Arvostelu: Smile 2 (2024)

SMILE 2

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Naomi Scott, Rosemarie DeWitt, Miles Gutierrez-Riley, Dylan Gelula, Lukas Gage, Raúl Castillo, Peter Jacobson, Ray Nicholson, Kyle Gallner ja Drew Barrymore

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Parker Finnin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä hänen omaan lyhytelokuvaansa Laura Hasn't Slept (2020) perustuva kauhuelokuva Smile (2022) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Smile 2 on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pahemmin välittänyt ensimmäisestä Smile-elokuvasta, enkä siis juuri odottanut jatko-osaa. Skeptisin mielin kävin katsomassa Smile 2:n sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Nähtyään kaverinsa tappavan itsensä karmivasti hymyillen, pop-sensaatio Skye Riley alkaa nähdä virnuilevia ihmisiä kaikkialla ja naisen elämä suistuu vähitellen raiteiltaan.

Ensimmäisen Smile-elokuvan päähenkilön, Sosie Baconin näyttelemän Rosen kuoltua hymyilevän pahan olennon hyppysissä, uudeksi uhriksi joutuu tällä kertaa Naomi Scottin näyttelemä Skye Riley, pop-laulaja, joka on tekemässä uutta tulemista, hänen jouduttua vuotta aiemmin auto-onnettomuuteen. Juuri kun kiertue on käynnistymässä ja mediahuomio Skyen ympärillä paisuu, Skye todistaa hirvittävän kuoleman ja alkaa sitten nähdä epämiellyttävästi virnuilevia ihmisiä siellä sun täällä ja pahan kierre on päässyt jälleen kerran vauhtiin. Scott on nappivalinta rooliinsa. Hän on uskottava maailmanluokan artistina, mutta myy sitäkin paremmin hahmonsa alati kasvavan paranoian, kun hän ei enää osaa erottaa todellisuutta mielikuvituksesta, häiriintyneiden virneiden täyttäessä hänen elämänsä ja tuodessa vanhat traumat takaisin pintaan. Scottin roolityö on parhaimmillaan ihailtavan intensiivinen, minkä lisäksi en voinut olla hämmästelemättä, millaisia määriä vettä hänen on pitänyt juoda läpi kuvausten.

     Elokuvassa nähdään myös Rosemarie DeWitt Skyen kontrolloivana äitinä Elizabethina, Miles Gutierrez-Riley Skyen assistenttina Dariuksena, Dylan Gelula Skyen entisenä ystävänä Gemmana, Lukas Gage Skyen huumediilerinä Lewisina, sekä ykkösleffasta tuttu Kyle Gallner Joel-poliisina, johon hymymörkö tarttui ja joka yrittää nyt jatko-osan napakassa alkukohtauksessa päästä irti kirouksestaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja yksi jos toinenkin on omaksunut hyvin karmivan ja läpitunkevan hymyn.

Ensimmäinen Smile oli keskinkertainen kauhuraina, joka varasti ideansa kaikkialta muualta, mutta josta tuli jättihitti, kun oikeat ihmiset TikTokissa saivat vakuutettua tarpeeksi monet, että kyseessä olisi kaikkien aikojen pelottavin elokuva. Pian Suomenkin teatterit täyttyivät riehuvista teineistä, joiden piti päästä osaksi trendiä ja näyttää uskaltaneensa katsoa leffan. Jatko-osa oli siis vääjäämätön, mutta se jää nähtäväksi, voiko Smile 2 saavuttaa samanlaista suosiota. Toisaalta toivon, että voi, sillä kyseessä on edeltäjäänsä selvästi parempi elokuva. Siitä löytyy samoja vikoja, kuten liiallinen luotto kovaäänisiin böö-pelotteluihin ja kliseisten kuvioiden kierrättäminen. Tällä kertaa kyse on myös aavistuksen liian pitkästä leffasta.

Silti huomasin pitäneeni Smile 2:sta selvästi edeltäjäänsä enemmän. Iso syy tähän on niin Naomi Scottin roolityö kuin hänen kiinnostava hahmonsa. Harvemmin tällaisissa kauhuleffoissa riivauksen kohteet ovat julkkiksia ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten käy, kun hymyhirviö takertuu pop-tähteen. Jo ykkösleffassa käsiteltiin riivauksen kautta metaforallisesti traumoja ja kuinka ne tarttuvat kokijaansa ja jatko-osassa tätä aspektia hyödynnetään onnistuneemmin. Parasta on, ettei Skye ole mikään pelkkä kontrolloivan äitinsä uhri, vaan myös toisinaan paskamaisia juttuja tehnyt viallinen ihminen. Tämän lisäksi hymyilevät tyypit Skyen ympärillä voi mieltää vertauskuvaksi stalkkereista sun muista kummajaisista, joita monet julkimot joutuvat sietämään tai alaan kuuluvasta jatkuvasta tekohymyilystä. Luvassa on pari erityisen oivaa pelotteluhetkeä, joista etenkin virnuilevien tanssikoreografien liikehdintä sai nostettua niskakarvat pystyyn. Elokuvan lopetus taas on niin ihanan kiero, että se levitti minun kasvoilleni leveän hymyn.

Parker Finn palasi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan myös jatko-osan ja hänen työnsä tuntuu varmemmalta ja osaavammalta kuin viimeksi, vaikka Finn voisi hissuksiin päästä eroon halvoista äkkisäikyttelykikoista. Finniltä löytyy silmää visuaalisuuksille ja Smile 2 on yllättävänkin taitavasti kuvattu elokuva. Erityisesti muka yhdellä pitkällä otolla toteutettu alku on komeaa katseltavaa. Lavasteet ja puvustus ovat mainiot ja maskeeraukset ovat oivallisen rujot ja leffassa veri kyllä roiskuu. Valitettavasti hymyhirviön todellinen olomuoto on tälläkin kertaa pikemminkin koominen kuin pelottava ja efekteistä muutenkin paistaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma luottaa turhan paljon koviin pamauksiin, mutta Cristobal Tapia de Veerin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan karmivaa settiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile 2, 2024, Paramount Pictures, Temple Hill Entertainment, Bad Feeling, Paramount Players

Arvostelu: Salem's Lot (2024)

SALEM'S LOT

Ohjaus: Gary Dauberman

Pääosissa: Lewis Pullman, Jordan Preston Carter, Makenzie Leigh, Alfre Woodard, Bill Camp, John Benjamin Hickey, Nicholas Crovetti, Spencer Treat Clark, William Sadler, Pilou Asbæk ja Alexander Ward

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Salem's Lot perustuu Stephen Kingin kirjaan Painajainen ('Salem's Lot) vuodelta 1975. Kirjan pohjalta oli jo tehty kaksiosainen minisarja Salem's Lot - kauhujen kaupunki (Salem's Lot - 1979), elokuva Paluu kauhujen kaupunkiin (A Return to Salem's Lot - 1987), sekä toinen kaksiosainen minisarja Salem's Lot (2004). New Line Cinema ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista teattereissa syyskuussa 2022, mutta julkaisua siirrettiin kerta toisensa perään, kunnes lopulta leffa päätettiin pistää suoraan Max-palveluun. Nyt uusi Salem's Lot on ilmestynyt ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana, mutta silti skeptisenä. En ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt aiempia adaptaatioita. Kiinnostuin uudesta elokuvasta, mutta odotukseni hiipuivat, kun studiot eivät vaikuttaneet tietävän, mitä tehdä leffalla, mikä ei yleensä lupaile hyvää. Halloween-henkeen valmistautuessani päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Salem's Lotille ja katsoin sen eräänä lokakuun iltana Maxista.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin inspiraatiota varten, vain huomatakseen että kaupunki on ajautumassa katalan vampyyrin valtaan.

Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Lewis Pullman nähdään elokuvan pääroolissa Ben Mearsina, kirjailijana, joka päättää palata lapsuutensa kaupunkiin, Jerusalem's Lotiin, saadakseen inspiraatiota uutta kirjaa varten. Eipä Ben tiedäkään, että jos hän selviää Lotin öistä hengissä, olisi hänellä käsissään aikamoiset materiaalit todelliseen kauhuhittiin. Pullman on suoriutunut sivurooleista ihan kunnialla, mutta Salem's Lot harmillisesti näyttää, ettei häneltä löydy karismaa tähdittämään leffaa. Hän on aika tylsä puupökkelö osassaan, eikä Ben ole hahmonakaan järin mielenkiintoinen, minkä takia katsojana saattaakin pohtia, että miksi kaupungin veriset tapahtumat pitää edes näyttää tämän kirjailijan näkökulmasta?

     Jerusalem's Lotista löytyykin huomattavasti kiinnostavampia ihmisiä, sekä parempia näyttelijöitä, joskin Benin pakollista ihastuksenkohdetta, Susania esittävä Makenzie Leigh ei myöskään vakuuta, eikä Pullmanilla ja Leighllä ole pahemmin kemiaa. Bill Camp, Alfre Woodard ja John Benjamin Hickey sen sijaan ovat erityisen mainiot paikallisina opettajana, tohtorina ja pappina, jotka ensimmäisten joukossa hoksaavat, mistä onkaan oikein kyse ja Pilou Asbæk on varsin vekkuli vampyyriä (Alexander Ward) avustavana Strakerina. Leffan todellinen yllättäjä on kuitenkin nuori Jordan Preston Carter, joka näyttelee sinnikästä Mark-poikaa, jota kiehtovat kauhutarinat ja joka onkin valmis pistämään vampyyrejä hengiltä. Tällaisen hahmon kanssa voitaisiin helposti mennä mönkään, mutta Carter on nappivalinta rooliin ja hän tekee Markista välittömästi tykättävän tyypin ja onkin hieman sääli, ettei leffaa kerrota alusta asti pojan vinkkelistä.

En tosiaan ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä Painajainen-kirjaa tai katsonut vuoden 1979 Salem's Lot - kauhujen kaupunki -minisarjaa, mutta uuden elokuvan jälkeen minun tekisi kyllä kovasti mieli tutustua molempiin teoksiin. Odotukseni uutta Salem's Lotia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta elokuva pääsikin osittain yllättämään mukavasti. Sitten taas toisaalta se jäi myös hitusen harmittamaan, sillä tekijöiden hyppysissä olisi selvästi ollut ainekset parempaan lopputulokseen. Kyseessä on valitettavan ailahteleva paketti, joka toimii enemmän osasina kuin niiden summana. Mukana on paljon hyvää, kuten pari hahmoa ja muutamat näyttelijäsuoritukset, sekä hämmästyttävän tyylitelty tekninen toteutus (palataan siihen kohta), pääasiassa taidokas ohjaus ja useita hyvin rakennettuja kohtauksia. Nämä palaset eivät kuitenkaan loksahda paikoilleen niin luontevasti kuin voisi toivoa.

Ensinnäkin leffan rytmitys on kömpelö. Alkupää esittelyineen tuntuu hieman laahaavalta, mutta kun ensimmäistä uhria puraistaan, leffalle tulee kiire ja vajaan parin tunnin kesto on loppupeleissä jopa liian lyhyt mitta. Ehkä tästäkin adaptaatiosta olisi pitänyt tehdä minisarja, sillä tällaisenaan tarina hyppii hassusti, eikä hahmoja ehdi juurikaan syventää. Lotin synkkyyksiin vajoamisen olisi voinut tehdä rauhallisemmin, sillä nyt homma eskaloituu turhankin vauhdilla. Mutta silti luvassa on useita yksinään mainioita ja toimivia kohtauksia, joista osa on jopa oivallisen jännittäviä. Sitten taas mukana on muutamia tahattoman koomisia juttuja. Loppuhuipennus on myös harmillinen antikliimaksi.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Gary Dauberman, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Annabelle Comes Homen (2019) ja joka on tunnettu lähinnä kirjoituspuolelta. Daubermanin työ Se-elokuvien (It - 2017-2019) parissa taatusti johti hänen pestaamiseensa Salem's Lotiin. Dauberman vakuuttaa yllättäen ohjaajana ja hänellä on ollut selvä visio elokuvan ulkonäöstä. Luvassa onkin odottamattoman tyylikästä kikkailua valojen, varjojen ja värien kanssa, mikä näkyy etenkin yllä olevasta kuvasta, jossa lapset kävelevät metsässä ja koko kohtaus on toteutettu pelkin siluetein. Kameratyöskentely on oivallista ja lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteissa on haluttu matkia kasaria ja kiilusilmäisistä leijuvista vampyyreistä voi melkeinpä nähdä vaijerit, mutta se on nimenomaan osa viehätystä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu Nathan Barrin ja Lisbeth Scottin musiikkeja myöten. Keskittyessään vahvasti tähän audiovisuaaliseen kikkailuun, Daubermanin käsikirjoitus jää kuitenkin ohueksi, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus, joiden takia uusi Salem's Lot ei yllä potentiaaliinsa. Silti se on ihan menevää katsottavaa näin halloweenin lähestyessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Salem's Lot, 2024, New Line Cinema, Atomic Monster, Vertigo Entertainment, The Wolper Organization

Arvostelu: Team America - maailman poliisi (Team America: World Police - 2004)

TEAM AMERICA - MAAILMAN POLIISI

TEAM AMERICA: WORLD POLICE

Ohjaus: Trey Parker

Pääosissa: Trey Parker, Matt Stone, Kristen Miller, Masasa Moyo, Daran Norris, Phil Hendrie, Maurice LaMarche, Chelsea Marquerite, Jeremy Shada ja Fred Tatasciore

Genre: animaatio, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

"America, fuck yeah!"

Team America: World Police, eli suomalaisittain Team America - maailman poliisi on South Park -animaatiosarjan (1997-) luojien Trey Parkerin ja Matt Stonen tekemä komediaelokuva. Parker ja Stone olivat katsoneet nukeilla toteutettua Myrskylinnut-sarjaa (Thunderbirds - 1965-1966) ja kun he pettyivät tietoon, että vuonna 2004 ilmestyvä Myrskylinnut-elokuvasovitus (Thunderbirds) olisikin näytelty nukkeanimaation sijaan, kaksikko päätti toteuttaa oman Myrskylinnuista inspiraationsa saaneen leffansa - siitä huolimatta, että he olivat South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton -elokuvan (South Park: Bigger, Longer & Uncut - 1999) vaikean tuotannon jälkeen päättäneet, etteivät enää tekisi leffoja. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2004 ja hyvin pian Parker ja Stone tulivat siihen tulokseen, ettei homma toimisi ja he päättivät kirjoittaa leffaa uusiksi lennosta, ennen kuin kuvaukset jatkuivat. Team America - maailman poliisi saatiin juuri ja juuri valmiiksi, ennen kuin se sai maailmanensi-iltansa 11. lokakuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta. Elokuvan parodioimat julkimot suhtautuivat leffaan ailahtelevasti, esimerkiksi George Clooneyn pitäessä leffaa hauskana, kun taas Sean Penn kirjoitti Parkerille ja Stonelle haukkuvan kirjeen. Itse näin Team America - maailman poliisin muutama vuosi sitten ja se oli mielestäni erittäin hauska. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Näyttelijä Gary Johnston päätyy mukaan maailman rauhaa puolustavaan Team America -joukkoon ja saa tehtäväkseen soluttautua terroristiryhmään, selvittääkseen kuka kaupittelee joukkotuhoaseita.

South Parkin luoja ja useita hahmoja esittävä Trey Parker toimii Team America - maailman poliisissa ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, sekä myös pääosanäyttelijänä. Parker ääninäyttelee Gary Johnstonia, Broadway-näyttelijää, jonka harteille sälytetään vastuu koko maailman pelastamisesta. Aluksi vastahakoinen Gary päättää suostua vaativaan hommaan ja pian hän huomaakin kuuluvansa Team Americaan, poliisieliittiryhmään, joka vannoo tuhoavansa terrorismin maailmasta ja pelastavansa kaikki. Ryhmään kuuluvat myös sen johtaja Spottswoode (Daran Norris), sankaritapaus Joe (Parker), vastikään miehensä menettänyt Lisa (Kristen Miller), äksy taistelija Chris (elokuvan toinen käsikirjoittaja Matt Stone), sekä selvänäkijä Sarah (Masasa Moyo). Tiimi koostuu toinen toistaan yliampuvammista tyypeistä, joiden seikkailuun hyppää virne kasvoilla.

     Vastaansa tiimi saa Pohjois-Korean entisen johtajan, Kim Jong-ilin (myös Parker), jolla on katala suunnitelma koko maailman tuhoamisesta ja valtaamisesta. Eipä siis ihme, että leffan esittäminen kiellettiin Pohjois-Koreassa. Jong-il esitetään elokuvassa mahdollisimman teatraalisena tapauksena, aivan kuin vanhempien James Bond -leffojen maailmanvaltaajapahiksina. Samalla elokuva myös piikittelee hävyttömästi ja esittää suurjohtajan yksinäisenä reppanana, jonka muu maailma on hyljännyt.

Team America - maailman poliisi on kyllä erittäin omalaatuinen teos, jollaista ei toista taidakaan löytyä. Elokuva matkii visuaalisella tyylillään Myrskylinnut-klassikkosarjaa, jonka hahmot toteutettiin nukeilla. Kyse ei kuitenkaan ollut stop motion -animaatiosta, vaan nukkeja liikuteltiin ylhäältä narujen kanssa, jotka ovat ihan näkyvissä kuvassa. Team American tekijät ovat päättäneet pitää hauskaa tämän visuaalisen toteutuksen kanssa. Hahmot ovat koomisen näköisiä karikatyyrejä, jotka liikkuvat narujen varassa hupaisasti, jalat heiluen minne sattuu. Homma silti esitetään kuin kyseessä olisi jokin todella siisti, vakavasti otettava kovan luokan toimintapläjäys. Tekijöillä on ollut kieli visusti poskessaan ja he tekevätkin osuvaa parodiaa Hollywoodin yliampuvien toimintarainojen dramaattisesta patsastelusta. Koomisuudestaan huolimatta nukkeihin on ihan tosissaan panostettu hiuksia ja vaatetuksia myöten. Lisäksi elokuvan lavastajat ansaitsevat kunnon kehut, sillä miniatyyrein tehdyt taustat ovat toinen toistaan yksityiskohtaisempia ja näyttävämpiä luomuksia.

Kyseessä on täysin anteeksipyytelemätön ja ronski satiiri, joka ei pelkää tökkiä ampiaispesää ja nukkuvaa karhua samanaikaisesti. Elokuvaa on ilmestymisestään asti pidetty loukkaavana ja vaikka päällisin puolin katsottuna asia todella on näin, minusta tuntuu, että jotkut eivät ymmärrä, mihin leffan pilkka todellisuudessa osuu. Kyllä, elokuvan kuvaus terroristeista on äärimmäisen stereotyyppinen, mutta sen sijaan, että leffa tekisi pilkkaa Lähi-idän ihmisistä, se pilkkaa, millaisina heidät yleensä esitetään amerikkalaisissa elokuvissa. Leffa kritisoikin voimakkaasti Yhdysvaltoja; periamerikkalaista isänmaallisuutta, missä suuret sotasankarit muka puolustavat maailmaa pahiksilta; julkimoita, jotka luulevat vaikuttavansa tempauksillaan ja puheillaan. Jenkkipilkka on selvää heti avauskohtauksessa, jossa Team America saapuu Pariisiin auttamaan ranskalaisia terroristien hyökkäystä vastaan ja aiheuttaakin enemmän tuhoa kuin terroristit.

Itselleni Team America - maailman poliisi toimi uusintakatselulla vielä ensimmäistä katselukertaa paremmin. Se on erittäin hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton komedia, jonka kettuilu osuu erinomaisesti maaliinsa. Yhdysvallat saa kosolti lokaa niskaansa ja niin vanhan ajan vakoojajännärit, amerikkalaisia sankareita jalustalle nostavat sotaspektaakkelit kuin myös machomiesten tähdittämät toimintarymistelyt ovat edustettuina. Ylipäätään vastaavien leffojen tarinat ja rakenteet joutuvat pilkan kohteeksi. Nokkelan piikittelyn sekaan mahtuu myös southparkmaista lapsellista huumoria, muun muassa ylipitkissä nukkeseksi- ja oksentelukohtauksissa. Leffan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa leffaa työstäessään ja voin vain kuvitella, kuinka he ovat nauraneet eri keksinnöilleen. Elokuvan tarina on oivallisen pöljä ja pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Kirsikkoina maukkaan kakun päällä toimivat leffan mahtavat laulut, jotka parodioivat hyvin periamerikkalaisia voimabiisejä. Renkutuksista tunnetuin on totta kai loistava, jenkkiläisiä arvoja pilkkaava korvamato America, Fuck Yeah, joka jää soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Team America: World Police, 2004, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MMDP Munich Movie Development & Production GmbH & Co. Project KG, Stoopid Buddy Stoodios

Arvostelu: Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024)

NIKO JA MYRSKYPOROJEN ARVOITUS

Ohjaus: Kari Juusonen ja Jørgen Lerdam

Pääosissa: Pauli Halonen, Viola Käki, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Petteri Summanen, Antti Reini, Puntti Valtonen, Elina Knihtilä ja Riku Nieminen

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva Niko - Lentäjän poika (2008) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Niko 2 - Lentäjäveljekset (2012) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, mutta suunnitelmat kolmannesta elokuvasta käynnistyivät silti. Hiljalleen käsikirjoitus valmistui, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja neljän maan yhteistyönä animaatioprosessi alkoi. Nyt, kahdentoista vuoden odotuksen jälkeen Niko ja myrskyporojen arvoitus saapuu elokuvateattereihin ja rehellisesti sanottuna kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista loppuvuodelta. Pidän paljon kahdesta ensimmäisestä Niko-elokuvasta ja kolmas osa näytti trailerin perusteella hyvältä. Ilahduinkin, kun pääsin katsomaan Niko ja myrskyporojen arvoituksen kuukautta ennen ensi-iltaa Finnkinon Lasten sunnuntai -erikoisnäytöksessä.

Niko valmistautuu ottamaan paikkansa joulupukin lentojoukoissa, kun juuri ennen joulua pukin reki katoaa. Etsintäretki johtaa katkerien myrskyporojen luokse.

Nuori Niko-poro (äänenä tällä kertaa Pauli Halonen) tekee jälleen paluun ja hän on nyt lähellä saavuttaakseen unelmansa ja tulla osaksi joulupukin lentojoukkoja. Ensin hänen täytyy kuitenkin osallistua haastavaan kilpailuun, minkä lisäksi hänen pitää hyväksyä se tosiasia, ettei hän voisi enää viettää ainuttakaan joulua perheensä kanssa. Koska jostain syystä Nikolle ja hänen äidilleen (Elina Knihtilä) tulee yllätyksenä, että osana lentojoukkoja Niko olisi töissä aina jouluisin... eli juuri sinä ainoana päivänä vuodesta, kun niitä lentojoukkoja tarvitaan. Niko on vanha tuttu tykättävä poropoika, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muina tuttuina hahmoina paluun tekevät Julius-liito-orava (Hannu-Pekka Björkman palaa rooliinsa, jätettyään Niko 2:n väliin) ja Wilma-lumikko (Vuokko Hovatta), Oona-äidin uusi mies Lenni (Riku Nieminen), sekä tietty joulupukin lentojoukot, tärkeimpänä toki Nikon isä Raavas (Petteri Summanen). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Nikon kanssa paikasta lentojoukoissa kisaava Stella-porotyttö (Viola Käki), myrskyporojen johtaja Ilmari (Antti Reini), sekä höpsöt sopulit, jotka etsivät itselleen johtajaa. Niin vanhat tutut kuin uudet tuttavuudet toimivat mainiosti. Ilmari on oiva antagonisti tarinalle ja hänen motiivinsa ovat ymmärrettävät.

Yli vuosikymmenen odotus onneksi palkitaan ja Niko ja myrskyporojen arvoitus on oikein mainio koko perheen elokuva, joka osoittaa edellisten osien tapaan, että Suomessa osattaisiin tehdä laadukkaita animaatioita, jos vain viitsittäisiin. On ilo hypätä jälleen kerran Nikon ja muiden Korvatunturin lähistöllä asuvien eläinhahmojen pariin ja lähteä mukaan uuteen seikkailuun, kun juuri jouluaaton alla pukin reki varastetaan. Lennokas tarina nappaa hyvin mukaansa ja viihdyttää mukavasti läpi vajaan puolentoista tunnin keston, tarjoten runsaasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, sekä jännittäviä tilanteita ahmojen kanssa, jotka korvaavat edellisissä Niko-leffoissa nähdyt sudet pakollisina petoeläiminä.

Vauhdikas seikkailu täynnä huumoria ja jännittäviä vaaratilanteita ei kuitenkaan tarkoita, että puoleentoista tuntiin ei mahtuisi myös jotain sanottavaakin. Kahden edellisen osan monille samaistuttavia, tyypillisiä ydinperheasetelmia haastavia kuvioita ei niinkään nähdä, mutta syvällisyyttä löytyy erityisesti Nikon isän puolelta ja myrskyporoja johtavasta Ilmarista, joiden vaikea menneisyys aiheuttaa ongelmia edelleen. Elokuvassa pohditaankin, kuinka vanhat riidat voivat kulkea sukupolvelta toiselle, jos kukaan ei älyä sopia asioita ja katkaista kierrettä. Kun leffa pureutuu syvemmälle näihin teemoihinsa, loppuhuipennuksesta on saatu aikaan onnistuneen liikuttava.

Niko ja myrskyporojen arvoitus on myös visuaalisesti mainio. Yleisilme on periaatteessa sama kuin kahdessa edellisessä elokuvassa, mutta taitoa on selvästi tullut lisää vuosien varrella. Animaatiojälki on oivallista, eläinhahmojen liikkuessa sulavasti ja pohjoisen luontomaisemien näyttäessä hyviltä. Parit tyylikkäät revontulikohtaukset tuovat mukavaa vaihtelua valkoisen lumisuuden sekaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat jälleen kerran tunnelmalliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.nordiskfilm.fi, www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Niko ja myrskyporojen arvoitus, 2024, Anima Vitae, Animaker, Ulysses Filmproduktion, Moetion Films, A. Film

Arvostelu: Silent Hill (2006)

SILENT HILL

Ohjaus: Christophe Gans

Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden, Jodelle Ferland, Alice Krige, Deborah Kara Unger, Kim Coates, Tanya Allen ja Roberto Campanella

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Silent Hill perustuu Konamin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1999. Kuvatessaan Susien klaani -elokuvaa (Le Pacte des loups - 2001), ohjaaja Christopher Gans kertoi tuottaja Samuel Hadidalle alkuperäisestä Silent Hill -pelistä ja kaksikko oli sitä mieltä, että peli kääntyisi hyvin elokuvan muotoon. Gans lähetti useita kirjeitä Konamille, joissa hän kyseli filmatisointioikeuksien perään, mutta kun niistä ei kuulunut mitään, hän kuvasi yli puolituntisen videon, jossa hän selitti, kuinka paljon hän rakastaa peliä ja lähetti sen Konamille. Yhtiö koki, että Gans oli ensimmäinen oikeuksien kyselijä, joka ymmärsi peliä ja suostuikin ohjaajan pyyntöön. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta Silent Hill sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai nuivaa palautetta kriitikoilta. Itse en ole koskaan pelannut Silent Hill -pelejä, mutta näin elokuvan muutamaa vuotta sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena. Nyt kun pelien pohjalta on tekeillä uusi elokuva, Return to Silent Hill (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset adaptaatiot ja samalla arvostella ne.

Rose Da Silva on tyttärensä Sharonin kanssa matkalla kohti Silent Hillin kaupunkia, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Rose herää tuhkan peittämästä Silent Hillistä, mutta Sharonia ei näy missään. Kun Rose etsii tytärtään, hän joutuu kohtaamaan kaupungin yllä leijailevan painajaisen.

Radha Mitchell näyttelee Rose Da Silvaa, joka ajautuu todelliseen selviytymistaisteluun, kun hän matkaa Silent Hillin kaupunkiin adotiotyttärensä Sharonin (Jodelle Ferland) kanssa, tytön jatkuvasti puhuessa tästä paikasta unissaan. Mitchell suoriutuu roolistaan oivallisesti, näytellen vakuuttavasti äitiä, joka ei aio luovuttaa, ennen kuin löytää kadonneen tyttärensä - vaikka tämä tarkoittaisi, että hänen täytyy taistella läpi kaupungin uumenista pimeän tullen heräävistä hirvittävistä olennoista. Ferland on passeli valinta myös, tytön päästessä esittämään useanlaisia hahmoja, jotka ryhtyvät piinaamaan tytärtään etsivää Rosea.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sean Bean Rosen miehenä Christopherina, joka lähtee etsimään vaimoaan ja tytärtään näiden kadottua, Laurie Holden moottoripyöräpoliisi Bennettinä, joka ajautuu myös Silent Hilliin, Kim Coates etsivä Guccina, joka auttaa Christopheria etsinnöissä, sekä Alice Krige Silent Hillissä asuvien johtajana Christabellana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Krige, jonka kulttijohtajahahmo on ajoittain jopa karmivampi kuin elokuvan varsinaiset monsterit. Bean jää aika alikäytetyksi aviomieshahmona ja ajoittain hahmo voi jopa tuntua tarpeettomalta. Hahmolle luotiinkin sivujuonikuvio hieman väkinäisesti, kun studiopomot kummastelivat alkuperäistä käsikirjoitusta, joka keskittyi täysin naishahmoihin. Christopherin juonikuvio tuo vastauksia tiettyihin aspekteihin mysteeristä ja sillä on oma paikkansa leffassa, mutta eipä tätä puolta jäisi juuri kaipaamaan, jos se olisi leikattu pois.

Silent Hill -videopelien fanit ovat pääasiassa pitäneet tästä elokuvasovituksesta sen ilmestymisestä lähtien, mutta muu yleisö otti leffan vastaan aika ailahtelevasti - osa sen takia, että pelaamatta peliä, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia päästä perille tarinasta ja itse Silent Hillin taustasta ja toiminnasta. Itsekin pidin elokuvaa hieman sekavana ensimmäisellä katselulla, mutta nyt uudelleen katsottuna koin huomattavasti helpommaksi päästä jyvälle kaikesta ja pidinkin Silent Hillistä nyt enemmän. Vaikka en olekaan pelejä pelannut, uskaltaisin silti väittää, että kyseessä on itse asiassa yksi parhaista videopelielokuvista ikinä. Ei sillä, että kilpailu olisi erityisen kovaa, etenkään vuonna 2006, kun Silent Hill sai ensi-iltansa. Samoihin aikoihin ilmestyi sellaisia, öh, elokuvahistorian merkkiteoksia kuin Lara Croft: Tomb Raider (2001), Resident Evil (2002) ja Doom (2005).

Elokuva rakentaa mysteeriään yllättävänkin onnistuneesti, lumoten katsojan hiljalleen pauloihinsa. Palasia aukeaa vähitellen ja paljastukset lisäävät kiehtovuutta. Kun päästään valkoisen tuhkan peittämään Silent Hilliin, leffa lähtee tosissaan liikkeelle. Karmiva aavemainen ilmapiiri puskee ruudusta läpi ja ympäröi katsojan. Kun varoitussireeni alkaa ulvoa ja pimeys laskeutuu, elokuva muuttuu todella jännittäväksi, eikä koskaan voi tiedä, mitä hyytäviä mölliäisiä seuraavaksi hyökkää kimppuun. Kauhuosasto rakentuu mainiosti tunnelman, pääasiassa hyvin luotujen mörköjen, kuvottavan body horrorin ja lopulta synkkien teemojen ympärille. Laiskat ja kovaääniset böö-pelottelut lähes loistavat poissaolollaan. Kauhun keskellä elokuvan aavemaisuudessa on jotain surullista ja samalla myös jotain todella oudon nättiä.

Ranskalaisen Christophe Gansin ohjauksesta näkyy aito palo projektia kohtaan ja rakkaus Silent Hill -peleihin. Hän rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Elokuva on myös mainiosti kuvattu ja hyvin valaistu niin, että pimeistäkin kohtauksista saa selvää. Lavasteilla ja tietokonetehosteilla luotu valkoisen tuhkan peittämä Silent Hillin kaupunki saa taatusti pelisarjan fanit innostumaan. Puvustus on oivallista ja ikoninen pyramidipää-jättimörkö on kuin hypännyt peleistä elokuvaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Jeff Dannan ja Akira Yamaokan säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat parhaat päivänsä ajat sitten nähneet digiefektit. Osa hirviöistä näyttää lähinnä koomisilta pikseliukoilta, eikä Silent Hillin muuttuminen päiväsajasta pimeyden tyyssijaksi näytä enää nykypäivänä kovinkaan vaikuttavalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill, 2006, TriStar Pictures, Silent Hill DCP Inc., Davis-Films, Konami, Eggplant Picture & Sound, Focus Features, Syon Media

Arvostelu: Joker: Folie à Deux (2024)

JOKER: FOLIE À DEUX

Ohjaus: Todd Phillips

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener, Harry Lawtey, Steve Coogan, Bill Smitrovich, Leigh Gill ja Zazie Beetz

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

DC-sarjakuviin perustuva elokuva Joker (2019) oli taloudellinen jättimenestys, joka kahmi palkintoja ja ehdokkuuksia, sekä sai positiivista palautetta kriitikoilta, joten elokuvalle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Päätähti Joaquin Phoenix sai unestaan ideoita jatkotarinaa varten, jotka hän kertoi ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Phillipsille. Aluksi kaksikko pohti työstävänsä näytelmän elokuvan sijaan, mutta koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020, he päättivätkin pysyä elokuvaformaatissa. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että Lady Gaga oli pestattu Harley Quinnin rooliin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Joker: Folie à Deux saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin fiiliksin, pääasiassa sen takia, että koin, ettei Joker olisi tarvinnut jatkoa. Kävin uteliaana, mutta silti hieman varautuneena katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Arthur Fleck on virunut Arkhamin vankimielisairaalassa kaksi vuotta, kun hän kohtaa Lee Quinnin ja nämä kaksi mielenvikaista rakastuvat.

Viime aikoina kohuissa ryvennyt Joaquin Phoenix on tehnyt jotain uralleen poikkeavaa ja palaa vanhaan rooliinsa Arthur Fleckinä, eli Jokerina, joka lähestulkoon syöksi Gothamin kaupungin kaaoksen valtaan, tapettuaan muun muassa metrohuligaanit ja televisiojuontaja Murray Franklinin (Robert De Niro). Arthur jäi kiinni ja nyt hän on istunut tuomiotaan Arkhamin vankimielisairaalassa jo toista vuotta. Kahden vuoden aikana Jokeri-puoli on palannut horrokseen ja heiveröinen Arthur on noussut takaisin esille. Phoenix suoriutuu osastaan toistamiseen mainiosti, tulkiten taidokkaasti niin hiljaista hissukkaa kuin myös revittelevää ja teatraalista alter egoa.

     Lady Gaga taas valittiin esittämään Harleen Quinzelinä, eli Jokerin mielitiettynä tunnettua Harley Quinnia tai kuten hänet leffassa tunnetaan nimellä Lee. Toisin kuin hahmon alkuperä yleensä tiedetään, kyseessä ei ole yksi mielisairaalan hoitajista, vaan yksi potilaista. Kun Lee kohtaa Arthurin Arkhamissa, päästään vinksahtaneet muodostavat nopeasti vahvan yhteyden ja pikkuhiljaa heidän rakkautensa muuttuu tietty ongelmaksi. Gagakin on oiva valinta osaansa ja häneltä ja Phoenixilta löytyy väkevää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Brendan Gleeson Arkhamin vanginvartijana Jackiena, Catherine Keener Arthurin puolustusasianajajana Stewartina, Steve Coogan toimittaja Paddy Meyersinä, sekä Harry Lawtey Gothamin apulaissyyttäjänä Harvey Dentinä. Sivunäyttelijöistä etenkin Gleeson suoriutuu osastaan mainiosti työhönsä turhautuneena ja vankien kiusaamisella itselleen hupia tuottavana vartijana.

Onpa hyvä, että olin onnistunut madaltamaan odotuksiani viimeisen parin kuukauden aikana ja etten katsonut ensimmäistä Joker-elokuvaa uudestaan juuri ennen jatko-osan näkemistä, sillä muuten pettymykseni olisi ollut vielä suurempi. Joker: Folie à Deux on nimittäin huomattavasti edeltäjäänsä heikompi esitys, jonka lopputekstien pyörähtäessä käyntiin toivoin, ettei koko elokuvaa olisi tehty. Lähtökohtaisesti leffassa olisi runsaasti potentiaalia. Phoenix on tosiaan yhä hyvä roolissaan ja Gaga on oiva valinta tämän rinnalle Harley Quinniksi. Siinä, missä ensimmäinen elokuva kertoi siitä, miten yhteiskunta luo omat hirviönsä, jatko-osaa voisi miettiä niin, että yhteiskunta herättää vanhat hirviönsä takaisin henkiin. Kun Arthur kahden vuoden jälkeen nostetaan taas mediahuomion keskelle ja häntä riepotellaan psykiatrisista arvioinneista oikeussaliin, vanha Jokeri-puoli alkaa toki nostella päätään, mitä ei yhtään auta Lee, joka ruokkii Arthurin vinksahtanutta puolta.

Ainekset ovat lupaavat, mutta niistä on pyöritelty kasaan hämmentävän pitkäveteinen leffa, joka tuntuu olevan olemassa vain siksi, että ensimmäinen elokuva menestyi niin hyvin. Kun ykkösleffa oli raskasta katseltavaa synkän maailmankuvansa, vaikeiden aiheidensa ja epämukavan ilmapiirin kanssa, kakkonen on raskasta katseltavaa ihan muista syistä. Arthurin ja Leen rakkaustarina ei oikein lähde käyntiin ja oikeussalidraama menettää otteensä vähän väliä. Etukäteen paljon kohistut musikaalinumerotkin ovat pääasiassa latteita. Arthurin päässä tapahtuvat, teatraaliset ja Hollywoodin kulta-aikaa mukailevat laulukohtaukset ovat mainiot, mutta pääasiassa kohtaukset koostuvat Arthurin ja Leen toinen toistaan samalta kuulostavien lepertelykappaleiden hyräilystä toisilleen. Varsinkin loppuhuipennus lässähtää turhauttavasti.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Todd Phillips, jonka ei nähtävästi kannattaisi tehdä jatko-osia - senhän hän osoitti jo Kauhean kankkusen (The Hangover - 2009) turhilla jatko-osilla. On siis onni, että mies on jo ilmoittanut, ettei aio tehdä kolmatta Jokeria. Phillipsin lisäksi käsikirjoitusta on työstänyt ykkösosan tapaan Scott Silver ja nyt kun kaksikko ei voi vain kähveltää tekstiään erinomaisista Martin Scorsese -elokuvista, he ovat jääneet hieman tyhjän päälle, mikä todella näkyy lopputuloksesta. Tarina, teemat ja jopa hahmotkin jäävät hieman ohkaisiksi, eivätkä he lopulta tunnu tietävän, haluavatko he esittää Arthurin väärinymmärrettynä ja sympaattisena, vai kahleistaan vapaaksi pyrkivänä totaalina sekopäänä. Teknisiltä ansioiltaan leffa on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka eräs digiräjähdys ei vakuutakaan. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet hienot, puvustus mainiota ja maskeeraus oivallista. Äänityöskentely on myös pätevää, joskin Hildur Guðnadóttirin säveltämät, synkästi maalailevat musiikit tuntuvat vain kierrätykseltä ykkösosasta, ilman mitään uutta ja mielenkiintoista heitettynä sekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Joker: Folie à Deux, 2024, Warner Bros., DC Entertainment, Joint Effort, Village Roadshow Pictures