Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 4 - UNIEN VALTIAS

A NIGHTMARE ON ELM STREET 4: THE DREAM MASTER

Ohjaus: Renny Harlin

Pääosissa: Lisa Wilcox, Danny Hassel, Robert Englund, Tuesday Knight, Brooke Theiss, Ken Sagoes, Rodney Eastman, Andras Jones, Toy Newkirk, Nicholas Mele ja Brooke Bundy

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli taloudellinen hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) ei ollut kummoinen menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen, mutta Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987) menestyi jälleen paremmin ja sai parempaa palautetta kriitikoilta. Alkuperäisen elokuvan ohjaaja Wes Craven esitteli tuottajakaksikko Sara Risherille ja Robert Shayelle idean neljänteen leffaan, mutta tuottajat pitivät sitä liian omituisena ja tarttuivat sen sijaan William Kotzwinklen ideaan. Ohjaajaksi valittiin suomalainen Renny Harlin, joka oli tehnyt Shayen tuottaman Vankila-elokuvan (Prison - 1987). Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1988 ja lopulta Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias sai ensi-iltansa saman vuoden elokuussa. Elokuva menestyi hitusen paremmin kuin Unien soturit, mutta sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse pidän valtavasti alkuperäisestä Painajainen Elm Streetillä -leffasta ja kun viime vuonna huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi. Ryhdyin uteliain mielin katsomaan nelososaa, Unien valtiasta, sillä olin pitänyt yllättävänkin paljon edellisosasta Unien sotureista ja halusin toki nähdä, mitä Harlin saa aikaiseksi Freddy Kruegerin parissa.

Freddy Krueger herää henkiin ja lähtee kostamaan unien sotureille, Kristenille, Kincaidille ja Joeylle, jotka onnistuivat päihittämään hänet aiemmin.

Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien sotureista hengissä selvinneet hahmot tekevät paluun, joskin Patricia Arquette ei halunnut jatkaa roolissaan Kristeninä, joten hänet korvattiin Tuesday Knightilla. Kincaid (Ken Sagoes) ja Joey (Rodney Eastman) ovat myös pikaisesti menossa mukana, lähinnä yrittäen uskotella Kristenille, ettei tämän tarvitse hätäillä, vaan Freddy Krueger (Robert Englund) on hoideltu pois päiväjärjestyksestä. Mutta ilman Freddyä ei olisi elokuvaa, joten tämä raitapaitainen painajainen tekee jälleen paluun ja lähtee tietty hänet tappaneen kolmikon perään. Arquetten roolisuoritus kolmosleffassa ei ollut erityisen kaksinen, mutta häntä tulee kyllä ikävä, sillä korvaaja Knight on suorastaan kehno osassaan. Sagoes on ihan hauska, mutta Eastmanista ei juuri jää mitään sanottavaa. Englund on tuttuun tapaansa elokuvan parasta antia, eikä häntä näytä vielä lainkaan kyllästyttävän Kruegerin näytteleminen.

     Elokuvassa nähdään myös Lisa Wilcox Kristenin ystävänä Alicena, Andras Jones tämän veljenä Rickinä ja Nicholas Mele sisarusten isänä, Danny Hassel Alicen ihastuksena Danina, Brooke Theiss kuntoilevana Debbienä, sekä Toy Newkirk fysiikkanero Sheilana. Yksikään uusista näyttelijöistä ei juurikaan vakuuta, eikä katsojana pahemmin jaksa välittää yhdenkään hahmon kohtalosta.

Valitettavasti edes suomalaiset "Torille!" -lasit eivät onnistuneet pelastamaan Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtiasta. Pidettyäni paljon kolmosleffa Unien sotureista, pistin jopa aika innoissani Unien valtiaan pyörimään, mutta ei kestänyt kauaa, kun oli jo selvää, että nyt on luiskahdettu alamäkeen ja reippaasti. Jo ensinnäkin tapa, jolla Freddy Krueger herätetään takaisin henkiin, on täysin typerä ja siitä lähteekin liikkeelle varsin pöljä raina. Elokuvaa on selvästi tehty hieman enemmän kieli poskessa, mutta eipä huumoriosasto juuri toimi. Leffa tuntuu kuin kauhukomedialta, joka ei naurata, eikä myöskään pelota. Eipä elokuvassa tainnut olla ainuttakaan kohtaa, joka olisi ollut edes jännittävä.

Aina riemastuttava Robert Englund auttaa katselukoettelemusta hieman, kuten tekevät myös parit ihan kekseliäät unikohtaukset. Vesisänky, ötökkämutaatio ja sielupizza ovat vekkuleita ideoita, mutta mitään edellisleffan marionettikohtauksen kaltaista "Vau, mutta samanaikaisesti hyi hitto" -reaktiota ei pääse syntymään. Kuten jo totesin, hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa, mikä tekeekin leffan tapahtumista yhdentekeviä ja sitä kautta itse elokuvasta ajoittain jopa pitkäveteisen. Ei Unien valtias mikään läpimätä leffa ole, mutta on se tähän mennessä Painajainen Elm Streetillä -sarjan heikointa antia.

Elokuvan ohjaajana toimii tosiaan suomalaissyntyinen Renny Harlin, joten eipä sinänsä ihme, että varsinkin täällä Suomessa Unien valtiasta pidetään yleisesti korkeassa arvossa leffasarjan varrelta. Itseäni Harlinin työ tässä ei vakuuttanut yhtään. Hän ei saa luotua jännittäviä tilanteita tai edes sarjalle ominaista karmivan unenomaista ilmapiiriä, vaan seassa on jopa useita kömpelyydessään tahattoman koomisia hetkiä. Lopputulosta onkin verrattu usein MTV:n musiikkivideoihin. Asiaa ei auttanut se, että elokuvan teon aikaan Hollywoodissa oli käynnissä käsikirjoittajien lakko, joten leffaa työstettiin eteenpäin kuin lennosta, mikä myös näkyy valmiista tuotteesta. Elokuva on sentään kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, maskeeraukset oivat ja käytännön tehosteet tälläkin kertaa hienot. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty Craig Safanin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master, 1988, New Line Cinema, Heron Comminucations, Smart Egg Pictures

Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN: FROM THE FILES OF POLICE SQUAD!

Ohjaus: David Zucker

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, Ricardo Montalbán, George Kennedy, O. J. Simpson, Susan Beaubian, Nancy Marchand, Raye Birk, Jeannette Charles, Ed Williams ja Tiny Ron

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

David Zuckerin, Jim Abrahamsin ja Jerry Zuckerin luoma televisiosarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) jäi kehuistaan huolimatta heikoille katsojaluvuille, jolloin sarjan teko päätettiin keskeyttää jo kuuden jakson jälkeen. ZAZ-kolmikko ei kuitenkaan halunnut luovuttaa helpolla, vaan he työstivät sarjan pohjalta elokuvasovituksen, josta he saivat Paramount Picturesin kiinnostumaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1988 ja lopulta Mies ja alaston ase sai ensi-iltansa jo samana vuonna, joulukuussa 1988. Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka on vuosien varrella vakiinnuttanut asemansa kaikkien aikojen suosituimpien komedioiden joukosta. Itse näin Mies ja alastoman aseen jo lapsena ja olen tainnut katsoa sen vuosien varrella uudestaankin. Nyt kun on tulossa uusi Mies ja alaston ase -elokuva (The Naked Gun - 2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan ja arvostella elokuvat läpi.

Komisario Frank Drebin rikospoliisista saa tehtäväkseen turvata Ison-Britannian kuningattaren Elisabet II:n vierailun Los Angelesissa, samaan aikaan kun hän selvittää, kuka hyökkäsi hänen uskollisena apunaan toimineen konstaapeli Nordbergin kimppuun.

Leslie Nielsen palaa rooliinsa rikospoliisin komisario Frank Drebiniksi Hei, me pamputetaan! -sarjasta, josta hän sai Emmy-ehdokkuuden parhaasta miespääosasta komediasarjassa. Nielsen on tuttuun tapaansa kuivan huumorin mestari, laukoessaan toinen toistaan hauskempia sutkautuksia jäykästi ja takuuvarman pokerinaaman kera. Nielsen on täydellinen roolissaan, heittäytyen menoon visusti mukaan ja tehden pöljästä, mutta silti toisinaan jopa ihan pätevästä Drebinistä välittömästi pidettävän tyypin.

     Elokuvassa nähdään myös George Kennedy poliisipäällikkö Ed Hockenina, myöhemmin vaimonsa murhasta syytetty O. J. Simpson konstaapeli Nordberginä, jonka pahoinpitelyä Drebin ryhtyy tutkimaan, Nancy Marchand pormestari Barkleynä, Jeannette Charles Ison-Britannian kuningattarena Elisabet II:na, Ricardo Montalbán Drebinin epäiltynä, rikkaana Vincent Ludwigina, sekä valkokangasdebyyttinsä elokuvassa tehnyt Elviksen ex-vaimo Priscilla Presley Ludwigin assistenttina Jane Spencerinä, johon Drebin toki iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, joskin voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on mennyt pilalle, kun he ovat purskahtaneet nauruun Nielsenin seurassa. Alkuperäisessä Star Trek -sarjassa (1966-1969) ja Star Trek II: Khanin vihassa (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) pahaa Khania näytellyt Montalbán istuu tietty erinomaisesti roiston rooliin ja Presley pärjää hyvin esikoisroolissaan. Häneltä ja Nielseniltä löytyy jopa pientä kemiantynkää.

Usein voi kuulla sanottavan, että "aiemmin tehtiin se ja tämä ja tuo paremmin" ja että "miksei tätä ja tuota tehdä enää kuten ennen". Vaikka eteneminen uusiin suuntiin voikin pitää asioita raikkaina ja johtaa parempiin lopputuloksiin, aina silloin tällöin olen itsekin voivottelemassa samaa asiaa ja komediagenre on yksi näistä tapauksista. Voi, miksei enää tehdä samanlaisia hyvän mielen hassuttelukomedioita, kuten Mies ja alaston ase? Kyseessä on aivan mahtava ja todella hauska, parhaimmillaan suorastaan hulvaton elokuva, jota pidetään ihan syystäkin yhtenä lajityyppinsä merkkiteoksista.

