Aivan villit (The Wild - 2006) - elokuva-arvostelu

AIVAN VILLIT

THE WILD

Ohjaus: Steve "Spaz" Williams

Näyttelijät: Kiefer Sutherland, Jim Belushi, Eddie Izzard, Janeane Garofalo, Richard Kind, Greg Cipes, William Shatner, Miles Marsico, Jack DeSena, Don Cherry, Lenny Venito, Joseph Siravo, Patrick Warburton ja Kevin Michael Richardson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

The Wild, eli suomalaisittain Aivan villit on Walt Disneyn animaatioelokuva. Koska Disneyn ja tietokoneanimaatioiden pioneeriyhtiö Pixarin sopimus oli 2000-luvun alussa raukeamassa, Disney päätti solmia diilin sanfranciscolaisen C.O.R.E.-yhtiön kanssa, tehdäkseen omia tietokoneanimaatioitaan. Vuonna 2004 Disney ilmoitti elokuvan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Aivan villit sai maailmanensi-iltansa 6. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sekä huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Kävin katsomassa Aivan villit äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin, enkä edes lapsena pitänyt näkemästäni. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille vuosien jälkeen uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Leijona Simson Villi ja hänen ystävänsä karkaavat New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta etsiäkseen Simsonin pojan, joka on päätynyt konttiin, joka ollaan lähettämässä Afrikkaan.

New Yorkin keskuspuiston eläintarhassa asustavat Alex-leijona, Melman-kirahvi, Marty-seepra ja Gloria-virtahepo karkaavat ja matkaavat Afri... Hetkinen, oho, väärä elokuva! 

Simba on leijonanpoika, joka näkee isänsä Mufasan suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä ja lähtemällä turvalliselta Jylhäka... Äh, taas väärä elokuva! Pahoittelut. 

Niin, siis Roni (äänenä Greg Cipes) on leijonanpoika, joka näkee isänsä Simson Villin (Kiefer Sutherland) suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä lähtemällä turvallisesta New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta. Kun Simson huomaa poikansa katoamisen, hän kokoaa uskolliset eläinystävänsä Veeti-oravan (Jim Belushi), Niilo-koalan (Eddie Izzard), Pirkko-kirahvin (Janeane Garofalo) ja Late-käärmeen (Richard Kind), joiden kanssa hän karkaa eläintarhasta ja lähtee uskaliaalle matkalle kohti Afrikkaa, pelastaakseen Ronin. Simson ja Roni ajavat asiansa isä-poika-kaksikkona, joiden tulehtuneita välejä yritetään korjata. Roni kokee olevansa suuria saavuttaneen isänsä varjossa, mutta eivätpä isukin tarinat urotöistä Afrikan savanneilla välttämättä täyttä totta olleet. Valitettavasti mukaan tarttuvat muut eläimet, Veeti, Niilo, Pirkko ja Late jättävät hieman kylmäksi. Veeti ja Niilo yrittävät liikaa olla hauskoja, kun taas Pirkko ja Late jäävät aika tylsiksi tyypeiksi.

Ilmestymisestään asti Aivan villejä on kutsuttu "Disneyn Madagascariksi". Elokuva nimittäin tuo todella vahvasti mieleen vuotta aiemmin ilmestyneen DreamWorksin animaatioelokuvan, Madagascarin (2005), joka kertoo myös New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta karkaavista eläimistä, joihin kuuluu muun muassa leijona ja kirahvi. Toki hahmojen motiivi on eri ja todellisuudessa Aivan villit oli kehitteillä jo hieman ennen kuin DreamWorks aloitti Madagascarin työstön, mutta elokuva ei koskaan päässyt pakoon tätä statustaan. Jopa omissa silmissäni Aivan villit on alusta asti ollut "se heikompi Madagascar", eikä uudelleenkatselu 20 vuotta myöhemmin muuttanut asiaa.

On täysin ookoo, että kaksi yhtiötä sattuvat tekemään hyvin samanlaisen konseptin ympärillä liikkuvan elokuvan. Ongelma vain on se, että Aivan villit ei oikeastaan tee mitään paremmin tai yhtä hyvin kuin Madagascar. Se ei ole yhtä mukaansatempaava, hauska, jännittävä, oivaltava tai edes yhtä muistettava. Hahmot ovat heikompia, eikä Aivan villien gnu-laulu Really Nice Day millään päihitä Madagascarin ikonista korvamatoa I Like to Move It. Oikeastaan vain pahisten virkaa toimittava gnulahko, jotka ovat päättäneet syrjäyttää leijonat savannien suurpetona, päihittää jossain määrin Madagascarin, jossa vastuksina toimineet fossat jäivät hieman latteiksi. Mutta sitten taas isä- ja pentuleijonan välinen hankala suhde oli jo paremmin tehty Disneyn Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994) ja tarina poikaansa epätoivoisesti etsivästä isästä oli jo nähty koukuttavammin Nemoa etsimässä -leffassa (Finding Nemo - 2003). Aivan villit tuntuu vain laiskalta yhdistelmältä muista, huomattavasti paremmista animaatioelokuvista. Leffasta puuttuu kaikki se tuttu Disney-taika ja se on vuotta aiemmin ilmestyneen Pikku Kanasen (Chicken Little - 2005) kanssa muistutus ajasta, kun tietokoneanimaatio syrjäytti käsin piirretyn animaation ja sormi suussa oleva Disney ei tuntunut tietävän mitä tehdä pitääkseen valta-asemansa.

