Arvostelu: Halloween: Resurrection (2002)

HALLOWEEN: RESURRECTION

Ohjaus: Rick Rosenthal

Pääosissa: Bianca Kajlich, Busta Rhymes, Katee Sackhoff, Ryan Merriman, Daisy McCrackin, Sean Patrick Thomas, Luke Kirby, Thomas Ian Nicholas, Tyra Banks, Brad Loree ja Jamie Lee Curtis

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 18

John Carpenterin ohjaama kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma kassamagneetti, josta on vuosien varrella muodostunut klassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982), Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988), Halloween 5 (Halloween: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat yhä vain heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojiltakin, joten elokuvasarjassa päätettiin ottaa takapakkia. Vuonna 1998 julkaistu Halloween H20 oli jatko-osa kahdelle ensimmäiselle elokuvalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Elokuva sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, mutta taloudellisesti se oli sarjan menestynein osa, joten jatkoa päätettiin tehdä vielä lisää - siitäkin huolimatta, että päätähti Jamie Lee Curtis halusi Halloween H20:n jäävän sarjan päätösosaksi. Aluksi Daniel Farrands kirjoitti käsikirjoituksen "Halloween 8: Lord of the Dead", jossa Curtisin hahmo olisi ollut murhaaja Michael Myersin sijaan, mutta idea ei toteutunut. Larry Brand kirjoitti uuden, "Halloween: MichaelMyers.com" -nimellä kulkeneen tekstin, josta tuottajat innostuivat, joskin vaatien nimen vaihtamista. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2001 työnimellä "Halloween: Homecoming" ja lopulta Halloween: Resurrection sai ensi-iltansa heinäkuussa 2002. Elokuva ei ollut kuitenkaan toivottu hitti, jääden lipputuloissa vain puoleen siitä, mitä Halloween H20 oli tuottanut. Sen lisäksi niin kriitikot kuin sarjan fanit antoivat lähes täydessä yhteisymmärryksessä murskavastaanoton leffalle. Jopa alkuperäisen elokuvan ohjannut Carpenter on julkisesti haukkunut leffan. Itse tutustuin Halloween-elokuviin Rob Zombien vuonna 2007 ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin myötä ja vasta vuonna 2017 katsoin alkuperäisen elokuvan. Pidin siitä valtavasti ja arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin ottaa perinteeksi arvostella joka vuonna yhden Halloween-elokuvista ja nyt olen päässyt sarjan kahdeksanteen osaan, Halloween: Resurrectioniin.

Kuusi collegeopiskelijaa osallistuvat uudenlaiseen internetohjelmaan, jossa heidän täytyy yöpyä Myersien hylätyssä talossa ja selvittää, mikä teki perheen pojasta Michaelista murhaajan. Pian opiskelijat kuitenkin huomaavat, että kuolleeksi luultu Michael Myers majailee talon uumenissa edelleen.

Vaikka Halloween: Resurrectionia mainostettiin Jamie Lee Curtisin ja hänen hahmonsa Laurie Stroden kautta, Curtisillä on lopulta vain muutama minuutti ruutuaikaa leffan alussa. Hänen sijaan leffa keskittyy uusiin hahmoihin, collegeopiskelijoihin Saraan (Bianca Kajlich), Jeniin (Katee Sackhoff), Jimiin (Luke Kirby), Donnaan (Daisy McCrackin), Rudyyn (Sean Patrick Thomas) ja Billiin (Thomas Ian Nicholas), jotka houkutellaan uudenlaiseen, internetissä esitettävään reality-ohjelmaan, "Vaaraviihteeseen", jossa heidän on tarkoitus yöpyä ränsistyneessä ja pahamaineisessa Myersin perheen talossa. Lukuun ottamatta tylsän geneeristä päähenkilöä Saraa, muut hahmokuusikosta ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä ja himokkaampia nulikoita, joiden hormonit hyrräävät siihen tahtiin, etteivät he malta pitää näppejään erossa toisistaan, huolimatta kameroista tai toisen osapuolen kielloista.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Busta Rhymes ja Tyra Banks Vaaraviihdettä pyörittävinä Freddienä ja Norana, Ryan Merriman ohjelmaa seuraavana Mylesinä, sekä Brad Loree ikonisena sarjamurhaaja Michael Myersina, jonka ulkonäössä on jokin mennyt niin pieleen, että Michael näyttää enemmän huvittavalta kuin uhkaavalta. Näyttelijäkaartissa ei ole pahemmin kehumista. Nuoret näyttelijät ovat pääasiassa kiusallisen kehnoja rooleissaan. Poppoon kirkkain tähti on Rhymes, joka on myös poppoon huonoin näyttelijä. Rhymes ampuu roolissaan kuitenkin niin yli, että hän on huonoudessaan koominen, mitä muista ei voi sanoa.