Zucker-Abrahams-Zucker -trion työt olivat jotain aivan omaa luokkaansa, eikä Mies ja alaston ase ole poikkeus. Läpi vajaan puolitoistatuntisen kestonsa se on sullottu täyteen hillittömän hupsuja juttuja ja vitsejä, joita viljellään siihen tahtiin, ettei ihme, jos osa menee ensimmäisellä katselulla ohi. On fyysistä koheltamista, pikkunokkelaa sanailua, genreparodiointa ja paljon taustalle piilotettuja lisävitsejä. Mitään ideaa ei ole pidetty liian absurdina ja läpi elokuvan katsoja ei voi kuin nauraessaan kummastella, mistä näitä juttuja oikein keksitään yhä vain lisää ja lisää? Osa jutuista ovat koomisen tyhmiä ja lapsellisia, toiset taas suorastaan nerokkaita, eli jokaiselle pitäisi löytyä jotain nauramisen aihetta. Itse kuningattaren salamurhaan liittyvällä juonikuviolla ei ole juurikaan niin väliä, mutta se pitää tapahtumaketjun hyvässä liikkeessä ja johtaa toinen toistaan naurattavampiin tilanteisiin. Taustalle lisätty Drebinin hieman noir-mainen yksinpuhelu tuo oman vekkulin lisänsä fiilikseen.

ZAZ-kolmikon käsikirjoitus on aivan mahtava kekseliäisyydessään ja se on täynnä unohtumattomia kohtauksia ja kuolemattomia repliikkejä. Loistotekstin pohjalta ohjaajana toiminut David Zucker rakentaa letkeää ilmapiiriä ja näyttää jälleen kykyjään komediallisen ajoituksensa kanssa. Mies ja alaston ase on myös kelvollisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus on oivallista ja puvustus mainiota. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisen höpsöjä ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Ira Newbornin säveltämät musiikit tunnelmoivat mahtavasti taustalla, lähtien Hei, me pamputetaan! -sarjasta tutusta tunnusmelodiasta, jonka varrella Drebinin auto partioi Los Angelesin kaduilla... ja vähän siellä sun täällä muuallakin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun: From the Files of Police Squad!, 1988, Paramount Pictures

Arvostelu: Beetlejuice (1988)

BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Alec Baldwin, Geena Davis, Winona Ryder, Catherine O'Hara, Jeffrey Jones, Michael Keaton, Glenn Shadix, Sylvia Sidney, Robert Goulet, Dick Cavett, Maree Cheatham, Patrice Martinez ja Tony Cox

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Beetlejuice on Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Michael McDowellin ideasta, jonka pohjalta hän työsti yhdessä Larry Wilsonin kanssa käsikirjoituksen, jota he yrittivät kaupitella tekstiään eri yhtiöille. Universal kieltäytyi jyrkästi, mutta Geffen Company tarttui projektiin. Samoihin aikoihin Tim Burton oli juuri julkaissut esikoiselokuvansa Pee-wee's Big Adventure (1985) ja alkanut työstämään käsikirjoitusta DC:n sarjakuviin perustuvalle Batman-elokuvalle (1989). Sen tuotantoyhtiö Warner Bros. jarrutteli kuitenkin tuotannon aloittamista ja Burton etsi itselleen toista projektia odotellessaan. Geffen Companyn perustaja David Geffen esitteli Burtonille Beetlejuicen, josta Burton innostui valtavasti. Warren Skaaren pestattiin muokkaamaan käsikirjoitusta kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1987 ja lopulta Beetlejuice sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1988. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja myös kriitikoilta ja voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Beetlejuicen ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Olen nähnyt leffan kerran uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa ja nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Beetlejuice Beetlejuice (2024), päätin katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Adam ja Barbara Maitland kuolevat auto-onnettomuudessa ja jäävät jumiin taloonsa kummittelemaan. Kun heidän taloonsa muuttaa uusi perhe, Adam ja Barbara yrittävät keksiä keinon karkottaa heidät ja kun heidän omat keinonsa eivät auta, he kääntyvät eksentrisen biomanaaja Beetlejuicen puoleen.

Beetlejuicen ilmestymisen aikaan vasta uransa alkutaipaleella olleet Alec Baldwin ja Geena Davis näyttelevät Maitlandin pariskuntaa, Adamia ja Barbaraa, jotka kuolevat äkillisesti, heidän autonsa suistuttua sillalta alas. Pari ei päädy taivaaseen tai helvettiin, vaan jää jumiin limbotilaan, vangittuina vanhaan taloonsa. Catherine O'Hara taas näyttelee taiteilija Delia Deetziä, Jeffrey Jones tämän uutta miestä Charlesia ja Winona Ryder tämän synkkyyksissä vellovaa tytärtä Lydiaa, jotka muuttavat Maitlandien taloon näiden kuoltua. Baldwin ja Davis ovat mainiot ja sympaattiset pariskuntana, jotka kohtaavat traagisen kohtalon ja yrittävät sen jälkeen nauttia tuonpuoleisesta vanhassa kodissaan, mitä uudet asukkaat saapuvat häiritsemään. O'Hara on loistava yliampuvana taiteilijasieluna ja tässä vasta kolmannen elokuvaroolinsa tekevä Ryder istuu täydellisesti angstisen teinin osaan. Jones sopii passelisti hieman vässykän Charlesin rooliin, mutta hänen hahmonsa jää pääpoppoosta tylsimmäksi. Elokuvassa nähdään myös Sylvia Sidney kuolleita opastavana Junona ja Glenn Shadix Delian hämäränä ystävänä Othona.

     Mutta elokuvan todellinen tähti on kuitenkin itse nimikkohahmo Betelgeuse, eli helpommin Beetlejuice. Rooliin pohdittiin aluksi Sammy Davis Jr:a, kunnes Geffenin kehotuksesta Burton päätyi Michael Keatoniin, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä komedianäyttelijänä. Keaton hyppää villin Beetlejuicen saappaisiin hurjalla antaumuksella ja tätä sekopäistä ja häpeilemättömän ronskia koheltamista on suuri riemu seurata - osittain siksi, että hahmoa hyödynnetään säästeliäästi ja siten sitäkin tehokkaammin. Keaton on lähes tunnistamaton roolissa ja hänen esiintymisestään tulee mieleen pirullisilla voimilla varusteltu Batmanin arkkivihollinen Jokeri. Ei siis ihme, että kun Keatonin ilmoitettiin näyttelevän Burtonin Batmanissa nimenomaan Batmania, monet olivat täysin pöyristyneitä valinnasta.

Beetlejuice on myös elokuvana riemastuttavaa seurattavaa ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhukomedioista. Sen konsepti on erittäin vekkuli. En voi olla ainoa, joka kummituselokuvia katsoessa pohtii, että millainenkohan tarina olisi niiden kummitusten vinkkelistä ja Beetlejuice vastaa juuri tähän. Alun yllättävän traagisuuden jälkeen meno muuttuu pian vallan hupaisaksi, kun Beetzit saapuvat taloon ja Maitlandit yrittävät keksiä keinoa päästä tunkeilijoista eroon. Maitlandien yritykset ovat toinen toistaan mainiompia, mutta kun mikään ei tunnu auttavan, on viimeisenä oljenkortena turvauduttava kaikista epäluotettavimpaan liittolaiseen, eli elokuvan nimikkohahmoon. Jos jo ennen Beetlejuicen mukaan saapumista elokuva on ollut veikeä, hänen hyppääminen kaiken sekaan vain pistää myllyn liikkumaan vielä lujempaa.

Puolentoista tunnin kestossa Beetlejuice on tehokkaan napakka paketti, joka onnistuu hyvin imaisemaan katsojan mielikuvitukselliselle matkalleen. Kekseliäs tarina pitää tiukasti mukanaan, elokuvan tarjotessa lukuisia mahtavia hetkiä, joissa Burton esittelee räväkkää energiaansa ja pähkähullua visiotaan, eikä mikään ihme, että hänestä muovautui nopeasti monien suosikkiohjaaja ja yksi Hollywoodin kiinnostavimmista elokuvantekijöistä. Yksi muistettavimmista kohtauksista on lystikäs ruokailu, jossa Maitlandit riivaavat Beetzit laulamaan ja tanssimaan Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleen tahtiin. Yleisestikin ottaen kieli on ollut visusti poskessa ja nauraa saa useampaan otteeseen, mutta perheen pienimmille ja joillekin vanhemmillekin, hieman herkemmille katsojille leffa saattaa olla myös ajoittain jännittäväkin. Elokuvasta jää kuitenkin valtavan hyvä fiilis ja Beetlejuicen katsoo ilomielin useampaankin kertaan uudelleen.

Ennen Beetlejuicea Burtonilla oli takanaan vain yksi täyspitkä elokuva, joka rakentui kuitenkin enemmän Paul Reubensin luoman Pee-wee Herman -hahmon varaan. Beetlejuicessa Burton pääsi sitten kertaheitolla esittelemään, mikä hän onkaan elokuvantekijänä miehiään. Elokuvassa ovat mukana aika lailla kaikki Burtonille ominaiset maneerit, joita hän on hyödyntänyt lukuisia kertoja myöhemmin muissa filmeissään, vaihtelevin tuloksin. Tässä Burtonin persoonallinen tyylittely tuntuu vielä äärimmäisen raikkaalta piristysruiskeelta, jonka kautta muodostui yksi visuaalisesti veijarimaisimmista leffoista ikinä. Lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen, oli kyse sitten tuonpuoleisesta maailmasta, pienoismallien esittämisestä valtavina tai Delian taideteoksista. Kaikki on mielikuvituksellisen värikästä ja vinksahtanutta. Maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään Beetlejuicen ja muiden demonien ja elävienkuolleiden kanssa, voittaen ansaitusti Oscar-palkinnon työstään. Erikoistehosteista näkyy pieni budjetti, mutta efektien tietty kotikutoisuus tuntuu istuvan elokuvaan kuin nenä päähän ja on vain osa sen viehätystä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät reippaat musiikit vahvistavat tunnelmaa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice, 1988, The Geffen Company

Arvostelu: Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988)

WILLOW - SUURI SEIKKAILU

WILLOW

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Warwick Davis, Val Kilmer, Joanne Whalley, Jean Marsh, Patricia Hayes, Billy Barty, Mark Northover, Pat Roach, Kevin Pollak, Rick Overton, Gavan O'Herlihy, Maria Holvöe, Julie Peters, Mark Vandebrake, Dawn Downing, David J. Steinberg, Tony Cox, Kate Greenfield, Ruth Greenfield ja Rebecca Bearman

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Willow - suuri seikkailu on Ron Howardin ohjaama fantasiaelokuva. Kehitellessään Tähtien sota: Episodi IV - Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) 1970-luvun alussa, George Lucas sai idean elokuvaan, jota hän ryhtyi kirjoittamaan työnimellä "Munchkins". Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Lucas päätti vihdoin tehdä filmin. 1980-luvulla Ron Howard etsi itselleen fantasiaprojektia ja Lucas esitteli hänelle ideansa. Kaksikko ryhtyi työstämään elokuvaa, mutta koki takaiskuja, sillä viime vuosien aikana heikosti menestyneiden fantasialeffojen, kuten Legendan (Legend - 1985) ja Labyrintin (Labyrinth - 1986) takia studiot eivät kiinnostuneet rahoittamaan filmiä. Lopulta tuottaja Alan Ladd Jr. päätti hypätä mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1987. Willow - suuri seikkailu sai ensi-iltansa toukokuussa 1988 ja vaikkei se ollut toivottu hitti, oli se huomattavasti menestyneempi kuin aiempien vuosien fantasiaelokuvat. Leffa sai niin kaksi Oscar-ehdokkuutta (parhaat erikoistehosteet ja äänitehosteet) kuin myös kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin käsikirjoitus ja miessivuosa). Elokuva ei saanut kriitikoilta kummoista palautetta, mutta sen parissa kasvaneet lapset ovat nostaneet filmin vuosien varrella isompaan arvostukseen ja nykyään Willow - suuri seikkailu nauttii kulttiklassikon maineesta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt leffaa, mutta olen ollut tietoinen siitä lapsuudesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatkoa Disney+ -palveluun tehdyn Willow-sarjan (2022-) kautta, päätin vihdoin ja viimein katsoa alkuperäisen Willow - suuren seikkailun.

Ennustus kertoo, että riimusyntymämerkin omaava lapsi syöksisi pahan kuningatar Bavmordan vallasta. Kun lapsi löytyy, kuningatar lähettää joukkonsa tappamaan hänet, mutta kun joukot epäonnistuvat, lapsi päätyy lyhytkasvuisen, Willow-nimisen nelwynin hoteisiin.

Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) Wicket-nimistä ewok-nallekarhua esittänyt Warwick Davis pääsee näyttelemään nimikkoroolissa Willow Ufgoodina. Willow on nelwyn, elokuvan nimitys lyhytkasvuisten lajille, vähän samaan tapaan kuin hobitit J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoissa (The Lord of the Rings - 1954-1955). Willow'lla on vaimo Kaiya (Julie Peters) ja pariskunnalla kaksi lasta, poika Ranon (Mark Vandebrake) ja tytär Mims (Dawn Downing). Perhettään rakastava ja taikurin hommista haaveileva Willow pääsee elämänsä seikkailuun, kun hän löytää joesta daikin-vauvan (daikin termi pitkäkasvuisille), tietämättä, että kyseessä on juurikin suuren ennustuksen lapsi. Kuvausten aikaan vasta 17-vuotias Davis on erittäin hyvä pääroolissa, hypäten onnistuneesti epätavallisen sankarin saappaisiin. Vaikka olenkin vuosia ihaillut Davisin työtä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) avaruusolioina, Leprechaun-kauhuelokuvien (1993-2018) pahiksena ja Harry Potter -leffojen (2001-2011) taikaolentoina, olin iloinen, että Willow'ssa Davis pääsee esiintymään ilman voimakkaita maskeerauksia.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Northover Willow'ta kiusaavana Burglekuttina, David J. Steinberg Willow'n ystävänä Meegoshina, Billy Barty nelwynien suurvelhona, Jean Marsh pahana kuningatar Bavmordana, Joanne Whalley tämän tyttärenä Sorshana, Pat Roach kuningattaren armeijan komentajana Kaelina, Val Kilmer itsekeskeisenä miekkamies Madmartiganina, Kevin Pollak ja Rick Overton pieninä maahisina Roolina ja Franjeanina, Patricia Hayes kettukusuksi muutettuna noitana Fin Razielina, sekä Gavan O'Herlihy tuhotun Galladoornin kuningaskunnan sotilaskomentaja Thaughbaerina, joka johtaa sotaa kuningatarta vastaan. Sivunäyttelijöiden valopilkku on ehdottomasti Kilmer, joka on nappivalinta virnuilevaksi Madmartiganiksi. Marsh istuu passelisti häijyn kuningattaren osaan, mutta hahmona Bavmorda jää aika mitäänsanomattomaksi pahikseksi. Kiinnostavampi onkin hänen tyttärensä Sorsha, joka yrittää todistaa arvonsa tyytymättömän äitinsä silmissä. Pollakin ja Overtonin esittämä maahisduo yrittää tuoda mukaan huumoria, mutta kaksikko on lähinnä ärsyttävä.

Miksi ihmeessä en katsonut Willow - suurta seikkailua lapsena?! Elokuva olisi hyvin todennäköisesti iskenyt minuun silloin todella lujaa, olinhan Harry Potterin ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2011) myötä aivan hulluna fantasiaseikkailuihin. Ymmärrän hyvin, että leffa on noussut kulttiasemaan ysärilasten myötä, mutta kummastelen suuresti, miksi elokuva sai niin nihkeän vastaanoton ilmestyessään. Koska en nähnyt elokuvaa lapsena, minulla ei ole minkäänlaisia nostalgiakakkuloita muovaamassa mielipidettäni suuntaan tai toiseen. Jopa vasta aikuisiällä katsottuna koin Willow - suuren seikkailun ilahduttavaksi fantasiaelokuvaksi, joka istuu mitä parhaiten koko perheen yhteiseen leffailtaan.

Elokuva totta kai hyödyntää useita fantasiatarinoiden kliseitä altavastaajasankarista, jonka vanha ja viisas tietäjä lähettää huimalle matkalle yhdessä muiden epätodennäköisten sankarien kanssa, päihittämään pahaa vihulaista, joka uhkaa koko satumaailmaa. Samaa on luettu ja nähty vuosikymmenten, jopa -satojen varrella useaan otteeseen, mutta mitä väliä? Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudestaan, jotta homma toimii. Willow - suuri seikkailu onnistuu esittelemään lumoavan satumaailman kaikenlaisten mörököllien kera ja nappamaan katsojan mukaan seikkailuunsa. Siitä löytyy heikkoutensa, kuten hieman lattea pahis ja rasittava komediakaksikko, mutta muuten yllätyin, kuinka paljon pidin filmistä.

Elokuva houkuttelee mukaansa jännittävällä alustuksellaan ja ilahduttaa sitten, esitellessään vähitellen tätä fantasiamaailmaa ja sen erilaisia asukkeja. Elokuvan aikana Willow kohtaa ties mitä tyyppejä ja olentoja, kohtaamisten vaihdellessa hauskojen ja jännittävien välillä. Varsinkin perheen pienimmille filmi on usein varsin hurja ja itse en voinut kuin harmitella, ettei tällaista synkempää menoa tunnuta enää uskaltavan pistää mukaan lastenleffoihin. Napakasti etenevä seikkailu johtaa kohti toimivaa huipennusta. Ei elokuva pahemmin mitään yllätyksiä tarjoa, mutta se on silti erittäin oivallinen fantasiafilmi ja olen iloinen, että se keräsi vuosien saatossa ansaitsemaansa arvostusta.

Ron Howard ja George Lucas ovat oiva kaksikko työstämään filmiä, olivathan he työskennelleet yhdessä jo Lucasin ohjaamassa ja Howardin tähdittämässä komediassa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973). Lucas on työstänyt mainion kertomuksen pääasiassa hyvien hahmojen kera, josta löytyy monenlaista menoa ja meininkiä, ja tekstin pohjalta Howard rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa taidokkaasti. Elokuva on myös hyvin kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa hyödynnetään erinomaisesti näyttelijöitä ja lavasteita yhdistettynä maalauksiin, jotka muodostavat hulppeita näkymiä. Lavasteet ovat myös vaikuttavat ja niin asut kuin maskeeraukset toimivat. Erikoistehosteiden taso vaihtelee läpi leffan, mutta pääasiassa Willow - suuri seikkailu on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Pikkuriikkiset maahiset ovat tarpeeksi hyvin istutettu mukaan kuviin ja eräs muodonmuutosloitsu on häikäisevän sulavasti tehty. Keskivaiheilla nähtävä suuri kaksipäinen monsteri näyttää joissain otoksissa hurjalta ja toisissa taas koomiselta ilmestykseltä. Äänimaailma on myös osaavasti työstetty ja James Hornerin säveltämät musiikit tunnelmoivat maagisesti läpi leffan.

Yhteenveto: Willow - suuri seikkailu on erittäin mainio fantasiaelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Tarinaan on selvästi lainailtu tuttuja satukliseitä, mutta niistä saadaan pyöriteltyä ilahduttavan omanlaiseltaan tuntuva seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Seikkailuhenki on onnistuneesti läsnä ja matkan varrella nähdään jos minkälaista meininkiä. Elokuva saa nauramaan, mutta myös jännittämään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, erityisesti Warwick Davis pääroolissa itse Willow'na ja Val Kilmer vastahakoisesti tätä seuraavana Madmartiganina. Kuningatar Bavmorda on kuitenkin aika mitäänsanomaton pahishahmo, eikä maahiskaksikko Rool ja Franjean ole erityisen hauska - pikemminkin rasittava. Vaikka ajan julma hammas onkin nakerrellut filmiä sieltä täältä, on elokuva pääasiassa edelleen visuaalisesti hieno kuvauksensa ja puitteidensa puolesta. Ron Howardin ohjaus pitää ilahduttavaa tunnelmaa korkealla ja satumaista pakettia kasassa. Heikkouksineenkin Willow - suuri seikkailu on todella hyvä fantasialeffa, jota suosittelen erittäin lämpimästi. Minua kaduttaa, etten ollut älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin ja nyt odotan innolla näkeväni tulevan Willow-sarjan, jonka elokuvalle uskollisilta vaikuttavat trailerit näyttävät paremmilta kuin olisin odottanut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Willow, 1988, Lucasfilm, Metro-Goldwyn-Mayer, Imagine Entertainment

Arvostelu: Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988)

LIKAINEN HARRY JA MURHAPOOLI

THE DEAD POOL

Ohjaus: Buddy Van Horn
Pääosissa: Clint Eastwood, Patricia Clarkson, Evan C. Kim, Liam Neeson, Michael Currie, David Hunt, Michael Goodwin, Anthony Charnota ja Jim Carrey
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Clint Eastwoodin tähdittämä rikoselokuva Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osat Magnum .44 (Magnum Force - 1973), Murskaaja (The Enforcer - 1976) ja Ratkaiseva isku (Sudden Impact - 1983) olivat saamastaan kritiikistä huolimatta jokainen edeltäjäänsä menestyneempiä lippuluukuilla, joten pian Ratkaisevan iskun ilmestymisen jälkeen alkoivat puheet viidennestä Likainen Harry -filmistä. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1988 ja lopulta The Dead Pool, eli suomalaisittain Likainen Harry ja murhapooli sai ensi-iltansa samaisen vuoden heinäkuussa. Elokuva sai muutaman edeltäjänsä tavoin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi leffa epäonnistui jatkamaan taloudellista voittokulkuaan. Elokuva jäi jopa koko sarjan heikoimmin menestyneeksi teokseksi. Itse olin nähnyt ensimmäisen Likaisen Harryn joitain vuosia sitten, mutten ollut aiemmin nähnyt sen jatko-osia. Kun viime vuonna huomasin elokuvan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella niin alkuperäisen filmin kuin sen jatko-osat. Pari viikkoa Ratkaisevan iskun jälkeen katsoin vihdoin sarjan päätösosan, Likainen Harry ja murhapoolin.

Eri alojen julkimoita löytyy kuolleena ja etsivä Harry Callahan saa käsiinsä murhapooli-listan, jolla on listattuna julkimoita. Listalta löytyy myös Harryn oma nimi. Harryn täytyy selvittää, kuka on murhannut nämä julkimot ja laatinut listan, ennen kuin tekijä lähtee hänen peräänsä.

Clint Eastwood palaa etsivä Harry Callahanin rooliin viidettä ja näillä näkymin viimeistä kertaa. Vaikka on toisaalta hienoa nähdä Eastwood jälleen varmaankin toiseksi tunnetuimmassa roolissaan, tiettyä väsymystä Harryn esittämistä kohtaan on näkyvissä. Karismaa selvästi löytyisi yhä, mutta Eastwood jaksaa näyttää vakuuttavuutensa vain silloin tällöin. Lähinnä hän kulkee leffan läpi äristen ja tuhahdellen, näyttäen koko ajan siltä, että hän olisi herännyt joka kuvausaamu väärällä jalalla.

     Harryn lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. poliisikapteeni Donnelly (Michael Currie), Harryn uusi työpari Al Quan (Evan C. Kim), toimittaja Samantha Walker (Patricia Clarkson), elokuvaohjaaja Peter Swan (Liam Neeson) ja näyttelijä Johnny Squares (Jim Carrey). Kyllä, luitte oikein. Ennen kuin Jim Carrey väänteli naamaansa Ace Ventura - lemmikkidekkarissa (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), The Mask - naamiossa (The Mask - 1994) ja Nuijassa ja tosinuijassa (Dumb and Dumber - 1994), hän teki pienen roolin viimeisessä Likainen Harry -filmissä. Lyhyen ruutuaikansakin sisällä Carrey vilauttaa seuraavalla vuosikymmenellä kaikkien tuntemiksi tulevia maneereitaan ja on hilpeää nähdä hänet ennen suosiotaan. Myös nuoren Liam Neesonin näkeminen raakoja leffoja tekevänä ohjaajana yllätti mukavasti. Muista näyttelijöistä Clarkson sopii passelisti reportterin rooliin, mutta Kim on aika kehnosti hyödynnetty Harryn uutena työparina. Näyttelijän ja hahmon aasialaistaustan takia Al Quan pistetään tietty kertaalleen osoittamaan taitonsa itämaisten taistelulajien hallinnassa.

Päätähtensä tavoin itse leffakin Likainen Harry ja murhapooli kulkee alusta loppuun hyvin pitkälti perusvaihteella, tarjoten sen mitä kyseisen elokuvasarjan edustajalta voikin odottaa, eikä mitään sen enempää. Käsikirjoitus on rustattu kulkemaan täysin samoja latuja kuin edellisetkin osat, eikä tekijöiden tarkoituksena ole selvästi enää viidennessä osassa repiä mattoa katsojien jalkojen alta tai räjäyttää tajuntoja. Tiettyä kaavaa seurataan orjallisesti; välillä onnistuen ja toisinaan taas aika innottomasti. Tästä syystä katsojankin on vaikea innostua Harryn tämänkertaisista seikkailuista, eikä elokuva tarjoa edes vähäistä jännitystä. Oikeastaan vain nykyään maailmankuulujen näyttelijöiden näkeminen näin nuorina ja kokemattomina tarjoaa leffan ainoat riemut.

Vaikkei filmi onnistukaan olemaan jännittävä, eikä se saa murhaajastaankaan kehiteltyä mitenkään mielenkiintoista tai uhkaavaa tyyppiä, on murhapooli-listaan liittyvä juoni tarpeeksi menevä, jotta elokuvan katsoo sujuvasti loppuun. Hommaa auttaa paljon myös leffan lyhyt kesto. Vain puolentoista tunnin mitassa Likainen Harry ja murhapooli on sarjansa lyhyin osa ja toisaalta hyvä niin. Kahden tunnin kestoon venytettynä aika kävisi helpommin pitkäksi. Meno on tarpeeksi ytimekästä ja vaikka lopputuloksen voi arvata jo ennen kuin leffan pistää pyörimään, seuraa keskinkertaista tekelettäkin tarpeeksi mielellään.

Tämänkertaisena ohjaajana toimii Buddy Van Horn, joka oli toiminut sarjan toisen osan, Magnum .44:n apulaisohjaajana, sekä auttanut edellisten osien stunt-puolella. Van Horn ja Eastwood olivat selvästi hyvää pataa keskenään, sillä kaikki kolme Van Hornin ohjaustyötä ovat olleet yhteistyössä Eastwoodin kanssa. Likainen Harry ja murhapoolissa näkyy Van Hornin kokemattomuus ohjaajan puikoissa, eikä hän onnistu tekemään erityisen väkevää vaikutusta. Eipä tosin Steve Sharonin laiskasta käsikirjoituksesta paljoa edes saisi irti. Sentään Sharon on onnistunut kirjoittamaan mukaan parikin oivaa repliikkiä, kuten "You're shit outta luck" ja "Opinions are like assholes; everybody has one". Tekniseltä puoleltaan elokuva on toimiva, mutta se ei ole ihan yhtä elokuvallinen, vaan siitä löytyy tiettyä suoraan televisioon tehdyn produktion henkeä. Kuvaus, leikkaus, lavasteet, asut, maskeeraukset, äänimaailma - kaikki toimivat tarpeeksi hyvin. Lalo Schifrin tunnelmoi jälleen passelisti musiikkien kanssa, mutta tällä kertaa parhaiten jää mieleen pariin otteeseen kuultava Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle -kappale. Yhtyeen jäsenet Axl Rose ja Slash jopa nähdään pienissä rooleissa leffassa.

Yhteenveto: Likainen Harry ja murhapooli on aika keskinkertainen rikosraina ja huipennus Likainen Harry -elokuvasarjalle. Päätähti Clint Eastwood näyttää kyllästymisen merkkejä roolia kohtaan, eikä hoida hommaansa samalla rautaisuudella kuin ennen. Muutenkin elokuva on vähän vasemmalla kädellä väsätty. Steve Sharonin käsikirjoitus kulkee laiskasti tuttuja latuja ja sen pohjalta Buddy Van Hornin ohjaus on ponnetonta ja jännityksetöntä. Murhapoolilista on toimiva idea tarinalle ja puolentoista tunnin kestossa aika ei ehdi käydä pitkäksi. Lopulta parasta elokuvassa on nähdä Liam Neeson ja Jim Carrey nuorina miehinä, ennen kuin heistä muodostui maailmankuuluja staroja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dead Pool, 1988, Warner Bros., Malpaso Productions

Arvostelu: Child's Play (1988)

CHILD'S PLAY

Ohjaus: Tom Holland

Pääosissa: Catherine Hicks, Alex Vincent, Brad Dourif, Chris Sarandon, Dinah Manoff, Tommy Swerdlow, Jack Colvin, Neil Giuntoli, Raymond Oliver ja Alan Wilder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Child's Play on Tom Hollandin (ei tosin sen Spider-Man -näyttelijän) ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle käsikirjoittaja Don Mancinin ideasta nimeltä "Blood Buddy", kun hän opiskeli elokuva-alalle Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa. Hän sai idean läpi tuottaja David Kirschnerillä, joka oli myös pohtinut kauhuleffaa tappajanukesta. Metro-Goldwyn-Mayerilla Manchinin teksti kirjoitettiin uusiksi John Lafian ja ohjaaja Hollandin toimesta, kunnes kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1988. Siitä huolimatta, että ennen elokuvan julkaisua monet pitivät studion tilojen edessä mielenosoitusta, vaatien studiota lopettamaan leffan teon, filmi työstettiin valmiiksi ja Child's Play sai ensi-iltansa marraskuussa 1988. Elokuva oli menestys, josta kriitikotkin pitivät ja vuosien varrella leffa on saanut itselleen kulttiklassikon maineen. Itse näin Child's Playn joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin näkemästäni. Pohdin elokuvan katselua uusiksi ja sen arvostelemista kesällä 2019, kun leffasta tehtiin samanniminen uudelleenfilmatisointi, mutta päätin jättää alkuperäisen myöhemmäksi. Nyt kun tätä leffasarjaa ollaan jatkamassa televisiosarja Chuckyn (2021) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Child's Playn... sekä sen jatko-osat.

Pieni Andy-poika saa syntymäpäivälahjakseen pitkään toivomansa Good Guy -nuken nimeltä Chucky. Chuckyn saavuttua taloon pahaenteisiä asioita alkaa kuitenkin tapahtua ja pian käy ilmi, ettei nukke ole niin mukava kuin sen hymyilevä ilme ja lempeä ääni antavat ymmärtää...

Nuori Alex Vincent näyttelee pientä Andy-poikaa, joka saa syntymäpäivänä lahjaksi äidiltään Karenilta (Catherine Hicks) Chucky-nuken, jollaista on toivonut jo kauan. Sekä äitiä esittävä Hicks, että nuori Vincent suoriutuvat todella hyvin rooleistaan. Hicks välittää hienosti äidin voimakasta huolta, kun nukke vaikuttaisi uhkaavan hänen poikansa henkeä. Hicks muuttaa tunnetilaa yhä vain suuremmaksi pakokauhuksi ja katsoja voi tuntea hänen pelkonsa. Vincent on erittäin sympaattinen Andyna, jonka riemu uudesta nukesta hyytyy nopeasti, kun pahoja asioita alkaa tapahtua Chuckyn läsnäollessa. Jos Vincent ei toimisi roolissaan, olisi se jo iso kompastuskivi filmille.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Sarandon etsivä Mike Norrisina, joka alkaa tutkia, kun Chuckyn oikut johtavat ensimmäiseen kuolemaan, Dinah Manoff Karenin työkaverina Maggiena, sekä Brad Dourif vankilasta karanneena vaarallisena sarjamurhaaja Charles Lee Rayna. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Dourif pääsee paremmin esille puheensa kanssa, esittäen leffassa myös Chucky-nuken ääniroolia.

Sen lisäksi, että nuori Vincent olisi potentiaalisesti voinut pilata leffan, jos ei onnistuisi Andy-pojan roolissa, elokuva kaatuisi täysin, jos tekijät eivät onnistuisi Chucky-nuken kanssa. Onneksi toteutus toimii todella hyvin - yhä tänäkin päivänä! Upean animatroniikan, nukkejen ja lyhytkasvuisten näyttelijöiden avulla luotu Chucky on todella kaamiva kauhuhahmo, jonka pelottavuutta vain lisää se, kuinka viattomasti ja suloisesti nukke hymyilee suuren osan ajasta. Tekijät tekivät ehdottomasti oikean ratkaisun siinä, että suunnilleen ensimmäisen puoliskon ajan Chucky pidetään ihan vain tavallisena nukkena ja nuken liikkumiset nähdään lähinnä yllättävinä ilmestymisinä eri paikkoihin tai nuken näkökulmakuvalla. Toisella puoliskolla Chucky päästetäänkin sitten tosissaan valloilleen, mikä on onneksi yhtä efektiivistä, ja yhä vain häijymmäksi muuttuva nukke tarjoaa todellista karmivuutta. Sanattomien naamiotappajien, kuten Halloween-leffojen (1978-) Michael Myersin tai Perjantai 13. päivä -rainojen (Friday the 13th - 1980-2009) Jason Voorheesin jälkeen rääväsuinen nukke on piristävän erilainen hahmo kauhugenreen ja isoin syy, miksi filmi nousi kauhufanien keskuudessa niin suureen suosioon.

Toinen syy suosioon on, että kauhupuoli on läpikotaisin hyvin rakennettu. Tunnelma lähtee vähitellen kohoamaan ja homma muuttuu kaiken aikaa painostavammaksi. Leffan aikana nähdään joitain todella tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa jännitettä aiheuttaa se, kun katsoja odottaa, milloin Chucky ryhtyy vihdoin liikkumaan ja puhumaan oikein kunnolla. Loppuhuipennus on erinomaisen tiivistunnelmainen ja leffa höynäyttää katsojaansa osuvasti sillä, että kun luulee filmin päättyneen, se pistääkin lisää pökköä pesään ja lähtee ihan uusille kierroksille. Sen lisäksi, että leffa on jännittävä, se osaa myös olla hauska. Tarina murhaavasta nukesta on itsessään niin pöhkö, että homma on pakko hoitaa enemmän tai vähemmän kieli poskessa. Mukana on synkkää huumoria, mutta silti kenties hulvattominta koko leffassa on alun kohtaus, missä Andy yrittää tehdä äidilleen aamiaista.

Ohjaaja Tom Hollandin rakentama tunnelma on todella vangitseva ja samaan aikaan yhä vain jännittävämpi. Alkupäässä leffaa Holland on selvästi ottanut vaikutteita Steven Spielbergin Tappajahaista (Jaws - 1975) ja Ridley Scottin Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) siinä, kuinka paljon hän piilottelee Chuckya. Hollandin ja John Lafian käsikirjoitus Don Mancinin tekstin pohjalta on mainio, vaikkakin on hieman huvittavaa, että erään murhatapauksen jälkeen murha-asunnon asukkaat onnistuisivat muka käskemään tutkivat poliisit pois. Lisäksi vaikka homma toimii jo näin, olisi ollut mielenkiintoista nähdä Mancinin teksti suoraan sovitettuna elokuvaksi, sillä siinä olisi pidetty pitkään salassa, onko murhaaja nukke vai sittenkin Andy-poika itse? Tekniseltä puoleltaankin Child's Play on onnistunut teos, vaikka parit myrskytehosteet ovatkin nähneet parhaat päivänsä. Chucky itse on tosiaan hurjan vaikuttava ilmestys, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt hienoa jälkeä myös mm. parissa räjähdyksessä. Filmi on hyvin kuvattu, napakasti leikattu, sekä taidokkaasti lavastettu ja valaistu. Äänimaailma toimii oivallisesti ja Joe Renzettin säveltämät musiikit lisäävät painostavuutta.

Yhteenveto: Child's Play on mahtava kauhuelokuva, jonka tappajanukke Chucky on täysin ymmärrettävästi noussut yhdeksi genren suurimmista ikoneista. Brad Dourif on loistovalinta Chuckyn ääneksi ja hahmo on synkästi vekkulimainen tapaus, joka tarjoaa niin nauruja kuin aitoa hyytävyyttä. Chuckyn hienoutta vain lisää nuken upea toteutus eri tekniikoita hyödyntäen. Nukke näyttää yhä yli 30 vuotta myöhemmin vakuuttavalta. Dourifin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, erityisesti nuori ja sympaattinen Alex Vincent ja kauhisteleva Catherine Hicks. Päähenkilöt toimivat oivallisesti ja heidän puolesta jännittää yhä vain enemmän filmin kulkiessa eteenpäin ja Chuckyn näyttäessä todellista luonnettaan. Ensimmäinen puolisko elokuvasta on erityisen jännittävä, katsojan kauhulla odotellessa, milloin alkaa tapahtumaan. Toinen puolisko on enemmän menoa ja meininkiä, mutta elokuva onnistuu silti pysymään tiivistunnelmaisena, tarjoten yhä vain intensiivisemmäksi muuttuvan loppuhuipennuksen. Kaikin puolin Child's Play on klassikkoasemansa kauhugenressä ansainnut ja kuuluu edelleen lajityypin kärkiteoksiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play, 1988, United Artists

Arvostelu: Prinssille morsian (Coming to America - 1988)

PRINSSILLE MORSIAN

COMING TO AMERICA

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: Eddie Murphy, Arsenio Hall, Shari Headley, James Earl Jones, John Amos, Madge Sinclair, Paul Bates, Eriq La Salle, Frankie Faison, Vanessa Bell, Louie Anderson, Allison Dean ja Samuel L. Jackson
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Coming to America, eli suomalaisittain Prinssille morsian on Eddie Murphyn tähdittämä romanttinen komedia. Murphy itse keksi tarinan elokuvaan, ollessaan stand up -kiertueella. Hänestä oli alkanut tuntua yhä enemmän, että ihmiset pitivät hänestä vain hänen asemansa vuoksi, eivätkä hänestä henkilönä ja hän loikin tämän pohjalta kertomuksen prinssistä, joka tunsi samoin. Koska Murphy oli tuolloin iso stara, hän sai elokuvan heti läpi Paramount Picturesilla ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin. Prinssille morsian sai ensi-iltansa kesällä 1988 (Suomeen se saapui syksyllä) ja se oli valtava hitti. Kriitikotkin pitivät elokuvasta. Leffa joutui kuitenkin ongelmiin, kun Art Buchwald haastoi Paramountin oikeuteen, kokiessaan, että studio oli ryöstänyt hänen ideansa, mitä hän oli tarjonnut Paramountille jo vuonna 1982. Paramount hävisi ja joutui maksamaan Buchwaldille. Itse näin Prinssille morsiamen joskus lapsena, kun se tuli televisiosta ja pidin siitä. En ole katsonut filmiä uudestaan, vaikka olenkin omistanut sen jo jonkin aikaa Blu-raylla. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa yli 30 vuoden jälkeen leffalla Coming 2 America (2021), päätin valmistautumisena katsoa alkuperäisen komedian uudestaan ja arvostella sen.

Zamundan prinssi Akeem täyttää 21 vuotta ja hänen on määrä mennä naimisiin hänen vanhempiensa, Zamundan kuninkaan ja kuningattaren valitseman naisen kanssa. Prinssi Akeem haluaa kuitenkin itse valita vaimonsa ja hän lähtee Yhdysvaltoihin etsimään itselleen naista, joka rakastuisi häneen, eikä hänen asemaansa ja mammonaansa.

Eddie Murphy halusi tietty itse esittää elokuvan päähahmoa, prinssi Akeemia, joka lähtee elämänsä matkalle New Yorkiin etsimään rakkautta. Prinssi Akeemina Murphy tekee normaalia hillitymmän roolisuorituksen ja pääsee vain muutamaan otteeseen todella heittäytymään ja ilmeilemään tuttuun tyyliinsä. Hänestä löytyy yllättävän hyvin arvokkuutta prinssiksi ja hän tekee Akeemista nopeasti pidettävän. Katsojana lähtee mielellään prinssi Akeemin mukana matkalle New Yorkiin. Hillitty prinssin rooli ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Murphy pääsisi jotenkin hulluttelemaan, sillä prinssi Akeemin lisäksi hän esittää kolmea muutakin hahmoa leffassa, tarinoita sepittävää parturinomistaja Clarencea, parturissa istuskelevaa juutalaismies Saulia ja Sexual Chocolate -soulyhtyeen laulajaa Randy Watsonia. Saulina Murphy on niin vahvasti maskeerattu, että häntä on todella vaikea tunnistaa. Muprhy testailikin maskeerausten voimaa ja esitti ihmisille olevansa Saul, testaten, tunnistavatko he häntä meikkien takaa? Tämä elokuva aloittikin Murphyn innostuksen esittää useita hahmoja myöhemmissä leffoissaan, kuten Pähkähullussa professorissa (The Nutty Professor - 1996).
     Mukaansa New Yorkiin prinssi Akeem saa uskollisen palvelijansa Semmin (Arsenio Hall), joka ei innostu, kun käy selväksi, että prinssi haluaa elää kuin rahvas. Hall luo hyvän taustavoiman Murphylle ja kaksikon kaveruus välittyy heidän hahmoistaan. Hallkaan ei esitä vain yhtä hahmoa, vaan hänet nähdään myös parturi Morrisina, kähisevänä pastori Brownina, sekä transnaisena.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. aina yhtä mahtava James Earl Jones Zamundan kuninkaana Jaffe Jofferina, Madge Sinclair kuningatar Aoleonina, John Amos pikaruokala McDowell'sin omistajana Cleo McDowellina, Shari Headley tämän tyttärenä Lisana, sekä Samuel L. Jackson yhdessä ensimmäisistä rooleistaan rikollisena. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin osiinsa. Earl Jones ja Sinclair ovat erittäin arvokkaat kuninkaallisina ja Amos tarjoaa hyvät naurut Cleona, jonka pikaruokala on häikäilemätön kopio McDonald'sista. Headley on myös mainio Lisana, johon prinssi Akeem iskee silmänsä.

Prinssille morsian -elokuvasta huomaa, että kyseessä on jokseenkin henkilökohtaisempi teos Eddie Murphylle. Puhtaan hauskuuttamisen lisäksi Murphy haluaa sanoa leffalla jotain ja onnistuukin siinä passelisti. Elokuva vitsailee hyvin kuninkaallisten yliampuvan ylellisten tapojen lisäksi julkkisten, kuten juurikin Murphyn elämäntavoille. Suuri osa elokuvan komediasta syntyykin kala kuivalla maalla -tilanteesta, kun prinssi Akeem ja Semmi yrittävät omaksua amerikkalaisia tapoja ja esittää täysin tavan tallaajia. Yleensä nähdään, kun joku vaatimattomista oloista pääsee hämmästelemään ylellistä elämää ja onkin koomista nähdä tämä asetelma toisin päin. Prinssi Akeem osoittelee innoissaan aika ankeitakin näkyjä ja iloitsee, kun pääsee kokemaan muunkinlaista elämää. Aamulla prinssi huudahtaa riemuissaan parvekkeelta "Hyvää huomenta New York!", mihin hän saa vastauksena "Haista paska!" Ja tämähän vain riemastuttaa prinssiä lisää.

Kyseessä ei kuitenkaan ole Eddie Muprhy -filmi hauskimmasta päästä. Prinssin jenkki-ihmettelyn lisäksi huumori tuodaan pääasiassa Muprhyn ja Hallin esittämistä muista hahmoista. He naurattavat, mutta tuntuvat samalla hieman irralliselta kaikesta. Erittäin irralliselta, kun hoksaa, että näyttelijöiden ollessa samat, eivät parturit ja prinssi voi esiintyä kunnolla samassa kuvassa. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän se muuttuu puhtaammin romanttiseksi leffaksi. Hilpeitä juttuja löytyy yhä, mutta hauskimmat hetket nähdään elokuvan alkupäässä. Komedian vähäisyys ei kuitenkaan haittaa, sillä itse tarina on niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lopetuksessä elokuva tosin unohtaa sanomansa rikkauksien merkityksettömyydestä, jota se on tarjonnut suuren osan kestostaan. Silti Prinssille morsian on erittäin mainio romanttinen komedia. Sen vahva kasarius vain lisää sen viehättävyyttä ja leffaa katsoessa herääkin ikävä tunne siitä, että noinkohan jatko-osa tulee toimimaan vuonna 2021...

Leffan on ohjannut John Landis, joka oli aiemmin ohjannut mm. Eddie Murphyn aiemman komedian Vaihtokaupat (Trading Places - 1983). Prinssille morsiamen kuvauksissa Murphy ja Landis ottivat useasti yhteen, sillä Murphy koki, että Landis kohteli häntä kuin hän olisi vasta aloitteleva koomikko. Silti kaksikko saa hyvää työtä aikaiseksi ja tunnelma on oivallinen. Nykypäivän komedioihin verrattuna leffa on huomattavasti hidastempoisempi, mutta se ei ole millään tavalla negatiivinen asia, kun David Sheffield ja Barry W. Blaustein ovat kirjoittaneet Murphyn juonen pohjalta näin hyvän tekstin. Leffa on myös sujuvasti kuvattu. Lavasteet ovat eri tavoin hienot niin ylellisessä Zamundassa kuin likaisessa New Yorkin Queensissa. Asut tietty myötäilevät hyvin eri lokaatioiden oloja. Maskeeraukset ovat erinomaiset ja Murphy ja Hall katoavat täysin pikkurooliensa taakse. Nile Rodgersin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisäyksen tunnelmaan, etenkin kaiken afrikkalaisen soinnun kautta, mutta lopulta parhaiten mieleen jää The Systemin Coming to America -kappale.

Yhteenveto: Prinssille morsian on erittäin mainio komediaelokuva, vaikka ei kuulukaan Eddie Murphyn hauskimpiin teoksiin. Sen ensimmäinen puolikas tarjoaa kuitenkin paljon hauskoja hetkiä ja riemua. Toinenkin puolikas toimii, sillä tarina on niin mukaansatempaava. Prinssi Akeemin seikkailua New Yorkissa seuraa erittäin mielellään ja se tarjoaa niin hilpeyttä kuin hempeyttä. Romanttinen puoli on oivallisesti toteutettu, eikä äidy ällösiirappiseksi. Eddie Murphy on todella hyvä pääroolissa, tehden hieman maltillisemman roolityön itse prinssinä. Sivurooleissa maskeerausten takana hän pääsee kuitenkin hulluttelemaan tutumpaan tyyliinsä. Samaa tekee myös prinssiä auttavaa Semmiä esittävä Arsenio Hall. Kaksikkona Murphy ja Hall toimivat todella passelisti. Tällä leffalla Murphy ei halua vain hauskuuttaa, vaan hän pyrkii myös kritisoimaan rikkaiden hölmön ylellistä elämäntyyliä. Vaikka leffasta heikkouksia löytyykin, on Prinssille morsian silti edelleen vallan mainio filmi. Hieman nyt jännittääkin, että noinkohan samaa hilpeyttä onnistutaan toistamaan kolmen vuosikymmenen jälkeen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Coming to America, 1988, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988)

HALLOWEEN 4

HALLOWEEN 4: THE RETURN OF MICHAEL MYERS

Ohjaus: Dwight H. Little
Pääosissa: Ellie Cornell, Donald Pleasence, Danielle Harris, Beau Starr, Sasha Jenson, Kathleen Kinmont, Michael Pataki, George Sullivan ja George P. Wilbur
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava hitti, mikä on vuosien varrella noussut klassikon asemaan yhtenä kaikkien aikojen ylistetyimpänä kauhuelokuvana. Pari vuotta myöhemmin leffa sai jatkoa filmillä Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), mikä ei kuitenkaan saanut yhtä hyviä arvioita, eikä se ollut läheskään yhtä iso menestys kuin ensimmäinen osa. Toisen osan jälkeen tekijät eivät enää halunneet jatkaa murhaaja Michael Myersin tarinaa ja he päättivät muokata sarjaa uuteen suuntaan, missä jokainen elokuva kertoisi eri kauhutarinan. Tällä idealla tehty Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) oli kuitenkin sekä taloudellinen pettymys, että kriitikoiden ja sarjan fanien lyttäämä teos. Huonon vastaanoton vuoksi tekijät päättivät heti, että seuraavassa osassa Michael Myersin täytyy palata takaisin. Cannon Films -yhtiö pyysi John Carpenteria työstämään jatko-osan ja Carpenter kirjoittikin yhdessä Dennis Etchisonin kanssa neljännen filmin käsikirjoituksen. Yhtiö ei kuitenkaan ollut tyytyväinen heidän tekstiinsä ja alkoi suunnittelemaan omaa versiotaan jatkotarinasta. Uudeksi kirjoittajaksi palkattiin Alan B. McElroy, jonka täytyi työstää koko teksti vain hieman yli viikossa lähestyvän käsikirjoittajalakon vuoksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1988 ja lopulta Halloween 4 sai ensi-iltansa saman vuoden halloweenina. Yhdysvalloissa filmi vieläpä julkaistiin lisänimellä "The Return of Michael Myers", painottamaan hahmon paluuta, jotta leffa menestyisi paremmin. Elokuva oli pienimuotoinen hitti, mutta se sai paljon negatiivisia arvioita. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä leffaa. Tutustuin sarjaan kahdeksan vuotta sitten katsomalla Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloween (2007) ja näin alkuperäisen teoksen vasta muutama vuosi sitten. Rakastuin alkuperäiseen teokseen ja olenkin katsonut sen nyt joka halloweenina uudestaan. Lisäksi olen joka halloweenille arvostellut yhden sarjan osista. Viime vuonna käsittelyssä oli muusta sarjasta irrallinen Halloween III - pahuuden yö, joten nyt oli aika päästää Michael taas valloilleen Halloween 4:ssä.

Kymmenen vuotta kohtalokkaan halloween-yön jälkeen Michael Myers siirretään uuteen mielisairaalaan. Siirron aikana Michael tappaa vartijansa ja pakenee, lähtien etsimään edesmenneen Laurie Stroden tytärtä Jamieta...

Laurie Strodea kahdessa ensimmäisessä Halloweenissa näytellyt Jamie Lee Curtis ei enää halunnut palata sarjan pariin, joten hahmo on päätetty kylmästi tappaa. Tämä on tietty heti aikamoinen kolaus leffan nilkkaan, sillä katsoja voi kokea olonsa petetyksi, kun hän on kahden elokuvan ajan jännittänyt, selviääkö Laurie Michaelin hyökkäyksiltä vain, jotta tämä tapetaan ennen tämän leffan tapahtumia. Noh, kymmenen vuoden aikana Laurie on saanut tyttären, joka on tietty nimetty Jamieksi Curtisin mukaan. Danielle Harrisin Jamie on mielenkiintoinen lisäys ja on ihan hauska, että tälläkin kertaa päähenkilöllä on yhteys murhaajaan, Michaelin ollessa Jamien eno. Elokuvaa kuvatessaan noin 10-vuotias Harris on yllättävänkin vakuuttava roolissaan. Jamien osa vaatii lopulta lapsinäyttelijältä paljon ja Harris hoitaa hommansa hienosti.

Äitinsä kuoltua Jamie asuu sijaisperheen luona, johon kuuluvat äiti Darlene (Karen Alston), isä Richard (Jeff Olson), sekä tärkeimpänä heidän tyttärensä, teini-ikäinen Rachel (Ellie Cornell). Rachel on aluksi hieman ärsyttävä tapaus, mutta muuttuu onneksi pidettävämmäksi, mitä pidemmälle filmi kulkee. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Michaelin lääkäri Hoffman (Michael Pataki), Rachelin poikaystävä Brady (Sasha Jenson), sekä sheriffi Meeker (Beau Starr) ja tämän tytär Kelly (Kathleen Kinmont). Suuri osa hahmoista on aika tylsiä tapauksia ja etenkin Rachelin, Bradyn ja Kellyn välinen kolmiodraama ei jaksa kiinnostaa lainkaan. Näyttelijät ovat kuitenkin kelvollisia rooleissaan.
     Michael Myers (asussa pääasiassa George P. Wilbur, mutta parissa kohtauksessa Tom Morga) ei ole ihan yhtä vakuuttava ja pelottava tapaus kuin aiemmin. Hahmon ikoninen naamari (minkä hän käy kai hommaamassa kaupasta, mikä on hieman hassua, sillä luulisi, että hänen tekojensa jälkeen kyseisen naamion myyminen olisi kiellettyä) on jotenkin halvemman näköinen, eikä Michaelista huou samaa pahuutta kuin ennen. Onneksi hahmosta saadaan uhkaavampi leffan loppupäässä.
     Näissä slasher-leffoissa ei ole mikään yllätys, että murhaaja tulee aina takaisin, vaikka hänet kuinka usein tappaisi, mutta erikoista on, että tohtori Loomiskin (Donald Pleasence) tekee paluun, vaikka Halloween II:ssa hän selvästi kuoli. Tämän leffan mukaan hän on vain saanut hieman palovammoja. Mikäpäs siinä, kun Loomis on kuitenkin erittäin mainio hahmo ja Pleasence on jälleen erittäin hyvä roolissaan. Hahmo jankuttaa yhä täysin samoja asioita, mutta Pleasencen karisma antaa tämän anteeksi.

Tekijöiden aiempi suunnitelma tehdä jokaisesta Halloweenista oma tarinansa, on mielenkiintoinen idea ja se olisi varmaan voinutkin toimia, jos heti ensimmäinen yritys tästä, Halloween III - pahuuden yö ei olisi ollut niin järkyttävän huono. Tekijätkin ovat selvästi tajunneet, mitä tuli tehtyä, kun tämä neljäs osa nimettiin "Michael Myersin paluuksi" Yhdysvalloissa. Halloween 4 ei ole kovin kummoinen tekele, mutta todella, todella surkean kolmososan jälkeen tämä tuntuu huomattavalta parannukselta. Alkuperäisen Halloween - naamioiden yön mestarillisuuteen ei todellakaan ylletä, mutta on tämä tarpeeksi kelvollinen paluu Michaelin tarinaan. Leffalla kestää oma aikansa löytää itsensä - harmillisesti jopa lähes tunnin ajan - mutta kun oikea suunta vihdoin löytyy, filmi tarjoaa erittäin mainiota ja tiivistunnelmaista menoa. Elokuvan loppuhuipennus on selvästi sen parasta antia, varsinkin jännittävän kattokohtauksen vuoksi ja kaikki johtaa aivan mahtavaan lopetuskohtaukseen, mikä pistää ihon kananlihalle.

Ensimmäisen tunnin aikana nähdään kuitenkin paljon aika yhdentekeviä hetkiä, joiden vuoksi filmi ei nouse saavuttamaan lopussa tavoittelemaansa potentiaalia. Ensimmäinen tunti ei erityisemmin jännitä ja siinä on joitain kohtauksia, mitkä eivät herätä lainkaan katsojan mielenkiintoa. Joissain kohdissa elokuva nappaakin yhtäkkiä mukaansa, mutta pian katsoja tajuaa sen johtuvan ihan vain sarjan ikonisen tunnusmusiikin käytöstä. Pariin kohtaan on saatu ihan hauskoja hetkiä, kun kaupungin asukkaat saavat tietää Michaelin paluusta ja lähtevät yhdessä metsästämään tätä. Kun puskasta vähän kuuluu jotain ääntä, niin asukkaat ampuvat haulikkonsa ja kiväärinsä tyhjäksi, luullensa tappaneen Michaelin. Loppuhuipennus pelastaa paljon muuten todella keskinkertaisesta teoksesta. Jos elokuva olisi kokonaisuudessaan yhtä toimiva, se saattaisi olla jopa parempi kuin Halloween II - tappajan paluu.

Elokuvan on ohjannut Dwight H. Little, joka ei ollut tätä ennen tehnyt kuin muutaman pienen filmin ja jaksoja Painajainen Elm Streetillä -kauhuelokuvasarjaan (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010) liitännäisestä Freddy's Nightmares -televisiosarjasta (1988-1989). Little yrittää alkupäässä liikaa toistella Carpenterin työtä alkuperäisestä Halloweenista, mutta loppupäässä Little löytää oman iskunsa ja vie hieman heikosti edenneen teoksen lopussa tarpeeksi kunniakkaasti maaliin. Alan B. McElroyn käsikirjoitus lainaa paljon kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta McElroy saa tuotua hieman jotain uutta mukaan. Halloween 4 on pääasiassa kelvollisesti kuvattu, vaikka mukana on joitakin kömpelösti sommiteltuja otoksia. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa ja lavasteet, puvut ja maskeeraukset tyylikkäitä. Michael Myersin maski tosin jättää toivomisen varaan. Jotkut efekteistä ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta se juuri tuo oman kivan lisänsä. Äänimaailma on tarpeeksi hyvä, vaikka sillä olisi voitu hieman tuoda mukaan intensiivisyyttä tiettyihin hetkiin. Säveltäjä Alan Howarth kierrättää paljon alkuperäisiä Carpenterin sävellyksiä, tuomatta mitään erityistä uutta mukaan.

Yhteenveto: Halloween 4 on keskinkertainen kauhuleffa, mutta silti erittäin piristävä lisäys sarjaan lähes umpisurkean Halloween III - pahuuden yön jälkeen. Elokuvalla kestää aikansa lähteä käyntiin ja alkupäätä tuhlataan esimerkiksi tyhjänpäiväiseen ja tylsään kolmiodraamaan. Paikoitellen nähdään hyviä hetkiä, kuten kaupunkilaisten hilpeä ryntäys metsästämään Michael Myersia, mutta tosissaan elokuva starttaa vasta loppuhuipennuksessaan. Jännite löytyy vihdoin ja kaikki johtaa todella pysäyttävään lopetuskuvaan. Michael Myersin paluu on ilo nähdä, vaikka hahmon naamio onkin tällä kertaa aika köykäinen. Tohtori Loomiksenkin toivottaa mielellään tervetulleeksi takaisin, vaikka hahmo kuolikin viimeksi. Ohjaaja Dwight H. Little ja säveltäjä Alan Howarth lainailevat paljon John Carpenterilta, mutta eivät saavuta samaa tehokkuutta ja piinaavuutta kuin alkuperäinen leffa. Silti Halloween 4 on tarpeeksi kelvollinen lisäys elokuvasarjaan ja auttaa edes jotenkin unohtamaan edellisen elokuvan kammottavat virheet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Halloween 4: The Return of Michael Myers, 1988, Trancas International Films

Arvostelu: Akira (アキラ - 1988)

AKIRA

アキラ

Ohjaus: Katsuhiro Otomo

Pääosissa: Mitsuo Iwata, Nozomu Sasaki, Mami Koyama, Tarō Ishida, Mizuho Suzuki, Tetsusho Genda, Tatsuhiko Nakamura, Fukue Itō, Kazuhiro Kamifuji, Yuriko Fuchizaki, Masaaki Ōkura ja Takeshi Kusao

Genre: anime, scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Akira on Katsuhiro Otomon ohjaama ja käsikirjoittama anime-elokuva, mikä perustuu Otomon samannimiseen manga-sarjakuvaan (1982-1990). Aluksi mangaa tehdessään Otomo ei edes pohtinut sen muuntamista elokuvan muotoon, mutta kun hän alkoi saamaan tarjouksia sellaisen ohjaamisesta itse, hän päätti lopulta tarttua haasteeseen. Elokuvan budjetti paisui siihen aikaan lähes ennennäkemättömiin mittoihin animeleffaksi ja elokuva tarvitsi monia rahoittajia, jotta se voitiin toteuttaa. Ennennäkemätöntä oli myös se, että elokuvan animointi tehtiin vasta, kun näyttelijät olivat äänittäneet repliikkinsä. Vaikka monissa maissa animaatioelokuvia tehdään tällä käytännöllä, animessa näyttelijät saapuvat mukaan vasta animoinnin jälkeen. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Akira julkaistiin Japanissa heinäkuussa 1988. Kotimaassaan filmi oli pienimuotoinen hitti, mutta iso menestys siitä on muodostunut vasta vuosien varrella, kun se levitettiin ympäri maailman. Elokuva olikin yksi tärkeimmistä animeinnostuksen aloittajista länsimaissa. Kriitikot ovat ylistäneet elokuvaa yhä vain enemmän ja nykyään leffaa pidetään niin yhtenä merkittävimpänä anime-elokuvana kuin yhtenä merkittävimpänä scifielokuvana. Suomessa Akira näytettiin vain Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla vuonna 1992, mutta muuten se ei ole oikeastaan saanut levitystä täällä elokuvateattereiden tai kotijulkaisujen muodossa. Nyt uuden 4K-restaurointinsa vuoksi elokuva saapuu vihdoin kunnolla Suomen teattereihin, mistä olin erittäin innoissani, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt Akiraa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa ja elokuvan päätyttyä kävelin ulos häkeltyneenä, koettuani jotain erittäin vaikuttavaa...

16. heinäkuuta 1988 Tokio tuhoutui suuressa räjähdyksessä. 31 vuotta myöhemmin kaupunki on rakennettu uudestaan Neo-Tokioksi. Siellä nuoret Kaneda ja Tetsuo kaahailevat moottoripyörillään pitkin katuja ja kohtaavat jahdatun nuoren pojan, jolla on yliluonnollisia kykyjä.

Koko elokuvan ajan toistensa nimiä huutavat Kaneda (äänenä Mitsuo Iwata) ja Tetsuo (Nozomu Sasaki) ovat olleet ystävykset lapsuudesta asti ja nyt he kuuluvat yhteiseen moottoripyöräjengiinsä. Lähes veljellisestä ystävyydestä huolimatta Kaneda jättää Tetsuota jatkuvasti varjoonsa, toimiessaan jengin johtohahmona. Tetsuo saa luvan korjailla Kanedan upeaa (ja nykyään ikonista) punaista moottoripyörää, muttei todellakaan saa ajaa sillä. Hahmoista pitää alusta alkaen ja heidän erilaiset luonteensa ovat molemmat kiinnostavat - etenkin kun kummallisen kohtaamisensa jälkeen alkaa tapahtumaan todella suuria muutoksia molempien elämille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Kanedan ihastuksen kohde, salaperäinen Kei (Mami Koyama), Tetsuon ihastus Kaori (Yuriko Fuchizaki), kummallisia voimia omaava Takashi (Tatsuhiko Nakamura), tätä jahtaava eversti Shikishima (Tarō Ishida), voimia tutkiva professori Ōnishi (Mizuho Suzuki), sekä Kanedan ja Tetsuon moottoripyöräjengiin kuuluvat Yamagata (Masaaki Ōkura) ja Kai (Takeshi Kusao). Sivuhahmoistakin löytyy paljon kiinnostavia tapauksia, joiden salaisuuksia avataan pitkin leffaa.

Ei ole mikään ihme, että Akiraa pidetään niin valtavan korkeassa arvossa. Heti ensimmäisestä kohtauksesta, missä rauhallinen päivä Tokiossa keskeytyy sillä, että massiivinen räjähdys pyyhkii koko kaupungin yli, elokuva vangitsi minut lumoihinsa. Metropoliksen (1927) ja Blade Runnerin (1982) inspiroima cyberpunk-henkinen Neo-Tokio esitellään ja suuni meinasi loksahtaa auki hämmästyksestä. Vaikuttavasti luotu kaupunki, mikä tuntuu aidosti elävän ja hengittävän, ja mihin uppoutuu samantien kuin se olisi todellinen paikka, on vasta yksi asia, mikä räjäyttää katsojan tajunnan. Ja sitä elokuva totta vie tekee ällistyttävään loppuhuipennukseensa asti, mikä saa aivan varmasti monet katsojista pähkäilemään, että mitä ihmettä tässä oikein tapahtui? Elokuva tekee vaikutuksen kerta toisensa perään, minkä takia en myöskään ihmettele, miksi se toimii inspiraation lähteenä yhä tänäkin päivänä. Akiran vaikutusta voi bongailla niin toisesta animen scifiteoksesta, Ghost in the Shell - aaveäänestä (攻殻機動隊 - 1995) kuin esimerkiksi Hollywoodin megahitti toimintaelokuvasta The Matrix (1999). Jopa Yön ritarissa (The Dark Knight - 2008) nähty Batmanin moottoripyörä muistuttaa tästä leffasta.

Ja niillä moottoripyörillähän todella kaahaillaan. On uskomatonta, kuinka käsin piirretyllä animaatiolla pystytään luomaan upeampaa ja henkeäsalpaavampaa jälkeä kuin monissa toimintaelokuvissa todellisten stunttien kera. Akiran alkupäästä löytyy mieletöntä menoa, enkä ole vähään aikaan elokuvia katsoessani unohtanut niin täysin kaikkea ympärillä olevaa kuin tämän leffan ensimmäisen puolituntisen aikana. Sen lisäksi, että Neo-Tokion fantastiset maisemat pääsevät hyvin esille moottoripyöräajelun kautta, johtaa kaahaaminen myös iskeviin toimintakohtauksiin. Vaikka kyseessä onkin piirretty, ei Akira todellakaan ole mikään koko perheen filmi. Pitkin elokuvaa en voinut olla ihmettelemättä leffan alhaista K12-ikärajaa, kun verta roiskuu pitkin katuja, rosvot repivät tytöltä vaatteita kujalla ja kun eräs hahmo yrittää kauhoa takaisin itseensä sisälmyksiään, jotka pursuavat ulos hänen auki viilletystä vatsastaan. Meno on rankkaa, eikä leffa aio säästellä katsojaansa. Hyvä niin.

Näyttävän scifikaupunkinsa ja rajujen toimintakohtaustensa lisäksi elokuva tietty tarjoaa animelle tuttuja syvällisyyksiä, mitkä jo itsessään tekevät Akirasta kypsemmän piirroselokuvan verrattuna moniin animaatioihin. Kuten monet muutkin japanilaisleffat, tästäkin löytyy selviä viittauksia ja vertauskuvia Hiroshiman ja Nagasakin pommituksille. Niitä ja niiden aiheuttamaa ydintuhoaseiden pelkoa on käsitelty mm. alkuperäisessä Godzillassa (ゴジラ - 1954), kun jättiliskolla oli vielä syvällisempi merkitys kuin pelkkä monsterimähinä. Akira tosiaan alkaa Tokion räjähdyksellä, mutta sen lisäksi, että elokuva käsittelee tuhon seurauksia maan asukkaissa, se käsittelee Japanin uutta nousua kauhun keskeltä. Luonto ja ihmisen suhde luontoon on myös tärkeä aihe japanilaisissa elokuvissa. Akirasta löytyy toki sitä, mutta myös pohdintaa ihmisen uudesta suhteesta teknologiaa kohtaan. Etenkin loppupäässä luonnon ja teknologian risteytys on merkittävä teema. Kyseessä on niitä teoksia, jotka ovat kuin lahjoja, jotka jatkavat antamistaan. Jo ensimmäisellä katselulla siitä löytyy valtavasti kiehtovia puolia, mutta sen pinnan alle jää muhimaan paljon asioita uudelleenkatseluita varten.

Joillekin Akirassa voi muodostua heikkoukseksi se, että sen mielikuvituksellinen ja yhä vain yliluonnollisemmaksi paisuva kertomus voi helposti mennä yli hilseen, vaikka tarinaa seuraisi kuinka tarkasti. Itselleni tämä jonkin sortin epävarmuus tietyistä asioista vain lisäsi innostustani elokuvaa kohtaan. Sen sijaan mielestäni leffan tasoa hieman latistaa se, kuinka pitkäksi loppupään tuhospektaakkeli venytetään. On toki hyvä, ettei voimakasta vastusta nujerreta helposti, mutta jossain kohtaa loppupää eskaloituu turhan massiiviseksi ja valtavat räjähdyksetkin alkavat toistamaan itseään kaikessa vaikuttavuudessaankin. Kuitenkin itse lopetus palkitsee katsojansa ja nostaa filmin jälleen suuriin korkeuksiin. Katsuhiro Otomo on tehnyt hurjan työn, ensin kirjoittaessaan ja piirtäessään noin 2000-sivuisen mangan ja sitten muokatessaan sen elokuvamuotoon kirjoittajana ja ohjaajana.

Visuaalisestikin Akira on aivan mahtava elokuva. Piirrosjälki on uskomattoman tarkkaa, yksityiskohtaista ja näyttävää pitkin leffaa. Kaikkiin kuviin on panostettu ja kaikki tuntuu pitkään mietityltä. Hullua on, että kun yleensä käsin piirretyissä animaatioissa nähdään 12 kuvaa sekunnissa, Akiraan työstettiin tuplasti otoksia, jotta se näyttäisi elokuvamaisemmalta 24 kuvan sekuntivauhdilla. Tämä tarkoittaa tietenkin hurjasti lisähommia, mutta kärsivällisyys pitää upean laadun yllä loppuun saakka. Värien käyttö on fantastista läpi elokuvan ja siinäkin Akira teki ennätyksen, sillä leffassa nähdään enemmän värisävyjä kuin animaatioelokuvissa koskaan aiemmin. Huikeita visuaalisuuksia palvelee tietty oiva äänimaailma. Musiikeissa on yhdistelty kiehtovasti perinteisiä japanilaissävelmiä 1980-luvun scifielokuville tyypillisiin syntikkasointuihin.

Yhteenveto: Akira on mielettömän upea scifielokuva, mikä ällistyttää niin mestarillisella animoinnillaan kuin kiehtovalla kertomuksellaan. Filmi nappaa mukaansa välittömästi ja loksauttaa suun auki, kun vaikuttavat moottoripyöräkaahailut alkavat. Meno on usein komeampaa kuin oikeiden stunttien kanssa kuvatuissa toimintaelokuvissa. Toimintakohtaukset ovat myös brutaaleja ja Suomessa annettu K12-ikäraja tuntuu hassun alhaiselta veren ja väkivallan määrän huomioon ottaen. Upeiden visuaalisuuksien ja iskevän toiminnan lisäksi elokuvasta löytyy paljon syvällisiä puolia ja teemoja, joita hoksaa varmasti joka katselulla lisää. Ydintuho ja sen pelko ovat vahvasti läsnä, kuten myös teknologian nousu luonnon keskellä. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja cyberpunk-henkinen Neo-Tokio tuntuu todelliselta paikalta, jonne voisi hypätä valkokankaan läpi. Pientä miinusta leffalle tuo sen hieman liiallisuuksiin paisuva tuhomekastus loppupäässä. Onneksi itse lopetus nostaa jälleen tason korkeaksi, eikä elokuva todellakaan latistu huipennuksessaan. Monille lopetus jättää varmasti paljon pähkäiltävää, mikä itseäni ainakin vain viehättää suuresti. Ei ole mikään ihme, että Akiraa pidetään niin korkeassa arvossa ja että se toimii inspiraation lähteenä yhä tänäkin päivänä. Se on liki täydellinen filmi ja niin animen kuin scifin merkkiteos!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

アキラ, 1988, Akira Committee Company Ltd., Akira Studio, TMS Entertainment, Kôdansha, Mainichi Broadcasting System, Bandai, Hakuhodo, Toho Company, LaserDisc., Sumitomo Corporation, TMS Entertainment