mikä saa puolitoistatuntisen teoksen tuntumaan oudon pitkältä. Filmin tehosteet eivät myöskään ole kummoiset, mikä tekee myrskykohtauksesta lähinnä vaivaannuttavaa katsottavaa. Lopun juonenkäänne kuitenkin nosti leffan arvoa hieman silmissäni ja voinkin todeta nähneeni ihan hyvän elokuvan. Jos siis pidätte leffan päätähdistä tai teitä kiinnostaa tositapahtumiin perustuvat selviytymistaistelut, voi Adrift olla juuri teidän elokuvanne. En usko, että tämän jälkeen kovin moni haluaisi lähteä purjehtimaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Adrift, 2018, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, RVK Studios, STX Entertainment

Arvostelu: Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977)

NALLE PUH

THE MANY ADVENTURES OF WINNIE THE POOH

Ohjaus: John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Sterling Holloway, Junius Matthews, John Fiedler, Ralph Wright, Hal Smith, Barbara Luddy, Paul Winchell, Bruce Reitherman, Jon Walmsley, Timothy Turner ja Sebastian Cadot
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

The Many Adventures of Winnie the Pooh, eli suomalaisittain Nalle Puh on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 22. osa. Elokuva perustuu A.A. Milnen kirjoittamiin "Nalle Puh" -tarinoihin (1924-1928). Nalle Puh -elokuva oli suosittu ja sille tehtiinkin jatko-osia, kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000), Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003) ja Winnie the Pooh (2011). Itselleni Puh-seikkailut ovat lähellä sydäntä, sillä pidin elokuvista paljon lapsena ja minulle on luettu alkuperäinen "Nalle Puh" -kirja ("Winnie-the-Pooh" - 1926). Pidin etenkin Nasun SUURESTA elokuvasta, joka oli lapsena yksi suurimmista suosikeistani. Katsoin lapsena myös Nalle Puhin uudet seikkailut -televisiosarjaa (The New Adventures of Winnie the Pooh - 1988-1991), kun se pyöri uusintoina viikonloppuaamuisin ja kävin elokuvateatterissa katsomassa Nalle Puh ja Möhköfantin (Pooh's Heffalump Movie - 2005). Kun aloin ostella Walt Disneyn klassikkosarjan elokuvia Blu-ray -muodossa, Nalle Puh oli yksi ensimmäisistä, jotka ostin. En kuitenkaan katsonut sitä vielä yli vuoteen sen jälkeen, kun olin sen ostanut, mutta aloittaessani arvostelemaan lähes kaikkia Disney-leffoja alkuvuodelle 2018, Nalle Puh oli ensimmäisten joukossa, jotka katsoin.

Kokoelma Nalle Puhin ja hänen ystäviensä seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä.

Päähenkilö Nalle Puh (Sterling Holloway) on aivan mahtava. Puh ei ole mitä viisaimmasta päästä, vaikka hän kokeekin olevansa suuri ajattelija. Jotkut hänen pohdiskeluistaan ovat tosin oikeasti älykkäitä, mutta pääasiassa katsojana kohottelee kulmiaan pöhkölle Puhille. Läpi elokuvan hän keksii erilaisia ideoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä. Puh on myös todella ahne ja rakastaa hunajaa. Kun hän saa purkillisen hunajaa käsiinsä, hän hotkii sen saman tien ja kokee pakottavaa tarvetta saada lisää.

Kani (Junius Matthews) voi tuntua aika ärsyttävältä tapaukselta, sillä hän pitää määräilystä ja oikeassa olemisesta. Kun suurin osa Puolen hehtaarin metsän asukeista ovat pöhköjä, Kani kokee jatkuvasti tilaisuutensa tulleen, jotta voi esittää älykkyyttään. Kuitenkin hahmo ymmärtää ystävien merkityksen, eikä ole täysin inhottava. Kani rakastaa puutarhan hoitoa ja hänet nähdään useasti kolonsa ulkopuolella hoitamassa kasvimaataan.
     Nalle Puhin läheinen ystävä on pelokas Nasu-possu (John Fiedler), joka säikkyy monia asioita. Nasu on suosikkihahmoni "Nalle Puh" -tarinoista ja on hieman harmi, että hän tuntuu alikäytetyltä tässä. Nasu seuraa uskollisesti Nalle Puhia ja vaikkei täysin ymmärrä Puhin suunnitelmia, hän haluaa olla niissä mukana, sillä Puh on Nasun tärkein ystävä. Minulla on sydämessä pehmeä kohta suloisille hahmoille elokuvissa ja Nasu pääsee sinne helposti, sillä hän on todella söpö.
     Ihaa-aasi (Ralph Wright) on todella masentunut tapaus, joka näkee kaikessa vain huonot puolet. Yhdessä kohtaa Ihaasta on ihan hyötyäkin, mutta pääasiassa hän vain seisoskelee apean näköisenä tai laahustelee paikasta toiseen. Pystyn jotenkin hämärästi samaistumaan Ihaan negatiiviseen tapaan nähdä maailma ja hän onkin mielestäni aika hupaisa tapaus.
     Muka-tärkeä Pöllö (Hal Smith) on tylsä hahmo. Pöllö selittelee paljon kaikkea, mistä hän tietää, muttei tunnu koskaan kuuntelevan muita. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin älykäs kuin kuvittelee, mikä tuo häneen jonkinlaista pidettävyyttä. Muuten en erityisemmin pidä hänestä.
     Puolen hehtaarin metsän ainoa naishahmo on Kengu (Barbara Luddy), joka on myös aika tylsä, sillä hän on aika tavallinen kotiäiti. Toisaalta on hienoa, että metsässä asustaa edes joku järkevä eläinhahmo, mutta muuten Kengu jää selkeästi taka-alalle. Hänen poikansa on villi Ruu (Clint Howard ja Dori Whitaker), joka ihailee muita hahmoja ja haluaisi kasvaa isoksi kuten he.
     Eniten Ruu ihailee pomppivaa Tiikeriä (Paul Winchell), joka on yksi parhaista hahmoista "Nalle Puh" -seikkailuissa. Hahmo on rauhaton ja loikkiikin minne sattuu, mikä ärsyttää etenkin Kania. Tiikeri ei itse ymmärrä olevansa ärsyttävä, eikä hän toisaalta sitä oikeasti olekaan, vaan enemmänkin vain hauska lisäys tarinan maailmaan.
     Jos Pöllö on mielestäni tylsä, niin Risto Reipas (Bruce Reitherman, Jon Walmsley ja Timothy Turner) on vieläkin tylsempi hahmo. Risto on tavallinen poika, joka on Puhin paras ystävä ja auttaa höhliä metsän asukkeja hankalissa tilanteissa. Oikeastihan kaikki hahmot ovat Risto Reippaan leluja, jotka hän kuvittelee eläviksi. En ole koskaan pitänyt Ristosta, enkä erityisemmin pidä hänen osuudestaan tässäkään. Hieman turhana lisäyksenä on Kaunotar ja Kulkuri -leffan (Lady and the Tramp - 1955) Majavaa muistuttava Myyrä (Howard Morris), joka käväisee leffassa muutamaan otteeseen. Myyrä on myös aika ärsyttävä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet lisättiin mukaan.

Nalle Puh ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan elokuva koostuu kolmesta aiemmin tehdystä lyhytanimaatiosta: "Nalle Puh ja hunajapuu" (1966), "Nalle Puh ja tuulinen päivä" (1968) ja "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" (1974). Kolme tarinaa ovat yhdistetty toisiinsa ja niiden väliin on tehty pieniä lisäyksiä, jotta tarinat muodostaisivat selkeämmän kokonaisuuden. Ratkaisu on keksitty siten, että kolme tarinaa ovat "Nalle Puh" -kirjan lukuja. Elokuva välillä rikkookin neljättä seinää näyttämällä kirjan sivuja, joissa hahmot näkyvät kirjainten välissä. Mukana on myös kertojaääni (Sebastian Cadot), joka välillä käy jopa lyhyitä keskusteluja hahmojen kanssa. Kirjatyyli toimii pääasiassa hienosti, mutta yhdessä kohtaa sillä ratkaistaan vaikea ongelma liian helposti.

Ensimmäinen tarina, eli "Nalle Puh ja hunajapuu" toimii täydellisenä esittelynä, jos Puh ei ole tuttu hahmo. Siinä näytetään, kuinka Nalle Puh rakastaa hunajaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä, minkä lisäksi saadaan kuulla Puhin filosofisia mietintöjä. Puhin hunajanhimo ajaa hänet erilaisiin ongelmiin, joista hänen ystävänsä joutuvat auttamaan hänet pois. Tarinassa esiintyvät Puhin lisäksi Risto Reipas, Kani, Pöllö, Myyrä, Ihaa, Kengu ja Ruu, kun taas Nasu ja Tiikeri saapuvat mukaan elokuvaan vasta toisessa tarinassa "Nalle Puh ja tuulinen päivä". Siinä Puolen hehtaarin metsään saapuu hurja tuuli, joka meinaa viedä pienen Nasun mennessään ja kaataa Pöllön talon. Kolmas tarina "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" sijoittuu talveen ja siinä Kani on saanut tarpeekseen Tiikerin riehumisesta, ja hän keksiikin ovelan suunnitelman eksyttää Tiikeri kauas Puolen hehtaarin metsästä. Loppuun on lisätty uusi pätkä, jotta elokuva saataisiin päätökseen.

Paikoitellen elokuvasta korostuu liikaa se, ettei siinä ole yhtenäistä juonta, mikä voi viedä hieman makua pois. Toisaalta useammat tarinat ovat helpompaa katsottavaa perheen pienimmille, jotka eivät välttämättä jaksa katsoa kovin pitkää juttua kerralla. Leffan voikin helposti pistää tauolle aina kun yksi tarina päättyy ja sitä voi jatkaa taas, kun lapsi on valmis. Nalle Puh onkin yksi Walt Disneyn lapsiystävällisimmistä elokuvista. Siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa ja siinä korostetaan hienosti ystävien merkitystä, mikä kaikkien on hyvä oppia jo pienenä. Suosittelenkin näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne. Itseäni välillä häiritsee se, ettei kyseessä ole yhtenäinen tarina, mutta elokuva on silti erittäin hyvä sanomansa ja loistavien hahmojensa takia.

Nalle Puh on musikaali ja siinä lauletaan paljon. Laulut eivät ole kovin pitkiä, mutta eipä ole elokuvakaan. Leffan avauskappale on "Winnie the Pooh", jossa esitellään kaikki hahmot. Puh itse laulaa mm. kipaleet "Up, Down and Touch the Ground", "Rumbly in My Tumbly" ja "Little Black Rain Cloud". Puhin pohdiskelevaa ääntä on hyödynnetty hienosti lauluosuuksissa. Parhaiten päähän jää Tiikerin hoilaama "The Wonderful Thing About Tiggers", joka on todella hyvä. Erityisen tarttuvia kappaleet eivät ole, mutta ne toimivat hyvin elokuvan aikana.

Animointi on hyvin toteutettu ja se poikkeaa hieman Walt Disneyn elokuvien yleisestä tyylistä. Animoinnissa on hienosti otettu huomioon, että juttu tapahtuu kirjassa, sillä monet taustat näyttävät lasten kuvakirjoista otetuilta. Läpi elokuvan animoinnissa on tietynlaista luonnosmaisuutta, joka toimii erittäin mainiosti. Elokuva ei kuitenkaan näytä keskeneräiseltä ja luonnosmaisuus on tarkasti tehty. Hahmot ovat kuitenkin selvästi Disneyn tyylisiä. Kaikki eläinhahmot (jopa luonteeltaan tylsät) ovat ulkonäöltään mieleenpainuvia ja hyviä. Tarinoista näkee, minä vuosina ne on tehty, sillä tyyli muuttuu hieman joka tarinassa ja kuva on tarkemmin piirretty loppupuolella. Nalle Puhin ohjauksesta vastaavat John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman. Wolfgang ohjasi kaksi ensimmäistä tarinaa, kun taas John Lounsbery ohjasi kolmannen. Lounsbery ei ole ennen tätä ohjannut mitään, mutta on toiminut jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) lähtien animointipuolella. Sen sijaan Reitherman on ollut ohjaajana jopa viidessä Disney-leffassa ennen tätä, esimerkiksi elokuvissa 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) ja Robin Hood (1973). Käsikirjoituksesta vastaa kahdeksan henkilöä, mm. Ihaata ääninäyttelevä Ralph Wright. Musiikista vastaa Buddy Baker, joka on tehnyt loistavaa työtä sävellysten kanssa, joiden tahtiin on helppo keinua tanssahdellen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalia ei valitettavasti ole, mutta parin Disney-leffan trailerit löytyy.

Yhteenveto: Nalle Puh on erittäin hyvä elokuva, mitä katsoo jatkuva hymy huulilla. Ottaen huomioon, että se on pääasiassa lapsille tehty, useat tarinat toimivat, sillä perheen pienimpien voi olla vaikea jaksaa seurata pidempää tarinaa. Vanhemmille katsojille useat tarinat voivat tuoda tunteen siitä, ettei kyseessä ole täysin kokonainen teos. Neljännen seinän rikkominen toimii pääasiassa, mutta sillä myös ratkaistaan tilanteita hieman liian helposti. Elokuvan hahmot ovat lähes kaikki loistavia. Puhin pöhköilystä voi löytää filosofisia mietintöjä, jolloin aikuisetkin löytävät leffasta riemua. Hahmot ovat myös niin valloittavia, että niitä on helppo rakastaa. Animoinnin luonnostyyli on taidokkaasti toteutettu, eikä elokuva näytä keskeneräiseltä. Elokuvassa on hyvä sanoma ja se sisältää hassuja hetkiä koko perheen elokuvapäivään. Suosittelen näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne, sillä he löytävät siitä varmasti suurta riemua. Nalle Puhissa on hienoa myös se, että sen jatko-osat toimivat, mikä on harvinaista Disney-leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997)

KADONNUT MAAILMA - JURASSIC PARK

THE LOST WORLD: JURASSIC PARK

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jeff Goldblum, Julianne Moore, Vanessa Lee Chester, Vince Vaughn, Richard Schiff, Arliss Howard, Pete Postlethwaite ja Richard Attenborough
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan perustuva elokuva Jurassic Park (1993) oli ylistetty kassamagneetti, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Crichton oli jo kirjoittanut jatkoa vuonna 1995 nimeltä "The Lost World", joten tarinaa oli helppo jatkaa myös filmimaailmassa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin, kun ensimmäinen osa huomattiin hitiksi. Vanhaa työryhmää kasaantui jälleen työstämään dinosaurusseikkailua ja kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 1996. Kadonnut maailma - Jurassic Park sai ensi-iltansa keväällä 1997 ja se oli suuri menestys, vaikkei päässytkään ensimmäisen osan lukemiin. Elokuva ei myöskään ollut yhtä arvostettu ja se jakoi voimakkaasti mielipiteitä. Jotkut inhosivat leffaa, jotkut pitivät sitä keskinkertaisena, mutta oli myös paljon niitä, jotka pitivät siitä. Itse kuulun jälkimmäisiin. Näin teoksen ala-asteella, kun sain alkuperäisen Jurassic Park -trilogian DVD:nä. Katsoin Kadonnut maailma - Jurassic Parkin nopeasti ensimmäisen osan jälkeen, mutta edellisen tapaan myös tämäkin oli mielestäni karmiva, enkä uskaltanut katsoa sitä vähään aikaan uudestaan. Vuosien varrella olen kuitenkin alkanut pitämään leffasta ja katsonut sen useasti uudestaan. Kun alkuvuodesta 2017 mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, useat Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni, Jurassic Parkit tietty ensimmäisinä. Päädyin kirjoittamaan sarjan osista myös siksi, että elokuvat ovat saamassa jatkoa teoksella Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018). Alkuperäisen elokuvan tapaan katsoin myös Kadonnut maailma - Jurassic Parkin tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, ja söimme jälleen paljon herkkuja.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jurassic Park!

Isla Nublar -saarella sijaitsevan Jurassic Parkin lisäksi on toinenkin saari, josta löytyy eläviä dinoja. Jurassic Parkin onnettomuudesta selvinnut Ian Malcolm lähtee tiiminsä kanssa tutkimaan dinosaurusten elämää tällä B-saarella.

Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm on muuttunut paljon edellisestä osasta. Enää Ian ei ole samanlainen muka-hurmuri, joka ottaa rennosti ja vitsailee. Dinosauruspuistossa käynti on muuttanut hänet kunnon pessimistiksi ja päästyään uudelle dinosaarelle, pelkää hän jatkuvasti kaikista pahinta tilannetta tapahtuvaksi. Yllättävää kyllä, sarjan päähenkilön vaihtuminen Alan Grantista Ianiin toimii ja on mielenkiintoista seurata, miten aiemmat tapahtumat ovat vaikuttaneet tuttuun hahmoon. Goldblum on edelleen pidettävä heppu, josta onneksi löytyy yhä huumoria, vaikka hän onkin negatiivisempi asioiden suhteen. Läpi leffan hahmosta paistaa ilme "mitä minä sanoin?".
     Julianne Moore näyttelee paleontologi Sarah Hardingia, Ianin tyttöystävää, joka on enemmän kuin mielissään, päästessään tutkimaan eläviä dinosauruksia. Sarah esittelee taitojaan useasti leffan aikana ja vaikka hänen suuri mielenkiintonsa dinoja kohtaan pistää hänet vaaroihin, ei hän jää odottelemaan ketään pelastajaa paikalle, vaan yrittää keksiä itse, miten selviäisi tilanteista. En erityisemmin pidä Mooresta näyttelijänä, mutta Sarahin roolissa hän on toimiva.
     Edellisessä osassa Ian kertoi, että hänellä olisi kolme lasta ja Kadonnut maailma - Jurassic Parkissa esitellään yksi heistä: Vanessa Lee Chesterin näyttelemä teinityttö Kelly, joka päätyy jokseenkin vahingossa mukaan saarelle. Vaikka hahmolle on yksi sankarihetki luotu, hän lähinnä vain roikkuu mukana siinä toivossa, että katsoja kannustaisi Iania pelastamaan tyttärensä hirmuliskojen hampaista. Valitettavasti hahmo ei ole kiinnostava, eikä Chester ole kovin hyvä roolissaan, jolloin katsojaa ei erityisemmin kiinnosta hänen kohtalonsa.
     Ianin tiimiin kuuluu Sarahin lisäksi myös Vince Vaughnin näyttelemä valokuvaaja Nick Van Owen ja Richard Schiffin esittämä maastovaruste-ekspertti Eddie Carr. Kumpikaan heistä ei valitettavasti ole erityisen mielenkiintoinen tapaus, vaikka molemmilta löytyy hetkensä. Kaksikko on kiva lisä tarinaan, muttei oikein jää mieleen. Yleensä en Vaughnista pidä näyttelijänä, mutta leffa tekee hänelle samat kuin Julianne Moorelle, eli hän on toimiva roolissaan, etenkin kun hän on jotain muuta kuin mitä hän tuppaa esittämään komedialeffoissaan. Schiff on myös ihan hyvä osassaan.
     Arliss Howard on mainio Peter Ludlowina, dinosauruksia valmistavan InGen-yhtiön uutena johtajana, jolla on tyhmiä aikomuksia dinoihin liittyen. Ludlow kokee olevansa tärkeä henkilö, mutta todellisuudessa hän ei tiedä dinoista mitään, joten yksin hän tulisi nopeasti syödyksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. metsästäjä Roland (Pete Postlethwaite), joka haluaa saada ammuttua Tyrannosaurus Rexin, tämän avustaja Ajay (Harvey Jason) ja Dieter (Peter Stormare), joka ei erityisemmin halua ystävystyä pienten Compsognathusten kanssa. Ianin lisäksi edellisestä elokuvasta tekevät paluun myös Jurassic Parkin luonut John Hammond (Richard Attenborough), sekä tämän lapsenlapset Lex (Ariana Richards) ja Tim (Joseph Mazzello), joskin vain todella lyhyeksi aikaa.

Elokuva tapahtuu neljä vuotta Jurassic Parkin jälkeen ja heti alussa tulee selväksi, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Hyvin nopeasti tajuaa, miksi Ian on muuttunut niin paljon ja muutoksen kautta hahmo tuntuu kuin uudelta, jolloin hänessä on heti jotain kiehtovaa. Nopeasti käytävien hahmoesittelyjen jälkeen matka uudelle saarella alkaa. Toisin kuin edellinen osa, tämä leffa ei tapahdu Isla Nublarilla, vaan Isla Sornalla, jossa dinosauruksia kasvatettiin puistoa varten. Sielläkin tapahtui onnettomuus, minkä takia eläimet ovat päässeet vapaiksi... mikä tosin kävi edellisessäkin osassa, jolloin olisi oikeastaan ihan sama, jos tämäkin filmi tapahtuisi Nublarilla. Noh, vapaat dinosaurukset luovat joka tapauksessa hienosti jännitettä, sillä aiemmin on jo päässyt näkemään, miten dinot toimivat päästessään ulos aidoistaan. Vaikka mukana on toimivaa huumoria, on Kadonnut maailma - Jurassic Park jännittävämpi ja synkempi elokuva kuin edeltäjänsä, mikä toimii todella mainiosti. Lihansyöjädinot ovat välittömästi karmivia, varsinkin kun ne voivat piileskellä missä tahansa metsän siimeksessä. Onneksi mukaan on kuitenkin saatu edellisestä osasta tuttua ihmetystä ja hämmästelyä, kun dinosaurukset ensimmäisen kerran saapuvat ruutuun. Niissä olennoissa on jotain äärimmäisen upeaa ja teos saa sen tuotua esille tyylillä. Leffassa nähdään tietty uusia sauruksia, kuten pienet Compsognathusit ja erikoisia lättyjä selkä täynnä oleva Stegosaurus. Vanhat tututkin palaavat, eli pitkäkaulaiset Brachiosaurukset, saalistajamaiset Velociraptorit, sekä fanien suursuosikit, Tyrannosaurus Rexit. Kyllä luitte oikein, tässä leffassa on useampi kuin yksi T-Rex!

Vaikka Kadonnut maailma - Jurassic Park on karmivampi ja synkempi kuin edeltäjänsä, on mukana silti paljon tuttua seikkailuhenkeä, hauskoja hetkiä ja toimintaa. Elokuva myös toimii siten, millä lailla jatko-osan kuuluukin, eli se tuo uusia asioita sarjaan ja etenkin leffan loppuhuipennus on todella poikkeava edelliseen osaan verrattuna. Mukana on jälleen tyhmiä ideoita, jotka kostautuvat keksijöilleen. Jännitystä on toimiva määrä ja useaan otteeseen huomaa jääneensä tuijottamaan ruutua hievahtamatta, kun on pakko saada tietää, miten Ian ja kumppanit selviävät vaaroista. Valitettavasti päähenkilöiden lisäksi muut hahmot eivät kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi, jotta oikeasti välittäisi siitä, miten heille käy? Ja koska aivan varmasti haluaa katsoa, kun Tyrannosaurus Rexit ja Velociraptorit hotkivat ihmisiä kitaansa, on huojentavaa, että saarella on tällä kertaa paljon enemmän nimettömiä sivuhahmoja uhreiksi. Vaikka mukana on monia todella hyviä kohtia, ei elokuva kuitenkaan tarjoa katsojille samaa loistokkuutta kuin edeltäjänsä, jolloin tämä jää selvästi sen jalkoihin. Erittäin oivallinen jatko-osa on kuitenkin kyseessä ja jos edellisestä osasta on pitänyt, niin mitä luultavimmin tämäkin iskee. Hieman kyllä jää harmittamaan, että kertaakaan ei kerrota, mitä kävi dinosaurusalkioille, jotka Dennis Nedry varasti edellisessä leffassa.

Ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Steven Spielberg, joka on onnistunut jälleen seikkailutunnelman luomisessa. Spielbergin ohjaaman Indiana Jones -sarjan (1981-) tavoin hän on tehnyt tästä synkemmän kuin edeltäjästään, mutta poikkeus on siinä, että tässä hän onnistui paremmin kuin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984). Käsikirjoituksesta vastaa edellisen osan tapaan David Koepp, joka on tehnyt mainiota työtä, vaikkakin mukaan on lipsahtanut juoniaukko hieman ennen loppuhuipennusta, joka häiritsee suuresti. Sitä voi pohtia ja pähkäillä, muttei siihen mitään loogista selitystä keksi. Kadonnut maailma - Jurassic Park on kuvattu mainiosti, eikä mukana ole ihan yhtä montaa ylidramaattista lähikuvaa hahmojen kasvoista. Leikkaus on sujuvaa, vaikka tuntuukin, että loppupäässä on pätkäisty jokin tärkeä hetki kokonaan pois teoksesta. Visuaalisesti elokuva on edeltäjänsä tapaan edelleen todella hieno. Dinosaurukset, etenkin Tyrannosaurus Rexit ja Velociraptorit, näyttävät upeilta. Ääniefektit ovat muuten toimivat, mutta parissa kohtaa on todella häiritsevää, että dinosaurukset päästelevät samoja äännähdyksiä kuin avaruusmöröt Star Warseissa (1977-). Tutut dinoäänet ovat kuitenkin mukana ja karjahtelut kuulostavat mahtavilta. Säveltäjä John Williams on jälleen tehnyt todella mainiota työtä ja tuonut mukaan uusia teemoja, saaden ne silti kuulostamaan samalta musiikkimaailmalta kuin edeltäjässä.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan suunnittelusta ja teosta kertovat "The Making of The Lost World", "Original Featurette on the Making of the Film", sekä "Return to Jurassic Parkin" kaksi osaa "Finding The Lost World" ja "Something Survived", minkä lisäksi mukana on kirjailija Michael Crichtonin haastattelu, dinosaurusten tanssinumero, kohtauksia ilman tehosteita ja tehosteiden kanssa, kaksitoista kuvakäsikirjoitusta (mm. alkuperäinen loppu), trailer, poistettuja kohtauksia ja valokuvia kuvauksista, dinoista, piirroksista, julisteista, leluista ja pienoismalleista. Katsottavaa on yhteensä yli viideksi tunniksi.

Yhteenveto: Kadonnut maailma - Jurassic Park on todella mainio jatko-osa, jossa ilmapiiri on karmivampi kuin edeltäjässä. Ihan alkuperäisen teoksen tasolle tämä ei kuitenkaan pääse. Jännittävämpi lähestymistapa toimii ja on kiehtovaa, että dinosaurukset ovat tällä kertaa alusta alkaen vapaina. Huumoria on silti yhä mukana ja Jeff Goldblum on edelleen hyvä Ian Malcolmina, vaikka hahmoa on muutettu paljon. Muut tärkeät hahmot ovat ihan toimivia, mutta suurimmaksi osaksi sivuhahmot on tarkoitettu dinojen uhreiksi. Tarina on oiva ja mukaan on saatu todella hyvä loppuhuipennus, vaikka se onkin lähtöisin todella typerästä ideasta. Ennen huipennusta mukana on outo juoniaukko, joka voi jäädä häiritsemään, jos sitä miettii liikaa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja John Williamsin sävellykset ovat jälleen onnistuneet. Ohjaaja Steven Spielberg on tehnyt todella hyvää työtä tunnelman luomisessa ja jatkotarinan muokkaamisessa. Jos pidit edellisestä osasta, niin kannattaa katsoa myös Kadonnut maailma - Jurassic Park. Jotkut eivät siitä pidä ja jotkut jopa inhoavat sitä (mitä en ymmärrä yhtään), mutta tiedän, että on myös monia, jotka rakastavat teosta. Joillekin lapsille tämä voi olla liian jännittävä, mutta kannattaa se silti ala-astelaisille näyttää, sillä tämäkin saa helposti innostumaan dinoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jurassicworlduniverse.com
The Lost World: Jurassic Park, 1997, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Digital Image Associates

Arvostelu: Tulikärpästen hauta (火垂るの墓 - 1988)

TULIKÄRPÄSTEN HAUTA

火垂るの墓

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Tsutomu Tatsumi, Ayano Shiraishi, Akemi Yamaguchi ja Yoshiko Shinohara

Genre: animaatio, sota, draama

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 12

火垂るの墓, eli suomalaisittain Tulikärpästen hauta on japanilaisen Studio Ghibli -yhtiön anime-elokuva, joka perustuu Akiyuki Nosakan samannimiseen, tositapahtumiin pohjautuvaan kirjaan vuodelta 1967. Vuosien varrella useat elokuvantekijät kysyivät Nosakalta, jos he voisivat tehdä hänen tarinastaan filmatisoinnin, mutta Nosaka kieltäytyi. Vasta kun ohjaaja Isao Takahata kysyi häneltä, voisiko tarinasta tehdä animaation, Nosaka kiinnostui elokuvaversion toteuttamisesta. Leffan työstäminen lähti liikkeelle ja se sai ensi-iltansa hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten, 16. huhtikuuta 1988, jolloin se julkaistiin yhdessä toisen Ghibli-leffan, Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988) kanssa. Elokuvaa ylistettiin, mutta se ei menestynyt kummoisesti, sillä sitä markkinoitiin lastenleffana, vaikkei se sitä oikeasti ollutkaan. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään monet pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse en kuitenkaan ollut koskaan ennen nähnyt Tulikärpästen hautaa. Olin kyllä kuullut siitä useita kertoja, mutta koska minua ei kiinnostanut anime, en katsonut filmiä. Vasta 2018 alussa aloin miettiä, miksi olen aina ollut niin ennakkoluuloinen animea kohtaan ja päätin ostaa kerralla kaikki Studio Ghiblin filmit. Katsoin ensimmäisenä Naapurini Totoron ja se sai minut niin innostuneeksi, että katsoin seuraavan viikon aikana monta muutakin Ghibli-animaatiota, mukaan lukien Tulikärpästen haudan. Ja koska elokuva täytti tänä vuonna 30 vuotta, päätin myös arvostella sen.

Teini-ikäinen poika Seita ja hänen pikkusiskonsa Setsuko yrittävät selvitä toisesta maailmansodasta Japanissa.

