Arvostelu: Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007)

ALIENS VS. PREDATOR 2

ALIENS VS. PREDATOR: REQUIEM

Ohjaus: Colin Strause ja Greg Strause

Pääosissa: Steven Pasquale, Johnny Lewis, John Ortiz, Kristen Hager, Reiko Aylesworth, Sam Trammell, Ariel Gade, David Paetkau, Gina Holden, David Hornsby, Chris William Martin, Chelah Horsdal, Liam James, Kurt Max Runte, Matt Ward, Michael Suchánek, Tim Henry, Robert Joy, Tom Woodruff Jr., Ian Whyte ja Françoise Yip

Genre: kauhu, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Scifikauhuelokuvasarja Alienin (1979-) ja scifitoimintaelokuvasarja Predatorin (1987-) risteyttänyt elokuva AVP: Alien vs. Predator (2004) oli taloudellinen hitti, vaikka kriitikot lyttäsivät sen ja monet fanitkin antoivat sille negatiivista palautetta. Taloudellisen menestyksen myötä 20th Century Fox pisti jatko-osan tuotantoon ja pestasi ohjaajiksi Strausen veljekset Colinin ja Gregin, jotka olivat pitkään haaveilleet mahdollisuudesta Hollywoodissa ja olivat pyrkineet jo ensimmäisen Alien vs. Predator -filmin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja lopulta Aliens vs. Predator: Requiem, eli suomalaisittain ihan vain Aliens vs. Predator 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2007. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, minkä lisäksi niin elokuvasarjojen fanit kuin kriitikotkin haukkuivat sen lyttyyn. Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuudet huonoimpana jatko-osana ja kauhuelokuvana. Kuten kerroin arvostelussani AVP: Alien vs. Predatorista, avaruusmonstereiden ensimmäinen yhteisleffa on itselleni nostalginen tapaus, jonka parissa viihdyn passelisti edelleen. Jatko-osasta, jonka näin muutama vuosi ensimmäisen jälkeen, en kuitenkaan ole koskaan pitänyt. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella elokuvan, sekä sen jatko-osan. Katsoinkin Aliens vs. Predator 2:n heti seuraavana iltana.

Alien ja predatorin symbioosi predalien aiheuttaa tuhoa saalistajien aluksessa ja saa sen tekemään pakkolaskun lähelle pientä coloradolaiskaupunkia, Gunnisonia, jonka asukkaat joutuvat keskelle avaruusolentojen välistä taistelua.

Siinä, missä ensimmäinen Alien vs. Predator -elokuva keskittyi tutkimusryhmään, joka lähti selvittämään mysteerisen pyramidin saloja, pieneen amerikkalaiskaupunkiin sijoittuva jatko-osa kertoo Gunnisonin asukkaista. Heitä ovat muun muassa paikallinen sheriffi Eddie (John Ortiz), apulaissheriffi Ray (Chris William Martin) ja hänen vaimonsa Carrie (Gina Holden), vastikään vankilasta vapautunut Dallas (Steven Pasquale) ja hänen pikkuveljensä Ricky (Johnny Lewis), Rickyn ihastuksenkohde Jesse (Kristen Hager) ja Jessen poikaystävä Dale (David Paetkau), kotiinsa palaava sotilas Kelly (Reiko Aylesworth), hänen miehensä Tim (Sam Trammell) ja heidän tyttärensä Molly (Ariel Gade), sekä metsästäjä Buddy (Kurt Max Runte), hänen vaimonsa Darcy (Chelah Horsdal) ja heidän poikansa Sam (Liam James). Eivät ykkösleffan hahmot mitään erityisen moniulotteisia tai muistettavia olleet, mutta he muodostivat sentään ihan tarpeeksi tykättävän joukon, jotta heitä kannusti, kun paska osui tuulettimeen. Näistä gunnisonilaisista ei jaksa välittää tuon taivaallista. Hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja mitäänsanomattomampia, suorastaan käveleviä karikatyyrejä, joiden ainoa funktio on toimia tykinruokana. Näyttelijöissäkään ei ole pahemmin kehumista, etenkään teineissä. Parhaiten suoriutuu sheriffiä esittävä Ortiz.

     Alienien ja predatorin asuissa hikoilevat toistamiseen Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte, jotka hyppäävät antaumuksella takaisin ikonisten scifimörköjen saappaisiin. Kumpikin suoriutuu toistamiseen mallikkaasti. Whyte hoitaa hommansa erityisen hyvin, tehden tämänkertaisesta predatorista erilaisen kuin viime leffassa. Ykkösleffan saalistajat olivat vielä teini-ikäisiä kokelaita, mutta tämänkertainen predator on kokenut soturi ja sen myös huomaa. Lisäksi menoon hyppää mukaan ykkösleffan päätteeksi syntynyt predalien, nimensä mukaisesti predatorin ja alienin sekoitus, joka on aivan mahtava idea. Harmi vain, ettei uutta olentoa hyödynnetä kaksisesti.

Ensimmäistä Alien vs. Predator -elokuvaa kritisoitiin ilmestyessään fanien toimesta sen "lapsiystävällisyydestä" ja valoisuudesta, eivätkä nämä kritiikit ole selvästi menneet ohi studiopomoilta ja jatko-osan tekijöiltä. Aliens vs. Predator 2:sta on tehty huomattavasti edeltäjäänsä väkivaltaisempi, raaempi ja synkempi. Päät räjähtelevät, veri roiskuu, raajat sulavat happoverestä, eivätkä edes lapset ole turvassa, kun nämä avaruuden hirviöt ryhtyvät rellestämään. Raakuuksissa on siis väännetty nupit kaakkoon ja vaikka toisaalta pidän siitä, että tekijät ovat olleet varsin rohkeita etenkin Hollywoodin mittareilla, välillä mennään liian pitkälle. Tarvitseeko tekijöiden oikeasti näyttää, kun raskaana olevan naisen vatsasta purskahtaa ulos alien-vauvoja, jotka ovat juuri ahmineet ihmisvauvan?

Ja jos jossain tekijät ovat menneet aivan liian pitkälle, niin synkkyydessä. Eikä kyse ole nyt tummasävyisistä teemoista ja sen sellaisista, vaan siitä että valaisutiimi taisi jäädä kotiin elokuvaa tehdessä. Suuri osa leffasta tapahtuu niin pimeässä, että katsojan on jatkuvasti vaikea saada selvää, mitä ruudulla tapahtuu. Itse katsoin elokuvan keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot pois päältä, mutta silti turhauduin vähän väliä Aliens vs. Predator 2:n pimeyden takia. Erityisen turhauttavaa on, että puvustajat ovat selvästi tehneet upeaa työtä näiden monstereiden kanssa, mutta surkean valaisun takia xenomorpheista ja predatorista on usein näkyvissä pelkät siluetit. Uuden predalien-hirviön ulkonäöstä on vaikea muodostaa mielipidettä, kun otusta ei pääse koskaan näkemään kunnolla. Ja jos leffan ensimmäinen puolisko turhauttaa vähäisen valaistuksen takia, niin todellinen ärtymys syntyy, kun taistelun tiimellyksessä predator menee räjäyttämään paikallisen voimalan ja kaupungista katkeavat sähköt.

Tylsät, pahviset hahmot, yliampuvuuksiin äityvä raakuus ja liiallinen pimeys ovat vain osa leffan ongelmista. Ei ensimmäisen elokuvan käsikirjoitusta kehtaisi vaikkapa Oscareihin pistää ehdolle, mutta löytyi sen tekstistä enemmän sisältöä kuin tästä. Siinä sentään rakennettiin mysteeriä ja pohdittiin mytologiaa näiden olentojen vastakkainasettelun taustalle. Jatko-osasta ei löydy mitään tällaista. Predalienin aiheuttaman tuhon takia predator-alus tekee pakkolaskun takaisin Maahan ja sitten nähdään, kun ihmiset joutuvat kerta toisensa perään jonkun näistä monstereista uhriksi, kunnes lopputekstit lähtevät rullaamaan. Aliens vs. Predator 2 on todella laiskasti pistetty kasaan - niinkin laiskasti, että tekijät tuntuvat jatkuvasti unohtavan asioita edellisosasta, oli kyse sitten predatorien aluksen lavastuksesta tai erään hahmon vitsailusta, että "eikös halloween ole vasta lokakuussa?" Ensimmäinen elokuva tapahtui 10. lokakuuta 2004 ja kaiken tiedon mukaan jatko-osa tapahtuu päivää tai paria myöhemmin.

Merkittävä ongelma on myös se, ettei elokuva oikein tunnu Alienilta tai Predatorilta. Etenkin alienit tuntuvat vierailta omassa elokuvassaan, eivätkä ne istu filmin pikkukaupunkiasetelmaan. Mukaan mahtuu pari Predator-leffalta tuntuvaa hetkeä, kun saalistaja väijyy metsässä, mutta muuten leffa muistuttaa enemmän jotain slasher-kauhurainaa. Erityisesti Rickyn, Jessen ja Dalen välisestä kolmiodraamasta tulee mieleen joku halpa teinikauhuilu ja niinpä xenomorphin tai predatorin sijaan katsoja odottaa hahmojen kimppuun hyökkäävän ennemminkin Jason Voorheesin tai Michael Myersin tapaisia murhaajia.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Strausen veljekset Colin ja Greg, jotka olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa ovenväliin Hollywoodissa ja saivatkin lopulta tahtonsa läpi, kun 20th Century Fox tarjosi heille mahdollisuutta ohjata AVP: Alien vs. Predatorin jatko-osan. Strauset olivat kovia fanipoikia ja sen myös näkee. Jatko-osa kun näyttää ja tuntuu fanileffalta, mitä vain pahentaa kiusallisen kehnosti mukaan ujutetut viittaukset aiempiin elokuviin "Get to the choppa." -repliikistä lähtien. Veljesten työ on kehnoa ja amatöörimäistä, eikä asiaa auta Shane Salernon ontto käsikirjoitus. Leffa on kuvattu ihan passelisti, mutta kuten jo olen ilmaissut, hyvätkin otokset menevät pilalle, kun lamppuja ei ole sytytetty. Leikkaus ei ole kaksista ja siitä tulee usein televisiomainen olo, kun kohtaukset yleensä loppuvat mustaan ruutuun mainoskatkon omaisesti. Sentään äänimaailma on pätevästi rakennettu. Elokuvassa hyödynnetään edellisosaa enemmän ikonisia alien- ja predator-ääniä, minkä lisäksi Brian Tyler on hyödyntänyt sävellyksissään hirviöiden soololeffojen musiikkeja. Tylerin melodiat ovatkin yksi leffan harvoja hyviä puolia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aliens vs. Predator: Requiem, 2007, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Dune Entertainment

Arvostelu: Saw VII 3D (Saw 3D - 2010)

SAW VII 3D

SAW 3D

Ohjaus: Kevin Greutert
Pääosissa: Sean Patrick Flanery, Chad Donella, Costas Mandylor, Betsy Russell, Gina Holden, Dean Armstrong, Naomi Snieckus, Rebecca Marshall, Chester Bennington, Tobin Bell ja Cary Elwes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 18

James Wanin kauhuelokuva Saw (2004) oli valtava hitti, mikä aloitti leffasarjan, mikä jatkuu yhä tänäkin päivänä. Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007), Saw V (2008) ja Saw VI (2009) saivat jokainen kehnot arviot kriitikoilta, mutta ne olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän taloudellisia hittejä. Ennen kuudennen osan ilmestymistä tekijät suunnittelivat jo seitsemättä ja kahdeksatta osaa, joille pohdittiin nimiä, kuten "Saw: Legacy" ja "Saw: Endgame". Saw VI ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten tekijät päättivät yhdistää kahden leffan suunnitelmansa yhdeksi päätösosaksi. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2010 ja filmi päätettiin kuvata 3D:nä, mitä tekijät olivat jo pohtineet parin aiemman leffan kohdalla. Lopulta sarjan seitsemäs osa, mikä julkaistiin useilla nimillä, kuten Saw 3D, Saw: The Final Chapter ja Saw VII 3D, sai ensi-iltansa lokakuussa 2010. Filmi menestyi huomattavasti paremmin kuin sarjan pari aiempaa osaa, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse tutustuin Saw-sarjaan syksyllä 2016, kun aloin katsoa niitä Netflixistä. En kuitenkaan päässyt loppuun asti, sillä katsottuani viidennen osan, kaikki sarjan leffat poistettiin palvelusta. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jonkinlaista jatkoa elokuvan Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021) muodossa, päätin aloittaa sarjan alusta ja arvostella jokaisen osan ennen uutta. Noin viikko Saw VI:n jälkeen katsoin Suomeen pöhköllä nimellä saapuneen Saw VII 3D:n.

Bobby Dagen on tienannut omaisuuden väittämällä selviytyneensä Jigsaw'n ansasta ja kirjoittamalla siitä jopa kirjan. Bobbyn hymy kuitenkin hyytyy, kun hän herää aidosta ansasta. Onko hänestä todellisuudessa ainesta selviytyjäksi?

Sean Patrick Flanery näyttelee Bobby Dagenia, huijaria, joka yrittää tienata rahaa kertomalla sepustustaan Jigsaw-ansastaan. Kun katsoja on kuuden leffan verran katsonut, kuinka hirveitä asioita ihmiset joutuvat kestämään näissä ansoissa ja kuinka kammottavilla tavoilla uhrit ovat kuolleet, on katsojan vaikea olla Bobbyn puolella, kun tämä valehtelee ja joutuu sitten maksamaan teoistaan. Heti kun hahmo herää ansasta, katsoja huomaa ajattelevansa "ihan oikein hänelle". On kuitenkin ihan mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tällaisesta henkilöstä, vaikkei hänen selviytymistä kannatakaan. Flanery on sujuva roolissaan ja hoitaa tuskaiset huudot kunniakkaasti.

Sen sijaan tympeä Costas Mandylor vain huononee Hoffmanin roolissa, joka kai pyörittää edelleen pelejä, vaikkei sitä tällä kertaa erityisemmin näytetä. Mandylor on niin puupökkelö näyttelijänä, että katsoja toivoisi Hoffmanin joutuvan pian omaan ansaansa - etenkin kun tämä harmillisesti selvisi edellisen filmin lopussa.
     Elokuvassa nähdään myös Betsy Russell Jigsaw-murhaaja John Kramerin (Tobin Bell) vaimona Jillinä, Chad Donella uutena poliisina, joka jahtaa Hoffmania, sekä edesmennyt Linkin Park -yhtyeen laulaja Chester Bennington roistona, joka joutuu myös ansaan. Jos Linkin Park on yksi suosikkiyhtyeistäsi ja otit Benningtonin kuoleman raskaasti, ei tätä filmiä välttämättä kannata katsoa... Mandylorin tavoin Russellkin on aika tönkkö osassaan, eikä Donellakaan vakuuta uutena poliisina - lähinnä koska hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton ja tylsä.

Saw V ja Saw VI tuntuivat nostavan sarjan tasoa kehnojen Saw III:n ja Saw IV:n jälkeen. Eivät nuokaan kaksi kummoisia olleet, mutta Saw VI saattoi jopa nousta sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Onkin surullista sanoa, ettei nousu jatku, vaan Saw VII 3D tipahtaa ryminällä alas ja on selvästi sarjan surkein osa tähän mennessä. Leffa on tylsä ja typerä, sekä muutenkin laadultaan heikompi. Eivät edellisetkään osat elokuvataiteen huippua edustaneet, mutta leffa on Saw-sarjankin standardeilla kökkö toteutukseltaan. Filmi on niin väkisin rahan perässä tehty raina, että se tuntuu siltä kuin Jigsaw olisi pakottanut elokuvantekijät tekemään leffan, jotta nämä vapautuvat ansasta. Kaikki ensimmäisen osan piinaavuus ja ahdistavuus on kadoksissa, eikä heikompien jatko-osienkaan viihdyttävyyttä löydy.

Hoffmanin huonous paistaa tässä läpi vielä enemmän kuin aiemmin. Hänen haluaisi jäävän kiinni, mutta eipä häntä jahtaava poliisikaan tee vaikutusta, jolloin koko tämä osuus ei kiinnosta katsojaa pätkääkään. Mutta kun katsoja ei välitä lainkaan hahmosta, joka joutuu tämänkertaiseen ansaan ja katsoja jopa hieman toivoo tämän epäonnistuvan, ei edes ansapuoli tarjoa kiinnostavuutta. Ansaosio tuntuu muutenkin päälleliimatulta ja pakotetulta. Sillä on hädintuskin mitään tekemistä Hoffmanin jahtaamisen kanssa ja sen voisi ihan hyvin poistaa koko leffasta. Toisaalta Hoffmanin jahtaaminen on vielä mitäänsanomattomampaa katseltavaa, joten senkin voisi poistaa. Jäljelle voisi vain jättää alun ansan, mikä on lähinnä tahattoman koominen ja camp-henkinen. Loppuun on tietty pitänyt lisätä muka-hurjia käänteitä siitä, kuka olikin oikeasti kaiken takana ja miten tämä kaikki liittyy toisiinsa, mutta tässä kohtaa sarjaa nämä paljastukset lähinnä luovat lisää ongelmia, sen sijaan että ne ratkaisisivat jo olemassaolevia aukkoja.

Saw VI:n ohjaaja Kevin Greutert palaa ohjaamaan tämänkin osan, muttei tällä kertaa tiedä yhtään, mitä tehdä filmin kanssa. Tämä on ymmärrettävästi vaikeaa, sillä Patrick Meltonin ja Marcus Dunstanin käsikirjoitus on niin surkea. Teksti on niin laiskaa huttua, että Sawin aloittaneen James Waninkin olisi ollut vaikea saada hyvää elokuvaa aikaiseksi. Sentään leffa on paikoitellen hyvin kuvattu, vaikka hölmö 3D-kikkailu saa lähinnä pyörittämään silmiä, kun elokuvaa katsoo 2D:nä. Leikkauksessa on käytetty toimivia tehokeinoja. Valaisu on sujuvaa, mutta värisäädöt ovat tässäkin elokuvassa usein rumia. Lavasteet ja maskeeraukset ovat hienon inhottavia ja äänitehosteetkin toimivat, vaikka kuvausta ja leikkausta tehostavat äänet ovatkin kömpelö ratkaisu. Sarjan tunnusmusiikki on parasta elokuvassa ja se jää taas soimaan päässä. Kun musiikin soidessa yksi hahmoista julistaa synkästi, että peli on ohi, katsoja iloitsee. Elokuva on ohi!

Yhteenveto: Saw VII 3D on kamala mahalasku sarjan tasoa hieman nostaneen kutososan jälkeen. Eivät nämä leffat ole ensimmäisen osan jälkeen kummoisia olleet, mutta tämä on jo todella säälittävä räpellys. Elokuvassa ei tapahdu lähes mitään mielenkiintoista. Alun ansa vielä viihdyttää tahattomalla koomisuudellaan, mutta Bobbylle tehty peli ei jaksa kiinnostaa. Tässä kohtaa aivottomaan verimässäilyynkin on jo turtunut. Costas Mandylor on yhä vain surkeampi Hoffmanina ja hänen jahtaamisensa tylsistyttää. Käsikirjoitus on äärimmäisen laiskasti pistetty kasaan ja se saa lähinnä ihmettelemään, kuka peliä edes oikeasti pyörittää, Hoffmanin ollessa itse jatkuvasti pinteessä? Sen sijaan, että elokuva paikkaisi sarjan aiempien osien luomia aukkoja, se vain luo lisää uusia. Lopun ennalta-arvattava twisti on vain typerä kirsikka osaamattomasti leivotun kakun päällä. Kokemusta ei yhtään paranna hölmö 3D-kikkailu. Saw VII 3D tiputtaa sarjan pohjamutiin, eikä sitä voi suositella edes sarjan faneille. Tämäkin leffa tienasi tietty ison läjän rahaa, joten kyseessä ei tietenkään ole oikeasti sarjan päätösosa, vaikka sellaiseksi se suunniteltiin. Saas nähdä, onnistuuko seitsemän vuotta myöhemmin ilmestynyt Jigsaw-elokuva (2017) herättämään Saw-sarjaa enää takaisin henkiin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw 3D, 2010, Twisted Pictures, A Bigger Boat, Serendipity Productions

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ 3

FINAL DESTINATION 3

Ohjaus: James Wong
Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, Ryan Merriman, Kris Lemche, Alexz Johnson, Texas Battle, Sam Easton, Chelan Simmons, Crystal Lowe, Amanda Crew, Jesse Moss ja Gina Holden
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 18

Jeffrey Reddickin ideasta lähtenyt kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli hitti, joten elokuvalle päätettiin tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003) ei ollut ihan yhtä menestynyt, mutta sekin tuotti rahaa niin paljon, että kolmas osa pistettiin heti kehitteille. Reddick ei halunnut enää jatkaa sarjan parissa ja tuottajat päättivätkin, että kolmas osa toimi itsenäisenä elokuvana, eikä olisi suoraa jatkoa kahdelle edelliselle osalle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2005, mutta kun testiyleisöt reagoivat sen loppuun negatiivisesti, sille kuvattiin uusi päätös marraskuussa. Lopulta Final Destination - viimeinen määränpää 3 sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2006 ja se menestyi paremmin kuin sarjan aiemmat osat. Kriitikot eivät tosin tällekään filmille lämmenneet. Itse en ollut nähnyt ainuttakaan Final Destination -elokuvasarjan osaa ennen viime vuotta. Kun huomasin, että sarjan avausosa täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen. Vaikken pitänyt siitä lähes lainkaan, päätin katsoa ja arvioida loputkin osat sarjasta.

McKinley High'n opiskelijat juhlivat valmistumistaan huvipuistossa, kun nuori Wendy saa näyn, missä hän ja hänen ystävänsä kuolevat vuoristorataonnettomuudessa. Kauhistunut Wendy ja muutama muu eivät suostu laitteen kyytiin ja joutuvatkin näkemään, kun Wendyn näky käy toteen. Vaikka he selvisivät tästä, alkavat henkiinjääneet kuolemaan mystisesti yksitellen...

Nykyään kuuluisa Mary Elizabeth Winstead tuhlaa lahjansa tämän leffan pääroolissa Wendynä ja selvää kyllästymistä on nähtävissä joissain kohtauksissa. Toisaalta on mukava nähdä joku osaava näyttelijä Final Destination -elokuvan pääosassa, minkä lisäksi jostainhan on aina pakko aloittaa. Winstead tekee parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu, eikä se ole paljon. Wendy on tylsä hahmo, jonka piirteeksi jää se, että hän on kontrollifriikki... mitä katsoja ei varmaan tietäisi, jos Wendy ei sanoisi niin useasti elokuvan aikana.
     Muita kohtalokkaasta vuoristoratakyydistä selviäviä ovat Wendyn sisko Julie (Amanda Crew), Wendyn kaveri Kevin (Ryan Merriman), pariskunta Ian (Kris Lemche) ja Erin (Alexz Johnson), ystävykset Ashley (Chelan Simmons) ja Ashlyn (Crystal Lowe), heitä liehittelevä ja kuvaava pervo Frank (Sam Easton), sekä urheilija Lewis (Texas Battle, mikä on muuten yksi siisteimmistä nimistä ikinä, ainakaan Wikipedian mukaan se ei ole hänen taiteilijanimensä). Hahmot ovat tietenkin totaalisen yksiulotteisia ja unohdettavia, eikä monilla heistä ole muuta tarkoitusta kuin kuolla jollain kammottavalla tavalla.

Vaikka elokuvan hahmot eivät ole kiinnostavia, on ollut hyvä päätös tekijöiltä, etteivät he liity edellisten osien hahmoihin, vaan aloittavat täysin oman tarinansa. Heidän pitää siis itse selvittää, mistä Wendyn näyssä ja onnettomuudesta selvinneiden oudoissa kuolemissa on kyse. Tämä mahdollistaa sen, että elokuvan voi katsoa, vaikkei olisi nähnyt sarjan aiempia osia. Niille, jotka ovat nähneet kaksi ensimmäistä Final Destinationia, tämä kolmas osa ei tarjoa oikeastaan mitään uutta. Surullista on erityisesti se, että kun katsoja tietää, miten Kuoleman "suuri ja mahtava suunnitelma" toimii (mikä on yhä huvittava konsepti, mitä en vain osaa ottaa tosissani), katsoja myös tietää, missä järjestyksessä hahmot tulevat kuolemaan. Leffasta ei löydy minkäänlaista jännitettä, vaan katsojana suorastaan odottaa, milloin seuraava tylsä ja ärsyttävä tyyppi pääsee hengestään, sillä ne ovat filmin ainoita mielenkiintoisia hetkiä. Joissain tapoissa on kyllä käytetty luovuutta, mutta ne tapahtuvat usein niin monimutkaisen tapahtumaketjun kautta, että katsojaa lähinnä naurattaa.

Kenties isoin ongelmani Final Destination - viimeinen määränpää 3:n kanssa on, ettei se tajua lainkaan, kuinka typerä elokuva se on. Elokuva tarjoaa mitä yliampuvimpia kuolemia, mutta leffa ei ole itsetietoinen ja se esittää kaiken täysin vakavasti. Leffa käy todella usein ylidramaattisuuden puolella, mikä muuttuu lähes aina korniksi ja sitten hulvattomaksi. Elokuva selvästi kuvittelee olevansa paljon enemmän kuin se oikeasti onkaan ja siksi se on lähinnä surkuhupaisan huono. Joillekin katsojille filmin vakavuus toimii hyvin, mutta omasta mielestäni nämä elokuvat toimisivat vain, jos ne oikeasti ymmärtäisivät oman pöhköytensä ja vetäisivät homman kieli poskessa. Tällaisenaan tuntuu siltä kuin elokuva tarjoaisi muka-coolina raakoja kuolinkohtauksia ja leveilisi, että "Hähää! Kestättekö tätä?" mikä muuttuukin nopeasti ihmetykseksi "Miksi te nauratte minulle?!"

Ensimmäisen Final Destinationin ohjaaja James Wong palaa kolmannen osan ohjaajaksi ja tekee vielä kehnompaa työtä kuin viimeksi. Wong ei vieläkään osaa rakentaa tunnelmaa - etenkään tässä leffassa, mikä ei tiedä yhtään, onko se vakavaa kauhua vai hulvatonta komediaa. Kummassakaan elokuva ei onnistu, eikä yhdistelmä toimi lainkaan. Wongin ja Glen Morganin käsikirjoitus vain kierrättää edellisiä osia. Sentään leffasta löytyy onnistuneita kuvia ja yksi erinomainen leikkaus hauta-arkkuihin - se oli ihailtavinta koko teoksessa. Mukana on myös hyviä lavasteita ja kelpo maskeerauksia. Digiefektit ovat pahasti päivittyneet ja näyttävät nykyään vain koomisilta. Ääniefektit lisäävät kuolinkohtauksien huvittavuutta, kuten tekee myös Shirley Walkerin säveltämä ylidramaattinen musiikki.

Elokuvasta on olemassa interaktiivinen "Thrill Ride Edition", missä katsoja voi tehdä pieniä muutoksia elokuvaan. Lähinnä katsoja voi vain nähdä vaihtoehtoisen kuoleman, mutta hauskinta on, että jos filmin alussa päättää, etteivät Wendy ja kaverit nouse lainkaan vuoristoradan kyytiin, elokuva päättyy siihen.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää 3 jatkaa samalla huonolla linjalla sarjan edellisten elokuvien kanssa. Filmi vain kierrättää aiempien osien juttuja, eikä keksi tuoda lähes mitään uutta mukaan. Sentään päähenkilöksi on tällä kertaa valittu osaava näyttelijä, mutta harmillisesti Mary Elizabeth Winsteadin lahjat valuvat hukkaan täysin yhdentekevässä roolissa. Hahmolle luotu kontrollifriikki-persoona tulee esille vain siten, että hahmo toistaa useasti olevansa sellainen. Minkäänlaista jännitettä ei ole luvassa ja kauhistuttaviksi tarkoitetut kuolinkohtaukset ovat lähinnä koomisia - jopa hulvattomia. Elokuva ei kuitenkaan mene komediasta, sillä se on niin haudanvakavasti tehty. Se vain lisää leffan tekijöiden osaamattomuuden tuntua. Jos nämä filmit olisi tehty selvästi kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, voisivat nämä olla viihdyttäviä kauhukomedioita. Tällaisenaan Final Destination - viimeinen määränpää 3 on jo kolmas surkuhupaisan kökkö kauhuraina putkeen samassa elokuvasarjassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 3, 2006, New Line Cinema, Hard Eight Pictures, Zide-Perry Productions, Practical Pictures, Matinee Pictures, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 1 KG