Väärissä nahoissa (Swapped - 2026) - elokuva-arvostelu

VÄÄRISSÄ NAHOISSA

SWAPPED

Ohjaus: Nathan Greno

Näyttelijät: Michael B. Jordan, Juno Temple, Tracy Morgan, Cedric the Entertainer, Justina Machado, Ambika Mod, Lolly Adefope, Táta Vega ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 10

Swapped, eli suomalaisittain Väärissä nahoissa on Skydancen tekemä animaatioelokuva. Animaatioiden puolelle halunnut Skydance pestasi vuonna 2019 entisen Pixar-pomo John Lasseterin johtamaan uutta animaatio-osastoaan ja Kaksin karkuteillä -elokuvan (Tangled - 2010) ohjaaja Nathan Grenon työstämään yhtiölle leffan. Grenon työstämä käsikirjoitus kulki nimillä "Powerless" ja "Pookoo" ja se oli alun perin tarkoitus julkaista Apple TV:ssä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, samalla kun animaattorit kävivät töihin ja nyt Väärissä nahoissa on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse innostuin heti, kun näin kokonaan uuden animaatioelokuvan olevan tulossa Netflixiin ja katsoinkin Väärissä nahoissa sen julkaisupäivänä.

Kun hehkuva taikapalko muuttaa pookoopoika Ollien javaniksi ja javanityttö Ivyn pookooksi, heidän pitää päästä yli erimielisyyksistään korjatakseen tilanteen ja pelastaakseen rakkaan Laaksonsa pahalta tulisudelta.

Väärissä nahoissa sijoittuu satumaisten eläinten maailmaan, missä eläimet ja luonto ovat kiehtovalla tavalla sulautuneet osittain yhteen. On käpysiiliä, juurikäärmeitä ja kivikarhuja, sekä kaloja, joiden evät ovat kuin levää. Elokuvan keskiössä ovat saukkoa muistuttava pookoo Ollie (äänenä vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Michael B. Jordan) ja lintumainen javani Ivy (Juno Temple). Pookoot pelkäävät javaneita ja pitävät niitä hurjina petolintuina, kun taas javanit uskovat pookooiden olevan tuholaisia. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun myyttinen taikapalko muuttaa Ollie-pookoon javaniksi ja Ivy-javanin pookooksi. Ollie ja Ivy ovat mainiot päähenkilöt, joista löytyy enemmän sisältöä kuin aluksi voisi luulla. Molemmat ovat saaneet koko ikänsä kuulla pahoja vastakkaisesta lajista, joten järkytys onkin suuri, kun he muuttuvat toistensa lajien edustajiksi. Pikkuhiljaa Ollie ja Ivy alkavat tietenkin ymmärtämään toistakin puolta ja tekemään yhteistyötä, palauttaakseen tilanteensa ennalleen.

     Muita hahmoja leffassa ovat Ollien vanhemmat Caloo-isä (Cedric the Entertainer) ja Calli-äiti (Justina Machado), Ivyn siskot Lily (Lolly Adefope) ja Violet (Ambika Mod), kala Boogle (Tracy Morgan), sekä paha tulisusi, joka meinaa peittää koko vehreän laakson tuleen ja nokeen. Sivuhahmotkin ovat oivallisia, oli kyse sitten ylisuojelevista vanhemmista tai höpsöstä Booglesta. Tulisusi on onnistuneen hurja ilmestys, joka voi tulla pelottelemaan perheen pienimpien painajaisiin.

Kuten toivoin ja odotin, Väärissä nahoissa osoittautui oikein mainioksi koko perheen animaatioelokuvaksi. Leffa hyödyntää kekseliäästi tavanomaista kehonvaihtotarinaa, tuoden sillä mukaan hyviä teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta, erilaisuuden ymmärtämisestä, sekä yhteistyön merkityksestä. Ei elokuva temaattisesti tai tarinallisesti ryhdy keksimään pyörää uudestaan, mutta tutuista palikoista on saatu aikaiseksi erittäin viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, josta ei huumoria ja jännitystä puutu. Loppusuora saattaa jopa liikuttaa.

Elokuvan kiehtovinta antia on totta kai sen esittelemä lumoava maailma erikoisine lajeineen. Tämä eläinten ja luonnon yhdistely johtaa todella mielenkiintoisiin otuksiin, joita Ollie ja Ivy kohtaavat, kun he yrittävät löytää uuden taikapalkon, joka voisi muuttaa heidät ennalleen. Jotkut kohtaamisista ovat mukavia, toiset taas vaarallisia. Jokainen tilanne saa kaksikon löytämään itsestään uusia puolia, hyödyntämään uusia kehojaan, sekä toimimaan tiiminä. Väärissä nahoissa on ilahduttava eläinseikkailu, joka sopii täydellisesti koko perheen yhteiseen elokuvailtaan kotona. Leffa myös onnistui herättämään kiinnostukseni Skydancea kohtaan animaatioiden tekijänä. Odotankin innolla firman seuraavaa tuotosta, Ray Gunnia (2026), erityisesti koska siitä vastaa huippuanimaatioita, kuten Rautajätin (The Iron Giant - 1999), Ihmeperheen (The Incredibles - 2004) ja Rottatouillen (Ratatouille - 2007) ohjannut Brad Bird.

Visuaalisesti Väärissä nahoissa on suorastaan ihastuttava. Tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen näiden eläinhahmojen kanssa, etenkin joidenkin peuramaisten olentojen kohdalla, joiden päästä kasvaa sarvien sijaan pienet puut. Myös susien kaarnamainen pinta on kekseliäs idea. Hahmot liikkuvat sulavasti ja metsäiset taustat pursuavat vaikuttavia yksityiskohtia. Leffa on myös nätin värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Siddhartha Khoslan säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Swapped, Yhdysvallat, 2026, Skydance Animation, Skydance Media

Arvostelu: Ice Age: Buck Wildin seikkailut (The Ice Age Adventures of Buck Wild - 2022)

ICE AGE: BUCK WILDIN SEIKKAILUT

THE ICE AGE ADVENTURES OF BUCK WILD

Ohjaus: John C. Donkin

Pääosissa: Vincent Tong, Aaron Harris, Simon Pegg, Utkarsh Ambudkar, Justina Machado, Sean Kenin Elias-Reyes, Jake Green, Skyler Stone ja Dominique Jennings

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

20th Century Foxin omistaman Blue Skyn animaatioelokuva Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ice Age 2: Jäätikkö sulaa (Ice Age: The Meltdown - 2006), Ice Age 3: Dinosaurusten aika (Ice Age: Dawn of the Dinosaurs - 2009), Ice Age 4: Mannerten mullistus (Ice Age: Continental Drift - 2012) ja Ice Age 5: Törmäyskurssilla (Ice Age: Collision Course - 2016) olivat jokainen edeltäjäänsä isompia menestyksiä lippuluukuilla, mutta saivat jokainen edeltäjäänsä huonompaa palautetta kriitikoilta. Pian viidennen osan ilmestymisen jälkeen alkoi kuudennen elokuvan suunnittelu. Samalla tekijät alkoivat työstämään televisiosarjaa Dinosaurusten ajassa esiintyneestä Buck Wild -hahmosta. Kuitenkin kun 20th Century Fox ja samalla Blue Sky myytiin Disneylle, Disney lakkautti Blue Skyn ja yhdisti aiemmat ideat kuudennesta elokuvasta ja Buckin televisiosarjasta toisiinsa. Niinpä alkoi Buck Wildin oman elokuvan teko, jota työstettiin koronarajoitusten takia etätyönä animaattoreiden kodeissa. Filmi saatiin valmiiksi ja nyt Ice Age: Buck Wildin seikkailut on saapumassa Disney+ -suoratoistopalveluun. Itse olen lapsesta asti pitänyt Ice Age -elokuvista ja innostuin tietty, kun kuulin uuden olevan tulossa. En erityisemmin piitannut päätöksestä tehdä Buck Wildista leffa ja innostukseni katosi, kun elokuva julkaistiin tammikuussa Yhdysvalloissa, missä se sai murskaavan vastaanoton. Katsoinkin Ice Age: Buck Wildin seikkailut varovaisin mielin, kun sain siitä ennakkolinkin katseltavakseni.

Opossumit Crash ja Eddie kokevat pärjäävänsä ilman Ellietä, Mannya, Sidiä ja Diegoa ja päättävät lähteä omille teilleen. He päätyvät jäänalaiseen dinosaurusten maailmaan, missä heitä odottaa uusi seikkailu Buck Wildin kanssa.

Lukuun ottamatta fanisuosikki Jyrsis-oravaa ja kaiketi kokonaan unohdettua Kirsikka-tyttöä, aiemmista Ice Age -elokuvista tutut esihistorialliset eläinhahmot palaavat... mutta harmillisesti uusien ääninäyttelijöiden kera. Ray Romano, John Leguizamo, Denis Leary, Queen Latifah, Seann William Scott ja Josh Peck eivät syystä tai toisesta halunneet palata rooleihinsa Manny-mammuttina, Sid-laiskiaisena, Diego-sapelihammastiikerinä, Mannyn Ellie-rakkaana ja opossumiveljeksinä Crashina ja Eddienä. Sen sijaan rooleissa kuullaan aika lailla tuntemattomia tyyppejä, Sean Kenin Elias-Reyes, Jake Green, Skyler Stone, Dominique Jennings, Vincent Tong ja Aaron Harris. Leffasarjan pääkolmikolta, Mannylta, Sidiltä ja Diegolta ei kuitenkaan kannata paljoa odottaa, sillä tekijät päättivät jostain syystä keskittyä Crashiin ja Eddieen. Opossumiveljet toimivat siedettävästi sivuhahmoina aiemmissa leffoissa, mutta lapsesta asti olen pitänyt heitä hieman rasittavina. En siis pahemmin riemastunut siitä, että aidosti hauskat hahmot on siirretty syrjään tämän kaksikon tieltä.

     Leffasarjan kolmannesta osasta, Dinosaurusten ajasta tuttu Buck Wild tekee myös paluun (kuten elokuvan nimi paljastaa) ja hänen äänenä sentään kuullaan itse Simon Pegg. Buck on sama tuttu yksisilmäinen ja kajahtanut näätä, joka elää erakkona dinosaurusten maailmassa. Siellä häntä vastassa on tällä kertaa isoaivoinen protoceratops nimeltä Orson (Utkarsh Ambudkar), harmillisen lattea pahishahmo. Valitettavasti Crashin ja Eddien tavoin myös Buckin kohdalla käy nopeasti selväksi, että hahmo toimii paremmin sivuhahmona kuin oman seikkailunsa päähenkilönä.

Harmikseni täytyy sanoa, että ymmärrän täysin, miksi Ice Age: Buck Wildin seikkailut koki aikamoisen täyslyttäyksen, kun se julkaistiin pari kuukautta sitten mm. Yhdysvalloissa. Kyseessä on todella huono animaatioseikkailu, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että koko leffa olisi jäänyt tekemättä. Jyrsiksen jättämisestä pois ääninäyttelijöiden vaihtamiseen ja ärsyttäviin sivuhahmoihin keskittymiseen, elokuva on täynnä kummallisia valintoja, jotka turhauttavat leffan kulkiessa eteenpäin. On selvää, että viiden varsinaisen Ice Age -filmin tekijätiimi loistaa poissaolollaan. Disney vain nappasi Blue Skyn itselleen, lakkautti yhtiön ja alkoi sitten rahastamaan sen luomuksilla. Buck Wildin seikkailut on todellinen rahastusraina sieluttomimmasta päästä.

Vaikka leffalla on kestoa vain vähän päälle tunti ja vartti (johon kuuluu alku- ja lopputekstit, sekä usean minuutin kertaukset aiempien elokuvien tapahtumista), Ice Age: Buck Wildin seikkailut on erikoisen raskassoutuinen kokemus. Vauhtia ja kommellusta siitä ei todellakaan puutu, mutta homma ei millään vedä mukaansa. Siinä, missä alkuperäisen Ice Agen katsoo sujuvasti milloin vain uudestaan, Buck Wildin seikkailujen katsominen tuottaa jo ensimmäisellä kerralla vaikeuksia. Iso syy johtuu siitä, että siedettävät sivuhahmot on nostettu päärooleihin ja he muuttuvat aika rasittaviksi. Huumori on suorastaan kiusallisen huonoa ja jatkuva mekastuskin alkaa vähitellen turhauttamaan. Loppuhuipennusta katsoessa lähinnä vain odottaa lopputekstien alkamista.

Elokuvan ohjaajana toimii aiemmat Ice Aget tuottanut John C. Donkin, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan leffaa. Donkinin ensikertalaisuus paistaa läpi elokuvasta, mutta eipä pohjana toimivana Jim Hechtin, William Schifrinin ja Ray DeLaurentiisin käsikirjoituksessakaan ole kehumista. Projektihan lähti liikkeelle ajatuksesta Buck Wildin omasta televisiosarjasta ja filmistä huomaa, että siitä on yritetty väkisin vääntää yksi koko illan leffa. Leffan visuaalinenkaan puoli ei toimi pelastajana. Vaikka mukana on joitain taidokkaasti animoituja juttuja, kokonaisuudesta huomaa, että se tehtiin kotioloissa ja varmaan aika halvallakin. Leffasta näkyy, ettei sitä oltu koskaan tarkoitettu teattereihin asti. Äänimaailma on sentään oivallinen ja Batu Sener hyödyntää kelvollisesti tuttuja Ice Age -melodioita musiikeissaan. 

Yhteenveto: Ice Age: Buck Wildin seikkailut on kiusallisen huono animaatioseikkailu, jonka olisi voinut jättää tekemättä. Ärsyttäviin sivuhahmoihin keskittymisestä Jyrsiksen puuttumiseen, elokuva on täynnä toinen toistaan oudompia ratkaisuja, jotka turhauttavat läpi keston. Alle puolentoista tunnin mittainen seikkailu dinosaurusten maailmassa on täynnä menoa ja meininkiä, mutta homma ei tunnu koskaan nappaavan mukaansa. Viihdyttävän sijaan elokuva on pikemminkin pitkäveteinen. Komediaosasto nolostuttaa kehnoudellaan ja animaatiojälki näyttää aika ajoin viimeistelemättömältä. Ei mikään ihme, etteivät Simon Peggiä lukuun ottamatta alkuperäiset ääninäyttelijät palanneet rooleihinsa. Ice Age: Buck Wildin seikkailut on halvalla tehty rahastusraina, jonka skippaamista suosittelen jopa aiempien leffojen faneille. Kenties ensi kuussa Disney+ -palveluun ilmestyvä Jyrsiksen oma televisiosarja olisi parempi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Ice Age Adventures of Buck Wild, 2022, 20th Century Studios, Blue Sky Studios, Twentieth Century Animation, Bardel Entertainment

Arvostelu: Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014)

PUHDISTUKSEN YÖ: ANARKIA

THE PURGE: ANARCHY

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Frank Grillo, Carmen Ejogo, Zoë Soul, Zach Gilford, Kiele Sanchez, Justina Machado, Lakeith Stanfield, Roberto Valderrama ja Michael K. Williams
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama jännityselokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta suurmenestys lippuluukuilla, joten sille päätettiin heti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat jo puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Puhdistuksen yö: Anarkia sai ensi-iltansa heinäkuussa 2014. Elokuva oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, minkä lisäksi se sai myös paremmat arviot kriitikoilta. Itse näin leffan, kun vuokrasimme sen ja ensimmäisen osan serkkujeni kanssa kesällä 2015 ja katsoimme molemmat peräkkäin. En oikein pitänyt kummastakaan osasta, enkä ole katsonut näiden jälkeen ilmestyneitä leffoja tai The Purge -televisiosarjaa (2018-2019). Ajattelin kuitenkin antaa koko hommalle uuden mahdollisuuden, kun kuulin leffasarjan viidennen osan, The Forever Purgen olevan tulossa. Sen julkaisu kuitenkin siirrettiin vuoteen 2021 koronan takia, joten päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmat osat. Muutama päivä ensimmäisen Puhdistuksen yön jälkeen katsoin Puhdistuksen yö: Anarkian.

21. maaliskuuta 2023 Yhdysvalloissa valmistaudutaan uuteen Puhdistuksen yöhön. Los Angelesissa viisi ihmistä joutuvat tekemään yhteistyötä, selvitäkseen väkivaltaisista puhdistautujista.

Puhdistuksen yö: Anarkia seuraa viittä henkilöä, jotka yrittävät selvitä Puhdistuksesta. Carmen Ejogo ja Zoë Soul näyttelevät äitiä ja tytärtä, Evaa ja Calia, jotka aikoivat viettää Puhdistuksen kaikessa hiljaisuudessa kotonaan, mutta jotka joutuvat pakenemaan kaduille, kun heidän taloonsa hyökätään. Zach Gilford ja Kiele Sanchez esittävät eronnutta pariskuntaa, Shanea ja Liziä, joiden auto simahtaa juuri, kun he ovat ajamassa kotiinsa ja he jäävät jumiin keskustaan. Frank Grillo taas näyttelee yksinäistä soturia, jolla on omat kanat kynittävänään, mutta joka joutuu pitkittämään suunnitelmiaan, törmätessään Evaan ja Caliin, ja Shaneen ja Liziin. Hahmot ovat juuri ja juuri tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta heidän tarinaansa jaksaa seurata ja heidän puolestaan jopa hieman jännittää. Näyttelijätkin ovat kelpo valintoja rooleihinsa, etenkin Ejogo äidiksi, joka haluaa suojella tytärtään millä hinnalla hyvänsä. Grillosta löytyy karismaa tehokkaan taistelijan osaan.

Siinä, missä ensimmäinen Puhdistuksen yö -elokuva oli pienimuotoinen ja pysytteli yhdessä talossa, jonne puhdistautujat yrittivät tunkeutua, Puhdistuksen yö: Anarkia näyttää tosissaan, millaisesta sekopäisestä kaksitoistatuntisesta onkaan kyse. Budjetti on kolminkertainen ensimmäiseen osaan verrattuna, minkä ansiosta pääsemme siirtymään sisätiloista ja käyttämään koko kaupunkia leikkikenttänä. Kun ensimmäisessä leffassa pelättiin yhtä jengiä, tällä kertaa joka ikinen vastaantuleva on potentiaalinen uhka. Jännitettä rakennetaan paremmin kuin viimeksi ja muutenkin tämä elokuva on hieman edeltäjäänsä tehokkaampi paketti. Jo se, ettei mukana ole ärsyttäviä ja typeriä lapsia on huomattava parannus. Silti jotain erityistä tästäkin leffasta puuttuu ja vaikka elokuva nostaa tasoa, on Puhdistuksen yö: Anarkia lähinnä ihan kelvollinen, mutta aika keskinkertainen toimintajännäri. Jännitettä löytyy, mutta leffa ei ole läheskään yhtä piinaava tai mukaansatempaava kuin voisi toivoa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin tämä jatko-osakin toimii James DeMonacon allegoriana Yhdysvaltojen hallitukselle, sorrolle ja asekulttuurin ihannoinnille. Parhaiten nämä vertaukset ilmenevät tällä kertaa, kun puhdistautujat puhuvat kansalaisoikeuksistaan murhatessaan ihmisiä. Tällä kertaa ei kuitenkaan pohdita niinkään sitä, löytyykö jokaisesta salakavala halu tehdä näitä kauheuksia, vaan tässä filmissä keskitytään usein pohtimaan, mitä maan johto hyötyy Puhdistuksesta? Luokkaerot ja rasismi nostetaan huomattavasti isommin esiin, kun mukaan tuodaan tummaihoisten vähäosaisten joukko, joka kapinoi Puhdistusta vastaan. Puhdistautujat taas ovat usein valkoisia ja rikkaita, jotka saavat nautintoa vähäosaisten poistamisesta maailmasta. Onkin toistamiseen suuri sääli, että nämä kiehtovat poliittiset kannanotot löytyvät muuten niin keskinkertaisesta leffasta. Näistä elokuvista löytyy väkevää asiaa, mutta olisi hienoa, kun kaikki siinä ympärillä toimisi huomattavasti paremmin, luoden eheitä paketteja.

Toistamiseen DeMonaco näyttää, että häneltä löytyy kiehtovia ja oivallisen piikitteleviä ideoita, mutta toistamiseen hän myös osoittaa, ettei ole kovin kummoinen ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hän tekee hitusen verran parempaa työtä hahmojen kanssa ja isompi budjetti tarjoaa enemmän vaihtoehtoja, minne viedä hahmoja, mutta silti meno jää turhan vaisuksi. Isompi budjetti näkyy myös teknisessä toteutuksessa. Elokuva on visuaalisesti tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Kuvaus on toimivaa, lavasteet näyttävät ja puvustajat ovat päässeet leikittelemään puhdistautujien kanssa. Äänimaailma on myös kunnossa ja Nathan Whiteheadin musiikit jumputtavat sujuvammin kuin viimeksi.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö: Anarkia on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi toimintajännäriksi. Siirtyminen yhdestä talosta koko kaupunkiin laajentaa kertaheitolla itse Puhdistusta ja sekopäistä menoa pääseekin näkemään paljon isommin. Elokuvasta löytyy edellisen osan tavoin paljon kritiikkiä Yhdysvaltojen menosta jopa satiirimaisin keinoin. Piikittely on oivallista ja osuvaa, mutta samalla kaikki pysyy hieman vaisuna. Jokin tästäkin elokuvasta jää uupumaan. Näyttelijät ovat kelvollisia osissaan ja heidän hahmonsa ovat tarpeeksi toimivia, että heidän puolestaan voi jännittääkin hieman. Silti on toistamiseen selvää, ettei James DeMonaco ole villistä ideastaan huolimatta oikea tekijä näihin leffoihin. Kritisointi toimii, mutta elokuvat siinä ympärillä eivät niinkään. Puhdistuksen yö: Anarkia on kuitenkin askel oikeaan suuntaan, joten kenties sarja vain paranee tästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Anarchy, 2014, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ 2

FINAL DESTINATION 2

Ohjaus: David R. Ellis
Pääosissa: A. J. Cook, Michael Landes, Ali Larter, David Paetkau, James Kirk, Lynda Boyd, Keegan Connor Tracy, Jonathan Cherry, T. C. Carson, Justina Machado ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Jeffrey Reddickin ideaan pohjautunut kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. New Line Cinema -yhtiö tilasikin Reddickiltä heti sarjaa jatkavan tarinan. Ensimmäisen osan ohjaaja James Wong ei kuitenkaan voinut jatkaa, sillä hän oli lupautunut ohjaamaan scifitoimintaleffan The One (2001). Hänet korvattiin David R. Ellisillä, joka oli aiemmin toiminut elokuvien kakkosyksikön ohjaajana ja kuvaukset alkoivat. Final Destination - viimeinen määränpää 2 sai ensi-iltansa tammikuussa 2003 ja edellisen osan tavoin se oli taloudellinen hitti, mistä kriitikot eivät pitäneet. Itse en ollut nähnyt elokuvaa aiemmin, vaikka olen ollut tietoinen Final Destination -sarjasta jo vuosia. Kun huomasin, että sarjan ensimmäinen osa täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen. Vaikka pidin sitä kehnona tekeleenä, päätin katsoa loputkin sarjasta.

Tasan vuosi lento 180:n onnettomuuden jälkeen Kimberly Corman saa näyn, missä moni kuolee valtavassa autokolarissa. Kimberly onnistuu estämään muutamien kuoleman, mutta pian alkaa taas näyttämään siltä, ettei kuolemaa ja kohtaloa noin vain häiritäkään...

Tämän leffan päähenkilö ei ole ensimmäisen osan Alex (Devon Sawa) - onneksi, sillä Sawa oli niin surkea roolissa - vaan A. J. Cookin näyttelemä Kimberly, joka Alexin tavoin näkee kauhistuttavan näyn ja sotkee kuoleman suunnitelmat. Kimberly ei ole kovin kummoinen tai kiinnostava hahmo, mutta sentään Cook on paljon parempi roolissaan kuin ylidramaattinen Sawa. Hahmo jätetään lopulta aika etäiseksi, eikä katsojaa kiinnosta hänen kohtalo yhtään enempää kuin muiden.
     Kimberlyn lisäksi muita suuresta auto-onnettomuudesta selvinneitä ovat konstaapeli Burke (Michael Landes), urheilullinen Evan (David Paetkau), nuori poika Tim (James Kirk) ja tämän äiti (Lynda Boyd), täsmällinen bisnesnainen Kat (Keegan Connor Tracy), huumeita käyttävä Rory (Jonathan Cherry), vitsaileva Eugene (T. C. Carson) ja raskaana oleva Isabella (Justina Machado). Katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa kenenkään hahmon kohtalo. Lähinnä katsojana vain haluaa nähdä, millaisilla eri tavoilla kuolema käy napsimassa heidät omakseen. Yksikään näyttelijöistä ei tietenkään tee millään lailla vakuuttavaa suoritusta, mutta suuri osa selviää hommastaan toimivasti. Leffassa on mukana myös pari tuttua henkilöä ensimmäisestä elokuvasta...

Vaikkei ensimmäinen Final Destination - viimeinen määränpää ollut lainkaan pelottava elokuva tai edes jännittävä, vaan enemmänkin tahattoman koominen, oli siinä selvää yritystä rakentaa jännitettä ja olla jonkinsortin kauhuteos. Tällaista yrittämistä ei löydy lainkaan toisesta osasta. Final Destination - viimeinen määränpää 2:n tekijät ovat selvästi tienneet, että ensimmäisessä osassa katsojia kiinnosti lähinnä nähdä monipuolisia kuolemia ja tämä leffa yrittääkin päihittää edellisen osan kuolemat yliampuvuudessaan. Kohtaukset eivät todellakaan ole pelottavia tai jännittäviä, vaan katsojana enemmänkin ulvoo naurusta muutaman todella surkeasti ja hysteerisen hauskasti toteutetun kuoleman aikana. Jotkut kuolinkohtaukset ja etenkin kuolintavat tulevat täysin puskista ja niiden yllättävyys ja kömpelyys saivat minut nauramaan oikein makeasti. Elokuva tiedostaa olevansa typerää hömppää, eikä erityisemmin yritä olla mitään enempää.

Silti täytyy sanoa, että vaikka muutamat kuolemat ilahduttivat minua yliampuvuudellaan ja kököllä toteutuksellaan, eivät leffan muut typeryydet saaneet minua hilpeäksi. Päinvastoin. Elokuva menee vielä edellistäkin osaa typerämpiin sfääreihin muka-syvällisen "kuoleman suuren suunnitelman" kanssa. Aina kun kyseinen suunnitelma nostettiin puheenaiheeksi, en voinut muuta kuin kuvitella päässäni kaapuun pukeutuneen luurangon, joka kirjoittelee vihkoon listaa ja kiroaa, kun joku listasta toimii vastoin hänen tahtoaan. Miksi ihmeessä kuoleman olisi pakko hypätä aina jonkun yli, kun tämä saadaan pelastettua, eikä voi yrittää uudestaan? Ottaen huomioon, kuinka kuolema selvästi ohjailee maailmaa saadakseen nämä hahmot tapetuksi, miksi hänen täytyy tehdä se näin monimutkikkaasti? Miksei kuolema vain pudota lentokoneita heidän niskaansa, niin homma olisi sillä selvä? Muutamaa kuolinkohtausta lukuunottamatta Final Destination - viimeinen määränpää 2 sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni, huokailemaan syvään ja tarkistamaan, josko filmi päättyisi pian. Leffalla on kestoa puolitoista tuntia, mutta kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta, eikä oikeastaan mikään muukaan kuolemien välissä herätä mielenkiintoa, on elokuva pitkäveteistä katseltavaa. Jo ensimmäinen osa oli huono, mutta tämä toinen osa onnistui olemaan jotenkin vieläkin huonompi.

Uusi ohjaaja David R. Ellis ei tee kaksista työtä tunnelman kanssa, eikä luo minkäänlaista jännitettä. Hän sählää vähän siihen suuntaan, mutta tekeekin siten filmistä lähinnä tahattoman koomisen. Käsikirjoittajakaksikko J. Mackye Gruber ja Eric Bress pääasiassa vain kopioi juttuja ensimmäisestä osasta ja yrittää paisuttaa niistä entistä sekopäisempiä. Leffa ei ole edes kovin hyvin kuvattu tai leikattu. Värimaailmakin on laimeasti toteutettu. Tehosteet ovat paikoitellen videopelimäiset, mutta sentään äänipuoli on tarpeeksi kelvollinen. Säveltäjä Shirley Walker ei kuitenkaan saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää 2 on huono muka-kauhusähellys, mikä lähinnä naurattaa kökköydellään. Tarina pääasiassa kopioi ensimmäistä osaa, mutta kuolemista on haluttu tehdä vielä yliampuvampia, mikä vain pahentaa elokuvan tahatonta komiikkaa. Yliampuva vakavuus ja muka-syvällinen pohdinta kuoleman suuresta suunnitelmasta saavat katsojan pyörittelemään silmiä. Hahmot ovat täysin mitäänsanomattomia, eikä heissä kiinnosta mikään muu kuin se, miten he kuolevat? Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin tylsä puolentoista tunnin kestossaan. Jos jossain filmi kuitenkin ylittää ensimmäisen osan, niin siinä, ettei surkeaa Devon Sawaa tarvitse nähdä uudestaan. Jos innostuit ensimmäisestä Final Destination - viimeisestä määränpäästä, niin katso ihmeessä myös tämä toinen osa. Jos se taas oli mielestäsi typerää roskaa, niin riippuen siitä nautitko roskan viihdearvosta vai et, on tämä jatko-osa joko todella viihdyttävä tai aivan kauhea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 2, 2003, New Line Cinema, Zide-Perry Productions