Sisarusten Seitan (Tsutomu Tatsumi) ja Setsukon (Ayano Shiraishi) välille on luotu upea side. Veljen ja siskon rakkauden toisiaan kohtaan voi aistia alusta alkaen ja on erittäin kiehtovaa seurata, kuinka he keksivät keinoja, joilla he voisivat selvitä vaikeista ajoista kahdestaan. Isoveljenä Seita katsoo jatkuvasti Setsukon perään, joka ei täysin ymmärrä, mitä maailmassa tapahtuu. Setsukon tehtävänä on taas muistuttaa Seitaa siitä, että maailmasta löytyy vielä paljon hyvääkin, kunhan vain pysähtyy katsomaan. Katsoja tykästyy samantien sisaruksiin ja heistä välittää paljon leffan loppuun saakka.
     Elokuva keskittyy pääasiassa vain Setsukoon ja Seitaan, mutta siitä löytyy muutama muukin hahmo, kuten heidän rakastava äitinsä (Yoshiko Shinohara), tympeä tätinsä (Akemi Yamaguchi), sekä lyhyesti esiintyvät setä ja serkku. Vaikka katsojana voi ymmärtää, miksi heidän tätinsä on usein niin tyly, on katsojana hyvin vaikea pitää hänestä. Täti on ihan oikeassa siitä, että sodan aikana jokaisen pitäisi tehdä työnsä, eikä Seita voi vaan loikoilla kotona, mutta kun täti ei vaikuta välittävän lapsista, voi hänet helposti nähdä julmana.

On todella kummallista, että Tulikärpästen hauta ja Naapurini Totoro näytettiin 20 vuotta sitten peräkkäin - niitä yhdistää vain se, että molemmat ovat animaatioita samalta yhtiöltä. Muuten ne ovat täysin erilaiset teokset. Siinä missä Naapurini Totoro on rakastettava satu kaikenikäisille, mikä sisältää suloisia olentoja, hassuja hetkiä ja yllättävää syvällisyyttä, Tulikärpästen hauta on traaginen kuvaus sodan kauheuksista. Kyseessä ei todellakaan ole lastenelokuva; sen huomaa jo ensimmäisten minuuttien aikana, kun joutuu näkemään pommituksia ja ihmisiä kuolemassa nälkään kaduilla, eikä kukaan auta heitä. Pommitusten jälkeen Seita ja Setsuko kävelevät läpi kylän, jonka raunioista ihmiset etsivät sukulaisiaan. Kyseessä on sydäntäsärkevä mestariteos, mikä jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuvaa on hyvin, hyvin raskasta katsoa, eikä se koskaan päästä katsojastaan irti. Katsoja todella välittää sisaruksista, eikä halua nähdä mitään pahaa tapahtuvan heille. Elokuvan ilmapiiri ei kuitenkaan anna kovin suurta toivoa.

Yleensä katsoessani elokuvia kotona, puhun hieman filmin aikana - joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tulikärpästen haudan aikana en kyennyt puhumaan. Olin niin tiukasti siinä mukana, etten saanut sanaa suustani. Kun filmi päättyi, minun oli vain pakko halata tyttöystävääni pitkään ja yrittää kerätä itseäni, sillä elokuva sai minut niin herkäksi. Täytyy nimittäin olla aika sydämetön ihminen, jos tämä filmi ei kosketa. Se sisältää jatkuvasti yhä vain surullisempia ja surullisempia hetkiä. Ja sitten lopussa kuullaan lause, mitä katsoja on pelännyt läpi elokuvan. Ja minua ihan oikeasti pisti sydämestä, enkä enää pystynyt pidättämään kyyneliä. 

Onneksi filmi ei ole kuitenkaan alusta loppuun pelkkää katsojien piinaamista. Mukana on myös kauniita hetkiä, jotka ovat eri tavalla koskettavia. Yksi ihanimmista kohtauksista on, kun sisarukset piileskelevät pimeässä luolassa ja Seita tuo sisälle tulikärpäsiä, jotka valaisevat paikan lumoavasti. Minun "vau!" -reaktioni oli lähes yhtä voimakas kuin pienen Setsukon. Kohtaus saa katsojan välittämään hahmoista entistäkin enemmän, sillä se on niin voimakkaasti rakennettu. Naapurini Totoron jälkeen halusin vain katsoa filmin heti uudestaan, sillä se oli niin mielettömän hyvä ja ihana. Vaikka pidin Tulikärpästen haudasta vielä enemmän, kestää varmaan aikaa, ennen kuin pystyn katsomaan tämän uudestaan. Kaikessa täydellisyydessäänkään elokuvan katselu ei ole kovin miellyttävä kokemus.

Filmin on käsikirjoittanut ja ohjannut Isao Takahata, joka menehtyi huhtikuun alussa. Lepää rauhassa Takahata, olet sen todella ansainnut. Takahata on onnistunut luomaan aivan käsittämättömän upean tunnelman elokuvaan ja työstänyt mitä hienoimpia hetkiä. Hänen käsikirjoituksensa on erinomainen ja niin on myös filmin animointi. Realistiset sotataustat ovat kauheaa, mutta silti oudon kiehtovaa katseltavaa. Vehreät maisemat taas ovat kauniita, minkä lisäksi pidin kovasti muutamista hetkistä, jolloin tausta on ihan vain musta, jolloin keskittyminen on täysin siinä kohteessa, minkä tekijät ovat halunneet nostaa esille. Äänimaailma on upeasti luotu ja elokuvan musiikit säveltänyt Michio Mamiya on tehnyt loistotyötä tunnelmien vahvistamisessa.

Yhteenveto: Tulikärpästen hauta on traaginen ja koskettava mestariteos, mikä jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään. Ohjaaja Isao Takahata on luonut mielettömän hienon tunnelman läpi elokuvan, mikä pitää katsojaa tiukasti otteessaan. Läpi leffan nähdään mitä kauheimpia tapahtumia, jotka tekevät katselusta omalla tavallaan inhottavaa. Elokuva onnistuu kuitenkin lumoamaan niin, ettei katselua voi keskeyttää. Kauheuksien väliin Takahata on ymmärtänyt lisätä kohtauksia, jotka vahvistavat päähenkilöiden rakkautta toisiaan kohtaan. Tulikärpästen valaisema luola on äärimmäisen kaunis ja voimakas hetki. Visuaalisesti kyseessä on tietty todella vaikuttava kokemus. Elokuvan lopetus jättää helposti sanattomaksi ja voi kestää pidempikin tovi, ennen kuin pystyy kuvailemaan tunteitaan. Tulikärpästen hauta ei todellakaan päästä katsojaansa helpolla, mutta vaikka se tuottaa suurta surua, on sen näkeminen lopulta oudon palkitsevaa ja puhdistavaa. Vaikka kyseessä onkin animaatio, haluan vielä kerran painottaa, ettei tämä todellakaan ole lastenelokuva. Mutta kuten jo sanoin, mielestäni ihan jokaisen pitäisi nähdä Tulikärpästen hauta ainakin kerran elämässään, joten tarpeeksi vanhoille lapsille tämä kannattaa näyttää. Näin vaikuttavan elämyksen jälkeen en voi antaa Tulikärpästen haudalle mitään muuta kuin täydet pisteet!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmaffinity.com

火垂るの墓, 1988, Studio Ghibli, Shinchosha Company

Arvostelu: Robin Hood (1973)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Brian Bedford, Phil Harris, Monica Evans, Peter Ustinov, Terry-Thomas, Pat Buttram, Andy Devine, Carole Shelley, Billy Whitaker ja Roger Miller
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: S

Robin Hood on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 21. osa. Elokuva perustuu vanhoihin englantilaisiin kansantarinoihin lainsuojattomasta jousimiehestä nimeltä Robin Hood. Hahmosta ja hänen seikkailuistaan on tehty useita kirjoja, lauluja, näytelmiä, pelejä ja tietenkin myös elokuvia, kuten Robin ja Marian (Robin and Marian - 1976), Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), Robin Hood (2010), sekä tietty kaikkein suosituin ja tunnetuin, eli Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938). Suosittu seikkailijahahmo kun on, myös Walt Disney -yhtiö halusi tehdä oman version hänestä. Alunperin herra Disneyn tarkoituksena oli tehdä elokuva kettuhahmo Reynardista, mutta hän alkoi epäillä, ettei se saisi erityisen hyvää vastaanottoa ja projekti päätyi jäihin. Kun Robin Hoodin teko alkoi, tekijät päättivät pitää Reynard-ideasta kettupäähenkilön ja näin leffan Robin Hoodista tuli kettu. Elokuva on merkkiteos, sillä se oli ensimmäinen Disney-elokuva, jota alettiin tekemään Disneyn kuoleman jälkeen. Tämän takia paineet olivat suuret, sillä jos leffa ei olisi menestynyt, olisi animaatioiden teko vaikeutunut pahasti Disney-yhtiölle. Ottaen huomioon, millainen megastudio Walt Disney on nykyään, ei varmaan ole suuri yllätys, että Robin Hood todella oli hitti - jopa kaikkein menestynein Disney-animaatio ilmestyessään! Itse olin nähnyt Robin Hoodin useamman kerran lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes katsoin sen jälleen, arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kuten monta muutakin Walt Disneyn klassikkosarjan teosta.

Kuningas Richardin ollessa ristiretkellä, hänen veljensä prinssi Juhana on ottanut vallan ja pitää kyläläiset köyhinä ja itsensä todella rikkaana. Onneksi on ovela Robin Hood ja hänen kaverinsa Pikku John, jotka haluavat oikeudenmukaisuutta ja varastavat rikkailta, antaakseen rahat takaisin köyhille. Tästä prinssi Juhana ei tietenkään pidä ja yrittää napata Robin Hoodin.

Brian Bedfordin ääninäyttelemä Robin Hood on ovela ja viekas, millaiseksi ketut yleensä kuvitellaan, mutta hänestä löytyy myös paljon sankarillisuutta. Vain alussa hahmoa voi pitää pahaisena varkaana, mutta nopeasti huomaa, että hän on todella hieno henkilö, joka välittää Nottingham-kaupungin asukkaista ja tekee mitä tahansa heidän vuokseen. Robin Hood tosiaan ryöstää rikkailta ja antaa köyhille, minkä takia monet rakastavat häntä. Vaikka onkin lainsuojaton, Robin Hoodia ei huoleta kiinnijääminen, vaan hän haluaa nauttia elämästään täysillä. Hän on myös erittäin taitava jousiampuja.
     Robin Hoodia auttaa Pikku John (Phil Harris), joka nimestään huolimatta ei ole kovin pieni, vaan karhu, joka on suurempi kuin Hood. Pikku John on mukava heppu, joka kuitenkin mätkii pahis-sarvikuonoja pataan, jos tarvitsee. Hahmo on hassu ja hyvä toveri Robin Hoodille. Tämä ei muuten ole ensimmäinen elokuva, jossa Phil Harris esittää karhua. Hän nimittäin ääninäytteli Baloo-karhua elokuvassa Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967).
     Robin Hoodilla on joskus ollut suhde Marian-neidon (Monica Evans) kanssa, mutta jostain syystä he ovat ajautuneet erilleen. Hahmot ovat kuitenkin palavasti rakastuneita toisiinsa ja kaipaavat toisiaan kaiken aikaa. Marian-neito on kuninkaallinen, joten hänen ja Robin Hoodin romanssia ei kukaan hyväksyisi. Hahmo ei kovin paljoa tee elokuvassa, mutta hän on selvästi Robin Hoodin heikkous. Kettujen lempi onkin mainiosti tuotu esille ja se on uskottavaa läpi teoksen. Kummallista Marian-neidossa on se, että kuningas Richard on hänen setänsä, mutta Richard on leijona, kun taas Marian on kettu. Lapsilta tämä menee ohi, mutta aikuisia se saattaa hämmentää erittäin paljon.
     Elokuvan pahis on tosiaan prinssi Juhana (Peter Ustinov), joka on pistänyt itsensä johtajaksi, kuningas Richardin ollessa poissa. Prinssi Juhana on julma, mutta samalla erittäin hölmö ja kuvittelee olevansa paljon älykkäämpi kuin onkaan. Robin Hoodin onkin helppo varastaa aivan hänen silmiensä edestä. Prinssi Juhana yrittää olla uhkaava, mutta joutuu helposti paniikkiin, alkaa kaipaamaan äitiään ja imee peukaloaan. Hahmo on erinomainen pahis, sillä häntä ei luulisi ulkoapäin kovin pahaksi, hömelön oloinen kun on, mutta hänen tekonsa ovat hirveitä.

Muita pahiksia elokuvassa ovat prinssi Juhanan avustaja sir Hiss (Terry-Thomas) ja Nottinghamin säälimätön sheriffi (Pat Buttram). Sir Hiss osaa hypnotisoida ja hän saikin kuningas Richardin lähtemään. Sir Hiss huomaa monia asioita, joita prinssi Juhana ei ja yrittääkin varoittaa johtajaansa, kun Robin Hood on läsnä, mutta prinssi Juhana ei valitettavasti huomioi häntä. Sir Hiss vaikuttaa välillä uskolliselta palvelijalta ja välillä taas siltä, ettei hän jaksaisi prinssi Juhanaa enää sekuntiakaan. Tällä kertaa Disney-seikkailussa pahiksen kätyri ei olekaan se hölmö tyyppi, vaan se fiksumpi. Nottinghamin sheriffi tosiaan on säälimätön. Hän vie lapsiltakin rahat ja selityksenä hän antaa, että kyseessä on vero. Hahmo tekee asiat niin inhottavasti ja ärsyttävästi, että häntä vihaa hyvin nopeasti. Nämäkin pahishahmot ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat munkki Tuck (Andy Devine), joka yrittää hieman vastustaa prinssi Juhanan hirmuvaltaa, rouva Kotkot (Carole Shelley), joka on Marian-neidon ystävä, pupupoika (Billy Whitaker), joka ihailee Robin Hoodia yli kaiken, sekä trubaduuri Allan a Dale (Roger Miller), joka toimii kertojana.

Robin Hoodin tunnelma on loistavasti luotu. Lähes koko leffan kulkee iloinen mieli, joka välittyy todella selkeästi Robin Hoodin ja Pikku Johnin ystävyydestä. Tosiaan vain ihan elokuvan alussa päähenkilöä voi pitää varkaana, mutta loppuleffan ajan häntä pitää hyväntekijänä ja sankarina. Aluksi kaksikko varastelee prinssi Juhanalta vain huvin vuoksi, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä paremmin he tajuavat, että heidän täytyy päättää prinssi Juhanan hirmuvalta. Hän nimittäin oikeasti pitää Nottinghamilaisia tiukassa otteessaan sheriffin avulla. Kaupunkilaisille ei jää mitään, sillä sheriffi ja prinssin sotilaat vievät kaiken veroina, joita kasvatetaan kaiken aikaa. Lapset eivät luultavasti näe vielä, kuinka hirveää tilannetta elokuvassa näytetään, sillä mukana on söpöjä eläimiä ja hassuja kohtia. Hirveistä kohtina esimerkkinä elokuvan alkupäässä nähtävä kohtaus, jossa eräässä pikkutalossa vietetään pupupojan syntymäpäiviä ja hän saa lahjaksi kolikon, jota varten koko suuri perhe on säästänyt. Yhtäkkiä sheriffi tulee ja vie kolikon paljon itseään pienemmältä pupupoloiselta. Katsojana pistää koko ajan enemmän ja enemmän vihaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee ja toivoisi, että Robin Hood ampuisi jokaista pahista nuolella päähän.

Tunnelman luonti onkin erittäin hyvin tehty, sillä vakavat ja hirveät asiat ovat täysin tasapainossa iloisen mielen kanssa. Hirveisiin kohtiin on tietty pistetty mukaan jonkinlaista hupsuilua tai Robin Hood saapuu pelastamaan päivän, jotta ne eivät ole täysin kauheita lapsikatsojille. Huumoria on mukana piristämässä elokuvaa ja se toimii sekä lapsille että aikuisille. Seikkailuhenki on läsnä koko elokuvan alusta loppuun, mikä syntyy hahmoista ja elokuvan maailmasta, jonne itsekin haluaisi päästä; ihan sama oliko kyseessä nuhjuinen kaupunki, hieno linna, vai vihreä metsä. Katsojana haluaisi liittyä Robin Hoodin tiimiin ja lähteä varastelemaan rikkailta. Ryöstelykohtauksia on mielenkiintoista seurata, sillä ne ovat erittäin kekseliäitä. Romantiikkaakin on tietty mukana, mikä syntyy Robin Hoodin ja Marian-neidon kohdatessa pitkästä aikaa. Rakkaus ei ole erityisen suuressa roolissa, mutta välittyy hyvin katsojille. Robin Hood onkin mahtava seikkailuelokuva koko perheelle, eikä mikään ihme, että se oli aikoinaan niin suosittu.

Visuaalisesti Robin Hood on hienon näköinen elokuva ja se on animoitu erinomaisesti... tavallaan. Animoinnissa on nimittäin kierrätetty materiaalia sekä aiemmista Disney-elokuvista että myös ihan tästä leffasta! Kyse on siis lyhyistä pätkistä, joissa hahmot tekevät täysin identtisesti jotain, mikä on nähty jossain aiemmin. Tavallaan on hauskaa, jos kyse on edellisistä Disney-elokuvista kierrätetyistä asioista, sillä silloin voi miettiä kopioinnin nokkelana viittauksena kyseisiin kohtiin, mutta tavallaan sitä voi pitää laiskana työnä. Elokuva kuitenkin näyttää hyvältä, joten itselläni ei ole valittamista. Hahmot ovat hienosti toteutettuja ja värimaailma on erinomainen. Ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka oli tätä ennen ohjannut Disney-elokuvat Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963), Viidakkokirja ja Aristokatit (The Aristocats - 1970). Hän toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa (One Hundred and One Dalmatians - 1961), joten kokemusta ja taitoa häneltä löytyy. Robin Hoodin musiikin on säveltänyt George Bruns, joka on tehnyt hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan myös muutama laulu, mutta silti tätä Disney-pätkää on vaikea laskea musikaaliksi.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä, mutta valitettavasti Blu-ray -julkaisun lisämateriaalit eivät ole. Lisämateriaalina on laula-mukana -versio elokuvasta, poistettu tarinaosio "Love Letters", vaihtoehtoinen loppu, lähes kymmenenminuuttinen Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Ye Olden Days", sekä galleria elokuvaa varten tehdyistä luonnoskuvista, mutta itse elokuvan teosta ei ole mitään pätkää, eikä edes poistettuja kohtauksia.

Yhteenveto: Robin Hood on erinomainen seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy hyvässä tasapainossa vakavia teemoja ja iloista mieltä. Elokuvan maailma on todella karu paikka, joten onneksi mukana on hassuttelua, joka toimii sekä lapsille että aikuisille. Robin Hood itse on erittäin hyvä seikkailuhahmo ja hänen toverinsa Pikku John on hauska heppu. Robin Hoodin ja Marian-neidon rakkaustarina on saatu hyvin tehtyä elokuvaan. Kaikki kolme pahista - prinssi Juhana, sir Hiss ja Nottinghamin sheriffi - ovat mainioita tapauksia omilla tavoillaan, vaikka inhottavia tyyppejä ovatkin. Visuaalisesti leffa on hyvännäköinen, eikä minua häiritse animointipätkien kopiointi vanhoista Disney-leffoista. Itse koen ne lähinnä kivoina viittauksina aiempaan tuotantoon. Suosittelen Robin Hoodia seikkailunnälkäisille lapsille sekä lapsenmielisille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2017 - Muokattu 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 1973, Walt Disney Productions

Arvostelu: Solo: A Star Wars Story (2018)

SOLO: A STAR WARS STORY

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donald Glover, Paul Bettany, Phoebe Waller-Bridge, Thandie Newton, Jon Favreau ja Linda Hunt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