Animaatiojäljeltäkään Aivan villit ei ole kaksinen teos. Siinä, missä Madagascar pyrki olemaan visuaalisesti hyvin piirrosmainen ja eksentrinen, Aivan villit on kumma yritys tehdä jokseenkin fotorealistisia eläimiä, piirrosmaisine piirteineen. En pahemmin välittänyt siitä, miltä eläimet näyttävät, mutta sentään taustat ovat ihan hyvännäköisiä ja tarpeeksi yksityiskohtaisia. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma äityy paikoitellen liialliseksi koheltamiseksi, eivätkä yleensä mainion Alan Silvestrin säveltämät musiikit ole kaksiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wild, Yhdysvallat, Kanada, 2006, Walt Disney Pictures, C.O.R.E. Feature Animation, Contrafilm, Freewill Entertainment, Hoytyboy Pictures, Nigel Productions, Sir Zip Studios

Arvostelu: Karvinen (Garfield: The Movie - 2004)

KARVINEN

GARFIELD: THE MOVIE

Ohjaus: Peter Hewitt

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Stephen Tobolowsky, Evan Arnold, Brad Garrett, David Eigenberg, Nick Cannon, Alan Cumming, Mark Christopher Lawrence, Richard Kind, Debra Messing, Eve Brent ja Jimmy Kimmel

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 7

Garfield: The Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimisiin sarjakuviin, joita on julkaistu vuodesta 1976 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli pitkään suunnitteilla elokuva ja 20th Century Fox sai hankittua elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2003 ja lopulta Karvinen sai ensi-iltansa kesäkuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se keräsi paljon negatiivista palautetta kriitikoilta. Jopa itse Karvista ääninäyttelevä Bill Murray on jälkikäteen haukkunut leffan useampaan otteeseen. Minä itse näin Karvisen joskus lapsena luultavasti vuokralta ja pidin elokuvasta. Olen nähnyt sen muutamankin kerran, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun elokuvan julkaisusta on kulunut noin 20 vuotta ja uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024) on tekeillä, päätin odotellessa katsoa tämän vanhan Karvisen uudestaan ja arvostella sen.

Lihava ja laiska oranssi kissa Karvinen loikoilee ja syö päivät pitkät onnessaan. Karvisen luksuselämä saa kuitenkin takapakkia, kun hänen omistajansa Esko hankkii koiran, Oskun.

Kenties kaikkien aikojen tunnetuimman kissan, Karvisen ääneksi oli ehdolla vain Jack Nicholson ja Bill Murray, joista jälkimmäinen nappasi lopulta roolin. Murray on jälkikäteen sanonut, että otti roolin vastaan, luettuaan käsikirjoittaja Joel Cohenin nimen vahingossa väärin Joel Coenina, haluttuaan pitkään työskennellä Coenin veljesten kanssa. Murray on myös jälkikäteen kritisoinut elokuvaa ja kertonut, että äänityssessio oli yhtä tuskaa, sillä hän väitteli jatkuvasti tekijöiden kanssa repliikeistä ja yritti parhaansa mukaan muuttaa niitä sellaisiksi, jotka hän koki sopivan paremmin Karviselle. Niin tai näin, on pakko todeta, ettei tämän kyynisen, sarkastisen ja narsistisen kissan rooliin sovi oikein kukaan muu kuin Murray. Hän on nappivalinta Karviseksi ja hänen äänensä istuu täydellisesti laiskalle katille. Selvistä persoonallisuusvioistaan huolimatta Karvinen on aina ollut lystikäs hahmo ja kissa on pääasiassa hyvin siirretty elokuvamuotoon. Vaikka aluksi sarjakuvamainen digikissa pistää silmään oikeiden eläinten rinnalla, on minun lopulta vaikea kuvitella, että Karvista olisi voitu toteuttaa tämän paremmin näytellyssä elokuvassa.

     Leffassa nähdään myös Breckin Meyer Karvisen omistajana Eskona, Jennifer Love Hewitt tämän ihastuksenkohteensa Liisana, sekä Stephen Tobolowsky katkerana televisiojuontajana, Onni Onnisena, joka etsii itselleen taitavaa eläintä, joka nostaisi hänet kuuluisaksi. Äänirooleissa eri eläiminä kuullaan muun muassa Alan Cumming, Brad Garrett ja Jimmy Kimmel, josta oli elokuvan ilmestymisen aikoihin, juuri vuotta aiemmin tullut oman, jättisuosiota nykyään nauttivan ohjelmansa juontaja. Meyer istuu kelvollisesti vässykän Eskon osaan, mutta Hewitt on turhan kiltti Liisan roolissa. Tobolowskyn esittämä Onni toimii tarpeeksi menevästi elokuvan pahiksena.

Moni varmasti tietää, että on toisinaan jopa pelottavaa palata vuosien jälkeen aikuisiällä katsomaan elokuvia, joista piti lapsena. Monet elokuvat toimivat vahvasti myös täysikäisenä, kuten vaikkapa Disneyn Leijonakuningas (The Lion King - 1994), joka on säilyttänyt asemansa suosikkileffojeni joukossa lapsuudesta tähän päivään asti. Karvisen kohdalla minua todella jännitti, että noinkohan elokuva toimisi enää nykyään ja nopeastihan sen huomasi, ettei leffa iskenyt samalla lailla nyt kuin lapsena. Odotin kuitenkin ehkä jopa pahempaa, etenkin kun luin, kuinka nuivan vastaanoton elokuva sai jo ilmestyessään. Karvinen ei ole kovin hyvä elokuva, mutta ei se onneksi ole kovin huonokaan. Se on lähinnä keskinkertainen, mutta ihan katsottava lastenleffa.

Monet tämän oranssin kissan faneista eivät lämmenneet elokuvan ratkaisuille, joihin kuului seikkailua suurkaupungissa ja energisempää menoa. Vaikka toisaalta nämä eivät olekaan erityisen karvismaisia juttuja, on pakko todeta, että käsikirjoittajien oli pakko keksiä edes jotain, jotta muutamien ruutujen mittaiset sarjakuvat saisi käännettyä elokuvamuotoon. Elokuvan tarina toimii pääasiassa hyvin. On huvittavaa seurata, kun huushollin kuninkaana itseään pitävä Karvinen joutuu sivuun Osku-koiran tieltä ja kun kissa keplottelee tavan hankkia koirasta eroon. Mutta tietystihän se omatunto alkaa soimaamaan ja sitten Oskua pitää lähteä etsimään. Tarinasta löytyy kelpo teemoja ja elokuvan kestokin on passelin lyhyt vain vähän päälle tunnin ja vartin mitassa. Lapsia leffa viihdyttää takuulla ja löytyy seasta hauskoja hetkiä aikuisillekin, lähinnä Karvisen sarkastisten kommenttien kautta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Billin ja Tedin maailmankin (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991) ohjannut Peter Hewitt. Hewitt pitää kepeää tunnelmaa menevästi yllä ja yhdessä Murrayn improvisaation kanssa pelastaa Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n käsikirjoitusta. Karvinen on kelvollisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu kasaan. Itse Karvisen digitaalisuus on nähtävissä, mutta vuoden 2004 elokuvaksi kissa näyttää yllättävänkin pätevältä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin toimivasti rakennettu. Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: The Movie, 2004, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment

Arvostelu: Beau Is Afraid (2023)

BEAU IS AFRAID

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Patti LuPone, Stephen McKinley Henderson, Amy Ryan, Nathan Lane, Kylie Rogers, Denis Ménochet, Parker Posey, Armen Nahapetian, Julie Antonelli, Zoe Lister-Jones, Julian Richings, Hayley Squires, Richard Kind ja Bill Hader

Genre: draama, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Beau Is Afraid on Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018) ja Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva ja se perustuu hänen lyhytelokuvaansa Beau vuodelta 2011. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2021, jolloin sitä kutsuttiin nimellä "Disappointment Blvd.". Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt Beau Is Afraid on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon Hereditarysta ja Midsommarista ja innostuinkin heti, kun kuulin, että Aster työsti uutta elokuvaa. Kävinkin katsomassa Beau Is Afraidin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kaikkea pelkäävän Beau Wassermannin matka äitinsä luokse muuttuu surrealistiseksi seikkailuksi, jonka aikana Beau joutuu kohtaamaan kauhunsa.

Elokuvan pääosassa Beau Wassermannina nähdään Joaquin Phoenix, joka on nappivalinta rooliin. Phoenix tulkitsee erinomaisesti Beaun monimutkikkaita tunnetiloja, kun tämä päätyy elämänsä kauhistuttavimmalle matkalle. Neuroottinen Beau pelkää aika lailla kaikkea ja luokin ahdistuneessa mielessään mitä villeimpiä skenaarioita. Hahmoa koetellaan ja riepotellaan matkallaan oikein toden teolla ja Phoenix heittäytyy tämän riepottelun pyörteisiin totaalisella antaumuksella. Hän tekee sympaattisesta Beausta välittömästi pidettävän ja katsojana lähtee kiinnostuneena ja jännittyneenä seuraamaan, mitä hänen matkansa äitinsä (Patti LuPone) luokse tuo tullessaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Stephen McKinley Henderson Beaun terapeuttina, Amy Ryan ja Nathan Lane pariskuntana, jonka Beau kohtaa matkansa varrella, Kylie Rogers heidän tyttärenään Tonina, Denis Ménochet sotaveteraani Jeevesinä, sekä Parker Posey Beaun lapsuudenihastuksena Elainena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat kummallisista rooleistaan mainiosti, mutta loppujen lopuksi elokuva on puhtaasti Phoenixin show.

Beau Is Afraid ei todellakaan ole elokuva jokaiseen makuun, vaan se tulee takuulla jakamaan mielipiteitä todella rajusti kahtia. Joko sen kummallisuuteen ihastuu tai sitten se tuntuu todella luotaantyöntävältä. Se on erittäin vinksahtanut ja outo tapaus, joka ei paljoa selittele tapahtumiaan, vaan vyöryttää katsojalle mitä hämärintä materiaalia. Lisäksi leffalla on kestoa jopa kolme tuntia, joten jos ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu siltä, että tämä ei iske, suosittelen melkeinpä lähtemään teatterista kesken kaiken. Itse pidin elokuvasta, ajoittain todella paljonkin, mutta täytyy myöntää, että Beau Is Afraid tuotti minulle pettymyksen liki täydellisen Hereditary - Pahan perinnön ja hienon Midsommar - loputtoman yön jälkeen. 

Elokuvan ensimmäinen tunti on erinomainen ja sen aikana ehdin jo pohtia, että tämähän tulee olemaan suosikkileffani tähän mennessä tältä vuodelta. Heti alussa leffa kuljettaa katsojan anteeksipyytelemättömästi Beaun pään sisälle ja esittää maailman hänen vinkkelistään. Läpi elokuvan jää epäselväksi, mikä tapahtumista on totta ja mikä Beaun mielikuvitusta. Luultavasti kaikki leffassa tapahtuva on äärimmäisen väritelty kuvaus totuudesta, Beaun kauhukuvien ottaessa jatkuvasti vallan. Ainakin itse koin asian niin, että Beau on esimerkiksi jossain kuullut, että kaupungissa esiintyy rikollisuutta ja niinpä hän näkee koko kaupungin rosvojen, murhaajien ja muiden ilkikuristen valtaamana. Leffan ensimmäinen tunti tässä kaupungissa, ennen varsinaisen matkan alkua, on sekopäinen ja energisen sähäkkä, minkä lisäksi se on täynnä todella absurdia, parhaimmillaan hulvatonta huumoria. Se lupailee todellisesta elämysmatkasta, mutta valitettavasti matkan käynnistyessä leffasta alkaa pikkuhiljaa hiipua puhti.

Beau Is Afraid on ollut Ari Asterin intohimoprojekti jo pitkään ja hän olisikin halunnut käynnistää elokuvauransa tällä. Hän taisi kuitenkin tietää, ettei mikään studio antaisi hänelle heti tarvittavaa budjettia näin outoon rainaan, joten hän teki ensin pari helpommin lähestyttävää, mutta silti häiriintynyttä kauhuelokuvaa. Niiden kautta Aster sai A24-yhtiön heltymään ja antamaan hänelle käyttöönsä isomman budjetin kuin missään yhtiön aiemmassa leffassa. Aster on lähtenyt toteuttamaan mielenvikaista elokuvaansa juuri niin auteuristi kuin hän oli haaveillut ja täytyy sanoa, että olisi ollut hyvä, jos joku olisi silloin tällöin ollut paikalla sanomassa hänelle jyrkästi vastaan. Aivan mahtavasti starttaava Beau Is Afraid ei jaksa kantaa läpi kolmen tunnin kestoaan, vaan se käy puolen välin paikkeilla raskassoutuiseksi kokemukseksi. Elokuva on pullollaan loistavia ideoita, joita kuitenkin venytetään välillä niin pitkälle, että ne menettävät tehoaan. Aster puskee leffaan jatkuvasti uutta ja outoa, mikä muuttuu jossain kohtaa riehakkaaksi tikanheittelyksi. Osa tikoista osuu maalitauluun, osa osuu jopa suoraan napakymppiin, mutta osa tikoista lentää selkeästi ohi. Beau Is Afraid on epätasainen kokonaisuus, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö toista vastaavaa kuumehoureista seikkailua olisi vaikea löytää.

Aster yhdistelee elokuvassaan paljon eri lajityyppejä ja kolmetuntisen filmin varrella onkin mukana niin komediaa kuin seikkailua, jännitystä, toimintaa, romantiikkaa, seksiä, kauhua, animaatiota ja ties vaikka mitä. Kauhuosastolla Aster voisi panostaa enemmän, sillä mies on osoittanut lahjansa sillä saralla aiemmin. Elokuvassa on pari kohtausta, joissa Aster olisi voinut mennä huomattavasti pidemmälle kauhuelementtien kanssa. Teknisiltä ansioiltaan Beau Is Afraid on erittäin mainio, joskin siitä olisi voinut karsia varmaan puolenkin tunnin verran kamaa leikkaushuoneen lattialle. Kameratyöskentely on vaikuttavaa, lavasteet hienot ja Beaun saamat ruhjeet onnistuneen inhottavan näköiset. Äänimaailma on hyvin rakennettu Bobby Krlicin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Beau Is Afraid on oikein mainio surrealistinen seikkailu, joka tarjoaa joitain mahtavia huippujuttuja, mutta joka kompastelee liian pitkään kestoonsa. Elokuvan ensimmäinen tunti on aivan fantastinen ja likimain hulvaton absurdissa huumorintajussaan. Kuitenkin kun varsinainen matka käynnistyy, taso alkaa ailahdella. Mukana on paljon hyviä ideoita, jotka on venytetty liian pitkiksi tapahtumajaksoiksi. Leffasta loppuu puhti useasti, mutta välillä se onnistuu myös säväyttämään uudestaan. Ari Aster leikittelee vekkulimaisesti eri lajityypeillä, mutta hän olisi voinut panostaa enemmän kauhuelementteihin. Lisäksi hänen olisi pitänyt tiivistää leikkaustaan, sillä energisen sähäkästi käynnistyvä filmi ei jaksa kantaa kolmen tunnin kestoa. Joaquin Phoenix on loistava pääroolissa, tulkiten vaikuttavasti Beaun ahdistunutta mielenmaisemaa. Visuaalisesti filmi on komeaa katseltavaa. Beau Is Afraidissa olisi ainekset erinomaiseen kuumehoureiseen teokseen, mutta siinä on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän, mikä muodostaa hieman epätasaisen kokonaisuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beau Is Afraid, 2023, A24, Access Entertainment, IPR.VC, Square Peg

Arvostelu: Argo (2012)

ARGO

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman, Tate Donovan, Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Rory Cochrane, Victor Garber, Kyle Chandler, Chris Messina, Richard Kind, Željko Ivanek ja Titus Welliver
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia - Extended Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

"Argo fuck yourself."

Argo perustuu CIA-agentti Tony Mendezin kirjaan The Master of Disguise (1999) ja Wiredin lehtiartikkeliin The Great Escape: How the CIA Used a Fake Sci-Fi Flick to Rescue Americans from Tehran vuodelta 2007, jotka molemmat kertovat tositarinan vuoden 1980 CIA:n operaatiosta hakea amerikkalaiset lähettiläät takaisin Iranista, jonne lähettiläät jäivät jumiin maassa tapahtuneen vallankumouksen aikaan. Käsikirjoittaja Chris Terrio kiinnostui tapahtumasta ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vuonna 2007 elokuvan teko lähti liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2011. Lopulta Argo sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 31. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffan ottamia vapauksia tositarinasta ja iranilaisten kuvausta filmissä. Argo sai mm. seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen palkinnot. Lisäksi elokuvan ohjaaja ja päänäyttelijä Ben Affleck voitti myös Razzien "Redeemer"-palkinnon, oltuaan monta vuotta haukutuissa elokuvissa ja sitten tehtyään palkintoja keränneen filmin. Itse näin Argon pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja täytyy myöntää, että en pitänyt siitä, enkä ymmärtänyt, miksi filmi voitti parhaan elokuvan palkinnon monissa gaaloissa, sillä esimerkiksi Oscar-gaalassa Argoa vastaan kilpailleet Django Unchained (2012), Lincoln (2012), Piin elämä (Life of Pi - 2012) ja Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) olivat mielestäni kaikki parempia elokuvia. En olekaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes nyt huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin antaa Argolle uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1979 Iranissa tapahtuu vallankumous ja maan johtaja, šaahi Pahlavin hakeutuu turvaan Yhdysvaltoihin. Kansa kuitenkin vaatii šaahin palauttamista ja valtaa USA:n suurlähetystön. Kuusi lähettilästä jäävät piiloon Iraniin ja jos heidät löydetään, heidät saatetaan teloittaa vakoojina. CIA-agentti Tony Mendez keksii pähkähullun keinon saada lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin: hän matkustaisi Iraniin, esittäen elokuvantekijää ja takaisin tullessaan hän toisi mukanaan kuvausryhmää näyttelevät lähettiläät.

Ben Affleck näyttelee CIA:n agentti Tony Mendeziä, joka kehittelee hullunkurisen suunnitelman hakea lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin ja saakin operaation vastuulleen. Affleck tekee hyvää työtä tarkkaavaisena ja päättäväisenä miehenä, joka alkaa elokuvan mittaan kokemaan yhä vain suurempia paineita onnistumisesta. Hahmoa syvennetään parissa kohtaa oivallisesti, näyttämällä, kuinka etääntynyt hän on perheestään. Katsojana seuraakin kiinnostuneena Tonyn operaation etenemistä.

     Elokuvassa nähdään myös Bryan Cranston CIA-agentti Jack O'Donnellina, Alan Arkin ja John Goodman elokuvantekijöinä Lester Siegelinä ja John Chambersina (joista ensimmäinen ei ole todellinen henkilö), jotka ryhtyvät auttamaan CIA:ta operaatiossa, Victor Garber Kanadan suurlähetystön johtajana, sekä Kyle Chandler Valkoisessa talossa työskentelevänä Hamilton Jordanina. Iraniin jääneitä lähettiläitä, Joe ja Kathy Staffordia, Cora ja Mark Lijekia, Bob Andersia ja Lee Schatzia taas esittävät Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Tate Donovan ja Rory Cochrane, jotka tekevät kaikki hyvää työtä tulkitessaan hahmojensa kokemaa pelkoa hengenvaarallisessa tilanteessa. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Cranston vakuuttaa CIA:ssa käskyttävänä O'Donnellina ja Goodman hoitaa maskeeraaja-Chambersin osan kunnialla. Kenties kaikkein paras on kuitenkin Alan Arkin ilahduttavan töykeänä ja hävyttömänä Lester Siegelinä, joka puhuu Hollywoodin väkeä niin pyörälle päästään, että nämä hyväksyvät Tonyn idean.

Jokaisen ihmisen elämässä tulee ainakin kerran se hetki, jolloin täytyy myöntää oman ikääntymisen muuttaneen mielipidettä jostain. Itselläni tämä kävi Argon kohdalla. Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla pitänyt elokuvasta. Se oli mielestäni kamalan pitkäveteinen ja tylsä. Toisella katselukerralla en olisi varmaan voinut olla enempää eri mieltä. Elokuva nappasi minut koukkuunsa heti intensiivisellä avauskohtauksella, jossa iranilaiset valtaavat Yhdysvaltain suurlähetystön ja lähettiläät joutuvat piiloutumaan, jotta eivät joudu vankilaan ja pahimmassa tapauksessa teloitettaviksi. Siitä lähteekin liikkeelle erittäin tiivistunnelmainen (joskin paikoitellen myös yllättävän hupaisa) jännitysnäytelmä, jota katsoessa sydän alkaa hakkaamaan nopeammin ja kädet hikoavat yhä enemmän, mitä pidemmälle operaatio etenee ja samalla kiinnijäämisen riski kasvaa.

Kun sanoin, että elokuva on myös hupaisa, vaikka se onkin pääasiassa jännittävä trilleri, tarkoitan erityisesti sitä, kun koko elokuvantekopuoli tuodaan tarinaan mukaan. Tonyn idea siitä, että hän esittäisi tekevänsä "Argo"-nimistä tieteisseikkailua ja saapuisi Iraniin etsimään mahdollisia kuvauslokaatioita, samalla kun hän ottaa Iranista mukaansa lähettiläät, jotka ryhtyisivät esittämään muuta kuvausryhmää, on niin absurdi ja älytön, että se on suorastaan nerokas. Mutta koska kyseessä on salainen CIA-operaatio, täytyy tämä kuvitteellinen "Argo"-leffa esittää Hollywoodissa täysin todellisena filminä ja siitä seuraakin hauskoja hetkiä. Erityisen hilpeää on nähdä isot Hollywood-starat, kuten Affleck, Arkin ja Goodman tekemässä pilkkaa Hollywoodista hahmojensa kautta. Kun Tony pohtii, kuinka hän saisi yhden lähettiläistä esittämään uskottavasti elokuvaohjaajaa, Lester tokaisee, että "apinankin voisi opettaa ohjaajaksi päivässä", mitä ei voi olla miettimättä Affleckin itseironisena kommenttina siitä, kuinka hän nousi haukutusta näyttelijästä arvostetuksi ohjaajaksi 2010-luvun alkaessa.

Hupi kuitenkin loppuu, kun Tony matkaa Iraniin ja siitä jännitystasot vasta nousevatkin korkeiksi. Katsoja voi tuntea paineiden kasaantuvan ja lähettiläiden hermostuminen tarttuu herkästi kotisohvalle. Sitä voi vain pohtia, pystyisikö itse omaksumaan uuden identiteetin päivässä ja yrittää sitten hyödyntämään sitä todella tiukkojen turvatarkastusten läpi. Loppuun asti elokuva pitää tunnelman tiiviinä. Elokuva on saanut hieman kritiikkiä siitä, että loppuhuipennusta on paisuteltu tositapahtumaan verrattuna, mutta ainahan tällaisissa filmeissä lisäväritetään kohtauksia dramaturgian vuoksi. Kokonaisuutena Argo onnistuu hienosti kertomaan todella kiehtovan tositapauksen ja olen erittäin iloinen, että päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden.

Pari vuotta aiemmin Ben Affleck teki vaikutuksen The Town -rikoselokuvallaan (2010) ja vaikka aiemmin pidinkin The Townia ylivertaisena filminä, nyt täytyy todeta, että kallistun ehkä enemmän sen suuntaan, että Argo onkin Affleckin töistä parempi. Affleck onnistuu niin tehokkaasti rakentamaan jännitteen, mikä pitää otteessaan läpi kahden tunnin keston. Sen lisäksi hän saa mukaan hyvää huumoria ja saa myös visuaalisen ilmeen näyttämään siltä kuin elokuva olisi tehty 1970-luvun lopulla. Ajankuva on kaiken kaikkiaan upeasti luotu lavasteista asuihin ja maskeerauksiin ja sitä vain lisää kuvaan jälkitöissä lisätty tehoste, mikä saa kuvan näyttämään hyvällä tavalla vanhalta. Kuvaus on erinomaista ja jännitystä tehostetaan sähäköillä kamera-ajoilla, jotka liikkuvat hahmojen mukana ja heidän ympärillään. Leikkauskin on erittäin taidokasta - varsinkin kohtauksessa, jossa näemme samanaikaisesti, kun Hollywoodissa luetaan Argon käsikirjoitusta ja kun Iranissa taas luetaan julistusta amerikkalaisia vastaan. Äänimaailmakin on vaikuttava ja Alexandre Desplat tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi versio, jossa on muutama lisätty kohtaus, jotka syventävät Tonyn hahmoa lisää. Isoin muutos on kuitenkin se, että kun teatteriversiossa Tony saa ideansa pelastusoperaatiolle katsoessaan Taistelua apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) poikansa kanssa, pidennetyssä versiossa he katsovatkin Taisteluplaneetta Galacticaa (Battlestar Galactica - 1978-1979). Itse katsoin elokuvasta teatteriversion.

Yhteenveto: Argo on vaikuttava ja tiivistunnelmainen jännityselokuva. Ben Affleck osoittaa uudestaan lahjansa ohjaajana, tehden kenties tähän asti parasta työtään. Hänen rakentamansa jännittävä ilmapiiri kasvaa kohtaus kohtaukselta ja elokuva muuttuukin loppupäässä äärimmäisen stressaavaksi seurattavaksi. Kohtaukset Iranissa saavat katsojan sydämen hakkaamaan ja hikipisarat valumaan. Sitä ennen leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan yllättävän hyvää huumoriakin. Koko feikkileffan teko ihmisten pelastusoperaation peittelynä on niin absurdi ajatus, että se täytyykin esittää osittain komedian kautta. Leffa pitää tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, tiukentaen vain otettaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on laadukas. 1970-luvun ajankuva on tyylikkäästi luotu ja leffa usein näyttää siltä kuin se olisi huomattavasti vanhempi kuin se onkaan. Uusintakatselulla Argo onnistui iskemään minuun lujaa ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jäänyt näkemättä ja jännärit, etenkin tositapahtumiin perustuvat sellaiset, kiehtovat. Kymmenvuotisjuhla on hyvä hetki myös katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useasti. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Argo, 2012, Warner Bros., GK Films, Smokehouse Pictures

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA

INSIDE OUT

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Lewis Black, Bill Hader, Mindy Kaling, Richard Kind, Kaitlyn Dias, Diane Lane, Kyle McLachlan, John Ratzenberger ja Frank Oz
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar on oikeastaan jo pienestä pitäen innostanut minua enemmän kuin Walt Disneyn elokuvat. Pixarilla tarinankerronta on sitä tasoa, että niistä voi todella nauttia kuka tahansa. Ainakin suurimmasta osasta heidän elokuvistaan. Esimerkiksi Autot (Cars - 2006) ja Autot 2 (Cars 2 - 2011) ovat saaneet vuosien varrella tarpeetonta vihaa niskaansa. Huikean Toy Story 3:n (2010) jälkeen Pixar tuntui alkavan menettää otettaan ja vaikka seuraavat elokuvat olivat hyviä, ne eivät olleet ihan odotettua tasoa. Inside Outin menin katsomaan hieman varautuneena. Nyt näin sen kolmatta kertaa.

Inside Out - mielen sopukoissa kertoo nuoren tytön, Riley Andersenin, mielessä olevista tunteista: Ilo, Suru, Kiukku, Inho ja Pelko. Kun Ilo ja Suru eksyvät vahingossa päämajasta Rileyn pitkäkestoiseen muistiin, Rileyn tunteiksi jäävät enää kolme muuta, jotka alkavat olla haitaksi Rileyn mielelle. Ilon ja Surun täytyy päästä takaisin päämajaan, ennen kuin Rileyn tunteet ovat lopullisesti järkkyneet.

Amy Poehlerin esittämä Ilo saattaa ärsyttää aluksi, sillä hän on kaiken aikaa niin riemastuttavan positiivinen kaikesta. Ilon hahmon muuttuminen elokuvan aikana on todella tarkkaan mietitty ja hänestä välittää monella tapaa elokuvan aikana.
     Phyllis Smithin esittämä Suru on nimestään huolimatta ehkä hauskin hahmo koko elokuvassa. Kaiken aikaa negatiivisesti maailman näkevän hahmon pystyy helposti yhdistämään itseensä, jos on yleisesti kovin pessimistinen persoona. Ilon tavoin Surukin kokee muutoksen elokuvan aikana, tajuamatta sitä tosin täysin itse.
     Rileyn lapsuuden mielikuvitusystävä Bing Bongia esittää Richard King. Bing Bong on monen eri eläimen yhdistelmä, jolla on oma rallatuksensa, joka jää varmasti soimaan päähän elokuvan jälkeen. Varoitus: Bing Bong saattaa käydä pahasti tunteisiin.
     Muita tunteita ovat tosiaan Kiukku (Lewis Black), Pelko (Bill Hader) ja Inho (Mindy Kaling). Nämä tunteet ovat aika yksiulotteisia hahmoja, mutta siksi juuri oikein toimivia ja jokainen on omalla tavallaan hauska.
     Rileyta ääninäyttelee Kaitlyn Dias. Elokuvan aikana alkaa pelätä Rileyn puolesta, kun ilon tunne puuttuu häneltä jopa liiankin kauan. Pixar on ottanut ison, mutta toimivan riskin siinä, miten hahmon käytös ja valinnat esiintyvät.
     Rileyn vanhemmat ovat varmasti monille vanhemmille samaistuttavat roolit. Kun teini-ikä iskee ja lapsen mielestä onkin yhtäkkiä noloa hassutella tai tehdä yhtään mitään vanhempiensa kanssa, saattaa yht'äkkisyys olla kova paikka äidille ja isälle. Vanhempien välittäminen ja huoli lapsestaan on hyvin saatu esitettyä katsojille.
     Muita tuttuja ääniä, joita elokuvassa kuullaan, on mm. Star Warseista (1977-) Yodana tuttu Frank Oz, joka esittää alitajunnan vartijaa. Jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberg esittää tässä Fritziä, yhtä Rileyn pään sisällä olevista työntekijöistä.

Tarina alkaa Rileyn syntymisellä, jossa esitellään Ilo ja Suru. Kohtauksien aikana, joissa Riley kasvaa, esitellään muut kolme tunnetta. Hahmojen esittelyn jälkeen tarina lähtee kunnolla käyntiin, eikä aikaakaan, kun itse seikkailu jo alkaa. Minua ärsyttää, että mainoksissa piti kertoa, mikä elokuvan juoni on, sillä olisin mieluusti nähnyt elokuvan tietäen vain idean, mutten itse tarinaa. Elokuvan alku on todella valoisa ja musiikilla on luotu pirteää tunnelmaa, mutta mitä pidemmälle tarina menee, sitä synkemmäksi elokuva muuttuu. Lastenelokuvaksi Inside Out uskaltaa hyvin ottaa vakavamman suunnan ja se on luultavamminkin enemmän aikuisten mieleen oleva elokuva, kuin puhtaasti lapsille suunnattua seikkailua - jota se tietenkin myös sisältää.

Vaikka elokuva käsittelee tunteita fyysisinä hahmoina, niin hahmot eivät kuitenkaan ole täysin yksiulotteisia. Ilo saa huomata, että surusta voi olla apua, kun taas joskus ilo voi olla myös surua. Pelko tuntuu muuten omaavan vain yhden tunteen, mutta hänen ollessa vartiovuorossa Rileyn nukkuessa, hän onneksi näyttää omaavansa muitakin tunteita. Kiukku osaa järkeillä, mutta Inho jää valitettavasti aika yksinkertaiseksi hahmoksi. Kuitenkin pelkästään Ilon ja Surun kohtaukset osoittavat sen, etteivät tunteet ole yksiselitteisiä. Pixar on aiemminkin käsitellyt erikoisten asioiden tunteita, kuten lelujen ja autojen, mutta nyt he ovat menneet niin pitkälle, että myös tunteilla on tunteita. Elokuvan teema on todella vahva ja tunteet välittyvät täydellisesti katsojalle.

Elokuvan maailma on mielen sisällä olevia asioita lukuunottamatta todella realistinen. Todellisessa maailmassa tunteita näytetään hahmojen ilmeiden lisäksi myös säätiloina ja värimaailmassa. Mielen sisällä oleva maailma taas on todella nerokkaasti mietitty. Kuulina esitetyt muistot ovat todella hyvä keksintö ja mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä paremmin mukaan tulee asioita, kuten mielen abstraktio, mielikuvitus ja alitajunta. Ne ovat meille jokapäiväisiä asioita, joihin ei erityisemmin kiinnitä huomiota, mutta tässä kaikesta on nokkelasti tehty konkreettista. Lapsilta voivat monet viittaukset mennä ohi, mutta vanhemman katsojan sisimpään tämä iskee takuulla. Lapsi ei näe vielä sitä, miten Rileyn elämä kerrotaan, mutta vanhemmat voivat nähdä Rileyssa oman lapsensa ja elokuvan todellisen maailman ongelmat omina ongelminaan. Inside Outin hassut hahmot vain hämäävät, sillä elokuvan päätyttyä tajuaa nähneensä yhden syvällisimmistä elokuvista, mitä on koskaan tehty.

Aina unelmapoikaystävistä unituotantostudioille ja siitä vielä alitajunnan kautta déjà vu'hun, Inside Out - mielen sopukoissa on todella sisältörikas ja se jaksaa hämmästyttää neroudellaan yhä kolmannellakin katsomiskerralla. Syvällisten juttujen lisäksi elokuva on tietysti myös hauska. Vitsien lisäksi myös juuri nokkelat jutut on tuotu mukaan hauskoina asioina. Esimerkiksi mielipiteiden ja faktojen sekoittuminen on koominen kohta, mutta kun tajuaa, mitä sillä oikeasti haetaan, niin elokuva muuttuu vielä yllättävämmäksi. Todella perinteisiä keinoja on myös mukana, mutta niitä ei esitetä, kuin ne olisivat uusia kikkoja, vaan ovat sopivasti mukana tarinan virrassa.

Elokuvan animointi on aivan täydellistä. Jälleen kerran Pixarin elokuvassa taustat näyttävät välillä niin aidoilta, että ilman hahmoja, ne voisivat olla valokuvia. Tietenkin tiettyä Disney-henkeä on mukana tapahtumapaikoissa. Elokuvan on ohjannut Pete Docter, joka on ohjannut aiemmin Pixar-elokuvat Monsterit Oy (Monsters, Inc - 2001) ja Up - kohti korkeuksia (Up - 2009). Docterilla on siis yli kymmenen vuotta kokemusta Pixarista. Docter keksi idean tunteisiin perustuvasta tarinasta vuoden 2009 lopulla. Inside Outista huomaa, että sitä on hiottu pitkään, jotta lopputulos olisi aivan huikea. Musiikista vastaa Michael Giacchino, joka on tehnyt erinomaista työtä elokuvan sävellyksestä. Läpi elokuvan soiva tunnari on hieno ja toinen oma suosikkini elokuvan soundtrackilta on kappale We Can Still Stop Her.

Pixar on todella tunnettu siitä, että heidän elokuvansa ovat aivan täynnä pieniä viittauksia muihin elokuviinsa ja välillä myös moniin muihinkin elokuviin. Näitä viittauksia kutsutaan nimellä "easter eggs". Inside Outissa on myös paljon löydettävää, joten kun tarinan on saanut selville ensimmäisellä katsomiskerralla, niin toisella näkemisellä voi silmät tarkkoina löytää näitä viittauksia. Rileyn muistoissa on nähtävissä sumeita kuvia mm. Toy Story 3:sta tutusta Sunnyside-päiväkodista ja Pixarin tavaramerkistä, Pizza Planet -autosta, joka näkyy useaankin otteeseen elokuvan aikana. Rileyn leikkiessä laavan yli hyppelyä, pöydältä voi huomata ruokalehden, jonka kannessa on Rottatouillesta (Ratatouille - 2007) tuttu Colette. "Birds"-lyhytelokuvan linnut voi nähdä alkutekstien aikana ja yhdellä Rileyn luokkalaisella on samanlainen paita, kuin Toy Storyn (1995) Sid-hahmolla - värit ovat vain toisinpäin. Pixarin kolme muuta tavaramerkkiä, eli kiinalaisen ravintolan ruokalaatikko, Luxo-pallo ja koodi A113 ovat myös nähtävissä elokuvan aikana - yksi näkyy ruokailukohtauksessa, toinen Bing Bongin muistossa ja kolmas lopussa. Unituotannon työläisiä voi nähdä pukeutuneina tutuiksi hahmoiksi Disneyn ja Pixarin elokuvista, kuten Robin Hoodiksi, Mikki Hiireksi ja Zurgiksi. Yhdellä muistokäytävällä voi nähdä useita kohtia Up-elokuvasta, joka herättää kysymyksen: ovatko ne vain piiloviittauksia, vai tunteeko Riley elokuvan hahmot Carlin ja Ellien? Monia muitakin on löydettävissä, mutta tuossa ne, mitkä itse löysin. Omasta mielestäni "easter eggit" elokuvissa ovat todella hyvä keksintö ja luovat omanlaista lisäsisältöä mukaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kahden levyn Blu-ray -julkaisussa ensimmäisellä levyllä on lisämateriaalina kaksi lyhytelokuvaa; Lava - joka näytettiin elokuvateattereissa ennen Inside Outia - ja Riley's First Date?, sekä pätkät Paths to Pixar: The Women of Inside Out ja Mixed Emotions. Toisella levyllä on lähes tunnin kestävä Behind the Scenes, joka sisältää pätkät Story of the Story, Mapping the Mind, Our Dads, the Filmmakers, Into the Unknown: The Sound of Inside Out, The Misunderstood Art of Animation Film Editing ja Mind Candy. Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja trailereita.

Yhteenveto: Inside Out - mielen sopukoissa on Pixarin parhaimmistoa, kuten myös yksi parhaista elokuvista ikinä! Ensimmäisellä kerralla, kun näin elokuvan, annoin sille kasin. Toisella katsomiskerralla ysin ja nyt se pääsi vielä korkeammalle. Mutta eikö se ole niin, että kolmas kerta toden sanoo? Vanhemmille huomio, että vaikka kyseessä on animaatio, niin se ei ole täysin lastenelokuva, vaan enemmänkin aikuisia koskettava, suuria tunteita käsittelevä "oikea" elokuva. Seikkailua ja hauskuutta tietysti löytyy lapsille, mutta sisältö aukeaa parhaiten varttuneemmilla katsojilla. Inside Out - mielen sopukoissa on koskettava, hauska, surullinen, jännittävä ja kaiken kaikkiaan upea elokuva. Suosittelen sitä ihan kaikille ja jos vähänkin kiinnostaa, niin tämä pitää nähdä. Minä en ikinä itke elokuvien aikana, mutta pakko myöntää, että parissa kohdassa elokuva kosketti minua todella sisimmästä. Toivottavasti Pixarin tulevat elokuvat pääsisivät uudelleenkin tämän tasolle. Elokuvasta näkee, että tekijät ovat antaneet koko sydämensä taiteelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Inside Out, 2015, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures