Arvostelu: Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007)

ALIENS VS. PREDATOR 2

ALIENS VS. PREDATOR: REQUIEM

Ohjaus: Colin Strause ja Greg Strause

Pääosissa: Steven Pasquale, Johnny Lewis, John Ortiz, Kristen Hager, Reiko Aylesworth, Sam Trammell, Ariel Gade, David Paetkau, Gina Holden, David Hornsby, Chris William Martin, Chelah Horsdal, Liam James, Kurt Max Runte, Matt Ward, Michael Suchánek, Tim Henry, Robert Joy, Tom Woodruff Jr., Ian Whyte ja Françoise Yip

Genre: kauhu, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Scifikauhuelokuvasarja Alienin (1979-) ja scifitoimintaelokuvasarja Predatorin (1987-) risteyttänyt elokuva AVP: Alien vs. Predator (2004) oli taloudellinen hitti, vaikka kriitikot lyttäsivät sen ja monet fanitkin antoivat sille negatiivista palautetta. Taloudellisen menestyksen myötä 20th Century Fox pisti jatko-osan tuotantoon ja pestasi ohjaajiksi Strausen veljekset Colinin ja Gregin, jotka olivat pitkään haaveilleet mahdollisuudesta Hollywoodissa ja olivat pyrkineet jo ensimmäisen Alien vs. Predator -filmin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja lopulta Aliens vs. Predator: Requiem, eli suomalaisittain ihan vain Aliens vs. Predator 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2007. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, minkä lisäksi niin elokuvasarjojen fanit kuin kriitikotkin haukkuivat sen lyttyyn. Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuudet huonoimpana jatko-osana ja kauhuelokuvana. Kuten kerroin arvostelussani AVP: Alien vs. Predatorista, avaruusmonstereiden ensimmäinen yhteisleffa on itselleni nostalginen tapaus, jonka parissa viihdyn passelisti edelleen. Jatko-osasta, jonka näin muutama vuosi ensimmäisen jälkeen, en kuitenkaan ole koskaan pitänyt. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella elokuvan, sekä sen jatko-osan. Katsoinkin Aliens vs. Predator 2:n heti seuraavana iltana.

Alien ja predatorin symbioosi predalien aiheuttaa tuhoa saalistajien aluksessa ja saa sen tekemään pakkolaskun lähelle pientä coloradolaiskaupunkia, Gunnisonia, jonka asukkaat joutuvat keskelle avaruusolentojen välistä taistelua.

Siinä, missä ensimmäinen Alien vs. Predator -elokuva keskittyi tutkimusryhmään, joka lähti selvittämään mysteerisen pyramidin saloja, pieneen amerikkalaiskaupunkiin sijoittuva jatko-osa kertoo Gunnisonin asukkaista. Heitä ovat muun muassa paikallinen sheriffi Eddie (John Ortiz), apulaissheriffi Ray (Chris William Martin) ja hänen vaimonsa Carrie (Gina Holden), vastikään vankilasta vapautunut Dallas (Steven Pasquale) ja hänen pikkuveljensä Ricky (Johnny Lewis), Rickyn ihastuksenkohde Jesse (Kristen Hager) ja Jessen poikaystävä Dale (David Paetkau), kotiinsa palaava sotilas Kelly (Reiko Aylesworth), hänen miehensä Tim (Sam Trammell) ja heidän tyttärensä Molly (Ariel Gade), sekä metsästäjä Buddy (Kurt Max Runte), hänen vaimonsa Darcy (Chelah Horsdal) ja heidän poikansa Sam (Liam James). Eivät ykkösleffan hahmot mitään erityisen moniulotteisia tai muistettavia olleet, mutta he muodostivat sentään ihan tarpeeksi tykättävän joukon, jotta heitä kannusti, kun paska osui tuulettimeen. Näistä gunnisonilaisista ei jaksa välittää tuon taivaallista. Hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja mitäänsanomattomampia, suorastaan käveleviä karikatyyrejä, joiden ainoa funktio on toimia tykinruokana. Näyttelijöissäkään ei ole pahemmin kehumista, etenkään teineissä. Parhaiten suoriutuu sheriffiä esittävä Ortiz.

     Alienien ja predatorin asuissa hikoilevat toistamiseen Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte, jotka hyppäävät antaumuksella takaisin ikonisten scifimörköjen saappaisiin. Kumpikin suoriutuu toistamiseen mallikkaasti. Whyte hoitaa hommansa erityisen hyvin, tehden tämänkertaisesta predatorista erilaisen kuin viime leffassa. Ykkösleffan saalistajat olivat vielä teini-ikäisiä kokelaita, mutta tämänkertainen predator on kokenut soturi ja sen myös huomaa. Lisäksi menoon hyppää mukaan ykkösleffan päätteeksi syntynyt predalien, nimensä mukaisesti predatorin ja alienin sekoitus, joka on aivan mahtava idea. Harmi vain, ettei uutta olentoa hyödynnetä kaksisesti.

Ensimmäistä Alien vs. Predator -elokuvaa kritisoitiin ilmestyessään fanien toimesta sen "lapsiystävällisyydestä" ja valoisuudesta, eivätkä nämä kritiikit ole selvästi menneet ohi studiopomoilta ja jatko-osan tekijöiltä. Aliens vs. Predator 2:sta on tehty huomattavasti edeltäjäänsä väkivaltaisempi, raaempi ja synkempi. Päät räjähtelevät, veri roiskuu, raajat sulavat happoverestä, eivätkä edes lapset ole turvassa, kun nämä avaruuden hirviöt ryhtyvät rellestämään. Raakuuksissa on siis väännetty nupit kaakkoon ja vaikka toisaalta pidän siitä, että tekijät ovat olleet varsin rohkeita etenkin Hollywoodin mittareilla, välillä mennään liian pitkälle. Tarvitseeko tekijöiden oikeasti näyttää, kun raskaana olevan naisen vatsasta purskahtaa ulos alien-vauvoja, jotka ovat juuri ahmineet ihmisvauvan?

Ja jos jossain tekijät ovat menneet aivan liian pitkälle, niin synkkyydessä. Eikä kyse ole nyt tummasävyisistä teemoista ja sen sellaisista, vaan siitä että valaisutiimi taisi jäädä kotiin elokuvaa tehdessä. Suuri osa leffasta tapahtuu niin pimeässä, että katsojan on jatkuvasti vaikea saada selvää, mitä ruudulla tapahtuu. Itse katsoin elokuvan keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot pois päältä, mutta silti turhauduin vähän väliä Aliens vs. Predator 2:n pimeyden takia. Erityisen turhauttavaa on, että puvustajat ovat selvästi tehneet upeaa työtä näiden monstereiden kanssa, mutta surkean valaisun takia xenomorpheista ja predatorista on usein näkyvissä pelkät siluetit. Uuden predalien-hirviön ulkonäöstä on vaikea muodostaa mielipidettä, kun otusta ei pääse koskaan näkemään kunnolla. Ja jos leffan ensimmäinen puolisko turhauttaa vähäisen valaistuksen takia, niin todellinen ärtymys syntyy, kun taistelun tiimellyksessä predator menee räjäyttämään paikallisen voimalan ja kaupungista katkeavat sähköt.

Tylsät, pahviset hahmot, yliampuvuuksiin äityvä raakuus ja liiallinen pimeys ovat vain osa leffan ongelmista. Ei ensimmäisen elokuvan käsikirjoitusta kehtaisi vaikkapa Oscareihin pistää ehdolle, mutta löytyi sen tekstistä enemmän sisältöä kuin tästä. Siinä sentään rakennettiin mysteeriä ja pohdittiin mytologiaa näiden olentojen vastakkainasettelun taustalle. Jatko-osasta ei löydy mitään tällaista. Predalienin aiheuttaman tuhon takia predator-alus tekee pakkolaskun takaisin Maahan ja sitten nähdään, kun ihmiset joutuvat kerta toisensa perään jonkun näistä monstereista uhriksi, kunnes lopputekstit lähtevät rullaamaan. Aliens vs. Predator 2 on todella laiskasti pistetty kasaan - niinkin laiskasti, että tekijät tuntuvat jatkuvasti unohtavan asioita edellisosasta, oli kyse sitten predatorien aluksen lavastuksesta tai erään hahmon vitsailusta, että "eikös halloween ole vasta lokakuussa?" Ensimmäinen elokuva tapahtui 10. lokakuuta 2004 ja kaiken tiedon mukaan jatko-osa tapahtuu päivää tai paria myöhemmin.

Merkittävä ongelma on myös se, ettei elokuva oikein tunnu Alienilta tai Predatorilta. Etenkin alienit tuntuvat vierailta omassa elokuvassaan, eivätkä ne istu filmin pikkukaupunkiasetelmaan. Mukaan mahtuu pari Predator-leffalta tuntuvaa hetkeä, kun saalistaja väijyy metsässä, mutta muuten leffa muistuttaa enemmän jotain slasher-kauhurainaa. Erityisesti Rickyn, Jessen ja Dalen välisestä kolmiodraamasta tulee mieleen joku halpa teinikauhuilu ja niinpä xenomorphin tai predatorin sijaan katsoja odottaa hahmojen kimppuun hyökkäävän ennemminkin Jason Voorheesin tai Michael Myersin tapaisia murhaajia.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Strausen veljekset Colin ja Greg, jotka olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa ovenväliin Hollywoodissa ja saivatkin lopulta tahtonsa läpi, kun 20th Century Fox tarjosi heille mahdollisuutta ohjata AVP: Alien vs. Predatorin jatko-osan. Strauset olivat kovia fanipoikia ja sen myös näkee. Jatko-osa kun näyttää ja tuntuu fanileffalta, mitä vain pahentaa kiusallisen kehnosti mukaan ujutetut viittaukset aiempiin elokuviin "Get to the choppa." -repliikistä lähtien. Veljesten työ on kehnoa ja amatöörimäistä, eikä asiaa auta Shane Salernon ontto käsikirjoitus. Leffa on kuvattu ihan passelisti, mutta kuten jo olen ilmaissut, hyvätkin otokset menevät pilalle, kun lamppuja ei ole sytytetty. Leikkaus ei ole kaksista ja siitä tulee usein televisiomainen olo, kun kohtaukset yleensä loppuvat mustaan ruutuun mainoskatkon omaisesti. Sentään äänimaailma on pätevästi rakennettu. Elokuvassa hyödynnetään edellisosaa enemmän ikonisia alien- ja predator-ääniä, minkä lisäksi Brian Tyler on hyödyntänyt sävellyksissään hirviöiden soololeffojen musiikkeja. Tylerin melodiat ovatkin yksi leffan harvoja hyviä puolia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aliens vs. Predator: Requiem, 2007, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Dune Entertainment

Arvostelu: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014)

TÄHTIIN KIRJOITETTU VIRHE

THE FAULT IN OUR STARS

Ohjaus: Josh Boone

Pääosissa: Shailene Woodley, Ansel Elgort, Laura Dern, Sam Trammell, Nat Wolff ja Willem Dafoe
Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fault in Our Stars, eli suomalaisittain Tähtiin kirjoitettu virhe perustuu John Greenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Kirja nousi nopeasti suureen suosioon ja eri yhtiöt kilpailivat sen elokuvaoikeuksista. Lopulta Fox 2000 sai ostettua ne ja alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2013 ja lopulta elokuva sai ensi-iltansa kesällä 2014. Leffa oli suuri menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Muistan erittäin hyvin, kun Tähtiin kirjoitettu virhe ilmestyi Suomeen ja yhtäkkiä kaikki nuoret tytöt puhuivat siitä. Näin monilla tytöillä kirjan kädessä ja muistan, kun kerran kävelin Tennispalatsissa ohi salin, missä elokuva oli juuri näytetty ja salista poistui joukko yhä itkeviä katsojia. Silloin ajattelin, ettei elokuva toimisi minulle, mutta vuoden 2015 alussa päätinkin antaa sille mahdollisuuden ja katsoin sen yhdessä ystäväni kanssa. Yllätyin, kuinka paljon pidin elokuvasta ja kun sain sen Blu-rayna lahjaksi ystävältäni, halusin katsoa sen heti uudestaan ja samalla päätin kirjoittaa siitä arvostelun.

Syöpää sairastavat nuoret Hazel Grace Lancaster ja Augustus Waters kohtaavat ja rakastuvat, mikä muuttaa heidän loppuelämänsä pysyvästi.

Shailene Woodley on täydellinen valinta Hazel Graceksi. Hän kykenee osoittamaan tunteita erittäin hyvin kasvoillaan, eleillään ja äänellään. Outolintu-elokuvasarjasta (The Divergent Series - 2014-2017) parhaiten tunnettu Woodley on erinomainen löytö ja häntä pitäisi nähdä enemmän elokuvissa. Hahmo saa heti alussa katsojan sympatiat puolelleen, mutta leffa ei onneksi luota vain siihen, että katsoja välittäisi Hazelista tämän sairauden takia. Hahmo on oivallisesti kirjoitettu läpi filmin, minkä takia katsoja kykenee tuntemaan hahmon kokemat tunteet.
     Augustus Watersia, eli Gusia taas näyttelee Ansel Elgort, joka on myös erittäin hyvä, vaikka häneltä löytyy pari tönkömpääkin hetkeä. Gus on paikoitellen hyvin teatraalinen, mikä ei täysin luonnistu Elgortilta, mutta suurimmaksi osaksi hän on erittäin hyvä, ja hänen ja Woodleyn kemia toimii upeasti alusta loppuun. Myös Elgort esiintyy Outolintu-sarjassa, Woodleyn hahmon veljenä.
     Laura Dern ja Sam Trammell ovat erittäin hyvät valinnat Hazelin vanhemmiksi. Trammellin isähahmo ei valitettavasti pääse yhtä hyvin esille kuin Dernin näyttelemä äiti, mutta mukana on onneksi pari kohtausta, joissa hän pääsee isoon osaan. Dern on loistava rakastavana äitinä ja hänestä huokuu suru tytärtään kohtaan. Vanhemmissa tulee hienosti esille se, miten tosielämässä syöpälasten vanhemmat eivät voi vain tukahtua suruunsa, vaan heidän täytyy pystyä toimimaan kuin muut vanhemmat ja aikuiset.
     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe Hazelin ihailemana kirjailija Peter Van Houtenina ja Nat Wolff Gusin Isaac-kaverina, jolla on myös sairaus. Tuttuun tapaansa Dafoe on aivan mahtava ja vaikkei Wolff ole läheskään yhtä hyvä kuin Woodley ja Elgort, hän sopii osaansa. Wolff muuten esiintyy pääosassa John Greenin toisen kirjan elokuvasovituksessa, Paper Townsissa (2015).

Aluksi Tähtiin kirjoitettu virhe saattaa vaikuttaa puhtaalta teiniromantiikka-ihkutukselta, mikä on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa kaikille muunikäisille. Ja tokihan se on sitä paikoitellen, mutta elokuvassa on ymmärretty tehdä romantiikkaa niin, että sitä voi katsoa kuka tahansa. Siirappisen imeliä lepertelykohtauksia löytyy, mutta elokuva lähinnä osoittaa, että se kuuluu rakkauteen, etenkin nuorella iällä. Juustoisuudet kykenee myös katsomaan osittain sormien läpi, sillä päänäyttelijöiden kemiat kohtaavat niin mainiosti. Kaikista suurin syy sille, että söpöstelyt toimivat on että ympärillä oleva elokuva on loppujen lopuksi aidosti traaginen ja hienosti kirjoitettu. Tarina nappaa heti alussa mukaansa ja se saa katsojan välittämään suuresti hahmoistaan. Näin surulliset kohtaukset tuntuvat aidosti koskettavilta, eikä tarvitse edes olla herkimmästä päästä, että voi huomata kyyneleen valuvan poskea pitkin jossain kohtaa leffan aikana. Elokuvassa on myös oivaa huumoria tasapainottamassa surullista tunnelmaa.

Vaikka elokuvan loppuratkaisun arvaa aika helposti jo alussa (ottaen huomioon, että filmi käsittelee syöpää), onnistuu se paikoitellen välttämään tiettyjä kliseitä ja näyttämään jotkut asiat yllättävänkin realistisesti. Ennalta-arvattava loppuratkaisu ei myöskään haittaa, kun sitä edeltävä aika käytetään hienosti hyödyksi. Jos elokuvaa pitäisi kuitenkin jostain moittia, niin se on repliikeistä. Vaikka aluksi onkin hauskaa, että Hazel puhuu kertojaäänenä hieman taiteellisesti ja käyttää sanoja, mitä monet eivät edes tiedä, jossain kohtaa alkaa häiritsemään, että elokuvan nuoret puhuvat hyvinkin epätavallisesti. Tämä vie hieman pois siitä, että elokuva pyrkii olemaan realistisempi kuvaus kahden syöpää sairastavan rakkaudesta. Etenkin Gusille on kirjoitettu paljon repliikkejä, joista useimpien aikana ei voi olla ajattelematta, ettei kukaan oikeasti puhuisi noin. Repliikkiongelma tosin vaivaa jo John Greenin kirjaa, joten elokuvantekijöitä voi lähinnä syyttää vain siitä, että he ovat kopioineet Greenin tyylin leffaansa.

Elokuvan on ohjannut Josh Boone, joka oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan nimeltä Stuck in Love. Kovin tunnetusta tai kokeneesta tekijästä ei siis ole kyse, mutta Boone suoriutuu hommastaan kunnialla ja on saanut aikaiseksi aidosti koskettavan teoksen. Tähtiin kirjoitettu virhe on myös hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Hidastuskuvia käytetään oivallisesti hyödyksi, minkä lisäksi takaumissa nähtävä utuisuus on toimiva ratkaisu. Vaikka onkin hauska idea, että Hazelin ja Gusin viestiketju näytetään ruudulle ilmestyvinä puhekuplina, minua häiritsee paljon, että yhdessä kohtauksessa nämä puhekuplat ovat väärinpäin. Ärsyttävä huolimattomuusvirhe! Elokuvan musiikit on säveltänyt kaksikko Mike Mogis ja Nate Walcott, mutta heidän työnsä jää täysin olemassa olevien radiojumputusten varjoon.

Elokuvasta on olemassa kuusi minuuttia pidempi Extended Edition -versio. Versiossa on muutama uusi kohtaus, sekä yksi pidennetty kohtaus, missä Hazel ja Gus keskustelevat keinuissa kauemmin. Yhdessä lisätyssä kohtauksessa lentokentällä esiintyy itse kirjailija John Green!

Blu-rayn kuvanlaatu näyttää hyvältä. Blu-raylla lisämateriaalina on poistettuja kohtauksia, näyttelijöiden ja tekijöiden mietteitä ja pätkiä, joissa näytetään hieman elokuvan tekoa. Mukana on myös juttua elokuvassa käytetystä musiikista ja kuvagalleria. Elokuvan pidennetty versio on saatavilla Suomessa vain Blu-ray -julkaisussa.

Yhteenveto: Tähtiin kirjoitettu virhe on erittäin hyvä ja tunteita herättävä elokuva. Se saa nauramaan, välittämään, kauhistumaan ja liikuttumaan. Vaikka mukana onkin joitain kliseitä ja teiniromanssiin kuuluvaa siirappisuutta, voi sen tarinasta nauttia kuka tahansa, etenkin kun ottaa huomioon, miten osuvan traagisesti se kertoo syövästä. Ymmärrän siis hyvin, miksi salillinen katsojia poistui kyyneleet poskillaan. Shailene Woodley ja Ansel Elgort ovat todella hyviä päärooleissa Hazelina ja Gusina, minkä lisäksi Laura Dern ja Willem Dafoe ovat aina yhtä mainioita. Kritiikkiä elokuva saa kuitenkin kummallisesta replikoinnistaan. Ei kukaan puhu samalla tavalla kuin leffan pääpari. Tästä huolimatta Tähtiin kirjoitettu virhe on todella hyvä rakkauskertomus ja vaikka se on pääasiassa suunnattu teinitytöille, voi siitä nauttia kuka tahansa, ketä romanttiset draamat kiinnostavat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2016 - Muokattu 3.9.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.mtv.com

The Fault In Our Stars, 2014, 20th Century Fox Film Corporation