Arvostelu: Argo (2012)

ARGO

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman, Tate Donovan, Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Rory Cochrane, Victor Garber, Kyle Chandler, Chris Messina, Richard Kind, Željko Ivanek ja Titus Welliver
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia - Extended Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

"Argo fuck yourself."

Argo perustuu CIA-agentti Tony Mendezin kirjaan The Master of Disguise (1999) ja Wiredin lehtiartikkeliin The Great Escape: How the CIA Used a Fake Sci-Fi Flick to Rescue Americans from Tehran vuodelta 2007, jotka molemmat kertovat tositarinan vuoden 1980 CIA:n operaatiosta hakea amerikkalaiset lähettiläät takaisin Iranista, jonne lähettiläät jäivät jumiin maassa tapahtuneen vallankumouksen aikaan. Käsikirjoittaja Chris Terrio kiinnostui tapahtumasta ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vuonna 2007 elokuvan teko lähti liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2011. Lopulta Argo sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 31. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffan ottamia vapauksia tositarinasta ja iranilaisten kuvausta filmissä. Argo sai mm. seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen palkinnot. Lisäksi elokuvan ohjaaja ja päänäyttelijä Ben Affleck voitti myös Razzien "Redeemer"-palkinnon, oltuaan monta vuotta haukutuissa elokuvissa ja sitten tehtyään palkintoja keränneen filmin. Itse näin Argon pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja täytyy myöntää, että en pitänyt siitä, enkä ymmärtänyt, miksi filmi voitti parhaan elokuvan palkinnon monissa gaaloissa, sillä esimerkiksi Oscar-gaalassa Argoa vastaan kilpailleet Django Unchained (2012), Lincoln (2012), Piin elämä (Life of Pi - 2012) ja Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) olivat mielestäni kaikki parempia elokuvia. En olekaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes nyt huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin antaa Argolle uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1979 Iranissa tapahtuu vallankumous ja maan johtaja, šaahi Pahlavin hakeutuu turvaan Yhdysvaltoihin. Kansa kuitenkin vaatii šaahin palauttamista ja valtaa USA:n suurlähetystön. Kuusi lähettilästä jäävät piiloon Iraniin ja jos heidät löydetään, heidät saatetaan teloittaa vakoojina. CIA-agentti Tony Mendez keksii pähkähullun keinon saada lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin: hän matkustaisi Iraniin, esittäen elokuvantekijää ja takaisin tullessaan hän toisi mukanaan kuvausryhmää näyttelevät lähettiläät.

Ben Affleck näyttelee CIA:n agentti Tony Mendeziä, joka kehittelee hullunkurisen suunnitelman hakea lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin ja saakin operaation vastuulleen. Affleck tekee hyvää työtä tarkkaavaisena ja päättäväisenä miehenä, joka alkaa elokuvan mittaan kokemaan yhä vain suurempia paineita onnistumisesta. Hahmoa syvennetään parissa kohtaa oivallisesti, näyttämällä, kuinka etääntynyt hän on perheestään. Katsojana seuraakin kiinnostuneena Tonyn operaation etenemistä.

     Elokuvassa nähdään myös Bryan Cranston CIA-agentti Jack O'Donnellina, Alan Arkin ja John Goodman elokuvantekijöinä Lester Siegelinä ja John Chambersina (joista ensimmäinen ei ole todellinen henkilö), jotka ryhtyvät auttamaan CIA:ta operaatiossa, Victor Garber Kanadan suurlähetystön johtajana, sekä Kyle Chandler Valkoisessa talossa työskentelevänä Hamilton Jordanina. Iraniin jääneitä lähettiläitä, Joe ja Kathy Staffordia, Cora ja Mark Lijekia, Bob Andersia ja Lee Schatzia taas esittävät Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Tate Donovan ja Rory Cochrane, jotka tekevät kaikki hyvää työtä tulkitessaan hahmojensa kokemaa pelkoa hengenvaarallisessa tilanteessa. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Cranston vakuuttaa CIA:ssa käskyttävänä O'Donnellina ja Goodman hoitaa maskeeraaja-Chambersin osan kunnialla. Kenties kaikkein paras on kuitenkin Alan Arkin ilahduttavan töykeänä ja hävyttömänä Lester Siegelinä, joka puhuu Hollywoodin väkeä niin pyörälle päästään, että nämä hyväksyvät Tonyn idean.

