Kärpänen (The Fly - 1986) - elokuva-arvostelu

KÄRPÄNEN

THE FLY

Ohjaus: David Cronenberg

Näyttelijät: Jeff Goldblum, Geena Davis, John Getz, Joy Boushel, Leslie Carlson ja George Chuvalo

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

The Fly, eli suomalaisittain Kärpänen on uudelleenfilmatisointi samannimisestä elokuvasta vuodelta 1958, joka puolestaan pohjautuu George Langelaanin novelliin The Fly vuodelta 1957. 1980-luvun alussa tuottaja Kip Ohman halusi tehdä uuden version novellin pohjalta ja pestasi Charles Edward Poguen työstämään käsikirjoituksen. He veivät ideansa 20th Century Foxille, missä innostuttiin aluksi. Poguen teksti ei kuitenkaan vakuuttanut studiopomoja, mutta edelleen innoissaan oleva tuottaja Stuart Cornfeld onnistui lopulta hieromaan diilin, missä Fox suostui levittämään leffan, kunhan elokuva saisi rahoituksen muualta. Cornfeld löysi rahat yllättävästä lähteestä, komedioista tunnetulta Mel Brooksilta. Brooks ei tosin myöskään lämmennyt Poguen käsikirjoitukselle ja tilalle pestattiin Walon Green. Greenin aikaansaannos sai vielä negatiivisemman vastaanoton, jolloin Pogue tuotiin takaisin kirjoittamaan teksti itse uusiksi. Robert Bierman pestattiin ohjaajaksi, mutta juuri kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Biermanin tytär menehtyi onnettomuudessa ja surusta rikkoutunut mies jätti projektin. Tilalle palkattiin David Cronenberg, jota oltiin pyydetty jo aiemmin, mutta joka oli tuolloin kiireinen Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan (Total Recall - 1990) parissa, jonka hän oli kuitenkin lopulta jättänyt väliin. Cronenberg kirjoitti käsikirjoituksen lähes täysin uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1985. Lopulta Kärpänen sai maailmanensi-iltansa 15. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä pienimuotoinen menestys, joka voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Kärpäsen ensi kertaa kahdeksan vuotta sitten ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, pitäen siitä joka katselulla enemmän. Kun huomasin Kärpäsen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja samalla arvostella sen.

Seth Brundle on saanut aikaan mullistavan keksinnön, ihka aidon teleportaatiolaitteen. Kun mies testaa laitetta itseensä, hän ei kuitenkaan huomaa laitteeseen livahtanutta kärpästä ja kone yhdistää Sethin ja kärpäsen toisiinsa. Aluksi Seth luulee laitteen tehostaneen häntä ihmisenä, kunnes hän kauhukseen huomaa muuttuvansa hirviömäiseksi kärpäshybridiksi.

Päärooliin Seth Brundleksi valikoitui Jeff Goldblum, joka oli tuolloin vasta tekemässä nousuaan tähteyteen ja joka tultaisiin myöhemmin muistamaan elokuvista Jurassic Park (1993) ja Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996). Kärpäsessä Goldblum tarjoaa kuitenkin parhaan suorituksen, jonka olen häneltä nähnyt, pitkälti sen takia, että kyseessä on niitä harvoja isoja rooleja, joissa Goldblum ei tunnu vain esittävän itseään. Monet miehelle ominaisista maneereista ovat esillä leffan alkupäässä, mutta mitä pidemmälle Sethin hirvittävä muodonmuutos alkaa kehittyä, sitä paremmin Goldblum pääsee vakuuttamaan, ihmisyyden hiipuessa pois. Seth on erittäin mainio päähenkilö, joka on saman tien sympaattinen ja jonka haluaa nähdä onnistuvan hommassaan. Onkin siis sitäkin hirvittävämpää seurata sivusta, kun mies alkaa muuttua yhä vain enemmän hyönteismäisemmäksi.

     Elokuvassa nähdään myös Goldblumin tuolloinen tosielämän tyttöystävä Geena Davis reportteri Veronicana, joka ryhtyy tekemään juttua Sethin huimasta keksinnöstä, joka toki rakastuu Sethiin ja joka joutuu katsojan tavoin seuraamaan avuttomana vierestä, kun mies alkaa käydä läpi muodonmuutostaan, sekä John Getz Veronican pomona ja entisenä poikaystävänä Stathisina, joka on katkera Veronican ja Sethin lämpenevistä väleistä. Davis ja Getz ovat molemmat mainiot osissaan, etenkin Davis, joka tulkitsee hienosti kasvavaa tuskaansa, kun hän ei meinaa enää tunnistaa rakastamaansa miestä.

Kärpänen on yksi kauhuelokuvasuosikeistani, sekä todennäköisesti paras body horror -leffa, joka on koskaan tehty. Eikä vain sen takia, että elokuva sisältää aidosti poikkeuksellisenkin ällöttävää, jopa kuvottavaa kuvastoa, kun Seth muuttuu ihmisen ja kärpäsen sekoitukseksi. Ensin ilmestyy kummallisia karvoja ja paiseita, sitten lähtevät kynnet ja hampaat ja sitten... noh, loput saatte nähdä itse. Mukana on useita otoksia, joissa tekisi mieli peittää silmät tai kääntää katse television ruudulta, sillä niin häijyjä näkyjä on saatu mukaan. Mitä enemmän hyönteismäiset piirteet näkyvät ulkoisesti Sethissä, sitä enemmän mies myös alkaa käyttäytyä kuin hyönteinen. Hänestä tulee arvaamaton, aggressiivinen ja monin tavoin karmiva.

Kuvottavalla kuvastolla pääsee kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti ja Kärpäsen todellinen hienous syntyy siitä, että se kuvataan suurena tragediana ja rakkaustarinana. Elokuva käyttää aikansa rakentaakseen Sethin ja Veronican suhdetta, jolloin on entistä hirvittävämpää nähdä, kun suhde murenee miehen muodonmuutoksen takia. Veronica yrittää tukea rakastamaansa miestä, mutta mitä vähemmän Seth on ihminen, sitä vaikeammaksi tukeminen muuttuu. Rakkaustarina ei ole millään lailla imelä, vaan aidosti työstetty ja siksi niin vahva. Elokuvan ilmestymisen aikaan monet viittasivat Kärpästä metaforaksi HIV:istä ja kuinka monet joutuivat olemaan rakkaidensa tukena, kun sairaus tuhosi heidät hitaasti.

Sen lisäksi, että Kärpänen on onnistuneen karmiva, se on myös todella surullinen teos. Katsojana ei voi olla tuntematta valtavaa sääliä Sethiä kohtaan, kun tämä hyvää tarkoittava ja todellisen maailmaa mullistavan keksinnön kehittäjä muuttuu kohtaus kohtaukselta hirviömäisemmäksi. Harvoissa kauhuleffoissa on kyynelhanojen avautuminen näin useasti herkässä, etenkin kohtauksessa, jossa Seth pyytää Veronicaa poistumaan hänen elämästään, koska miestä pelottaa, että hän satuttaisi naista haluamattaan. Viimeistään finaalin aikana on tippa linssissä. Eipä tule äkkiseltään mieleen toista kauhuelokuvaa, joka veisi katsojansa tällaiseen tunteiden vuoristorataan ja särkisi sydämen näin perusteellisesti. Kärpänen teki minuun jo ensimmäisellä katselulla suuren vaikutuksen ja joka katselukerralla huomaan rakastuvani elokuvaan entistä voimakkaammin.

Elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta David Cronenberg, joka oli täysin oikea heppu hommaan. Cronenberg tunnetaan body horrorin kuninkaana, osittain juuri Kärpäsen ansiosta. Hän ei kuitenkaan tässä mässäile ällöttävyyksillä, vaan tarjoaa ne harvinaisella tyylitajulla. Väärissä käsissä Sethin muodonmuutos voisi näyttäytyä todella kömpelönä. Elokuva on myös teknisesti erinomainen. Se on taitavasti kuvattu ja ensiluokkaisesti leikattu kasaan. Puolitoistatuntisesta leffasta ei löydy mitään ylimääräistä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivaa ja maskeeraukset sekä erikoistehosteet... voi pyhä jysäys, millaista jälkeä Chris Walas kumppaneineen ovat saaneetkaan aikaiseksi! Sethin maskeeraukset näyttävät yhä vain inhottavammilta ja tämän ihmiskärpäsen lopullinen muoto on kaiken odotuksen arvoinen, sekä käytännön tehoste, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja kirsikkana kakun päällä toimivat Howard Shoren fantastiset musiikit, jotka ovat niin jylhät kuin karmivat, sekä pohjattoman surumieliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fly, Yhdysvallat, 1986, SLM Production Group, Brooksfilms, Province of British Columbia Production Services Tax Credit

Arvostelu: Wicked: For Good (2025)

WICKED: FOR GOOD

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Jonathan Bailey, Michelle Yeoh, Jeff Goldblum, Marissa Bode, Ethan Slater, Bowen Yang, Bronwyn James, Colman Domingo, Sharon D. Clarke, Dee Bradley Baker ja Bethany Weaver

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Kun Gregory Maguiren kirjan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995) pohjalta tehty Broadway-musikaali päätettiin kääntää elokuvan muotoon, kävi lopulta selväksi, että tarina oli niin iso, että se pitäisi jakaa kahteen leffaan. Molempien elokuvien kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2022 ja ensimmäinen osa Wicked sai ensi-iltansa marraskuussa 2024. Elokuva oli jättihitti, joka keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin musikaalin faneilta ja sai useita palkintoehdokkuuksia, jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Nyt vuotta myöhemmin Wicked: For Good on saapunut elokuvateattereihin. Minulle Wickedin tarina ei ollut entuudestaan tuttu - en ollut lukenut Maguiren kirjaa tai nähnyt siitä tehtyä näytelmää. Ensimmäinen Wicked-elokuva oli itselleni ristiriitainen kokemus, enkä ole juuri odottanut tarinan toista puoliskoa. Kävin silti katsomassa Wicked: For Goodin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Lännen ilkeäksi noidaksi tituleerattu Elphaba yrittää saada lopetettua valehtelevan Velhon hallinnon ja palauttaa eläimet takaisin Oziin. Kaikki muuttuu, kun pyörremyrsky tuo Oziin tytön nimeltä Dorothy.

Cynthia Erivo ja Ariana Grande tekevät paluun rooleihinsa Elphabaksi ja Glindaksi, ystäviksi, joiden välit hajosivat, kun Ozin Velho (Jeff Goldblum) paljastuikin tyrannimaiseksi hallitsijaksi ja patoutuneeksi valehtelijaksi, joka ohjailee Ozin kansaa propagandakoneiston kautta. Elphaba ei hyväksynyt Velhon aikomuksia poistaa eläimiltä älykkyys ja puhekyky, minkä seurauksena Velho loi Elphaballe imagon Lännen ilkeänä noitana, jota ozilaiset nyt pelkäävät. Glinda sen sijaan sai maineen Pohjoisen hyvänä noitana, mutta häntä hiertää se, ettei hän ollut ystävänsä tukena. Erivo ja Grande jatkavat oivaa suorittamistaan. Leffan selvä vahvuus on Elphaban ja Glindan välinen vaikea suhde tämän poliittisen myrskyn keskellä. Goldblum vetää tutun goldblum-maisesti osansa, mutta palataan hänen hahmoonsa kohta tarkemmin.

     Myös Jonathan Baileyn näyttelemä Fiyero, Marissa Boden esittämä Elphaban sisko Nessarose, Ethan Slaterin esittämä Boq ja Michelle Yeoh'n näyttelemä Madame Morrible tekevät paluun. Siinä, missä Morrible ottaa vielä tarkemmin haltuun roolinsa osana Velhon propagandaa, Fiyero, Nessarose ja Boq kokevat vaikeuksia päättää, asettuvatko Velhon puolelle, vai hyppäisivätkö rohkeasti Elphaban matkaan. Nämä neljä hahmoa pohjustettiin ensimmäisessä Wickedissä hyvin, mutta tässä heidän hahmokaarensa viedään todella hätäisesti loppuunsa, mikä turhauttaa, sillä hahmoille tapahtuu varsin radikaaleja asioita leffan varrella. Näyttelijät kuitenkin tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

Nyt Wicked: For Goodin nähtyäni olen jopa iloinen, etten vuosi sitten innostunut ensimmäisestä Wicked-leffasta, kuten niin monet muut. Olisin nimittäin luultavasti ollut aivan valtavan pettynyt tähän jatko-osaa... anteeksi, siis toiseen näytökseen. Näyttelijät hoitavat tonttinsa tosiaan hyvin ja Elphaban ja Glindan välinen suhde on loppuun asti hyvin kuvattu, mutta ne eivät pelastaneet mielestäni kokonaisuutta. Wicked: For Good on todella kömpelösti kasaan pistetty elokuva, jolla on erittäin ikäviä rytmitysongelmia. Siinä, missä mielestäni ensimmäinen Wicked oli hieman liian pitkä, lähes puoli tuntia lyhyempi For Good nimenomaan tarvitsisi sen lisäkeston.

Ensimmäisessä elokuvassa minua hiersi ikävästi se, että Wickedin tarina haluaa väkisin kääntää koko Ihmemaa Ozin kertomuksen päälaelleen, maalaillen pahiksista väärinymmärrettyjä hyviksiä ja harmaammalla alueella liikkuneista niitä todellisia pahiksia. Olihan Velho jo alkuperäistarinassa huijari, mutta Wicked maalaili hänestä tyrannin, samalla kun se teki kenties historian karmivimmasta ja ikonisimmasta noitahahmosta mustamaalatun ja sympaattisen henkilön. Se on vähän kuin joku kirjoittaisi Harry Potterille esiosatarinan, missä lordi Voldemort olikin itse asiassa se todellinen hyvä ja Dumbledore levitti tästä kamalia valheita.

Tässä kuluneen vuoden aikana olen alkanut olla jokseenkin sinut tämän päälaelleen käännetyn kuvauksen kanssa, mutta harmikseni Wicked: For Goodissa vastassani olivatkin täysin uudet ongelmat, jotka turhauttivat minua ihan eri tavalla. Tosin samalla ne myös auttoivat näkemään ensimmäisen Wickedin vahvuudet tarinankerronnassa. Vaikken ihan lämmennyt sen tarinalle, vietiin sitä kuitenkin onnistuneesti eteenpäin, käännekohta Velhon kanssa oli rauhassa työstetty ja finaali tuntui pohjustuksen arvoiselta.

Wicked: For Good on kuitenkin käsittämättömän epätasainen leffa. Alkupäässä se rakentelee asioita rauhassa, mutta kun Dorothy-tyttö sitten yhtäkkiä tupsahtaa Oziin, leffa painaa kaasun pohjaan ja tarina viedään pöyristyttävän hutiloiden päätökseensä. Alkuperäistarinasta tutut Tinamies ja Variksenpelätti saadaan mukaan vaivaannuttavan tönkösti ja elokuva luottaa liikaa siihen, että Ihmemaa Oz on tuttu vähintään leffana, jotta se voi tiivistää sen tapahtumat noin viiteen minuuttiin. Isoiksi tarkoitetut käänteet, muutokset ja paljastukset tuntuvat hätiköidyiltä, jopa lähes juosten kustuilta. Ja tämän kaiken jälkeen mielestäni elokuvan huipennus oli Elphaban ja Glindan herkästä For Good -tunnuslaulusta huolimatta varsinainen antikliimaksi. Kuulemani perusteella monet näistä ongelmista vaivasivat jo teatteriversiota, mutta kun tarina päätettiin elokuvissa jakaa kahtia ja vieläpä kahden lisätunnin kera, en ymmärrä, miten tätä lisäaikaa ei käytetty eheämmän kerronnan ja palkitsevamman finaalin varmistamiseksi. Minä en lähtökohtaisestikaan juuri innostunut Wickedistä, mutta mielestäni tarinan, Broadway-musikaalin ja ensimmäisen elokuvan fanit olisivat ansainneet parempaa.

Jos jokin ansaitsee kuitenkin kehut, niin elokuvan (pääasiassa) vaikuttava audiovisuaalinen toteutus. Osa tietokoneella luoduista eläimistä ja eräs diginuorennus eivät näytä kovin hyvältä, mutta muuten leffa on aikamoista silmäkarkkia. Se on näyttävästi kuvattu ja miellyttävän värikäs. Lavasteet ovat kertakaikkisen upeat ja puvustus on erinomaista - en yhtään ylläty, jos Oscar-patsaat menevät näihin osoitteisiin toista vuotta peräkkäin. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Powellin ja Broadway-esityksestä vastanneen Stephen Schwartzin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Laulut eivät ole tällä kertaa läpikotaisin yhtä vakuuttavia, mutta mukaan mahtuu pari helmeä, kuten jo aiemmin mainittu nimikkobiisi For Good, sekä Elphaban jylhä No Good Deed.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked: For Good, 2025, Universal Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: Wicked (2024)

WICKED

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Michelle Yeoh, Jonathan Bailey, Ethan Slater, Marissa Bode, Bowen Yang, Bronwyn James, Peter Dinklage ja Jeff Goldblum

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Wicked perustuu samannimiseen Broadway-musikaalin, joka puolestaan perustuu Gregory Maguiren kirjaan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995), joka taas pohjautuu L. Frank Baumin kirjaan Ihmemaa Oz (The Wonderful Wizard of Oz - 1900). Aluksi ABC-kanava hankki esityksen filmatisointioikeudet, tehdäkseen sen pohjalta televisiosarjan, mutta projekti ei edennyt. Universal Pictures hankki oikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Stephen Daldry valittiin ohjaajaksi ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista joulukuussa 2019. Tuotantovaikeudet kuitenkin kasaantuivat, jolloin kuvauksia ja samalla ensi-iltaa piti siirtää. Käsikirjoituksen paisuessa elokuva päätettiin jakaa kahtia ja kuvata molemmat osat yhteen putkeen. Vuonna 2021 Jon M. Chu korvasi Daldryn ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Wicked saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa uteliaana. En ole nähnyt alkuperäistä musikaaliesitystä, mutta Ozin maailma on tullut tutuksi klassikkoleffa Ihmemaa Ozin (The Wizard of Oz - 1939) ja modernimman Mahtavan Ozin (Oz the Great and Powerful - 2013) myötä. Kävin katsomassa Wickedin Finnkinon järjestämässä gaalaensi-illassa pari päivää ennen varsinaista ensi-iltaa.

Vihreäihoisen Elphaban on todistettava kykynsä muille, aloittaessaan opinnot Shizin taikakoulussa ja tavatakseen itse Ozin suuren ja mahtavan velhon.

Ennen kuin hän oli Lännen ilkeä noita, hän oli Cynthia Erivon näyttelemä Elphaba, ujo, mutta voimakas nuori noita, jota muut vieraksuvat hänen epätavallisen vihreän ihonsa takia. Ja ennen kuin hän oli hyvä noita Glinda, hän oli Ariana Granden näyttelemä... Galinda. Koulun suosituin tyttö, joka on kliseisesti pinnallinen ja turhamainen, eikä todellakaan järin fiksu. Maguiren kirjan ja Broadway-musikaalin tapaan elokuva rekontekstualisoi klassiset hahmot, näyttäen alkuperäisen Ihmemaa Ozin pahisnoidan väärinymmärrettynä ja todellisuudessa hyvänä. Alkuperäisklassikon faneja ratkaisu voi kummastuttaa, jos ei ole vaikkapa nähnyt hittimusikaaliesitystä ja jo tottunut käänteiseen tulkintaan hahmoista. Itseäni ratkaisu kummastutti, sillä olin odottanut näkeväni, kuinka Elphabasta muovautuu monien rakastama häijy hahmo ja että Erivo olisi päässyt kunnolla irrottelemaan ilkikurisena noitana, hyytävän räkättävää naurua myöten. Tästä huolimatta Erivo on osassaan mainio, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia, jotka kasvavat pitkin leffaa. Yllättäen myös Grandekin suoriutuu osastaan passelisti, esitellen erityisesti komediallisen ajoituksen taitojaan, joskin en tiedä, oliko hänen kovinkaan vaikeaa hypätä tämän itserakkaan hienohelman rooliin, kun on seurannut Granden puuhia yksityiselämässään...

     Elokuvassa nähdään myös Marissa Bode Elphaban siskona Nessarosena, Michelle Yeoh taikakoulu Shizin arvostettuna dekaanina Madame Morriblena, Jonathan Bailey prinssi Fiyerona ja Jeff Goldblum mahtavana Ozin velhona, sekä kuullaan Peter Dinklage Shizissä opettavana vuohiprofessori Dillamondina. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, joskin Goldblum ei ainakaan tässä ensimmäisessä elokuvassa pääse vielä pahemmin esille.

Musikaaliesityksen faneille Wicked-elokuva on taattu riemuvoitto, mutta minut elokuva jätti hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Koska en ollut nähnyt musikaaliesitystä tai lukenut Maguiren kirjaa, odotin tosiaan näkeväni alkuperäiselle Ihmemaa Ozille uskollisemman esiosan, joka seuraisi Elphaban vajoamista synkkyyksiin ja kertoisi, miten tästä tuli se katala ja paha noita, jona hänet parhaiten muistamme. Läpi leffan minun pitikin yrittää erottaa nämä kaksi teosta toisistaan ja silloin kun pystyin siihen, Elphaban tarina vei toimivasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka tämä vihreä noita taistelee läpi epäluulojen ja rasististen koulutovereidensa saavuttaakseen tavoitteitaan, vain hoksatakseen, ettei Oz olekaan ihan sellainen ihmemaa kuin hän on aina luullut. Tarinan kantava voima on kuitenkin Elphaban ja Galindan välinen suhde, joka käynnistyy vihasta ja muuttuu hiljalleen ylimmäksi ystävyydeksi.

Kuten moni varmasti jo tietää, tämä Wicked-elokuva on vasta ensimmäinen osa kahdesta leffasta, päättyen nyt toistaiseksi siihen, missä kohtaa Broadway-esityksessäkin alkaa väliaika. Vartin vessatauon ja happihyppelyn sijaan joudumme tosin odottamaan vuoden tarinan toista puolikasta. Vaikken lämmennytkään kaikille tarinan ja erityisesti hahmojen kanssa tehdyille ratkaisuille, olen silti kiinnostunut näkemään, kuinka kertomus viedään päätökseensä, sillä jäähän homma ikävästi kesken. Jos tästä jaosta ei ole entuudestaan tietoinen, voi tulla aikamoisena yllätyksenä, että liki kolmen tunnin mittaisen elokuvan lopuksi ruutuun ilmestyy vain teksti: "Jatkuu..."

Varttia vaille kolmen tunnin kesto onkin ajoittain varsin tuntuva ja omasta mielestäni leffa olisi kaivannut pientä trimmaamista sieltä ja täältä. Iso osa kestosta syntyy toki musikaalinumeroista. Osa lauluista olivat mielestäni varsin unohdettavia, mutta mukaan mahtuu muutama todella vaikuttavasti tehty esitys. Prinssi Fiyeron laulama Dancing Through Life puhkeaa riemastuttavaan ja tyylikkäällä koreografialla kruunattuun tanssinumeroon, kun taas Galindan laulama Popular on varsinainen korvamato ja syystäkin monien suosikki jo Broadway-ajoilta. Elokuva on kuitenkin jättänyt parhaan palan viimeiseksi ja vajaan kolmituntisen huipentava Defying Gravity nostaa väkisinkin ihon kananlihalle mahtipontisuudellaan, lähtien Erivon huikeasta äänestä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jon M. Chu, joka on oikea mies hommaan - todistihan hän kykynsä musikaalien saralla muutaman vuoden takaisessa huikeassa In the Heightsissa (2021). Chu saa rakennettua Ozista taianomaisen paikan ja hän luo väkevän tunnesiteen Elphaban ja Galindan välille. Ajoittain Chu ei kuitenkaan onnistu tasapainottelussa, kun leffa hyppii kepeän ilmapiirin ja varsin vakavien aiheiden kanssa, kuten puhuviin eläimiin kohdistuva syrjintä. Teknisiltä ansioiltaan Wicked on pääasiassa vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin isojen musikaalinumeroiden aikana. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kertakaikkisen upeaa työtä, enkä ihmettelisi, jos näille osastoille ropisisi ainakin ehdokkuuksia ensi vuoden Oscar-gaalassa. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, etenkin puhuva vuohi Dillamond on onnistunut digiolento. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja alkuperäisestä musikaalista tutut Stephen Schwartzin melodiat yhdistettyinä John Powellin varta varten leffaan sävelletyihin musiikkeihin toimivat oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked, 2024, Universal Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Asteroid City (2023)

ASTEROID CITY

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson, Grace Edwards, Jeffrey Wright, Tom Hanks, Tilda Swinton, Bryan Cranston, Edward Norton, Adrien Brody, Sophia Lillis, Liev Schreiber, Hope Davis, Stephen Park, Maya Hawke, Rupert Friend, Steve Carell, Matt Dillon, Willem Dafoe, Tony Revolori, Hong Chau, Margot Robbie ja Jeff Goldblum

Genre: komedia, scifi, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Asteroid City on Wes Andersonin uusi elokuva. Ohjaajan edelliselokuvan, The French Dispatchin (2021) ollessa jälkituotannossa, Anderson ryhtyi suunnittelemaan uutta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Asteroid City saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin välittömästi, kun kuulin Andersonin tekevän uutta elokuvaa - olenhan pitänyt kaikista aiemmista leffoista, jotka olen nähnyt häneltä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Asteroid Cityn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näytelmä vuoden 1955 visiitistä pikkukaupunki Asteroid Cityyn, mihin liittyy tiedekilpailua, romantiikkaa ja UFO-havaintoja.

Asteroid City pitää sisällään tähän asti elokuvavuoden kovimman näyttelijäkaartin. Elokuvasta löytyy tietty aika lailla kaikki Andersonin leffoista tutut naamat, Jason Schwartzman, Tilda Swinton, Edward Norton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja Jeff Goldblum. Bill Murray tosin joutui jättäytymään pois elokuvasta koronavirustartunnan takia, eikä yhtäkään Wilsonin veljeksistä nähdä. Lisäksi mukaan on saatu muitakin isoja nimiä, kuten Tom Hanks, Scarlett Johansson, Jeffrey Wright, Bryan Cranston, Steve Carell, Margot Robbie ja Liev Schreiber. Viime vuosina nosteessa olleet Stranger Things -sarjan (2016-) Maya Hawke, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Sophia Lillis ja Andersonin The Grand Budapest Hotelista (2014) uransa käynnistänyt Tony Revolori ovat myös menossa mukana.

     Cranston esittää juontajaa televisio-ohjelmassa, joka kertoo Nortonin näyttelemästä näytelmäkäsikirjoittaja Conrad Earpista, joka työstää teatteriesitystä nimeltä "Asteroid City". Esityksen ohjaa Brodyn näyttelemä Schubert Green ja näyttelijöitä opettaa Dafoen esittämä Saltzburg. Tämän näytelmän hahmoja ovat muun muassa Asteroid City -kaupungin motellinjohtaja (Carell), valokuvaaja Augie Steenbeck (Schwartzman) ja hänen paikalliseen tiedekilpailuun osallistuva poika Woodrow (Jake Ryan), Woodrow'n isoisä (Hanks), kuuluisa näyttelijä Midge Campbell (Johansson), tiedekilpailua pyörittävä kenraali Gibson (Wright), tutkija Hickenlooper (Swinton), opettaja June (Hawke), sekä laulaja Montana (Rupert Friend). Andersonin tuttuun tyyliin näyttelijät esiintyvät puisesti. Heidän kivikasvoiltaan on vaikea lukea tunteita ja heidän liikkeensä ovat tarkkaan harkittuja ja hillittyjä. Näyttelijäkaarti puhaltaa omituisessa esiintymistavassa taitavasti yhteen hiileen.

Asteroid City on puhdasta Wes Andersonin eriskummallisen mielikuvituksen ja tyylittelyn tulvaa ja juhlaa. Ohjaajan faneille luvassa on aikamoista nannaa, mutta jos Andersonin aiemmat työt eivät ole millään lailla tuttuja, tiedossa saattaa olla jokseenkin vaivaannuttava tunti ja kolme varttia. Itse virnuilin läpi leffa varmaan todella typerän näköisesti, elokuvan kuljettaessa minut hassuun maailmaansa, jonka vain Wes Anderson taitaa. Ei elokuva nouse ohjaajan parhaimpiin teoksiin, mutta se on silti todella mainio ja vekkuli tapaus. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja hupsuja, ja sen tarina on monessa kerroksessaan kiinnostava, vaikka aluksi se saattaakin pistää katsojan päätä pyörälle, kun kyseessä on jonkinlainen televisio-ohjelma näytelmää tekevästä porukasta ja se näytelmä on se elokuva, jota tulimme katsomaan. Anderson on selvästi katsonut Hämärän rajamailla -sarjaa (The Twilight Zone - 1959-1964) elokuvaa tehdessään. Myös koronaviruspandemia on toiminut Andersonin omien sanojensa mukaan yhtenä leffan inspiraation lähteenä.

Elokuva jaksaa viihdyttää läpi kestonsa, tarjoten yhä vain hupsumpia hetkiä. Andersonin huumorintaju on likimain yhtä omituinen kuin kaikki muukin hänen tavassaan tehdä elokuvia. Itse koin Asteroid Cityn todella lystikkääksi leffaksi. Se on täynnä nokkelaa sanailua ja sitäkin nokkelampia pikkuvitsejä, jotka saattavat jopa mennä ohi ensimmäisellä katselukerralla. Moni juttu on täysin pöljä ja absurdi, mutta kaikki toimii. Välillä sitä vain haluaisi pystyä jotenkin siirtymään Andersonin pään sisälle, se vaikuttaa todella kiehtovalta paikalta.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on tietty juuri niin wesandersonmainen kuin voikin odottaa. Kameratyöskentely on todella tarkkaan suunniteltu kuvasommittelun ja kameran liikkeiden puolesta. Pääasiassa symmetriaan pyrkivissä otoksissa kohteet ovat joko täysin keskellä tai radikaalisti sivulla. Asteroid Cityä esittelevä pitkä kamera-ajo on todella hieno. Kaupungin lavasteet ovat myös upeat ja puvustajatkin tekevät oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Väripaletti on viimeisen päälle mietitty. Valaisu on korostettua ja leikkaus napakkaa. Erikoistehosteet turvautuvat ihastuttaviin käytännön kikkoihin, pienoismalleihin ja stop motion -animaatioon. Asteroid City onkin varsinaista silmäkarkkia. Myös äänipuoli toimii tehosteita ja Andersonin luottosäveltäjä Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Asteroid City on erittäin mainio ja vekkuli elokuva, joka takuulla ihastuttaa Wes Andersonin faneja. Kaikki ohjaaja-käsikirjoittajan tavaramerkit ovat tallella, eikä heppu lähde keksimään pyöräänsä uudestaan. Elokuva imaisee katsojansa Andersonin omituisen mielikuvituksen maailmaan ja itse myhäilin tyytyväisenä pitkin leffaa. Tarina on hassun monitasoinen ja hahmot veikeitä persoonia. Vuoden tähän asti kovin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan mallikkaasti, tukien täysin Andersonille ominaista puupökkelötyyliä. Andersonin käsikirjoitus on täynnä pieniä nokkeluuksia ja kummallista huumoria, jonka vain hän taitaa. Tekninenkin puoli suorastaan huutaa Wes Andersonia symmetrisellä kuvastollaan, värileikittelyllään, leikkauksellaan ja hupsuilla tehosteillaan. Asteroid City on herkkua Andersonin faneille, mutta saattaa jättää muut kylmäksi. Elokuva ei muuten suinkaan jää Andersonin ainoaksi työksi tänä vuonna, vaan suoraan Netflixiin on myöhemmin syksyllä tulossa Roald Dahlin satuun perustuva The Wonderful Story of Henry Sugar, jossa nähdään muun muassa Benedict Cumberbatch, Ralph Fiennes, Dev Patel ja Ben Kingsley.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Asteroid City, 2023, Focus Features, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures

Arvostelu: Jurassic World: Dominion (2022)

JURASSIC WORLD: DOMINION

Ohjaus: Colin Trevorrow

Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Laura Dern, Sam Neill, Jeff Goldblum, DeWanda Wise, Campbell Scott, Mamoudou Athie, BD Wong, Justice Smith, Omar Sy, Scott Haze ja Dichen Lachman

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan (Jurassic Park - 1990) perustuva Steven Spielbergin elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ja Jurassic Park III (2001) menestyivät molemmat edeltäjäänsä heikommin ja saivat alhaisemmat arviot kriitikoilta, jolloin alkuperäiset ideat neljännestä elokuvasta kuopattiin. Sen sijaan 2010-luvulla leffasarja päätettiin herättää uudella tavalla henkiin ja vuonna 2015 ilmestyi valtavaksi kassamagneetiksi osoittautunut Jurassic World. Sille tehtiin jatko-osa Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018), jonka jälkeen alkoi pian kuudennen filmin työstäminen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne täytyi keskeyttää koronaviruspandemian alkamisen takia. Kuvaukset jatkuivat taas heinäkuussa ja alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa kesällä 2021, mutta julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Jurassic World: Dominion saapuu elokuvateattereihin. Jurassic Park III:a lukuun ottamatta olen pitänyt sarjan aiemmista osista ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Jurassic World: Dominionin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Neljä vuotta Isla Nublarin tulivuorenpurkauksen jälkeen dinosaurukset elävät nyt ympäri maailmaa ihmisten kanssa. Owen ja Claire päätyvät uuteen seikkailuun, suojellakseen kloonityttö Maisieta ja kohtaavat alkuperäisen Jurassic Park -puiston selviytyjät, Alan Grantin, Ellie Sattlerin ja Ian Malcolmin.

Jurassic-elokuvien vanhat tutut hahmot tekevät paluun - ja näillä näkymin viimeistä kertaa, studion markkinoidessa Dominionia tämän jurakautisen saagan päätösosana. Uusien Jurassic World -elokuvien tähdet Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard palaavat tietty rooleihinsa Owen Gradyna ja Claire Dearingina, jotka toimivat nyt sijaisvanhempina kloonityttö Maisielle (Isabella Sermon). Kun heidän yrityksensä pitää etsityn tytön olinpaikka salassa epäonnistuu, Owen ja Claire tarvitsevat vanhojen kavereidensa Franklinin (Justice Smith) ja Barryn (Omar Sy) apua. Pratt istuu yhä hyvin raptorikouluttajan rooliin, mutta jää tällä kertaa hieman Howardin varjoon, jonka Claire-hahmo pääsee aiempaa enemmän toimintaan. Nuori Sermon suoriutuu osastaan kelvollisesti, joskin joinain hetkinä hänelle tuottaa haasteita välittää uskottavia tunteita tai lausua repliikkejään luontevasti.

     Myös alkuperäisen Jurassic Park -trilogian ikoniset hahmot nähdään jälleen. BD Wongin esittämä tohtori Wu nähtiin jo ensimmäisessä Jurassic Worldissa ja Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm teki paluun rooliinsa Kaatuneessa valtakunnassa. Nyt he saavat seuraansa Sam Neillin näyttelemän Alan Grantin ja Laura Dernin esittämän Ellie Sattlerin. Alkuperäisen pääkolmikon paluu tuntuu hienolta ja niin Goldblum kuin Neill ja Dernkin hoitavat hommansa tyylikkäästi. Vähemmän yllättäen Goldblum nousee leffan viihdyttävimmäksi suorittajaksi lystikkään Ian-hahmonsa kanssa. Wongkin toimii yhä tutkijan roolissa.

Tulokkaina elokuvassa nähdään myös DeWanda Wise lentäjä Kaylana, Scott Haze ja Dichen Lachman Maisieta etsivinä Delacourtina ja Santosina, sekä Campbell Scott Biosyn Genetics -firman tohtori Lewis Dodgsonina. Dodgson ei hahmona tosin ole uusi; nähtiinhän hänet pikaisesti jo alkuperäisessä Jurassic Parkissa Cameron Thorin esittämänä. Hahmo on tämänkertainen Jurassic-leffan pakollinen rahanahne ihmispahis, joka tympii katsojaa läpi leffan. Dodgson on elokuvan heikointa antia niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätyönsä puolesta. Wise, Haze ja Lachman ovat kuitenkin toimivia osissaan, joskin kahden jälkimmäisen roistohahmot jäävät todella pahvisiksi.

Koronan takia on kestänyt jopa neljä vuotta Kaatuneesta valtakunnasta, että fanit pääsevät vihdoin palaamaan elokuvasarjan pariin. Odotuksen tuottamaa tuskaa on yritetty lieventää lyhytleffalla Battle at Big Rock (2019), Netflixin animaatiosarjalla Jurassic World: Liitukauden leiri (Jurassic World: Camp Cretaceous - 2020-), sekä julkaisemalla elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia yli puoli vuotta etukäteen YouTubessa. Tai no, jotain jälkituotannossa on tapahtunut, sillä näitä viittä minuuttia ei leffassa lopulta nähdä lainkaan. Nyt pitkä odotus on vihdoin ohi ja Jurassic World: Dominion on nähty, niin mitäpä siitä sanoisi? Kyseessä on ihan kelpo dinosauruselokuva, josta löytyy hyvät juttunsa, mutta myös selvät heikkoutensa.

Jurassic World: Dominion ei näin saagan loppumetreillä enää koe tarpeelliseksi keksiä uusia juttuja, vaan se kierrättää paljon jo aiemmin nähtyä. Ei se välttämättä huono juttu ole; olihan ensimmäinen Jurassic Worldkin monin tavoin lähes kopio alkuperäiselokuvasta ja pidän siitä todella paljon. Silti tavallaan Dominion tuntuu paikoitellen hieman laiskalta. Käsikirjoittajat olisivat voineet revitellä enemmän, sillä nyt kertomus kulkee tuttuja ja turvallisia latuja. Dinosaurusten vapautuminen maailmaan avaa paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei oikein lähdetä tutkimaan. Mukaan mahtuu yksi vauhdikas ja aika jännittäväkin takaa-ajokohtaus raptoreiden kanssa Maltan kaduilla, mutta lähinnä meno keskittyy uuteen laitokseen, jonne löydetyt dinosaurukset viedään.

Tämäkään ei vielä häiritsisi, jos elokuva todella keskittyisi niihin dinoihin. Jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin kokeneet neronleimaukseksi nostaa elokuvan keskiöön jotkut geenimuunnellut heinäsirkat, jotka meinaavat tuhota viljan ympäri maailmaa. Jep, en vitsaile. Hahmot ovat huomattavasti enemmän huolissaan jättiläishyönteisistä, jotka uhkaavat tuhota Maapallon viljavarastot kuin vapaana rellestävistä dinosauruksista, jotka tuhoavat paikkoja ja popsivat ihmisiä menemään. Tämä on vain yksi esimerkki hassuista ratkaisuista, joita Jurassic World: Dominionista aika ajoin löytyy. Turhauttavaa on myös, kuinka kirjoittajat eivät tunnu haluavan viedä joitain kuvioita loppuun asti ja niinpä eheän kokonaisuuden sijaan elokuva leviää paikoitellen vähän sinne sun tänne.

Ei kyseessä silti huono elokuva ole. Dominion nousee juuri ja juuri plussan puolelle ja valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi viihtynyt sen parissa. Liki kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Elokuvasta löytyy muutamia varsin onnistuneita hetkiä ja kun hahmot joutuvat pelkäämään henkensä puolesta, dinosaurusten tallustellessa lähistöllä, myös katsojan sydän alkaa lyömään lujempaa. Oivaa huumoriakin on seassa. Tiettyjen dinojen näkeminen innosti minua kuin pikkupoikana ja onhan se hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Jurassic World -elokuvien uudet hahmot yhdessä vanhojen starojen kanssa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisen Jurassic Worldin tehnyt Colin Trevorrow, joka on myös käsikirjoittanut leffan Emily Carmichaelin kanssa. Trevorrow'n ohjaus on ihan sujuvaa, mutta hänen ja Carmichaelin teksti vaatisi viilaamista. Kaksikko on kuitenkin selvästi kuunnellut fanien kritiikkiä aiemmista osista, sillä elokuvassa tehdään selväksi, että geenimanipuloidut mutanttidinosaurukset on menneisyyteen jäänyt juttu. Lisäksi klooni-Maisien kuvio ärsytti monia ja sitä on yritetty perustella loogisemmaksi. Dominion on oivallisesti kuvattu, joskin Trevorrow'lta ei löydy samaa silmää tyylikkyydelle kuin näyttävän Kaatuneen valtakunnan ohjanneelta J. A. Bayonalta. Lavasteet ovat hulppeat ja asut ja maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat hienot ja parasta on, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu robotteina ja nukkeina pelkkien tietokone-efektien sijaan. Äänimaailma jytisee toki voimakkaasti dinojen karjaisujen voimasta. Michael Giacchinon säveltämät musiikit tuottavat kuitenkin tällä kertaa pettymyksen. Hänen työnsä jää todella unohdettavaksi, eikä hän hyödynnä John Williamsin upeita Jurassic Park -melodioita niin paljon kuin voisi toivoa.

Yhteenveto: Jurassic World: Dominion on ihan kelpo finaali dinosaurussaagalle, vaikka siitä löytyy selvät ongelmansa. Elokuvan keskittyminen näin loppumetreillä sarjaa geenimanipuloituihin heinäsirkkoihin ja kloonattuun ihmistyttöön dinosaurusten sijaan tuntuu hassulta ratkaisulta. Dinosaurukset ovat upeita, kun niitä näkee, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät ne ole enää homman pääjuttu. Elokuvasta löytyy hieman tarpeettomia sivukuvioita, jotka eivät oikein johda mihinkään. On myös harmi, ettei elokuva ota paljoa irti siitä, että dinot rellestävät nyt ympäri maailmaa, vaan iso osa tapahtumista sijoittuu jälleen yhteen puistomaiseen paikkaan. Tämänkertainen ihmispahis Dodgson on lisäksi todella kehno. Ongelmistaan huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti ja liki kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin vauhdilla ohi. Jännittäviä hetkiä on muutama ja oivaa huumoriakin löytyy. Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard jatkavat hyvää työtään päärooleissa, mutta show'n varastaa tietty alkuperäinen pääkolmikko Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja on hienoa, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu käytännön tehostein digiefektien sijaan. Kovan luokan Jurassic-faneille Dominion tarjoaa varmasti riemua koko rahan edestä, mutta jos olet ollut pettynyt lähes jokaiseen sarjan elokuvaan alkuperäisen Jurassic Parkin jälkeen, tämä päätösosa tuskin innostaa.

Tai "päätösosa" ja "päätösosa"... Kaikkihan me tiedämme, että jos ja kun elokuva on hitti, dinosauruspuistot palaavat vielä jossain kohtaa valkokankaille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jurassic World: Dominion, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Latina Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021)

THE BOSS BABY: PERHEBISNES

THE BOSS BABY: FAMILY BUSINESS

Ohjaus: Tom McGrath

Pääosissa: James Marsden, Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Jeff Goldblum, Eva Longoria, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow ja James McGrath

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva The Boss Baby (2017) oli iso taloudellinen hitti, joka sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana animaationa, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Tuotanto kuitenkin jämähti paikoilleen vuonna 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt The Boss Baby: Perhebisnes on saapunut elokuvateattereihin. Itse koin ensimmäisen leffan todella keskinkertaisena lastenelokuvana, enkä kaivannut sille jatkoa. En olekaan ollut lainkaan kiinnostunut jatko-osasta, mutta päätin silti käydä kurkkaamassa sen ensi-iltaviikonloppuna, jos vaikka ennakkoepäilykseni osoittautuisivatkin turhiksi.

Tim Templeton on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on nyt oma perhe. Kun paljastuu, että hänen vauvansa Tina työskentelee BabyCorpille, Tim ja pikkuveli Ted päätyvät uuteen seikkailuun, jossa heidän pitää soluttautua tohtori Armstrongin kouluun, jossa lapset opetetaan syrjäyttämään vanhempansa.

Tutut hahmot ensimmäisestä The Boss Baby -elokuvasta tekevät paluun, mutta leffojen välillä on kulunut rutkasti aikaa ja aiemmin pienenä poikana nähty Tim (James Marsden) on nyt kasvanut aikuiseksi. Hänellä on vaimo Carol (Eva Longoria), jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, kouluikäinen Tabitha (Ariana Greenblatt) ja vauva Tina (Amy Sedaris). Silti tietty leikkimielisyys ja suuri mielikuvituksellisuus ovat pysyneet läsnä Timin elämässä. Tim toimii kelpo hahmona ja vielä paremmin toimii hänen isäsuhteensa tyttäriinsä Tabithaan, joka on alkanut osoittaa itsenäistymisen merkkejä ja Tinaan, joka paljastuu BabyCorpin työntekijäksi. Carol-vaimo sen sijaan jää aika tylsäksi.

     Timin pikkuveli, eli itse boss baby Ted (Alec Baldwin) on menossa myös mukana, mutta eipä hänkään ole enää lapsi. Ted jää tällä kertaa selvästi tylsemmäksi tapaukseksi veljeksistä, aivan kuin tekijät eivät olisi keksineet hahmoille mitään iskua enää. Koin elokuvan selvästi kiinnostavammaksi, kun se keskittyi Timiin ja hänen tyttäriinsä, eikä veljeksiin.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat veljesten vanhemmat Ted Sr. ja Janice (Jimmy Kimmel ja Lisa Kudrow), Timin velhokello (James McGrath), sekä salamyhkäistä koulua pyörittävä tohtori Erwin Armstrong (Jeff Goldblum). Velhokello tuntuu tälläkin kertaa varsin kummalliselta ja turhan satumaiselta lisäykseltä tarinaan. Vaikkei tohtori Armstrong ole hahmona kaksinen, tavanomaisen hupsu Goldblum on kuitenkin varsin ilahduttava valinta rooliin.

Vaikka koinkin aluksi, että tekijöiltä oli yllättävä ja jopa hieman rohkea veto kertoa jatko-osan tarina parisenkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, koin The Boss Baby: Perhebisneksen lopulta aika heikkona ja väkinäisenä leffana. Uusi tarina ei saa napattua mukaansa ja elokuva äityy turhankin usein vain villiksi koheltamiseksi, jotta perheen pienimmät saataisiin helposti viihdytettyä. Enpä tosin tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuttiin. Kävin katsomassa elokuvan täysin tavallisessa yleisönäytöksessä lehdistönäytöksen sijaan ja paikalla oli tietty useita lapsiperheitä. Katsomosta kuului hädin tuskin naurua, eli kenties ongelma ei ole vain siinä, että olen liian vanha tälle filmille. Itse olin tylsistynyt pitkin leffaa ja koin yhä vain vauhdikkaammaksi mekastukseksi äityvän tapahtumaketjun ärsyttävämmäksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.

Ilman kelvollista isä-tytär-draamaa elokuva olisi jopa aika kehno lastenraina. Tällaisenaan se vain vajoaa samanlaiseen tyhjänpäiväisyyden kastiin, mitä DreamWorksin viimeisimmät animaatiot, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020) ja Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ovat edustaneet. Samalla nämä kaikki ovat olleet jatko-osia yhtiön elokuville, jotka eivät olisi jatkoa kaivanneet. Studion toimintatapa tuntuu leffa leffalta laiskemmalta ja The Boss Baby: Perhebisnes on selvästi pelkkä yritys kaapia helpot rahat. Todellinen yritys tehdä laadukkaita animaatioelokuvia koko perheelle kuitenkin uupuu ja toivon kovasti studion muuttavan pian asennettaan.

Sentään elokuva on animoitu menevästi. Animaattorit ovat panostaneet tarpeeksi yksityiskohtiin ja tehneet filmistä visuaalisesti ihan miellyttävää seurattavaa, vaikka välillä ruudulla tapahtuukin turhan hektisesti kaikenlaista. Elokuva on värikäs ja hahmot veikeän näköisiä. Myös äänimaailma on sujuvasti rakennettu - joskin yllätyin, kun lopputeksteissä luki itse Hans Zimmerin nimi musiikkien säveltäjänä, sillä melodiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Silti ongelmat syntyvät enemmän Tom McGrathin laiskasta ohjauksesta ja hänen ja Michael McCullersin tylsästä käsikirjoituksesta.

Yhteenveto: The Boss Baby: Perhebisnes on heikko jatko-osa keskinkertaiselle lastenrainalle, jatkaen DreamWorksin tylsää uutta putkea. Elokuvasta löytyy kelpo yritystä rakentaa isä-tytär-draamaa, minkä lisäksi leffa on oivallisesti animoitu, mutta muuten kokemus jää hyvin latteaksi. Huumoripuoli on aika kehnoa, eikä se kanssayleisöstäni päätellen tehoa kummoisesti edes lapsille. Tarina ei saa napattua mukaansa ja sitä yritetään korvata yhä vain isommaksi äityvällä sekoilulla, joka alkaa turhauttaa suunnilleen puolen välin tienoilla. Tim on hahmona toimiva, mutta pikkuveli Ted jää tällä kertaa hieman tylsäksi. Jeff Goldblum pitää lystiä tohtori Armstrongina, mutta hänen hahmonsa jää vaisuksi. Kaiken kaikkiaan The Boss Baby: Perhebisnes on laiska rahastustyö. DreamWorksin suunta alkaa tosissaan näyttää huonolta ja todella toivon studion tekevän pian muutoksia, ennen kuin se ryhtyy hakkaamaan nauloja omaan arkkuunsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boss Baby: Family Business, 2021, DreamWorks Animation

Arvostelu: Hotel Artemis (2018)

HOTEL ARTEMIS

Ohjaus: Drew Pearce
Pääosissa: Jodie Foster, Sterling K. Brown, Sofia Boutella, Dave Bautista, Charlie Day, Brian Tyree Henry, Zachary Quinto, Jenny Slate ja Jeff Goldblum
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Hotel Artemis on käsikirjoittaja-ohjaaja Drew Pearcen esikoiselokuva. Saatuaan idean leffaan Pearce kauppasi sitä eri yhtiöille, kunnes Lionsgate innostui siitä ja elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja lopulta Hotel Artemis sai ensi-iltansa useissa maissa jo kesäkuun alussa 2018. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. En erityisemmin tiennyt, mitä ajatella, kun menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen. Elokuva sisälsi vaikuttavan näyttelijäkaartin, mutta en ollut kuullut lainkaan kehuja, vaan lähinnä vain hyvin keskinkertaista palautetta. Toivoin leffan yllättävän positiivisesti, mutta olin silti varautunut, istuessani elokuvateatterin salissa odottamassa Hotel Artemiksen alkamista.

Vuonna 2028 hotelli Artemis on rikollisten turvapaikka vesipulan aiheuttamien mellakoiden täyttämässä Los Angelesissa. Mellakoiden pahentuessa hotellia johtava hoitaja Thomas joutuu kokemaan tavallista rankemman päivän...

Hotelli Artemista pyörittävän hoitaja Thomasin roolissa nähdään Jodie Foster, joka tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa sitten vuoden 2013 Elysiumin. Ja onpas erittäin mukava nähdä Foster pitkästä aikaa näyttelemässä ja osoittamassa lahjakkuuttaan! Foster varastaa show'n hienolla roolityöllään, eikä häneltä heikkoa hetkeä löydy. Näyttelijä puhuu nopeasti, mutta selkeästi ja tekee paljon ilmeillään ja eleillään. Hoitaja Thomas on kiireinen hahmo, joka on nähnyt paljon elämänsä aikana, minkä takia hotellin pyörittäminen sujuu häneltä helposti. Leffan aikana hahmolle luodaan kiinnostavaa taustaa, mikä avaa paremmin katsojille, miksi hän on päätynyt tällaiseen bisnekseen.
     Elokuvan aikana hotelli Artemiksessa käy erilaisia rikollisia, joilla on omat syynsä vierailulleen. Sterling K. Brown näyttelee Shermania, joka veljensä Honolulun (Brian Tyree Henry) kanssa pakenee poliiseja pieleen menneen ryöstökeikan jälkeen. Sofia Boutella taas on salamurhaaja Nizza ja Charlie Day on jostain syystä roolitettu aseita kauppaavaksi Acapulcoksi. Vaikka Day sopiikin paremmin rikollisesti rahaa tekeväksi kuin puhtaaksi tappajaksi, ei hänen roolityönsä ole kaksinen. Day lähinnä puhuu ärsyttävän kovaan ääneen läpi leffan ja valittaa ties mistä. Boutella sen sijaan on jo useasti aiemmin osoittanut uskottavuutensa toimintarooleissa ja siksi hän sopiikin täydellisesti salamurhaajaksi. Onkin vain sääli, että Boutella tuntuu jatkuvasti jäävän joka leffassa vastanäyttelijöidensä varjoon. Brown on oikein mainio hahmona, joka on tehnyt pahoja asioita, mutta joka ei selkeästi ole oikeasti paha ihminen. Näin katsojan on helpompi samaistua häneen. Honolulu-veli ei valitettavasti pääse paljoa esille, mutta Henry on kelpo kohtauksissaan.
     Filmissä nähdään myös Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu Dave "Drax" Bautista hoitaja Thomasia auttavana Everestinä, joka on samalla sekä toinen hoitaja että paikan turvamies ison kokonsa takia; sekä erinomainen Jeff Goldblum alamaailman pelätyimpänä mafiapomona, Susikinginä (kyllä, häntä ihan tosissaan kutsutaan Susikingiksi) ja uusista Star Trek -leffoista (2009-2016) tuttu Zachary "Spock" Quinto hänen yli-innokkaana rikollispoikanaan. Bautista näyttää jälleen, ettei hän ole pelkkää muskelia, vaan myös varteenotettava näyttelijä, mutta Quinton roolityö jättää kylmäksi. On myös harmi, kuinka alikäytetty Goldblum lopulta on.

Hotel Artemiksen ehdottomasti parasta antia on sen maailma. Dystopinen tulevaisuuskuva ei tietenkään ole mitään uutta, mutta elokuva todella panostaa saadakseen maailmansa tuntumaan mahdollisimman todelliselta. Eräs megayhtiö pihtailee vesivarantojensa kanssa, mikä ajaa kansan riehuvaan mielenosoitukseen, mikä aiheuttaa vakavia vahinkoja monille ihmisille sekä rakennuksille. Hotelli Artemiksen katolla tapahtuvien kohtausten aikana nähtävät taustat ovat vaikuttavia, kun kaukana voi nähdä riehuvia tulipaloja ja satunnaisia ohjuksia osumassa helikoptereihin, jotka lentävät päin pilvenpiirtäjiä. Vaikka filmi näyttää usein olevan tätä päivää, tulee vuosi 2028 hienosti esille pienillä jutuilla, kuten hologrammeilla sekä poliisien robottimaisilla asusteilla. Myös itse hotelli on erinomaisesti luotu paikka. Tämäkään ei ole kovin uusi idea ja samanlainen rikollisten turvapaikka on nähty lähivuosina esimerkiksi John Wickissä (2014), mutta se, että lähes koko filmi tapahtuu hotellin sisällä, tuo mukaan tarpeeksi raikkautta ja kiehtovuutta. Mielenkiintoisia ovat tosiaan hotellin väkikin, vaikka heistä päästään myös elokuvan heikompaan puoleen.

Filmin jokaiselle hahmolle on nimittäin pyritty luomaan mutkikas juonikuvio, jolloin elokuva kertoo useita tarinoita samaan aikaan, jotka lopulta joko nivoutuvat yhteen tai jäävät johonkin puolitiehen. Hotel Artemiksella on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä on hyvin lyhyt aika kertoa näin monta juonikuviota päällekäin. Siksi ei olekaan ihme, että kaikkia niitä ei voida käsitellä kunnolla. Leffa olisi selkeästi kokonaisempi teos, jos siitä olisi karsittu edes pari juonikuviota pois. Eri kuvioiden seuraamista onneksi helpottaa se, että leffa tapahtuu yhden päivän ja yön aikana, jolloin se kulkee hyvin suoraviivaisesti eteenpäin, eikä muutamaa kohtaa lukuunottamatta hypi ajassa taaksepäin. Yksi ainoa vuorokausi on hyvä ratkaisu myös siksi, että näin se tarjoaa katsojalle lyhyen katsauksen ohjaajakäsikirjoittaja Pearcen pelottavaan tulevaisuuden kuvaan. Filmi luo oivallisesti jännitettä, kun ei voi olla täysin varma, mistä syistä eri rikolliset ovat vierailulla ja kun suuri mellakka lähestyy hitaasti kohti hotellia soihdut ja tuliaseet koholla. Mellakat tuovat jännitettä myös sillä, että niiden takia sähköt katkeilevat vähän väliä, mikä aiheuttaa ongelmia hotellissa. Jatkuvasta taustalla kuuluvasta tykityksestä huolimatta leffa sisältää valitettavan vähän toimintaa. Mukana on pari hassua tyylikästä toimintakohtausta, mutta haahuilevan puolen välin paikkeilla se olisi kaivannut hieman lisäpuhtia vaikkapa nyrkkitappelun muodossa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Drew Pearce, joka tekee esikoiselokuvassaan oikein kelpoa työtä. Pearce on onnistunut luomaan kiehtovan maailman ja mielenkiintoisen tarinan. Harmi vain, että tuntuu siltä kuin hän olisi kiirehtinyt läpi käsikirjoitusvaiheen, jotta pääsisi vihdoin toimimaan ohjaajana kuvaustilanteessa, jolloin mukaan on päätynyt outoja aukkoja, jotka olisi voinut paikata todella helposti keskittymällä. Pearcen kirjoittamat repliikit ovat kuitenkin mainioita, etenkin Jodie Fosterin höpöttäminä. Hotel Artemis on tekniseltä toteutukseltaan erittäin tyylikkään näköinen. Itse hotellin lavasteet ovat upean näyttävät ja hotelliin - kuten muuhunkin maailmaan - on saatu todentuntua tekemällä paikoista kuluneita, mikä jo automaattisesti herättää ajatuksen katsojan päässä, että näissä paikoissa olisi asuttu vuosikymmeniä. Maailmaa esittelee taiturimainen kuvaus ja on hienoa, ettei leikkauksessa ole pätkitty toimintakohtauksia sekaviksi. Maskeeraukset ovat oivallisia, kuten on myös puvustus. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävänkin näyttävät vaivaiset 15 miljoonaa dollaria maksaneeksi teokseksi. Äänimaailma on hienosti rakennettu hotellin sisällä kuuluvista äänistä aina ulkona kaikuviin mellakan synnyttämiin ääniin asti. Musiikit säveltäneen Cliff Martinezin työ pääsee usein hyvin esille ja hän on onnistunut luomaan mukavaa tunnelmointia.

Yhteenveto: Hotel Artemis on kelpo esikoisohjaus Drew Pearcelta, mutta jos Pearce olisi panostanut kunnolla myös käsikirjoitukseen, olisi elokuva vielä parempi. Suuri määrä erilaisia juonikuvioita tekee leffasta paikoitellen turhan raskasta seurattavaa, eikä vaivaiset puolitoista tuntia kestävä filmi tietenkään pysty viemään kaikkia kuvioita loppuun saakka. Käsikirjoituksensa ongelmia Pearce kuitenkin korjailee kiehtovalla maailmallaan. Hotelli Artemis on todella mielenkiintoinen ja yllättävän todentuntuinen paikka. Ulkona riehuvat mellakat lisäävät tarinaan jännitystä ja katsoja odottaa kiinnostuneena, miten käy, kun mellakat pääsevät hotellille asti. Valitettavasti filmi säästelee liikaa toiminnassa yrittäessään epätoivoisesti punoa juonen lankoja yhteen. Etenkin puoliväli kaipaisi pientä mäiskettä. Visuaalisesti filmi on kuitenkin erittäin tyylikäs aina hienoista lavasteista mainioon kuvaukseen. Näyttelijät tekevät paria poikkeusta lukuunottamatta oivallista työtä. Bautista ja Boutella osoittavat jälleen kuuluvansa toimintarooleihin, mutta filmin todellinen tähti on loistava Jodie Foster, joka voisi tehdä leffoja useammin kuin viiden vuoden välein. Jos olet kiinnostunut ankeista tulevaisuudenkuvista ja haluat pitkästä aikaa nähdä elokuvan rikollisten näkökulmasta, voi Hotel Artemis sopia sinulle. Jo näyttelijäkaartinsa takia se kannattaa vilkaista, muttei elokuvan takia välttämättä kannata ihan leffateattereihin asti raahautua. Lopputekstien aikana nähdään vielä todella lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Hotel Artemis, 2018, The Ink Factory, Marc Platt Productions, Point of No Return