Ei ole mikään ihme, että jälkikäteen niin Jamie Lee Curtis kuin koko Halloween-sarjan käynnistänyt John Carpenter ovat haukkuneet Halloween: Resurrectionin lyttyyn. Kyseessä on aikamoinen pökäle, jonka ainoaksi kehuksi voisi mieltää sen, että oikeassa mielentilassa ja seurassa katsottuna elokuva on varsin hupaisa kaikessa kökköydessään. Elokuva on täynnä ratkaisuja, jotka pistävät kerta toisensa perään kummastelemaan, että mitäköhän käsikirjoitushuoneessa on polteltu tekstiä työstäessä? Larry Brandin idea keskelle reality-ohjelman kuvauksia putkahtaneesta sarjamurhaajasta voisi olla vekkuli omana juttunaan, mutta Halloweeniin idea ei oikein istu. Kun kauhujen yö Myersien talossa alkaa, katsojan päähän juolahtaa jatkuvasti kysymyksiä, kuten että miten Michael onnistuu kaiken aikaa välttelemään kameroita ja erityisesti että miksi ihmeessä hahmot eivät vain pakene talosta? Leffa näyttää useaankin otteeseen, että ränsistynyt talo on aika heiveröisessä kunnossa, joten eiköhän sitä tarpeeksi isossa pelkotilassa ja adrenaliiniryöpyssä saisi puskettua itsensä talosta pihalle. Viimeistään lopputeksteihin päästessä ei voi kuin pohtia, että miten ihmeessä elokuva edes pääsi julkaisuun asti?

Elokuvan kauhuosasto rakentuu täysin toinen toistaan naurettavampien ja huonompien hyppysäikyttelyjen varaan. Mitään jännitettä ei pääse muodostumaan, etenkään kun elokuva ei saa katsojaa välittämään ainoastakaan hahmosta. Tarina myös asettaa katsojan herkästi Michaelin puolelle. Tämähän on hänen kotinsa, ei ihme, että hän haluaa päästä epätoivotuista tunkeilijoista eroon! Pelottavaksi elokuvaa ei voi kutsua, vaan Halloween: Resurrection menee lähinnä tahattomasta komediasta.

Leffan ohjauksesta vastaa Rick Rosenthal, joka oli aiemmin ohjannut elokuvasarjan toisen osan, Halloween II - tappajan paluun. Vaikkei Rosenthalin työ ollut siinäkään kovin hääviä, on pöyristyttävää, kuinka paljon surkeammin hän hoitaa tonttinsa Halloween: Resurrectionissa. Asiaa ei tietenkään auta Brandin ja Sean Hoodin käsikirjoitus heikon juonen, ärsyttävien hahmojen, puisevan dialogin ja typerien käänteiden kera. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen. Tekijät ovat selvästi halunneet toistaa muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen The Blair Witch Projectin (1999) suosiota, pistämällä hahmot itse toimimaan kuvaajina osan ajasta. Hahmojen kuvaamat materiaalit ovat lähinnä ärsyttävää katseltavaa rumasti venytetyn ja pahasti rakeisen kuvan heiluessa kaiken aikaa. Sentään Myersin talon lavasteet ovat oivalliset. Tehosteet eivät pahemmin vakuuta, eikä äänimaailma ole kummoisesti työstetty. Carpenterin säveltämä ikoninen tunnusmelodia soi tietty pari kertaa leffan aikana, mutta jokin Danny Luxin sovituksessa tuntuu laiskalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2023

Lähteet: elokuvan juliste www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween: Resurrection, 2002, Dimension Films, Nightfall Productions, Aon/Ruben-Winkler Entertainment Insurance, Trancas International Films

Arvostelu: Ring 2 (The Ring Two - 2005)

RING 2

THE RING TWO

Ohjaus: Hideo Nakata
Pääosissa: Naomi Watts, David Dorfman, Simon Baker, Kelly Stables, Sissy Spacek, Elizabeth Perkins, Gary Cole, Ryan Merriman, Emily VanCamp ja Mary Elizabeth Winstead
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Japanilaisen Ringu-kauhuelokuvan (リング - 1998) amerikkalainen uudelleenfilmatisointi The Ring (2002) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ohjaaja Gore Verbinski oli kuitenkin kiireinen Säämiehen (The Weather Man - 2005) ja Pirates of the Caribbean -seikkailuleffojen kanssa, minkä vuoksi studio kääntyi alkuperäisen japanilaisleffan ohjaajan, Hideo Nakatan puoleen. Nakata suostui jatko-osan ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2004. Lopulta The Ring Two, eli suomalaisittain hieman yksinkertaisemmin Ring 2 ilmestyi maaliskuussa 2005. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti ja se sai lähes pelkkää murskapalautetta kriitikoilta. Itse olin aiemmin nähnyt vain ensimmäisen The Ringin, mistä pidin todella paljon. Olin jopa hieman vältellyt jatko-osaa, mutta kun huomasin ensimmäisen osan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin sen lisäksi katsoa ja arvostella sen jatko-osat, Ring 2:n ja Ringsin vuodelta 2017. Katsoinkin Ring 2:n hieman yli kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Rachel ja hänen poikansa Aidan muuttavat uuteen kaupunkiin, aloittaakseen elämänsä alusta. Kauhu tuntuu kuitenkin seuranneen heitä, sillä pian Rachel saa tietää kahden kaupunkilaisnuoren saaneen Samaran kirotun videokasetin haltuunsa. Rachelin täytyy keksiä keino pysäyttää kirous lopullisesti.

Naomi Watts ja David Dorfman palaavat rooleihinsa Rachel ja Aidan Kellerinä, äitinä ja poikana, jotka selvisivät kerran kaamean ja vesivahinkoja aiheuttavan Samaran (Kelly Stables) kirotusta videokasetista, mutta jotka joutuvat nyt uudestaan Samaran vainoamiksi. Dorfman jatkaa samalla hieman karmivalla linjallaan, pojan ollessa yhä vain isommin yhteydessä pahaan olentoon. Watts sen sijaan tekee hieman heikompaa työtä kuin viimeksi. Hänen roolityöstään ei oikein ota selvää, kuinka halukas hän oli jatkamaan leffasarjan parissa. Silti Watts ja Dorfman muodostavat yhä oivallisen äiti-poika-kaksikon, jonka toivoo selviytyvän.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Simon Baker Rachelin uutena pomona Max Rourkena, Elizabeth Perkins tohtori Emma Templenä, sekä Ryan Merriman ja Emily VanCamp teineinä, jotka elokuvan alussa tietty katsovat Samaran videokasetin. Mary Elizabeth Winstead tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa nuorena Evelyn Bordenina, joka liittyy Samaran menneisyyteen. Vanhaa Evelyniä esittää kauhuklassikko Carriesta (1976) tuttu Sissy Spacek. Baker sopii hyvin osaansa virnuilevana uutislehden johtajana, mutta muut näyttelijät eivät oikein vakuuta. Perkins on kiusallisen ylidramaattinen tohtorina, kun taas Merriman ja VanCamp ovat aika kehnoja ja ampuvat yli hahmojensa shokkireaktiot.

Vaikka minun täytyy tunnustaa, etten ole vanhoja japanilaisia Ringu-leffoja vielä katsonut, minusta on hienoa, että niiden ohjaaja Hideo Nakata pyydettiin mukaan ohjaamaan amerikkalaisfilmatisoinnin jatko-osa. Pidän myös siitä, että ainakin kuulemani ja lukemani perusteella Nakata ei lähtenyt tekemään toisintoa japanilaisesta Ringu 2:sta (リング2 - 1999), vaan lähti työstämään erilaista jatkotarinaa. Nakatan mukanaolo ei kuitenkaan valitettavasti tarkoita automaattisesti hyvää jatko-osaa, vaan Ring 2 on jopa hämmentävän kökkö jatkoelokuva hämmentävän laadukkaalle ensimmäiselle leffalle. Yksi filmin isoimmista ongelmista on, ettei se ole lainkaan pelottava. Gore Verbinski onnistui ensimmäisessä elokuvassa rakentamaan upean tunnelman, joka samanaikaisesti tuntui hyvin epämiellyttävältä, mutta silti kiehtovan mukaansatempaavalta. Nakata yrittää samaa, muttei saa aikaan minkäänlaista jännitettä. Itse asiassa Ring 2 on suorastaan tylsä elokuva.

Sen lisäksi, että elokuvan tunnelma on kehnosti kehitelty, itse tarina ei millään jaksa imaista mukaansa. Ensimmäinen The Ring oli aika hidastempoinen filmi, missä ei paljoa mitään böö-pelotteluja nähty, mutta sen tarina oli niin koukuttava ja tunnelma kutkuttavan ahdistava, että se piti tiukasti mukanaan läpi liki kahden tunnin kestonsa. Ring 2:a katsoessani vilkaisin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kestoa on jäljellä jo siinä kohtaa, kun filmiä oli mennyt vasta puoli tuntia. Toisaalta elokuvassa tapahtuu paljon enemmän ja Samaraa näytetään useammin kuin viimeksi, mutta silti rytmitys on laahaava. Elokuva yrittää rakentaa uutta mysteeriä Samaran ympärille, mutta se on niin tökerösti tehty, että se jopa sotii täysin lähes kaikkea ensimmäisessä elokuvassa nähtyä ja kerrottua vastaan. Ensimmäinen filmi loi selvät säännöt Samaran ja videokasetin toiminnalle ja jatko-osa peruu sääntöjä, repien takapuolestaan uusia leffan kulkiessa eteenpäin, sillä logiikalla, että milloin mikäkin juttu voisi olla siistiä missäkin kohtauksessa. Lopputuloksena on turhauttava ja pitkäveteinen katselukokemus.

Ring 2 ei ole myöskään teknisesti yhtä laadukas teos kuin edeltäjänsä. Se yrittää kovasti kopioida Verbinskin visuaalista tyyliä, mutta epäonnekkaasti. Siinä, missä The Ring näytti hienolta teokselta tarkkaan toteutetun kuvastonsa ja värimaailmansa kanssa, Ring 2:ssa on jotain suoraan VHS:lle tehdyn tuntua. Sen kuvaus on hutiloidumpaa ja leikkauksessa erityisesti siirtymät välillä kiusallisenkin kömpelöitä. Väreillä ja valaisulla pyritään samaan alakuloisuuteen ja se sentään toimii jotenkin. Erikoistehosteet ovat kuitenkin jo eläneet parhaat päivänsä ja yhden kohtauksen selvät digihirvet ovat lähinnä huvittava ilmestys. Äänimaailma toimii oivallisesti, vaikkakin Henning Lohnerin ja Martin Tillmanin säveltämät musiikit kuulostavat aivan liikaa ensimmäisen filmin musiikit työstäneen Hans Zimmerin kopioinnilta. Lohner ja Tillman eivät tuo mitään uutta pöytään.

Yhteenveto: Ring 2 on harmillisen kehno jatko-osa vaikuttavalle kauhuelokuvalle. Ensimmäisen leffan rakentaessa hiljalleen, mutta koukuttavasti kiehtovaa tarinaansa, jatko-osa on lähinnä pitkästyttävää seurattavaa. Tarina ei nappaa mukaansa, eikä uusi mysteeri kiinnosta, etenkin kun se tuntuu sotivan ykkösosan asettamia sääntöjä vastaan. Pelottelukohtauksia on enemmän, mutta leffa ei ole pelottava - ei edes kovin jännittävä. On kumma, ettei alkuperäisen Ringun ohjaaja Hideo Nakata saa tätä parempaa aikaiseksi. Näyttelijöiden työ on epätasaista, eikä Naomi Wattsia näytä nappaavan leffassa mukana oleminen. Tekninen puoli on myös ailahtelevaa ja elokuvan efektit ovat ikääntyneet heikosti. Ring 2:a on vaikea suositella edes sellaiselle, jonka mielestä ensimmäinen The Ring on kaikkien aikojen paras kauhuelokuva. Saa nähdä, jatkuuko kolmososassa, Ringsissä leffasarjan alamäki, vai lähteekö meno uuteen nousuun...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ring Two, 2005, DreamWorks, BenderSpink, Parkes/MacDonald Image Nation, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ 3

FINAL DESTINATION 3

Ohjaus: James Wong
Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, Ryan Merriman, Kris Lemche, Alexz Johnson, Texas Battle, Sam Easton, Chelan Simmons, Crystal Lowe, Amanda Crew, Jesse Moss ja Gina Holden
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 18

Jeffrey Reddickin ideasta lähtenyt kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli hitti, joten elokuvalle päätettiin tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003) ei ollut ihan yhtä menestynyt, mutta sekin tuotti rahaa niin paljon, että kolmas osa pistettiin heti kehitteille. Reddick ei halunnut enää jatkaa sarjan parissa ja tuottajat päättivätkin, että kolmas osa toimi itsenäisenä elokuvana, eikä olisi suoraa jatkoa kahdelle edelliselle osalle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2005, mutta kun testiyleisöt reagoivat sen loppuun negatiivisesti, sille kuvattiin uusi päätös marraskuussa. Lopulta Final Destination - viimeinen määränpää 3 sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2006 ja se menestyi paremmin kuin sarjan aiemmat osat. Kriitikot eivät tosin tällekään filmille lämmenneet. Itse en ollut nähnyt ainuttakaan Final Destination -elokuvasarjan osaa ennen viime vuotta. Kun huomasin, että sarjan avausosa täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen. Vaikken pitänyt siitä lähes lainkaan, päätin katsoa ja arvioida loputkin osat sarjasta.

McKinley High'n opiskelijat juhlivat valmistumistaan huvipuistossa, kun nuori Wendy saa näyn, missä hän ja hänen ystävänsä kuolevat vuoristorataonnettomuudessa. Kauhistunut Wendy ja muutama muu eivät suostu laitteen kyytiin ja joutuvatkin näkemään, kun Wendyn näky käy toteen. Vaikka he selvisivät tästä, alkavat henkiinjääneet kuolemaan mystisesti yksitellen...

Nykyään kuuluisa Mary Elizabeth Winstead tuhlaa lahjansa tämän leffan pääroolissa Wendynä ja selvää kyllästymistä on nähtävissä joissain kohtauksissa. Toisaalta on mukava nähdä joku osaava näyttelijä Final Destination -elokuvan pääosassa, minkä lisäksi jostainhan on aina pakko aloittaa. Winstead tekee parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu, eikä se ole paljon. Wendy on tylsä hahmo, jonka piirteeksi jää se, että hän on kontrollifriikki... mitä katsoja ei varmaan tietäisi, jos Wendy ei sanoisi niin useasti elokuvan aikana.
     Muita kohtalokkaasta vuoristoratakyydistä selviäviä ovat Wendyn sisko Julie (Amanda Crew), Wendyn kaveri Kevin (Ryan Merriman), pariskunta Ian (Kris Lemche) ja Erin (Alexz Johnson), ystävykset Ashley (Chelan Simmons) ja Ashlyn (Crystal Lowe), heitä liehittelevä ja kuvaava pervo Frank (Sam Easton), sekä urheilija Lewis (Texas Battle, mikä on muuten yksi siisteimmistä nimistä ikinä, ainakaan Wikipedian mukaan se ei ole hänen taiteilijanimensä). Hahmot ovat tietenkin totaalisen yksiulotteisia ja unohdettavia, eikä monilla heistä ole muuta tarkoitusta kuin kuolla jollain kammottavalla tavalla.

Vaikka elokuvan hahmot eivät ole kiinnostavia, on ollut hyvä päätös tekijöiltä, etteivät he liity edellisten osien hahmoihin, vaan aloittavat täysin oman tarinansa. Heidän pitää siis itse selvittää, mistä Wendyn näyssä ja onnettomuudesta selvinneiden oudoissa kuolemissa on kyse. Tämä mahdollistaa sen, että elokuvan voi katsoa, vaikkei olisi nähnyt sarjan aiempia osia. Niille, jotka ovat nähneet kaksi ensimmäistä Final Destinationia, tämä kolmas osa ei tarjoa oikeastaan mitään uutta. Surullista on erityisesti se, että kun katsoja tietää, miten Kuoleman "suuri ja mahtava suunnitelma" toimii (mikä on yhä huvittava konsepti, mitä en vain osaa ottaa tosissani), katsoja myös tietää, missä järjestyksessä hahmot tulevat kuolemaan. Leffasta ei löydy minkäänlaista jännitettä, vaan katsojana suorastaan odottaa, milloin seuraava tylsä ja ärsyttävä tyyppi pääsee hengestään, sillä ne ovat filmin ainoita mielenkiintoisia hetkiä. Joissain tapoissa on kyllä käytetty luovuutta, mutta ne tapahtuvat usein niin monimutkaisen tapahtumaketjun kautta, että katsojaa lähinnä naurattaa.

Kenties isoin ongelmani Final Destination - viimeinen määränpää 3:n kanssa on, ettei se tajua lainkaan, kuinka typerä elokuva se on. Elokuva tarjoaa mitä yliampuvimpia kuolemia, mutta leffa ei ole itsetietoinen ja se esittää kaiken täysin vakavasti. Leffa käy todella usein ylidramaattisuuden puolella, mikä muuttuu lähes aina korniksi ja sitten hulvattomaksi. Elokuva selvästi kuvittelee olevansa paljon enemmän kuin se oikeasti onkaan ja siksi se on lähinnä surkuhupaisan huono. Joillekin katsojille filmin vakavuus toimii hyvin, mutta omasta mielestäni nämä elokuvat toimisivat vain, jos ne oikeasti ymmärtäisivät oman pöhköytensä ja vetäisivät homman kieli poskessa. Tällaisenaan tuntuu siltä kuin elokuva tarjoaisi muka-coolina raakoja kuolinkohtauksia ja leveilisi, että "Hähää! Kestättekö tätä?" mikä muuttuukin nopeasti ihmetykseksi "Miksi te nauratte minulle?!"

Ensimmäisen Final Destinationin ohjaaja James Wong palaa kolmannen osan ohjaajaksi ja tekee vielä kehnompaa työtä kuin viimeksi. Wong ei vieläkään osaa rakentaa tunnelmaa - etenkään tässä leffassa, mikä ei tiedä yhtään, onko se vakavaa kauhua vai hulvatonta komediaa. Kummassakaan elokuva ei onnistu, eikä yhdistelmä toimi lainkaan. Wongin ja Glen Morganin käsikirjoitus vain kierrättää edellisiä osia. Sentään leffasta löytyy onnistuneita kuvia ja yksi erinomainen leikkaus hauta-arkkuihin - se oli ihailtavinta koko teoksessa. Mukana on myös hyviä lavasteita ja kelpo maskeerauksia. Digiefektit ovat pahasti päivittyneet ja näyttävät nykyään vain koomisilta. Ääniefektit lisäävät kuolinkohtauksien huvittavuutta, kuten tekee myös Shirley Walkerin säveltämä ylidramaattinen musiikki.

Elokuvasta on olemassa interaktiivinen "Thrill Ride Edition", missä katsoja voi tehdä pieniä muutoksia elokuvaan. Lähinnä katsoja voi vain nähdä vaihtoehtoisen kuoleman, mutta hauskinta on, että jos filmin alussa päättää, etteivät Wendy ja kaverit nouse lainkaan vuoristoradan kyytiin, elokuva päättyy siihen.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää 3 jatkaa samalla huonolla linjalla sarjan edellisten elokuvien kanssa. Filmi vain kierrättää aiempien osien juttuja, eikä keksi tuoda lähes mitään uutta mukaan. Sentään päähenkilöksi on tällä kertaa valittu osaava näyttelijä, mutta harmillisesti Mary Elizabeth Winsteadin lahjat valuvat hukkaan täysin yhdentekevässä roolissa. Hahmolle luotu kontrollifriikki-persoona tulee esille vain siten, että hahmo toistaa useasti olevansa sellainen. Minkäänlaista jännitettä ei ole luvassa ja kauhistuttaviksi tarkoitetut kuolinkohtaukset ovat lähinnä koomisia - jopa hulvattomia. Elokuva ei kuitenkaan mene komediasta, sillä se on niin haudanvakavasti tehty. Se vain lisää leffan tekijöiden osaamattomuuden tuntua. Jos nämä filmit olisi tehty selvästi kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, voisivat nämä olla viihdyttäviä kauhukomedioita. Tällaisenaan Final Destination - viimeinen määränpää 3 on jo kolmas surkuhupaisan kökkö kauhuraina putkeen samassa elokuvasarjassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 3, 2006, New Line Cinema, Hard Eight Pictures, Zide-Perry Productions, Practical Pictures, Matinee Pictures, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 1 KG