Jokaisen ihmisen elämässä tulee ainakin kerran se hetki, jolloin täytyy myöntää oman ikääntymisen muuttaneen mielipidettä jostain. Itselläni tämä kävi Argon kohdalla. Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla pitänyt elokuvasta. Se oli mielestäni kamalan pitkäveteinen ja tylsä. Toisella katselukerralla en olisi varmaan voinut olla enempää eri mieltä. Elokuva nappasi minut koukkuunsa heti intensiivisellä avauskohtauksella, jossa iranilaiset valtaavat Yhdysvaltain suurlähetystön ja lähettiläät joutuvat piiloutumaan, jotta eivät joudu vankilaan ja pahimmassa tapauksessa teloitettaviksi. Siitä lähteekin liikkeelle erittäin tiivistunnelmainen (joskin paikoitellen myös yllättävän hupaisa) jännitysnäytelmä, jota katsoessa sydän alkaa hakkaamaan nopeammin ja kädet hikoavat yhä enemmän, mitä pidemmälle operaatio etenee ja samalla kiinnijäämisen riski kasvaa.

Kun sanoin, että elokuva on myös hupaisa, vaikka se onkin pääasiassa jännittävä trilleri, tarkoitan erityisesti sitä, kun koko elokuvantekopuoli tuodaan tarinaan mukaan. Tonyn idea siitä, että hän esittäisi tekevänsä "Argo"-nimistä tieteisseikkailua ja saapuisi Iraniin etsimään mahdollisia kuvauslokaatioita, samalla kun hän ottaa Iranista mukaansa lähettiläät, jotka ryhtyisivät esittämään muuta kuvausryhmää, on niin absurdi ja älytön, että se on suorastaan nerokas. Mutta koska kyseessä on salainen CIA-operaatio, täytyy tämä kuvitteellinen "Argo"-leffa esittää Hollywoodissa täysin todellisena filminä ja siitä seuraakin hauskoja hetkiä. Erityisen hilpeää on nähdä isot Hollywood-starat, kuten Affleck, Arkin ja Goodman tekemässä pilkkaa Hollywoodista hahmojensa kautta. Kun Tony pohtii, kuinka hän saisi yhden lähettiläistä esittämään uskottavasti elokuvaohjaajaa, Lester tokaisee, että "apinankin voisi opettaa ohjaajaksi päivässä", mitä ei voi olla miettimättä Affleckin itseironisena kommenttina siitä, kuinka hän nousi haukutusta näyttelijästä arvostetuksi ohjaajaksi 2010-luvun alkaessa.

Hupi kuitenkin loppuu, kun Tony matkaa Iraniin ja siitä jännitystasot vasta nousevatkin korkeiksi. Katsoja voi tuntea paineiden kasaantuvan ja lähettiläiden hermostuminen tarttuu herkästi kotisohvalle. Sitä voi vain pohtia, pystyisikö itse omaksumaan uuden identiteetin päivässä ja yrittää sitten hyödyntämään sitä todella tiukkojen turvatarkastusten läpi. Loppuun asti elokuva pitää tunnelman tiiviinä. Elokuva on saanut hieman kritiikkiä siitä, että loppuhuipennusta on paisuteltu tositapahtumaan verrattuna, mutta ainahan tällaisissa filmeissä lisäväritetään kohtauksia dramaturgian vuoksi. Kokonaisuutena Argo onnistuu hienosti kertomaan todella kiehtovan tositapauksen ja olen erittäin iloinen, että päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden.

