Arvostelu: Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000)

TIE EL DORADOON

THE ROAD TO EL DORADO

Ohjaus: Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul
Pääosissa: Kevin Kline, Kenneth Branagh, Rosie Perez, Armand Assante, Edward James Olmos, Jim Cummings ja Tobin Bell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

The Road to El Dorado, eli suomalaisittain Tie El Doradoon lähti liikkeelle entisen Disney-pomo Jeffrey Katzenbergin ideasta tehdä seikkailuelokuva, mikä sijoittuisi löytöretkien aikaan. Katzenberg ehdotti ideaansa käsikirjoittajakaksikko Ted Elliottille ja Terry Rossiolle, jotka kiinnostuivat ja alkoivat työstämään tekstiä. Kertomukseen otettiin vaikutteita mm. Rudyard Kiplingin kirjasta "The Man Who Would Be King" vuodelta 1888. Alunperin filmin oli tarkoitus olla paljon vakavampi ja synkempi, eli enemmän aikuiseen makuun. Kuitenkin pikkuhiljaa Katzenberg alkoi nähdä leffan enemmän kevyempänä seikkailuna ja tekstiä muokattiin. Aluksi ohjaajiksi oltiin valittu Will Finn ja David Silverman, mutta kirjoitusprosessin venyessä he jättivät projektin ja uusiksi ohjaajiksi palkattiin Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul. Animointiprosessi käynnistyi, mutta siinäkin syntyi ongelmia, sillä DreamWorks työsti samaan aikaan animaatioleffa Egyptin prinssiä (The Prince of Egypt - 1998) ja koki, että se vaati isomman työryhmän, jolloin tämän elokuvan työstäminen venyi jälleen. Lopulta se kuitenkin saatiin valmiiksi ja Tie El Doradoon sai maailmanensi-iltansa 31. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä edes tuottanut budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse olen kuitenkin pitänyt filmistä lapsesta lähtien, eikä sen teho ole kadonnut vuosien varrella. Kun huomasin, että Tie El Doradoon täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostelemalla sen.

1500-luvun alussa kaksi huijaria, Miguel ja Tulio saavat käsiinsä kartan, mikä johdattaa El Doradon kultaiseen kaupunkiin. Siellä kaksikkoa pidetään jumalina ihmisten muodossa, mutta pystyvätkö Miguel ja Tulio huijaamaan kaupunkilaisia ja livahtamaan karkuun kultakasan kera?

Kenneth Branagh ja Kevin Kline ääninäyttelevät Miguelia ja Tuliota, kahta vekkulimaista huijaria, jotka ovat vähän väliä ongelmissa. Läpi leffan onkin veikeää seurata, kuinka he yrittävät livahtaa pois vaikeuksista ja puhua itseään ulos konflikteista. Hahmot ovat myös oivallisen erilaiset toisistaan, Tulion järkeillessä tarkemmin ja ottaessa asiat vakavammin kuin Miguel, joka haluaa pitää hauskaa ja joka on huomattavasti hyväsydämisempi. Kaksikosta välittää nopeasti ja heidän seikkailuunsa lähtee erittäin mielellään mukaan. Molemmille on myös kirjoitettu toimivat kehityskaaret.

El Doradossa Miguel ja Tulio tapaavat mm. kaupungin lempeän päällikkö Tannabokin (Edward James Olmos), varas Chelin (Rosie Perez) ja häijyn ylipappi Tzekel-Kanin (Armand Assante), joka lastenleffan hahmoksi puhuu yllättävän paljon ihmisten uhraamisesta. Pidänkin kovasti siitä, että Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä näinkin julma tapaus, joka tarjoaa jännitystä aikuisellekin. Hahmot ovat kaikin puolin mainioita - jopa vähälle ruutuajalle jäävä, Miguelin ja Tulion perässä El Doradoa etsivä Hernán Cortés (Jim "Nalle Puh" Cummings) onnistuu välittämään suurta uhkaavuutta.

En vieläkään hoksaa, miksi Tie El Doradoon sai ilmestyessään niin laimean vastaanoton sekä arvosteluissa että lippuluukuilla. Kyseessä on mielestäni todella hyvä seikkailuleffa, mikä nappaa mukaansa niin lapsen kuin aikuisenkin ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Ihailtavaa elokuvassa on, kuinka hyvin ja omalla painollaan se onnistuu kertomaan tarinansa, vaikka kestoa on vain alle puolitoista tuntia. Filmillä ei tunnu olevan mikään kiire, eikä se hypi kertomuksessaan, vaan ehtii kertoa kaiken rauhassa, syventäen myös hahmojaan hyvin. Miguelin ja Tulion kehityskaaret kulkevat eteenpäin sulavasti, eikä leffa edes sinänsä tarvitsisi lisäpituutta.

Toisaalta elokuva voisi kyllä olla pidempikin, sillä hahmojen matkaan uppoutuu niin hyvin. El Doradon etsiminen voisi kestää hieman kauemmin, vaikka jo tällaisenaan se esitetään hupaisasti, Elton Johnin ja Tim Ricen "The Trail We Blaze" -kappaleen säestämänä. Lisäksi itse El Dorado vaikuttaisi niin kiehtovalta paikalta, että sitä tutkisi mielellään lisääkin. Eli vaikka tarina itsessään kerrotaan kiirehtimättä ja hahmoihin syvennytään oivallisesti, itse maailmasta näytetään lopulta vain pintaraapaisu mahdollisesta potentiaalista. Tämä voikin olla iso syy sille, miksi olen lapsesta asti halunnut nähdä jatko-osan tälle leffalle.

Tunnelmakin on mainiosti rakennettu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kuten jo kerroin, Tzekel-Kanin myötä elokuva saa paikoitellen hyvinkin synkkiä ja jännittäviä piirteitä koko perheen animaatioteokseksi. Loppuhuipennuksesta on tehty passelin tiivistunnelmainen ja siinä on jopa pieniä kauhupiirteitä - lapsiystävällisesti tietenkin! Huumoriakin löytyy paljon; niin hauskoja vitsejä kuin hupaisaa fyysistä komediaa. Huumoripuoli on hyvin tasapainotettu kaikenikäisille ja itse pidän etenkin muutamista selkeistä silmäniskuista aikuiskatsojia kohtaan.

Visuaalisesti Tie El Doradoon on erittäin tyylikäs tapaus. Vaikka tietyt tietokonelisäykset, kuten vesi ja kulta pistävät hieman silmään, sillä ne eivät ole ikääntyneet kaksisesti, on käsin piirretty animaatiojälki yhä vaikuttavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat näyttävät. Ohjaajakaksikko Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja Ted Elliottin ja Terry Rossion työstämä käsikirjoitus pitää mukanaan toimivan tarinan ja hyvien hahmojen ansiosta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja mukana on useita hauskoja yksityiskohtia ääniefekteissä. Hans Zimmerin ja John Powellin säveltämät musiikit, sekä Elton Johnin laulut säestävät tapahtumia hyvin, vaikka nykyään huvittaakin, kuinka selvästi Zimmer on lainaillut tiettyä melodiaa tästä sävellyksiinsä Pirates of the Caribbean -leffasarjassa (2003-2017).

Yhteenveto: Tie El Doradoon on erittäin mainio, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Elokuvan tunnelma on iskevästi luotu, jolloin itsekin haluaa lähteä tutkimusmatkalle kultaiseen kaupunkiin. Leffa sisältää oivallista huumoria kaikenikäisille ja luvassa on useammatkin makeat naurut. Jännitystäkin löytyy ja on hienoa, kuinka synkkä hahmo pahis Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä. Vaikka filmi kestää vain puolitoista tuntia, se ehtii hyvin kertoa tarinansa kiirehtimättä. Hahmot rakennetaan hyvin ja Miguelista ja Tuliosta huomaa oikeasti välittävänsä. Monenlaisia tunteitakin mahtuu mukaan. Visuaalisesti elokuva on taidokkaasti tehty ja tiettyjä aikansa nähneitä digilisäyksiä lukuunottamatta animaatiojälki on yhä upeaa. Musiikit luovat mukavan lisänsä tunnelmaan. Itse El Doradosta näytetään kuitenkin lopulta pelkkä pintaraapaisu ja elokuva voisikin hyötyä muutamista lisäminuuteista, joissa hahmot tutkivat kultaista kaupunkia enemmän. Jo tällaisenaan Tie El Doradoon on kuitenkin todella hyvä elokuva ja minua harmittaa, ettei se ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Jos leffa on siis jäänyt näkemättä ja pidät animaatioista ja seikkailuista tai sinulla on lapsia, kannattaa elokuva ottaa joku päivä katseluun. Tai jos elokuvan katselusta on vierähtänyt pidempi aika, suosittelen vilkaisemaan sen uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Road to El Dorado, 2000, DreamWorks, DreamWorks Animation, Stardust Pictures

Arvostelu: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990)

TEINI-IKÄISET MUTANTTININJAKILPIKONNAT

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Ohjaus: Steve Barron
Pääosissa: Brian Tochi, Josh Pais, Corey Feldman, Robbie Rist, Judith Hoag, Kevin Clash, Elias Koteas, James Saito, Jay Patterson, Michael Turney, Toshishiro Obata, Raymond Serra ja Sam Rockwell
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

"Cowabunga!"

Teenage Mutant Ninja Turtles, eli suomalaisittain Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomaan sarjakuvaan. Kaksikko oli pitkään yrittänyt saada aikaiseksi jotain, millä pääsisivät isoiksi tekijöiksi sarjakuvabisneksessä, mutta ideat eivät olleet tarpeeksi toimivia, jotta kukaan olisi kiinnostunut niistä. Eräänä päivänä Eastman piirsi kuvan suurikokoisesta kilpikonnasta, jolla oli naamio ja ninja-aseet. Homma lähti liikkeelle vitsistä, mutta Laird ajatteli, että tässä saattaisikin olla potentiaalia johonkin isompaan ja pian kaksikko kehitteli neljä ninjakilpikonnahahmoa ja tekivät niille sarjakuvan, missä oli paljon vaikutteita Marvelin "Daredevil"-sarjakuvista (1964-). Kustantamot eivät siltikään kiinnostuneet, joten kaksikko päätti puskea sarjakuvan ulos omin rahoineen ja siitä julkaistiin ensimmäiset 3000 kopiota vuonna 1984. Yllättäen sarjakuva nousikin suureen suosioon ja lopulta isommat kustantamot alkoivat tekemään tarjouksia saadakseen kilpikonnat hoteisiinsa. Suosio vain kasvoi, kun sarjakuvien pohjalta tehtiin piirrossarja Turtles - mutanttikilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), mikä pyöri vuodesta 1987 vuoteen 1996. Kilpikonnista tuli järjetön villitys, mistä alettiin vääntämään ties mitä oheistuotteita leluista muropaketteihin ja tietty oli vääjäämätöntä, että jossain kohtaa tehtäisiin koko illan elokuvakin. Suosiosta huolimatta lähes kaikki filmistudiot kieltäytyivät leffan teosta, koska uskoivat sen floppaavan rahallisesti. Lopulta siihen aikaan pieni New Line Cinema -yhtiö uskoi leffan potentiaaliin ja projekti pääsi etenemään. Kuvaukset alkoivat kesällä 1989 ja lopulta Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat sai maailmanensi-iltansa 30. maaliskuuta 1990 - eli tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, minkä lisäksi monet moittivat filmiä liiallisesta synkkyydestä ja väkivallan ihannoimisesta, mutta näistä huolimatta elokuva oli jättimäinen menestys. Synkkyyden ja väkivallan kritisoiminen meni Iso-Britanniassa ja Saksassa jopa niin pitkälle, että kaikki nunchaku-aseeseen liittyvät hetket poistettiin (mikä on hieman kummallinen valinta, kun mukana on teräaseitakin) ja Saksassa toimintakohtauksiin lisättiin hassuja äänitehosteita. Itse tutustuin ninjakilpikonniin lapsena 2000-luvun alussa televisiossa pyörineen piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) kautta ja innostuin hahmoista välittömästi. Kävin vuosien varrella teattereissa katsomassa myös animaatioleffan Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (TMNT - 2007), sekä Michael Bayn tuottamat mekastukset Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016). Tämän vuoden 1990 filmatisoinnin näin vasta muutama vuosi sitten, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Hommasin sen kuitenkin Blu-rayna ja kun huomasin, että leffa täyttää 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

New York on ikävän rikosaallon kourissa pahan Jalka-klaanin toimesta. Viemäreistä saapuu kuitenkin pelastus neljän ninjataidoilla varustetun teini-ikäisen mutanttikilpikonnan muodossa.

Nämä elokuvan nimen mukaiset teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat tietty sinistä naamiota ja kahta miekkaa käyttävä johtohahmo Leonardo (äänenä Brian Tochi, puvussa stuntmies David Forman), violettia naamiota ja pitkää sauvaa käyttävä älykkö Donatello (ääni Corey Feldman, puvussa Leif Tilden ja Ernie Reyes Jr.), punaista naamiota ja kahta terävää sai-asetta käyttävä kapinahenkinen Raphael (sekä äänenä että puvussa Josh Pais) ja oranssia naamiota ja sensuroituja nunchakuja käyttävä vitsiniekka Michelangelo (ääni Robbie Rist, puvussa Michelan Sisti). Hahmot on saatu juuri oikeanlaisiksi persooniltaan ja mikä parasta, kaikki neljä saavat aika lailla yhtä paljon ruutuaikaa. Nelikon yhteishenki on mahtavasti luotu ja katsojalle nousee jatkuvasti hymy huulille, kun seuraa heidän puuhailujaan. Parhaiten elokuva taitaa kuitenkin syventyä Raphaeliin, joka haluaisi mieluummin toimia yksin, mutta leffan aikana hänen täytyy oppia ymmärtämään perheen ja yhteistyön merkitys. Vaikka ääninäyttelijät ovatkin mainioita rooleissaan, haluan nostaa paremmin esille kilpikonnapuvuissa hikoilleet stuntnäyttelijät. Asut olivat kuumat, painavat ja äärimmäisen epämukavat, mutta niin vain näyttelijät painavat täysillä menemään. Raphaelin esittäjä Pais hoiti tosiaan sekä ääninäyttelyn, että asussa esiintymisen ja klaustrofobian vuoksi kokemus oli hänelle entistä kauheampi. Olen itse tehnyt joitain vuosia sitten keikkoja maskottiasussa ja jo muutama päivä sitä on ihan tarpeeksi, joten voin vain kuvitella, kuinka rikki nämä näyttelijät ovat olleet kymmenien työpäivien jälkeen.

Vastaansa kilpikonnanelikko saa hauskasti nimetyn Jalka-klaanin ja sitä johtavan pahan Silppurin (äänenä David McCharen, puvussa James Saito). Lapsille Silppuri on suurella todennäköisyydellä pelottava tapaus, mutta aikuisiällä hahmo on enemmänkin huvittavan näköinen. Hahmon kypärä ja terävillä veitsillä varustetut panssarinpalat ovat tyylikkäät, mutta kimmeltävä tummanpunainen asu rikkoo hahmon uhkaavuuden täysin. Onneksi hahmon esittäjät saavat Silppuriin oikeaa henkeä, jolloin katsoja ei sentään repeä nauruun, kun Silppuri saapuu kuvaan. Sen sijaan Jalka-klaanin ninjojen naamiot tarjoavat makeat naurut hölmöillä kärpäsensilmillään. Kuka ihme sai idean siihen, että ninjojen naamioiden pitää näyttää näin typeriltä? Silppurin oikeaa kättä, Tatsu-ninjaa näyttelee Toshishiro Obata, mutta hänen äänenään toimii Michael McConnohie. Yhtä Silppurin kätyreistä esittää muuten nuori Sam Rockwell yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpikonnien isänä toimiva ja ninjataitoja itsekin hallitseva jättirotta, mestari Tikku (äänenä ja nuken ohjaajana Kevin Clash), uutisreportteri April O'Neil (Judith Hoag), rosvoja vastaan taisteleva ja jääkiekkonaamiota käyttävä Casey Jones (Elias Koteas), Aprilin pomo Charles (Jay Patterson), tämän rikollisille poluille joutunut poika Danny (Michael Turney), sekä poliisipäällikkö Sterns (Raymond Serra). Hoag sopii oivallisesti innokkaan reportterin rooliin, joka saa selville, että jonkinlaiset olennot taistelevat Jalka-klaania vastaan. Tikku-rotasta on onnistuttu luomaan iäkäs ja arvokas mestari, joka herättää jopa katsojan kunnioituksen. Casey Jonesista en sen sijaan ole oikein koskaan välittänyt, mutta kai hän tuo jonkinlaisen toimivan lisän leffaan. Hahmo on villi, mutta osaa oikeissa kohdissa rauhoittua ja tehdä niin kuin pitää.

Ajan hammas ei valitettavasti ole ollut kovin ystävällinen tälle elokuvalle. Jopa vanhojen fanien täytyy tunnustaa, että 30 vuotta sitten upeilta näyttäneet kilpikonnapuvut näyttävät juuri siltä, mitä ne ovatkin: puvuilta. Elokuva ei onnistu enää visuaalisesti vakuuttamaan siitä, että nämä olisivat puhuvia ja taistelevia jättikilpikonnia, vaan katsoja tiedostaa täysin, että nämä ovat miehiä heilumassa kumipuvuissa. Vaikka täytyykin nostaa hattua asut luoneelle Jim Hensonille ja tämän tiimille, sekä kilpikonnien suita ohjaileville animaattoreille, näyttävät hahmot nykyään aika kömpelöiltä ja hassuilta. Mestari Tikku on selkeä nukke (vaikkakin todella taidokkaasti ja tarkasti tehty sellainen) ja Silppurista ja Jalka-klaanilaisista on kadonnut uhkaavuus pöhköjen asujensa kanssa. Etenkin alkupäässä tahaton hymy nousee väkisinkin huulille, mutta mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin käy selväksi, että juurikin nämä kumipuvut ja nuket tekevät tästä filmistä niin viehättävän ja ikonisen. Kun katsojana pääsee yli teknisen toteutuksen kömpelöistä puolista, muuttuu elokuva erittäin viihdyttäväksi ja meneväksi paketiksi. Ja kuten jo totesin, en voi muuta kuin ihailla kilpikonna-asujen sisältä löytyviä stuntmiehiä, jotka tekevät ties mitä temppuja puvuissa. Esiintyjien totaalinen omistautuminen ja heittäytyminen rooleissaan luo illuusion elävistä mutanttininjakilppareista.

Elokuvaa tosiaan kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä ja väkivallasta, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuvan ilmestyessä lapset tunsivat paremmin piirrossarjan värikkäät ja hauskat kilpikonnaseikkailut, eivätkä alkuperäisistä sarjakuvista tuttuja synkkiä ja brutaaleja taistelijoita. Itse en kritisoi niinkään filmin synkkyyttä, vaan sitä, kuinka elokuvalle tuottaa suuria vaikeuksia yhdistää sarjakuvista tuttu synkkyys ja piirrossarjasta tuttu koomisuus. Leffan tunnelma on todella kummallinen, kun se näyttää visuaalisesti samalta kuin vuosi aiemmin ilmestynyt Tim Burtonin Batman (1989), mutta jatkuvat vitsit ja kilpikonnien käytös on hyvin lapsiystävällistä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että ohjaaja Steve Barron suosi sarjakuvien tummuutta, mutta studio halusi leffan muistuttavan piirrossarjaa, jolloin lopputuloksena on todella epätasainen paketti. En siis kritisoi synkkyyttä, vaan sitä, ettei elokuva osaa päättää, kumpaa ääripäätä se haluaisi olla. Toiminta äityy kyllä paikoitellen hieman liian brutaaliksi, mutta mukaan mahtuu paljon piirrossarjamaista hupsuttelua taisteluiden aikana. Vaikka vitsit tarjoavatkin usein edes positiivisen hymähdyksen ja meno on kaikin puolin erittäin viihdyttävää, lopulta parhaat kohtaukset elokuvassa ovat niitä, mitkä oikeasti syventyvät kilpikonniin henkilöinä. Etenkin nuotiokohtaus on filmin selkeä tähtihetki, vaikka siinä ei vitsailla tai taistella ollenkaan. Ilman näitä hetkiä katsoja näkisi vain tyyppejä heilumassa tavallista kalliimmissa halloweenasuissa, eikä leffa olisi saavuttanut sitä suosiota, minkä se nykyään omaa.

Elokuva on oivallisesti kuvattu ja myös leikkaus on suurimmaksi osaksi ajasta mainiota. Todd W. Langenin ja Bobby Herbeckin työstämä käsikirjoitus mukailee paljon sarjakuvien ja piirrossarjan juonikuvioita, jotta fani pidetään varmasti tyytyväisenä. Vaikka sanoinkin, että kilpikonna-asut todella näyttävät asuilta, haluan vielä painottaa, että asuiksi nämä ovat todella hienot luomukset ja kilpparit näyttävät juuri siltä kuin pitääkin. Efektitkään eivät tänä päivänä näytä kummoisilta, mutta toisaalta sekin myös lisää leffan viihdyttävyyttä. Äänimaailmasta löytyy omat hassut hetkensä ja John Du Prezin säveltämät musiikit ovat veikeät läpi leffan.

Yhteenveto: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä paketti vielä 30 vuotta myöhemminkin. Vaikka kilpikonnien asut ovat selkeästi asut, mestari Tikku on selkeä nukke ja Jalka-klaanin jäsenet ovat aika pöhkö ilmestys, on ajan hammas lähinnä tehnyt filmistä uudella tavalla viehättävän. Ja täytyyhän sitä nostaa hattua Jim Hensonin tiimille, joka on kilppariasut valmistanut, sekä tietty stunttinelikolle, joka asuissa on hikoillut. Tärkeintä on, että kilpikonnat näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja he ovat persoonina juuri oikeanlaiset. Paha Silppuri on paikoitellen hieman koominen ilmestys, mutta sentään osa hänen uhkaavuudestaan on saatu säilytettyä, mutta lähinnä erikoisen synkän tunnelman vuoksi. Isoin miinus leffalle tuleekin siitä, ettei se oikein tiedä, haluaako se olla synkkä ja väkivaltainen kuin alkuperäinen sarjakuva, vai valoisa, värikäs ja hassu kuin piirrossarja, jolloin se on outo yhdistelmä kumpaakin. Heikkouksineenkin Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on yhä paras filmatisointi Eastmanin ja Lairdin sarjakuvasta. Lapsille se on luultavasti (ainakin hetken aikaa) kovin juttu ikinä... tai sitten he eivät jaksa katsoa kumipukuisten äijien hölmöilyä. Tätä katsoessa leffaherkun on tietysti pakko olla pizza.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Teenage Mutant Ninja Turtles, 1990, New Line Cinema, 888 Productions, Golden Harvest Company, Limelight Entertainment, Mirage Productions, Northshore Investments Ltd.

Arvostelu: Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010)

TITAANIEN TAISTELU

CLASH OF THE TITANS

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Gemma Arterton, Mads Mikkelsen, Liam Cunningham, Nicholas Hoult, Hans Matheson, Jason Flemyng, Tine Stapelfeldt, Ian Whyte, Pete Postlethwaite, Vincent Regan, Polly Walker, Luke Evans ja Danny Huston
Genre: fantasia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Clash of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien taistelu on uudelleenfilmatisointi elokuvasta Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. Vuonna 2002 tuottaja Adam Schroeder ja käsikirjoittajat John Glenn ja Travis Wright kiinnostuivat tekemään uuden version elokuvasta. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän käsissään, vaan vuonna 2007 se päätyi tuottaja Basil Iwanykille, joka pisti parinkin eri kirjoittajan kautta tarinan uusiksi ja hankki Stephen Norringtonin ohjaajaksi. Norrington ei kuitenkaan ollut mielestään tarpeeksi tietoinen alkuperäisestä filmistä ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Käsikirjoitusta pistettiin taas uusiksi ja lopulta kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2009. Jälkituotannossa syntyi kuitenkin ongelmia, kun studio pakotti tekijöitä muokkaamaan filmistä 3D-version, mitä ohjaaja Leterrier itse on jälkikäteen julkisesti haukkunut. Titaanien taistelu sai maailmanensi-iltansa vihdoin 26. maaliskuuta 2010 - tasan 10 vuotta sitten - ja se oli hitti lippuluukuilla, vaikkei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekin kävin katsomassa filmin, kun se saapui Suomeen ja kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen 3D-leffa, minkä näin. Olin kuitenkin hyvin pettynyt elokuvaan ja mielestäni leffan trailerit olivat parempia kuin itse filmi. Vuonna 2015 päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin, muttei se silti ollut mielestäni hyvä. Nyt kun Titaanien taistelu täyttää 10 vuotta, päätin pistää sanonnan "kolmas kerta toden sanoo" testaukseen ja katsoin elokuvan uudelleen.

Antiikin Kreikassa ihmiset ovat päättäneet kääntää selkänsä jumalille ja siitä raivostutaan jumalvuori Olympoksella. Kuoleman jumala Haades uhkaa vapauttaa hirviömäisen Krakenin tuhoamaan ihmiset, jos nämä eivät polvistu jumalten edessä. Nuori kalastaja Perseus päätyy sotilasryhmän mukaan vaaralliselle matkalle löytämään keinon voittaa Kraken.

Pääroolissa Perseuksena nähdään Avatar (2009) -tähti Sam Worthington, joka on näyttelijäkaartin heikoin lenkki. Worthingtonin tympeät ilmehdinnät eivät oikein vakuuta, eikä hän onnistu kertaakaan välittämään kunnon sankarihenkeä suorituksellaan. Hahmonakaan Perseus ei vakuuta ja vaikka hänelle onkin kirjoitettu selkeä motiivi lähteä mukaan seikkailuun, on hän suurimmaksi osaksi aika tylsä matkalainen. Hänestä myös kehkeytyy taistelija turhankin helposti, ottaen huomioon, että hän on pelkkä kalastaja. No okei, hyvin nopeasti käy selväksi, että hän on enemmänkin, mutta se on aika laiska selitys sille, kuinka hän on niin täydellinen kaikessa.

Perseuksen mukaan seikkailuun lähtee urheiden sotilaiden joukko, jotka ovat jokainen enemmän tai vähemmän yksiulotteisia tyyppejä. Sotilaiksi on kuitenkin saatu roolitettua päteviä näyttelijöitä, kuten huikea tanskalaisihme Mads Mikkelsen joukon johtajana Dracona, nuori Nicholas Hoult epävarmana Eusebioksena, Hans Matheson jousiampuja Ixasina ja Game of Thrones -hittisarjasta (2011-2019) tuttu Liam "Davos" Cunningham tuimana Solonina. Cunningham ei ole muuten porukan ainoa Game of Thrones -näyttelijä, vaan myös Hurttaa sarjassa esittävä Rory McCann on yksi sotilaista, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi. Mikkelsen, Hoult ja Cunningham ovat tuttuun tapaansa mainioita, mutta Mikkelsenistä paistaa välillä läpi turhautuminen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa hänelle paljoa sisältöä. He ovat kuitenkin jokainen parempia rooleissaan kuin Worthington, miksi onkin hyvä, ettei Perseus matkaa yksin.
     Kun Kreikan mytologiasta on kyse, on mukana tietty tunnettuja jumalia, titaaneja ja muita yliluonnollisia hirviöitä. Liam Neeson näyttelee ukkosenjumala Zeusta, kun taas hänen pahaa Haades-veljeään esittää Ralph Fiennes. Kolmas veljeksistä, merten jumala Poseidon (Danny Huston) jää kuitenkin yllättävän minimaaliseen osaan. Neesonista löytyy sopivaa arvokkuutta ja ylhäisyyttä Zeukseksi, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan hohtavan haarniskansa ja hieman hömelön partansa vuoksi. Yleensä loistavia pahisrooleja, kuten Schindlerin listan (Schindler's List - 1993) Amon Göth ja Harry Potter -sarjan (2001-2011) lordi Voldemort tarjoava Fiennes ei kuitenkaan toimi Haadeksena, vaikka ajatuksen tasollahan roolitus on täydellinen. Fiennes osaa yleensä hyödyntää ääntään ja eleitään mestarillisesti, mutta tässä hän tuntuu vievän ne liian pitkälle ja muuttuu lähinnä koomiseksi. Muita jumalia esittävät mm. Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans ja jälleen yksi Game of Thrones -näyttelijä Alexander Siddig. Hirviöolentoja ovat taas esimerkiksi sinisilmäinen djinni (Ian Whyte), karmiva Medusa (Natalia Vodianova), tietäjägraiat (Ross Mullan, Robin Berry ja Graham Hughes), sekä Haadesta palveleva rujo Kalibos (Jason Flemyng).
     Leffaan on jotenkin kummasti onnistuttu ahtamaan vielä enemmänkin hahmoja, kuten Io (Gemma Arterton), jonka tehtäväksi jää lähinnä selittää kaikki myyttiset jutut hahmoille ja katsojille, Argoksen kaupungin kuningas Kefeus (Vincent Regan) ja kuningatar Kassiopeia (Polly Walker), sekä heidän tyttärensä prinsessa Andromeda (Alexa Davalos), Perseuksen kalastajaisä Spyros (Pete Postlethwaite), tämän vaimo Marmara (Elizabeth McGovern) ja hullu Prokopion (Luke Treadaway). Filmillä on paikoitellen isoja vaikeuksia käsitellä suurta hahmogalleriaansa vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan. Usein mainiot Arterton ja Postlethwaite kokevat siis saman ongelman kuin monet muut elokuvan näyttelijöistä, eikä heille ole keksitty tarpeeksi kunnon tehtävää.

Titaanien taistelusta on tainnut muodostua itselleni jonkin sortin guilty pleasure -elokuva. Tiedostan leffan kehnouden, mutta samalla se onnistuu jollain oudolla tapaa viihdyttämään minua joka katselukerralla enemmän. Lisäksi näin jälkikäteen 10 vuotta myöhemmin katsottuna elokuva tuntuu jopa kelpo fantasiaseikkailulta, kun sitä vertaa myöhemmin ilmestyneisiin samanhenkisiin tekeleihin, kuten Immortalsiin (2011), Herculekseen (2014) ja naurettavan typerään Gods of Egyptiin (2016). Ei tässä todellakaan mitään uutta Taru sormusten herrasta -mestariteosta (The Lord of the Rings - 2001-2003) saada aikaiseksi, eikä Titaanien taistelu yllä edes pöhkön 300-pullistelupätkän (2006) tasolle, mutta jatkuva eeppinen audiovisuaalinen mekastus pitää tarpeeksi toimivasti yllä mielenkiinnon tapahtumia kohtaan elokuvan lyhyen keston ajan. Kun mukana on hirviöitä ja jumalia, on osuvaa, ettei elokuva hillitse itseään yhtään, vaan painelee täysillä menemään, pistäen hahmot taistelemaan niin manalan demoneita kuin jättimäisiä skorpioneja vastaan. Pari vitsiäkin kaiken menon ja meiningin keskellä ehditään murjaista, mutta ne naurattavat lähinnä mauttomuudellaan.

Jos joku sanoisi (kuten varmasti sanookin), että tämä elokuva on täyttä kuraa, en ihmettelisi yhtään. Titaanien taistelu on yliampuviin sfääreihin paisuteltu fantasiaraina, minkä ohut juoni kerrotaan kömpelösti ja kiirehtien, sen hahmot ovat tylsän yksiulotteisia, eikä katsoja luultavasti muista mitään elokuvasta enää seuraavana päivänä. Jokin tässä leffassa saa minut silti palaamaan sen äärelle aina tasaisesti viiden vuoden välein ja joka kerralla huomaan nauttivani siitä jollain kierolla tavalla enemmän kuin aiemmin. Kreikan mytologia on aina kiehtonut minua, etenkin silloin kun elokuva ilmestyi ("Percy Jackson" -kirjat, 2005-, olivat kova juttu tuossa vaiheessa) ja vaikka leffa lähinnä vain lainaa tunnetuimmat oliot ja hyödyntää niitä omilla tavoillaan, jokin siinä silti viehättää minua. Esimerkiksi olen aina pitänyt Medusaa yhtenä kaikkien aikojen karmivimmista taruolennoista ja siitä syystä Titaanien taistelun kohtaus Medusan temppelissä saa jännittämään joka kerta. Harmillisesti itse suuri pohjustettu finaali tuottaa aikamoisen pettymyksen ja kaiken elokuvan rakentaman Kraken-kohun jälkeen homma ratkaistaan turhankin helposti.

Filmin ohjaajana pyörii tosiaan Louis Leterrier, joka on aiemmin tehnyt mm. supersankaripläjäys The Incredible Hulkin (2008). Tässä Leterrier vie massiivisuuden vielä isommalle tasolle ja tuntuukin, että hän on pyrkinyt lähinnä tekemään helppoa viihdettä, eikä ohjauksesta löydy edes yritystä tehdä kovinkaan varteenotettavaa filmiä. Travis Beachamin, Phil Hayn ja Matt Manfredin kyhäämästä käsikirjoituksesta voi huomata, kuinka tarina on muuttunut pitkän tekoprosessin vaiheilla moneen eri suuntaan ja siihen on jatkuvasti lisätty uusia puolia, vaikkeivät ne oikeasti mahtuisikaan mukaan. Käsikirjoitus on pöljä ja sisältää useita naurettavan huonoja repliikkejä. Titaanien taistelu on kuitenkin visuaalisesti tyylikkään näköinen, vaikka jotkut efekteistä ovatkin kärsineet vuosien varrella. Elokuvassa on yllättävänkin näyttäviä kuvia, vaikka laajat maisemakuvat sotilasjoukon matkasta tuovat vähän liiankin vahvasti mieleen Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) samanlaiset upeat otokset. Leikkaus on ihan sujuvaa kohtausten sisällä, eivätkä toimintakohtaukset ole onneksi pilkottu epäselväksi mössöksi. Lavasteet ovat todella hienosti toteutetut ja puvustustiimi on tehnyt loistotyötä hahmojen asujen kanssa. Maskeerauksetkin ovat tyylikkäästi luodut. Ääniefektit ovat mahtipontisia ja äänekkäitä, ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit vain lisäävät eeppisyyden tuntua. Djawadi muuten sävelsi myös Game of Thronesin musiikit. Lisäksi hauskana faktana kerron, että suosikkiyhtyeeni Musen laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn oli alunperin tarkoitus säveltää elokuvan musiikit. Kiertueen vuoksi hän joutui kuitenkin jättämään leffan.

Yhteenveto: Titaanien taistelu on todella keskinkertainen, mutta silti ihan viihdyttävä fantasiapläjäys. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon hahmoja, tapahtumia ja hirviöitä, jolloin leffa kiirehtii minkä kerkeää, eikä siitä löydy tilaa hengittää tai syventää sen valtavaa hahmogalleriaa. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin oikein meneviä ja on jatkuvasti mielenkiintoista nähdä, millaisen uuden mörön tekijät tuovat ruudulle. Kohtaus Medusan temppelissä on leffan ehdottomia huippuhetkiä. Hirviöt ovatkin pääasiassa tyylikkäästi toteutettuja, mutta harmillisesti elokuvan isosti pohjustama Kraken tuottaa lopulta valtavan pettymyksen. Käsikirjoitus on aika kömpelö ja siihen kirjoitetut repliikit - etenkin vitsit - ovat usein kehnoja. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan epätasaisesti. Mads Mikkelsen, Nicholas Hoult ja Liam Cunningham hoitavat hommansa oivallisesti, mutta Sam Worthington on huono pääroolissa. Yllättäen myös Liam Neeson ja Ralph Fiennes tarjoavat oudon heikot roolityöt. Titaanien taistelu ei ole hyvä elokuva, mutta jokin siinä ja etenkin Kreikan mytologiassa kiehtoo itseäni ja viihdyn tämän parissa joka kerralla hieman enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clash of the Titans, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, Thunder Road Pictures, The Zanuck Company, Moving Picture Company

Arvostelu: Pretty Woman (1990)

PRETTY WOMAN

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Richard Gere, Julia Roberts, Héctor Elizondo, Jason Alexander, Ralph Bellamy, Laura San Giacomo, Alex Hyde-White, Amy Yasbeck ja Hank Azaria
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Pretty Woman on Garry Marshallin ohjaama romanttinen elokuva, minkä nimi on otettu Roy Orbisonin kappaleesta "Oh, Pretty Woman". Alunperin filmin oli kuitenkin tarkoitus olla synkkä ja vakava draamaleffa nimeltä "3000". J. F. Lawton kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja vaikka siitä oltiin kiinnostuneita, monet pitivät sitä liian synkkänä. Tuottaja Laura Ziskinin ja Walt Disneyn silloisen johtajan Jeffrey Katzenbergin toiveesta Lawton työstikin tekstiä huomattavasti kevyemmäksi. Alkuperäinen nimi muutettiin, sillä se toi liian monille mieleen scifielokuvan. Roolitusprosessi oli pitkä: miespääosaan kaavailtiin Christopher Reeveä, Daniel Day-Lewista, Kevin Klinea, Al Pacinoa ja Denzel Washingtonia, kunnes roolin sai Richard Gere, kun taas naispääosasta kieltäytyivät Meg Ryan, Diane Lane ja Michelle Pfeiffer, minkä lisäksi Winona Ryder ja Jennifer Connelly olivat ehdolla, mutta heidät todettiin liian nuoriksi, jolloin roolin nappasi Julia Roberts. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989 ja lopulta Pretty Woman sai maailmanensi-iltansa 23. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättihitti, jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein leffa, vaikkei se täysin vakuuttanut kriitikoita. Julia Roberts kuitenkin voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja oli ehdolla myös Oscarista ja BAFTA-pystistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pretty Womania, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Menestyksekäs liikemies Edward Lewis maksaa yöstä Vivian-nimisen prostituoidun kanssa ja pyytää tätä pysymään hänen seuralaisenaan seuraavan viikon ajan, 3000 dollarin maksua vastaan. Aluksi pelkältä liiketoimelta tuntuva sopimus alkaa vähitellen johtamaan aitoihin tunteisiin...

Richard Gere näyttelee bisnesmies Edward Lewista, joka ostaa yrityksiä ja myy ne eteenpäin pienemmissä osissa. Hän on tavallaan aika kylmä persoona, joka ei päästä helpolla lähelleen. Elokuvan aikana hänestä alkaa kuitenkin oppia asioita, jotta voi ymmärtää, miksi hän on mitä on. Silti Edward ei koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostava tyyppi. Kenties tämä johtuu lähinnä siitä, että Gere on hieman tylsä roolissaan. Tavallaan hän on kyllä oikein passeli valinta rooliin, muttei hän onnistu tekemään minkäänlaista vaikutusta.

Pretty Woman onkin selvästi Viviania näyttelevän Julia Robertsin show. Roberts hyppää innokkaasti rooliinsa ja herkuttelee osallaan prostituoituna, joka mielellään aiheuttaa liian ylpeille rikkaille epämiellyttävää oloa. Hänenkin taustojaan avataan elokuvan aikana ja niistä katsoja kyllä kiinnostuu. Roberts ponkaisi tällä elokuvalla täysin ymmärrettävästi romanttisten filmien suureksi tähdeksi.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Alexander Edwardin asianajajana Phillip Stuckeyna, Héctor Elizondo hotellin omistajana Barney Thompsonina, Laura San Giacomo Vivianin ystävänä Kitinä, sekä Ralph Bellamy viimeisessä roolissaan vanhana liikemies James Morsena ja Alex Hyde-White tämän pojanpoikana David Morsena. Vaikka sivuhahmot ovat aika mitäänsanomattomia, heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Silti Roberts jättää kaikki varjoonsa.

Ymmärrän kyllä, miksi Pretty Woman on noussut asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosituimpana romanttisena elokuvana. On myös helppo ymmärtää, miksi filmi voi olla monien naisten mieleen. Elokuvassa heikommassa jamassa oleva nainen kohtaa rikkaan miehen, joka on valmis maksamaan tälle kalliita vaatteita ja jonka kautta nainen pääsee erilaisiin seurapiiritapahtumiin. Varmasti moni nainen haaveilee tätä katsoessaan, että omalle kohdalle sattuisi joku rikas ja hyvännäköinen herra lompakko levällään viikon ajan. Lisäksi elokuvan rakkaustarinassa on poikkeuksellista se, että naispäähenkilö on näinkin "rohkeassa" ammatissa, eikä pelkkä tavan tallaaja. Leffassa tuodaan erittäin hyvin esille, että vaikka nopeasti vilkaistuna Vivian ja Edward ovat ääripäät toisistaan, ovat he monin tavoin samanlaisia ja siksi he vetävät toisiaan puoleensa. Ja onhan tässä onnistunutta romantiikkaa, sekä tiettyä seksuaalista jännitettä, mikä voi herättää kihelmöintiä katsojassa.

Silti minun täytyy todeta, ettei Pretty Woman tehnyt minuun toivomaani vaikutusta. Se on mainio teos, muttei sen ihmeellisempi. Romanttiseksi komediaksi tämä ei ole kovinkaan hauska. Hymähdin pariin otteeseen, mutta nauruja leffa ei tarjonnut lainkaan. Itse näinkin tämän enemmänkin kevyenä draamana. Vivianin ja Edwardin kehittyvä suhde on kiinnostava, mutta asiat siinä ympärillä lähinnä pitkästyttävät. Etenkin Edwardin työhön liittyvä juonikuvio on aika tylsä. Pidin kyllä elokuvasta, mutta monien hehkutuksien jälkeen odotin hieman enemmän. Roberts kyllä osoitti taitonsa, mutta muuten leffa tuotti pienoisen pettymyksen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Garry Marshall, joka rakentaa mukavaa tunnelmaa ja saa katsojan kiinnostumaan tarinasta hiljalleen. Filmi ei nappaa heti mukaansa, vaan se lämmittelee katsojaa pikkuhiljaa. J. F. Lawtonin kirjoittama rakkauskertomus on tosiaan toimiva, mutta hänelle on tainnut tuottaa vaikeuksia keksiä kiinnostavia juonikuvioita siihen ympärille. Tietäen, että Lawtonin alkuperäinen teksti oli paljon synkempi ja onnettomampi, minua kiinnostaisi kovasti nähdä elokuva siitä käsikirjoituksesta. Pretty Woman on sujuvasti kuvattu ja leikattu, vaikkakin joitain kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä asujen kanssa. James Newton Howardin säveltämät musiikit eivät koskaan oikein nouse esille, mutta mukana on hyviä kappalevalintoja, joista parhaiten päähän jää soimaan tietty kipale "Oh, Pretty Woman".

Filmistä on olemassa viitisen minuuttia pidempi versio, missä Edwardin ja Vivianin ensimmäinen keskustelu kestää hieman kauemmin, minkä lisäksi myös mm. ravintolakohtaus ja romanttinen montaasi ovat pidempiä. Mukana on myös kohtaus, missä parittaja nimeltä Carlos (Billy Gallo) jahtaa Viviania velkojen perässä.

Yhteenveto: Pretty Woman on oiva romanttinen komedia, vaikkei se erityisen hauska olekaan. Erilaisten ihmisten välille muodostuva suhde on kiinnostavasti kirjoitettu ja Julia Robertsin ja Richard Geren väliltä löytyy hyvää kemiaa, ja osuvaa seksuaalista jännitettä. Mukana on kuitenkin Geren hahmon, Edwardin työhön liittyvä sivujuoni, mikä ei erityisemmin nappaa mukaansa ja saa leffan lähinnä hidastelemaan. Gere sopii passelisti hurmuriksi, mutta on silti jotenkin tylsä roolissaan, kun häntä vertaa Robertsiin, joka revittelee hienosti läpi elokuvan. Tunnelma on sujuvasti kasvatettu, mutta huumoripuoli jää hieman vaisuksi. Muutenkaan leffa ei noussut sellaisiin korkeuksiin, joita olin siltä toivonut pitkien hehkutusten jälkeen. Ymmärrän tietyt asiat, mitkä Pretty Womanissa viehättävät, mutta itse en valitettavasti löytänyt tästä sitä hienoutta, minkä vuoksi elokuva on niin rakastettu. Jos romanttiset elokuvat kiehtovat ja tämä on jäänyt näkemättä, suosittelen katsomaan filmin jo siitä syystä, että se kuuluu genressään yleissivistykseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pretty Woman, 1990, Touchstone Pictures, Silver Screen Partners IV

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ 2

FINAL DESTINATION 2

Ohjaus: David R. Ellis
Pääosissa: A. J. Cook, Michael Landes, Ali Larter, David Paetkau, James Kirk, Lynda Boyd, Keegan Connor Tracy, Jonathan Cherry, T. C. Carson, Justina Machado ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Jeffrey Reddickin ideaan pohjautunut kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. New Line Cinema -yhtiö tilasikin Reddickiltä heti sarjaa jatkavan tarinan. Ensimmäisen osan ohjaaja James Wong ei kuitenkaan voinut jatkaa, sillä hän oli lupautunut ohjaamaan scifitoimintaleffan The One (2001). Hänet korvattiin David R. Ellisillä, joka oli aiemmin toiminut elokuvien kakkosyksikön ohjaajana ja kuvaukset alkoivat. Final Destination - viimeinen määränpää 2 sai ensi-iltansa tammikuussa 2003 ja edellisen osan tavoin se oli taloudellinen hitti, mistä kriitikot eivät pitäneet. Itse en ollut nähnyt elokuvaa aiemmin, vaikka olen ollut tietoinen Final Destination -sarjasta jo vuosia. Kun huomasin, että sarjan ensimmäinen osa täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen. Vaikka pidin sitä kehnona tekeleenä, päätin katsoa loputkin sarjasta.

Tasan vuosi lento 180:n onnettomuuden jälkeen Kimberly Corman saa näyn, missä moni kuolee valtavassa autokolarissa. Kimberly onnistuu estämään muutamien kuoleman, mutta pian alkaa taas näyttämään siltä, ettei kuolemaa ja kohtaloa noin vain häiritäkään...

Tämän leffan päähenkilö ei ole ensimmäisen osan Alex (Devon Sawa) - onneksi, sillä Sawa oli niin surkea roolissa - vaan A. J. Cookin näyttelemä Kimberly, joka Alexin tavoin näkee kauhistuttavan näyn ja sotkee kuoleman suunnitelmat. Kimberly ei ole kovin kummoinen tai kiinnostava hahmo, mutta sentään Cook on paljon parempi roolissaan kuin ylidramaattinen Sawa. Hahmo jätetään lopulta aika etäiseksi, eikä katsojaa kiinnosta hänen kohtalo yhtään enempää kuin muiden.
     Kimberlyn lisäksi muita suuresta auto-onnettomuudesta selvinneitä ovat konstaapeli Burke (Michael Landes), urheilullinen Evan (David Paetkau), nuori poika Tim (James Kirk) ja tämän äiti (Lynda Boyd), täsmällinen bisnesnainen Kat (Keegan Connor Tracy), huumeita käyttävä Rory (Jonathan Cherry), vitsaileva Eugene (T. C. Carson) ja raskaana oleva Isabella (Justina Machado). Katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa kenenkään hahmon kohtalo. Lähinnä katsojana vain haluaa nähdä, millaisilla eri tavoilla kuolema käy napsimassa heidät omakseen. Yksikään näyttelijöistä ei tietenkään tee millään lailla vakuuttavaa suoritusta, mutta suuri osa selviää hommastaan toimivasti. Leffassa on mukana myös pari tuttua henkilöä ensimmäisestä elokuvasta...

Vaikkei ensimmäinen Final Destination - viimeinen määränpää ollut lainkaan pelottava elokuva tai edes jännittävä, vaan enemmänkin tahattoman koominen, oli siinä selvää yritystä rakentaa jännitettä ja olla jonkinsortin kauhuteos. Tällaista yrittämistä ei löydy lainkaan toisesta osasta. Final Destination - viimeinen määränpää 2:n tekijät ovat selvästi tienneet, että ensimmäisessä osassa katsojia kiinnosti lähinnä nähdä monipuolisia kuolemia ja tämä leffa yrittääkin päihittää edellisen osan kuolemat yliampuvuudessaan. Kohtaukset eivät todellakaan ole pelottavia tai jännittäviä, vaan katsojana enemmänkin ulvoo naurusta muutaman todella surkeasti ja hysteerisen hauskasti toteutetun kuoleman aikana. Jotkut kuolinkohtaukset ja etenkin kuolintavat tulevat täysin puskista ja niiden yllättävyys ja kömpelyys saivat minut nauramaan oikein makeasti. Elokuva tiedostaa olevansa typerää hömppää, eikä erityisemmin yritä olla mitään enempää.

Silti täytyy sanoa, että vaikka muutamat kuolemat ilahduttivat minua yliampuvuudellaan ja kököllä toteutuksellaan, eivät leffan muut typeryydet saaneet minua hilpeäksi. Päinvastoin. Elokuva menee vielä edellistäkin osaa typerämpiin sfääreihin muka-syvällisen "kuoleman suuren suunnitelman" kanssa. Aina kun kyseinen suunnitelma nostettiin puheenaiheeksi, en voinut muuta kuin kuvitella päässäni kaapuun pukeutuneen luurangon, joka kirjoittelee vihkoon listaa ja kiroaa, kun joku listasta toimii vastoin hänen tahtoaan. Miksi ihmeessä kuoleman olisi pakko hypätä aina jonkun yli, kun tämä saadaan pelastettua, eikä voi yrittää uudestaan? Ottaen huomioon, kuinka kuolema selvästi ohjailee maailmaa saadakseen nämä hahmot tapetuksi, miksi hänen täytyy tehdä se näin monimutkikkaasti? Miksei kuolema vain pudota lentokoneita heidän niskaansa, niin homma olisi sillä selvä? Muutamaa kuolinkohtausta lukuunottamatta Final Destination - viimeinen määränpää 2 sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni, huokailemaan syvään ja tarkistamaan, josko filmi päättyisi pian. Leffalla on kestoa puolitoista tuntia, mutta kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta, eikä oikeastaan mikään muukaan kuolemien välissä herätä mielenkiintoa, on elokuva pitkäveteistä katseltavaa. Jo ensimmäinen osa oli huono, mutta tämä toinen osa onnistui olemaan jotenkin vieläkin huonompi.

Uusi ohjaaja David R. Ellis ei tee kaksista työtä tunnelman kanssa, eikä luo minkäänlaista jännitettä. Hän sählää vähän siihen suuntaan, mutta tekeekin siten filmistä lähinnä tahattoman koomisen. Käsikirjoittajakaksikko J. Mackye Gruber ja Eric Bress pääasiassa vain kopioi juttuja ensimmäisestä osasta ja yrittää paisuttaa niistä entistä sekopäisempiä. Leffa ei ole edes kovin hyvin kuvattu tai leikattu. Värimaailmakin on laimeasti toteutettu. Tehosteet ovat paikoitellen videopelimäiset, mutta sentään äänipuoli on tarpeeksi kelvollinen. Säveltäjä Shirley Walker ei kuitenkaan saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää 2 on huono muka-kauhusähellys, mikä lähinnä naurattaa kökköydellään. Tarina pääasiassa kopioi ensimmäistä osaa, mutta kuolemista on haluttu tehdä vielä yliampuvampia, mikä vain pahentaa elokuvan tahatonta komiikkaa. Yliampuva vakavuus ja muka-syvällinen pohdinta kuoleman suuresta suunnitelmasta saavat katsojan pyörittelemään silmiä. Hahmot ovat täysin mitäänsanomattomia, eikä heissä kiinnosta mikään muu kuin se, miten he kuolevat? Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin tylsä puolentoista tunnin kestossaan. Jos jossain filmi kuitenkin ylittää ensimmäisen osan, niin siinä, ettei surkeaa Devon Sawaa tarvitse nähdä uudestaan. Jos innostuit ensimmäisestä Final Destination - viimeisestä määränpäästä, niin katso ihmeessä myös tämä toinen osa. Jos se taas oli mielestäsi typerää roskaa, niin riippuen siitä nautitko roskan viihdearvosta vai et, on tämä jatko-osa joko todella viihdyttävä tai aivan kauhea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 2, 2003, New Line Cinema, Zide-Perry Productions

Arvostelu: Saw (2004)

SAW

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Cary Elwes, Leigh Whannell, Danny Glover, Monica Potter, Michael Emerson, Ken Leung, Dina Meyer, Makenzie Vega, Shawnee Smith ja Tobin Bell
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 18

Saw on James Wanin ohjaama kauhuelokuva, joka aloitti suureen suosioon nousseen kauhuleffasarjan. Kun Wan ja hänen käsikirjoittajaystävänsä Leigh Whannell olivat valmistuneet elokuvakoulusta, he halusivat heti päästä tekemään omaa leffaansa. Kaksikko kuitenkin tiesi, ettei heillä olisi rahaa käytettävissään, eikä heidän projektinsa voinut olla kovin iso. The Blair Witch Project (1999) kuitenkin antoi heille inspiraatiota tehdä jotain todella tehokasta ja suosittua pienellä rahalla ja työtiimillä. Wan keksi idean kahdesta miehestä lukittuina huoneeseen ja esitteli sen Whannellille. Kaksikko alkoi työstämään sitä, mutta he tajusivat, että heidän olisi pakko saada rahallista tukea jostain. Vakuuttaakseen studiopomot, Wan ja Whannell tekivät yhdestä elokuvan kohtauksesta lyhytleffan, jolle annettiin nimeksi "Saw" (2003). He saivat Evolution Entertainmentin tuottaja Gregg Hoffmanin innostumaan siitä ja yhtiö tarjoutuikin rahoittamaan kaksikon täyspitkän elokuvan. Wan ja Whannell saivat tarjouksia myös isommilta yhtiöiltä, kuten DreamWorksilta, mutta yhtiöt eivät olisi antaneet Wanin toimia ohjaajana ja Whannellin näyttelijänä, joten he hylkäsivät tarjoukset. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2003 ja lopulta Saw sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2004 (Suomeen filmi saapui vasta joulukuussa). Kriitikoiden reaktiot olivat ristiriitaisia, mutta yleisö tuntui rakastavan leffaa ja se tuottikin yhden miljoonan budjettinsa satakertaisesti takaisin. Itse näin Sawin vasta muutama vuosi sitten ja pidin sitä kelpo jännärinä. Nyt kun sarja on saamassa uuden lisäyksen, Spiral: From the Legacy of Saw'n (Spiral: From the Book of Saw - 2020) Chris Rockin toimesta, päätin katsoa koko sarjan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kaksi miestä heräävät saastaisessa huoneessa, eikä heillä ole mitään käsitystä, miten he ovat sinne joutuneet. Pian heille käy ilmi, että he ovat joutuneet sadistiseen peliin elämästä ja kuolemasta...

Päärooleissa kammottavaan peliin joutuneina miehinä nähdään elokuvan käsikirjoittaja Leigh Whannell ja Prinsessan ryöstöstä (The Princess Bride - 1987) tuttu Cary Elwes. Whannell näyttelee heikkohermoista Adamia, kun taas Elwes esittää tohtori Lawrence Gordonia ja molemmat näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä läpi leffan. He vakuuttavat tilanteen aiheuttamalla pakokauhulla ja on todella koukuttavaa seurata, kuinka he yrittävät selvitä pelistä elävinä. Leffan aikana heistä alkaa vähitellen selviämään uusia puolia ja katsoja alkaa samalla ymmärtämään, miksi heidät on valittu tähän peliin.
     Adam ja tohtori Gordon eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka ovat joutuneet tällaiseen peliin ja samalla kun he yrittävät selvitä tilanteestaan, Danny Gloverin näyttelemä etsivä Tapp yrittää etsivä Singin (Ken Leung) ja etsivä Kerryn (Dina Meyer) kanssa saada selville, kuka on kaiken takana? Glover on selvästi filmin karismaattisin näyttelijä ja onkin uskottava iäkkään poliisin roolissa. Myös Leung ja Meyer ovat kelpo valinnat rooleihinsa, mutta heistä ei löydy Gloverin vakuuttavuutta.

Nykyään Saw-elokuvat tunnetaan niiden hirvittävistä ansoista, mitkä yleensä aiheuttavat todella brutaaleja kuolemia, joissa veri ja sisuskalut roiskuvat. Leffasarjasta puhutaan usein kidutuspornona, sillä monista tuntuu siltä, että niistä tehdään yhä vain kuvottavampia sen takia, että ne tyydyttävät tekijät ja katsojat. Alkuperäinen Saw-leffa ei kuitenkaan ole vielä tällaista kidutuspornoa. Vaikka tästäkin löytyy ällöttävät hetkensä ja sairas peli, ei elokuvan kauhu perustu vain siihen, kuinka inhottavia tappoja tekijät onnistuvat tarjoamaan. Ei, leffa on enemmän psykologista kauhua ja pelin kauheus syntyy siitä, kuinka kauhea ajatus on, että joku tekisi sinulle näin. Elokuvassa pohditaan, kuinka pitkälle hahmot ovat valmiita menemään selvitäkseen pelistä hengissä. Samalla katsoja pistetään miettimään, mitä itse olisi valmis tekemään näissä tilanteissa. Olisitko valmis riistämään toisen hengen pelastaaksesi omasi? Olisitko valmis tuntemaan hirveää kipua, jotta pysyt hengissä?

Saw todella on vangitseva filmi ja sitä on äärimmäisen kiinnostavaa seurata. Elokuvasta löytyy vahva mysteerinen tunnelma, kun etsivät yrittävät selvittää, kuka on pelien takana? Leffa hyppii taidokkaasti Adamista ja Lawrencesta etsiviin ja takaisin, pitäen jännitystason kaiken aikaa yllä. Myöhemmin kauhuleffoja, kuten Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013) tekevä ohjaaja James Wan osoittaa jo tässä taitonsa rakentaa tunnelmaa. Filmin pieni budjetti ja nopea kuvausaikataulu ovat pistäneet Wanin luovuuden äärimmäisyyksiin ja onkin hienoa nähdä, kuinka hän pyörittelee tätä simppeliä ideaa todella kekseliäästi. Elokuva ei halua hellittää katsojaa otteestaan edes siinäkään kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Sitä ennen kuitenkin nähdään sellaisia käänteitä, että ensimmäisellä katselukerralla suuni loksahti auki. Alkuperäinen Saw ei todellakaan ole pelkkää typerää kidutuspornoa. Se on ihmisten synkkää puolta tutkiva psykologinen kauhutarina ja erittäin hyvä sellainen.

Leigh Whannell on näyttelemisen lisäksi tehnyt kelpo työtä käsikirjoittajanakin. Hänen ja Wanin työstämä tarina on kiero, mutta samalla siitä löytyy pohdiskeltavaa. Saw on pääasiassa hyvin kuvattu, mutta mukana on myös kehnompiakin otoksia. Joillakin vinksahtaneilla kuvilla luodaan toimivasti epämiellyttävää henkeä ja paikoitellen filmi käyttää nopeutusta erittäin hyvin tyylikikkailuna. Sitten taas mukana on todella surkuhupaisasti toteutettu autotakaa-ajo. Leikkaus on myös oivallista ja siinä todella nähdäänkin Wanin luovuus. Leikkausvaiheessa Wan nimittäin hoksasi, etteivät hänen kuvaamansa kohtaukset yhdisty toisiinsa, kuten hän oli suunnitellut, joten hän on hyödyntänyt valokuvia ja muita niksejä siirtymissä. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja huone, josta Adam ja Lawrence heräävät, on suorastaan kuvottava kaikessa saastaisuudessaan. Katsojalla saattaakin helposti tulla huono olo ja alkaa puistattamaan, kun vähänkin miettii, millainen haju huoneessa vallitsee. Myös maskeeraukset ovat hyvin tehtyjä ja niistäkin löytyy ällöttävyyttä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjä Charlie Clouser tuo mainion lisän musiikeillaan. Elokuvan aavemainen tunnusmusiikki on yllättävänkin hyvä ja se jää helposti soimaan päässä.

Yhteenveto: Saw on erittäin hyvä mainio kauhuelokuva, joka sisältää kuvottavia tilanteita, mutta ei syyllisty samanlaiseen kidutuspornoon kuin jatko-osansa, vaan pohjautuu enemmän psykologiseen kauhuun. Ahdistava henki on jatkuvasti läsnä ja niin hahmot kuin katsojatkin pistetään pohtimaan, mitä tällaisessa tilanteessa itse tekisi? Elokuvasta löytyy kiehtovaa ja kieroa ihmismielen tutkailua. Brutaalejakin tilanteita on luvassa, eikä filmi missään nimessä sovi heikkohermoisille. Lavasteet ovat ällöttävät ja maskeeraajat pistävät parastaan kuvottavuuksien kanssa. James Wan rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää pakettia hyvin kasassa. Leigh Whannellin kirjoittama tarina on käänteineen kaikkineen oivallinen ja Whannell pärjää myös kameran edessä. Cary Elweskin on hyvä, mutta näyttelijöistä parasta työtä tekee Danny Glover. Saw on todella hyvä kauhuelokuva, minkä kaikkien genren fanien kuuluu nähdä. Indie-kauhutekijöille se on erittäin inspiroiva, sillä se todella näytti, kuinka vähällä voi saada aikaan paljon - kuten satoja miljoonia tienaavan elokuvasarjan, mikä jatkuu yhä yli 15 vuotta sarjan alkamisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw, 2004, Saw Productions Inc., Twisted Pictures, Evolution Entertainment

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ

FINAL DESTINATION

Ohjaus: James Wong
Pääosissa: Devon Sawa, Ali Larter, Kerr Smith, Seann William Scott, Kristen Cloke, Daniel Roebuck, Roger Guenveur Smith, Chad E. Donella ja Amanda Detmer
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Final Destination - viimeinen määränpää lähti liikkeelle Jeffrey Reddickin ideasta Salaiset kansiot -sarjan (The X-Files - 1993-2018) jaksoksi. Reddick oli ollut lentokoneessa ja luki kertomusta naisesta, joka oli vaihtanut lentoa, sillä hänen äitinsä oli varoittanut, että lennolla tapahtuisi jotain pahaa. Lentokone oli joutunut onnettomuuteen ja äidin varoituksen ansiosta nainen oli selvinnyt hengissä. Reddick alkoi tuumia, että mitä jos naisen kohtalo oli kuolla tuolla lennolla ja alkoi tämän idean pohjalta kirjoittamaan tarinaa. Hän oli viemässä sitä Salaisten kansioiden tekijöille, kun hänen tuttunsa sanoi, että hänen kannattaisi tehdä tarinasta täysin oma juttunsa. Reddick muokkasi tarinasta elokuvan käsikirjoituksen ja sai New Line Cineman innostumaan ideasta. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "Flight 180" ja kuvaukset alkoivat. Lopulta uudelleennimetty Final Destination - viimeinen määränpää sai maailmanensi-iltansa 16. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, mutta se sai aika negatiiviset arvostelut kriitikoilta. Filmi kuitenkin voitti parhaan kauhuelokuvan Saturn Award -palkinnon. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Final Destination - viimeistä määränpäätä, vaikka olen ollut tietoinen siitä jo kauan. Muistan, kun olin ala-asteella ja monet luokkalaiseni puhuivat, kuinka leffa oli lähestulkoon hurjinta, mitä he olivat koskaan nähneet. Olen pitkään pohtinut elokuvan katselua, mutta se ei ole syystä tai toisesta käynyt toteen. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja sen jatko-osat, ja arvostella koko sarjan.

High school -opiskelija Alex Browning on lähdössä Pariisiin luokkansa kanssa, kun hän kokee näyn, missä heidän lentokoneensa räjähtää. Alex panikoi ja poistuu koneesta muutaman muun opiskelijan kanssa. Lentokentältä käsin he kauhistelevat, kun Alexin näky toteutuu ja lentokone räjähtää noustuaan ilmaan. Pian Alexille alkaa selvitä, että kun hän muutti hänelle ja luokkatovereilleen suunnitellun kohtalon, kuolema lähtee heidän peräänsä...

Pääosassa Alexina nähdään Devon Sawa, joka on suoraan sanottuna todella huono roolissaan. Sawa ei onnistu koskaan tuomaan esille uskottavaa tunnetta ja kaikki hänen suorituksestaan menee pahasti ylinäyttelemisen puolelle. Sawa on aivan liian dramaattinen kuolemakohtausten aikana, sekä surun hetkinä, puhumattakaan siitä, kun Alex alkaa pakkomielteisesti selvittämään "kuoleman suurta suunnitelmaa" lennolta selvinneiden nuorten varalle ja kuinka kuolemaa voisi huijata. Hahmona Alex on lähinnä rasittava ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata toivovansa, että Alex olisikin vain jäänyt lennolle kaikenlaisista varoituksista huolimatta.
     Muut lennolta pelastuvat ovat Alexin hömelö ystävä Tod (Chad E. Donella), opettaja Lewton (Kristen Cloke), syrjästä muita seuraava Clear (Ali Larter), pariskunta Carter (Kerr Smith) ja Terry (Amanda Detmer), sekä herkkä Billy Hitchcock, jota näyttelee American Pie -komedioista (1999-2012) tunnettu Seann William Scott. Nämäkään hahmot eivät ole kovin kummoisia, mielenkiintoisia tai pidettäviä, eikä katsoja jaksa välittää kenenkään kohtalosta. Sawan lisäksi muutkin näyttelijät ylinäyttelevät, mutta eivät onneksi ihan yhtä myötähäpeällisellä tasolla. Elokuvassa nähdään myös Daniel Roebuck ja Roger Guenveur Smith FBI-agentteina, jotka tutkivat lentokoneen räjähdystä. Jokseenkin hassuna faktana täytyy kertoa, että monet leffan hahmoista on nimetty kauhuelokuvissa työskennelleiden ohjaajien ja näyttelijöiden, kuten jännitysmaestro Alfred Hitchcockin mukaan.

Jos olisin nähnyt Final Destination - viimeisen määränpään lapsena, olisi se mitä luultavimmin ollut karmiva ja koukuttava kokemus, mitä voisin nyt aikuisiällä katsella nostalgiahuuruissa. Valitettavasti näin elokuvan vasta nyt. Eikä se todellakaan ollut hyvä, puhumattakaan karmivasta tai koukuttavasta. Aika on todella tehnyt tepposensa leffalle ja nykypäivänä filmi on enemmänkin tahattoman koominen. Se on usein korni kaikessa ylidramaattisuudessaan, mitä ei auta yhtään Devon Sawan surkea roolisuoritus. Elokuvan idea siitä, että kuolema olisi laatinut kaikkien elävien kohtalot valmiiksi ja kun kohtalon onnistuu välttämään, kuolema alkaa jahtaamaan, on vielä kiinnostava konsepti, mutta lopputulos epäonnistuu monella tasolla. Alexin kehittelemä suunnitelma kuoleman huijaamiseksi on sitä huvittavampi, mitä enemmän sitä miettii.

Tässä kohtaa on jo varmaan selvää, ettei elokuva ole pelottava (paitsi ehkä juuri lapsikatsojille, jotka vasta tutustuvat kauhugenreen). Filmi ei onnistu edes olemaan jännittävä, sillä katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa kenenkään kohtalo. Katsojana lähinnä jopa odottaa, milloin seuraava lennolta selvinneistä kuolee, sillä kuolemat ovat tahattoman huvittavia. Hauskaksi leffaahan ei siis ole tarkoitettu, vaan se kulkee eteenpäin erittäin vakavin mielin, uskoen, että tämä on kammottavinta, mitä kukaan tulee koskaan näkemään. Noh, on Final Destination - viimeinen määränpää tavallaan kammottava, muttei luultavasti sillä tavalla, miten tekijät toivoivat. Kyseessä on huono elokuva, mutta onneksi siitä löytyy paljon kummallista viihdearvoa, minkä ansiosta sen huonous kääntyy sen eduksi. Kaveriporukan kanssa katsottuna leffa voi olla jopa riemastuttavan lystikäs kokemus ja ymmärrän hyvin, jos tämä on joillekin "guilty pleasure" tai "niin huono että se on jo hyvä". Mutta jos tätä rupeaa katsomaan vakavasti otettavana kauhuelokuvana, on kyseessä ihan vain kehno raina.

Elokuvan on ohjannut James Wong, jolle Final Destination - viimeinen määränpää on ensimmäinen elokuvaohjaus. Wong oli aiemmin ohjannut Salattujen kansioiden jaksoja, mutta leffojen puolella hän oli tässä kohtaa ensikertalainen. Ja sen myös huomaa. Wong epäonnistuu rakentaessaan tunnelmaa, eikä saa uskottavia roolisuorituksia irti näyttelijöistään. Hänen, Glen Morganin ja leffan idean isän Jeffrey Reddickin työstämä käsikirjoitus myös hukkaa mielenkiintoisen idean, eikä hyödynnä sitä niin hyvin kuin olisi mahdollista. Elokuvan kuvauskaan ei ole kovin kaksista ja vaikka mukaan mahtuu hyviä kuvia, on mukana myös kehnompaa kameratyöskentelyä. Samaa tapahtuu myös leikkauksessa. Lavasteet ovat tyylikkäästi toteutetut, mutta efektit eivät ole kestäneet aikaa. Äänimaailma on tarpeeksi kelvollisesti rakennettu, mutta Shirley Walkerin säveltämät musiikit eivät tee minkäänlaista vaikutusta.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää sisältää mielenkiintoisen idean, mutta huonon toteutuksen. Elokuva ei ole lainkaan pelottava, eikä edes oikeastaan jännittävä, sillä ajan tekemien tepposten vuoksi se on lähinnä tahattoman koominen. Leffa on vieläpä väännetty niin ylidramaattiseksi, että sitä katsoessa pyörittelee silmiään useasti. Monet asiat ovat täysin pöhköjä ja katsojan on vaikea ottaa niitä tosissaan, etenkin kun surkeasti näyttelevä Devon Sawa yrittää niistä puhua. Lähinnä sitä vain odottaa, milloin seuraava hahmo kuolee, sillä nämä kohtaukset tarjoavat edes jotain viihdykettä. Tunnelma on kehnosti rakennettu, eikä käsikirjoituskaan ole kummoinen. Elokuva on monin tavoin nähnyt parhaat päivänsä aikoja sitten ja nykypäivänä se on lähinnä korni. Final Destination - viimeistä määränpäätä voikin suositella lähinnä kauhuun vasta tutustuville nuorille tai kaveriporukalla katsottavaksi, jolloin sen kökköydelle voi naureskella yhdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination, 2000, New Line Cinema, Zide-Perry Productions, Hard Eight Pictures

Arvostelu: 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002)

007 - KUOLEMA SAA ODOTTAA

DIE ANOTHER DAY

Ohjaus: Lee Tamahori
Pääosissa: Pierce Brosnan, Halle Berry, Toby Stephens, Rosamund Pike, Rick Yune, Judi Dench, John Cleese, Samantha Bond, Kenneth Tsang, Michael Madsen, Will Yun Lee, Colin Salmon, Ho Yi ja Madonna
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 - Kuolema saa odottaa on 20. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellisen Bond-leffan, Pierce Brosnanin tähdittämän Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) osoittauduttua jättimenestykseksi, uuden filmin suunnittelu alkoi välittömästi. Aluksi elokuva oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2001, kaksi vuotta Kun maailma ei riitä -elokuvan jälkeen, mutta tuotantoa päätettiin viivästyttää vuodella, sillä vuonna 2002 tulisi kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun ensimmäinen Bond-elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) ilmestyi. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002 ja lopulta 007 - Kuolema saa odottaa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Koska kyseessä oli 20. James Bond -elokuva ja Salainen agentti 007 ja tohtori No'n 40. vuosijuhla, ensi-ilta oli suuri tapahtuma, missä olivat paikalla myös aiemmat Bond-tähdet George Lazenby, Roger Moore ja Timothy Dalton - Sean Connery ei päässyt paikalle, kuvatessaan viimeistä elokuvaansa, Herrasmiesliigaa (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003). 007 - Kuolema saa odottaa oli massiivinen hitti, tuottaen enemmän rahaa kuin yksikään sarjan aiemmista osista. Leffa sai kuitenkin todella ristiriitaisen vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse näin filmin ensimmäistä kertaa lapsena, kun isäni näytti minulle erään kesän aikana vanhat 20 Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta aina 007 - Kuolema saa odottaa -filmiin asti. Lapsena pidin tästä elokuvasta kovasti, mutta vuosien varrella ja parin uudelleenkatsastuksen myötä mieleni on muuttunut radikaalisti. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat Bond-elokuvat.

Britannian salaisen palvelun pelastettua agentti James Bondin Pohjois-Korean vankilasta, tämä lähtee samantien jahtaamaan Zao-nimistä terroristia, joka liittyy jollain lailla rikkaaseen Gustav Gravesiin.

Pierce Brosnan palaa neljättä ja viimeistä kertaa salainen agentti 007 James Bondin rooliin ja on edelleen mainio roolissaan, vaikkei tunnu olevan yhtä innoissaan hahmon esittämisestä kuin aiemmin. Hahmoon itsessään tuodaan jotain mielenkiintoista, sillä Bond on tympääntynyt MI6:een, joka jätti hänet yli vuodeksi kidutettavaksi. Bond onkin hieman tylymmällä tuulella tämänkertaisella seikkailullaan.

Avukseen tehtävälleen Bond saa NSA-agentti Jinxin, jota näyttelee Halle Berry. Tässä kohtaa Berry oli vielä arvostettu näyttelijä; hän oli voittanut Oscar-palkinnon Monster's Ball -elokuvasta (2001), eikä ollut vielä tehnyt itsestään naurunalaista kammottavan Catwomanin (2004) myötä. Berry onkin todella hyvä valinta rooliinsa ja istuu uskottavasti päteväksi agentiksi. Kyseessä on Bond-tyttö paremmasta päästä. Berryn ja Brosnanin väliltä löytyy kemiaa, toisin kuin elokuvan toisen Bond-tytön, Miranda Frostin (Rosamund Pike ensimmäisessä elokuvaroolissaan) kohdalla. Pike harvemmin vakuuttaa lahjoillaan, eikä tee sitä tässäkään filmissä. Lisäksi hänen Miranda-hahmonsa on vain tylsä.
     Tylsistä hahmoista puheenollen, tässä leffassa nähdään yhdet laimeimmista Bond-roistoista koko sarjassa. Terroristi Zaolla (Rick Yune) on vielä hetkensä ja hänen kasvonsa täynnä timantteja on tyylikäs lisä, mutta pääroisto Gustav Graves (Toby Stephens) on todella kökkö. Etenkin hahmon suunnitelmat ovat naurettavia ja siinä, miten hahmo on kirjoitettu, ei ole lopulta mitään järkeä, kun asiaa alkaa todella pohtimaan. Stephens on myöskin kehno roolissaan, vetäessään suuruudenhullun rikollisneron roolin väärällä tavalla yli.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. MI6:n pomo M (Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), Kun maailma ei riitä -leffassa esitelty Q:n (Desmond Llewelyn) seuraaja (John Cleese), pohjoiskorealainen kenraali Moon (Kenneth Tsang), sekä Jinxin pomo Falco (Michael Madsen). Dench on oma mahtava itsensä, mutta Samantha Bondin versio on muuttunut voimakkaasti 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) versiostaan, joka onnistui sanomaan Bondin liehittely-yrityksille vastaan. Monty Python -tähti John Cleese on veikeä uuden vempaintehtailijan roolissa, mutta 18 elokuvan jälkeen on kyllä hieman ikävä aitoa ja oikeaa Q:ta.

007 - Kuolema saa odottaa alkaa vielä erittäin lupaavasti (jos perinteistä piippukuvaa kömpelösti miksatun musiikin ja huvittavan digiluodin kera ei lasketa). Alun takaa-ajo Pohjois-Koreassa nappaa hyvin mukaansa ja filmin tyyli on huomattavasti normaalia synkempi. Katsojana ehtii jo ajatella, että nyt on luvassa koko Bond-sarjan synkin osa, etenkin kun takaa-ajo päättyy huonosti Bondille ja hän jää kiinni, joutuen kidutettavaksi pohjoiskorealaiseen vankilaan. Yli vuoden ajan häntä kidutetaan ties millä kauhistuttavilla menetelmillä, joista katsojakin joutuu kärsimään läpi tämänkertaisen tunnuslaulun, Madonnan järkyttävän surkean "Die Another Day" -renkutuksen. Anteeksi vain, Madonna-fanit, mutta mielestäni tämä biisi on aivan käsittämättömän hirveä ja ehdottomasti koko sarjan huonoin tunnuskappale. Jo tässä kohtaa leffa alkaa esittämään vihjeitä siitä, että loput elokuvasta ei tulisi olemaan yhtä hyvää menoa kuin alku. Ensimmäisen tunnin ajan taso heittelee voimakkaasti, elokuvan tarjotessa vuoronperään tylsiä ja jollain tavalla hyviä kohtia. Silti kaiken aikaa vallitsee tunne, että nyt on jotain pielessä.

Kun uusi Q esittelee Bondille tämän uuden ajoneuvon, näkymättömäksi muuttuvan ja ties mitä hilavitkuttimia sisällään pitävän Aston Martinin, alun synkkä ja realistinen tyyli tekee täyskäännökseen ja filmi muuttuu tähän mennessä futuristisimmaksi 007-leffaksi. Nupit väännetään kaakkoon ja elokuvaa on pian hyvin vaikea ottaa tosissaan. Leffasta löytyy koko sarjan yliampuvia toimintakohtauksia, jotka onnistuvat joko viihdyttämään kaikessa pöhköydessään tai ne saavat katsojan tuijottamaan suu auki, että tähänkö hienosti alkanut sarja on mennyt? Omasta mielestäni autotakaa-ajo on juurikin niin urpo, että se onnistuu viihdyttämään, kun sekä Bondin että pahiksen autot ovat täynnä ties mitä aseita ja he ampuvat toisiaan niin konetuliaseilla kuin ohjuksilla, ajaen samalla toisiaan takaa. Sitten taas leffassa on aivan käsittämättömän myötähäpeällinen toimintakohtaus, missä Bond ensin pakenee avaruudesta ammuttua lasersädettä ja sitten alkaa surffaamaan jättiaallolla. Kohtauksesta entistä nolomman tekee se, kuinka huonosti se on tehty. Aiemmissa Bond-filmeissä tekijät kehuskelivat, kuinka he saivat aikaiseksi uskomattomia efekteitä aidoilla stunteilla ja tehosteilla. Tätä tehdessään tekijät kehuskelivat, kuinka he pystyvät nyt tekemään kaiken saman tietokoneella. Ei, eivät pysty - eivät vielä moneen vuoteen.

Minun täytyy kyllä myöntää, että lapsena jotkut näistä syistä, miksi en nykyään pidä elokuvasta, olivat juurikin syitä, miksi pidin siitä. Näkymätön autohan oli lapsena siisteintä ikinä, etenkin kun Bond vielä tosissaan käyttää autoaan kerrankin, eikä Q:n tarvitse esitellä sitä turhaan. Lapsena innostuin elokuvan futuristisesta puolesta, mutta nykyään sen vuoksi minun on vaikea pitää tätä Bond-leffana. Lisäksi leffassa on paljon muitakin noloja juttuja, etenkin liittyen pahikseen ja hänen juoneensa. Hahmon kertomus on täynnä aukkoja ja jostain syystä niitä on vielä vaikeampi sulattaa kuin Bondin näkymätöntä autoa. Loppuhuipennuskin on älytön, mutta se ei ole enää kaikessa hölmöydessään viihdyttävä - se on vain kehno.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lee Tamahori, joka oli täysin väärä valinta Bond-ohjaajaksi. Alkua lukuunottamatta hän ei osaa luoda kunnon tunnelmaa, vaan monet hänen siisteinä pitämät juttunsa ovat lähinnä noloja. Tamahori ei osaa päättää, haluaako hän totisempaa ja synkempää settiä, vai täysin älyvapaata menoa, ja päättää yhdistää molemmat koko sarjan epätasaisimmaksi paketiksi. Tamahori myös tuo mukaan todella kömpelöitä hidastuksia ja nopeutuksia, mitkä pistävät silmään ikävästi joka kerta, kun niitä käytetään. Neal Purvisin ja Robert Waden käsikirjoitus on todella tyhjänpäiväistä höttöä, mihin kaksikko ei ole tainnut panostaa paljoakaan. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on sujuvaa leikkausta. Oikeat lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustustakin täytyy kehua, joskin Gustav Gravesin lopputaistelun asu kuuluu ennemminkin scifileffoihin kuin Bondiin. Ääniefektit ovat mainiot ja käytännön efekteillä toteutettu autotakaa-ajo on onnistunut, mutta digiefektit ovat välillä jopa naurettavan huonoja. Bondin surkuhupaisa surffailu on entistäkin tökerömpi, kun filmin alussa nähdään aitoa surffausta oikeilla aalloilla. Ero on päivänselvä. David Arnold tekee jälleen kelpo työtä musiikkien kanssa, mutta kuka helvetti päätti pistää Madonnan "Die Another Day" -hirvityksen leffaan? Ymmärrän, että Madonna on suuri tähti ja hänen kappaleensa auttaa leffan markkinointia, mutta silti! On vaikea kuvitella, ettei edes joku olisi miettinyt, että onpa karmeaa roskaa. Huvittavaa kyllä, biisi sai sekä Golden Globe -ehdokkuuden parhaana lauluna, että Razzie-ehdokkuuden huonoimpana lauluna. Madonna itse tekee lyhyen roolisuorituksen filmissä ja voitti siitä hyvästä huonoimman naissivuosan Razzien.

Koska 007 - Kuolema saa odottaa oli 20. Bond-leffa ja sen myötä juhlittiin myös sarjan 40. vuotissyntymäpäivää, elokuva sisältää viittauksia sarjan kaikkiin aiempiin osiin. Jinx esimerkiksi esitellään samalla tavalla kuin Honey Rider (Ursula Andress) Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa, kun taas Bond tuodaan mukaan samalla tyylillä kuin 007 ja Kultasormessa (Goldfinger - 1964). 007 ja Kultasormeen viitataan myös laserlaitteella. Gustav Graves taas käyttää samanlaista laskuvarjoa kuin mikä nähtiin 007 rakastettuni -filmissä (The Spy Who Loved Me - 1977). Q:n vempaintehtaalta voi bongata mm. Rosa Klebbin (Lotte Lenya) terän sisältävän kengän Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffasta (From Russia with Love - 1963), rakettirepun Pallosalamasta (Thunderball - 1965), sekä pienlentokoneen ja krokotiiliasun Octopussy - mustekalasta (Octopussy - 1983).

Yhteenveto: 007 - Kuolema saa odottaa on koko virallisen James Bond -sarjan heikoin tekele. Elokuva lähtee tyylikkäästi käyntiin synkän tunnelmansa kera, mutta herättää tunteen, että jokin on pahasti pielessä heti, kun Madonnan kaamea "Die Another Day" -kappale alkaa soimaan. Siitä lähtien filmin taso vain heittelee edestakaisin, kunnes lähtee hurjaan laskuun huonossa ja idioottimaisessa loppuhuipennuksessa. Ohjaaja Lee Tamahori ei tunnu tietävän, tehdäkö Bondia vakavin mielin vai kieli poskessa, ja koittaa yhdistellä näitä hämmentävin tuloksin. Leffassa nähdään täysin älyvapaita juttuja, joista monet aiheuttavat vielä suurta myötähäpeää. Suuri surffauskohtaus on yksi sarjan noloimmista hetkistä kökköjen efektiensä ja urpoutensa kera. Pahikset ovat kehnoja, eikä Pierce Brosnankaan enää täysin vakuuta Bondin roolissa. Sentään Halle Berry toimii agentti Jinxinä. 007 - Kuolema saa odottaa on häpeäpilkku Bondin historiassa, jollaista toista ei toivottavasti enää nähdä. Jos olet innostunut sarjasta, kannattaa tämä katsoa lähinnä sen vuoksi, jotta tiedät, kuinka alas sarja voi vajota, mutta muuten en suosittele tämän katsomista kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Die Another Day, 2002, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists