Arvostelu: Child's Play (1988)

CHILD'S PLAY

Ohjaus: Tom Holland

Pääosissa: Catherine Hicks, Alex Vincent, Brad Dourif, Chris Sarandon, Dinah Manoff, Tommy Swerdlow, Jack Colvin, Neil Giuntoli, Raymond Oliver ja Alan Wilder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Child's Play on Tom Hollandin (ei tosin sen Spider-Man -näyttelijän) ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle käsikirjoittaja Don Mancinin ideasta nimeltä "Blood Buddy", kun hän opiskeli elokuva-alalle Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa. Hän sai idean läpi tuottaja David Kirschnerillä, joka oli myös pohtinut kauhuleffaa tappajanukesta. Metro-Goldwyn-Mayerilla Manchinin teksti kirjoitettiin uusiksi John Lafian ja ohjaaja Hollandin toimesta, kunnes kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1988. Siitä huolimatta, että ennen elokuvan julkaisua monet pitivät studion tilojen edessä mielenosoitusta, vaatien studiota lopettamaan leffan teon, filmi työstettiin valmiiksi ja Child's Play sai ensi-iltansa marraskuussa 1988. Elokuva oli menestys, josta kriitikotkin pitivät ja vuosien varrella leffa on saanut itselleen kulttiklassikon maineen. Itse näin Child's Playn joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin näkemästäni. Pohdin elokuvan katselua uusiksi ja sen arvostelemista kesällä 2019, kun leffasta tehtiin samanniminen uudelleenfilmatisointi, mutta päätin jättää alkuperäisen myöhemmäksi. Nyt kun tätä leffasarjaa ollaan jatkamassa televisiosarja Chuckyn (2021) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Child's Playn... sekä sen jatko-osat.

Pieni Andy-poika saa syntymäpäivälahjakseen pitkään toivomansa Good Guy -nuken nimeltä Chucky. Chuckyn saavuttua taloon pahaenteisiä asioita alkaa kuitenkin tapahtua ja pian käy ilmi, ettei nukke ole niin mukava kuin sen hymyilevä ilme ja lempeä ääni antavat ymmärtää...

Nuori Alex Vincent näyttelee pientä Andy-poikaa, joka saa syntymäpäivänä lahjaksi äidiltään Karenilta (Catherine Hicks) Chucky-nuken, jollaista on toivonut jo kauan. Sekä äitiä esittävä Hicks, että nuori Vincent suoriutuvat todella hyvin rooleistaan. Hicks välittää hienosti äidin voimakasta huolta, kun nukke vaikuttaisi uhkaavan hänen poikansa henkeä. Hicks muuttaa tunnetilaa yhä vain suuremmaksi pakokauhuksi ja katsoja voi tuntea hänen pelkonsa. Vincent on erittäin sympaattinen Andyna, jonka riemu uudesta nukesta hyytyy nopeasti, kun pahoja asioita alkaa tapahtua Chuckyn läsnäollessa. Jos Vincent ei toimisi roolissaan, olisi se jo iso kompastuskivi filmille.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Sarandon etsivä Mike Norrisina, joka alkaa tutkia, kun Chuckyn oikut johtavat ensimmäiseen kuolemaan, Dinah Manoff Karenin työkaverina Maggiena, sekä Brad Dourif vankilasta karanneena vaarallisena sarjamurhaaja Charles Lee Rayna. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Dourif pääsee paremmin esille puheensa kanssa, esittäen leffassa myös Chucky-nuken ääniroolia.

Sen lisäksi, että nuori Vincent olisi potentiaalisesti voinut pilata leffan, jos ei onnistuisi Andy-pojan roolissa, elokuva kaatuisi täysin, jos tekijät eivät onnistuisi Chucky-nuken kanssa. Onneksi toteutus toimii todella hyvin - yhä tänäkin päivänä! Upean animatroniikan, nukkejen ja lyhytkasvuisten näyttelijöiden avulla luotu Chucky on todella kaamiva kauhuhahmo, jonka pelottavuutta vain lisää se, kuinka viattomasti ja suloisesti nukke hymyilee suuren osan ajasta. Tekijät tekivät ehdottomasti oikean ratkaisun siinä, että suunnilleen ensimmäisen puoliskon ajan Chucky pidetään ihan vain tavallisena nukkena ja nuken liikkumiset nähdään lähinnä yllättävinä ilmestymisinä eri paikkoihin tai nuken näkökulmakuvalla. Toisella puoliskolla Chucky päästetäänkin sitten tosissaan valloilleen, mikä on onneksi yhtä efektiivistä, ja yhä vain häijymmäksi muuttuva nukke tarjoaa todellista karmivuutta. Sanattomien naamiotappajien, kuten Halloween-leffojen (1978-) Michael Myersin tai Perjantai 13. päivä -rainojen (Friday the 13th - 1980-2009) Jason Voorheesin jälkeen rääväsuinen nukke on piristävän erilainen hahmo kauhugenreen ja isoin syy, miksi filmi nousi kauhufanien keskuudessa niin suureen suosioon.

Toinen syy suosioon on, että kauhupuoli on läpikotaisin hyvin rakennettu. Tunnelma lähtee vähitellen kohoamaan ja homma muuttuu kaiken aikaa painostavammaksi. Leffan aikana nähdään joitain todella tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa jännitettä aiheuttaa se, kun katsoja odottaa, milloin Chucky ryhtyy vihdoin liikkumaan ja puhumaan oikein kunnolla. Loppuhuipennus on erinomaisen tiivistunnelmainen ja leffa höynäyttää katsojaansa osuvasti sillä, että kun luulee filmin päättyneen, se pistääkin lisää pökköä pesään ja lähtee ihan uusille kierroksille. Sen lisäksi, että leffa on jännittävä, se osaa myös olla hauska. Tarina murhaavasta nukesta on itsessään niin pöhkö, että homma on pakko hoitaa enemmän tai vähemmän kieli poskessa. Mukana on synkkää huumoria, mutta silti kenties hulvattominta koko leffassa on alun kohtaus, missä Andy yrittää tehdä äidilleen aamiaista.

Ohjaaja Tom Hollandin rakentama tunnelma on todella vangitseva ja samaan aikaan yhä vain jännittävämpi. Alkupäässä leffaa Holland on selvästi ottanut vaikutteita Steven Spielbergin Tappajahaista (Jaws - 1975) ja Ridley Scottin Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) siinä, kuinka paljon hän piilottelee Chuckya. Hollandin ja John Lafian käsikirjoitus Don Mancinin tekstin pohjalta on mainio, vaikkakin on hieman huvittavaa, että erään murhatapauksen jälkeen murha-asunnon asukkaat onnistuisivat muka käskemään tutkivat poliisit pois. Lisäksi vaikka homma toimii jo näin, olisi ollut mielenkiintoista nähdä Mancinin teksti suoraan sovitettuna elokuvaksi, sillä siinä olisi pidetty pitkään salassa, onko murhaaja nukke vai sittenkin Andy-poika itse? Tekniseltä puoleltaankin Child's Play on onnistunut teos, vaikka parit myrskytehosteet ovatkin nähneet parhaat päivänsä. Chucky itse on tosiaan hurjan vaikuttava ilmestys, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt hienoa jälkeä myös mm. parissa räjähdyksessä. Filmi on hyvin kuvattu, napakasti leikattu, sekä taidokkaasti lavastettu ja valaistu. Äänimaailma toimii oivallisesti ja Joe Renzettin säveltämät musiikit lisäävät painostavuutta.

Yhteenveto: Child's Play on mahtava kauhuelokuva, jonka tappajanukke Chucky on täysin ymmärrettävästi noussut yhdeksi genren suurimmista ikoneista. Brad Dourif on loistovalinta Chuckyn ääneksi ja hahmo on synkästi vekkulimainen tapaus, joka tarjoaa niin nauruja kuin aitoa hyytävyyttä. Chuckyn hienoutta vain lisää nuken upea toteutus eri tekniikoita hyödyntäen. Nukke näyttää yhä yli 30 vuotta myöhemmin vakuuttavalta. Dourifin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, erityisesti nuori ja sympaattinen Alex Vincent ja kauhisteleva Catherine Hicks. Päähenkilöt toimivat oivallisesti ja heidän puolesta jännittää yhä vain enemmän filmin kulkiessa eteenpäin ja Chuckyn näyttäessä todellista luonnettaan. Ensimmäinen puolisko elokuvasta on erityisen jännittävä, katsojan kauhulla odotellessa, milloin alkaa tapahtumaan. Toinen puolisko on enemmän menoa ja meininkiä, mutta elokuva onnistuu silti pysymään tiivistunnelmaisena, tarjoten yhä vain intensiivisemmäksi muuttuvan loppuhuipennuksen. Kaikin puolin Child's Play on klassikkoasemansa kauhugenressä ansainnut ja kuuluu edelleen lajityypin kärkiteoksiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play, 1988, United Artists

Arvostelu: Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986)

STAR TREK IV: KOTIINPALUU

STAR TREK IV: THE VOYAGE HOME

Ohjaus: Leonard Nimoy
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Catherine Hicks, James Doohan, Walter Koenig, George Takei, Nichelle Nichols, Mark Lenard ja Jane Wyatt
Genre: scifi, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekista (1966-), kun näin J.J. Abramsin ohjaaman, vuoden 2009 Star Trek -elokuvan ja pidin erittäin paljon myös sen kahdesta jatko-osasta. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut katsomaan vanhoja Star Trek -elokuvia (1979-2002), sillä olin käsittänyt niiden olevan aika tylsiä. Olin myös nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -sarjoista, eivätkä ne olleet saaneet minua innostumaan. Itse asiassa juuri niiden pätkien takia en halunnut lähteä katsomaan aiemmin mainittua 2009 Star Trekia leffateatteriin, kun se ilmestyi. Vuosien kuluessa tiesin kuitenkin, että minun täytyy jossain kohtaa katsoa vanhatkin Star Trek -leffat edes kerran elämässäni. Samallahan niistä kannatti myös kirjoittaa. Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979) oli oikeasti todella tylsä, mutta ilokseni sen kaksi jatko-osaa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) ja Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) olivat ihan kelpo pätkiä. Sarjan katselu ei tuntunutkaan enää haasteelta, vaan hyvältä tavalta viettää aikaa ja katsoinkin neljännen osan, Star Trek IV: Kotiinpaluun pari päivää kolmannen jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha ja Star Trek III: Spockin paluu!

Amiraali Kirk ja hänen miehistönsä matkaa takaisin Maahan, vain huomatakseen, että sitä piinaa mystinen luotain, joka viestittää outoa signaalia. Spock huomaa, että signaali on ryhävalaan laulua, joka on heidän ajassaan kuollut sukupuuttoon. Ainoaksi ratkaisuksi koetaan palata ajassa taaksepäin 1980-luvulle, hakea valas ja viedä se tulevaisuuteen kommunikoimaan luotaimen kanssa.

Amiraali Kirkiä esittävä William Shatner ei vieläkään ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii kyllä rooliin. Hahmossa on hieman enemmän vitsikkyyttä, mutta hänestä löytyy kuitenkin sama päättäväinen johtaja, millaisena hänet on totuttu näkemään. Kirk välittää miehistöstään erittäin paljon ja hän tuntuu todella huojentuneelta, kun Spock on saatu takaisin.
     Leonard Nimoyn esittämä vulkanuslainen Spock heräsi tosiaan edellisessä elokuvassa henkiin ja nyt hän on alkanut opettelemaan vanhaa elämäänsä muiden puheiden ja tekstien perusteella. Hahmon ajattelutapa pohjautuu jälleen lähinnä loogisuuteen, eikä hän esitä erityisemmin tunteita. Spock on usein huvittava, sillä hän ei ole kovin inhimmillinen, eikä usein ymmärrä ihmisten tapoja. Nimoy suoriutuu osastaan mainiosti.
     Kirkin tuttu miehistö on tietysti mukana ja heillä on enemmän tekemistä kuin aiemmin... paitsi poloisella Sululla (George Takei), joka jää taka-alalle. Aiemmin pahasti muiden varjoon jäänyt Uhura (Nichelle Nichols) pääsee hieman enemmän näyttämään kielitaitojaan ja pääsee yhteen tehtäväänkin mukaan. Venäläistaustaisella Chekovilla (Walter Koenig) tulee ongelmia 1980-luvulla, sillä silloin hänet nähdään neuvostoliittolaisena vakoojana. Scotty (James Doohan) ja tohtori McCoy (DeForest Kelley) pääsevät hauskuuttamaan muutamassa kohtaa.
     Menneisyydessä Kirk ja Spock tapaavat valastutkija Gillianin (Catherine Hicks), johon Kirk iskee silmänsä. He eivät kuitenkaan voi kertoa Gillianille mistä tulevat, jolloin nainen lähinnä luulee heidän olevan erittäin outoja tapauksia. Kaksikko kuitenkin tarvitsee Gillianin apua, sillä hän työskentelee vesipuistossa, jonka vetonauloina on juuri sopivasti kaksi ryhävalasta. Hicks on ihan hyvä roolissaan ja tuo kiinnostavan lisäyksen leffasarjaan, ollessaan ensimmäinen hahmo, joka ei tiedä tulevaisuusjutuista mitään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kahdessa edellisessä leffassa esiintynyt luutnantti Saavik (Robin Curtis), joka on tässä erittäin pienessä roolissa, sekä Spockin vanhemmat Sarek (Mark Lenard) ja Amanda (Jane Wyatt).

Elokuvan tapahtumat jatkuvat suoraan siitä, mihin Star Trek III: Spockin paluu päättyi. Spock on saatu takaisin, mutta hän on lähes täysin pihalla siitä, millainen hänen aiempi elämänsä oli. Samaan aikaan Maassa klingonlähettiläs (John Schuck) yrittää saada Liittoa tuomitsemaan Kirkin rikoksista koskien Genesis-laitetta ja muutamien klingonien murhaa. Hänellä on jopa mukana pätkä suoraan Spockin paluusta otettuna, jossa näytetään klingonien kuolema Enterprisen räjähtäessä. Pistää hieman miettimään, mistä hän on saanut kopion kyseisestä elokuvasta... Joka tapauksessa maapallon viereen ilmestyy luotain, joka alkaa lähettää voimakasta signaalia, mikä aiheuttaa vakavia häiriöitä Maassa. Siinä kohtaa, kun aletaan puhua siitä, että luotain kommunikoi ryhävalaiden laululla, katsojana alkaa miettiä, että nyt ei kaikki tunnu ihan oikealta. Ja siinä kohtaa, kun hahmot päättävät tehdä aikamatkan menneisyyteen, hakeakseen valaita tulevaisuuteen, jotta päivä pelastuisi, katsojana vajoaa tuoliinsa, eikä voi muuta kuin tuijottaa suurin silmin ruutua ja miettiä, että ei kai tämä ole todellista? Star Trek IV: Kotiinpaluun juonihan on aivan tajuttoman typerä! Ensinnäkin ottaen huomioon, että hahmot eivät itse osaa tulkita ryhävalaiden puhetta, miten ihmeessä he voisivat tietää, mitä luotain haluaa ryhävalaista, kun he tuovat niitä tulevaisuuteen? Entä jos luotain juonisikin valaiden kanssa tuhoavansa kaiken? Ei sellaista voi tietää. Näistä ajatuksista siirrytäänkin siihen, kun myötähäpeän kasvaessa katsoo, kuinka tulevaisuuden avaruustutkijat ihmettelevät 1980-lukua, sen muotia ja tapoja.

Ihme ja kumma, homma toimii! Ainakin suurimmaksi osaksi. Vaikka elokuva onkin erittäin koominen, eikä välillä tiedä, onko sen tarkoitus olla komedia, vai onko se vain tahattoman hölmö - itse päädyin siihen lopputulokseen, että leffan tarkoituksena oli olla paljon kevyempi teos kuin edeltäjänsä - onnistuu se viihdyttämään lähes koko kestonsa läpi. Välillä tosin on hämmentävää, että elokuva tuntuu todella koomiselta, kun hahmot tekevät kaiken haudanvakavasti. Hetken myös kestää totutella siihen, että Kirk ja Spock kulkevat paikasta A paikkaan B ratikalla tai bussilla, mutta lopulta se alkaa toimia. Elokuvaa on hyvin vaikeaa ottaa tosissaan, mutta on oikeastaan aika mielenkiintoista nähdä, miten tulevaisuuden hahmot kokevat kasarin. Joidenkin fanien mielestä elokuva voi olla pyhäinhäväistys ja rikos ihmiskuntaa kohtaan, mutta omasta mielestäni se on tarpeellinen väliosa muiden tarinoiden yhteydessä. Siinä on selvästi paljon enemmän huumoria kuin edeltäjissä, mitä ne olisivat tarvinneet. Nyt tosin huumoria on jopa liikaa. Seikkailutunnelmaa ei ole yhtä paljoa mukana, mikä on harmi, sillä mielestäni se kuuluu Star Trekiin. Kokonaisuutena Star Trek IV: Kotiinpaluu on aikamoinen sekasikiö, joka tuntuu yhtä paljon kuuluvan sarjaan kuin se ei tunnu kuuluvan. Sitä katsoessa miettii kerran jos toisenkin ja vieläpä kolmannen ja neljännenkin, että oliko tämä epätoivossa tehty teos, vai miten ihmeessä tähän on päädytty? Innoittiko edellisvuonna ilmestynyt Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) tekijöitä keksimään kiireessä jonkinlaisen aikamatkustustarinan? Lopputulos on joka tapauksessa erikoinen.

Elokuvan ohjaajana toimii edellisen osan tapaan Spockia näyttelevä Leonard Nimoy. Kotiinpaluun tarina syntyi hänen ja tuottaja Harve Bennettin ideasta, joten jos tarinasta ei pidä, niin voi syyttää itse herra Spockia. Elokuvan alkuperäinen, Bennettin kirjoittama käsikirjoitus ei kelvannut tuotantoyhtiölle, joten Star Trek II: Khanin vihan ohjaajakäsikirjoittaja Nicholas Meyer palkattiin kirjoittamaan uusi versio. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen alkuperäinen versio oli, jos se ei kerran kelvannut yhtiölle, mutta tämä kelpasi. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Visuaalisia tehosteita ei ole käytetty samalla lailla, sillä suurin osa elokuvasta tapahtuu 1980-luvun San Franciscossa, eikä avaruudessa edellisten osien tapaan. Vihreän taustakankaan käyttö on kuitenkin selkeää, eikä miehistön lentämä klingonalus ole kovin kummoisesti toteutettu verrattuna edellisessä leffassa nähtyyn U.S.S. Enterpriseen. Lavasteet ja puvustukset ovat tyylikkäästi toteutetut. Elokuva on myös selvästi paremmin valaistu kuin aiemmat osat, eikä se ole yhtä häiritsevän synkkä. Musiikista vastaa Leonard Rosenman, mutta hänen työnsä ei pääse erityisemmin esille tai jää mieleen.

Yhteenveto: Star Trek IV: Kotiinpaluun juoni on aivan typerä ja elokuva voisikin helposti olla todella suuri pohjanoteeraus. Näin ei kuitenkaan käy, vaan typeryys tuo oman lisänsä elokuvaan ja siinä on paljon rennompi tunnelma kuin edellisissä osissa. Välillä komiikka ei tunnu toimivan, kun hahmot tekevät kaiken todella vakavasti, mutta onneksi näin ei ole koko aikaa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka tulevaisuuden tyypit ihmettelevät 1980-lukua, joka oli tätä leffaa tehdessä nykyaikaa. Valitettavasti leffasta puuttuu tarvittava seikkailuhenki. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan ja miehistön hahmoilla on enemmän tekemistä kuin edellisissä osissa. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, mutta niitä ei ole käytetty erityisen paljon, sillä elokuva tapahtuu lähinnä oikeassa maailmassa. Elokuvaa katsoessa ei oikein osaa täysin sanoa, onko Star Trek IV: Kotiinpaluu nerokas vai kuraa. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se on tähän mennessä sarjan viihdyttävin osa ja siitä löytyy kaivattua kepeää tunnelmaa, jolloin se pääsee samalle "ihan kiva" -tasolle, josta sen kaksi edeltäjää nauttivat. Jos pidit aiemmista Star Trek -elokuvista, niin ei ole todellakaan varmaa, pidätkö tästä. Kotiinpaluu on hyvin erilainen elokuva ja jotkut voivat olla innoissaan siitä, kun taas jotkut voivat pitää sitä roskana. Kannattaakin siis katsoa se itse ja tehdä oma mielipide, sillä on todella vaikea sanoa, pitäisikö sarjan tosifani tästä vai ei. Kaiken hölmöyden keskellä kaikkein hölmöintä on, että alun neuvoston kokouksessa hahmot oikeasti katsovat kohtausta Star Trek III: Spockin paluusta, eivätkä leffan tekijät kuvanneet uutta versiota tästä, joka olisi paljon uskottavampi kameranauha näytettäväksi. Toisaalta, kuka sen olisi edes kuvannut, sillä ei kohtauksessa ollut muita paikalla... Seuraavana sitten tiedossa Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) - saa nähdä, millainen se tulee olemaan. Siihen asti eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.loftcinema.org
Star Trek IV: The Voyage Home, 1986, Paramount Pictures, Industrial Light & Magic