Pari vuotta aiemmin Ben Affleck teki vaikutuksen The Town -rikoselokuvallaan (2010) ja vaikka aiemmin pidinkin The Townia ylivertaisena filminä, nyt täytyy todeta, että kallistun ehkä enemmän sen suuntaan, että Argo onkin Affleckin töistä parempi. Affleck onnistuu niin tehokkaasti rakentamaan jännitteen, mikä pitää otteessaan läpi kahden tunnin keston. Sen lisäksi hän saa mukaan hyvää huumoria ja saa myös visuaalisen ilmeen näyttämään siltä kuin elokuva olisi tehty 1970-luvun lopulla. Ajankuva on kaiken kaikkiaan upeasti luotu lavasteista asuihin ja maskeerauksiin ja sitä vain lisää kuvaan jälkitöissä lisätty tehoste, mikä saa kuvan näyttämään hyvällä tavalla vanhalta. Kuvaus on erinomaista ja jännitystä tehostetaan sähäköillä kamera-ajoilla, jotka liikkuvat hahmojen mukana ja heidän ympärillään. Leikkauskin on erittäin taidokasta - varsinkin kohtauksessa, jossa näemme samanaikaisesti, kun Hollywoodissa luetaan Argon käsikirjoitusta ja kun Iranissa taas luetaan julistusta amerikkalaisia vastaan. Äänimaailmakin on vaikuttava ja Alexandre Desplat tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi versio, jossa on muutama lisätty kohtaus, jotka syventävät Tonyn hahmoa lisää. Isoin muutos on kuitenkin se, että kun teatteriversiossa Tony saa ideansa pelastusoperaatiolle katsoessaan Taistelua apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) poikansa kanssa, pidennetyssä versiossa he katsovatkin Taisteluplaneetta Galacticaa (Battlestar Galactica - 1978-1979). Itse katsoin elokuvasta teatteriversion.

Yhteenveto: Argo on vaikuttava ja tiivistunnelmainen jännityselokuva. Ben Affleck osoittaa uudestaan lahjansa ohjaajana, tehden kenties tähän asti parasta työtään. Hänen rakentamansa jännittävä ilmapiiri kasvaa kohtaus kohtaukselta ja elokuva muuttuukin loppupäässä äärimmäisen stressaavaksi seurattavaksi. Kohtaukset Iranissa saavat katsojan sydämen hakkaamaan ja hikipisarat valumaan. Sitä ennen leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan yllättävän hyvää huumoriakin. Koko feikkileffan teko ihmisten pelastusoperaation peittelynä on niin absurdi ajatus, että se täytyykin esittää osittain komedian kautta. Leffa pitää tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, tiukentaen vain otettaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on laadukas. 1970-luvun ajankuva on tyylikkäästi luotu ja leffa usein näyttää siltä kuin se olisi huomattavasti vanhempi kuin se onkaan. Uusintakatselulla Argo onnistui iskemään minuun lujaa ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jäänyt näkemättä ja jännärit, etenkin tositapahtumiin perustuvat sellaiset, kiehtovat. Kymmenvuotisjuhla on hyvä hetki myös katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useasti. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Argo, 2012, Warner Bros., GK Films, Smokehouse Pictures

Arvostelu: The Last Duel (2021)

THE LAST DUEL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jodie Comer, Adam Driver, Ben Affleck, Harriet Walter, Nathaniel Parker, Alex Lawther, Adam Nagaitis, Željko Ivanek, Clive Russell, Sam Hazeldine ja Michael McElhatton

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Duel perustuu Eric Jagerin kirjaan The Last Duel: A True Story of Trial by Combat in Medieval France vuodelta 2004, joka taas pohjautuu tositapahtumiin Marquerite de Carrougesin raiskauksesta vuonna 1386 ja sen seuraamasta kaksintaistelusta Marqueriten miehen Jeanin ja tämän ystävän Jacques Le Grisin välillä. Kirjan pohjalta ryhdyttiin työstämään elokuvaa 2010-luvulla ja alun perin sen ohjaajaksi ilmoitettiin Francis Lawrence. Projekti ei kuitenkaan edennyt hänen kanssa ja tilalle palkattiin Ridley Scott. Kun Disney osti elokuvaa työstäneen 20th Century Fox -yhtiön, projekti joutui hetkellisesti jäihin, ennen kuin Disney päätti jatkaa sen tekoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden jouluna, mutta koronaviruspandemian takia kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Kuvaukset suoritettiin loppuun syksyllä 2020 ja nyt The Last Duel saapuu vihdoin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä, kun näin sen trailerin. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1386 Marguerite de Carrouges syyttää aviomiehensä Jean de Carrougesin ystävää, Jacques Le Grisiä raiskauksesta. Kun Jacques kieltää tapahtuneen ja syyttää Margueritea valehtelijaksi, Jean haastaa Jacquesin kaksintaisteluun.

Killing Eve -televisiosarjasta (2018-2022) tuttu Jodie Comer näyttelee Marguerite de Thibouvillea, joka naitetaan Matt Damonin näyttelemälle soturi Jean de Carrougesille. Vihdoin tänä vuonna Free Guyn (2021) ja nyt The Last Duelin kautta elokuvien puolelle kunnolla putkahtanut Comer osoittaa jälleen lahjansa ja että hänellä on varsin lupaava leffaura edessään. Hänestä löytyy arvokkuutta rooliin, mutta myös oikeaa herkkyyttä, kun hänet kohdataan kauhealla teolla. Onkin hieman harmi, kuinka Marguerite tunnutaan sysäävän sivurooliin ja elokuvan keulakuvana toimii Damon. Damon on kyllä varsin mainio roolissaan, mutta hänen itsekeskeinen hahmonsa ei lopulta ole tarpeeksi kiinnostava ansaitakseen selkeästi eniten ruutuaikaa. Damon myös toimii yhtenä filmin käsikirjoittajista, joten voi olla, että hän on itse laatinut itselleen merkittävimmän roolin.

     Margueriten syyttämää Jacques Le Grisiä taas näyttelee Adam Driver, joka tekee todella hyvää työtä hurmaavana, mutta silti aika lipevänä sotilaana. Driver uppoutuu täysillä yhä vain vastenmielisemmäksi käyvään rooliinsa. Harmillisesti Jacquesin ja Jeanin välinen konflikti jää hieman löyhäksi, kuten myös selitys heidän taustastaan.

     Sivurooleissa nähdään lisäksi Ben Affleck kreivi Pierrenä, Harriet Walter Jeanin häijynä äitinä, Nathaniel Parker Margueriten isänä, sekä Alex Lawther Ranskan kuningas Kaarle VI:na. Kun katsojana pääsee yli Affleckin järkyttävästä kampauksesta, hän osoittautuu sopivan röyhkeäksi kreiviksi erinomaisesti, jopa oikein herkutellen osallaan. Walter ja Parker ovat myös sopivat valinnat ja Lawther on varsin hilpeä teinikuninkaana, joka ei selvästi vielä tiedä kaikkea vallasta ja maansa johtamisesta.

The Last Duel osoittautui harmillisesti aikamoiseksi pettymykseksi. Ennakkoon pidin sen keskiaikaan sijoittuvaa Me Too -tarinaa erittäin mielenkiintoisena, toivoen, että elokuva onnistuisi jotenkin heijastelemaan 1300-luvun lopun meininkiä nykyhetkeen, mutta tämä jää toteutukseltaan hieman latteaksi. Iso syy tälle on, että elokuvan tekijätiimi koostuu lähinnä miehistä. En yleensä lähde miettimään tällaisia asioita sukupuolen kautta, mutta tämä tarina olisi varmasti esitetty voimakkaammin naisten tekemänä. Varsinkin näin vuonna 2021 on kummallista, kun tarina naisesta, joka uhmaa oman aikansa yhteiskuntaa ja vaarantaa oman henkensä syyttämällä arvostettua soturia raiskauksesta, keskittyykin lähinnä miehiin ja heidän yritykseensä pelastaa kunniansa tämän kaiken keskellä.

Elokuva on jaettu kolmeen lukuun, joista jokainen kertoo aika lailla samat tapahtumat läpi eri hahmojen, Jeanin, Jacquesin ja Margueriten näkökulmista. Vaikka tämä on ideana kiehtova, toteutus tökkii. Vaikka jokaisen näkökulmat tuovat pieniä muutoksia eri kohtauksiin, ovat ne lopulta turhankin pieniä muutoksia hieman erilaisesta leikkauksesta eri kuvakulmiin, etteivät ne saa perusteltua sitä, että välillä sama kohtaus pitää katsoa kolmekin kertaa saman elokuvan aikana. Tämä samojen kohtausten esittäminen useasti olisi mielestäni toiminut paremmin, jos niissä olisi selkeää eroa toisiinsa. Kun jokainen toimii oman näkökulmansa kertojana, jokainen voisi vaikka esittää itsensä paremmassa valossa, jolloin sama kohtaus näyttäisi hyvin erilaiselta, kun se esitetään uudestaan eri vinkkelistä. Samalla leffa voisi jättää enemmän katsojan tulkinnan varaan sen, mikä todella on totuus tässä tapauksessa, mutta elokuva päättää hoitaa homman suoraviivaisemmin.

Kestoa The Last Duelista löytyy kaksi ja puoli tuntia, mikä on hyvin yleinen pituus historialliselle draamalle, etenkin ohjaaja Ridley Scottin tekemänä - löytyyhän herran filmografiasta liki kolmituntisiakin teoksia. Tässä tapauksessa iso osa kestosta kuitenkin muodostuu samojen kohtausten näyttämisestä uudelleen. Asiaa ei auta elokuvan raskassoutuisuus niin aiheidensa kuin rytmityksensä puolesta. Onneksi lopussa nähtävä, nimen mukainen viimeinen kaksintaistelu on pitkän odotuksen arvoinen. Se on todella näyttävä kaikessa rujossa brutaaliudessaan. Lisäksi Scott onnistuu rakentamaan kaksintaistelun ylle todellisen piinaavan jännitteen, joka saa katsojan vihdoin aidosti stressaamaan, kuinka hommassa lopulta käy?

Vaikka käsikirjoitusta on ollut työstämässä myös Nicole Holofcener, on selvää, että The Last Duel on tehty lähinnä miesvoittoisella tiimillä. Matt Damon ja Ben Affleck olisivat voineet pysytellä kameran edessä ja jättää kirjoittamisen täysin Holofcenerille, vaikka kaksikko onkin aiemmin osoittanut lahjojaan tekstien puolella mm. Will Hunting -elokuvassa (Good Will Hunting - 1997). Elokuva on kuitenkin teknisesti laadukkaasti tehty, vaikka leikkausta olisi voinut tiivistää. Kuvaus on tyylikästä ja sillä esitellään upeita puitteita lavasteista puvustukseen. Maskeeraukset ovat myös onnistuneet, mutta hiusstylistit olisivat voineet miettiä Damonin ja Affleckin tyylin uudestaan. Tehosteet ovat hienot ja äänimaailma voimakas Harry Gregson-Williamsin onnistuneesti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Last Duel on mielenkiintoisesta tarinastaan huolimatta hieman keskinkertainen elokuva ja kummallinen toteutukseltaan. On jopa hassua, että vuonna 2021 ilmestyy elokuva, jossa raiskauksestaan rangaistusta etsivän naisen sijaan tarina keskittyykin naisesta taisteleviin miehiin. Se todellinen taistelu on lopulta onneksi odotuksen arvoinen, erittäin näyttävä ja jopa piinaavan jännittävä. Sitä ennen katsojan täytyy kuitenkin taistella läpi vähän päälle pari tuntia aika raskassoutuista keskiaikadraamaa. Tarinankerronta on hieman kömpelöä ja vaikka idean tasolla samojen tapahtumien esittäminen eri näkökulmista on kiinnostava, toteutus tökkii. Kohtaukset eivät sisällä tarpeeksi muutoksia perustellakseen sen, että katsojan täytyy tuijottaa niitä uudestaan useampaan otteeseen. Kahden ja puolen tunnin kestossa on selvää tiivistämisen varaa. Hieman tylsästi patsastelevaa Damonia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Puitteiltaan elokuva on huippuluokkaa ja Ridley Scott onnistuu useissa kohtauksissa ohjaajana. Kokonaisuutena The Last Duel jää silti harmillisen vaisuksi potentiaaliinsa verrattuna. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Duel, 2021, 20th Century Studios, Pearl Street Films, Scott Free Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Hannibal (2001)

HANNIBAL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Giancarlo Giannini, Ray Liotta, Frankie R. Faison, Željko Ivanek ja Francesca Neri 

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Thomas Harrisin kirjaan Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1988) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 1991 oli suuri menestys, mikä keräsi paljon ylistystä, sekä mm. Oscar-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, naispääosasta, miespääosasta ja käsikirjoituksesta. Ohjaaja Jonathan Demmeltä alettiin heti kyselemään jatko-osan perään, mutta tämä halusi odottaa, että Harris ensin kirjoittaisi Uhrilampaille jatkoa, sen sijaan että lähtisi itse kehittelemään jatkotarinaa. Pian Harris ilmoittikin, että jatkokirja oli tulossa ja siinä kohtaa niin Demme kuin päätähdet Jodie Foster ja Anthony Hopkins olivat tekemässä paluun toiseen elokuvaan. Mutkia matkaan syntyi kuitenkin jo siitä, että Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan (Red Dragon - 1981) Psykopaatin jäljillä -elokuvaksi (Manhunter - 1986) tuottanut Dino De Laurentiis oli ollut pettynyt omaan filmiinsä ja jättäytyi siksi pois Uhrilampaat-elokuvasta. Kun siitä tuli valtava hitti, De Laurentiis alkoi katua päätöstään ja heti kun Harris julkaisi uuden kirjansa Hannibalin vuonna 1999, De Laurentiis hankki sen elokuvaoikeudet. Kirjasta tuli valtava hitti, mutta Jonathan Demme pettyi sen sisältöön niin paljon, että päätti sittenkin olla tekemättä elokuvaa. De Laurentiis pestasikin hänen tilalle Ridley Scottin, joka innostui, mutta halusi muuttaa kirjan lopun täysin. Käsikirjoittaja Ted Tally oli samaa mieltä Demmen kanssa ja hänet korvattiin David Mametilla, jonka tekstiä Steven Zaillian työsti kovasti uusiksi. Jodie Foster ei pitänyt siitä, mitä hänen hahmolleen tapahtui Hannibal-kirjassa ja hylkäsi leffan sen takia. Tekijät pohtivat pitkään, kuka voisi ottaa Fosterin paikan, kunnes he päätyivät  Julianne Mooreen Anthony Hopkinsin pyynnöstä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Hannibal-elokuva sai maailmanensi-iltansa 9. helmikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti taloudellisesti - jopa ilmestymisvuotensa kymmeneksi menestynein leffa - mutta se sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, eikä todellakaan päässyt rohmuamaan palkintoja eri gaaloissa. Itse näin Hannibalin viitisen vuotta sitten, innostuttuani todella kovasti Uhrilampaat-elokuvasta. Kun päätin katsoa ja arvostella Uhrilampaat, juhlistaakseni sen 30-vuotisjuhlaa, päätin tehdä saman myös Hannibalille, sekä myöhemmin ilmestyneille Punainen lohikäärme -leffalle (Red Dragon - 2002) ja Nuorelle Hannibalille (Hannibal Rising - 2007). Olikin mielestäni hauskaa, että Hannibal ilmestyi kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää Uhrilampaiden jälkeen, joten pystyin tänä vuonna juhlistamaan myös Hannibalin 20-vuotispäivää!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun FBI-agentti Clarice Starling päihitti kauhean Buffalo Billin, hän yrittää yhä löytää salakavalan Hannibal Lecterin. Clarice saa kuitenkin kilpailijan, kun yksi Hannibalin uhreista, rikas Mason Verger jäljittää kannibaalia, kostaakseen tälle.

Anthony Hopkins tekee paluun kannibaali Hannibal Lecterin rooliin, mikä on yksi elokuvan parhaista puolista. Tekijätkin ovat sanoneet, että jos Hopkins ei olisi tehnyt paluuta, leffa olisi lässähtänyt täysin. Elokuvalla kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Hopkins päästetään vauhtiin Hannibalina, joka elää nyt salanimellä tohtori Fellinä. Muutamassa kohtaa Hopkins onnistuu tuomaan takaisin hyytävyytensä Uhrilampaista, mutta näyttää tällä kertaa myös toista, hienostuneempaa puolta hahmosta. Silti hän on kaiken aikaa uhkaava, sillä koskaan ei oikein voi tietää, mitä Hannibal seuraavaksi tekee.

     Luettuaan Hannibal-kirjan, Jodie Foster ei halunnut palata FBI-agentti Clarice Starlingin rooliin, mistä hän oli voittanut parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Foster onkin tosiaan korvattu Julianne Moorella, joka on passeli vaihtoehto, mutta joka ei kuitenkaan vakuuta läheskään yhtä hienosti kuin Foster. Yksi isoimmista ongelmista näyttelijävaihdoksessa on se, että kun yksi Uhrilampaiden hienoimmista asioista oli Claricen ja Hannibalin tietty yhteys ja ennen kaikkea Fosterin ja Hopkinsin välinen yhteys, Fosterin korvaaminen Moorella saa tämän yhteyden katoamaan. Tämä on tietty asia, mille elokuvantekijät eivät voineet mitään, sillä päätös oli Fosterin ja se perustui siihen, ettei Foster pitänyt Claricen suunnasta Harrisin kirjassa. Lopetus muutettiin elokuvaa varten, sillä ohjaaja Scottkaan ei siitä piitannut. Jos Foster olisi tämän muutoksen kautta päättänytkin jatkaa roolissa, olisi elokuva luultavasti parempi.

Lisäksi elokuvassa nähdään Uhrilampaista tuttu Frankie R. Fayson Hannibalin entisenä vartijana Barneyna, Ray Liotta Claricen pomona Paul Krendlerinä, Giancarlo Giannini italialaisena ylikomisario Rinaldo Pazzina, sekä Gary Oldman Hannibalin henkiinjääneenä uhrina Mason Vergerinä, joka janoaa kostoa. Hannibalin hurjien tekojen vuoksi Masonin kasvot ovat täysin tuhoutuneet ja Oldman katoaa totaalisesti todella kuvottavien maskeerausten taakse. Oldman suostuikin rooliin, jos hän voisi tehdä sen niin, että hänen mukanaolonsa pidettäisiin salassa. Tuttuun tapaansa Oldman tekee erinomaista työtä ja todella muuttuu niin kasvoiltaan kuin persoonaltaan inhottavaksi mieheksi. Myös Giannini ja Liotta tekevät kelpo työtä poliiseina, joilla on omat suunnitelmansa Hannibaliin liittyen.

Hannibal ei todellakaan ole Uhrilampaiden veroinen elokuva, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, ei ole lähdemateriaalikaan. Itse en ole Harrisin kirjoja lukenut, mutta tiedän jossain määrin, kuinka Hannibal-kirja päättyy ja sen perusteella ymmärrän jo täysin, miksi niin monet Uhrilampaiden tekijöistä päättivät olla tekemättä tätä elokuvaa. Scott teki oikean päätöksen muuttamalla lopun, sillä veikkaisin, että alkuperäisen lopun kanssa en pitäisi tästä filmistä. Tällaisenaan pidän kyllä Hannibal-elokuvasta, vaikka siinä onkin selvät heikkoutensa. Elokuva menee useaan otteeseen haahuilun puolelle, kun siinä yritetään rakentaa aavemaista tunnelmaa. Siinä on joitain todella venytettyjä osioita, jotka kaipaisivat tiivistämistä. Muutenkin filmin rakenne on hieman kummallinen ja kun se siirtyy seuraamaan ylikomisario Pazzia Claricen sijaan, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri leffaa.

Elokuvassa onnistutaan kuitenkin paikoitellen luomaan tiettyä painostavaa jännitystä, kun Hannibal näyttää todellisen luonteensa. Leffa todella esittelee hienostuneesti käyttäytyvän vanhan herran ja pääsemme (tai joudumme) vihdoin näkemään, millaisia hänen ruokailuhetkensä ovat. Filmi sai kritiikkiä liiallisesta ällöttävyyksillä mässäilystä. Itseäni se ei niinkään haittaa ja kun pääpahis tunnetaan siitä, että hän syö ihmisiä, on täysin oletettavaa, että hän myös päätyy niin tekemään jossain kohtaa. Ja erityisesti loppuhuipennuksessa on samanaikaisesti kiehtovaa, ällöttävää ja jotenkin ihanan kieroa, että Hannibal tekee senkin hienostuneesti. Loppuhuipennus nostaakin elokuvan tasoa ja saa leffan omissa silmissäni plussan puolelle. Ymmärrän kuitenkin raakuuskritiikin siitä vinkkelistä, että se tuntuu halvalta korvausratkaisulta Uhrilampaiden psykologiseen kauhupuoleen verrattuna. Tekijät eivät siis täysin ymmärtäneet, mikä edellisessä elokuvassa oli niin upeaa. Toisaalta Harrisin kirjaakin kritisoitiin samoista asioista, joten voi hyvinkin olla, ettei hänkään täysin enää hoksannut, missä osui aiemmin napakymppiin.

Ohjaaja Ridley Scott oli tätä ennen saanut juuri valmiiksi valtavan eeposleffansa Gladiaattorin (Gladiator - 2000), joten oli ymmärrettävää, että hän halusi tehdä jotain pienimuotoisempaa. Valitettavasti hän ei täysin vakuuta tämän elokuvan kanssa, vaan Hannibal tuntuu enemmän välityöltä, ennen kuin Scott teki sotaelokuvan Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001), mikä vieläpä ilmestyi samana vuonna kuin Hannibal. Tiettyä ahdistusta Scott saa aikaiseksi, eikä häntä pelota näyttää inhaa kuvastoa, mutta siihen se jää kauhun puolelta. Scottin ongelmaksi koituu tietty Steven Zaillianin ja David Mametin käsikirjoitus, mikä ei ole erityisen kokonainen paketti. Viimeistään leikkauksessa elokuvasta olisi pitänyt karsia tiettyä tyhjäkäyntiä ja iskeä enemmän potkua mukaan. Kömpelöistä hidastuksista huolimatta kuvaus on mainiota. Lavasteet ja asutkin ovat oivalliset, mutta erilaisia ällöttävyyksiä loihtivat maskeeraajat ja efektitiimi vasta taitavia ovatkin. Äänimaailma on kivasti tunnelmoiva, mutta Hans Zimmerin säveltämät musiikit eivät sisällä maestrolle tuttua hienoutta. On ymmärrettävää, ettei Zimmer voinut tässä tykittää tuttuun tapaansa, mutta kun elokuvan musiikeista jää lähinnä käteen hyvin simppeli pianonpimputus, ei kyseessä todellakaan ole herran vahvin aikaansaannos.

Yhteenveto: Hannibal on kelvollinen jatkotarina Uhrilampaille, muttei todellakaan nouse samalle mestarillisuuden tasolle. Aito kauhun tunne puuttuu ja sitä yritetään korvailla groteskilla kuvastolla, joka kyllä aiheuttaa pahaa oloa, mutta tuntuu silti hieman halvalta kikalta. Paikoitellen Ridley Scott saa rakennettua erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mutta paikoitellen hän syyllistyy myös liialliseen haahuiluun ja laahustamiseen. Anthony Hopkins on tietty mahtava itse Hannibalina, tuoden paremmin esille hahmon hienostuneen puolen. Julianne Moore on ihan sujuva Claricena, mutta hänen ja Hopkinsin väliltä ei löydy samaa yhteyttä kuin Hopkinsin ja Fosterin. Giancarlo Giannini on mainio ylikomisario Pazzina, vaikkakin kun elokuva siirtyy seuraamaan häntä, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri filmiä. Kuvottavan maskeerauksen taakse piiloutuva Gary Oldman on tuttuun tapaansa loistava, vaikka katsojasta tuntuukin pahalta aina, kun hänen Mason-hahmonsa on ruudulla. Hans Zimmerin hieman tylsähköstä pianonpimputtelusta epätasaiseen tunnelmaan, kaikki Hannibalissa jää vaisuksi edelliseen elokuvaan verrattuna. Ei leffa kuitenkaan mikään täysi lässähdys ole ja tiettyjen onnistumisiensa ansiosta se nousee plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Hannibal, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Scott Free Productions