George Lucasin luoma Star Wars on kenties maailman tunnetuin elokuvasarja. Aluksi sitä ilmestyi kolmen leffan verran vuosina 1977 (Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo - Star Wars: Episode IV - A New Hope), 1980 (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku - Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back) ja 1983 (Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu - Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi), minkä jälkeen Lucas palasi jatkamaan sarjaa esiosatrilogialla vuosina 1999 (Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka - Star Wars: Episode I - The Phantom Menace), 2002 (Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys - Star Wars: Episode II - Attack of the Clones) ja 2005 (Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto - Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith). Vielä 2005 puhuttiin siitä, että elokuvien puolella sarja olisi päättynyt, mutta kun Lucas myi Lucasfilm-yhtiönsä Walt Disney -yhtiölle, ilmoitettiin että uusia Star Wars -filmejä olisi tulossa. Sen lisäksi, että Disney päätti jatkaa sarjaa uudella trilogialla, yhtiö ilmoitti myös tekevänsä lisäosaleffoja, joista ensimmäisenä ilmestyi Rogue One: A Star Wars Story (2016). Sen jälkeen paljastettiin, että yhtiöllä oli tekeillä elokuva yhdestä Star Warsin suosituimmasta hahmosta, Han Solosta, mikä herätti hyvin ristiriitaisia reaktioita. Jotkut alkoivat innolla odottamaan filmiä sankarinsa nuoruusvuosista, kun taas jotkut pohtivat, onko tämä jo liian näkyvää rahastusta. Itse kuulun harmillisesti niihin jälkimmäisiin. Kun kuulin elokuvasta, en ollut kovin yllättynyt, mutten myöskään innostunut millään lailla. Pientäkin intoa on latistanut se, kuinka paljon ongelmia ilmeni leffan kuvauksissa. Sen alkuperäinen ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller erotettiin, kun he olivat ehtineet kuvaamaan jo viikkoja. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ron Howard, joka joutui kuvaamaan paljon uudestaan. Tämän lisäksi liikkui huhuja, ettei Lucasfilm olisi tyytyväinen Han Solon näyttelijän, Alden Ehrenreichin suoritukseen, joten hänelle olisi pestattu valmentaja kuvauksiin. Vaikka leffaa kuvattiin vähän väliä uudestaan ja siinä oli hyvin paljon ongelmia, Lucasfilm piti kiinni toukokuun ensi-illasta, mikä sai minut pelkäämään, että lopputuloksena olisi kiirehditty ja kehno tekele. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan Solo: A Star Wars Storyn sen lehdistönäytökseen, toivoen, että lopputulos onnistuisikin kaikesta huolimatta yllättämään.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää hieman SPOILEREITA koskien saagan aiemmin ilmestyneitä osia Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo ja Rogue One: A Star Wars Story!

Nuori Han Solo ja hänen uusi ystävänsä Chewbacca päätyvät mukaan galaksin pahamaineisten gangstereiden bisneksiin.

En varmuudella tiedä, onko totta, että Alden Ehrenreichille olisi palkattu näyttelijävalmentaja kuvauksiin, muttei sillä mielestäni ole loppujen lopuksi mitään väliä, sillä joka tapauksessa Ehrenreich suoriutuu työstään kunnialla. Aluksi itselleni tuotti vaikeuksia se, että jotakuta muuta kuin Harrison Fordia kutsutaan Han Soloksi, mutta hyvin nopeasti hyväksyin Ehrenreichin version hahmosta. Ehrenreich on selkeästi tutkinut Fordin eleitä Hanina ja onnistunut imitoimaan niitä, jolloin hahmo todella tuntuu nuorelta versiolta vanhasta tutusta Solosta. Homma ei kuitenkaan muutu pelkäksi kopioimiseksi, vaan Ehrenreich onnistuu tuomaan mukaan myös oman lisäyksensä. Nuori Han Solo on tietty energisempi ja innokkaampi kuin alkuperäisen trilogian versio. Hahmo on paljon optimistisempi, sillä hän ei ole vielä ehtinyt näkemään galaksia kunnolla.
     Ja mitäpä olisi Han Solo ilman hänen uskollista karvatoveriaan Chewbaccaa? Star Wars: The Force Awakensissa (2015) ja Star Wars: The Last Jedissä (2017) hahmoa esittänyt Joonas Suotamo palaa kolmatta kertaa rooliin, ja on hienoa nähdä, kuinka paljon ruutuaikaa hahmo saa. Hanin tavoin myös Chewbacca on nuorempana hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Tai no, nuorempana ja nuorempana. Kuten jo trailereista kävi selville, Chewbaccalla on ikää ainakin yli 200 vuotta, joten kovin nuoresta wookieesta ei ole kyse. Suotamo on selvästi jo täysin kotonaan karvapuvussa ja toivon, että hän saa jatkaa roolia vielä pitkään. Pääsin muuten haastattelemaan Suotamoa toukokuun alussa; haastattelun voi löytää tästä.
     Elokuvassa esiintyy myös alkuperäisestä trilogiasta tuttu Lando Calrissian, tällä kertaa laulaja Donald Gloverin tulkitsemana. Myös Glover onnistuu ottamaan vaikutteita alkuperäisestä näyttelijästä, Billy Dee Williamsista, ja tuomaan mukaan jotain uutta. Lando on omahyväinen ja hyvin itseensä luottava rento heppu. Toveriksi Landolle on luotu uusi droidihahmo L3-37 (Phoebe Waller-Bridge). Uusissa Star Wars -leffoissa on mielestäni onnistuttu erinomaisesti etenkin droidihahmojen kanssa. Rogue Onen K-2SO oli hauskan sarkastinen ja The Force Awakensin BB-8 on mitä suloisin tapaus. Olinkin siis järkyttynyt, kuinka pahasti L3-37:n kohdalla on epäonnistuttu. Hahmolle on luotu persoonaa sillä, että hänen mielestään droidit ovat kuin orjia ja hän haluaa vapauttaa droidit ja synnyttää vastarinnan. Aluksi tämä on hauskan kekseliäs idea, mutta hyvin nopeasti se muuttuu todella saarnaavaksi, etenkin kun hahmosta ei löydy mitään muita puolia.

Onneksi muut uudet hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja, vaikkeivät varmasti tule nousemaan yhtä suosituiksi kuin edes Star Warsin vähemmän klassiset henkilöt. Woody Harrelson on oiva valinta Tobias Beckett -rikolliseksi, joka antaa Hanille tärkeitä oppeja. Harmillisesti Beckettin rikollisryhmään kuuluvat Val-vaimo (Thandie Newton) ja nelikätinen Rio-olio (Jon Favreau) jäävät aika unohdettaviksi. Game of Thrones -sarjasta (2011-) tutun Emilia Clarken kulmakarvat eivät liiku yhtä villisti kuin yleensä, eikä hänen Qi'ra-hahmonsa erityisemmin mitään tarjoakaan. Parissa kohtaa Clarke pääsee onneksi mukaan toimintaan ja osoittaa, ettei Qi'ralle kannata ryttyillä. Paul Bettany nähdään gangsteripomo Dryden Vosina, jolle Beckett työskentelee. Alunperin rooliin oli valittu Michael K. Williams, mutta kun hän ei päässyt uusintakuvauksiin, hänet korvattiin Bettanylla. Korvaus on mainio ja Bettany toimii osassaan, vaikka Drydenin ruutuaika jää harmillisen pieneksi. Mukana saattaa myös olla tuttuja naamoja aiemmista elokuvista...

Ottaen huomioon, millaisia vaikeuksia Solo: A Star Wars Storyn kuvauksissa oli, monet olivat jo täysin valmiita totaaliseen katastrofiin. Olenkin siis äärimmäisen yllättynyt, kuinka onnistunut lopputulos on. Kyseessä ei todellakaan ole Star Wars -saagan parhaimmistoa, mutta heikompien tekijöiden kanssa tämä olisi voinut olla paljon huonompi. Filmi nappasi minut heti mukaansa vauhdikkaan alkunsa ansiosta ja hyvin nopeasti pystyin sanomaan, että Solo tulee olemaan selkeästi parempi Star Wars Story kuin aiempi Rogue One. Filmin aikana myös nähdään yksi todella näyttävä sotakohtaus, joka oli minun mielestäni sitä, mitä Rogue Onen olisi pitänyt olla. Se tuntui oikeasti karulta sodalta, millaista ei ole aiemmin Star Warseissa nähty. Tämä on kuitenkin vain yksi kohtaus ja muu leffa onkin sitten hyvin erilaista. Kyseessä on paljon pienimuotoisempi tarina kuin yleensä kaukaisessa galaksissa ja pidin erittäin paljon siitä, ettei koko universumin kohtalo ole vaakalaudalla, vaan elokuva kertoo galaksin alamaailmasta ja sen rikollisista. Imperiumi osoittaa olemassaolonsa muutamassa kohtaa, mutta pääasiassa leffa keskittyy muihin asioihin. Ja hyvä niin, sillä siten elokuvakokemus tuntui oudonkin raikkaalta. Solosta löytyy sitä vanhaa tuttua, mutta samalla se tarjoaa ennennäkemättömiäkin juttuja ja osoittaa, että Lucasfilmillä todella on tarinoita kerrottavanaan.

Elokuvan juoni ei valitettavasti ole mitä mielenkiintoisin, mutta paikat ja tapahtumat, minne juoni hahmoja vie, ovat niin kiehtovia, että filmi todella vie mukanaan. Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi, jolloin se onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja takaa-ajot jännittäviä. Myös rauhalliset kohtaukset, joissa hahmoja syvennetään, ovat kiinnostavia. Hahmotkin ovat tässä Star Wars Storyssa mielenkiintoisempia Rogue Oneen verrattuna, mikä saa katsojan paremmin syventymään seikkailuun. He eivät ole persoonattomia ja heillä tuntuu olevan oikea tarkoituksensa. Lucasfilm on selvästi ottanut opikseen Rogue Onesta, eikä tällä kertaa vain hylkää uusia hahmojaan leffan lopuksi. Alden Ehrenreich vahingossa jo paljastikin haastattelussa, että hän on kirjoittanut kolmen elokuvan sopimuksen ja kuten tästä oli pääteltävissä, Solon tarina jää kesken. Ja kun ottaa huomioon, kuinka energisen, mukaansatempaavan, jännittävän, jokseenkin hauskan ja oikeasti yllättävän elokuvan tekijät saivat ongelmista huolimatta aikaiseksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että jatkoa on tulossa.

Ennen Solon näkemistä ajattelin, ettei hahmon sooloelokuvaa (heh heh) oikeastaan tarvita, sillä Han on niin mysteerinen heppu Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa, ettei hänen taustojaan tarvitse selittää. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi kiinnostaa Hanin menneisyys. Pidin tavasta, miten hän päätyy rikollisille poluille ja kaikkein eniten pidin siitä, miten Han tapaa Chewbaccan. Ensikohtaaminen on aivan mahtavasti ja todella kunnioittavasti kirjoitettu. Kaksikon ystävyyden muodostuminen onkin filmin parasta antia, sillä se on saatu tuntumaan aidolta. Pidin myös Hanin ja Landon ensikohtaamisesta, sekä siitä, miten peli Millennium Falcon -aluksen kohtalosta on kirjoitettu mukaan. Ja jo Uudessa toivossa mainittu Kesselin reitti on erinomaisesti ja hyvin yllättävästi toteutettu. Vuosia fanit ovat kiukutelleet siitä, ettei Han voinut lentää Kesselin reittiä alle kahdessatoista parsekissa, sillä parsek on matkan mittayksikkö eikä ajan. Lucasfilm onkin onnistunut keksimään tälle hauskan ja ennen kaikkea toimivan selityksen. Valitettavasti yhtiö on päättänyt tunkea mukaan selityksiä sellaisillekin asioille, joita en usko, että kovin moni haluaisi tietää. Onko kukaan koskaan oikeasti miettinyt, miksi Hanin sukunimi on Solo? Jos olet, niin nyt saat sen selville! Star Wars: The Last Jedissä monia häiritsi Millennium Falconin ohjaamossa roikkuvat kultaiset avaruusnopat, joille luotiin outoa merkitystä, vaikkei niitä oltu aiemmin kunnolla nähty. No mutta onneksi Solossa niitä oikein korostetaan monta kertaa!

Noppien lisäksi filmistä löytyy paljon muitakin viittauksia muuhun Star Wars -maailmaan. Viittauksia on niin leffoihin, kirjoihin, sarjoihin kuin peleihinkin ja täytyy olla aikamoinen fani, jotta ne kaikki tunnistaa. Jo ensimmäisestä Star Wars -filmistä lähtien joka elokuvassa on kuultu lause "I have a bad feeling about this." ("Minulla on paha aavistus tästä.") Tässä lause oli mainiosti käännetty muotoon "I have a really good feeling about this!" ("Minulla on todella hyvä aavistus tästä!") Leffasta löytyy myös viittaus, joka ei liity Star Wars -leffoihin, mutta on ihan ymmärrettävästi mukana, sillä alkuperäinen Han Solo -näyttelijä Harrison Ford esiintyi siinäkin. Elokuvaan on nimittäin piilotettu ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun, Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark - 1981) alussa nähty kultainen patsas!

Solon ohjaajana toimii tosiaan Ron Howard, joka osoittautui oikeaksi mieheksi hommaan. Hän on hyvin ymmärrettävä valinta, sillä Howard ja George Lucas ovat olleet ystäviä vuosikymmenien ajan, joten on ihan loogista, että Howard jatkaisi jotain Lucasin luomaa. Paikoitellen elokuvasta kyllä huomaa, kun siinä on käytetty alkuperäisen ohjaajakaksikko Lordin ja Millerin materiaaleja, sillä ne ovat selkeästi vitsikkäämpiä, mutta Howard on onnistunut luomaan tarpeeksi hyvän tasapainon niiden kohtausten ja oman henkensä välille. Kasdanin veljesten työstämä käsikirjoitus ei ole mitä kiinnostavin juoneltaan, joten täytyy myös kiittää Howardia, että hän on onnistunut luomaan siitä menevän kokemuksen. Mukana on muutamia kehnompia repliikkejä, mutta niitä on Star Warsista löytynyt aina. Visuaalisesti Solo on tietty silmäkarkkia. Leffa on kuvattu taidokkaasti, minkä lisäksi sen lavasteet ovat näyttävät, puvut upeita ja maskeeraukset fantastisia (vaikkakin Dryden Vosin arvet ovat hieman viimeistelemättömät). Elokuvassa on hienosti yhdistelty nukeilla luotuja avaruusolioita ja tietokone-efektejä. Filmin äänimaailmakin on oivallisesti luotu. Myös musiikeissa Solo onnistuu Rogue Onea paremmin. Siinä missä Rogue One kuulosti siltä, että joku fanipoika olisi säveltänyt musiikkia, mikä kuulostaa hieman Star Warsilta, muttei liikaa, jottei hänen työnsä jää Youtubessa tekijänoikeussyytteiden alle, Solossa on rohkeasti yhdistelty John Powellin uusia sävelmiä ja John Williamsin klassisia teemoja. Tällaisista fanipalveluksista huolimatta on kuitenkin sanottava, että leffan voi katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt mitään muuta Star Wars -elokuvaa. Ei siitä yhtä paljon irti saa, mutta toimii se silti omana avaruusseikkailunaan.

Yhteenveto: Solo: A Star Wars Story on yllättävän mainio avaruuslänkkäri, missä on kaikin puolin yhdistelty vanhoja tuttuja Star Wars -juttuja uusiin asioihin. Visuaalisesti filmi näyttää monin tavoin samalta kuin alkuperäinen trilogia, mutta samalla se tarjoaa asioita, mitä saagassa ei ole aiemmin nähty. Ron Howardin luoma tunnelma tekee yhdistelemisen hienosti, mitä auttavat filmin musiikit, joista löytyy niin John Williamsin klassisia sävelmiä kuin John Powellin uusia sointuja. Myös Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo ja Donald Glover onnistuvat ottamaan pohjan hahmojensa alkuperäisiltä näyttelijöiltä ja tuomaan heihin jotain uutta, jolloin meininki ei tunnu pelkältä kopioimiselta. Yhtä ärsyttävää droidia lukuunottamatta uudet hahmot ovat oivallisia ja heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Elokuvan juoni ei ole mitä ihmeellisin, mutta sen tapahtumapaikat ja vauhdikkaat toimintakohtaukset ovat tarpeeksi mukaansatempaavia, jottei heikompi juonikuvio erityisemmin haittaa. Vaikka toisaalta pohdin yhä, onko leffa kovin tarpeellinen, olen lopulta hyvin tyytyväinen, että Solo: A Star Wars Story on olemassa. Se onnistuu monissa asioissa, etenkin siinä, että se sai minut haluamaan, ei vaan vaatimaan jatkoa. Filmi jää nimittäin aikas jännään paikkaan... Jos olet pitänyt kolmesta edellisestä Star Warsista, uskon Solonkin iskevän. Jos taas kuulut niihin, jotka inhoavat näitä uusia leffoja, tulet aika varmasti inhoamaan tätäkin. Se hyvä puoli Solossa on, että kaikista sen viittauksista ja silmäniskuista faneille huolimatta, elokuvan pystyy helposti katsomaan, vaikka aiemmat leffat eivät olisikaan tuttuja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.starwars.com
Solo: A Star Wars Story, 2018, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Imagine Entertainment

Arvostelu: Jurassic Park (1993)

JURASSIC PARK

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Sam Neill, Laura Dern, Jeff Goldblum, Richard Attenborough, Ariana Richards, Joseph Mazzello, Bob Peck, Martin Ferrero, Samuel L. Jackson, Wayne Knight ja BD Wong
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Jurassic Park perustuu Michael Crichtonin samannimiseen kirjaan vuodelta 1990. Ohjaaja Steven Spielberg kiinnostui tarinasta jo ennen kirjan julkaisua ja Universal Pictures saikin ostettua kirjan oikeudet, jotta hän voi tehdä siitä elokuvan. Tuotanto lähti samantien käyntiin ja Crichton itse kirjoitti leffalle käsikirjoituksen ensimmäiset versiot. Kuvaukset alkoivat kesän 1992 lopussa ja Jurassic Park ilmestyi teattereihin kesällä 1993. Elokuva oli todella iso hitti, jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva siihen aikaan! Yleisö rakastui elokuvaan ja myös kriitikot pitivät sitä upeana, vaikka muutamia negatiivisiakin arvioita ilmestyi. Leffa voitti kolme Oscar-palkintoa (mm. parhaat tehosteet), kuten myös monia muita palkintoja. Jurassic Park on vuosien varrella äänestetty useaan otteeseen parhaiden leffojen joukkoon ja monille tämä onkin kaikista paras elokuva. Itse näin elokuvan ala-asteella, kun sain isältäni DVD:nä alkuperäisen Jurassic Park -trilogian. Leffa oli mielestäni karmiva ja kesti vuosi tai pari, ennen kuin uskalsin katsoa sen uudestaan. Silloin vasta aloin oikeasti pitämään teoksesta ja olenkin katsonut sen vuosien varrella useasti uudelleen ja muutama vuosi sitten päivitin leffan ja sen jatko-osat Blu-raylle. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, useat Steven Spielbergin leffat ilmestyivät mieleeni, Jurassic Park ensimmäisten joukossa - etenkin kun sarja on jälleen saamassa jatkoa. Katsoin elokuvan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni (jonka mielestä Jurassic Park on kaikkien aikojen paras leffa, minkä takia omistan tämän arvostelun hänelle) kanssa ja söimme samalla ihan tolkuttoman määrän herkkuja. Sen lisäksi näin leffan elokuvateatterissa, kun Finnkino näytti sen kuukauden klassikkona, jolloin rakastuin filmiin entistäkin enemmän.

Joukko tutkijoita kutsutaan kertomaan mielipiteensä varakkaan John Hammondin luoman dinosauruspuisto Jurassic Parkin turvallisuudesta. Aluksi kaikki on hämmästyttävää ja upeaa, mutta ihmetys muuttuu nopeasti kauhuksi, kun puiston sähköt katkeavat ja dinosaurukset pääsevät vapaaksi.

Sam Neill näyttelee tohtori Alan Grantia, joka tutkii dinosaurusten fossiileja. Dinosaurukset kiehtovat Alania ja hän haluaa saada niistä selville mahdollisimman paljon. Kun hän kohtaa eläviä dinosauruksia Jurassic Parkissa, Alanin työ alkaa tuntua tarpeettomalta, sillä puistossa dinosauruksista voi saada selville kaiken. Kun dinot pääsevät riehumaan vapaina, hahmosta alkaa muodostua sankarityyppi, joka yrittää johdattaa muita tutkijoita ja vierailijoita turvaan. Neill on oivallinen valinta ja uskottava sekä tutkijana että pienesti Indiana Jonesia muistuttavana sankarina.
     Alanin kanssa puistoon lähtee tohtori Ellie Sattler, jota esittää mainio Laura Dern. Ellie tutkii esihistoriallisia kasveja, mutta tietää myös jutun jos toisenkin dinosauruksista ja pääseekin osoittamaan taitojaan sairaan Triceratopsin kanssa. Myös Ellie pääsee sankarihommiin ja on hienoa, että hänkin on valmis kohtaamaan vaaran silmästä silmään, eikä hahmosta ole kirjoitettua kaiken aikaa panikoivaa hienohelmaa.
     Jeff Goldblum näyttelee matemaatikko Ian Malcolmia, joka tutkii kaaosteoriaa. Ian ei ole täysin vakuuttunut Jurassic Parkin hyvistä puolista ja uskoo, ettei monta kymmentä miljardia vuotta sitten kuollutta lajia kannattaisi palauttaa henkiin nykypäivänä. Vaikka hän onkin usein negatiivinen koskien puistoa, on Ianista pyritty luomaan huumorihahmo, joka ilmeillään, eleillään ja puhetavallaan hauskuuttaisi yleisöä. Goldblum on todella onnistunut roolissaan, eikä Ian ole kertaakaan ärsyttävä, kuten huumoriheppujen kohdalla usein käy.

Itse Jurassic Parkin luojaa, John Hammondia näyttelee Richard Attenborough, joka suoriutuu osastaan erinomaisesti. Hammond on todella rikas mies, joka ei turhia säästele, vaan haluaa jakaa varakkuuttaan ja on pistänyt järkyttävän suuren omaisuuden kiinni puistoonsa. Hahmo kokee Jurassic Parkin ihmeellisyyden huipentumana, eikä näe siinä mitään pahaa tai vaarallista. Attenborough on uskottava tärkeänä, mutta jokseenkin huvittavana vanhana herrana, joka uskoo täysillä siihen, mitä tekee, vaikka kukaan muu ei uskoisi häneen.
     Tutkijoiden lisäksi puistoon saapuvat vierailemaan Hammondin lapsenlapset Lex (Ariana Richards) ja Tim (Joseph Mazzello), jotka voivat alkupuoliskolla vaikuttaa ärsyttäviltä, toimiessaan vähän väliä typerästi tai ollessaan kovaäänisiä. Etenkin innokas Tim on aluksi rasittava, höpöttäessään Alanille dinosauruksista, jota eivät pojan puheet kiinnosta. Lex ja Tim pitää tietty pelastaa erilaisista vaaroista, mutta onneksi he joutuvat myös jossain kohtaa selviämään itse pelottavasta tilanteesta. Elokuvan aikana lapset muuttuvat pidettävämmiksi, jolloin alkaakin toivoa, että he eivät päätyisi Tyrannosaurus Rexin kitaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat lakimies Gennaro (Martin Ferrero), joka miettii lähinnä puistosta saatavia lipputuloja, vartija Muldoon (Bob Peck), joka on todella tarkka paikan turvallisuudesta, teknisiä puoli hoitavat Ray Arnold (Samuel L. Jackson) ja Dennis Nedry (Wayne Knight), sekä dinosauruksia luova tohtori Wu (BD Wong).

Jurassic Park sieppaa katsojansa välittömästi mukaansa hienosti luodun ja jännittävän avauksen ansiosta. Ei kestä kauaa, kun päähenkilöt jo matkaavat helikopterilla Isla Nublar -saarelle, jolla puisto sijaitsee ja seikkailu lähtee kunnolla käyntiin. Ensimmäisen kerran, kun jättimäinen Brachiosaurus astelee ruudulle, katsojan suu aukeaa hämmästyksestä ja elokuva imaisee vielä voimakkaammin mukaansa. Läpi leffan nähdään useita hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin ihailla hahmojen kanssa dinosaurusten kauneutta ja kuinka hienoa olisi, jos tällainen puisto voisi olla oikeasti mahdollinen. Kuitenkin jossain kohtaa "vau dinosauruksia!" muuttuu ajatukseen "voi ei, dinosauruksia!", sillä myrskyn yllättäessä sähköt katkeavat ja verenhimoiset Velociraptorit sekä dinofanien suursuosikki Tyrannosaurus Rex pääsevät sähköaidoistaan läpi. Hämmästely alkaa muuttua pakokauhuksi, jolloin katsojana jännittää hahmojen puolesta ja uuden dinosauruksen ilmestyessä ruutuun, jännittyy paikoilleen, sillä ei ole varma, onko kyseessä kiva kaveri vai ilkeä hirmulisko?

Elokuvassa on erinomaisesti yhdistetty kevyttä seikkailuhenkeä pelottaviin hirviöihin ja leffa tarjoaa yleisölleen täydellisen jännitysnäytelmän, jonka katsomista on todella vaikea keskeyttää. Karmivien kohtausten väliin on saatu mukaan hengähdystaukoja, jolloin voi hetken aikaa helpottua, kunnes uusi toimintakohtaus alkaa; aivan kuten vuoristoradan suuren mutkittelun jälkeen pääsee hetkeksi tasaiselle kohdalle, kunnes uusi ylämäki osuu vastaan ja tietää, että nyt taas mennään. Jurassic Parkin tunnelmaa lisää upeasti se, kuinka hienosti hahmojen tunteet välittyvät kotisohvalle asti. Lapsille monet kohtaukset, kuten T-Rexin ensiesiintyminen ja Velociraptorit keittiössä, voivat aiheuttaa painajaisia, mutta monet kohdat ovat myös niin siistejä, että muksut mitä luultavimmin vaativat dinosaurusleluja, kun seuraavan kerran pääsevät lelukauppaan. Elokuva kulkee mahtavalla temmolla eteenpäin loppuun asti, eikä kertaakaan käy tylsäksi.

Jurassic Park ei kuitenkaan ole virheetön teos kaikessa mestarillisuudessaan. Mukana on nimittäin yksi todella häiritsevä jatkumovirhe, joka saattaa pilata erään jännittävimmistä kohtauksista, jos sitä alkaa pohtimaan liikaa. Kyseessä ei ole mikään yksinkertainen juttu, kuten hahmon käden sijainnin vaihtuminen kuvien välillä, vaan paljon isompi juoneen vaikuttava asia. T-Rexin aitaus on nimittäin selvästi samalla korkeudella kuin aidan toisella puolella kulkeva tie, mutta T-Rexin päästessä vapaaksi, sen aitaus muuttuu täysin ja vaihtaa jopa sijaintia yli kymmenen metriä alemmas kuin viereinen tie. Näin mukaan on saatu uusi jännittävä hetki, mutta kun elokuvaa katsoo tarkkaan, alkaa hetki muuttua oudommaksi, kun tajuaa, ettei niin voisi mitenkään käydä. Kaiken maailman outouksia ei voi tapahtua leffassa, vaikka mukana olisi erikoisella tavalla kloonattuja dinosauruksia. Mutta vaikka itse tiedostankin virheen, en näe sitä liian suurena ongelmana, sillä kyseessä on muuten niin huikeasti luotu seikkailuelokuva, että jatkumovirheen voi helposti antaa anteeksi!

Steven Spielberg toimii tosiaan ohjaajana, enkä usko, että kukaan muu olisi saanut Jurassic Parkista niin hienoa kuin hän. Spielberg on useasti aiemmin osoittanut osaavansa luoda pelottavia kohtauksia, jännittävää toimintaa ja upeaa seikkailuhenkeä, ja osoittaa sen jälleen tässä. Spielbergin luoma tunnelma on erinomainen ja on hienoa, ettei hän ole tehnyt tästä tavallista hirviöpätkää, vaan hän on saanut dinosaurukset tuntumaan oikeilta eläimiltä, mitä ne olivatkin miljoonia vuosia sitten. Käsikirjoituksesta vastaa kirjan kirjoittaneen Michael Crichtonin lisäksi David Koepp, jotka ovat tehneet loistavaa työtä. Jurassic Park on kuvattu hyvin, vaikka mukana onkin hieman liikaa dramaattisia lähikuvia hahmojen naamoista. Leikkauksella filmi on rytmitetty aivan täydellisesti. Elokuva on hyvin valaistu, mikä korostaa usein ruudulla leijuvaa usvaa. Lavasteet ovat mainiot, kuten myös maskeeraus. Visuaalisesti Jurassic Park näyttää edelleen upealta, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. T-Rex, Velociraptorit, Brachiosaurukset, myrkylliset Dilophosaurukset ja sairas Triceratops näyttävät uskomattoman hienoilta, mutta juokseva Gallimimus-lauma näyttää selvästi digitaaliselta. Ääniefektit ovat erinomaisia, etenkin dinosaurusten äänet. John Williamsin säveltämä musiikki on aivan huikeaa! Etenkin leffan tunnusmusiikki on täydellinen ja jää helposti soimaan päässä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailer, kuvakäsikirjoituksia, lokaatioiden metsästämistä, videoita esituotantokokouksista, jälkiäänityksistä ja ohjaamisesta, sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "The Making of Jurassic Park", "Original Featurette on the Making of the Film" ja kolmiosainen "Return to Jurassic Park", jossa näyttelijät ja tekijät kertovat vuosia myöhemmin leffan tekemisestä. Mukana on myös "Jurassic Park" -pelistä kertova video, sekä pätkiä, joissa näytetään, miten dinosaurukset toteutettiin nukeilla ja tietokoneella. Katsottavaa on yhteensä hieman yli kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: Jurassic Park on aivan mestarillinen seikkailuelokuva, joka saa katsojan sekä innostumaan dinosauruksista, että pelkäämään niitä. Leffa nappaa välittömästi mukaansa ja pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvassa on paljon jännittäviä ja jopa karmivia kohtia, sekä huikeaa seikkailutunnelmaa, jonka ohjaaja Steven Spielberg todella hallitsee. Hengähdystauot ovat tärkeitä ja niissä pääsee tutustumaan hahmoihin paremmin, sekä naureskelemaan mainioille vitseille. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Visuaalisesti elokuva näyttää todella hienolta; dinosaurukset ovat upeasti toteutetut, vaikka parissa kohtaa ajan hammas onkin efektejä hieman nakertanut. John Williamsin säveltämä musiikki on täydellistä. Jostain syystä mukaan on livahtanut iso jatkumovirhe, mutta siitä huolimatta kohtaus on niin jännittävän pysäyttäväksi luotu, että sen voi helposti katsoa sormien läpi. Suosittelenkin Jurassic Parkia aivan kaikille, etenkin seikkailu- ja jännitysleffojen ystäville. Lapsille tämä toimii varmasti, sillä mukana on siistejä kohtauksia ja dinoja, minkä lisäksi monet kohdat voivat heidän mittarissaan olla kuin kauhua. Kyseessä on yksi hienoimmista elokuvista, eikä mikään ihme, miksi Jurassic Parkin suosio on niin suuri ja sille tulee vielä nykyäänkin jatkoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2017 - Muokattu 16.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jurassicworlduniverse.com
Jurassic Park, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment