The Four Seasons, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

THE FOUR SEASONS - KAUSI 2

Luojat: Tina Fey, Lang Fisher ja Tracey Wigfield

Näyttelijät: Tina Fey, Will Forte, Colman Domingo, Kerri Kenney-Silver, Marco Calvani, Erika Henningsen, Julia Lester, Steven Pasquale, Alan Alda, Ashlyn Maddox, Jacob Buckenmyer, Vernee Watson, David Tennant ja Steve Carell

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 

Samannimiseen elokuvaan perustuva The Four Seasons nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä toukokuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2025 ja nyt The Four Seasonsin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse olin yllättynyt kuinka paljon pidinkään sarjan avauskaudesta ja olen positiivisin mielin odotellut sille jatkoa. Katsoinkin The Four Seasonsin kakkoskauden neljässä osassa heti sen ilmestyttyä.

Nickiä muistelevien ystävysten suhteet ovat koetuksella, kun he kohtaavat keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella.

Lukuun ottamatta Steve Carellin näyttelemää, ensimmäisellä kaudella menehtynyttä Nickiä, The Four Seasonsin tutut hahmot tekevät paluun. Toinen kausi starttaa keväästä, kun ystäväpariskunnat Kate ja Jack (sarjan luoja Tina Fey ja Will Forte) ja Danny ja Claude (Colman Domingo ja Marco Calvani), sekä Nickin ex-vaimo Anne (Kerri Kenney-Silver) ja Nickin uusi tyttöystävä, raskaana oleva Ginny (Erika Henningsen) matkustavat vuorelle, missä Nick tykkäsi patikoida, ripotellakseen miehen tuhkat. Tunnelma on kuitenkin varsin kireä, eikä vain siksi, että Anne kantaa yhä kaunaa Ginnylle. Jackia lukuun ottamatta hahmot eivät todellakaan ole mitään eräjormia. Nämä hahmot ovat toistamiseen mainioita ja on tälläkin kertaa ilo päästä seuraamaan heidän elämiään eri vuodenaikoina. Näyttelijät ovat myös erittäin hyviä, etenkin Domingo ja Calvani, joiden esittämien Dannyn ja Clauden persoonat ovat lähes kuin yö ja päivä, mikä aiheuttaa jatkuvasti erimielisyyksiä.

The Four Seasons jatkaa onnistuneesti avauskaudelta tutuksi tulleella linjallaan, niin tasonsa kuin tarinankerrontansa puolesta. Kuten ensimmäinen kausi, myös tämä toinen on jaettu neljään osaan, kuten nimi jo antaa ymmärtää. Kaksi ensimmäistä jaksoa sijoittuvat kevääseen, kaksi seuraavaa kesään, kaksi seuraavaa syksyyn ja kaksi viimeistä tapahtuvat talvella. Katsoinkin kauden läpi juuri neljässä osassa, nukkuen aina yön yli ennen kuin palasin selvittämään, mitä hahmoille kuuluu seuraavan aikahypyn jälkeen.

Avauskauden tapaan myös kakkoskausi edustaa laadukasta aikuisten komediaa. Yleensä kun puhutaan aikuisten komedioista, tarkoitetaan esimerkiksi ronskia alapäähuumoria. The Four Seasons on kuitenkin aikuisten komedia sen kautta, että huumori rakentuu onnistuneesti hahmojen välisten suhteiden, heidän elämäntilanteidensa ja maailmankatsomusten varaan. Toki monet muutkin komediasarjat tekevät samaa, mutta tämä lähestyy aiheitaan tietyllä tapaa kypsemmin. Sitä kautta sarja toimii pätevänä henkilödraamana, mutta se tarjoaa myös runsaasti hyviä nauruja. Etenkin kevääseen sijoittuvat ensimmäiset jaksot saivat minut hekottelemaan makeasti vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen välisistä keskusteluista tai yhä vain absurdimmaksi äityvästä tapahtumaketjusta. Toistamiseen on myös kiinnostavaa seurata, kuinka nämä hahmot kasvavat kuluvan vuoden aikana, vaikka pääsemmekin tapaamaan heidät vain neljänä lyhyenä ajanjaksona. The Four Seasonsin kakkoskausi on erittäin oivallinen ja toivon sarjan saavan vielä lisää jatkoa.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Fey ja Domingo ovat käyneet kokeilemassa pestiä myös kameran takana) suoriutuvat hommistaan pätevästi, tanssahdellen hyvin komedian ja draaman välimaastossa. Teknisestikin The Four Seasons jatkaa oivallisella linjalla. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa taitavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Richmondin säveltämiä musiikkeja myöten, jotka mukailevat jälleen Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa -konserttoja teemaan sopivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Four Seasons, Yhdysvallat, 2025-, Universal Television, Big Wig Productions, Envision Casting, Little Stranger, Original Langster

Rooster, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

ROOSTER - KAUSI 1

Luojat: Bill Lawrence ja Matt Tarses

Näyttelijät: Steve Carell, Charly Clive, Phil Dunster, Danielle Deadwyler, Lauren Tsai, John C. McGinley, Rory Scovel, Maximo Salas, Sophia Macy, Annie Mumolo, Connie Britton, Alan Ruck, Robby Hoffman, Madison Hu, Rick Glassman ja Scott MacArthur

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 30 minuuttia - 34 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Rooster on Bill Lawrencen ja Matt Tarsesin luoma komediasarja. Kaksikko sai ideansa läpi HBO:lla vuonna 2024 ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Roosterin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa ja itse kiinnostuin sarjasta heti kun luin, että mahtavat Ted Lasson (2020-) ja Shrinkingin (2023-) luonut Lawrence työsti uutta sarjaa ja että sitä tähdittäisi Steve Carell. Katsoinkin Roosterin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Menestyskirjailija Greg Russo saapuu Ludlow Collegeen pitämään luentoa, vain huomatakseen joutuneensa pitämään oppituntia loppulukuvuoden ajan, samalla kun hän yrittää setviä tyttärensä aviokriisiä.

Muun muassa yhdysvaltalaisesta Konttori-komediasarjasta (The Office - 2005-2013) tuttu Steve Carell näyttelee Greg Russoa, joka on noussut kuuluisaksi "Rooster"-kirjasarjastaan. Greg on pyydetty luennoimaan New Englandissa sijaitsevaan Ludlow Collegeen, mutta hänelle käy nopeasti ilmi, että hänen rantalukemiseksi tarkoitetut vakoojaseikkailunsa ovat täysin eri maailmasta kuin opinahjon nuorten arvot. Vaikeammaksi tilanne käy Gregille, kun hänet onnistutaan keplottelemaan opettajaksi loppulukuvuoden ajaksi ja kun hän joutuu keskelle tyttärensä Katien (Charly Clive) parisuhdeongelmia. Katie opettaa collegella taidetta ja oli mennyt naimisiin toisen professorin Archien (Phil Dunster) kanssa, mutta Archie oli pettänyt Katieta yhden oppilaistaan, nuoren Sunnyn (Lauren Tsai) kanssa. Carell on nappivalinta päärooliin ja hän näyttää taitavansa monenlaista komediaa, tarjoten paljon huumoria huomattavasti vähäeleisemmin kuin vaikkapa Konttorissa. Greg on mainio hahmo, jonka edesottamuksia ryhtyy saman tien seuraamaan kiinnostuneena. Myös aikamoisen kolmiodraaman keskellä olevia hahmoja esittävät Clive, Dunster ja Tsai ovat hyviä rooleissaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat koulua johtava Walter Mann (John C. McGinley), äidinkielen professori Dylan (Danielle Deadwyler), Gregin ex-vaimo Beth (Connie Britton), poliisi Donnie (Rory Scovel), "Rooster"-kirjoista tykkäävä opiskelija Tommy (Maximo Salas) ja kirjoja seksistisenä roskana pitävä opiskelija Ronni (Sophia Macy). Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia, McGinleyn varastaessa show'n kohtauksissaan eksentrisenä collegen johtajana.

Rooster osoittautui erittäin lystikkääksi uudeksi komediasarjaksi - enpä olisi juuri muuta odottanutkaan Bill Lawrencelta. Sarjan alkupään mielsin jopa suorastaan mahtavaksi. On todella hauskaa seurata, kun Greg saapuu collegelle pitämään luentoa, vain huomatakseen, että hän on täysin väärän yleisön edessä. Avausjakso on täydellinen esimerkki siitä, kuinka hyödyntää valtavaa myötähäpeää komediakeinona. Katsojana ei oikein kiemurrellessaan tiedä miten päin sohvalla olisi, mutta samalla ei voi myöskään lopettaa nauramista. Ja menohan melkeinpä vain paranee, kun Greg päätyy opettamaan tätä luokkaa, joka pitää hänen kirjasarjaansa lähinnä ongelmallisena. Myös Gregin tyttären vaikea kolmiodraama hoidetaan hupaisan huumorin kautta, katkerien osapuolten aiheuttaessa toisilleen melkoista päänvaivaa. Kokoukset Walterin minisaunassa jaksavat myös naurattaa jaksosta toiseen.

Ihan loppuun asti mahtava meno ja ilmapiiri eivät kuitenkaan kanna. Tuotantokauden vakavoituessa edetessään, alkupään loistokas terä tylsyy hieman. On toki yhä kiinnostavaa seurata hahmojen kuvioita, kun heihin syvennytään enemmän ja kun tarinakaaret alkavat vähitellen eskaloitua, mutta ne ensimmäisten jaksojen hulvattomuudet jäävät samalla harmillisesti taakse. Hyviä nauruja mahtuu viimeisiinkin jaksoihin ja ne korvaava henkilödraama on oikein passelia, mutta silti kokonaisuus ei ollut niin vahva kuin mihin olisi ollut aineksia ja potentiaalia. Tästä pienestä notkahduksesta huolimatta odotan kyllä positiivisin mielin jo työn alla olevaa Roosterin toista tuotantokautta.

Myös teknisesti Rooster on mainio, joskin aluksi minulta kesti hetki tottua, että komediasarjaksi se on erikoisen voimakkaasti värimääritelty. Kuvat kylpevät vahvoissa värisävyissä, minkä lisäksi kontrasti on tarkoituksellisen korostettua. Jos siis jotain, niin genressään Rooster erottuu jo visuaalisesti massasta. Kameratyöskentely on oivallista ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. Michael Stipen ja Andrew Wattin tunnuskappale I Played the Fool on erittäin hyvä avaus jaksoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Rooster, Yhdysvallat, 2026-, Doozer, Warner Bros. Television

Yli aidan (Over the Hedge - 2006) - elokuva-arvostelu

YLI AIDAN

OVER THE HEDGE

Ohjaus: Tim Johnson ja Karey Kirkpatrick

Näyttelijät: Bruce Willis, Garry Shandling, Steve Carell, Allison Janney, Wanda Sykes, Thomas Haden Church, William Shatner, Avril Lavigne, Eugene Levy, Catherine O'Hara, Shane Baumel, Sami Kirkpatrick, Madison Davenport, Omid Djalili ja Nick Nolte

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Over the Hedge, eli suomalaisittain Yli aidan perustuu Michael Fryn ja T. Lewisin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1995 alkaen. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Fox Animation Studios, studiopomo Chris Meledandrin tykästyttyä sarjakuvaan ja hankittua sen elokuvaoikeudet. Yhtiön Titan A.E. -animaatioelokuvan (2000) oltua jättimäinen floppi, yhtiö jouduttiin lopettamaan ja Fryn ja Lewisin sarjakuvan elokuvaoikeudet kaupattiin eteenpäin. Oikeuksiin tarttui DreamWorks-yhtiö, joka aloitti leffan teon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Yli aidan sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta positiivista palautetta, minkä lisäksi se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse en yhtään osaa sanoa, näinkö Yli aidan ensi kertaa jo teatterissa, vai vasta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta kuitenkin lapsena paljon ja olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan, joskin edellisestä katselusta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Yli aidan -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Juonitteleva pesukarhu RJ huiputtaa joukon eläimiä auttamaan häntä varastamaan ruokaa lähiöstä, maksaakseen velkansa hurjalle karhulle.

Päärooliin pesukarhu RJ:ksi kaavailtiin aluksi Bill Murrayta ja sitten rooliin oli ehditty jo hetkellisesti kiinnittää Jim Carrey, mutta lopulta hahmoa päätyi ääninäyttelemään Die Hard -elokuvista (1988-2013) tuttu Bruce Willis. RJ on viekas ja juonitteleva tyyppi, joka ajaa vain omaa etuaan ja on hyvä puhumaan itsensä ulos erilaisista pinteistä. Hän päätyy elämänsä pahimpaan pinteeseen, kun hän hetken mielijohteesta yrittää varastaa talviunia nukkuvan Vincent-karhun (Nick Nolte) ruokavaraston, vain tuhotakseen sen vahingossa. Jottei RJ joudu itse Vincentin kitaan, hän saa viikon aikaa kerätä ruoat takaisin. RJ on vekkuli päähahmo, vaikka toimiikin ison osan ajasta kyseenalaisesti ja Vincent on onnistunut uhka, etenkin Nolten vaikuttavan äänen ansiosta.

     Avukseen ruoan keräykseen RJ huiputtaa metsästä löytämänsä eläinperheen, johon kuuluvat joukkoa johtava ja ylivarovainen kilpikonna Verne (Garry Shandling), ylivilkas orava Hammy (Steve Carell), temperamenttinen haisunäätä Stella (Wanda Sykes), pelokas opossumi Ozzie (William Shatner) ja tämän tytär Heather (Avril Lavigne), sekä lempeät piikkisikavanhemmat Lou (Eugene Levy) ja Penny (Catherine O'Hara) ja heidän innokkaat lapsensa Spike (Shane Baumel), Bucky (Sami Kirkpatrick) ja Quillo (Madison Davenport). Ihmishahmojakin leffasta löytyy pari, tuoreen lähiön tiukka asukasyhdistyksen puheenjohtaja Gladys Sharp (Allison Janney), sekä eksentrinen tuholaistorjuja Dwayne LaFontant (Thomas Haden Church). Hahmokattaus on läpikotaisin täynnä hupaisia persoonia, joista eri katsojat voivat löytää omat suosikkinsa. Lapsena toki energiaa pursuava Hammy oli lempparini, joskin näin aikuisiällä huomasin tykästyväni kaikkea epäilevään Verneen.

Vaikka Yli aidan tuottikin teatterikierroksellaan lähes 350 miljoonaa dollaria ja se sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta, DreamWorks -yhtiö näki tuloksen silti pienoisena pettymyksenä ja perui suunnitelmansa jatko-osasta. Samalla elokuva tuntuu jääneen vuosien varrella unholaan, eikä moni mainitse sitä ensimmäisten joukossa, kun ryhdytään listaamaan DreamWorksin parhaita animaatioita. Vaikken olekaan katsonut Yli aidan -elokuvaa yli kymmeneen vuoteen ja vaikkei elokuva lukeudukaan sinne yhtiön huipputeoksiin Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) seuraan, pidän leffasta edelleen. Toisaalta taas yhtiön mielestä leffan heikko menestys johti siihen, ettei hommaa pilattu tarpeettomilla jatko-osilla ja Yli aidan onkin selvästi parempi kuin osa Shrekin ja Kung Fu Pandan jatko-osista.

Yli aidan sisältää hupaisan premissin ja on hauskaa seurata, kuinka RJ yrittää saada huiputettua hyväuskoiset eläimet auttamaan häntä, jotta hän ei päädy karhun kitaan. Nämä hahmot ovat niin mainioita, että heidän parissa viihtyy mukavasti ja luvassa onkin runsaasti hauskoja tilanteita. Tuohon aikaan en muista nähneeni lastenleffoissa tarinoita ryöstäjistä ja leffasta löytyykin viittauksia esimerkiksi pankkiryöstöelokuviin, kun RJ:n johdolla eläimet suunnittelevat tapaa tyhjentää lähiön jääkaapit. Mutta koska kyseessä on lastenleffa, elokuva jaksaa osoittaa, ettei rikos kannata ja aluksi itsekeskeinen RJ:kin alkaa tietty lämmetä uusille eläintovereilleen. Dwayne-tuholaistorjuja ja Vincent-karhu taas tarjoavat eri lailla vaaratilanteita hahmoille. Siinä, missä Dwayne on yliampuvuudessaan aika koominen, Vincent taas voi helposti aiheuttaa painajaisia perheen pienimmille siinä missä RJ:llekin.

Visuaalisesti Yli aidan on kestänyt hyvin aikaa, vaikka leffa ei toki näytä yhtä vaikuttavalta kuin nykypäivän animaatiot, teknologian kehityttyä roimasti viimeisten 20 vuoden aikana. Eläinhahmot ovat myös ulkoisesti hupaisia ja liikkuvat sulavasti, samalla kun niin metsä kuin sen myyttisen aidan toiselta puolelta löytyvä lähiöalue näyttävät hyviltä. Ongelmana ovat oikeastaan ihmishahmot, jotka onneksi ovat tosiaan pienemmässä roolissa. Värien käyttö on myös miellyttävää pitkin leffan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Over the Hedge, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation

Little Miss Sunshine (2006) - elokuva-arvostelu

LITTLE MISS SUNSHINE

Ohjaus: Jonathan Dayton ja Valerie Faris

Näyttelijät: Greg Kinnear, Toni Collette, Abigail Breslin, Steve Carell, Paul Dano, Alan Arkin, Bryan Cranston, Beth Grant, Julio Oscar Mechoso, Dean Norris ja Matt Winston

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Little Miss Sunshine on muun muassa Toni Colletten, Steve Carellin ja Alan Arkinin tähdittämä draamakomedia. Michael Arndt keksi elokuvan idean ja työsti siitä ensimmäisen käsikirjoituksen jo vuonna 2000, aikeenaan alun perin ohjata leffan itse pikkubudjetilla. Hän kuitenkin esitteli tekstiään tuottajakaksikko Ron Yerxalle ja Albert Bergerille, jotka innostuivat ja pestasivat ensikertalaisohjaajat Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin. Yhdessä he tarjosivat tekstiä eri studioille ja vasta Focus Features suostui tarttumaan projektiin. Studiolla oli kuitenkin omat vaatimuksensa tarinan suhteen, joista Arndt ei pitänyt ja mies potkittiin pihalle leffasta. Kuitenkin kun studion sisällä tapahtui henkilöstömuutoksia, Arndt pyydettiin takaisin hoitamaan homma loppuun. Esituotannon venyessä Focus Features meinasi luopua leffasta vuonna 2004, mutta tuottaja Marc Turtletaub sai puhuttua studion ympäri, maksaessaan itse suuren summan budjetista. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesäkuussa 2005 ja lopulta Little Miss Sunshine sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 20. tammikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naissivuosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot, kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja naispääosa), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Itse näin Little Miss Sunshinen vasta noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin elokuvasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Perhe matkustaa halki Yhdysvaltojen viedäkseen Olive-tytön esiintymään lasten kauneuskilpailu Miss Päivänsäteessä.

Greg Kinnear ja Toni Collette näyttelevät pariskuntaa Richard ja Sheryl Hooveria, Paul Dano ja Abigail Breslin esittävät heidän lapsiaan Dwaynea ja Olivea, Alan Arkin nähdään Richardin isänä ja Steve Carell näyttelee Sherylin veljeä Frankia. Yhdessä he muodostavat aika heikosti toimivan perheen, jonka täytyy kuitenkin ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä yhteistyötä, mikäli he aikovat saada Olive-tytön toteuttamaan unelmansa ja voittamaan Miss Päivänsäde -lapsimissikisat Kaliforniassa. Homma on helpommin sanottu kuin tehty. Richard-isä on motivaatiopuhuja, joka uskoo ihmisten jakautuvan yksinkertaisesti voittajiin ja häviäjiin, ja yrittääkin saada omaa uraansa käyntiin. Pahemman luokan teinimurjotusta läpikäyvä Dwayne-poika on vannonut hiljaisuusvalan siihen asti, että hänen vanhempansa antavat hänelle luvan hakeutua armeijan lentäjäksi. Isoisä on varsinainen törkyturpa, joka kuitenkin tsemppaa Olivea tämän haaveissa. Masentunut Frank-eno taas on juuri päässyt sairaalasta, yritettyään itsemurhaa. Sheryl-äiti yrittää pitää pakkaa kasassa. Nämä hahmot ovat oikkuineen aivan mahtavia, muodostaen niin lystikkään kuin aika traagisenkin poppoon. Näyttelijäkaarti on täysin elementissään. Kinnear ja Collette vakuuttavat vanhempina, Dano on kuin kotonaan alakuloisena teininä, Arkin ansaitsi parhaan miessivuosan Oscar- ja BAFTA-palkintonsa ja yleensä hassuttelurooleja tekevä Carell yllättää itsetuhoisuuden kanssa kamppailevana miehenä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Abigail Breslin, joka sädehtii sellaista valovoimaa, että hänen hymynsä tarttuu väkisinkin muihin hahmoihin ja katsojaan. Ei ole ihme, että tuolloin vain kymmenvuotias Breslin sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden.

Little Miss Sunshine on edelleen mahtava draamakomedia, joka on myös aikamoinen hyvän mielen leffa, vaikka seassa onkin aikamoista tragediaa ja synkkien aiheiden, kuten itsemurhan käsittelyä. Elokuva tanssahtelee taiturimaisesti lystikkään ja alakuloisen välimaastossa, tarjoten hyvin omalaatuisen ilmapiirin, joka vie häkellyttävästi mukanaan. Samoin myös leffan tarina, perheen automatka New Mexicosta Kaliforniaan lapsimissikisan takia, vie täysin mukanaan ja tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu kulkevan kuin hujauksessa.

Tämän matkan varrelle mahtuu monenmoista tilannetta ja kommellusta. On mukava seurata, kuinka tämä kömpelösti toistensa kanssa toimeen tuleva perhe alkaa pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Erilaisia takaiskuja on luvassa monenmoisia, mutta juuri nämä töyssyt matkalla lähentävät hahmoja. Heidän väliset keskustelut ovat hienosti kirjoitettuja ja esitettyjä. Niiden myötä hahmot kehittyvät ja kasvavat onnistuneesti. Kaikki johtaa hillittömän hauskaan finaaliin Miss Päivänsäde -kisoissa, joka samanaikaisesti myös kritisoi näiden pippaloiden järjettömyyttä, irvokkuutta ja jopa suoranaista oksettavuutta, kun vanhemmat vievät lapsiaan näytille meikattuina ja puettuina kuin nuoret aikuiset. Hooverit ovat onneksi motiiveinaan toista maata. Kovienkin ulkokuorien alla sykkii suuret sydämet ja niin sykkii myös itse elokuvassa. Tämä on niitä leffoja, jotka oikeasti sykähdyttävät kertomuksellaan ja teemoillaan ja joiden päätteeksi kokee olevansa hieman muuttunut ihmisenä.

Elokuvan ohjaajakaksikko Jonathan Dayton ja Valerie Faris pitävät mahtavaa ilmapiiriä hienosti yllä läpi leffan ja saavat näyttelijöistä kaiken irti. Michael Arndtin käsikirjoitus on todella vahva niin hahmojensa kuin dialoginsa puolesta. Little Miss Sunshine on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja perheen matkustusvälineenä toimiva keltavalkoinen Volkswagen Kombi -pikkubussi on ansainnut paikkansa indie-elokuvahistorian kenties ikonisimpana autona. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja DeVotchKa'n musiikit säestävät menoa mainiosti. Yhtye työsti musiikit omien kappaleidensa pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Miss Sunshine, 2006, Searchlight Pictures, Big Beach, Bona Fide Productions, Deep River Productions, Third Gear Productions, Major Studio Partners

Arvostelu: Uutisankkuri 2: Legendan paluu (Anchorman 2: The Legend Continues - 2013)

UUTISANKKURI 2: LEGENDAN PALUU

ANCHORMAN 2: THE LEGEND CONTINUES

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Will Ferrell, Steve Carell, Paul Rudd, David Koechner, Christina Applegate, Meagan Good, James Marsden, Dylan Baker, Judah Nelson, Greg Kinnear, Fred Willard, Kristen Wiig, Josh Lawson, Chris Parnell, Wilbur Fitzgerald, Harrison Ford, Drake, Sacha Baron Cohen, Marion Cotillard, Jim Carrey, Will Smith, Tina Fey, Amy Poehler, Kanye West, Liam Neeson, John C. Reilly, Kirsten Dunst ja Vince Vaughn 

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ferrell ja ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay ryhtyivät pian kynäilemään toista elokuvaa, mutta Paramount Pictures torjui idean - jopa senkin jälkeen, kun näyttelijäkaarti suostui leikkaamaan palkkiotaan pienentääkseen leffan budjettia. Alkuvuodesta 2012 Paramountilla kuitenkin tultiin toisiin ajatuksiin ja yhtiö pyysi McKayta ja Ferrelliä työstämään jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013 ja lopulta Uutisankkuri 2: Legendan paluu sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva sai positiivisin vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla. Itse katsoin kummatkin Uutisankkuri-leffat vasta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä elokuvasta paljon, mutta jatko-osa jätti minut aika kylmäksi. Kun huomasin Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Pitäessäni yhä alkuperäisestä osasta, päätin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Ron Burgundyllä ei pyyhi lujaa. Hän on menettänyt työpaikkansa epäasiallisen käytöksen takia ja parisuhde Veronican kanssa on kaatunut. Ron saa kuitenkin uuden tilaisuuden, kun GNN-kanava pyytää häntä ja hänen tiimiään uudenlaiseen kanavakonseptiin, joka pyörittää uutisia joka päivä kellon ympäri.

Will Ferrell palaa rooliinsa uutisankkuri Ron Burgundyksi, joka uskoo olevansa alan paras tekijä. Ronista löytyy kuitenkin yksi jos toinenkin vika, joiden takia hän on menettänyt uuden työpaikkansa New Yorkissa, sekä vaimonsa Veronican (Christina Applegate). Itsesäälissä rypeminen saa riittää, kun Ron saa huikean työtarjouksen toimia uudenlaisen uutiskanavan ankkurina. Ferrell on tälläkin kertaa roolissaan varsin epätasainen. Parhaimmillaan hän on todella lystikäs, huonoimmillaan hän on... noh, huono. Asiaa ei auta, ettei narsistinen, misogynistinen ja muutenkin kusipäinen Ron ole hahmona järin tykättävä.

     Paluun tekee myös Ronin uskollinen uutistiimi, kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), urheilureportteri Champ Kind (David Koechner) ja säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell). Uudella GNN-kanavalla työskentelevät muun muassa päättäväinen johtaja Linda (Meagan Good), Freddie (Dylan Baker), ylimielinen uutisankkuri Jack Lime (James Marsden) ja kummallinen Chani (Kristen Wiig), johon Brick iskee välittömästi silmänsä. Mukana ovat myös esimerkiksi Harrison Ford Ronille potkut antavana kanavapomona, Judah Nelson Ronin ja Veronican lapsena Walterina ja Greg Kinnear Veronican uutena poikaystävänä. Sivunäyttelijät ovat monin paikoin Ferrelliä parempia. Tutusta tiimistä Rudd jää harmillisen vähälle huomiolle, mutta Carell pääsee hänenkin edestä vauhtiin. Täysin tollo Brick nousi suosituksi hahmoksi ykkösosassa, mikä on selvästi huomattu, sillä Carellin on vapaasti annettu toteuttaa itseään jatko-osassa.

Kuten muistin, Uutisankkuri 2: Legendan paluu ei ole läheskään yhtä hyvä, hauska tai oivaltava elokuva kuin alkuperäinen Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda. Ei se kuitenkaan ollut niin heikko tapaus kuin millaiseksi sen aiemmin mielsin. Elokuvassa on kieltämättä hetkensä ja parhaimmillaan se tarjoaa mojovat naurut. Idiootin Brickin sekoiluja ja möläytyksiä on usein hulvatonta seurata ja kuunnella ja uutislähetyksistä löytyy myös lystikkäitä juttuja. Etenkin vastikään edesmenneen O. J. Simpsonin takaa-ajoa parodioiva kohtaus huvittaa. Vastapainona näille hauskoille jutuille on kuitenkin useita heikkoja hetkiä. Esimerkiksi Brickin kohdalla kiusallisuudesta saadaan irti hyvää huumoria, mutta Ronin kohdalla nämä kiusallisuudet ovat lähinnä vain todella vaivaannuttavia. Useita vitsejä myös venytetään aivan liian pitkiksi ja kerran jos toisenkin toivoin, että leffa osaisi kulkea reippaammin eteenpäin.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista onkin sen kesto. Alkuperäinen leffa oltiin älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa, mutta jatko-osan kesto lähentelee jo kahta tuntia. Elokuvasta on olemassa myös pidennetty versio, johon heivattiin teatteriversiosta leikkaushuoneen lattialle jääneet pätkät, mutta mielestäni jo tämä teatteriversio sisältää monia turhia juttuja, joita ilman elokuva toimisi paremmin. Vielä ensimmäinen tunti pitää hyvin mukanaan, mutta toisen tunnin aikana väsähdys alkaa iskeä. Pakollinen dramaattisempi puoli ennen loppuhuipennusta käy suorastaan puuduttavaksi pakkopullaksi. Onneksi ihan lopussa meno taas paranee hieman, kun finaalista on tehty totaalisen absurdi ja se on pullollaan toinen toistaan kovempia cameoita. Meno on vastaavaa kuin ensimmäisen osan lopetuksessa, mutta nupit on tosiaan väännetty kohti kaakkoa.

Uutisankkuri 2: Legendan paluu saattaa olla ohjaaja Adam McKayn heikoin elokuva, mutta mies näyttää silti ajoittain taitojaan komedian saralla. Hänen olisi pitänyt reippaammin ymmärtää, mitä irrallisia sketsejä tiputtaa pois leffasta ja tehdä kokonaisuudesta tiiviimpi paketti. Hänen ja Ferrellin käsikirjoitus on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hieman ontuva. Vaikka leffaa katsoessa herääkin fiilis, ettei näitä uutistyyppejä tarvitsisi tämän jälkeen enää nähdä, täytyy sanoa, että kyllä minua hieman kiinnostaisi McKayn kertoma kolmoselokuvan idea Ron Burgundystä ja kumppaneista tekemässä reportaasia Irakin sodassa. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi pääsevät leikittelemään 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyleillä. Erikoistehosteet ovat hupaisan kökköjä, eivätkä Andrew Feltensteinin ja John Naun säveltämät musiikit juuri säväytä lainkaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anchorman 2: The Legend Continues, 2013, Paramount Pictures, Apatow Productions, Gary Sanchez Productions, Digital Image Associates, DreamWorks

Arvostelu: Itse ilkimys 4 (Despicable Me 4 - 2024)

ITSE ILKIMYS 4

DESPICABLE ME 4

Ohjaus: Chris Renaud

Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Madison Polan, Will Ferrell, Joey King, Steve Coogan, Sofia Vergara, Stephen Colbert, Chloe Fineman ja Pierre Coffin

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Illuminationin animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Itse ilkimys 2:n (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3:n (Despicable Me 3 - 2017) lisäksi suursuosioon nousseista keltaisista otuksista tehtiin omat elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015) ja Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022), puhumattakaan lukuisista lyhytelokuvista. Heti kolmannen leffan ilmestyttyä alkoi neljännen osan suunnittelu. Tuotanto pyörähti tosissaan käyntiin kesällä 2022, kun Kätyrit: Grun tarina oli saatu valmiiksi ja nyt Itse ilkimys 4 on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan pahemmin lämmennyt elokuvasarjalle, vaan pitänyt sitä lähinnä ihan kivana animaatioviihteenä. Päätin kuitenkin käydä katsomassa Itse ilkimys 4:n heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin IMAX-salissa alkuperäisellä englanninkielellä.

Kun vaarallinen Maxime Le Mal pakenee huipputurvallisesta vankilasta, Grun, tämän perheen ja uskollisten kätyrien täytyy muuttaa uuteen turvapaikkaan ja aloittaa uusi elämä valehenkilöllisyyksien kera.

Tuttu pitkänenä Gru (äänenä edelleen Steve Carell) tekee jälleen kerran paluun, mutta rikolliset puuhat ovat jääneet taakse. Gru työskentelee nyt Anti-Voro-Liigassa, napaten muita kelmejä tietotaitojensa kera, samalla kun hän pyrkii yhä enemmän toimimaan perheenisänä - etenkin nyt kun hän ja Lucy (Kristen Wiig) ovat saaneet ensimmäisen yhteisen lapsensa, Gru juniorin. Myös Grun adoptiotyttäret Margo (Miranda Cosgrove), Edith (Dana Gaier) ja Agnes (Madison Polan) ovat menossa mukana, eivätkä hassusti ole vanhentuneet yhtään, vaikka alkuperäisen elokuvan tapahtumista on selvästi kulunut jo ainakin pari vuotta aikaa. Tyttötriosta voisi irrota enemmän, jos he alkaisivat muuttua esimerkiksi teini-iän myötä. Eikä pidä tietenkään unohtaa fanisuosikkeja, eli keltaisia kätyreitä, jotka ovat jälleen toheloimassa koko rahan edestä.

     Tällä kertaa Gru saa vastaansa Maxime Le Malin (Will Ferrell), joka on ollut Grun kilpailija jo rosvokouluajoista saakka, sekä tämän apurin Valentinan (Sofia Vergara). Uusina tuttavuuksina esitellään myös rikas Prescottin perhe, johon kuuluvat turhamaiset vanhemmat Perry (Stephen Colbert) ja Patsy (Chloe Fineman), sekä heidän rikollisesta urasta haaveileva tyttärensä Poppy (Joey King). Maxime Le Mal on aika laimea pahis, kenties koko sarjan heikoin tähän mennessä, eikä Valentinastakaan juuri irtoa mitään kiinnostavaa. Prescottin perhe on ihan menevä lisäys, vaikkakin Poppyn sijaan olisin toivonut, että leffa olisi tosiaan ennemminkin keskittynyt Margoon, Edithiin ja Agnesiin.

Varmaan simppelein tapa arvioida Itse ilkimys 4 on todeta, että jos pidit elokuvasarjan aiemmista osista, pidät myös takuuvarmasti tästäkin, mutta jos taas et ole koskaan lämmennyt Grun ja kätyreiden hölmöilylle, ei tämä (Kätyrit-elokuvat mukaan laskien) leffasarjan jo kuudes osa tule voittamaan sinua puolelleen. Itse olen pitänyt Itse ilkimys -elokuvia varsin keskinkertaisina lastenleffoina mainion alkuperäiselokuvan jälkeen ja nelonen jatkaa samalla linjalla. Tästä löytyy kaikki tutut jutut, niin hyvässä kuin pahassakin.

Lähtökohdiltaan elokuvan tarina on oivallinen ja on ihan kiinnostavaa ja hassua seurata, kuinka Gru ja hänen perheensä yrittävät totutella uuteen elämäänsä aurinkopaneeleja kaupittelevina Cunninghameina. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin ja puolen välin paikkeilla elokuva tuntuukin kulkevan eteenpäin irrallisten sketsien varassa. Lopputulos tuntuu muutenkin irrallisten ideoiden yhteentörmäykseltä kuin varsinaiselta eheältä kertomukselta, eivätkä leffan kaikki puolet todellakaan osu maaliinsa. Kätyreille on kehitelty loppupeleissä täysin turha supersankarikuvio, jonka ainoa funktio on selvästi ollut lelumyynti. Omaa "Mega Minion" -pehmoa ei tarvitse edes lähteä etsimään kaukaa, sillä ainakin Finnkinon teattereissa sellaisen voi ostaa jo lippujen yhteydessä. Myös huumoriosasto koostuu niin osumista kuin hudeista. Jotkut vitsit naurattivat, toiset taas jättivät täysin kylmäksi. Edellisosien tapaan Itse ilkimys 4 on ihan kivaa kertakäyttöviihdettä koko perheelle.

Visuaalisesti leffa on myös tuttua Itse ilkimys -laatua. Sen hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat usein hupsusti. Taustoilta löytyy runsaasti yksityiskohtia ja joitain veikeitä lisävitsejä. Lisäksi leffan yleisilme on mukavan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu efektejä myöten ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Despicable Me 4, 2024, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004)

UUTISANKKURI: RON BURGUNDYN LEGENDA

ANCHORMAN: THE LEGEND OF RON BURGUNDY

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, David Koechner, Steve Carell, Fred Willard, Chris Parnell, Vince Vaughn, Kathryn Hahn, Fred Armisen, Seth Rogen, Jack Black, Danny Trejo, Tim Robbins, Luke Wilson, Ben Stiller, Missi Pyle, Judd Apatow ja Bill Kurtis

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, eli suomalaisittain Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva. Työskennellessään Saturday Night Live -ohjelman parissa, Ferrell ja elokuvaohjaajan hommiin pyrkivä Adam McKay pyörittelivät ideoita yhteisestä leffasta. Heidän työstämä käsikirjoituksensa, työnimeltään "August Blowout" ei koskaan edennyt tuotantoon, vaikka se herätti paljon kiinnostusta Hollywoodissa. Yksi kiinnostuneista oli Paul Thomas Anderson, joka otti yhteyttä kaksikkoon ja sanoi tukevansa duoa, jos nämä jatkavat yritystään saada elokuvan tehtyä. Kun Ferrell katsoi 1970-luvun uutisankkurin haastattelun, hän halusi tehdä sellaisesta komedian ja uuden tekstin kirjoittaminen alkoi. Tarina muovautui todella räikeästi suunnitteluprosessin aikana ja yhdessä kohtaa oli jopa ideana, että uutisankkuripäähenkilö ajautuisi autiosaarelle ja pyrkisi takaisin sivistyksen pariin. Kuvausvaiheeseen asti mukana pysyi juonikuvio hippipankkirosvoista, joista ankkurit tekevät uutisia, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet ideasta, homma kirjoitettiin ja kuvattiin uusiksi. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai aluksi ailahtelevat arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista komedioista. Itse olen katsonut Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan kerran aiemmin televisiosta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1974 Ron Burgundy nauttii maineestaan San Diegon suosituimpana uutisankkurina tiiminsä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kanavalla aloittaa uusi toimittaja, Veronica Corningstone, joka pistää jokaisen pasmat sekaisin.

Pääroolissa uutisankkuri Ron Burgundynä nähdään tosiaan Will Ferrell, joka istuu ideoimaansa rooliin kuin valettu. Ajoittain Ferrellin jotkut rasittavat maneerit nousevat esille, kun näyttelijä kuvittelee, että hän olisi jotenkin todella hauska, huutaessaan kovaan ääneen kuin kiukutteleva lapsi, mutta muuten mies hoitaa hommansa mainiosti. Hän herkuttelee uutisankkurina, jolla pissa on noussut pahasti päähän suosionsa takia ja joka käyttäytyy kuin olisi kaupungin suurin stara. Vaikka hahmo onkin kovan luokan nuija ja seksisti, Ferrell tekee Burgundystä pidettävän hepun kaikessa surkuhupaisuudessaan.

     Burgundyn tiimiin kuuluvat myös urheilutiedottaja Champ Kind (David Koechner), säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell) ja kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), jotka ovat kaikki varsin omantakeisia persoonia. Carell on ilahduttavan pönttö alle 50 älykkyysosamäärällä varusteltuna Brickinä, joka nouseekin varmasti monien, mukaan lukien itseni suosikiksi. Fred Willard esittää kanavan johtajaa Ed Harkenia, kun taas Christina Applegate näyttelee kanavalle uutena toimittajana saapuvaa Veronica Corningstonea. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Chris Parnell Edin avustajana, Kathryn Hahn kanavan työntekijänä, Vince Vaughn Burgundyn pahimpana kilpailijana ja vasta toisen elokuvansa tekevä Seth Rogen ihan pikkuroolissa Veronican kameramiehenä. Elokuva on myös täynnä cameoita tutuilta koomikoilta, joita en lähde tässä paljastamaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan mainiosti, monien ylinäytellessä ansiokkaassa yhteishengessä.

Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda julistaa alussa perustuvansa tositapahtumiin. Ainoastaan henkilöiden nimet, paikat ja tapahtumat on kuulemma muutettu. Jo tästä lystikkäästä avausruudusta voi jo päätellä, millaisesta filmistä on kyse. Elokuva on toisaalta aika pöljä, mutta toisaalta myös aika nokkela. Sen huumori koostuu niin päättömän tyhmistä jutuista kuin myös ajoittain todella fiksusta satiirista. Molemmat puolet toimivat ja luovat kokonaisuuden, josta voivat nauttia niin aivotonta viihdettä etsivät kuin komedioiltaankin jotain syvällisempää sisältöä hakevat.

Elokuva on napakka katsaus seksismiin työpaikoilla, joka 1970-luvulla oikein rehotti voimissaan. Veronica on kyvykäs ja sanavalmis, omaten oikean presenssin uutistenlukuun, mutta kun hän saapuu kanavalle, hänet otetaan vastaan pilkaten, kitisten ja ehdotellen. Toimittajat näytetään kärjistettyinä esimerkkeinä lukuisten naisten kohtaamista miehistä, jotka yrittävät eri keinoin estää naisen etenemistä urallaan, oli kyse selvästä kiellosta tai jatkuvasta vähättelystä ja kieroilusta. Homma esitetään nasevan huumorin kautta ja sen sijaan, että leffa asettaisi katsojan miesten puolelle, se näyttää, kuinka dorkaa tuollainen toiminta on ja kuinka pikkumaisilta nämä äijät näyttävät. Satiiri tosin kompastuu hieman siihen, että ahdistelujen ja muiden törkeyksien jälkeen Veronica lankeaa Burgundyn pauloihin. Sentään leffassa on myös opetuksia näille törkyilijöille, sekä sanomaa parempaan suuntaan kulkevasta menosta. Vaikka välillä leffaa katsoessa tuntuu siltä, ettei sitä saisi enää vuonna 2024 tehdä tällaisena, usein myös tuntuu siltä, että Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda oli edellä aikaansa.

Tämän sosiaalisen kommentaarin ohella elokuva tarjoaa paljon lähestulkoon aivot narikkaan -menoa. Vaikka Veronican seurassa miesten toiminta on vähintään kyseenalaista, kun Burgundy, Champ, Brick ja Fantana ovat vain keskenään, on nelikon hönttiä puuhailua hupaisaa seurata. Puolentoista tunninkin keston aikana he ehtivät ajautua monenlaiseen kommellukseen, joissa elokuva rikkoo vekkulisti genrerajoja. Mukana on villiä toimintaa, lähes psykedeelistä seksitrippiä, musikaalinumeroa ja muuta veikeää. Jos nyt ihan naurut eivät irtoa katsojasta, niin ainakin elokuva nostaa jatkuvasti hymyä huulille. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam McKay, joka oli myös käsikirjoittanut leffan Ferrellin kanssa. Saturday Night Livesta elokuvien pariin siirtynyt McKay teki tässä ohjausdebyyttinsä ja on tämän jälkeen tehnyt muitakin pöljäkomedioita, kuten Katastrofikytät (The Other Guys - 2010), sekä vielä voimakkaammin yhteiskuntasatiiriin kallistuvia leffoja, kuten kiistellyn parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan, Don't Look Upin (2021). McKayn rakentama ilmapiiri on mukavan kepeä, vaikka hän käsittelee vakaviakin aiheita. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla on herätelty tarpeeksi hyvin 1970-lukua takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Alex Wurmanin säveltämistä musiikeista ei jää nuottiakaan mieleen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä pieleen menneitä otoksia ja lopputekstien jälkeen on luvassa kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, 2004, DreamWorks Pictures, Apatow Productions, Herzog-Cowen Entertainment

Arvostelu: IF - Ihmeelliset frendit (IF - 2024)

IF - IHMEELLISET FRENDIT

IF

Ohjaus: John Krasinski

Pääosissa: Cailey Fleming, Ryan Reynolds, Steve Carell, Phoebe Waller-Bridge, John Krasinski, Fiona Shaw, Louis Gossett Jr., Alan Kim, Liza Colón-Zayas, Awkwafina, Emily Blunt, George Clooney, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Richard Jenkins, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sebastian Maniscalco, Christopher Meloni, Matthew Rhys, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Bobby Moynihan, Catharine Daddario ja Brad Pitt

Genre: fantasia, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

IF - Ihmeelliset frendit on John Krasinskin ohjaama koko perheen elokuva. Krasinski ja Ryan Reynolds ideoivat elokuvan yhdessä, minkä pohjalta Krasinski työsti käsikirjoituksen. Studiot kilpailivat elokuvan oikeuksista ja lopulta Paramount Pictures nappasi leffan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja alun perin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime syksynä, mutta viimevuotinen näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa viivästytti julkaisua. Nyt IF - Ihmeelliset frendit on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Halusin nähdä, mitä Krasinski saa aikaan lastenleffan kanssa, hänen ohjattua aiemmin Hiljainen paikka -kauhuelokuvat (A Quiet Place - 2018-2021). Kävinkin katsomassa IF - Ihmeelliset frendit heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Bea-tyttö hoksaa omaavansa kyvyn nähdä muiden lasten mielikuvitusystäviä ja päätyy auttamaan saman kyvyn omaavaa naapuriaan Calia, joka yrittää löytää unohdetuille mielikuvitusystäville uudet lapset.

The Walking Dead -televisiosarjasta (2010-2022) tuttu Cailey Fleming näyttelee Beaa, nuorta tyttöä, joka painiskelee ikävien asioiden äärellä. Bean äiti (Catharine Daddario) menehtyi joitain vuosia aiemmin ja nyt hänen isänsä (John Krasinski) on sairaalassa sydänvikansa vuoksi. Bea muuttaa tilapäisesti isoäitinsä (Fiona Shaw) luokse asumaan, missä hän hoksaa omaavansa kyvyn nähdä mielikuvitusystäviä, joita leffassa kutsutaan simppelisti "ifeiksi". Bea tapaa naapurinsa Calin (Ryan Reynolds), joka omaa samanlaisen kyvyn ja yhdessä he ryhtyvät auttamaan unohdettuja mielikuvitusystäviä löytämään uudet lapset ja samalla itselleen uuden merkityksen. Fleming on roolissaan varsin passeli, kanavoiden hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunnetiloja. Yleensä hauska Reynolds hoitaa tonttinsa sen sijaan aika laiskasti, eikä hän juuri koskaan vaikuta siltä, että hän olisi oikeasti täysillä mukana. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja John Krasinski taas on kirjoittanut isähahmolleen kaikista hauskimmat jutut, mutta harmillisesti hänen ruutuaikansa jää aika vähäiseksi. Shaw istuu hyvin osaansa huolehtivana isoäitinä.

     Bea ja Cal kohtaavat leffassa monenkirjavan mielikuvitusystävien joukon, joista tärkeimmät ovat liila karvaturri Blue (äänenä Steve Carell) ja perhosmainen Blossom (äänenä Phoebe Waller-Bridge). Hupsu Blue nousee helposti suosikiksi hahmoista, mutta on lämmin Blossomkin oiva tapaus. Muina ifeinä kuullaan muun muassa Emily Blunt, George Clooney, Awkwafina, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Brad Pitt ja Louis Gossett Jr., joka valitettavasti menehtyi vain pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Siis mitä ihmettä, vuonna 2024 ilmestyy koko perheen elokuva, joka ei perustu kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ei ole jatko-osa, esiosa, lisäosa tai uudelleenfilmatisointi? Voiko tämä edes olla totta... vai onko se pelkkää mielikuvitustani? Noh, vitsit sikseen, mutta ihan tosissaankin täytyy sanoa, että on kyllä piristävää, että kaiken maailman Itse ilkimys 4:n (Despicable Me 4 - 2024) ja Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) rinnalle mahtuu edes yksi täysin uusi lastenleffa - ihan sama, vaikkei lopputulos olisikaan mitenkään erityisen (hehe) ihmeellinen. Okei, nyt ihan oikeasti lopetan.

IF - Ihmeelliset frendit on oikein passeli ja kivan sympaattinen tapaus koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Sen idea on veikeä ja juoni menevä, mutta viimeinen silaus jää kuitenkin uupumaan, jotta elokuva saavuttaisi todellisen potentiaalinsa. Elokuvassa on runsaasti hyviä ideoita, mutta samalla se jää myös hieman puolitiehen monella osa-alueella, erityisesti temaattisissa syvyyksissään. Mielikuvituksen ympärillä pyörivä leffa kaipaisi hieman enemmän juuri sitä mielikuvitusta. Ajoittain leffa nappaa oivallisesti mukaansa ja puolen välin paikkeilla nähdään riemastuttava pidempi pätkä, jossa ifit esitellään, mutta toisinaan leffa myös tuntuu hidastelevan turhaan. Loppupäässä pistetään toki tunteikkuudet peliin ja osalla katsojista voikin aueta kyynelhanat finaalissa. Heikkouksineenkin IF - Ihmeelliset frendit on kelvollinen koko perheen elokuva, jonka katsoo sujuvasti ainakin kerran.

John Krasinskia täytyy kyllä kehua siitä, kuinka kokeilunhaluinen tyyppi hän onkaan. Sen lisäksi, että hänet tunnetaan näyttelijänä parhaiten joko komedian puolelta Konttori-sarjasta (The Office - 2005-2013) tai toiminnan puolelta Jack Ryan -sarjasta (2018-2023), hän on nyt ohjaajana osoittanut, ettei aio jämähtää tekemään vain yhtä ja tiettyä juttua. Krasinskin esikoisohjaus Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kauhuleffa ja nyt IF - Ihmeelliset frendit onkin perheystävällinen seikkailu. Uutuus ei ole Hiljaisen paikan tasoinen napakymppi genressään, mutta ihailen kuitenkin Krasinskin reipasta yritystä ohjaajana. Ongelmaksi muodostuukin enemmän Krasinskin käsikirjoitus, joka jää paikoitellen raakileeksi ja olisi kaivannut lisäviilausta. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii menevästi. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja pääasiassa ifit näyttävät hyviltä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

IF, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Maximum Effort, Sunday Night, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: Asteroid City (2023)

ASTEROID CITY

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson, Grace Edwards, Jeffrey Wright, Tom Hanks, Tilda Swinton, Bryan Cranston, Edward Norton, Adrien Brody, Sophia Lillis, Liev Schreiber, Hope Davis, Stephen Park, Maya Hawke, Rupert Friend, Steve Carell, Matt Dillon, Willem Dafoe, Tony Revolori, Hong Chau, Margot Robbie ja Jeff Goldblum

Genre: komedia, scifi, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Asteroid City on Wes Andersonin uusi elokuva. Ohjaajan edelliselokuvan, The French Dispatchin (2021) ollessa jälkituotannossa, Anderson ryhtyi suunnittelemaan uutta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Asteroid City saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin välittömästi, kun kuulin Andersonin tekevän uutta elokuvaa - olenhan pitänyt kaikista aiemmista leffoista, jotka olen nähnyt häneltä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Asteroid Cityn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näytelmä vuoden 1955 visiitistä pikkukaupunki Asteroid Cityyn, mihin liittyy tiedekilpailua, romantiikkaa ja UFO-havaintoja.

Asteroid City pitää sisällään tähän asti elokuvavuoden kovimman näyttelijäkaartin. Elokuvasta löytyy tietty aika lailla kaikki Andersonin leffoista tutut naamat, Jason Schwartzman, Tilda Swinton, Edward Norton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja Jeff Goldblum. Bill Murray tosin joutui jättäytymään pois elokuvasta koronavirustartunnan takia, eikä yhtäkään Wilsonin veljeksistä nähdä. Lisäksi mukaan on saatu muitakin isoja nimiä, kuten Tom Hanks, Scarlett Johansson, Jeffrey Wright, Bryan Cranston, Steve Carell, Margot Robbie ja Liev Schreiber. Viime vuosina nosteessa olleet Stranger Things -sarjan (2016-) Maya Hawke, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Sophia Lillis ja Andersonin The Grand Budapest Hotelista (2014) uransa käynnistänyt Tony Revolori ovat myös menossa mukana.

     Cranston esittää juontajaa televisio-ohjelmassa, joka kertoo Nortonin näyttelemästä näytelmäkäsikirjoittaja Conrad Earpista, joka työstää teatteriesitystä nimeltä "Asteroid City". Esityksen ohjaa Brodyn näyttelemä Schubert Green ja näyttelijöitä opettaa Dafoen esittämä Saltzburg. Tämän näytelmän hahmoja ovat muun muassa Asteroid City -kaupungin motellinjohtaja (Carell), valokuvaaja Augie Steenbeck (Schwartzman) ja hänen paikalliseen tiedekilpailuun osallistuva poika Woodrow (Jake Ryan), Woodrow'n isoisä (Hanks), kuuluisa näyttelijä Midge Campbell (Johansson), tiedekilpailua pyörittävä kenraali Gibson (Wright), tutkija Hickenlooper (Swinton), opettaja June (Hawke), sekä laulaja Montana (Rupert Friend). Andersonin tuttuun tyyliin näyttelijät esiintyvät puisesti. Heidän kivikasvoiltaan on vaikea lukea tunteita ja heidän liikkeensä ovat tarkkaan harkittuja ja hillittyjä. Näyttelijäkaarti puhaltaa omituisessa esiintymistavassa taitavasti yhteen hiileen.

Asteroid City on puhdasta Wes Andersonin eriskummallisen mielikuvituksen ja tyylittelyn tulvaa ja juhlaa. Ohjaajan faneille luvassa on aikamoista nannaa, mutta jos Andersonin aiemmat työt eivät ole millään lailla tuttuja, tiedossa saattaa olla jokseenkin vaivaannuttava tunti ja kolme varttia. Itse virnuilin läpi leffa varmaan todella typerän näköisesti, elokuvan kuljettaessa minut hassuun maailmaansa, jonka vain Wes Anderson taitaa. Ei elokuva nouse ohjaajan parhaimpiin teoksiin, mutta se on silti todella mainio ja vekkuli tapaus. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja hupsuja, ja sen tarina on monessa kerroksessaan kiinnostava, vaikka aluksi se saattaakin pistää katsojan päätä pyörälle, kun kyseessä on jonkinlainen televisio-ohjelma näytelmää tekevästä porukasta ja se näytelmä on se elokuva, jota tulimme katsomaan. Anderson on selvästi katsonut Hämärän rajamailla -sarjaa (The Twilight Zone - 1959-1964) elokuvaa tehdessään. Myös koronaviruspandemia on toiminut Andersonin omien sanojensa mukaan yhtenä leffan inspiraation lähteenä.

Elokuva jaksaa viihdyttää läpi kestonsa, tarjoten yhä vain hupsumpia hetkiä. Andersonin huumorintaju on likimain yhtä omituinen kuin kaikki muukin hänen tavassaan tehdä elokuvia. Itse koin Asteroid Cityn todella lystikkääksi leffaksi. Se on täynnä nokkelaa sanailua ja sitäkin nokkelampia pikkuvitsejä, jotka saattavat jopa mennä ohi ensimmäisellä katselukerralla. Moni juttu on täysin pöljä ja absurdi, mutta kaikki toimii. Välillä sitä vain haluaisi pystyä jotenkin siirtymään Andersonin pään sisälle, se vaikuttaa todella kiehtovalta paikalta.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on tietty juuri niin wesandersonmainen kuin voikin odottaa. Kameratyöskentely on todella tarkkaan suunniteltu kuvasommittelun ja kameran liikkeiden puolesta. Pääasiassa symmetriaan pyrkivissä otoksissa kohteet ovat joko täysin keskellä tai radikaalisti sivulla. Asteroid Cityä esittelevä pitkä kamera-ajo on todella hieno. Kaupungin lavasteet ovat myös upeat ja puvustajatkin tekevät oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Väripaletti on viimeisen päälle mietitty. Valaisu on korostettua ja leikkaus napakkaa. Erikoistehosteet turvautuvat ihastuttaviin käytännön kikkoihin, pienoismalleihin ja stop motion -animaatioon. Asteroid City onkin varsinaista silmäkarkkia. Myös äänipuoli toimii tehosteita ja Andersonin luottosäveltäjä Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Asteroid City on erittäin mainio ja vekkuli elokuva, joka takuulla ihastuttaa Wes Andersonin faneja. Kaikki ohjaaja-käsikirjoittajan tavaramerkit ovat tallella, eikä heppu lähde keksimään pyöräänsä uudestaan. Elokuva imaisee katsojansa Andersonin omituisen mielikuvituksen maailmaan ja itse myhäilin tyytyväisenä pitkin leffaa. Tarina on hassun monitasoinen ja hahmot veikeitä persoonia. Vuoden tähän asti kovin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan mallikkaasti, tukien täysin Andersonille ominaista puupökkelötyyliä. Andersonin käsikirjoitus on täynnä pieniä nokkeluuksia ja kummallista huumoria, jonka vain hän taitaa. Tekninenkin puoli suorastaan huutaa Wes Andersonia symmetrisellä kuvastollaan, värileikittelyllään, leikkauksellaan ja hupsuilla tehosteillaan. Asteroid City on herkkua Andersonin faneille, mutta saattaa jättää muut kylmäksi. Elokuva ei muuten suinkaan jää Andersonin ainoaksi työksi tänä vuonna, vaan suoraan Netflixiin on myöhemmin syksyllä tulossa Roald Dahlin satuun perustuva The Wonderful Story of Henry Sugar, jossa nähdään muun muassa Benedict Cumberbatch, Ralph Fiennes, Dev Patel ja Ben Kingsley.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Asteroid City, 2023, Focus Features, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures