Arvostelu: Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025)

SMURFFIT-ELOKUVA

SMURFS

Ohjaus: Chris Miller

Pääosissa: James Corden, Rihanna, JP Karliak, John Goodman, Nick Offerman, Dan Levy, Alex Winter, Xolo Maridueña, Maya Erskine, Amy Sedaris, Natasha Lyonne, Sandra Oh, Jimmy Kimmel, Octavia Spencer, Nick Kroll, Hannah Waddingham, Kurt Russell, Hugo Miller, Chris Miller, Billie Lourd ja Marshmello

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit-elokuva perustuu Peyon luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958. Hahmoista oli tehty jo muutamakin elokuva, oikeita näyttelijöitä ja animaatiota yhdistelevät Smurffit (The Smurfs - 2011) ja Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013), sekä kokonaan animoitu Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village - 2017). Näistä elokuvista vastasivat Columpia Pictures ja Sony Pictures Animation, mutta vuonna 2022 hahmojen elokuvaoikeudet siirtyivät Paramount Animationille ja Nickelodeon Moviesille, jotka alkoivat suunnitella kokonaista elokuvasarjaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Smurffit-elokuva on saapunut teattereihin. Itse tykkäsin lapsena vanhasta Smurffit-piirrossarjasta (The Smurfs - 1981), mutten piitannut juuri yhtään parista näytellystä leffasta. Smurffit: Kadonnut kylä oli askel parempaan suuntaan ja olin aluksi hyvillä mielin, kun kuulin uuden animaatioelokuvan olevan tulossa, sillä koin sen olevan oikea muoto kertoa näitä tarinoita. Leffan traileri sai minut kuitenkin pudistelemaan päätäni pahemman kerran ja kävinkin epäilevin odotuksin katsomassa uuden Smurffit-elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Kun Smurffikylään piilotettua taikakirjaa havitteleva ilkeä velho Razamel sieppaa Suursmurffin, muut smurffit joutuvat turvautumaan pahimman vihollisensa Gargamelin apuun pelastaakseen johtajansa.

Elokuvan keskiössä ovat vähemmän yllättäen siniset, valkoisia lakkeja ja pöksyjä käyttävät smurffit, jotka asustavat Smurffikylässä lauleskellen ja tanssahdellen, sekä tarrautuvat yhteen tiettyyn ja dominoivaan piirteeseensä. On esimerkiksi koko ajan huonolla tuulella oleva Ärjy (Chris Miller), kylän älykkäin smurffi Välkky (Xolo Maridueña), väkivahva Patti (Alex Winter) ja itseään rakastava Kauno (Maya Erskine). Kylää johtaa vanha ja viisas Suursmurffi (John Goodman) ja kylän ainoa naispuoleinen smurffi on Smurffiina (Rihanna), jonka voisi kaikesta mainostuksesta päätellen luulla olevan elokuvan päähenkilö, mutta ei. Smurffit-elokuvan keskiössä on elokuvaa varten luotu Nimetön Smurffi (James Corden), joka on ainoa koko kylässä, joka ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan. Kuitenkin kun Suursmurffi siepataan, Nimetön saattaa vihdoin löytää itsensä seikkailun aikana. Hahmo on toimiva ja Smurffiinakin toimii siinä sivussa, mutta valitettavasti suuri osa muista smurffeista jäävät pahasti taka-alalle.

     Vastaansa smurffit saavat pahan Razamel-velhon (JP Karliak), joka havittelee taikakirjaa, jonka Suursmurffi aikoinaan piilotti Smurffikylään ja jolla Razamel ja muut pahat velhot voisivat syöstä koko maailman pimeyteen. Avukseen smurffit tarvitsevat yllättäen arkkivihollisensa Gargamel-velhon (myös Karliak) ja tämän Rontti-kissan, jotka kantavat kaunaa Razamelille. Razamel on kelpo pahis ja on ihan kivaa vaihtelua nähdä smurffien tekevän yhteistyötä Gargamelin kanssa - joskin näin uuden Smurffi-franchisen aloituselokuvaksi on hieman kummaa, ettei tarina ole perinteikkäämpi smurffit vastaan Gargamel -kuvio.

Vaikka mukana ei yllättäen olekaan sitä Influensserismurffia, joka sai minut trailerissa pyörittelemään silmiäni, on Smurffit-elokuva juuri sellainen lapsille tarkoitettu kohellusärsyke kuin etukäteen pelkäsin. Seasta löytyy hieman syvempää teemaa oman minuuden löytämisestä, mutta tämä tuntuu hukkuvan kaiken päättöminä kanoina sinne tänne säntäilyn alle. Elokuvasta puuttuu se sympaattisuus, mikä on tehnyt Smurffeista tykättävän niin lapsille kuin aikuisille ja leffa on lopulta vain jotain, mitä pistää pyörimään taustalle, kun haluaa lapsen pois jaloista puoleksitoista tunniksi. Muksuja leffan värikäs, vauhdikas ja äänekäs seikkailu ties minne multiversumin syövereihin voi viihdyttää, mutta aikuista katsojaa leffa todennäköisesti vain uuvuttaa.

Suursmurffin etsintäoperaatio vie smurffit tosiaan aikamoiselle matkalle, missä he päätyvät monenlaisiin ulottuvuuksiin - myös hetkeksi meidän oikeiden ihmisten sekaan. Onneksi tämä osio ei ole samanlaista hävyttömän tuotesijoittelun juhlaa kuin vuoden 2011 tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä sekoittava Smurffit-raina. Vaikka menoa ja meininkiä riittää, koin Smurffit-elokuvan silti jopa oudon pitkäveteiseksi. Kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta jotenkin todella väsyneesti ja ponnettomasti. Seikkailu ei nappaa mukaansa, eikä komediaosastossakaan ole kehumista. Vitsit ovat lähes täysin lapsille suunnattuja, mutta eipä minun näytöksessäni naurua pahemmin kuulunut perheen pienimmiltäkään katsojilta.

Visuaalisesti Smurffit-elokuva on sentään pääasiassa ihan miellyttävää katseltavaa, silloin kun elokuva pysyy täysin animaationa. Leffa näyttää hauskasti samaan aikaan niin käsin piirretyltä kuin tietokoneella kolmiulotteiseksi animoidulta, luoden onnistuneen omanlaisensa ulkonäön. Itse smurffit näyttävät tutuilta omilta itseltään ja taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on paikoitellen turhan kaoottinen ja kenties Rihannan sopimukseen liittyen sekaan ripotellut parit musikaalinumerot olisi ihan hyvin voinut leikata pois.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Ennen Smurffit-elokuvaa esitetään viisiminuuttinen Paavo Pesusieni -animaatio Tilausta pukkaa (Order Up!), muistuttamaan jouluna ensi-iltansa saavasta Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu -elokuvasta (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025). Huomasin viihtyväni lyhärin parissa paremmin kuin itse pääesityksenä toimineen Smurffit-elokuvan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smurfs, 2025, Paramount Animation, Domain Entertainment (II), International Motion Picture Studios, Lafig Belgium

Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: Inside Llewyn Davis (2013)

INSIDE LLEWYN DAVIS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen

Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, Stark Sands, Adam Driver, Ethan Phillips, Robin Bartlett, Jeanine Serralles, John Goodman, Garrett Hedlund, F. Murray Abraham ja Max Casella

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davis on Coenin veljesten elokuva, joka sai inspiraationsa folklaulaja Dave Van Ronkista. Joel ja Ethan Coen kehittelivät filmin ideaa pidemmän aikaa, kunnes alkoivat tosissaan kirjoittamaan sille käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2012 ja lopulta Inside Llewyn Davis sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 19. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut erityisen iso menestys, mutta se sai paljon kehuja kriitikoilta, voitti Cannesissa Grand Prix -palkinnon ja oli ehdolla muun muassa kahdesta Oscar-palkinnosta (paras kuvaus ja äänitys), kolmesta Golden Globe -palkinnosta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja laulu) ja kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras käsikirjoitus, kuvaus ja ääni). Itse en ollut nähnyt Inside Llewyn Davisia aiemmin, enkä tiennyt siitä muuta kuin sen, että muusikkopäähenkilö kulkisi oranssin kissan kanssa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, mistä onkaan kyse ja arvostella elokuvan sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1961 folklaulaja Llewyn Davis kamppailee uransa, ihmissuhteidensa ja rahatilanteensa kanssa, matkustellessaan kitara yhdessä kädessä ja kaverinsa kissa toisessa.

Oscar Isaac näyttelee Llewyn Davisia, epäonnista folklaulajaa ja kitaristia, joka elää kaikenlaisten sotkujen keskellä. Hänen uransa ei tunnu etenevän minnekään, hänellä ei ole omaa asuntoa, vaan hän joutuu punkkaamaan tuttujensa luona, joista moni ei vaikuta paljoa pitävän Llewynistä. Vaikka muut katsovatkin hahmoa nenänvarttaan pitkin, Llewyn saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen. Kuten elokuvan nimi kertoo, katsoja päästetään hahmon mielenmaiseman sisälle, näkemään, mitä muut eivät näe. Hahmo muuttuukin helposti samaistuttavaksi, jos kokee tai on kokenut alakuloisuutta ja masennusta. Isaac on tietty erinomainen roolissaan, tulkiten monisävyistä hahmoaan hienosti ja tehden upeaa työtä myös laulajana ja kitaristina.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Llewynille vihaisena Jeanina ja Justin Timberlake tämän laulajamiehenä Jiminä, Ethan Phillips ja Robin Bartlett Gorfeinin pariskuntana, jonka oranssi kissa päätyy vahingossa Llewynin mukaan, Jeanine Serralles Llewynin siskona Joynä, Adam Driver muusikko Al Codynä, F. Murray Abraham klubia pyörittävänä Bud Grossmanina, sekä Coenin veljesten luottonäyttelijä John Goodman jazzmuusikko Rolandina. Sivunäyttelijätkin onnistuvat rooleissaan erilaisina tyyppeinä, joita Llewyn kohtaa matkojensa varrella.

Inside Llewyn Davis osoittautui erittäin mainioksi musiikkidraamaksi, josta löytyy kiehtovasti enemmän, kun sitä ryhtyy lopputekstien alettua pohtimaan lisää. Esimerkiksi aluksi ihan vain suloinen ja ärsyttävästi jatkuvasti karkaileva oranssi kissa muuttuukin nopeasti symboliksi, edustamaan filmin erilaisia teemoja esimerkiksi unelmista ja vapaudesta. Kissa myös kuvastaa Llewyn Davisia itseään ja tämän hieman kummallisen kaksikon matkaa ryhtyykin seuraamaan mielellään. Inside Llewyn Davis pitää sisällään hyvin tavanomaisia Coenin veljesten elokuvien juttuja, kuten päähenkilön matkan, jolla hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja päätyy mukaan erilaisiin tilanteisiin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi teos kuin monet Coenien muista filmeistä. Vaikka kyseessä onkin todella hyvä leffa, ei Inside Llewyn Davis silti saavuta veljesten parhaimpien elokuvien, kuten Fargon (1996), The Big Lebowskin (1998) ja Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000) tasoa.

Coenien moniin muihin elokuviin verrattuna Inside Llewyn Davis on varsin alakuloinen elokuva, jota ei ole tehty kieli poskessa ja hassutellen. Elokuvan vähäinen huumori onkin huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sen olekaan tarkoitus herättää katsojassa suuria naurunpurskahduksia, vaan enemmänkin nostaa yksittäisiä hymyjä katsojan huulille ja tuottaa satunnaisia positiivisia hymähdyksiä. Hauskinta seurattavaa on Llewynin, Jimin ja Alin laulutuokio, jonka aikana kuultava Please Mr. Kennedy -kappale on yllättävänkin vekkulimainen rallatus. Alakuloisuudesta huolimatta seassa on siis silloin tällöin hyvän mielen elokuvan aineksia ja toiveikkuutta.

Coenien ohjaus on tutun hallittua, josta voi nauttia niin pintapuolisesti kuin syvällisemminkin. Veljesten veijarimaisempien leffojen ystäville Inside Llewyn Davis voi kuitenkin tuntua paikoitellen turhan raskassoutuiselta teokselta. Coenien käsikirjoituskin on mainio ja pidän todella paljon, että koirien hallitseman elokuvabisneksen keskeltä löytyy filmejä, joissa kissa nostetaan merkittävään asemaan elokuvassa. Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu elokuva. Visuaalisesti kiehtovaa on elokuvan todella haalistettu värimaailma. Inside Llewyn Davis ei ole ihan mustavalkoinen, mutta se on varsin harmaa, korostaen, millaiseksi maailma muuttuu useille masentuneille. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja leffan aikana kuultavat kappaleet ovat läpikotaisin hyviä.

Yhteenveto: Inside Llewyn Davis on erittäin mainio draamaelokuva ja oiva kuvaus masennuksesta. Elokuva sisältää Coenin veljesten monia tuttuja piirteitä, mutta se ei ole läheskään yhtä kepeä ja lupsakka kuin monet heidän muista teoksistaan. Leffasta löytyy muutamia hupaisia tilanteita ja Llewyn ja oranssi kissa muodostavat hassun kaksikon. Hahmojen matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, sen ollessa täynnä monenlaisia kohtaamisia ja mainioita lauluja. Oscar Isaac on vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut alakuloista värimaailmaa myöten. Hahmoihin syventyvien draamaleffojen ja folkmusiikin ystäville Inside Llewyn Davisia on helppo suositella lämpimästi. Se ei nouse ihan samanlaisiin korkeuksiin kuin monet Coenien muista filmeistä, mutta se on silti todella hyvä tapaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Llewyn Davis, 2013, CBS Films, StudioCanal, Anton, Mike Zoss Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Argo (2012)

ARGO

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman, Tate Donovan, Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Rory Cochrane, Victor Garber, Kyle Chandler, Chris Messina, Richard Kind, Željko Ivanek ja Titus Welliver
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia - Extended Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

"Argo fuck yourself."

Argo perustuu CIA-agentti Tony Mendezin kirjaan The Master of Disguise (1999) ja Wiredin lehtiartikkeliin The Great Escape: How the CIA Used a Fake Sci-Fi Flick to Rescue Americans from Tehran vuodelta 2007, jotka molemmat kertovat tositarinan vuoden 1980 CIA:n operaatiosta hakea amerikkalaiset lähettiläät takaisin Iranista, jonne lähettiläät jäivät jumiin maassa tapahtuneen vallankumouksen aikaan. Käsikirjoittaja Chris Terrio kiinnostui tapahtumasta ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vuonna 2007 elokuvan teko lähti liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2011. Lopulta Argo sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 31. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffan ottamia vapauksia tositarinasta ja iranilaisten kuvausta filmissä. Argo sai mm. seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen palkinnot. Lisäksi elokuvan ohjaaja ja päänäyttelijä Ben Affleck voitti myös Razzien "Redeemer"-palkinnon, oltuaan monta vuotta haukutuissa elokuvissa ja sitten tehtyään palkintoja keränneen filmin. Itse näin Argon pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja täytyy myöntää, että en pitänyt siitä, enkä ymmärtänyt, miksi filmi voitti parhaan elokuvan palkinnon monissa gaaloissa, sillä esimerkiksi Oscar-gaalassa Argoa vastaan kilpailleet Django Unchained (2012), Lincoln (2012), Piin elämä (Life of Pi - 2012) ja Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) olivat mielestäni kaikki parempia elokuvia. En olekaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes nyt huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin antaa Argolle uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1979 Iranissa tapahtuu vallankumous ja maan johtaja, šaahi Pahlavin hakeutuu turvaan Yhdysvaltoihin. Kansa kuitenkin vaatii šaahin palauttamista ja valtaa USA:n suurlähetystön. Kuusi lähettilästä jäävät piiloon Iraniin ja jos heidät löydetään, heidät saatetaan teloittaa vakoojina. CIA-agentti Tony Mendez keksii pähkähullun keinon saada lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin: hän matkustaisi Iraniin, esittäen elokuvantekijää ja takaisin tullessaan hän toisi mukanaan kuvausryhmää näyttelevät lähettiläät.

Ben Affleck näyttelee CIA:n agentti Tony Mendeziä, joka kehittelee hullunkurisen suunnitelman hakea lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin ja saakin operaation vastuulleen. Affleck tekee hyvää työtä tarkkaavaisena ja päättäväisenä miehenä, joka alkaa elokuvan mittaan kokemaan yhä vain suurempia paineita onnistumisesta. Hahmoa syvennetään parissa kohtaa oivallisesti, näyttämällä, kuinka etääntynyt hän on perheestään. Katsojana seuraakin kiinnostuneena Tonyn operaation etenemistä.

     Elokuvassa nähdään myös Bryan Cranston CIA-agentti Jack O'Donnellina, Alan Arkin ja John Goodman elokuvantekijöinä Lester Siegelinä ja John Chambersina (joista ensimmäinen ei ole todellinen henkilö), jotka ryhtyvät auttamaan CIA:ta operaatiossa, Victor Garber Kanadan suurlähetystön johtajana, sekä Kyle Chandler Valkoisessa talossa työskentelevänä Hamilton Jordanina. Iraniin jääneitä lähettiläitä, Joe ja Kathy Staffordia, Cora ja Mark Lijekia, Bob Andersia ja Lee Schatzia taas esittävät Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Tate Donovan ja Rory Cochrane, jotka tekevät kaikki hyvää työtä tulkitessaan hahmojensa kokemaa pelkoa hengenvaarallisessa tilanteessa. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Cranston vakuuttaa CIA:ssa käskyttävänä O'Donnellina ja Goodman hoitaa maskeeraaja-Chambersin osan kunnialla. Kenties kaikkein paras on kuitenkin Alan Arkin ilahduttavan töykeänä ja hävyttömänä Lester Siegelinä, joka puhuu Hollywoodin väkeä niin pyörälle päästään, että nämä hyväksyvät Tonyn idean.

Jokaisen ihmisen elämässä tulee ainakin kerran se hetki, jolloin täytyy myöntää oman ikääntymisen muuttaneen mielipidettä jostain. Itselläni tämä kävi Argon kohdalla. Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla pitänyt elokuvasta. Se oli mielestäni kamalan pitkäveteinen ja tylsä. Toisella katselukerralla en olisi varmaan voinut olla enempää eri mieltä. Elokuva nappasi minut koukkuunsa heti intensiivisellä avauskohtauksella, jossa iranilaiset valtaavat Yhdysvaltain suurlähetystön ja lähettiläät joutuvat piiloutumaan, jotta eivät joudu vankilaan ja pahimmassa tapauksessa teloitettaviksi. Siitä lähteekin liikkeelle erittäin tiivistunnelmainen (joskin paikoitellen myös yllättävän hupaisa) jännitysnäytelmä, jota katsoessa sydän alkaa hakkaamaan nopeammin ja kädet hikoavat yhä enemmän, mitä pidemmälle operaatio etenee ja samalla kiinnijäämisen riski kasvaa.

Kun sanoin, että elokuva on myös hupaisa, vaikka se onkin pääasiassa jännittävä trilleri, tarkoitan erityisesti sitä, kun koko elokuvantekopuoli tuodaan tarinaan mukaan. Tonyn idea siitä, että hän esittäisi tekevänsä "Argo"-nimistä tieteisseikkailua ja saapuisi Iraniin etsimään mahdollisia kuvauslokaatioita, samalla kun hän ottaa Iranista mukaansa lähettiläät, jotka ryhtyisivät esittämään muuta kuvausryhmää, on niin absurdi ja älytön, että se on suorastaan nerokas. Mutta koska kyseessä on salainen CIA-operaatio, täytyy tämä kuvitteellinen "Argo"-leffa esittää Hollywoodissa täysin todellisena filminä ja siitä seuraakin hauskoja hetkiä. Erityisen hilpeää on nähdä isot Hollywood-starat, kuten Affleck, Arkin ja Goodman tekemässä pilkkaa Hollywoodista hahmojensa kautta. Kun Tony pohtii, kuinka hän saisi yhden lähettiläistä esittämään uskottavasti elokuvaohjaajaa, Lester tokaisee, että "apinankin voisi opettaa ohjaajaksi päivässä", mitä ei voi olla miettimättä Affleckin itseironisena kommenttina siitä, kuinka hän nousi haukutusta näyttelijästä arvostetuksi ohjaajaksi 2010-luvun alkaessa.

Hupi kuitenkin loppuu, kun Tony matkaa Iraniin ja siitä jännitystasot vasta nousevatkin korkeiksi. Katsoja voi tuntea paineiden kasaantuvan ja lähettiläiden hermostuminen tarttuu herkästi kotisohvalle. Sitä voi vain pohtia, pystyisikö itse omaksumaan uuden identiteetin päivässä ja yrittää sitten hyödyntämään sitä todella tiukkojen turvatarkastusten läpi. Loppuun asti elokuva pitää tunnelman tiiviinä. Elokuva on saanut hieman kritiikkiä siitä, että loppuhuipennusta on paisuteltu tositapahtumaan verrattuna, mutta ainahan tällaisissa filmeissä lisäväritetään kohtauksia dramaturgian vuoksi. Kokonaisuutena Argo onnistuu hienosti kertomaan todella kiehtovan tositapauksen ja olen erittäin iloinen, että päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden.

Pari vuotta aiemmin Ben Affleck teki vaikutuksen The Town -rikoselokuvallaan (2010) ja vaikka aiemmin pidinkin The Townia ylivertaisena filminä, nyt täytyy todeta, että kallistun ehkä enemmän sen suuntaan, että Argo onkin Affleckin töistä parempi. Affleck onnistuu niin tehokkaasti rakentamaan jännitteen, mikä pitää otteessaan läpi kahden tunnin keston. Sen lisäksi hän saa mukaan hyvää huumoria ja saa myös visuaalisen ilmeen näyttämään siltä kuin elokuva olisi tehty 1970-luvun lopulla. Ajankuva on kaiken kaikkiaan upeasti luotu lavasteista asuihin ja maskeerauksiin ja sitä vain lisää kuvaan jälkitöissä lisätty tehoste, mikä saa kuvan näyttämään hyvällä tavalla vanhalta. Kuvaus on erinomaista ja jännitystä tehostetaan sähäköillä kamera-ajoilla, jotka liikkuvat hahmojen mukana ja heidän ympärillään. Leikkauskin on erittäin taidokasta - varsinkin kohtauksessa, jossa näemme samanaikaisesti, kun Hollywoodissa luetaan Argon käsikirjoitusta ja kun Iranissa taas luetaan julistusta amerikkalaisia vastaan. Äänimaailmakin on vaikuttava ja Alexandre Desplat tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi versio, jossa on muutama lisätty kohtaus, jotka syventävät Tonyn hahmoa lisää. Isoin muutos on kuitenkin se, että kun teatteriversiossa Tony saa ideansa pelastusoperaatiolle katsoessaan Taistelua apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) poikansa kanssa, pidennetyssä versiossa he katsovatkin Taisteluplaneetta Galacticaa (Battlestar Galactica - 1978-1979). Itse katsoin elokuvasta teatteriversion.

Yhteenveto: Argo on vaikuttava ja tiivistunnelmainen jännityselokuva. Ben Affleck osoittaa uudestaan lahjansa ohjaajana, tehden kenties tähän asti parasta työtään. Hänen rakentamansa jännittävä ilmapiiri kasvaa kohtaus kohtaukselta ja elokuva muuttuukin loppupäässä äärimmäisen stressaavaksi seurattavaksi. Kohtaukset Iranissa saavat katsojan sydämen hakkaamaan ja hikipisarat valumaan. Sitä ennen leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan yllättävän hyvää huumoriakin. Koko feikkileffan teko ihmisten pelastusoperaation peittelynä on niin absurdi ajatus, että se täytyykin esittää osittain komedian kautta. Leffa pitää tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, tiukentaen vain otettaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on laadukas. 1970-luvun ajankuva on tyylikkäästi luotu ja leffa usein näyttää siltä kuin se olisi huomattavasti vanhempi kuin se onkaan. Uusintakatselulla Argo onnistui iskemään minuun lujaa ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jäänyt näkemättä ja jännärit, etenkin tositapahtumiin perustuvat sellaiset, kiehtovat. Kymmenvuotisjuhla on hyvä hetki myös katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useasti. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Argo, 2012, Warner Bros., GK Films, Smokehouse Pictures

Arvostelu: ParaNorman (2012)

PARANORMAN

Ohjaus: Chris Butler ja Sam Fell 
Pääosissa: Kodi Smit-McPhee, Anna Kendrick, Christopher Mintz-Plasse, Tucker Albrizzi, Casey Affleck, Jeff Garlin, Leslie Mann, Elaine Stritch, John Goodman, Bernard Hill ja Jodelle Ferland
Genre: animaatio, seikkailu, kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

ParaNorman on Laika-yhtiön stop motion -animaatioelokuva. Elokuva lähti ohjaaja Chris Butlerin ideasta tehdä zombielokuva lapsille ja Laikalla kiinnostuttiin siitä. Animointi lähti liikkeelle vuonna 2009 ja pitkän uurastuksen jälkeen ParaNorman sai vihdoin maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta lipputuloiltaan se osoittautui pieneksi pettymykseksi. Leffa sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Annie-ehdokkuudet, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse en käynyt katsomassa ParaNormania, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, vaan näin sen vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta paljon ja olen nähnyt sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ParaNormanin jälleen kerran ja arvostella sen.

Yksinäinen 11-vuotias Norman-poika pystyy näkemään ja puhumaan kummituksille, mutta kukaan ei usko häntä. Normanin täytyy kuitenkin hyödyntää taitoaan pelastaakseen kaupunkinsa, kun 300 vuotta vanha noidan kirous herättää seitsemän zombia haudoistaan aiheuttamaan kaaosta.

Kodi Smit-McPhee ääninäyttelee Normania, nuorta koululaispoikaa, jolla on kyky kommunikoida kuolleiden kanssa. Harmi vain, ettei kukaan muu kykene näkemään kummituksia, eikä kukaan siis usko Normania, minkä takia Norman on kiusattu ja ulkopuolinen niin koulussa kuin kotonaan. Normanin läheisin sukulainenkin on hänen kuollut isoäitinsä (Elaine Stritch), jolle puhuminen on vieraannuttanut Normanin vanhemmistaan (Jeff Garlin ja Leslie Mann), sekä siskostaan Courtneysta (Anna Kendrick). Norman on erittäin pidettävä ja sympaattinen päähenkilö ja heti elokuvan alusta asti katsoja haluaa nähdä hänen osoittavan epäilijät vääriksi. Hahmon kanssa hyppääkin innolla seikkailuun, kun hänen täytyy pysäyttää noidan kirous, ennen kuin kuolleet alkavat tosissaan kävellä maan päällä. Normanin perheenjäsenet ovat ihan hilpeitä, vaikkakin hyvin tyypillisiä tapauksia. Äiti Sandra on huolissaan lapsestaan, kun taas isä Perry yrittää tsempata poikaa tekemään tavanomaisia lasten juttuja. Courtney taas on koulun suosituin tyttö, jolla on suosio noussut jopa liiaksi päähän, mikä saa hänet häpeämään veljeään entistä enemmän.

     Muita hahmoja filmissä ovat mm. Normanin ainoa elävä kaveri Neil (Tucker Albrizzi), tämän lihaksikas isoveli Mitch (Casey Affleck), Normanin kiusaaja Alvin (Christopher Mintz-Plasse) ja Normanin erikoinen isosetä Prenderghast (John Goodman), joka näkee myös kuolleita ja antaakin Normanille tehtäväksi pysäyttää noidan kirouksen. Sivuhahmot tuovat hyvää huumoria zombiseikkailuun ja erityisesti herra Prenderghast on hauska tapaus.

Pidän todella paljon stop motion -tekniikalla tehdyistä animaatioista, jännittävästä kauhusta, hersyvästä komediasta ja mukaansatempaavan viihdyttävistä seikkailuista, joten kun ParaNorman onnistuu yhdistämään nämä samaan pakettiin, on lopputuloksena filmi, joka iskee minuun täysillä. Vielä kymmenen vuoden ja muutaman katselukerran jälkeen elokuva jaksaa ilahduttaa suuresti. Se on todella erilainen kaikesta muusta, jatkaen Laikan esikoisleffa Coraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) aloittamalla linjalla ja olemalla kauhua lapsille. Ja kun puhun kauhusta, en todellakaan tarkoita sellaista aikuisille tehtyä kauhuelokuvaa, vaan ala-asteen viimeisiä luokkia käyville lapsille ja siitä vanhemmille sopivaa kummituskertomusta, johon on otettu vaikutteita kauhuklassikoista - toki riemastuttavalla huumorilla höystettynä. Huumori ja "kauhu" kulkevat filmissä täydellisesti käsi kädessä ja sen aikana pääsevätkin nauramaan ja jännittämään niin lapset kuin aikuiset. Suorastaan rakastan sitä, kun perhe-elokuva uskaltaa olla synkempi ja karmivampi, eikä kulje turvallisimpia reittejä.

Ihastuttavan, humoristisesti hyytävän tunnelman lisäksi pidän todella paljon ParaNormanin tarinasta. Sekin on hyvin epätyypillinen, vaikka lähteekin aika tavanomaisista lähtökohdista liikkeelle. Chris Butlerin käsikirjoitus onnistuu yllättämään niin juonenkäänteillään kuin syvällisyyksillään. Elokuvalla on jotain oikeasti sanottavana ihmisluonteesta, sokeasta vihasta ja anteeksiannosta, mikä lisää filmin vaikuttavuutta. Kirsikkana kakun päällä toimii, kuinka tunteikas se lopulta onkaan, sillä katsoja on niin täysillä imeytynyt tarinan ja sen hahmojen vietäväksi. 

Käsikirjoituksen lisäksi Butler onnistuu myös ohjaajana, yhdessä Sam Fellin kanssa. Kaksikon rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen ja monisävyinen, tarjoten katsojalle vähän kaikenlaista leffan aikana. Kaksikon työstä näkyy rakkaus kauhuelokuvia kohtaan, mutta samalla tietoisuutta genrelle tyypillisistä hölmöistä puolista, joiden kustannuksella vitsaillaan osuvasti. Animoinniltaan ParaNorman on myös erinomainen, enkä voi muuta kuin ihailla Laikan tarkkaa, kärsivällistä ja häikäisevää työtä stop motion -tekniikan kanssa. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä (jopa monstereista on tehty huvittavia) ja heidän liikkeensä ovat sulavia. Kaupungin pienoismallilavasteet ovat upean yksityiskohtaiset. Värimaailma on näyttävä tietyssä kelmeässä alakuloisuudessaan. Hienojen visuaalisuuksien tukena toimii vahva äänimaisema hyvien tehosteiden ja tunnelmoivien musiikkien kera. Jon Brionin säveltämät musiikit lisäävät eri lajityyppien henkiä ja sisältävät tuttuja vivahteita ikonisista kauhusävelmistä. Jokaisen kauhufanin kasvoille leviää hymy, kun Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) tunnusmusiikki pärähtää hetkellisesti soimaan.

Yhteenveto: ParaNorman on aivan mahtava kauhukomedia, josta koko perhe voi nauttia. Elokuva tarjoaa onnistuneen jännittäviä tilanteita, aidosti hilpeällä huumorilla höystettynä. Kummituskertomus vie täysillä mukanaan, eikä tylsää hetkeä löydy. Tarina ei kulje perinteisimpiä latuja ja leffa jaksaakin yllättää eri tavoin. Kertomus onnistuu olemaan myös liikuttava ja syvällinen teemojensa kanssa. Hahmot ovat mainiot ja katsoja on alusta alkaen sympaattisen Normanin puolella, valmiina lähtemään seikkailuun mukaan ja todistamaan poikaa nenänvartta pitkin katsovat epäilijät vääriksi. Animaatiojälki on läpikotaisin erinomaista. Laikan animaattorit pistävät toistamiseen parastaan hämmästyttävän luovuutensa ja kädenjälkiensä kanssa. Jo visuaalisen antinsa puolesta filmiä on ilo katsoa. Jos ParaNorman on siis jäänyt katsomatta, suosittelen sitä erittäin lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, sillä tämä elokuva jaksaa kyllä riemastuttaa kerta toisensa perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
ParaNorman, 2012, Laika Entertainment, Focus Features

Arvostelu: Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013)

MONSTERIT-YLIOPISTO

MONSTERS UNIVERSITY

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Billy Crystal, John Goodman, Helen Mirren, Steve Buscemi, Joel Murray, Peter Sohn, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Alfred Molina, Nathan Fillion, Tyler Labine, Aubrey Plaza, Julia Sweeney, Bonnie Hunt, John Krasinski, Bill Hader ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joten sille alettiinkin pian suunnittelemaan jatkoa. Pixarin ja yhtiön yhteistyökumppani Disneyn sopimus siihen aikaan kuitenkin määräsi, että Disney saisi tehdä jatko-osat Pixarin sijaan. Disney alkoikin työstämään jatko-osaa nimeltä "Monsters, Inc. 2: Lost in Scaradise", mutta kun vuonna 2005 Bob Iger nousi Disneyn johtoon, tämä teki uuden sopimuksen Pixarin kanssa, mikä poisti alkuperäisen diilin jatko-osista. Disneyn työstämä jatko-osa kuopattiin ja Pixar alkoi työstämään omaa elokuvaansa, mutta jatko-osan sijaan kyseessä olisikin esiosa, mikä sijoittuu aikaan ennen Monsterit Oy:n tapahtumia. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2012, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää ja lopulta Monsterit-yliopisto ilmestyikin kesällä 2013. Elokuva oli valtava menestys (ilmestymisvuotensa seitsemänneksi menestynein leffa ja yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä animaatioista) ja kriitikotkin antoivat positiivista palautetta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffaa. Itse kävin katsomassa Monsterit-yliopiston, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kelpo filminä. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun katsoin ja arvostelin Monsterit Oy:n sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa pitkästä aikaa myös Monsterit-yliopiston ja arvostella senkin.

Vuosia ennen kuin Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen työskentelivät Monsterit Oy:llä, he opiskelivat pelottelua Monsterit-yliopistossa. Ensi kertaa tavatessaan he eivät kuitenkaan pidä toisistaan, mutta heidän täytyy pystyä yhteistyöhön, voittaakseen koulun Kammokisat.

Alkuperäisestä Monsterit Oy -elokuvasta tuttu mahtava hirviökaksikko tekee paluun, mutta tässä he eivät todellakaan ole ylimmät ystävät, vaan aluksi jopa aikamoiset vihamiehet. Nuori Masi Pallopää (Billy Crystal) on kirjaviisas ja uskoo pärjäävänsä koulussa opiskelemalla kirjat kannesta kanteen vaikka takaperin, ymmärtämättä kuitenkaan, että hirviönä hänen pitäisi olla... noh, pelottava. Tarmo Karvanen (John Goodman) taas on ylimielinen, uskoen, että pärjää täysin yhden karjaisunsa voimalla, eikä usko edes tarvitsevan koko koulua pärjätäkseen hirviönä. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hahmojen täytyy sysätä erimielisyytensä syrjään ja alkaa tukemaan toisiaan, jotta he voisivat oikeasti pärjätä.
     Paluun tekee myös inhottava Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka häijylle katseelle annetaan erikoinen ja huvittava selitys. Harmillisesti siinä, missä elokuva onnistuu näyttämään, kuinka Masista ja Tarmosta tuli parhaat ystävät, syy Räähkän vuosia kestäneelle vihalle kaksikkoa kohtaan hoidetaan liian nopeasti, aivan kuin se vain pitäisi saada alta pois.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. yliopiston karmiva dekaani Varjomaa (Helen Mirren), pelottelua opettava professori Kantti (Alfred Molina), öykkäriveljeskunta Räyh Omega Räyhin johtaja Jonni Vaaramo (Nathan Fillion), sekä hömelöön Outo Kappa -veljeskuntaan kuuluvat yhä keski-ikäisenä koulua käyvä Don Carlton (Joel Murray), sympaattinen Toni Töppö (Peter Sohn), oikeasti outo Arvi (Charlie Day) ja yhdistyneet kaksoset Turo ja Tero (Sean Hayes ja Dave Foley). Uudet hahmot eivät ole erityisen muistettavia dekaani Varjomaata lukuun ottamatta, jonka osaan karismaattinen ja auktoriteettia huokuva Mirren sopii täydellisesti. Outo Kappan jäsenet toimivat tarpeeksi passelisti, auttaessaan Masia ja Tarmoa Kammokisoissa.

Omillaan, yksittäisenä teoksena Monsterit-yliopisto on hauska ja viihdyttävä elokuva, mikä tarjoaa iloa koko perheelle. On mukavaa nähdä, kuinka Masi ja Tarmo tapasivat ja kuinka he päätyivät asemaansa Monsterit Oy:ssä. Samalla juuri se myös luo leffan ongelmat. Jos olet nähnyt alkuperäisen filmin, tiedät heti lähtövaiheessa hyvin pitkälti sen, mihin tapahtumat johtavat. Esiosa ei saa samalla tavalla jännittämään päähenkilöiden puolesta, kun lopputuloksen tietää jo etukäteen. Onneksi leffa onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan pieniä yllätyksiä, eivätkä asiat kuljekaan odotettuun loppuratkaisuun ihan siten kuin voisi luulla. Isompi ongelma elokuvalla onkin sen kertomuksessa ja kuinka se tuntuu hölmöltä Monsterit Oy:n merkittävän teeman jälkeen. Monsterit Oy:ssä hoksattiin, että lapsien pelottelu ja traumatisointi ei ole oikein, mutta koska Monsterit-yliopisto tapahtuu ennen sitä, elokuva tietty palaa siihen vääryyteen. Kun katsoja on ensin opetettu siihen, että monsterien toiminta oli väärää, on hieman vaikeaa seurata kertomusta, missä hahmot opiskelevat lapsien pelottamista.

Jonkin muun animaatioyhtiön tekemänä Monsterit-yliopisto voisi helposti kuulua yhtiön parhaimpiin, mutta Pixar on vuosien varrella nostanut tasonsa niin huiman korkealle, että elokuva jää harmillisesti yhtiön heikompien elokuvien joukkoon ongelmiensa vuoksi. Tästä ei löydy samaa kypsyyttä ja hienoutta kuin monista muista yhtiön elokuvista. Vioistaan huolimatta leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan oivan kertomuksen muodostuvasta ystävyydestä, mikä sisältää Pixarin tavaramerkkinä tuttua herkkyyttä. Lisäksi vaikka temaattisesti pelotteluun palaaminen tuntuu tavallaan väärältä, on yksi näistä pelottelukohtauksista leffan loppupäässä toteutettu vakuuttavasti - kuin lapsiystävällistä kauhua. Huumoria löytyy kaikenikäisille ja on hauska huomata, kuinka tuttuja yliopistojuttuja on muokattu monstereille sopiviksi. Alun esittelykierroksella nähtävä lyhyt ruokalakohtaus naurattaa aina yhtä kovaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tee läheskään yhtä suurta vaikutusta tai uppoa niin syvälle katsojan sydämeen kuin edeltäjänsä. Se ei käsittele monia aiheita läheskään niin syvällisesti kuin Pixarilta voisi odottaa ja lopputulos tuntuukin enemmän välityöltä. Monsterit-yliopisto on kelpo leffa, mutta täytyy myöntää, että se on aika tarpeeton.

Jos jostain ei ole moitittavaa, niin elokuvan animaatiojäljestä. Visuaalisesti Monsterit-yliopisto on upea teos. Kuvat pursuavat yksityiskohtia ja valloittavia värejä. Erilaisia hirviöitä luotiin leffaa varten yli viisisataa. Yli kymmenessä vuodessa Pixar on kehittynyt paljon ja leffa on paljon paremmin animoitu kuin Monsterit Oy. Onkin harmi, että se on ainoa asia, missä elokuva ylittää edeltäjänsä tai pääsee samalle tasolle. Ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevä ohjaaja Dan Scanlon ei erityisemmin vakuuta ja hänen, Dan Gersonin ja Robert L. Bairdin käsikirjoituskin on aika peruskauraa. Kolmikko selvästi pyrkii enemmän viihdyttämään ja tarjoamaan jotain lisää Masin ja Tarmon kovimmille faneille, luomatta kertomusta, mikä oikeasti perustelisi filmin olemassaoloa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että Monsterit Oy:n säveltäjä Randy Newman palasi tekemään leffan musiikit.

Pixarin tuttuun tyyliin Monsterit-yliopisto sisältää tietty paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Juhlivan veljeskunnan talon vieressä näkyy Toy Story - leluelämää -elokuvasta (Toy Story - 1995) tuttu Pizza Planet -auto. Leffaan viitataan myös eräässä luokassa valmistetulla ovella, mikä on samanlainen kuin Andy-pojan kaapinovi Toy Storyssa. Kammokisojen alkaessa seinälle on piirretty Pixarin keltainen, punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla varustettu Luxo-pallo, kun taas eräässä kisojen tehtävässä lapsen huoneen lattialta löytyy leluversio Kunnon dinosauruksen (The Good Dinosaur - 2015) Arlosta. Loppuhuipennuksen karmiva nukke on paremmassa kunnossa oleva vauvanukke Toy Story 3:sta (2010). California Institute of the Arts -koulun (missä monet Pixarin työntekijät ovat opiskelleet) animointiluokkahuoneen numero A113:n voi bongata professori Kantin luokan ovesta. Monsterit Oy:sta tutut monsterit George Sanderson ja Lumimies (Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger) tekevät lyhyet cameoroolit.

Yhteenveto: Monsterit-yliopisto tarjoaa omana leffanaan kelpo viihdettä koko perheelle, mutta upean Monsterit Oy:n esiosana se jää hieman vaisuksi. Alkuperäisen elokuvan nähneille Monsterit-yliopisto ei erityisemmin tarjoa mitään jännitettä lopputulemasta, mutta on silti kiinnostavaa seurata, kuinka tutut hahmot ovat päätyneet siihen pisteeseen, mistä heidät löydetään alkuperäisleffan alussa. Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen ovat edelleen mainiot päähenkilöt, vaikka onkin aluksi harmi nähdä heidät niin kärttyisinä toisilleen. Leffasta löytyy paljon vauhdikkaita sekä hauskoja hetkiä, kuten myös pientä herkkyyttäkin. Silti elokuva ei yllä Pixarin monien muiden teosten syvälliselle tasolle, vaan siitä jää jotain uupumaan. Vaikka animaatiojälki onkin huippuluokkaa, leffassa vallitsee tietynlainen välityön maku ja se jää yhtiön heikompien elokuvien päätyyn. Onneksi kun puhutaan Pixarin tasosta, yhtiön heikompien leffojen pääty ei tarkoita huonoa elokuvaa. Heikkouksistaan huolimatta Monsterit-yliopisto jääkin lopulta kevyesti plussan puolelle.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters University, 2013, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001)

MONSTERIT OY

MONSTERS, INC.

Ohjaus: Pete Docter, David Silverman ja Lee Unkrich
Pääosissa: John Goodman, Billy Crystal, Steve Buscemi, James Coburn, Jennifer Tilly, Mary Gibbs, Bob Peterson, Frank Oz ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Monsters, Inc., eli suomalaisittain Monsterit Oy on Pixar-animaatioyhtiön neljäs elokuva. Idea leffaan syntyi vuonna 1994, kun Pixarin työntekijät Pete Docter, John Lasseter, Andrew Stanton ja Joe Ranft lounastivat ja pohtivat tulevia projekteja sen jälkeen, kun saavat esikoiselokuvansa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) julkaistua. He puhuivat siitä, kuinka olivat lapsena uskoneet, että heidän lelunsa heräävät henkiin, kun lapset eivät ole huoneessa ja jatkoivat muihin uskomuksiinsa lapsina. Nelikko naureskeli, että uskoivat monstereiden vaanivan heidän kaapeissaan, mikä sai heidät menettämään usein yöunensa. Samalla he miettivät, mistä nämä monsterit oikein tulevat ja miksi he haluavat säikytellä lapsia? Kun muut siirtyivät työstämään Ötökän elämää (A Bug's Life - 1998) ja Toy Story 2:a (1999), Docter jäi pohtimaan monsteri-ideaa lisää. Docter kehitti monenlaisia kertomuksia, kunnes lopulta innostui niin paljon yhdestä, että esitteli sen Pixarille ja Walt Disney -yhtiölle, jotka kiinnostuivat siitä kovasti. Kirjoitusprosessi alkoi, mistä siirryttiin äänityksiin ja animoimiseen. Animoinnissa suurta hankaluutta tuotti päähahmo Tarmo Karvasen turkki, mitä oli äärimmäisen hankala saada näyttämään luonnolliselta. Lopulta ongelmat saatiin selvitettyä ja Monsterit Oy sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Niin katsojat kuin kriitikot rakastuivat filmiin ja siitä tuli jättihitti; ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) jälkeen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, musiikki, laulu ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan laulun palkinnon. Sama laulu, Randy Newmanin If I Didn't Have You voitti myös Grammyn. Itse näin Monsterit Oy:n useaan otteeseen lapsena. Kesti joitain vuosia, kunnes katsoin sen taas uudestaan pariinkin kertaan, mutta viime katselusta on kulunut aikaa. Nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Hirviöiden asuttamassa Monsterilassa energia syntyy lasten kiljumisesta. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää ovat töissä Monsterit Oy:ssä, jossa he säikyttelevät lapsia ja keräävät energiaa maailmaansa. Eräänä yönä ihmismaailman lapsi kuitenkin livahtaa Monsterilaan, ja Tarmon ja Masin täytyy saada palautettua tämä turvallisesti kotiinsa, ennen kuin viranomaiset nappaavat tämän tuhottavaksi.

Elokuvan päähenkilöt, Monsterit Oy:llä työskentelevät Tarmo Karvanen (äänenä John Goodman) ja Masi Pallopää (Billy Crystal) ovat fantastinen parivaljakko. Tarmo on suuri ja sininen, karhumainen monsteri, jolla on säikyttelytaitojen lisäksi valtava sydän. Masi taas on pieni mutta pippurinen kaveri, joka auttaa Tarmoa töissä niin säikyttelyissä kuin paperihommissa. He ovat todella erilaiset toisistaan ja siksi niin täydellinen duo. Heidän välille onnistutaan heti muodostamaan ystävyys, mikä on varmasti kestänyt vuosia. Kun outo tilanne iskee päälle ihmislapsen (Mary Gibbs) vuoksi, kaksikon hermot ja ystävyys pistetään kunnon koetukselle. Hahmoja syvennetään pitkin leffaa ja heistä huomaa tosissaan välittävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Monsterit Oy:n pomo, herra Rumilus (James Coburn), jolla on karmivan hämähäkkimäinen vartalo, Tarmon ja Masin pahin kilpailija Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka suojakyky toimii kameleontin tavoin, Masin tyttöystävä Sirkka (Jennifer Tilly), jolla on käärmeitä hiuksien tilalla, sekä yhtiön tympeä vastaanottovirkailija Raisa (Bob Peterson), joka tarjoaa makeat naurut tylyllä katseellaan ja halveksuvalla äänellään. Lisäksi Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger kuullaan kammottavana lumimiehenä. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja luovat jännittäviä vastoinkäymisiä, kun pääkaksikko yrittää suoriutua vaativasta tehtävästään.

Monsterit Oy tekee upeaa työtä rakentaessaan niin hahmojaan kuin tarinaansa ja maailmaansa. Monsterila herätetään hienosti henkiin ja katsojalle käy nopeasti selville, kuinka hirviöiden asuttama maailma toimii. Jo tämän toimintatavan kiehtovuus imaisee katsojan nopeasti elokuvaan mukaan. Elokuva on alusta alkaen täynnä nerokkaita ideoita. Mistä monsterit päätyvät lasten kaappeihin? Miksi monsterit säikyttelevät lapsia? Onko näillä monstereilla oma maailmansa ja millainen se on? Mitä monsterit pelkäävät? On aivan mahtavaa, että jotkut pohtivat tällaista niin pitkälle, että tekevät ajatuksista elokuvan. Ja vieläpä erinomaisen sellaisen. Monsterit Oy on alusta loppuun loistava animaatioteos, mikä tarjoaa paljon iloa niin lapsille kuin aikuisillekin. Itse muistan, kuinka lapsena monsterit olivat paikoitellen pelottavia, mutta se juuri lisäsi haluani katsoa leffan. Sen lisäksi, että möröt voivat olla karmivia perheen pienemmille, filmi tarjoaa aitoa jännitettä aikuisillekin, sillä mitä pidemmälle tarina pääsee, sitä vaikeammaksi ihmislapsen palauttaminen kotiinsa on ja kaikenikäiset katsojat voivat huomata jännittävänsä Tarmon ja Masin operaation onnistumisen puolesta.

Pixarin tuttuun tyyliin kaikenlaiset tunteet isketään vahvoina pöytään ja jännityksen lisäksi luvassa on paljon hupia ja jonkin verran suruakin. Kun haikea hetki vihdoin alkaa, voi katsojan olla vaikea pitää kyynelhanoja kiinni. Joka katselukerralla minunkin alahuuleni alkaa väpättämään. Elokuvan huumorista voi nauttia kuka tahansa. Lapsille löytyy älykkäästi tehtyä kohellusta, missä on oivaa kekseliäisyyttä mukana. Vaikka monsterit voivat olla hurjia, ovat ne usein myös hassuja - etenkin ilmeiltään. Elokuvasta löytyy useita hupaisia oivalluksia, kuten että monsterit käyttävät hajuveden sijaan löyhkävettä. Aikuiset hoksaavat viittauksia ihmisten maailmaan, kuten siinä, että iso osa juonesta liittyy Monsterilan huutopulaan, sillä nykyajan lapset eivät vähästä säikähdä. Monsterit Oy -yhtiön täytyykin keksiä uusia keinoja luoda energiaa. Kaikenikäisille elokuva tarjoaa myös hyvää viestiä ennakkoluulojen ja pelkojen torjumisesta, sekä auttamisesta hädässä.

Elokuvan animaatiopuoli on vuosien varrella kärsinyt ja kun Pixar kehittyy kaiken aikaa, yhtiön alkupään leffat näyttävät visuaalisesti yksinkertaisemmilta ja pelkistetymmiltä. Silti animointi on pääasiassa oivallista ja niin hölmöltä kuin se kuulostaa, jos jokin on kestänyt aikaa niin Tarmon karvoitus. Tekijät näkivät suurta vaivaa tehdäkseen turkin liikkeestä luonnollista ja tämä työ palkitaan yhä 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Monstereiden kohdalla tekijät ovat keksineet paljon niin kammottavia kuin lystikkäitä ulkonäköjä. Andrew Stantonin ja Dan Gersonin mahtavan käsikirjoituksen lisäksi myös nämä kaikennäköiset möröt pitävät kiinnostusta yllä. Kirjoittajakaksikko onnistuu pitämään tarinan lähes jatkuvassa liikkeessä, ilman että se muuttuu hätiköiväksi. Oikeissa kohdissa elokuva osaa pysähtyä ja panostaa johonkin tiettyyn asiaan enemmän - oli kyse sitten hahmosta, tunteesta tai juonikuviosta. Ohjaaja Pete Docter ja häntä auttaneet Lee Unkrich ja David Silverman rakentavat tunteita taiturimaisesti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu hirviöiden karjaisuista Randy Newmanin säveltämiin musiikkeihin. Melodioista löytyy tuttuja juttuja Toy Storysta, mutta Newman tuo paljon uuttakin mukaan. Oscar- ja Grammy-palkinnot voittanut If I Didn't Have You -kappale on kyllä oikein mainio.

Tuttuun Pixar-tyyliin Monsterit Oy sisältää tietysti paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Heti alussa säikyteltävän lapsen hyllyltä löytyy lelulentokone Toy Storysta. Samaan elokuvaan viitataan myös pilvisellä taivastapetilla, mihin Räähkä soluttautuu harjoitellessaan kykyään. Buu-tytön huoneesta voi bongata Pixar-pallon ja Jessie-nuken Toy Story 2:sta. Pixarin seuraavaan elokuvaan Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) viitataan niin oikealla kalalla kuin lelulla ja sushi-ravintolan seinätapetilla. Ravintolassa nähdään myös sushiruokalaatikoita, joista syödään monissa muissakin Pixarin filmeissä. Loppuhuipennuksessa nähdään samassa kuvassa niin Pizza Planet -auto kuin Ötökän elämää -leffan asuntovaunu. Lisäksi Tarmo ja Masi kävelevät Hidden City -nimisen kahvilan ohi ja juuri sen nimisessä kahvilassa Docter, Lasseter, Stanton ja Ranft keksivät idean Monsterit Oy -elokuvaan.

Yhteenveto: Monsterit Oy on erinomainen animaatioelokuva, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Elokuvaan uppoutuu heti täysillä mukaan, sillä sen kiehtova maailma ja veikeä tarina ovat niin vahvat. Leffa leikittelee mielenkiintoisilla ideoilla ja on hilpeää nähdä, kuinka meille tutut asiat heijastuvat Monsterilassa. Tarina on todella mukaansatempaava, muuttuen jopa aika jännittäväksi, kun tapahtumavyyhti kulkee eteenpäin ja ihmislapsen palauttaminen kotiinsa käy yhä vain haastavammaksi. Menoon jää niinkin koukkuun, että hahmoista ja tapahtumista muodostuu yllättävänkin tärkeitä. Näin Pixar pääsee ovelasti ujuttautumaan katsojan tunteisiin ja voimakas herkistyminen onkin taattua. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää muodostavat loistokkaan kaksikon, jonka seikkailua ja koettelemuksia haluaa nähdä lisääkin. Animointi on nähnyt parhaat päivänsä, mutta jälki on silti yhä mainiota. Kaikin puolin Monsterit Oy on mahtava teos ja edelleen yksi Pixarin parhaimmista elokuvista. Jos sitä ei ole vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin tutustua leffaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters, Inc., 2001, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: The Artist (2011)

THE ARTIST

Ohjaus: Michel Hazanavicius
Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell, Missi Pyle, Penelope Ann Miller, Malcolm McDowell ja Uggie
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

The Artist on ranskalainen mykkäelokuva, joka kertoo äänielokuvien noususta 1920-luvun lopulla Hollywoodissa. Ohjaaja Michel Hazanavicius oli jo pitkään pohtinut mykkäelokuvan tekoa, mutta kesti kauan, kunnes hän sai ketään vakuutettua sellaisen teosta. Hazanavicius tutki pitkään 1920-luvun elokuvia, työstäen samalla käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2010 Los Angelesissa ja se pyrittiin toteuttamaan hyvin pitkälti kuin vanhat mykkäelokuvat. Lopulta The Artist sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 15. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti parhaan miespääosan ja parhaan koiran palkinnot (kyllä, sellainenkin palkinto jaetaan Cannesissa) ja se oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuvaa esitettiin monilla muillakin festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja maaliskuussa 2012 filmi saapui myös Suomeen. Kriitikot ylistivät elokuvaa maasta taivaisiin ja se nousi yllättävänkin suureksi hitiksi. The Artist oli ehdolla mm. kymmenestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, puvustuksen ja musiikin palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa kahdestatoista BAFTA-palkinnosta (mm. paras naispääosa, leikkaus, lavastus, ääni ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, musiikin ja puvustuksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Artistia, mutta olen ollut tietoinen siitä sen Oscar-voitosta asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1920-luvun lopulla mykkäfilmien tähti George Valentin yrittää pitää itsensä suosiossa, äänielokuvien aallon vallatessa Hollywoodin.

Jean Dujardin voitti niin Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n, että Cannesin miespääosa-palkinnon roolistaan George Valentinina, enkä ihmettele tätä yhtään. Koska kyseessä on mykkäelokuva, Dujardinin täytyy tehdä kaikki työ eleillään ja ilmeillään. Hänen täytyy löytää oikea tasapaino ja olla samaan aikaan sekä heittäytyvä että hillitty. Dujardin tekee huikeaa työtä elokuvatähtenä, joka todella nauttii parrasvaloista... muttei kauaa. 1920- ja 1930-lukujen taite oli äärimmäisen vaikea monille mykkäfilmien näyttelijöille, joille ei tuntunut olevan enää sijaa uudessa äänielokuvavillityksessä. Elokuva kuvaakin George Valentinin traagiseksi muuttuvaa matkaa rikkauksista ryysyihin. Dujardin vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle hänen hahmonsa kaari etenee, tuoden jatkuvasti uusia sävyjä Georgeen. Loistava on myös Georgen koira, jota esittävä Uggie todella voitti palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Ja vieläpä täysin ansaitusti. Uggie ei ole vain koira, vaan sekin on elokuvatähti.
     Erinomaista työtä tekee Bérénice Bejokin, joka näyttelee nuorta Peppy Milleriä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta elokuvatähdeksi. Hänen ja Georgen välille rakennetaan tietty romanssia, mutta miten käy, kun Georgen alamäki alkaa ja Peppy pääsee näyttämään kykynsä äänielokuvissa? Dujardinin tavoin Bejokin eläytyy osaansa fantastisesti. Hän sai osastaan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet.
     Elokuvassa nähdään myös amerikkalaisia näyttelijöitä sivurooleissa, kuten John Goodman elokuvatuottaja Zimmerinä, Penelope Ann Miller Georgen vaimona Doriksena ja James Cromwell Georgen palvelijana Cliftonina. Goodman pääsee pienessäkin ruutuajassaan huokumaan karismaa ja Cromwell on nappivalinta hienostuneeksi palvelijaksi. Miller naurattaa Georgen vaimona, käyttäessään suuren osan ajastaan piirtämällä miehensä lehtikuvien päälle törkeyksiä. Samalla pariskunnan elo on myös surullinen näky.

The Artist todella kuljettaa katsojansa aikamatkalle 1920-luvun loppuun. Enkä tarkoita vain tarkkaan tehtyä ajankuvaa upeiden lavasteiden kera. Ehei, elokuva on tehty kuin se olisi 1920-luvulta. On päivänselvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Michel Hazanavicius kokee suurta intohimoa ja rakkautta tuota aikakautta kohtaan, sillä niin tarkkaan hän sitä jäljittelee tässä teoksessa. Elokuva on lähes kokonaan mykkä ja ne repliikit, jotka katsojan täytyy saada selville, ilmestyvät teksteinä ruutuun. Tämä pistää tekijät todistamaan luovuutensa, sillä heidän on pakko saada katsoja ymmärtämään tarinansa kaiken muun kuin puheen kautta. Elokuvat luotiin visuaaliseksi tarinankerrontatavaksi ja tämä elokuva todella hyödyntää sitä. On upeaa, kuinka paljon katsoja voikaan ymmärtää hahmojen puheista ihan vain ilmeiden ja eleiden perusteella. Lähinnä vain Georgen näkemässä painajaisessa hyödynnetään äänitehosteita ja silloinkin hyvin hillitysti. Muuten äänimaailma luottaa pelkästään Ludovic Bourcen kauniisin sävelmiin.

Sen lisäksi, että elokuva on mykkä, on se tietysti mustavalkoinen. Ja vielä pidemmälle, elokuva esitetään samanlaisessa lähes neliömäisessä kuvasuhteessa kuin 1920-luvun filmit. Leikkaus on myös täysin samanlaista ja monet kohtaukset loppuvat siihen, että pimeys ympäröi kuvan. Kuvasommittelu ja kameran liikkeetkin vastaavat sen ajan tyyliä. Kyseessä todella on Hazanaviciuksen rakkauskirje 1920-luvun elokuvaa kohtaan. Rakkaus paistaa läpi koko elokuvan ajan. Sama rakkaus tarttuu myös katsojaan - etenkin jos on itse todellinen elokuvahullu. Hazanavicius ei olisi voinut keksiä parempaa tarinaa filmiinsä. Hän myös hallitsee tunnelman ja luo sitäkin kuin vanhassa Hollywood-klassikossa. On suloista ja haikeaa romantiikkaa, synkästi maalailevaa traagisuutta, sekä tietty suurta onnellisuutta. Elokuvan loppuratkaisu on täysin arvattavissa, mutta eipä se haittaa, kun sitä ennen nähty on niin lumoavaa, kaunista ja liikuttavaa.

Yhteenveto: The Artist on ihastuttavan fantastinen rakkauskirje 1920-luvun elokuvataiteelle. Ohjaaja Michel Hazanavicius saa todella sisäistettyä filmiinsä ajan hengen kaikella tavalla. Elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty liki sata vuotta sitten. Kaikki mykkätoteutuksesta musiikkeihin, näyttelemiseen, kameratyöskentelyyn, kuvasommitteluun, kuvasuhteeseen ja leikkaukseen ovat kuin suoraan 1920-luvulta. Jos on katsonut aikakauden leffoja, ei voi muuta kuin hymyssä suin ihailla Hazanaviciuksen upeaa työtä. Tarinankerronta on voimakasta ja tekijät hyödyntävät hienosti visuaalisia keinoja saadakseen katsojan ymmärtämään, mistä hommassa on kyse ja mitä hahmojen päässä milloinkin liikkuu. Tähän vaikuttaa tietysti myös upeat roolisuoritukset. Jean Dujardin on häikäisevän hyvä pääroolissa elokuvatähti George Valentinina ja hän ansaitsi kaikki palkintonsa. Bérénice Bejo on vahva vastanäyttelijä Dujardinin rinnalle, eikä missään nimessä pidä vähätellä Uggie-koiraa, joka todella on näyttelijä muiden joukossa. Tunnelma on kaikin puolin hienosti rakennettu ja leffan aikana pääsee niin nauramaan kuin herkistymäänkin. The Artist on kerta kaikkiaan ilahduttava ja suorastaan vaikuttava teos, joka murtaa aikakausien muurit ja lämmittää todella vahvasti elokuvarakastajan sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Artist, 2011, Studio 37, La Petite Reine, La Classe Américaine, JD Prod, France 3 Cinéma, Jouror Productions, uFilm, Canal+, CinéCinéma, France Télévision, Le Tax Shelter du Gouvernement Fédéral de Belgigue