Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa 2 (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA 2

INSIDE OUT

Ohjaus: Kelsey Mann

Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Maya Hawke, Kensington Tallman, Lewis Black, Liza Lapira, Tony Hale, Ayo Edebiri, Lilimar, Adèle Exarchopoulos, Paul Walter Hauser, Grace Lu, Sumayyah Nuriddin-Green, Diane Lane, Kyle MacLachlan, Yvette Nichole Brown, Ron Funches, Yong Yea, James Austin Johnson, Steve Purcell ja June Squibb

Genre: animaatio

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä jättihitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, joten oli vääjäämätöntä, että se saa jatkoa. Alkuperäinen ohjaaja Pete Docter pyöritteli ideoita jatko-osaan käsikirjoittaja Meg LeFauven kanssa muutaman vuoden ajan, mutta luopui lopulta ohjaajan hommasta, jonka otti vastaan debyyttinsä tekevä Kelsey Mann. Ääninäyttelijät palasivat rooleihinsa, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Inside Out - mielen sopukoissa 2 saapuu vihdoin ja viimein Suomenkin elokuvateattereihin, leffan noustua jo maailmalla vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi. Itse miellän ensimmäisen Inside Outin yhdeksi Pixarin parhaista elokuvista, sekä yleisesti yhdeksi parhaista elokuvista, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu. En juuri riemastunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin, mutta leffan traileri vakuuttikin minut siitä, että tekijöillä on oikeasti tarinaa kerrottavanaan, eikä elokuvaa olisi tehty vain helpon rahan perässä. Minua ärsytti, kun elokuvan julkaisua on täällä Suomessa jouduttu odottamaan kuukausi enemmän ja olin innoissani, päästessäni vihdoin katsomaan Inside Out 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rileyn murrosiän alkaessa hänen mielensisäiset Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho joutuvat tekemään tilaa uusille tunteille.

Ykkösleffasta tutun Riley-tytön (ääninäyttelijä vaihtunut Kaitlyn Diasista Kensington Tallmaniin) tunteet Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Kiukku (Lewis Black), Inho (ääninäyttelijä vaihtunut Mindy Kalingista Liza Lapiraan) ja Pelko (ääninäyttelijä vaihtunut Bill Haderista Tony Haleen) tekevät paluun ja ovat sama mainio konkkaronkka kuin viimeksikin. Ilo on malttanut hellittää johtajarooliaan ja viisikko puhaltaakin hyvin yhteen hiileen. Jokainen pääsee hyvin esille, joskin Ilo nousee tälläkin kertaa keulakuvaksi. Kuitenkin kun Rileyn murrosikä käynnistyy, tämä tuo tullessaan uusia tunteita, jotka asettuvat taloksi komentokeskukseen. On Ahdistus (Maya Hawke), Kateus (Ayo Edebiri), Nolous (Paul Walter Hauser) ja Ennui (Adèle Exarchopoulos), joka kuvaa Rileyn kokemaa tylsyyttä ja kanavoi tätä muun muassa sarkasmin kautta. Uudet hahmot hyppäävät oivallisesti menoon mukaan ja Ahdistus on taatusti turhankin tuttu tyyppi monelle katsojalle, luodessaan Rileylle esimerkiksi unettomia öitä mahdollisimman pessimistisillä tulevaisuudenkuvilla. Huppariinsa hautautuva Nolous on sen sijaan varsin sympaattinen heppu.

     Tuttujen ja uusien tunteiden lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Rileyn vanhemmat (Diane Lane ja Kyle MacLachlan), Rileyn kaverit Grace (Grace Lu) ja Bree (Sumayyah Nuriddin-Green), sekä Rileyn ihailema jääkiekkoilija Val Ortiz (Lilimar), johon tyttö haluaa tehdä vaikutuksen lätkäleirillä, jolloin nimenomaan Ahdistus, Kateus ja Nolous pääsevät vauhtiin. Vanhemmat jäävät tällä kertaa sivumpaan, mikä ei toisaalta haittaa, sillä usein teini-iän myötä oma perhe jääkin elämässä taka-alalle, kun kavereista tulee se maailman tärkein juttu.

Inside Out - mielen sopukoissa 2 ei ole edeltäjänsä veroinen täyden viiden tähden mestariteos, mutta enpä sellaista uskonutkaan näkeväni. Tärkeintä itselleni on, ettei kyseessä ole mikään pakolla tehty rahastusjatko-osa, vaan tekijöillä on oikeasti ollut väkevä uusi tarina kerrottavanaan tuttujen hahmojen kera. Rileyn kasvaminen tarjoaa tekijöille mahdollisuuden laajentaa tunneskaalaa, mutta myös kypsentää menoa. Edeltäjänsä tapaan Inside Out - mielen sopukoissa 2:kin on animaatioelokuva, josta koko perhe voi nauttia vauvasta vaariin. Elokuvan aikana pääsee nauramaan ja jännittämään ja Pixar-elokuville ominaisesti itkut on toki ainakin lähellä. Seikkailu nappaa hyvin mukaansa ja puolitoistatuntinen kesto menee vauhdilla. Aikuiset voivat arvostaa elokuvan vaativia aiheita ja teemoja, ja lapsille leffa voi toimia hyvänä keinona oppia näkemään ympärillään olevaa maailmaa ja muita ihmisiä. Elokuvan päätteeksi katsoja jää myös taas pohtimaan, millaisia tyyppejä oman pään sisällä pyörii ja kuka onkaan johdossa. 

Ensimmäinen Inside Out - mielen sopukoissa yllätti ja häikäisi mielikuvituksellisuudellaan ja älykkyydellään, kuinka monia ihmiseen liittyviä juttuja saatiin visualisoitua ja hyödynnettyä oivaltavasti. Tietty uutuudenviehätys on poissa, mutta jatko-osa onnistuu mallikkaasti rakentamaan vahvan perustuksen päälle. Ajoittain tuntuu, että leffa pelaa turhan paljon samoilla korteilla, niin konseptien kuin juonenkuljetuksen puolesta, mutta onneksi tekijät myös näyttävät, että hihasta löytyy uusiakin ässiä, joilla sekoittaa pakkaa. Elokuvan kantavana teemana toimii oman itsensä löytäminen ja tunteet kisailevatkin siitä, kumpi on Rileylle parempi minä-kuva - vanha tuttu kaikkien kaveri, vai siisteihin porukoihin pääsemiseksi muita mukaileva uusi Riley? Elokuva myös vihjaa, että Inside Out -sarjalla olisi mahdollisuus jatkua vielä usean leffan verran. Kenties lähes täysi-ikäinen Riley menee seuraavaksi collegeen ja rakastuu? Tai sitten aikuinen Riley on itse tulossa vanhemmaksi, mikä pistää hahmon tunteet uudenlaiseen myllerrykseen? Ainakin ykkösleffan Unituotannoista on parhaillaan tekeillä televisiosarja Disney+ -palveluun.

Elokuvan animaatiojälki on tietty huippuluokkaa - eipä juuri muuta Pixarilta voikaan odottaa. Hahmot ovat tutun vekkulit omat itsensä ja uudet hahmot ovat visuaalisestikin veikeät. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten todellisesta maailmasta tai Rileyn mielen sisällä nähtävistä erilaisista ympäristöistä. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on hyvin luotu ja Andrea Datzmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla, joskin hänen työnsä ei saavuta samoja korkeuksia kuin ensimmäisen Inside Outin melodioista vastanneen Michael Giacchinon musisointi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Out 2, 2024, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Mean Girls (2004)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Mark Waters

Pääosissa: Lindsay Lohan, Rachel McAdams, Lacey Chabert, Amanda Seyfried, Lizzy Caplan, Daniel Franzese, Jonathan Bennett, Tim Meadows, Tina Fey, Rajiv Surendra, Amy Poehler, Daniel DeSanto, Diego Klattenhoff, Ana Gasteyer ja Neil Flynn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

Mean Girls on Lindsay Lohanin tähdittämä komediaelokuva. Tina Fey luki Rosalind Wisemanin kirjan Queen Bees and Wannabes (2002) ja ehdotti tuottaja Lorne Michaelsille, että kirja käännettäisiin elokuvan muotoon. Michaels sai Paramount Picturesin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet ja Fey ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta, ottaen useita vapauksia kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Mean Girls sai ensi-iltansa huhtikuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, jota kriitikotkin kehuivat ja joka sai lukuisia Teen Choice Awards -ehdokkuuksia. Vuosien varrella leffasta on muodostunut todellinen ilmiö, josta tehdään meemejä ja jonka repliikkejä monet käyttävät oikeassa elämässä. Olin itse nähnyt Mean Girlsin kerran aiemmin ja pidin leffasta. Nyt kun elokuva on saamassa musikaali-uudelleenfilmatisoinnin, päätin odotellessa katsoa elokuvan uudestaan (tietty Mean Girls -päivänä 3. lokakuuta) ja samalla arvostella sen.

16-vuotias Cady Heron aloittaa ensimmäistä kertaa opinnot oikeassa koulussa, oltuaan kotikoulussa koko lapsuutensa. Koulussa hän tapaa Plastikit, koulun suosituimman teinityttötrion, joka vaikuttaisi ottavan Cadyn porukkaansa, mutta pian naiiville tytölle käy selväksi kolmikon todellinen luonne.

Ansa vanhemmille -komedialla (Parent Trap - 1998) ja Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnilla (Freaky Friday - 2003) vuosituhannen vaihteen lapsinäyttelijöistä tunnetuimmaksi noussut Lindsay Lohan nähdään Caddy, ei kun siis Cady Heronina, kuusitoistavuotiaana tyttönä, joka on varttunut Afrikassa eläintieteilijävanhempiensa (Ana Gasteyer ja Neil Flynn) kanssa, jotka ovat myös toimineet hänen opettajinaan. Kun vanhemmat muuttavat Yhdysvaltoihin uuden työn perässä, Cadyn on aika aloittaa opinnot ensi kertaa ihka aidossa koulussa, missä hän huomaa pian, ettei teinielämä välttämättä ole sen helpompaa kuin elo savannin villipetojen keskellä. 2000-luvun alussa Lohan oli vielä erittäin lupaava näyttelijänalku ja Mean Girlsissä hän tekeekin yhden uransa parhaista rooleista. Hän suoriutuu erinomaisesti sinisilmäisenä Cadyna, mutta vakuuttaa sitäkin enemmän, kun hahmon kehityskaari etenee ja Cady muovautuu ympärillään olevien ihmisten myötä niin, ettei ensiminuuttien kilttiä ja rehtiä tyttöä meinaa enää tunnistaa.

     Ja tämä johtuu niistä "ilkeistä tytöistä", Plastikeista, eli Regina Georgesta, Gretchen Wienersistä ja Karen Smithistä, joita näyttelevät fantastisesti samana vuonna myös The Notebook - Rakkauden sivuja (The Notebook - 2004) tähdittänyt Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Mean Girlsissä debyyttiroolinsa tekevä Amanda Seyfried. Kolmikko on aivan mahtava kaikessa kamaluudessaan. Regina on ilkeiden pissisten perikuva, kun taas Gretchen ja etenkin Karen ovat hulvattomat tämän toinen toistaan tyhmempinä, mutta uskollisina seuraajina. McAdamsin, Chabertin ja Seyfriedin kemiat pelaavat täysillä yhteen ja vaikka heidän hahmonsa ovat inhottavat, trioon tykästyy jollain oudolla tavalla.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lizzy Caplan ja Daniel Franzese Cadyyn aluksi ystävystyvinä Janisina ja Damianina, Jonathan Bennett Cadyn ihastuksenkohteena Aaronina, Rajiv Surendra kiimaisena matematiikkanerona Gnapoorina, Amy Poehler Reginan äitinä, Tim Meadows koulun rehtori Duvallina, Dwayne Hill valmentaja Carrina, sekä elokuvan käsikirjoittaja Tina Fey opettaja Norburyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti - erityisesti Meadows erittäin hauskana rehtorina.

Ei ole mikään ihme, että Mean Girls nousi suureen suosioon niin katsojien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Kyseessä on aivan pirun viihdyttävä ja hauska teinikomedia, johon voivat samaistua niin parhaillaan koulua käyvät nuoret kuin opintonsa jo kauan sitten huipentaneet aikuiset. Samalla leffa on myös todella oivaltava ja terävä kuvaus nuorien vaikeuksista koulussa; millaisia paineita muut ihmiset aiheuttavat, millaista on opetella sosiaalisia kanssakäymisiä ja kuinka kaikki puhuvat lähes kaikista muista ikäviä juttuja näiden selkien takana. Parhaiten tätä kaikkea voikin kuvata sellaisen hahmon silmien kautta, joka ei ole aiemmin käynytkään tavallisessa koulussa ja nyt hänet heitetään keskelle kouluvuosien kaikista kamalinta aikaa, yläastetta. Hormonit hyrräävät ja on varmaa, että konflikteja syntyy kaiken aikaa. Helppoa ei ole kenellekään ja jopa ne, jotka näyttävät pintapuoleisesti muiden oppilaiden palvomilta kuninkaallisilta, käyvät läpi omia vaikeuksiaan.

Sen lisäksi, että elokuvalta löytyy napakkaa sanottavaa erityisesti yläastekulttuurista ja oppilaiden statuksista ja ryhmäytymisistä, leffa on aivan törkeän hauska. Mean Girlsissä saa nauraa ääneen vähän väliä ja etenkin alkupää on hulvatonta menoa. Hahmojen väliset keskustelut ovat todella lystikkäitä, usein kaikessa tyhmyydessään ja useammat elokuvan repliikeistä ovatkin nousseet ikimuistoisiksi lausahduksiksi, joita moni käyttää harva se päivä. Tarina on myös todella vahva ja katsojana jää täysin koukkuun Cadyn kehityskaareen, kun tämä alkaa viettää aikaa Plastikkien kanssa. Tämän kautta filmillä on myös hyvää sanottavaa karmasta ja kuinka omat ikävät teot kostautuvat vielä jossain kohtaa. Elokuvan huipennus on toisaalta imelä, mutta muuten loistavan menon jälkeen sen katsoo sormien läpi. Mean Girls on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista teinikomedioista!

Tina Feyn loistokkaan käsikirjoituksen pohjalta Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnistakin vastannut ohjaaja Mark Waters tekee mahtavaa työtä tunnelman kanssa ja pitäessään pakettia kasassa. Hän saa näyttelijät irrottelemaan riemastuttavasti ja hyvä fiilis siirtyy täydellisesti kotisohvalle. Mean Girls on myös hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Rolfe Kentin säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen, mutta päähän jää kyllä rallattamaan Bobby Helmsin Jingle Bell Rock, jota käytetään yhdessä leffan muistettavimmista kohtauksista.

Yhteenveto: Mean Girls on aivan mahtava teinikomedia - yksi ehdottomasti parhaista omassa lajityypissään. Elokuvan tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja sen terävään kuvaukseen yläasteen hävyttömästä meiningistä on helppo samaistua. Sekaan mahtuu hyviä teemoja muun muassa karmasta. Leffa on myös suorastaan hulvattoman hauska ja sen parissa viihtyy täysillä alusta loppuun. Kun päälle vielä lisätään ikimuistoisia repliikkejä, on Tina Feyn käsikirjoitus todella onnistunut paketti. Vain loppupää äityy turhan imeläksi, mutta se annettakoon anteeksi. Elokuvan hahmot ovat todella hyviä ja näyttelijäkaarti irrottelee ilahduttavasti. Lindsay Lohan on nappivalinta päärooliin ja ilkeitä tyttöjä näyttelevät Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Amanda Seyfried ovat loistovedossa. Mean Girls on teinileffojen kirkasta parhaimmistoa, suoraan sanottuna todella fetch ja suosittelenkin sitä lämpimästi. Nyt jään jännittyneenä odottamaan tammikuussa ilmestyvää, musikaalivetoista uudelleenfilmatisointia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2004, Paramount Pictures, M.G. Films, Broadway Video

Arvostelu: Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007)

SHREK KOLMAS

SHREK THE THIRD

Ohjaus: Chris Miller ja Raman Hui
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Rupert Everett, Justin Timberlake, Julie Andrews, Eric Idle, Conrad Vernon, Cody Cameron, Christopher Knights, Larry King, Amy Poehler, Maya Rudolph, Amy Sedaris, Aron Warner, Cheri Oteri, Ian McShane, Seth Rogen, John Krasinski ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva elokuva Shrek (2001) oli valtava hitti, mikä vieläpä voitti ensimmäisenä leffana ikinä parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi menestys - jopa ilmestymisvuotensa eniten rahaa tahkonnut elokuva! Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä vielä kolme elokuvaa jättihahmosta. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Andrew Adamson ei ehtinyt tekemään kolmatta osaa, sillä hän oli työstämässä Narnian tarinat: Velhoa ja leijonaa (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005), joten hänet korvattiin Chris Millerillä, joka oli toiminut visuaalisella puolella edellisissä leffoissa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2006, mutta koska tekijät halusivat maksimoida tuotot, Shrek kolmas päätettiinkin julkaista keväällä 2007, jotta sen voisi julkaista DVD:lle joulusesongin aikaan. Tämäkin leffa oli megahitti lippuluukuilla (ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein elokuva), muttei saanut läheskään yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin sarjan aiemmat osat. Itse näin Shrek kolmannen elokuvateattereissa isäni kanssa ja muistan sen erittäin hyvin, sillä kyseessä saattoi olla huonoin leffateatterikokemukseni ikinä. Meidän edessämme istui kaksi lasta, jotka leikkivät koko elokuvan ajan Transformers-leluilla, eikä heillä ollut huoltajaa mukana. Lisäksi silloin Finnkinolle tulivat uudet irtokarkkimukit, minkälaisen innoissani tietty täytin... vain vahingossa pudottaakseni sen lattialle jo elokuvan alkupäässä. Kokemusta pilasi entisestään se, että pitkän odotuksen jälkeen Shrek kolmas oli osoittautunut pettymykseksi. Olen siitä huolimatta vuosien varrella katsonut leffan parikin kertaa uudestaan. Kun katsoin ja arvostelin ensimmäisen Shrekin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa ja arvioida loputkin elokuvat sarjasta. Noin kuukausi Shrek 2:n jälkeen katsoin Shrek kolmannen.

Kaukaisen maan kuningas Harold kuolee ja valta siirtyy prinsessa Fionalle ja Shrekille. Shrek ei kuitenkaan ole valmis ryhtymään kuninkaaksi, vaan haluaa päästä takaisin suolleen. Kun hän saa tietää Fionan kaukaisesta serkusta Arthurista, hän, Aasi ja Saapasjalkakissa lähtevät etsimään tätä Kaukaisen maan uudeksi kuninkaaksi.

Shrek (äänenä Mike Myers) on yhä aika pitkälti sama äksyilijä kuin aiemmin, mutta hänestä löytyy myös pehmoakin puolta, sekä epävarmuutta moneen asiaan liittyen. Hahmo joutuu jatkuvasti menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle erilaisten seikkailujen, hahmojen ja arvojen vuoksi, kun hän vain haluaisi olla rauhassa omalla suollaan prinsessa Fionan (Cameron Diaz) kanssa. Prinsessa Fiona ei taaskaan lähde seikkailuun mukaan, mutta hän pääsee silti osoittamaan, ettei ole mikään pelastavaa prinssiä kaipaava hento neito ja pääseekin johtamaan Kaukaisen maan prinsessoja.
     Fanisuosikit Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) lähtevät tietty Shrekin matkaan ja tarjoavat jälleen hauskoja hetkiä. Aasi onnistuu vieläkin olemaan ärsyttämättä ja Saapasjalkakissa pysyy suosikkinani, sekoittaessaan hurjaa taistelijaa ja suloista kattia.
     Monet muutkin vanhat tutut palaavat toistamiseen. Fionan isä, sammakkokuningas Harold (John Cleese) ehtii olla mukana yhden kohtauksen verran, kun taas kuningatar Lillian (Julie Andrews) pääsee ylpeänä seuraamaan tyttärensä toimia uuden vaaran uhatessa Kaukaista maata. Äitinsä kuolemasta suuttunut ja kostoa himoitseva prinssi Uljas (Rupert Everett) on nimittäin kerännyt satuhahmoista, kuten kapteeni Koukusta (Ian McShane), kirotuista puista, kykloopeista ja noidista oman armeijansa, jonka avulla hän aikoo anastaa vallan. Prinssi Uljas toimi kaikessa ylimielisyydessään toissijaisena pahiksena Shrek 2:ssa, mutta pääpahikseksi hän ei oikein istu. Häijyyden, julmuuden tai uhkaavuuden sijaan prinssi Uljas on lähinnä ärsyttävä vastus sankareille.

Uusina hahmoina taas esitellään mm. Fionan serkku Arthur (Justin Timberlake), joka ei ole ihan sitä, mitä Shrek odottaa ja toivoo, sekä Arthurin tarinaan tietysti kuuluva velho Merlin (Eric Idle). Ideana Arthurin ja Merlinin tuominen mukaan Shrekin tarinaan kuulostaa erinomaiselta, mutta toteutus jää latteaksi. Merlin on lähinnä myötähäpeällinen hörhö, kun taas Arthur on todella mitäänsanomaton. Hahmolle kirjoitettu kasvutarina nössöstä sankariksi on vaisu.

Vaisuksi ja latteaksi voi kutsua myös itse elokuvaa. Shrek kolmas alkaa vielä oikein mainiosti, jos kuningas Haroldin hautajaisten aikana soivaa, todella oudosti valittua Live and Let Die -kappaletta ei lasketa mukaan. Live and Let Die on mahtava biisi ja yksi suosikeistani James Bond -tunnuslaulujen joukosta, mutta surulliseksi tarkoitetussa hautajaiskohtauksessa se vain rikkoo tunnelman. Muuten elokuvan alku toimii hyvin. On hauska seurata, kuinka Shrek ja Fiona yrittävät totutella kuninkaalliseen elämään, ennen kuin Shrek päättää etsiä Arthurin ottamaan kruunun. Etenkin Shrekin yritys lyödä joku ritariksi naurattaa kaikessa kieroudessaan. Mutta kun uusi seikkailu alkaa, lähtee elokuva pikkuhiljaa alamäkeen. Arthurin koulu jaksaa vielä huvittaa keskiaikaistetuilla versioilla nykyteinien elämästä, mutta sen jälkeen elokuva tarjoaa enää vain pari hassua juttua. Kun katsoja ei välitä Arthurista, on vaikea välittää siitäkään, että hänet pitäisi saada uudeksi kuninkaaksi.

Yksi Shrekin ja Shrek 2:n vahvuuksista oli huikea tapa tasapainotella huumoria jokaiseen makuun. Leffoista pystyi nauttimaan minkä ikäinen tahansa. Shrek kolmas tuntuu jopa tavoittelevan komediapuolellaan enemmän aikuiskatsojia. Tämä tietty riemastuttaa aikuisia... tiettyyn pisteeseen asti. Lapsille kokemus saattaa olla jopa erittäin tylsä, kun suuri osa vitseistä menee täysin ohi. Vitsien vähentyessä ja tarinan osoittautuessa yhdentekeväksi, elokuvan toista puoliskoa lähinnä vain tuijottaa, ilman että se herättää sen kummempia tunteita. Tuttujen hahmojen vuoksi katsojasta löytyy sentään jonkinlaista mielenkiintoa siihen, miten hommassa lopulta käy. Loppuhuipennus ei silti säväytä ja kun elokuva päättyy, unohtaa nähdyn hyvinkin nopeasti. Alkunsa puolesta Shrek kolmas onnistuu lopulta olemaan edes keskinkertainen, mutta kahteen ensimmäiseen, aivan mahtavaan teokseen verrattuna tämä on suuri pettymys.

Chris Millerin ensikertalaisuus ohjaajana on harmillisen selvää elokuvaa katsoessa. Hän ei saa leffaan samaa sydäntä ja sielua, mitkä vallitsivat edellisissä osissa, eikä tuo muutenkaan sen kummempia tunteita. Ongelmia tuottaa myös hänen, Jeffrey Pricen, Peter S. Seamanin ja Aron Warnerin työstämä käsikirjoitus, mikä keskittyy liikaakin aikuiskatsojien miellyttämiseen ja unohtaa olevansa koko perheen fantasiaseikkailu. Lisäksi he ovat tunkeneet mukaan hieman turhan paljon juonikuvioita, eivätkä osaa käsitellä niitä niiden arvoisella tavalla. Etenkin Shrekiin ja Fionaan liittyvä merkittävä juonikuvio jää hieman kömpelöksi. Sentään Shrek kolmas on upeasti animoitu. Visuaalisesti leffaa on erittäin miellyttävää katsoa ja se on täynnä hienoja yksityiskohtia. Äänimaailmakin on vaikuttavasti luotu ja sarjan säveltäjä Harry Gregson-Williams tekee kolmatta kertaa hyvää työtä musiikkien kanssa. Hän on jopa tuonut mukaan veikeän version ensimmäisen leffan internetmeemiksi nousseesta Smash Mouthin All Star -kappaleesta.

Yhteenveto: Shrek kolmas on harmillisen keskinkertainen animaatioseikkailu kahden edellisen, aivan mahtavan filmin jälkeen. Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta menettää tehonsa nopeasti, kun itse seikkailu alkaa. Hahmojen etsimä Arthur on harmillisen tylsä tyyppi, jolloin häneen liittyvä kertomus ei jaksa innostaa. Pääpahikseksi nostettu prinssi Uljas ei toimi näin isossa roolissa, eikä tarjoa toivottua uhkaa sankareille. Tutut hahmot Shrekistä prinsessa Fionaan ja Aasista Saapasjalkakissaan toimivat yhä vallan mainiosti ja he ovatkin isoin syy, miksi filmi ei täysin lässähdä. Lisäksi leffasta löytyy joitain hauskoja hetkiä, mutta huomattavasti pienemmässä määrin kuin edellisistä. Tekijät eivät myöskään osaa huumorin kanssa tasapainotella niin, että hauskuutta olisi oikeasti kaikenikäisille. Animaatiojälki on kuitenkin laadukasta ja visuaalisesti elokuvaa on miellyttävä katsoa. Muuten Shrek kolmas on valitettava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek the Third, 2007, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: The House / Pimeä kasino (2017)

THE HOUSE (2017)

PIMEÄ KASINO

Ohjaus: Andrew Jay Cohen
Pääosissa: Will Ferrell, Amy Poehler, Jason Mantzoukas, Ryan Simpkins, Nick Kroll, Rob Huebel, Allison Tolman, Michaela Watkins ja Jeremy Renner
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Heti alkuun pitää sanoa, että The Housen suomenkielinen nimi Pimeä kasino on kaikin puolin parempi nimi, joten aion poikkeuksellisesti käyttää sitä läpi arvostelun. Elokuvan teko alkoi alkuvuodesta 2015, kun New Line Cinema osti oikeudet sen käsikirjoitukseen. Kuvaukset alkoivat saman vuoden lopulla ja nyt se ilmestyy teattereihin. Itse kuulin Pimeästä kasinosta ensimmäisen kerran, kun selasin, mitä leffoja olisi ilmestymässä ja se tuli listalla vastaan. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta ja ennen Wonder Womania (2017) teatterissa pyörinyt trailer näytti hauskalta, joten ajattelin, että kyseessä voisi olla toimiva kesäkomedia. Positiivisin mielin menin katsomaan elokuvaa. Kovin positiivisin mielin en näytöksestä poistunut...

Scott ja Kate Johansenin tytär on aloittamassa collegen, mutta vanhemmat tajuavat, ettei heillä ole varaa kustantaa opiskeluja. Ystävänsä Frankin kanssa pariskunta perustaa laittoman kasinon, tienatakseen tarvittavat rahat.

Will Ferrell näyttelee Scott Johansenia, hölmöä isää, joka ei ole yhtään hyvä matematiikassa. Amy Poehler taas esittää Kate Johansenia, hömelöä äitiä, joka on aikoinaan ollut kova bilettäjä. Pariskuntana he ovat siis molemmat jokseenkin urpoja ja vanhempina taas niitä todella perinteisiä, jotka saavat lapsensa jatkuvasti nolostumaan oudoilla jutuillaan. Kumpikaan heistä ei ole mikään laittomuuksien harrastaja, joten kasinon perustamisen ei uskoisi tulevan heiltä luonnostaan. Kuitenkin yllättävän helposti molemmat alkavat elämään leveästi ja heille alkaa kehkeytyä addiktio kasinoa kohtaan. Valitettavasti kumpikaan näyttelijöistä ei ole kovin hyvä roolissaan. Ferrell pääsee esittämään kaikki tutut tyylinsä yhteen hahmoon tungettuna. Välillä hän on nössö, joka kauhistelee kaikkea ja välillä hän on muka-cool mies, jollaisena hän ei vakuuta. Poehler taas tuntuu vain roikkuvan mukana. Hänelle on saatu hetkiä, joissa hän nousee selkeästi esille, mutta pääasiassa vitsit syntyvät Ferrellin kautta. Kaksikon välillä ei ole lähes ollenkaan kemiaa, jolloin heidän yhteiset hetkensä ovat väärällä tavalla vaivaannuttavaa katseltavaa.
     Pariskunnan teinitytär Alex Johansenilla (Ryan Simpkins) ei oikein ole tekemistä leffassa. Muutamassa kohtauksessa hän on eniten esille, mutta elokuvassa on pitkiä pätkiä, joissa häntä ei nähdä lainkaan. Alex tosiaan nolostuu vanhempiensa toiminnasta usein, mutta siihen hänen hahmonsa oikeastaan jääkin. Hän on kiltti tyttö, joka kuitenkin hieman haluaisi kokeilla erilaisia juttuja, mutta tätä ei erityisemmin tuoda esille, jolloin Alex jää usein täysin taka-alalle. Simpkins vaikuttaa ihan hyvältä roolissaan, joten on harmi, ettei rooli tarjoa hänelle kovin paljoa.
     Alexia enemmän esille pääsee pariskunnan ystävä Frank, jota esittää Jason Mantzoukas. Frankille on luotu kunnolla persoonaa, kun hän yrittää epätoivoisesti saada vaimoansa takaisin, joka haluaa avioeron Frankin erilaisten riippuvuuksien takia. Frank on yllättävän toimiva ja huvittava hahmo, joten on mukavaa, että hän esiintyy todella paljon elokuvassa. Paikoitellen Mantzoukas vetää homman yli, mutta pääasiassa hän suoriutuu osastaan ihan hyvin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat valtuutettu Bob (Nick Kroll), joka vaikeuttaa Scottin ja Katen elämää, tämän avustaja Dawn (Allison Tolman), kaupungin ainoalta poliisilta vaikuttava Chandler (Rob Huebel) ja Frankin ex-vaimo Raina (Michaela Watkins). Elokuvassa nähdään myös Jeremy Renner pienessä roolissa, johon hän ei sovi yhtään. Päänäyttelijöiden tapaan myös Kroll vetää pahasti yli useassa kohdassa, etenkin loppupäässä elokuvaa.

Pimeä kasino on niitä komedioita, joissa on se ikävä ongelma, että ne eivät ole hauskoja. Nauruthan ovat niitä, joita tällaisesta haluaa kokea - tarina tulee kivana kakkosena - joten on suuri harmi, että teos ei oikein naurata. Tällä kertaa tosin elokuvan tarina on mielenkiintoinen ja onneksi kasinon pyörittämisidea lähtee nopeasti käyntiin heikon aloituksen jälkeen. Lopputulos ei kuitenkaan ole toimiva. Kiinnostava idea tarinasta alkaa nopeasti kärsimään kehnosta kerronnasta ja rytmityksestä, kun tapahtumat hyppivät kiireellä päivästä toiseen ja yhtäkkiä saa kuulla, että nyt onkin jo kulunut kuukausi. Useassa kohtaa jää hämilleen, että miten tässä nyt yllättäen tapahtuikin jo näin, kun äsken oltiin vasta tuossa tilanteessa? Elokuva on myös monessa kohtaa hyvin epälooginen. Suurin kysymys on tietenkin se, että jos Scottin ja Katen täytyy saada tyttärelleen 50 tuhatta dollaria, miksi ihmeessä heidän täytyy saada heti kerättyä viisinkertainen määrä rahaa?! Ai niin, koska leffa loppuisi muuten jo puolen tunnin kohdalla. Kyllä, siinä kohtaa tarvittavat rahat olisivat jo kasassa, mutta tietenkin sitä pitää tienata vain lisää ja lisää. Koko collegen rahoitusoperaatio tuntuu jäävän täysin unholaan, kun kasinoon pitää saada lisää erilaisia pelipöytiä, sekä muuta viihdykettä, kuten stand up -koomikkoja, tarjoilijoita, hierojia ja strippareita. Ymmärtäähän sen, että peliriippuvuus voi syntyä, mutta tuo menee vain surkean vanhemmuuden piikkiin.

Tämän lisäksi pituutta on haluttu vääntämällä vääntää lisää ja mukaan on tuotu täysin tarpeettomia kohtauksia. Erään ihan huvittavan (ja yllättävän verisen) kohtauksen jälkeen alkaa montaasi, joka tuntuu niin väkisin mukaan kirjoitetulta, että koko homman voisi skipata kokonaan. Onneksi taustalle on sentään saatu ihan kiva sivujuoni koskien erästä hämärää heppua, mutta sekin kuvio menee pilalle, kun loppuhuipennus ratkeaa lähes noin vain. Lopetus on todella hätäisesti kasattu ja siinä todella ratkotaan kaikki todella nopeasti, jolloin yhtäkkiä filmi onkin jo ohi. Eipä siinä, hyvä että päättyi, mutta kun mukana oli turhia hetkiä tuomassa lisäpituutta, niin miksei niitä tarpeellisia kohtia voitu käydä omalla painollaan läpi? Pimeä kasino on aika juosten kustu kokonaisuus, mikä jää oikeasti harmittamaan, sillä tarinalla olisi potentiaalia viihdyttävään teokseen. Leffa ei edes viihdytä hölmöilyllään tarpeeksi, eikä siitä montaa hyvää vitsiä löydy. Hauskimmat hetket tulevat itse asiassa mokaotoksien aikana, jotka pyörivät lopputekstien vierellä. Tämä kertoo aikas paljon teoksesta. Ja minä jo ajattelin, että Rough Night (2017) oli kökkö komedia... Onneksi tarina ei tunnu millään lailla sellaiselta, että siitä saisi jatko-osan.

Elokuvan on ohjannut Andrew Jay Cohen, jolle tämä on ensimmäinen koko illan leffa, jonka hän ohjaa. Ja sen myös näkee. Cohen on aiemmin tehnyt lähinnä käsikirjoituksia - jopa ihan hauskoja, kuten Neighbors (Bad Neighbours - 2014) ja Neighbors 2: Sorority Rising (Bad Neighbours 2 - 2016) - ja niin hän on kirjoittanut myös tämän, yhdessä Brendan O'Brienin kanssa. Kaksikon toimiva tarinaidea on mennyt ihan hukkaan huonossa tekstissä, eikä Cohenia olisi pitänyt laittaa ohjaajaksi. Onneksi Pimeä kasino on sentään kuvattu hyvin. Kuvat ovat selkeitä, tarkkoja ja tasaisia. Leikkauksessa on taas menty vähän minne sattuu ja se on käsikirjoituksen ohella toinen syy kehnoon rytmitykseen. Visuaalisuudesta on pakko sanoa, että on ihanaa, että leffassa käytettiin kunnon veripanoksia, eikä digiverta, mitä useissa teoksissa nykyään näkee.

Yhteenveto: Pimeä kasino on kehno komedia, joka tarjoaa hauskimmat hetkensä mokaotoksien aikana. Leffassa on kiinnostava juoni, mutta se menee pilalle huonon tarinankerronnan takia, mistä voi syyttää käsikirjoittaja/ohjaaja Andrew Jay Cohenia. Muutamia hassuja hetkiä on tiedossa ja välillä jotkut jutut ovat niin huonoja, ettei voi muuta kuin vähän nauraa, mutta siihen se jää. Näyttelijät eivät ole kovin hyviä ja vanhemmat ovat hahmoina jotenkin liian nähtyjä. Tarina on täynnä epäloogisuuksia ja sen vaikeudet ratkeavat ihan liian helposti. Minun on aika vaikea sanoa, kumpi on huonompi: Pimeä kasino vai Rough Night? Tämä tuntui pahemmalta, sillä odotin tältä jotain, eikä se tarjonnut minulle oikein mitään hyvää. En suosittele lähtemään elokuviin tämän takia. Jos Pimeä kasino kiinnostaa, niin odottakaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä, että se on jonain päivänä katsottavissa jossain striimipalvelussa. Viaplayhin tällaiset tulevat yleensä ensin ja ensimmäinen kuukausihan on aina ilmainen.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The House, 2017, Gary Sanchez Productions, Good Universe, New Line Cinema, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA

INSIDE OUT

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Lewis Black, Bill Hader, Mindy Kaling, Richard Kind, Kaitlyn Dias, Diane Lane, Kyle McLachlan, John Ratzenberger ja Frank Oz
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar on oikeastaan jo pienestä pitäen innostanut minua enemmän kuin Walt Disneyn elokuvat. Pixarilla tarinankerronta on sitä tasoa, että niistä voi todella nauttia kuka tahansa. Ainakin suurimmasta osasta heidän elokuvistaan. Esimerkiksi Autot (Cars - 2006) ja Autot 2 (Cars 2 - 2011) ovat saaneet vuosien varrella tarpeetonta vihaa niskaansa. Huikean Toy Story 3:n (2010) jälkeen Pixar tuntui alkavan menettää otettaan ja vaikka seuraavat elokuvat olivat hyviä, ne eivät olleet ihan odotettua tasoa. Inside Outin menin katsomaan hieman varautuneena. Nyt näin sen kolmatta kertaa.

Inside Out - mielen sopukoissa kertoo nuoren tytön, Riley Andersenin, mielessä olevista tunteista: Ilo, Suru, Kiukku, Inho ja Pelko. Kun Ilo ja Suru eksyvät vahingossa päämajasta Rileyn pitkäkestoiseen muistiin, Rileyn tunteiksi jäävät enää kolme muuta, jotka alkavat olla haitaksi Rileyn mielelle. Ilon ja Surun täytyy päästä takaisin päämajaan, ennen kuin Rileyn tunteet ovat lopullisesti järkkyneet.

Amy Poehlerin esittämä Ilo saattaa ärsyttää aluksi, sillä hän on kaiken aikaa niin riemastuttavan positiivinen kaikesta. Ilon hahmon muuttuminen elokuvan aikana on todella tarkkaan mietitty ja hänestä välittää monella tapaa elokuvan aikana.
     Phyllis Smithin esittämä Suru on nimestään huolimatta ehkä hauskin hahmo koko elokuvassa. Kaiken aikaa negatiivisesti maailman näkevän hahmon pystyy helposti yhdistämään itseensä, jos on yleisesti kovin pessimistinen persoona. Ilon tavoin Surukin kokee muutoksen elokuvan aikana, tajuamatta sitä tosin täysin itse.
     Rileyn lapsuuden mielikuvitusystävä Bing Bongia esittää Richard King. Bing Bong on monen eri eläimen yhdistelmä, jolla on oma rallatuksensa, joka jää varmasti soimaan päähän elokuvan jälkeen. Varoitus: Bing Bong saattaa käydä pahasti tunteisiin.
     Muita tunteita ovat tosiaan Kiukku (Lewis Black), Pelko (Bill Hader) ja Inho (Mindy Kaling). Nämä tunteet ovat aika yksiulotteisia hahmoja, mutta siksi juuri oikein toimivia ja jokainen on omalla tavallaan hauska.
     Rileyta ääninäyttelee Kaitlyn Dias. Elokuvan aikana alkaa pelätä Rileyn puolesta, kun ilon tunne puuttuu häneltä jopa liiankin kauan. Pixar on ottanut ison, mutta toimivan riskin siinä, miten hahmon käytös ja valinnat esiintyvät.
     Rileyn vanhemmat ovat varmasti monille vanhemmille samaistuttavat roolit. Kun teini-ikä iskee ja lapsen mielestä onkin yhtäkkiä noloa hassutella tai tehdä yhtään mitään vanhempiensa kanssa, saattaa yht'äkkisyys olla kova paikka äidille ja isälle. Vanhempien välittäminen ja huoli lapsestaan on hyvin saatu esitettyä katsojille.
     Muita tuttuja ääniä, joita elokuvassa kuullaan, on mm. Star Warseista (1977-) Yodana tuttu Frank Oz, joka esittää alitajunnan vartijaa. Jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberg esittää tässä Fritziä, yhtä Rileyn pään sisällä olevista työntekijöistä.

Tarina alkaa Rileyn syntymisellä, jossa esitellään Ilo ja Suru. Kohtauksien aikana, joissa Riley kasvaa, esitellään muut kolme tunnetta. Hahmojen esittelyn jälkeen tarina lähtee kunnolla käyntiin, eikä aikaakaan, kun itse seikkailu jo alkaa. Minua ärsyttää, että mainoksissa piti kertoa, mikä elokuvan juoni on, sillä olisin mieluusti nähnyt elokuvan tietäen vain idean, mutten itse tarinaa. Elokuvan alku on todella valoisa ja musiikilla on luotu pirteää tunnelmaa, mutta mitä pidemmälle tarina menee, sitä synkemmäksi elokuva muuttuu. Lastenelokuvaksi Inside Out uskaltaa hyvin ottaa vakavamman suunnan ja se on luultavamminkin enemmän aikuisten mieleen oleva elokuva, kuin puhtaasti lapsille suunnattua seikkailua - jota se tietenkin myös sisältää.

Vaikka elokuva käsittelee tunteita fyysisinä hahmoina, niin hahmot eivät kuitenkaan ole täysin yksiulotteisia. Ilo saa huomata, että surusta voi olla apua, kun taas joskus ilo voi olla myös surua. Pelko tuntuu muuten omaavan vain yhden tunteen, mutta hänen ollessa vartiovuorossa Rileyn nukkuessa, hän onneksi näyttää omaavansa muitakin tunteita. Kiukku osaa järkeillä, mutta Inho jää valitettavasti aika yksinkertaiseksi hahmoksi. Kuitenkin pelkästään Ilon ja Surun kohtaukset osoittavat sen, etteivät tunteet ole yksiselitteisiä. Pixar on aiemminkin käsitellyt erikoisten asioiden tunteita, kuten lelujen ja autojen, mutta nyt he ovat menneet niin pitkälle, että myös tunteilla on tunteita. Elokuvan teema on todella vahva ja tunteet välittyvät täydellisesti katsojalle.

Elokuvan maailma on mielen sisällä olevia asioita lukuunottamatta todella realistinen. Todellisessa maailmassa tunteita näytetään hahmojen ilmeiden lisäksi myös säätiloina ja värimaailmassa. Mielen sisällä oleva maailma taas on todella nerokkaasti mietitty. Kuulina esitetyt muistot ovat todella hyvä keksintö ja mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä paremmin mukaan tulee asioita, kuten mielen abstraktio, mielikuvitus ja alitajunta. Ne ovat meille jokapäiväisiä asioita, joihin ei erityisemmin kiinnitä huomiota, mutta tässä kaikesta on nokkelasti tehty konkreettista. Lapsilta voivat monet viittaukset mennä ohi, mutta vanhemman katsojan sisimpään tämä iskee takuulla. Lapsi ei näe vielä sitä, miten Rileyn elämä kerrotaan, mutta vanhemmat voivat nähdä Rileyssa oman lapsensa ja elokuvan todellisen maailman ongelmat omina ongelminaan. Inside Outin hassut hahmot vain hämäävät, sillä elokuvan päätyttyä tajuaa nähneensä yhden syvällisimmistä elokuvista, mitä on koskaan tehty.

Aina unelmapoikaystävistä unituotantostudioille ja siitä vielä alitajunnan kautta déjà vu'hun, Inside Out - mielen sopukoissa on todella sisältörikas ja se jaksaa hämmästyttää neroudellaan yhä kolmannellakin katsomiskerralla. Syvällisten juttujen lisäksi elokuva on tietysti myös hauska. Vitsien lisäksi myös juuri nokkelat jutut on tuotu mukaan hauskoina asioina. Esimerkiksi mielipiteiden ja faktojen sekoittuminen on koominen kohta, mutta kun tajuaa, mitä sillä oikeasti haetaan, niin elokuva muuttuu vielä yllättävämmäksi. Todella perinteisiä keinoja on myös mukana, mutta niitä ei esitetä, kuin ne olisivat uusia kikkoja, vaan ovat sopivasti mukana tarinan virrassa.

Elokuvan animointi on aivan täydellistä. Jälleen kerran Pixarin elokuvassa taustat näyttävät välillä niin aidoilta, että ilman hahmoja, ne voisivat olla valokuvia. Tietenkin tiettyä Disney-henkeä on mukana tapahtumapaikoissa. Elokuvan on ohjannut Pete Docter, joka on ohjannut aiemmin Pixar-elokuvat Monsterit Oy (Monsters, Inc - 2001) ja Up - kohti korkeuksia (Up - 2009). Docterilla on siis yli kymmenen vuotta kokemusta Pixarista. Docter keksi idean tunteisiin perustuvasta tarinasta vuoden 2009 lopulla. Inside Outista huomaa, että sitä on hiottu pitkään, jotta lopputulos olisi aivan huikea. Musiikista vastaa Michael Giacchino, joka on tehnyt erinomaista työtä elokuvan sävellyksestä. Läpi elokuvan soiva tunnari on hieno ja toinen oma suosikkini elokuvan soundtrackilta on kappale We Can Still Stop Her.

Pixar on todella tunnettu siitä, että heidän elokuvansa ovat aivan täynnä pieniä viittauksia muihin elokuviinsa ja välillä myös moniin muihinkin elokuviin. Näitä viittauksia kutsutaan nimellä "easter eggs". Inside Outissa on myös paljon löydettävää, joten kun tarinan on saanut selville ensimmäisellä katsomiskerralla, niin toisella näkemisellä voi silmät tarkkoina löytää näitä viittauksia. Rileyn muistoissa on nähtävissä sumeita kuvia mm. Toy Story 3:sta tutusta Sunnyside-päiväkodista ja Pixarin tavaramerkistä, Pizza Planet -autosta, joka näkyy useaankin otteeseen elokuvan aikana. Rileyn leikkiessä laavan yli hyppelyä, pöydältä voi huomata ruokalehden, jonka kannessa on Rottatouillesta (Ratatouille - 2007) tuttu Colette. "Birds"-lyhytelokuvan linnut voi nähdä alkutekstien aikana ja yhdellä Rileyn luokkalaisella on samanlainen paita, kuin Toy Storyn (1995) Sid-hahmolla - värit ovat vain toisinpäin. Pixarin kolme muuta tavaramerkkiä, eli kiinalaisen ravintolan ruokalaatikko, Luxo-pallo ja koodi A113 ovat myös nähtävissä elokuvan aikana - yksi näkyy ruokailukohtauksessa, toinen Bing Bongin muistossa ja kolmas lopussa. Unituotannon työläisiä voi nähdä pukeutuneina tutuiksi hahmoiksi Disneyn ja Pixarin elokuvista, kuten Robin Hoodiksi, Mikki Hiireksi ja Zurgiksi. Yhdellä muistokäytävällä voi nähdä useita kohtia Up-elokuvasta, joka herättää kysymyksen: ovatko ne vain piiloviittauksia, vai tunteeko Riley elokuvan hahmot Carlin ja Ellien? Monia muitakin on löydettävissä, mutta tuossa ne, mitkä itse löysin. Omasta mielestäni "easter eggit" elokuvissa ovat todella hyvä keksintö ja luovat omanlaista lisäsisältöä mukaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kahden levyn Blu-ray -julkaisussa ensimmäisellä levyllä on lisämateriaalina kaksi lyhytelokuvaa; Lava - joka näytettiin elokuvateattereissa ennen Inside Outia - ja Riley's First Date?, sekä pätkät Paths to Pixar: The Women of Inside Out ja Mixed Emotions. Toisella levyllä on lähes tunnin kestävä Behind the Scenes, joka sisältää pätkät Story of the Story, Mapping the Mind, Our Dads, the Filmmakers, Into the Unknown: The Sound of Inside Out, The Misunderstood Art of Animation Film Editing ja Mind Candy. Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja trailereita.

Yhteenveto: Inside Out - mielen sopukoissa on Pixarin parhaimmistoa, kuten myös yksi parhaista elokuvista ikinä! Ensimmäisellä kerralla, kun näin elokuvan, annoin sille kasin. Toisella katsomiskerralla ysin ja nyt se pääsi vielä korkeammalle. Mutta eikö se ole niin, että kolmas kerta toden sanoo? Vanhemmille huomio, että vaikka kyseessä on animaatio, niin se ei ole täysin lastenelokuva, vaan enemmänkin aikuisia koskettava, suuria tunteita käsittelevä "oikea" elokuva. Seikkailua ja hauskuutta tietysti löytyy lapsille, mutta sisältö aukeaa parhaiten varttuneemmilla katsojilla. Inside Out - mielen sopukoissa on koskettava, hauska, surullinen, jännittävä ja kaiken kaikkiaan upea elokuva. Suosittelen sitä ihan kaikille ja jos vähänkin kiinnostaa, niin tämä pitää nähdä. Minä en ikinä itke elokuvien aikana, mutta pakko myöntää, että parissa kohdassa elokuva kosketti minua todella sisimmästä. Toivottavasti Pixarin tulevat elokuvat pääsisivät uudelleenkin tämän tasolle. Elokuvasta näkee, että tekijät ovat antaneet koko sydämensä taiteelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Inside Out, 2015, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures