Arvostelu: Halloween: Resurrection (2002)

HALLOWEEN: RESURRECTION

Ohjaus: Rick Rosenthal

Pääosissa: Bianca Kajlich, Busta Rhymes, Katee Sackhoff, Ryan Merriman, Daisy McCrackin, Sean Patrick Thomas, Luke Kirby, Thomas Ian Nicholas, Tyra Banks, Brad Loree ja Jamie Lee Curtis

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 18

John Carpenterin ohjaama kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma kassamagneetti, josta on vuosien varrella muodostunut klassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982), Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988), Halloween 5 (Halloween: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat yhä vain heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojiltakin, joten elokuvasarjassa päätettiin ottaa takapakkia. Vuonna 1998 julkaistu Halloween H20 oli jatko-osa kahdelle ensimmäiselle elokuvalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Elokuva sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, mutta taloudellisesti se oli sarjan menestynein osa, joten jatkoa päätettiin tehdä vielä lisää - siitäkin huolimatta, että päätähti Jamie Lee Curtis halusi Halloween H20:n jäävän sarjan päätösosaksi. Aluksi Daniel Farrands kirjoitti käsikirjoituksen "Halloween 8: Lord of the Dead", jossa Curtisin hahmo olisi ollut murhaaja Michael Myersin sijaan, mutta idea ei toteutunut. Larry Brand kirjoitti uuden, "Halloween: MichaelMyers.com" -nimellä kulkeneen tekstin, josta tuottajat innostuivat, joskin vaatien nimen vaihtamista. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2001 työnimellä "Halloween: Homecoming" ja lopulta Halloween: Resurrection sai ensi-iltansa heinäkuussa 2002. Elokuva ei ollut kuitenkaan toivottu hitti, jääden lipputuloissa vain puoleen siitä, mitä Halloween H20 oli tuottanut. Sen lisäksi niin kriitikot kuin sarjan fanit antoivat lähes täydessä yhteisymmärryksessä murskavastaanoton leffalle. Jopa alkuperäisen elokuvan ohjannut Carpenter on julkisesti haukkunut leffan. Itse tutustuin Halloween-elokuviin Rob Zombien vuonna 2007 ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin myötä ja vasta vuonna 2017 katsoin alkuperäisen elokuvan. Pidin siitä valtavasti ja arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin ottaa perinteeksi arvostella joka vuonna yhden Halloween-elokuvista ja nyt olen päässyt sarjan kahdeksanteen osaan, Halloween: Resurrectioniin.

Kuusi collegeopiskelijaa osallistuvat uudenlaiseen internetohjelmaan, jossa heidän täytyy yöpyä Myersien hylätyssä talossa ja selvittää, mikä teki perheen pojasta Michaelista murhaajan. Pian opiskelijat kuitenkin huomaavat, että kuolleeksi luultu Michael Myers majailee talon uumenissa edelleen.

Vaikka Halloween: Resurrectionia mainostettiin Jamie Lee Curtisin ja hänen hahmonsa Laurie Stroden kautta, Curtisillä on lopulta vain muutama minuutti ruutuaikaa leffan alussa. Hänen sijaan leffa keskittyy uusiin hahmoihin, collegeopiskelijoihin Saraan (Bianca Kajlich), Jeniin (Katee Sackhoff), Jimiin (Luke Kirby), Donnaan (Daisy McCrackin), Rudyyn (Sean Patrick Thomas) ja Billiin (Thomas Ian Nicholas), jotka houkutellaan uudenlaiseen, internetissä esitettävään reality-ohjelmaan, "Vaaraviihteeseen", jossa heidän on tarkoitus yöpyä ränsistyneessä ja pahamaineisessa Myersin perheen talossa. Lukuun ottamatta tylsän geneeristä päähenkilöä Saraa, muut hahmokuusikosta ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä ja himokkaampia nulikoita, joiden hormonit hyrräävät siihen tahtiin, etteivät he malta pitää näppejään erossa toisistaan, huolimatta kameroista tai toisen osapuolen kielloista.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Busta Rhymes ja Tyra Banks Vaaraviihdettä pyörittävinä Freddienä ja Norana, Ryan Merriman ohjelmaa seuraavana Mylesinä, sekä Brad Loree ikonisena sarjamurhaaja Michael Myersina, jonka ulkonäössä on jokin mennyt niin pieleen, että Michael näyttää enemmän huvittavalta kuin uhkaavalta. Näyttelijäkaartissa ei ole pahemmin kehumista. Nuoret näyttelijät ovat pääasiassa kiusallisen kehnoja rooleissaan. Poppoon kirkkain tähti on Rhymes, joka on myös poppoon huonoin näyttelijä. Rhymes ampuu roolissaan kuitenkin niin yli, että hän on huonoudessaan koominen, mitä muista ei voi sanoa.

Ei ole mikään ihme, että jälkikäteen niin Jamie Lee Curtis kuin koko Halloween-sarjan käynnistänyt John Carpenter ovat haukkuneet Halloween: Resurrectionin lyttyyn. Kyseessä on aikamoinen pökäle, jonka ainoaksi kehuksi voisi mieltää sen, että oikeassa mielentilassa ja seurassa katsottuna elokuva on varsin hupaisa kaikessa kökköydessään. Elokuva on täynnä ratkaisuja, jotka pistävät kerta toisensa perään kummastelemaan, että mitäköhän käsikirjoitushuoneessa on polteltu tekstiä työstäessä? Larry Brandin idea keskelle reality-ohjelman kuvauksia putkahtaneesta sarjamurhaajasta voisi olla vekkuli omana juttunaan, mutta Halloweeniin idea ei oikein istu. Kun kauhujen yö Myersien talossa alkaa, katsojan päähän juolahtaa jatkuvasti kysymyksiä, kuten että miten Michael onnistuu kaiken aikaa välttelemään kameroita ja erityisesti että miksi ihmeessä hahmot eivät vain pakene talosta? Leffa näyttää useaankin otteeseen, että ränsistynyt talo on aika heiveröisessä kunnossa, joten eiköhän sitä tarpeeksi isossa pelkotilassa ja adrenaliiniryöpyssä saisi puskettua itsensä talosta pihalle. Viimeistään lopputeksteihin päästessä ei voi kuin pohtia, että miten ihmeessä elokuva edes pääsi julkaisuun asti?

Elokuvan kauhuosasto rakentuu täysin toinen toistaan naurettavampien ja huonompien hyppysäikyttelyjen varaan. Mitään jännitettä ei pääse muodostumaan, etenkään kun elokuva ei saa katsojaa välittämään ainoastakaan hahmosta. Tarina myös asettaa katsojan herkästi Michaelin puolelle. Tämähän on hänen kotinsa, ei ihme, että hän haluaa päästä epätoivotuista tunkeilijoista eroon! Pelottavaksi elokuvaa ei voi kutsua, vaan Halloween: Resurrection menee lähinnä tahattomasta komediasta.

Leffan ohjauksesta vastaa Rick Rosenthal, joka oli aiemmin ohjannut elokuvasarjan toisen osan, Halloween II - tappajan paluun. Vaikkei Rosenthalin työ ollut siinäkään kovin hääviä, on pöyristyttävää, kuinka paljon surkeammin hän hoitaa tonttinsa Halloween: Resurrectionissa. Asiaa ei tietenkään auta Brandin ja Sean Hoodin käsikirjoitus heikon juonen, ärsyttävien hahmojen, puisevan dialogin ja typerien käänteiden kera. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen. Tekijät ovat selvästi halunneet toistaa muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen The Blair Witch Projectin (1999) suosiota, pistämällä hahmot itse toimimaan kuvaajina osan ajasta. Hahmojen kuvaamat materiaalit ovat lähinnä ärsyttävää katseltavaa rumasti venytetyn ja pahasti rakeisen kuvan heiluessa kaiken aikaa. Sentään Myersin talon lavasteet ovat oivalliset. Tehosteet eivät pahemmin vakuuta, eikä äänimaailma ole kummoisesti työstetty. Carpenterin säveltämä ikoninen tunnusmelodia soi tietty pari kertaa leffan aikana, mutta jokin Danny Luxin sovituksessa tuntuu laiskalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2023

Lähteet: elokuvan juliste www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween: Resurrection, 2002, Dimension Films, Nightfall Productions, Aon/Ruben-Winkler Entertainment Insurance, Trancas International Films

Arvostelu: Terrifier 3 (2024)

TERRIFIER 3

Ohjaus: Damien Leone

Pääosissa: Lauren LaVera, David Howard Thornton, Elliott Fullam, Samantha Scaffidi, Antonella Rose, Margaret Anne Florence, Bryce Johnson, Mason Mecartea, Alexa Blair Robertson, Kailey Hyman ja Jason Patric

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 18

Damien Leonen pikkubudjetin kauhuelokuva Terrifier (2016) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Isommalla budjetilla tehty Terrifier 2 (2022) muodostui todelliseksi ilmiöksi, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kakkososan menestyksen myötä useat studiot yrittivät kalastella Leonea antamaan oikeudet heille, mutta Leone arveli, että ison studion käsissä elokuvasarja vesitettäisiin kevyemmäksi, eikä suostunut tarjouksiin. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden helmikuussa ja nyt Terrifier 3 saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin kahdesta ensimmäisestä elokuvasta ja koin, että kyseessä on tämän hetken kiinnostavin kauhuleffasarja. Odotinkin kolmatta leffaa ilomielin ja innostuin, kun pääsin katsomaan Terrifier 3:n ennakkoon Finnkino Sellon uudelleenavajaisissa, missä paikalla oli itse Art-klovni, säikyttelemässä katsojia kesken leffan!

Sienna pääsee ulos psykiatrisesta sairaalasta viiden vuoden jälkeen ja valmistautuu viettämään joulua sukulaistensa luona, kun hänelle selviää, että Art-klovni ei olekaan kuollut, vaan jahtaamassa Siennaa ja levittämässä Miles Countyn asukkaille vinksahtanutta joulumieltään.

Lauren LaVera ja Elliott Fullam palaavat rooleihinsa sisaruksiksi Sienna ja Jonathan Shawksi, jotka onnistuivat kakkoselokuvassa täpärästi selviytymään Art-klovnin (David Howard Thornton) näpeistä. Traumojensa takia Sienna ajautui psykiatriseen sairaalaan hoitoon, kun taas Jonathan yrittää vain sysätä ikävyydet taakseen ja jatkaa normaalia kouluelämää. LaVera suoriutuu vielä paremmin osastaan kuin viimeksi, tulkiten hyvin hahmonsa traumoja, jotka palaavat pintaan, kun Sienna saa selville, että Art onkin yhä elossa. Fullam ei sen sijaan pahemmin vakuuta, vaan hänen esiintymisensä on tönkköä. Show'n toki varastaa Thornton, joka on edelleen aivan huikeassa vedossa kierona ja sadistisena, mutta hurjan hauskana Art-klovnina, joka ryhtyy levittämään omanlaistaan joulumieltä, kun pyhät lähestyvät Miles Countyn kaupungissa.

     Paluun tekee myös Samantha Scaffidin esittämä Victoria, ykkösleffan selviytyjä, jonka naamavärkin Art muotoili uudestaan ja joka nyt riivattuna auttaa Artia tämän julmissa huveissa. Uusina hahmoina kolmosleffassa esitellään sisarusten täti Jess (Margaret Anne Florence) ja setä Greg (Bryce Johnson), heidän tyttärensä Gabbie (Antonella Rose), sekä Jonathanin collegekämppis Cole (Mason Mecartea) ja tämän true crime -podcastia pitävä tyttöystävä Mia (Alexa Blair Robertson). Scaffidi pääsee entistä paremmin vauhtiin rujolta näyttävänä Victoriana. Uudet näyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, etenkin nuori Rose, josta muodostuu toki Siennan suojatti, kun uusi murhavyyhti alkaa.

Ai että, Terrifier-sarja ei sitten vieläkään suostu pettämään ja sanoisinpa jopa, että tämä kolmas elokuva on oma suosikkini sarjasta! Ykkösleffa oli äärimmäisen simppeli, joskin hävyttömän brutaali slasher-raina, kun taas jatko-osa meni toiseen ääripäähän, yrittäen olla kahden ja puolen tunnin eepos, joka antoi esimakua Artiin liittyvästä mytologiasta. Kolmosleffa on onnistunut kompromissi näistä kahdesta. Se on edeltäjäänsä suoraviivaisempi ja tiiviimpi, mutta pitää silti sisällään syvyyksiä, jotka ykkösosasta jäi vielä uupumaan. Tämän kaiken päälle kyseessä on myös ihanan vinksahtanut jouluelokuva, jonka katsominen tarjoaa suurta riemua... jos siis katsojan vatsa kestää.

Olen iloinen siitä, ettei Damien Leone suostunut isojen studioiden tarjouksiin, siinä pelossa, että nämä vesittäisivät koko sarjan. Leonen varmoissa käsissä Art saa mellastaa juuri niin hirviömäisesti kuin aina ennenkin. Luvassa on jälleen kerran niin kuvottavan raakoja näkyjä, että voi pojat. Raajoja pilkotaan, päitä revitään irti, suolia pursuilee ulos vatsoista, ihmisiä sahataan kahtia ja kaikkea muuta, öh, mukavaa. Kukaan ei ole turvassa, ei edes pehmoisessa sängyssään sikeästi nukkuva ja aamulla lahjojen avaamista odottava lapsi. Kyse ei kuitenkaan taaskaan ole mistään yltiövakavasta synkistelystä, vaan Leone pitää visusti kielen poskessa ja mässäily on kaikessa yliampuvuudessaan jopa koomista. Kyseessä on muutenkin todella hauska leffa - jos siis ymmärtää Artin kieroutuneen huumorintajun päälle. Artin kohtaukset ovat toinen toistaan hulvattomampia, etenkin kun tämä kohtaa joulupukin esittäjän kuin mikäkin innokas pikkupoika. Artista on ihan syystä muodostunut moderni kauhuikoni ja tämän irvokkaan veijarin lahtausseikkailuja haluaa ilomielin nähdä lisääkin. Terrifier 3 tienasi jo avausviikonloppunaan enemmän dollareita kuin Terrifier 2 koko teatterikierroksensa aikana. Neljäs elokuva onkin jo suunnitteilla ja antaa palaa vaan!

Kun jokainen Terrifier-elokuva on menestynyt huomattavasti edeltäjäänsä paremmin, myös niiden budjetit voivat olla huomattavasti edeltäjäänsä suurempia. Siinä, missä alkuperäinen Terrifier maksoi vain vaivaiset 50 tuhatta dollaria, on kolmoseen pistetty pätäkkää kiinni jopa kaksi miljoonaa, mikä on lähes kymmenkertainen summa kakkososaankin verrattuna. Raha myös näkyy ruudulla. Luvassa on isompia kohtauksia ja etenkin häpeilemättömään ostoskeskuskohtaukseen on taatusti palanut fyrkkaa. Turhanpäiväisten digikikkailujen sijaan tehostepuoli koostuu tälläkin kertaa ihastuttavista käytännön efekteistä. Raakuudet on toteutettu rautaisella ammattitaidolla ja näyt ovat toinen toistaan ällöttävämpiä. Terrifier 3 on myös hyvin kuvattu, lavastettu ja puvustettu. Art on vekkuli näky veritahraisessa joulupukkiasussa, joltain vanhalta ukolta naamasta revityn parran kera. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja jokaisen kirveensurvaisun voi tuntea omassa kehossa. Paul Wileyn tunnelmoi taas mukavasti kasariestetiikkaa huokuvilla syntikkamusiikeillaan ja onpa sekaan mahtunut muutama tuttu joululaulu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Terrifier 3, 2024, Bloody Disgusting, Dark Age Cinema, Fuzz on the Lens Productions, The Coven

Arvostelu: We Live in Time (2024)

WE LIVE IN TIME

Ohjaus: John Crowley

Pääosissa: Andrew Garfield, Florence Pugh, Grace Delaney, Lee Braithwaite, Douglas Hodge, Adam James, Marama Corlett, Aoife Hinds, Nikhil Parmar, Heather Craney ja Lucy Briers

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

We Live in Time on Andrew Garfieldin ja Florence Pugh'n tähdittämä romanttinen draamakomedia. Nick Payne työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai StudioCanalin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja nyt We Live in Time on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät, mutta kiinnostukseni heräsi tosissaan vasta, kun elokuvan markkinoinnissa nähty huvipuistokarusellin hevosesta muodostui internetmeemi. Tietämättä sen enempää mitään elokuvan sisällöstä, kävin katsomassa We Live in Timen heti ensi-iltapäivänä.

Kun pariskunta Almut ja Tobias saavat kuulla Almutin sairastavan syöpää, he muistelevat suhteensa eri taipaleita aina ensikohtaamisesta lapsensa syntymään ja miettivät, mitä tekisivät ajalla, mikä heillä on vielä jäljellä.

Elokuvan päärooleissa Tobias Durandina ja Almut Brühlina nähdään tosiaan Andrew Garfield ja Florence Pugh, joilla molemmilla on ollut vahva putki päällä, tarjoten väkeviä suorituksia elokuvasta ja vuodesta toiseen. Onkin suuri ilo nähdä heidät samassa elokuvassa, etenkin kun Garfieldin ja Pugh'n kemiat osuvat täydellisesti yhteen. He tulkitsevat erinomaisesti hahmojensa rakkautta, niin ylä- kuin alamäkineen. Erityisen hurja alamäki syntyy, kun Almut saa kuulla sairastavansa syöpää. Almut on huippuluokan kokki, joka pyörittää omaa ravintolaansa, kun taas Tobias työskentelee murofirmassa. Näyttelijälahjojensa lisäksi haluaisin uskoa, että Pugh sai roolin myös koronapandemia-aikana pyörittämänsä kokkailukanavansa Cooking With Flo'n ansiosta. Garfieldilla taas tapahtuu mukava ympyrän sulkeutuminen, sillä hänen esikoiselokuvansa, Boy A:n (2009) ohjauksesta vastasi myös We Live in Timen ohjaaja John Crowley.

En tosiaan tiennyt We Live in Timesta etukäteen muuta kuin sen päätähdet ja arvelin, että kyseessä olisi jonkin sortin romanttinen nyyhkytarina. Ja no, kun kyse on pariskunnasta, jonka toinen osapuoli sairastuu syöpään, voiko katsoja odottaakaan muuta kuin kunnon itkuja elokuvan loppupuoliskolla? Vaikka nyyhkypuoli onkin selviö, pääsi leffa silti yllättämään minut aikamoisesti, ennen kaikkea sillä, kuinka hyvä filmi onkaan kyseessä. Toki odotin Garfieldin ja Pugh'n tarjoavan mainiot suoritukset, mutta elokuva on ennen kaikkea taitavasti kirjoitettu ja ohjattu, mikä vain vahvistaa hyvien näyttelijöiden antia. Tobias ja Almut ovat lahjakkaasti toteutetut hahmot kaikin puolin ja kun heihin tykästyy niin voimakkaasti, sitä enemmän loppupään vääjäämätön tunteilu iskee.

Elokuvan kerrontatavan on haluttu heijastaa sen nimeä, ajassa elämistä. Suoraa linjaa alusta loppuun kulkevan kerronnan sijaan We Live in Timen tapahtumat esitetään epälineaarisessa järjestyksessä. Pääasiassa elokuva kertoo kolmea eri aikaa parin elämässä: Tobiaksen ja Almutin ensitapaamista ja heidän rakastumistaan, raskausaikaa ja lapsen saamista, sekä Almutin kemoterapia-aikaa syöpädiagnoosin jälkeen. Aluksi voi tuottaa vaikeuksia päästä jyvälle siitä, missä kohtaa mikäkin kuvio tapahtuu, mutta lopulta tämä ajassa hyppely tuntuu täysin luontevalta. Sen lisäksi, että elokuva kuvataan kuin pääparin muistelun kautta, se myös vahvistaa pohdintaa siitä, että jokaisella meistä on käytössä vain rajallinen aika elämässä ja jokaisen meistä pitäisi miettiä, mihin sen rajoitetun ajan käyttää. Ja mitä meistä jää jäljelle sitten, kun aikamme on loppu?

Vaikka elokuva käsitteleekin raskaita aiheita ja vääntää kyynelhanat auki, olin todella yllättynyt siitä, miten hauska leffa onkaan kyseessä. Mukana on useita suorastaan hulvattomia hetkiä, joista parhaat naurut tarjoaa kaaottinen synnytysepisodi. Nick Paynen käsikirjoitus onkin aivan mahtava kerrontatyyliään, dialogiaan ja skenaarioitaan myöten, minkä pohjalta John Crowley rakentaa vahvan kokonaisuuden ohjauksellaan. Lopputulos on monitunteikas ja kaunis. Myös tekninen toteutus toimii kuvausta, leikkausta, lavastusta, puvustusta ja Bryce Dessnerin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

We Live in Time, 2024, StudioCanal, Film4, SunnyMarch, Shoebox Films, Canal+, Ciné+

Arvostelu: Venom: The Last Dance (2024)

VENOM: THE LAST DANCE

Ohjaus: Kelly Marcel

Pääosissa: Tom Hardy, Juno Temple, Chiwetel Ejiofor, Rhys Ifans, Alanna Ubach, Stephen Graham, Peggy Lu, Dash McCloud, Brooke Carter, Clark Backo, Cristo Fernandéz ja Andy Serkis

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom (2018) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Venom: Let There Be Carnage (2021) menestyi heikommin, mutta se oli silti tarpeeksi iso hitti, jotta vielä kolmaskin elokuva päätettiin tehdä. Alun perin kakkososan ohjanneen Andy Serkisin oli tarkoitus ohjata kolmososa, mutta kun hän päättikin tehdä adaptaation George Orwellin Eläinten vallankumous -kirjasta (Animal Farm - 1945), ohjaajaksi valittiin edelliset Venomit käsikirjoittanut ensikertalainen Kelly Marcel. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Venom: The Last Dance on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pitänyt juuri yhtään kahdesta ensimmäisestä Venom-leffasta ja koin elokuvien haaskaavan mahtavan pahishahmon, joten en juuri odottanut kolmososan näkemistä. Kävin kuitenkin katsomassa Venom: The Last Dancen sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Karkuteillä olevat Eddie Brock ja Venom kohtaavat uuden uhkan, kun synkkään maailmaan vangittu Knull lähettää kätyriolentonsa jahtaamaan heitä, hyödyntääkseen heidän symbioosinsa koodeksia vapauttaakseen itsensä ja tuhoamaan koko maailmankaikkeuden.

Tom Hardy esittää jo neljättä kertaa Eddie Brockia ja avaruudesta tullutta symbioottimönjä Venomia, Hardyn näyteltyä hahmoa ensin tämän kahdessa soololeffassa ja näyttäydyttyä myös Spider-Man: No Way Homen (2021) lopputekstikohtauksessa. Hardy on ollut Venom-leffojen pelastava enkeli, yrittäessään parhaansa mukaan vakuuttaa, kun kaikki muu hänen ympärillään murenee palasiksi. Valitettavasti edes hän ei onnistu nostamaan kolmosleffan tasoa. Hardy näyttää lähes koko elokuvan siltä, ettei häntä kiinnosta projekti lainkaan. En toisaalta ihmettele, sillä Venomista on kirjoitettu puhdas sketsihahmo, jonka vähäinenkin uhkaavuus on kadonnut. Musta avaruusmölliäinen on enää pelkkä vitsailun kohde ja täysurpo, jonka jokainen kohtaus saa aikaiseksi vain suurta myötähäpeää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Eddietä jahtaava kenraali Strickland (Chiwetel Ejiofor), symbiootteja tutkiva tohtori Payne (Juno Temple), sekä avaruusolioista kiinnostunut hippiperhe, jonka isää Martin Moonia näyttelee Rhys Ifans... eli sama heppu, joka esitti The Amazing Spider-Manissa (2012) ja No Way Homessa Hämis-pahis Liskoa. Mitä ihmettä? Vastaansa taas Venom saa Andy Serkisin esittämän Knullin... tai oikeastaan hänen oliokätyri xenophagen, joka jahtaa Eddietä ja Venomia, koska heidän sisältä löytyy koodeksi, joka on ainoa keino vapauttaa Knull tämän vankeudesta. Sivuhahmotkaan eivät juuri vakuuta. Tohtori Paynelle on kirjoitettu varsin pöljä ja ennen kaikkea turha taustatarina ja on suorastaan faneille vittuileva veto tuoda Rhys Ifans takaisin, mutta eri roolissa jonain täytenä tuntemattomuutena. Knullia odottaneille faneille on luvassa mojova pettymys, sillä tämä videopelihahmolta näyttävä mörökölli tyytyy koko elokuvan vain istuskelemaan pimeydessä.

En tosiaan paljoa tykännyt kahdesta edellisestäkään Venom-elokuvasta, mutta kolmososa The Last Dance on aivan totaali pohjanoteeraus ja jälleen yksi osoitus siitä, että Spider-Man -hahmojen oikeudet on pakko saada pois Sonyltä, ennen kuin studio ehtii pilata jokaikisen ikonisista sankareista ja pahiksista. Morbius (2022) kustiin pari vuotta sitten, alkuvuoden Madame Web (2024) oli kaamea fiasko ja joulukuussa olisi vielä tiedossa Kraven the Hunter (2024), jonka päähenkilöstä on nähtävästi riisuttu kaikki tutut ominaisuudet. Suosittelenkin mieluummin pelaamaan mahtavan Spider-Man 2 -videopelin (2023), jossa Venom ja Kraven saavat ansaitsemaansa kohtelua hurjina vastuksina. Pelissä pääsee myös hetkellisesti riehumaan itse Venomina, mikä tuotti minulle paljon suurempaa tyydytystä kuin näiden kolmen elokuvaräpellyksen läpi kärsiminen.

Venom: The Last Dancesta ei löydy positiivista sanottavaa juuri yhtään. Ainoan ilon koin lopputeksteissä, enkä vain siksi, että elokuva vihdoin ja viimein päättyi, vaan koska lopputekstien aikana nähdään vekkuleita luonnoksia siitä, miltä eri eläimet näyttäisivät symbiootteina. Muuten elokuva on puhdasta roskaa, jonka tarina on naurettavan tyhmä, huumori suorastaan ala-arvoista paskaa ja toimintakohtaukset tylsää ja jännityksetöntä tietokonetehostemössöä. Luvassa on joitain niin tuskastuttavan kiusallisia hetkiä, että en voinut kuin vajota tuolissani syvemmälle. Kuinka tekijät kehtaavat pilata ikoniset hahmot näin pahasti? Kun Venom tanssii Las Vegasissa ABBA:n Dancing Queenin tahtiin, minun teki mieli lähteä kävelemään näytöksestä. Sen lisäksi, että näky on jo itsessään typerryttävä, on täysin epäloogista, että Venom toimisi niin, sillä koko leffan on puhuttu siitä, että symbiootti ei voi nousta esille, koska vain silloin Knullin pysäyttämättömät xenophaget pystyvät jäljittämään hänet. Kaikki johtaa puuduttavaan loppurymistelyyn, jonka ratkaisun tekijät ovat jo itse paljastaneet markkinointimateriaalillaan.

Elokuvan massiiviset viat ymmärtää helposti, kun vilkaisee, kuka häärää puikoissa. Ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kelly Marcel, joka on aiemmin urallaan käsikirjoittanut niin edelliset Venomit kuin myös Fifty Shades of Greyn (2015). Voiko siis kukaan odottaa, että hänen käsissään Venom: The Last Dancesta olisi saatu hyvä elokuva? Marcelin teksti on täynnä kaikista tyhmimpiä vetoja, aukkoja ja juttuja, jotka eivät johda yhtään minnekään. Tohtori Paynen taustatarina salamaniskuun kuolleesta veljestä on täysin turhaa ajanhukkaa, eikä monitorien kautta tapahtumia läpi leffan seuraavalle mysteerimiehellekään löydetä mitään funktiota. Edes teknisiltä ansioiltaan leffa ei vakuuta. Se on levottomasti kuvattu ja sitäkin levottomammin leikattu kasaan. Digitehosteet näyttävät ajoittain todella halvoilta symbiootteja, taustoja ja räjähdyksiä myöten. Äänimaisema rymistelee minkä ehtii ja Dan Deaconin säveltämät musiikit ovat totaalisen yhdentekevää taustameteliä.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Venom: The Last Dance, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Arad Productions, Pascal Pictures, Hutch Parker Entertainment, Matt Tolmach Productions

Arvostelu: Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005)

WALLACE & GROMIT: KANIN KIROUS

WALLACE & GROMIT: THE CURSE OF THE WERE-RABBIT

Ohjaus: Nick Park ja Steve Box

Pääosissa: Peter Sallis, Helena Bonham Carter, Ralph Fiennes, Peter Kay, Nicholas Smith, Dicken Ashworth, Liz Smith, Edward Kelsey ja Ben Whitehead

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, eli suomalaisittain Wallace & Gromit: Kanin kirous on Aardman- ja DreamWorks-yhtiöiden yhteistyönä tehty animaatioelokuva. Wallace ja Gromit-koira olivat tehneet ensiesiintymisensä lyhytelokuvassa Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out) vuonna 1989, minkä jälkeen heistä oli tehty pari muutakin lyhäriä, kunnes he saivat oman kymmenen jakson mittaisen televisiosarjansa Wallace and Gromit's Cracking Contraptions vuonna 2002. Vuonna 2000, Aardmanin julkaistua ensimmäisen täyspitkän elokuvansa, Kananlennon (Chicken Run - 2000), yhtiö ilmoitti työstävänsä koko illan leffaa Wallacesta ja Gromitista. Alun perin "Wallace & Gromit: The Great Vegetable Plot" -nimellä kulkeneen projektin työläs animointiprosessi käynnistyi vuonna 2003 ja lopulta vajaan vuoden viivästymisen jälkeen Wallace & Gromit: Kanin kirous sai ensi-iltansa syyskuussa 2005. Elokuva oli suuri menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta. Elokuva voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon ja parhaan brittielokuvan BAFTA-palkinnon, minkä lisäksi se sai jopa kolmetoista Annie-ehdokkuutta, joista se voitti muun muassa parhaan animaatioelokuvan, ohjauksen, ääninäyttelyn, hahmoanimoinnin, lavastuksen ja musiikin palkinnot. Itse kävin katsomassa Wallace & Gromit: Kanin kirouksen isäni kanssa, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin. Vaikka lapsena jopa hieman pelkäsin leffaa, pidin siitä ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan - viime kerrasta on tosin vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun on ilmestymässä uusi Wallace & Gromit -elokuva, Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl - 2024), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella Kanin kirouksen.

Wallace ja hänen koiransa Gromit työskentelevät humaaneina tuholaistorjujina, jotka estävät kaneja syömästä kaupunkilaisten kilpailuvihanneksia, kun he saavat vastaansa puutarhoissa tuhoa aiheuttavan jättiläiskanin.

Elokuvan keskiössä ovat tietty nimenmukaisesti Wallace-mies (äänenä Peter Sallis) ja tämän uskollinen koira Gromit, jotka on vuosien varrella nähty monenlaisissa kommelluksissa. Kanin kirouksessa kaksikko työskentelee AntiPesto-firmassa humaaneina tuholaistorjujina. He siis käyvät nappaamassa puutarhoja piinaavat kanit vekkuleilla keksinnöillään ja vievät jänöjussit sitten kotiinsa, missä nämä saavat mussuttaa sydämensä kyllyydestä porkkanaa. Wallace ja Gromit ovat aivan mahtava duo, sen leffakin näyttää. He ovat myös varsin vekkuli kaksikko siinä mielessä, että toisin kuin yleensä, Gromit-koira esitetään fiksumpana tapauksena, joka hoitaa kaikki työt kotona ja joka joutuu usein katsomaan hieman hönömmän Wallacen perään. Gromit onkin yleensä kaksikon seikkailujen todellinen sankari, mutta kunnia menee yleensä tavalla tai toisella Wallacelle. Wallacen ja Gromitin tämänkertaiseen kertomukseen hyppää ilomielin mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa suuressa kartanossa asuva lady Hortensia Tottington (Helena Bonham Carter), jonka pihasta on muodostunut pupujen suosikkimenomesta ja joka on Wallacen ihastuksenkohde, liipaisinherkillä sormilla varustettu lordi Victor Quartermaine (Ralph Fiennes) häijyn koiransa Philipin kanssa, joka on myös kiinnostunut Hortensiasta, sekä kaupungin muut asukkaat, kuten konstaapeli Mackintosh (Peter Kay), pastori Hedges (Nicholas Smith), sekä puutarhallaan ylpeilevä pariskunta herra ja rouva Turve (Dicken Ashworth ja Liz Smith). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti ja Quartermaine on vähän väliä tunkemassa kapuloita rattaisiin jo muutenkin haastavaan tuholaistorjuntaprosessiin.

En yhtään ihmettele, että lapsena tutisin elokuvateatterissa pelosta, Wallace & Gromit: Kanin kirousta katsoessani. Jopa aikuisena katsottuna se onnistuu olemaan oivallisen jännittävä ja kyseessä onkin aivan mahtava valinta koko perheen yhteiseen elokuvailtaan halloweenina, kun tekee mieli katsoa jotain karmivampaa, mutta mihinkään kunnon kauhuelokuviin asti ei voi vielä mennä. Kyseessä on muutenkin mahtava leffa, jossa toimii todella hyvin oikeastaan kaikki. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa ja tiukka, vain hieman alle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Leffa ei kuitenkaan kiirehdi, vaan kertoo kaiken sulavasti, imaisten katsojan yhä vain tehokkaammin menoon mukaan.

Elokuvasta huomaa, ettei se ole mitään tavanomaista jenkkihömppää lapsille, vaan brittiläinen Aardman-yhtiö on uskaltanut haastaa perheen pieniä katsojia. Heti ensiminuuteiltaan lähtien Wallace & Gromit: Kanin kirous koettelee rajojaan siinä, kuinka jännittäväksi se kehtaa äityä. Tekijät ovat ottaneet paljon kauhuvivahteita mukaan ja lainailleet useista klassisista hirviöleffoista. Jännitettä on toki helpottamassa aimo annos huumoria. Leffan aikana saa nauraa makeasti kerta toisensa perään, oli kyse sitten hupaisasta toilailusta, kekseliäistä yksityiskohdista taustalla tai ovelasta sanailusta, joka hivelee lähinnä aikuiskatsojan nauruhermoja. Komedia ja kauhu kulkevat erinomaisesti käsi kädessä ja vaikkei huushollista löytyisikään jälkikasvuja, elokuvan katsoo aikuisiällä täysin sujuvasti yksinäänkin mitä mainioimpana kauhukomediana. Seasta löytyy myös ehtaa seikkailun tuntua, ripaus hempeää romantiikkaa, sekä suuri sydän, joka sykkii alusta loppuun.

Mojovat kehut ansaitsee myös elokuvan lahjakas animaattoriryhmä, joka on herättänyt ohjaajinakin toimineen kaksikon, Wallacen ja Gromitin luoneen Nick Parkin ja Steve Boxin, sekä Mark Burtonin ja Bob Bakerin loistavan käsikirjoituksen henkiin. Aardmanin tuttuun tapaan Wallace & Gromit: Kanin kirous tehtiin stop motion -animaationa, savimaisilla plastoliininukeilla, jotka asetetaan paikoilleen upeisiin miniatyyrilavasteisiin, otetaan kuva, liikutetaan nukkeja hieman, otetaan taas kuva ja jatketaan samaa rataa siihen asti, kunnes 24 kuvaa muodostaa yhden sekunnin ja lopulta sekunnit vajaan puolentoista tunnin keston. Työ on niin hidasta, että animaattorit saivat joka päivä aikaiseksi vain muutaman sekunnin! Kärsivällinen duuni on johtanut fantastiselta näyttävään leffaan, joka ehdottomasti ansaitsi palkintonsa. Hahmot ja muut liikkuvat sulavasti, taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien, valojen ja varjojen käyttö on tyylikästä. Pidän siitä, että etenkin Blu-rayn tarkka kuvanlaatu näyttää hahmojen savinaamoihin jääneet sormenjäljet, jotka muistuttavat kovasta työstä. Vahvaa visuaalista ilmettä on ollut tukemassa vahva äänimaailma. Julian Nottin säveltämät musiikit ovat mahtavat ja lyhytelokuvistakin tuttu tunnusmelodia jää takuulla soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, 2005, DreamWorks Animation, Aardman Animations

Arvostelu: Smile 2 (2024)

SMILE 2

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Naomi Scott, Rosemarie DeWitt, Miles Gutierrez-Riley, Dylan Gelula, Lukas Gage, Raúl Castillo, Peter Jacobson, Ray Nicholson, Kyle Gallner ja Drew Barrymore

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Parker Finnin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä hänen omaan lyhytelokuvaansa Laura Hasn't Slept (2020) perustuva kauhuelokuva Smile (2022) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Smile 2 on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pahemmin välittänyt ensimmäisestä Smile-elokuvasta, enkä siis juuri odottanut jatko-osaa. Skeptisin mielin kävin katsomassa Smile 2:n sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Nähtyään kaverinsa tappavan itsensä karmivasti hymyillen, pop-sensaatio Skye Riley alkaa nähdä virnuilevia ihmisiä kaikkialla ja naisen elämä suistuu vähitellen raiteiltaan.

Ensimmäisen Smile-elokuvan päähenkilön, Sosie Baconin näyttelemän Rosen kuoltua hymyilevän pahan olennon hyppysissä, uudeksi uhriksi joutuu tällä kertaa Naomi Scottin näyttelemä Skye Riley, pop-laulaja, joka on tekemässä uutta tulemista, hänen jouduttua vuotta aiemmin auto-onnettomuuteen. Juuri kun kiertue on käynnistymässä ja mediahuomio Skyen ympärillä paisuu, Skye todistaa hirvittävän kuoleman ja alkaa sitten nähdä epämiellyttävästi virnuilevia ihmisiä siellä sun täällä ja pahan kierre on päässyt jälleen kerran vauhtiin. Scott on nappivalinta rooliinsa. Hän on uskottava maailmanluokan artistina, mutta myy sitäkin paremmin hahmonsa alati kasvavan paranoian, kun hän ei enää osaa erottaa todellisuutta mielikuvituksesta, häiriintyneiden virneiden täyttäessä hänen elämänsä ja tuodessa vanhat traumat takaisin pintaan. Scottin roolityö on parhaimmillaan ihailtavan intensiivinen, minkä lisäksi en voinut olla hämmästelemättä, millaisia määriä vettä hänen on pitänyt juoda läpi kuvausten.

     Elokuvassa nähdään myös Rosemarie DeWitt Skyen kontrolloivana äitinä Elizabethina, Miles Gutierrez-Riley Skyen assistenttina Dariuksena, Dylan Gelula Skyen entisenä ystävänä Gemmana, Lukas Gage Skyen huumediilerinä Lewisina, sekä ykkösleffasta tuttu Kyle Gallner Joel-poliisina, johon hymymörkö tarttui ja joka yrittää nyt jatko-osan napakassa alkukohtauksessa päästä irti kirouksestaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja yksi jos toinenkin on omaksunut hyvin karmivan ja läpitunkevan hymyn.

Ensimmäinen Smile oli keskinkertainen kauhuraina, joka varasti ideansa kaikkialta muualta, mutta josta tuli jättihitti, kun oikeat ihmiset TikTokissa saivat vakuutettua tarpeeksi monet, että kyseessä olisi kaikkien aikojen pelottavin elokuva. Pian Suomenkin teatterit täyttyivät riehuvista teineistä, joiden piti päästä osaksi trendiä ja näyttää uskaltaneensa katsoa leffan. Jatko-osa oli siis vääjäämätön, mutta se jää nähtäväksi, voiko Smile 2 saavuttaa samanlaista suosiota. Toisaalta toivon, että voi, sillä kyseessä on edeltäjäänsä selvästi parempi elokuva. Siitä löytyy samoja vikoja, kuten liiallinen luotto kovaäänisiin böö-pelotteluihin ja kliseisten kuvioiden kierrättäminen. Tällä kertaa kyse on myös aavistuksen liian pitkästä leffasta.

Silti huomasin pitäneeni Smile 2:sta selvästi edeltäjäänsä enemmän. Iso syy tähän on niin Naomi Scottin roolityö kuin hänen kiinnostava hahmonsa. Harvemmin tällaisissa kauhuleffoissa riivauksen kohteet ovat julkkiksia ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten käy, kun hymyhirviö takertuu pop-tähteen. Jo ykkösleffassa käsiteltiin riivauksen kautta metaforallisesti traumoja ja kuinka ne tarttuvat kokijaansa ja jatko-osassa tätä aspektia hyödynnetään onnistuneemmin. Parasta on, ettei Skye ole mikään pelkkä kontrolloivan äitinsä uhri, vaan myös toisinaan paskamaisia juttuja tehnyt viallinen ihminen. Tämän lisäksi hymyilevät tyypit Skyen ympärillä voi mieltää vertauskuvaksi stalkkereista sun muista kummajaisista, joita monet julkimot joutuvat sietämään tai alaan kuuluvasta jatkuvasta tekohymyilystä. Luvassa on pari erityisen oivaa pelotteluhetkeä, joista etenkin virnuilevien tanssikoreografien liikehdintä sai nostettua niskakarvat pystyyn. Elokuvan lopetus taas on niin ihanan kiero, että se levitti minun kasvoilleni leveän hymyn.

Parker Finn palasi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan myös jatko-osan ja hänen työnsä tuntuu varmemmalta ja osaavammalta kuin viimeksi, vaikka Finn voisi hissuksiin päästä eroon halvoista äkkisäikyttelykikoista. Finniltä löytyy silmää visuaalisuuksille ja Smile 2 on yllättävänkin taitavasti kuvattu elokuva. Erityisesti muka yhdellä pitkällä otolla toteutettu alku on komeaa katseltavaa. Lavasteet ja puvustus ovat mainiot ja maskeeraukset ovat oivallisen rujot ja leffassa veri kyllä roiskuu. Valitettavasti hymyhirviön todellinen olomuoto on tälläkin kertaa pikemminkin koominen kuin pelottava ja efekteistä muutenkin paistaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma luottaa turhan paljon koviin pamauksiin, mutta Cristobal Tapia de Veerin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan karmivaa settiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile 2, 2024, Paramount Pictures, Temple Hill Entertainment, Bad Feeling, Paramount Players

Arvostelu: Salem's Lot (2024)

SALEM'S LOT

Ohjaus: Gary Dauberman

Pääosissa: Lewis Pullman, Jordan Preston Carter, Makenzie Leigh, Alfre Woodard, Bill Camp, John Benjamin Hickey, Nicholas Crovetti, Spencer Treat Clark, William Sadler, Pilou Asbæk ja Alexander Ward

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Salem's Lot perustuu Stephen Kingin kirjaan Painajainen ('Salem's Lot) vuodelta 1975. Kirjan pohjalta oli jo tehty kaksiosainen minisarja Salem's Lot - kauhujen kaupunki (Salem's Lot - 1979), elokuva Paluu kauhujen kaupunkiin (A Return to Salem's Lot - 1987), sekä toinen kaksiosainen minisarja Salem's Lot (2004). New Line Cinema ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista teattereissa syyskuussa 2022, mutta julkaisua siirrettiin kerta toisensa perään, kunnes lopulta leffa päätettiin pistää suoraan Max-palveluun. Nyt uusi Salem's Lot on ilmestynyt ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana, mutta silti skeptisenä. En ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt aiempia adaptaatioita. Kiinnostuin uudesta elokuvasta, mutta odotukseni hiipuivat, kun studiot eivät vaikuttaneet tietävän, mitä tehdä leffalla, mikä ei yleensä lupaile hyvää. Halloween-henkeen valmistautuessani päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Salem's Lotille ja katsoin sen eräänä lokakuun iltana Maxista.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin inspiraatiota varten, vain huomatakseen että kaupunki on ajautumassa katalan vampyyrin valtaan.

Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Lewis Pullman nähdään elokuvan pääroolissa Ben Mearsina, kirjailijana, joka päättää palata lapsuutensa kaupunkiin, Jerusalem's Lotiin, saadakseen inspiraatiota uutta kirjaa varten. Eipä Ben tiedäkään, että jos hän selviää Lotin öistä hengissä, olisi hänellä käsissään aikamoiset materiaalit todelliseen kauhuhittiin. Pullman on suoriutunut sivurooleista ihan kunnialla, mutta Salem's Lot harmillisesti näyttää, ettei häneltä löydy karismaa tähdittämään leffaa. Hän on aika tylsä puupökkelö osassaan, eikä Ben ole hahmonakaan järin mielenkiintoinen, minkä takia katsojana saattaakin pohtia, että miksi kaupungin veriset tapahtumat pitää edes näyttää tämän kirjailijan näkökulmasta?

     Jerusalem's Lotista löytyykin huomattavasti kiinnostavampia ihmisiä, sekä parempia näyttelijöitä, joskin Benin pakollista ihastuksenkohdetta, Susania esittävä Makenzie Leigh ei myöskään vakuuta, eikä Pullmanilla ja Leighllä ole pahemmin kemiaa. Bill Camp, Alfre Woodard ja John Benjamin Hickey sen sijaan ovat erityisen mainiot paikallisina opettajana, tohtorina ja pappina, jotka ensimmäisten joukossa hoksaavat, mistä onkaan oikein kyse ja Pilou Asbæk on varsin vekkuli vampyyriä (Alexander Ward) avustavana Strakerina. Leffan todellinen yllättäjä on kuitenkin nuori Jordan Preston Carter, joka näyttelee sinnikästä Mark-poikaa, jota kiehtovat kauhutarinat ja joka onkin valmis pistämään vampyyrejä hengiltä. Tällaisen hahmon kanssa voitaisiin helposti mennä mönkään, mutta Carter on nappivalinta rooliin ja hän tekee Markista välittömästi tykättävän tyypin ja onkin hieman sääli, ettei leffaa kerrota alusta asti pojan vinkkelistä.

En tosiaan ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä Painajainen-kirjaa tai katsonut vuoden 1979 Salem's Lot - kauhujen kaupunki -minisarjaa, mutta uuden elokuvan jälkeen minun tekisi kyllä kovasti mieli tutustua molempiin teoksiin. Odotukseni uutta Salem's Lotia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta elokuva pääsikin osittain yllättämään mukavasti. Sitten taas toisaalta se jäi myös hitusen harmittamaan, sillä tekijöiden hyppysissä olisi selvästi ollut ainekset parempaan lopputulokseen. Kyseessä on valitettavan ailahteleva paketti, joka toimii enemmän osasina kuin niiden summana. Mukana on paljon hyvää, kuten pari hahmoa ja muutamat näyttelijäsuoritukset, sekä hämmästyttävän tyylitelty tekninen toteutus (palataan siihen kohta), pääasiassa taidokas ohjaus ja useita hyvin rakennettuja kohtauksia. Nämä palaset eivät kuitenkaan loksahda paikoilleen niin luontevasti kuin voisi toivoa.

Ensinnäkin leffan rytmitys on kömpelö. Alkupää esittelyineen tuntuu hieman laahaavalta, mutta kun ensimmäistä uhria puraistaan, leffalle tulee kiire ja vajaan parin tunnin kesto on loppupeleissä jopa liian lyhyt mitta. Ehkä tästäkin adaptaatiosta olisi pitänyt tehdä minisarja, sillä tällaisenaan tarina hyppii hassusti, eikä hahmoja ehdi juurikaan syventää. Lotin synkkyyksiin vajoamisen olisi voinut tehdä rauhallisemmin, sillä nyt homma eskaloituu turhankin vauhdilla. Mutta silti luvassa on useita yksinään mainioita ja toimivia kohtauksia, joista osa on jopa oivallisen jännittäviä. Sitten taas mukana on muutamia tahattoman koomisia juttuja. Loppuhuipennus on myös harmillinen antikliimaksi.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Gary Dauberman, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Annabelle Comes Homen (2019) ja joka on tunnettu lähinnä kirjoituspuolelta. Daubermanin työ Se-elokuvien (It - 2017-2019) parissa taatusti johti hänen pestaamiseensa Salem's Lotiin. Dauberman vakuuttaa yllättäen ohjaajana ja hänellä on ollut selvä visio elokuvan ulkonäöstä. Luvassa onkin odottamattoman tyylikästä kikkailua valojen, varjojen ja värien kanssa, mikä näkyy etenkin yllä olevasta kuvasta, jossa lapset kävelevät metsässä ja koko kohtaus on toteutettu pelkin siluetein. Kameratyöskentely on oivallista ja lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteissa on haluttu matkia kasaria ja kiilusilmäisistä leijuvista vampyyreistä voi melkeinpä nähdä vaijerit, mutta se on nimenomaan osa viehätystä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu Nathan Barrin ja Lisbeth Scottin musiikkeja myöten. Keskittyessään vahvasti tähän audiovisuaaliseen kikkailuun, Daubermanin käsikirjoitus jää kuitenkin ohueksi, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus, joiden takia uusi Salem's Lot ei yllä potentiaaliinsa. Silti se on ihan menevää katsottavaa näin halloweenin lähestyessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Salem's Lot, 2024, New Line Cinema, Atomic Monster, Vertigo Entertainment, The Wolper Organization

Arvostelu: Team America - maailman poliisi (Team America: World Police - 2004)

TEAM AMERICA - MAAILMAN POLIISI

TEAM AMERICA: WORLD POLICE

Ohjaus: Trey Parker

Pääosissa: Trey Parker, Matt Stone, Kristen Miller, Masasa Moyo, Daran Norris, Phil Hendrie, Maurice LaMarche, Chelsea Marquerite, Jeremy Shada ja Fred Tatasciore

Genre: animaatio, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

"America, fuck yeah!"

Team America: World Police, eli suomalaisittain Team America - maailman poliisi on South Park -animaatiosarjan (1997-) luojien Trey Parkerin ja Matt Stonen tekemä komediaelokuva. Parker ja Stone olivat katsoneet nukeilla toteutettua Myrskylinnut-sarjaa (Thunderbirds - 1965-1966) ja kun he pettyivät tietoon, että vuonna 2004 ilmestyvä Myrskylinnut-elokuvasovitus (Thunderbirds) olisikin näytelty nukkeanimaation sijaan, kaksikko päätti toteuttaa oman Myrskylinnuista inspiraationsa saaneen leffansa - siitä huolimatta, että he olivat South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton -elokuvan (South Park: Bigger, Longer & Uncut - 1999) vaikean tuotannon jälkeen päättäneet, etteivät enää tekisi leffoja. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2004 ja hyvin pian Parker ja Stone tulivat siihen tulokseen, ettei homma toimisi ja he päättivät kirjoittaa leffaa uusiksi lennosta, ennen kuin kuvaukset jatkuivat. Team America - maailman poliisi saatiin juuri ja juuri valmiiksi, ennen kuin se sai maailmanensi-iltansa 11. lokakuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta. Elokuvan parodioimat julkimot suhtautuivat leffaan ailahtelevasti, esimerkiksi George Clooneyn pitäessä leffaa hauskana, kun taas Sean Penn kirjoitti Parkerille ja Stonelle haukkuvan kirjeen. Itse näin Team America - maailman poliisin muutama vuosi sitten ja se oli mielestäni erittäin hauska. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Näyttelijä Gary Johnston päätyy mukaan maailman rauhaa puolustavaan Team America -joukkoon ja saa tehtäväkseen soluttautua terroristiryhmään, selvittääkseen kuka kaupittelee joukkotuhoaseita.

South Parkin luoja ja useita hahmoja esittävä Trey Parker toimii Team America - maailman poliisissa ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, sekä myös pääosanäyttelijänä. Parker ääninäyttelee Gary Johnstonia, Broadway-näyttelijää, jonka harteille sälytetään vastuu koko maailman pelastamisesta. Aluksi vastahakoinen Gary päättää suostua vaativaan hommaan ja pian hän huomaakin kuuluvansa Team Americaan, poliisieliittiryhmään, joka vannoo tuhoavansa terrorismin maailmasta ja pelastavansa kaikki. Ryhmään kuuluvat myös sen johtaja Spottswoode (Daran Norris), sankaritapaus Joe (Parker), vastikään miehensä menettänyt Lisa (Kristen Miller), äksy taistelija Chris (elokuvan toinen käsikirjoittaja Matt Stone), sekä selvänäkijä Sarah (Masasa Moyo). Tiimi koostuu toinen toistaan yliampuvammista tyypeistä, joiden seikkailuun hyppää virne kasvoilla.

     Vastaansa tiimi saa Pohjois-Korean entisen johtajan, Kim Jong-ilin (myös Parker), jolla on katala suunnitelma koko maailman tuhoamisesta ja valtaamisesta. Eipä siis ihme, että leffan esittäminen kiellettiin Pohjois-Koreassa. Jong-il esitetään elokuvassa mahdollisimman teatraalisena tapauksena, aivan kuin vanhempien James Bond -leffojen maailmanvaltaajapahiksina. Samalla elokuva myös piikittelee hävyttömästi ja esittää suurjohtajan yksinäisenä reppanana, jonka muu maailma on hyljännyt.

Team America - maailman poliisi on kyllä erittäin omalaatuinen teos, jollaista ei toista taidakaan löytyä. Elokuva matkii visuaalisella tyylillään Myrskylinnut-klassikkosarjaa, jonka hahmot toteutettiin nukeilla. Kyse ei kuitenkaan ollut stop motion -animaatiosta, vaan nukkeja liikuteltiin ylhäältä narujen kanssa, jotka ovat ihan näkyvissä kuvassa. Team American tekijät ovat päättäneet pitää hauskaa tämän visuaalisen toteutuksen kanssa. Hahmot ovat koomisen näköisiä karikatyyrejä, jotka liikkuvat narujen varassa hupaisasti, jalat heiluen minne sattuu. Homma silti esitetään kuin kyseessä olisi jokin todella siisti, vakavasti otettava kovan luokan toimintapläjäys. Tekijöillä on ollut kieli visusti poskessaan ja he tekevätkin osuvaa parodiaa Hollywoodin yliampuvien toimintarainojen dramaattisesta patsastelusta. Koomisuudestaan huolimatta nukkeihin on ihan tosissaan panostettu hiuksia ja vaatetuksia myöten. Lisäksi elokuvan lavastajat ansaitsevat kunnon kehut, sillä miniatyyrein tehdyt taustat ovat toinen toistaan yksityiskohtaisempia ja näyttävämpiä luomuksia.

Kyseessä on täysin anteeksipyytelemätön ja ronski satiiri, joka ei pelkää tökkiä ampiaispesää ja nukkuvaa karhua samanaikaisesti. Elokuvaa on ilmestymisestään asti pidetty loukkaavana ja vaikka päällisin puolin katsottuna asia todella on näin, minusta tuntuu, että jotkut eivät ymmärrä, mihin leffan pilkka todellisuudessa osuu. Kyllä, elokuvan kuvaus terroristeista on äärimmäisen stereotyyppinen, mutta sen sijaan, että leffa tekisi pilkkaa Lähi-idän ihmisistä, se pilkkaa, millaisina heidät yleensä esitetään amerikkalaisissa elokuvissa. Leffa kritisoikin voimakkaasti Yhdysvaltoja; periamerikkalaista isänmaallisuutta, missä suuret sotasankarit muka puolustavat maailmaa pahiksilta; julkimoita, jotka luulevat vaikuttavansa tempauksillaan ja puheillaan. Jenkkipilkka on selvää heti avauskohtauksessa, jossa Team America saapuu Pariisiin auttamaan ranskalaisia terroristien hyökkäystä vastaan ja aiheuttaakin enemmän tuhoa kuin terroristit.

Itselleni Team America - maailman poliisi toimi uusintakatselulla vielä ensimmäistä katselukertaa paremmin. Se on erittäin hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton komedia, jonka kettuilu osuu erinomaisesti maaliinsa. Yhdysvallat saa kosolti lokaa niskaansa ja niin vanhan ajan vakoojajännärit, amerikkalaisia sankareita jalustalle nostavat sotaspektaakkelit kuin myös machomiesten tähdittämät toimintarymistelyt ovat edustettuina. Ylipäätään vastaavien leffojen tarinat ja rakenteet joutuvat pilkan kohteeksi. Nokkelan piikittelyn sekaan mahtuu myös southparkmaista lapsellista huumoria, muun muassa ylipitkissä nukkeseksi- ja oksentelukohtauksissa. Leffan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa leffaa työstäessään ja voin vain kuvitella, kuinka he ovat nauraneet eri keksinnöilleen. Elokuvan tarina on oivallisen pöljä ja pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Kirsikkoina maukkaan kakun päällä toimivat leffan mahtavat laulut, jotka parodioivat hyvin periamerikkalaisia voimabiisejä. Renkutuksista tunnetuin on totta kai loistava, jenkkiläisiä arvoja pilkkaava korvamato America, Fuck Yeah, joka jää soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Team America: World Police, 2004, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MMDP Munich Movie Development & Production GmbH & Co. Project KG, Stoopid Buddy Stoodios

Arvostelu: Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024)

NIKO JA MYRSKYPOROJEN ARVOITUS

Ohjaus: Kari Juusonen ja Jørgen Lerdam

Pääosissa: Pauli Halonen, Viola Käki, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Petteri Summanen, Antti Reini, Puntti Valtonen, Elina Knihtilä ja Riku Nieminen

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva Niko - Lentäjän poika (2008) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Niko 2 - Lentäjäveljekset (2012) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, mutta suunnitelmat kolmannesta elokuvasta käynnistyivät silti. Hiljalleen käsikirjoitus valmistui, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja neljän maan yhteistyönä animaatioprosessi alkoi. Nyt, kahdentoista vuoden odotuksen jälkeen Niko ja myrskyporojen arvoitus saapuu elokuvateattereihin ja rehellisesti sanottuna kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista loppuvuodelta. Pidän paljon kahdesta ensimmäisestä Niko-elokuvasta ja kolmas osa näytti trailerin perusteella hyvältä. Ilahduinkin, kun pääsin katsomaan Niko ja myrskyporojen arvoituksen kuukautta ennen ensi-iltaa Finnkinon Lasten sunnuntai -erikoisnäytöksessä.

Niko valmistautuu ottamaan paikkansa joulupukin lentojoukoissa, kun juuri ennen joulua pukin reki katoaa. Etsintäretki johtaa katkerien myrskyporojen luokse.

Nuori Niko-poro (äänenä tällä kertaa Pauli Halonen) tekee jälleen paluun ja hän on nyt lähellä saavuttaakseen unelmansa ja tulla osaksi joulupukin lentojoukkoja. Ensin hänen täytyy kuitenkin osallistua haastavaan kilpailuun, minkä lisäksi hänen pitää hyväksyä se tosiasia, ettei hän voisi enää viettää ainuttakaan joulua perheensä kanssa. Koska jostain syystä Nikolle ja hänen äidilleen (Elina Knihtilä) tulee yllätyksenä, että osana lentojoukkoja Niko olisi töissä aina jouluisin... eli juuri sinä ainoana päivänä vuodesta, kun niitä lentojoukkoja tarvitaan. Niko on vanha tuttu tykättävä poropoika, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muina tuttuina hahmoina paluun tekevät Julius-liito-orava (Hannu-Pekka Björkman palaa rooliinsa, jätettyään Niko 2:n väliin) ja Wilma-lumikko (Vuokko Hovatta), Oona-äidin uusi mies Lenni (Riku Nieminen), sekä tietty joulupukin lentojoukot, tärkeimpänä toki Nikon isä Raavas (Petteri Summanen). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Nikon kanssa paikasta lentojoukoissa kisaava Stella-porotyttö (Viola Käki), myrskyporojen johtaja Ilmari (Antti Reini), sekä höpsöt sopulit, jotka etsivät itselleen johtajaa. Niin vanhat tutut kuin uudet tuttavuudet toimivat mainiosti. Ilmari on oiva antagonisti tarinalle ja hänen motiivinsa ovat ymmärrettävät.

Yli vuosikymmenen odotus onneksi palkitaan ja Niko ja myrskyporojen arvoitus on oikein mainio koko perheen elokuva, joka osoittaa edellisten osien tapaan, että Suomessa osattaisiin tehdä laadukkaita animaatioita, jos vain viitsittäisiin. On ilo hypätä jälleen kerran Nikon ja muiden Korvatunturin lähistöllä asuvien eläinhahmojen pariin ja lähteä mukaan uuteen seikkailuun, kun juuri jouluaaton alla pukin reki varastetaan. Lennokas tarina nappaa hyvin mukaansa ja viihdyttää mukavasti läpi vajaan puolentoista tunnin keston, tarjoten runsaasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, sekä jännittäviä tilanteita ahmojen kanssa, jotka korvaavat edellisissä Niko-leffoissa nähdyt sudet pakollisina petoeläiminä.

Vauhdikas seikkailu täynnä huumoria ja jännittäviä vaaratilanteita ei kuitenkaan tarkoita, että puoleentoista tuntiin ei mahtuisi myös jotain sanottavaakin. Kahden edellisen osan monille samaistuttavia, tyypillisiä ydinperheasetelmia haastavia kuvioita ei niinkään nähdä, mutta syvällisyyttä löytyy erityisesti Nikon isän puolelta ja myrskyporoja johtavasta Ilmarista, joiden vaikea menneisyys aiheuttaa ongelmia edelleen. Elokuvassa pohditaankin, kuinka vanhat riidat voivat kulkea sukupolvelta toiselle, jos kukaan ei älyä sopia asioita ja katkaista kierrettä. Kun leffa pureutuu syvemmälle näihin teemoihinsa, loppuhuipennuksesta on saatu aikaan onnistuneen liikuttava.

Niko ja myrskyporojen arvoitus on myös visuaalisesti mainio. Yleisilme on periaatteessa sama kuin kahdessa edellisessä elokuvassa, mutta taitoa on selvästi tullut lisää vuosien varrella. Animaatiojälki on oivallista, eläinhahmojen liikkuessa sulavasti ja pohjoisen luontomaisemien näyttäessä hyviltä. Parit tyylikkäät revontulikohtaukset tuovat mukavaa vaihtelua valkoisen lumisuuden sekaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat jälleen kerran tunnelmalliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.nordiskfilm.fi, www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Niko ja myrskyporojen arvoitus, 2024, Anima Vitae, Animaker, Ulysses Filmproduktion, Moetion Films, A. Film

Arvostelu: Silent Hill (2006)

SILENT HILL

Ohjaus: Christophe Gans

Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden, Jodelle Ferland, Alice Krige, Deborah Kara Unger, Kim Coates, Tanya Allen ja Roberto Campanella

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Silent Hill perustuu Konamin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1999. Kuvatessaan Susien klaani -elokuvaa (Le Pacte des loups - 2001), ohjaaja Christopher Gans kertoi tuottaja Samuel Hadidalle alkuperäisestä Silent Hill -pelistä ja kaksikko oli sitä mieltä, että peli kääntyisi hyvin elokuvan muotoon. Gans lähetti useita kirjeitä Konamille, joissa hän kyseli filmatisointioikeuksien perään, mutta kun niistä ei kuulunut mitään, hän kuvasi yli puolituntisen videon, jossa hän selitti, kuinka paljon hän rakastaa peliä ja lähetti sen Konamille. Yhtiö koki, että Gans oli ensimmäinen oikeuksien kyselijä, joka ymmärsi peliä ja suostuikin ohjaajan pyyntöön. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta Silent Hill sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai nuivaa palautetta kriitikoilta. Itse en ole koskaan pelannut Silent Hill -pelejä, mutta näin elokuvan muutamaa vuotta sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena. Nyt kun pelien pohjalta on tekeillä uusi elokuva, Return to Silent Hill (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset adaptaatiot ja samalla arvostella ne.

Rose Da Silva on tyttärensä Sharonin kanssa matkalla kohti Silent Hillin kaupunkia, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Rose herää tuhkan peittämästä Silent Hillistä, mutta Sharonia ei näy missään. Kun Rose etsii tytärtään, hän joutuu kohtaamaan kaupungin yllä leijailevan painajaisen.

Radha Mitchell näyttelee Rose Da Silvaa, joka ajautuu todelliseen selviytymistaisteluun, kun hän matkaa Silent Hillin kaupunkiin adotiotyttärensä Sharonin (Jodelle Ferland) kanssa, tytön jatkuvasti puhuessa tästä paikasta unissaan. Mitchell suoriutuu roolistaan oivallisesti, näytellen vakuuttavasti äitiä, joka ei aio luovuttaa, ennen kuin löytää kadonneen tyttärensä - vaikka tämä tarkoittaisi, että hänen täytyy taistella läpi kaupungin uumenista pimeän tullen heräävistä hirvittävistä olennoista. Ferland on passeli valinta myös, tytön päästessä esittämään useanlaisia hahmoja, jotka ryhtyvät piinaamaan tytärtään etsivää Rosea.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sean Bean Rosen miehenä Christopherina, joka lähtee etsimään vaimoaan ja tytärtään näiden kadottua, Laurie Holden moottoripyöräpoliisi Bennettinä, joka ajautuu myös Silent Hilliin, Kim Coates etsivä Guccina, joka auttaa Christopheria etsinnöissä, sekä Alice Krige Silent Hillissä asuvien johtajana Christabellana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Krige, jonka kulttijohtajahahmo on ajoittain jopa karmivampi kuin elokuvan varsinaiset monsterit. Bean jää aika alikäytetyksi aviomieshahmona ja ajoittain hahmo voi jopa tuntua tarpeettomalta. Hahmolle luotiinkin sivujuonikuvio hieman väkinäisesti, kun studiopomot kummastelivat alkuperäistä käsikirjoitusta, joka keskittyi täysin naishahmoihin. Christopherin juonikuvio tuo vastauksia tiettyihin aspekteihin mysteeristä ja sillä on oma paikkansa leffassa, mutta eipä tätä puolta jäisi juuri kaipaamaan, jos se olisi leikattu pois.

Silent Hill -videopelien fanit ovat pääasiassa pitäneet tästä elokuvasovituksesta sen ilmestymisestä lähtien, mutta muu yleisö otti leffan vastaan aika ailahtelevasti - osa sen takia, että pelaamatta peliä, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia päästä perille tarinasta ja itse Silent Hillin taustasta ja toiminnasta. Itsekin pidin elokuvaa hieman sekavana ensimmäisellä katselulla, mutta nyt uudelleen katsottuna koin huomattavasti helpommaksi päästä jyvälle kaikesta ja pidinkin Silent Hillistä nyt enemmän. Vaikka en olekaan pelejä pelannut, uskaltaisin silti väittää, että kyseessä on itse asiassa yksi parhaista videopelielokuvista ikinä. Ei sillä, että kilpailu olisi erityisen kovaa, etenkään vuonna 2006, kun Silent Hill sai ensi-iltansa. Samoihin aikoihin ilmestyi sellaisia, öh, elokuvahistorian merkkiteoksia kuin Lara Croft: Tomb Raider (2001), Resident Evil (2002) ja Doom (2005).

Elokuva rakentaa mysteeriään yllättävänkin onnistuneesti, lumoten katsojan hiljalleen pauloihinsa. Palasia aukeaa vähitellen ja paljastukset lisäävät kiehtovuutta. Kun päästään valkoisen tuhkan peittämään Silent Hilliin, leffa lähtee tosissaan liikkeelle. Karmiva aavemainen ilmapiiri puskee ruudusta läpi ja ympäröi katsojan. Kun varoitussireeni alkaa ulvoa ja pimeys laskeutuu, elokuva muuttuu todella jännittäväksi, eikä koskaan voi tiedä, mitä hyytäviä mölliäisiä seuraavaksi hyökkää kimppuun. Kauhuosasto rakentuu mainiosti tunnelman, pääasiassa hyvin luotujen mörköjen, kuvottavan body horrorin ja lopulta synkkien teemojen ympärille. Laiskat ja kovaääniset böö-pelottelut lähes loistavat poissaolollaan. Kauhun keskellä elokuvan aavemaisuudessa on jotain surullista ja samalla myös jotain todella oudon nättiä.

Ranskalaisen Christophe Gansin ohjauksesta näkyy aito palo projektia kohtaan ja rakkaus Silent Hill -peleihin. Hän rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Elokuva on myös mainiosti kuvattu ja hyvin valaistu niin, että pimeistäkin kohtauksista saa selvää. Lavasteilla ja tietokonetehosteilla luotu valkoisen tuhkan peittämä Silent Hillin kaupunki saa taatusti pelisarjan fanit innostumaan. Puvustus on oivallista ja ikoninen pyramidipää-jättimörkö on kuin hypännyt peleistä elokuvaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Jeff Dannan ja Akira Yamaokan säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat parhaat päivänsä ajat sitten nähneet digiefektit. Osa hirviöistä näyttää lähinnä koomisilta pikseliukoilta, eikä Silent Hillin muuttuminen päiväsajasta pimeyden tyyssijaksi näytä enää nykypäivänä kovinkaan vaikuttavalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill, 2006, TriStar Pictures, Silent Hill DCP Inc., Davis-Films, Konami, Eggplant Picture & Sound, Focus Features, Syon Media