Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO

LEGALLY BLONDE

Ohjaus: Robert Luketic

Näyttelijät: Reese Witherspoon, Matthew Davis, Selma Blair, Luke Wilson, Victor Garber, Jennifer Coolidge, Holland Taylor, Ali Larter, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Osgood Perkins, Linda Cardellini, Meredith Scott Lynn ja Francesca P. Roberts

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 3

Legally Blonde, eli suomalaisittain Blondin kosto perustuu Amanda Brownin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Brown työsti kirjan omien kokemustensa pohjalta, opiskeltuaan lakia Stanfordin yliopistossa. Brown kaupitteli tekstiään sinne ja tänne, mutta vasta kun hän printtasi sen vaaleanpunaiselle paperille, niin kustantamot kuin elokuvastudiot kiinnostuivat. Tuottaja Marc Platt ihastui lukemaansa ja otti heti yhteyttä Browniin, auttaen häntä ensin tekemään diilin kirjan julkaisusta ja sitten ostaen kirjan filmatisointioikeudet. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2000 ja lopulta Blondin kosto sai ensi-iltansa heinäkuussa 2001. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Blondin koston vasta pari vuotta sitten. Olin ollut lapsesta asti todella skeptinen elokuvaa kohtaan, ajatellen, ettei se olisi yhtään minun juttuni. Kuitenkin kun katsoimme sen työporukkani kanssa, yllätyin valtavasti siitä, että elokuva oli jotain ihan muuta kuin olin etukäteen odottanut. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa niin alkuperäisen Blondin koston uudelleen kuin vihdoin myös sen jatko-osat ja samalla arvostella ne.

Kun blondin Elle Woodsin poikaystävä jättää tytön, päästyään Harvardin lakiopistoon ja pitäessään Elleä liian tyhmänä seurustelukumppanina vakavissa piireissä, Elle päättää todistaa hänet vääräksi ja hakee itsekin Harvardiin.

Päärooliin Elle Woodsiksi oli ehdolla muun muassa Charlize Theron, Gwyneth Paltrow, Jennifer Love Hewitt ja Alicia Silverstone, mutta rooli meni lopulta Reese Witherspoonille, ohjaaja Robert Luketicin kokiessa hänen olevan ainoa oikea valinta. Luketicin vainu oli oikea ja Witherspoon onkin erinomaisessa vedossa leffassa. Hahmona Elle vaikuttaa ensitapaamisella mitä stereotyyppisimmältä blondilta. Hän ei tunnu olevan järin fiksu ja häntä kiinnostavat lähinnä sellaiset todella tyttömäiset jutut, kuten shoppailu, kynsien ja hiusten laittelu, sekä vaaleanpunainen väri. Kuitenkin kun Ellen poikaystävä Warner (Matthew Davis) jättää hänet päästyään opiskelemaan Harvardissa ja kokiessaan tarvitsevansa vakavammin otettavan tyttöystävän, Elle päättää todistaa epäilijänsä vääriksi ja hakee myös Harvardiin - päästen sisään hyvin pistein! Tästä alkaakin aikamoinen kehityskaari, jonka varrella Elle alkaa hoksata, että hänestä löytyy paljon enemmän kuin hän itsekään oli ajatellut. Witherspoon tulkitsee hahmonsa muovautumista täydellisesti, ollen mainio niin alun bimbona kuin loppusuoran lakitietäjänä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen bestiksinä Margotina ja Serenana, Luke Wilson, Selma Blair, Osgood Perkins ja Meredith Scott Lynn Harvardin muina lakiopiskelijoina Emmettinä, Vivianina, Davidina ja Enidinä, Victor Garber ja Holland Taylor professoreina Callahanina ja Stromwellina, Jennifer Coolidge kynsistudiolla työskentelevänä Paulettena ja Bruce Thomas tämän ihastuksenkohteena, nimettömänä UPS-lähettinä, sekä Ali Larter miehensä murhasta epäiltynä Brookena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Taylor hieman uhkaavana mutta silti pidettävänä professorina Stromwellina.

Kuten sen päähenkilöä, myös itse elokuvaa, Blondin kostoa on etukäteen helppo pitää varsin tyhmänä, eikä järin vakavasti otettavana. Ja sellaisena se nähtävästi piti alun perin kaupitella Metro-Goldwyn-Mayerille ja käsikirjoitusta muovattiin lopulliseen muotoonsa vasta, kun vihreää valoa oli jo näytetty. Ja kuten Ellen epäilijät, myös Blondin koston epäilijät osoitetaan nopeasti vääriksi, sillä jonkin vaaleanpunaiseen hattaraan ympäröidyn bimboleffan sijaan vastassa onkin yllättävän fiksu elokuva ja aikamoinen feministinen mestariteos. Witherspoon onkin vuosia myöhemmin kertonut, että saa edelleen kuulla tuntemattomilta naisilta, että he uskalsivat hakea opiskelemaan lakia nähtyään tämän elokuvan.

Blondin koston voi katsoa puhtaasti komediana ja se toimii hyvin silloinkin. Elokuva on varsin hupaisa, erityisesti kun Elle pääsee kuin pääseekin Harvardiin, mutta saa nopeasti huomata, että hänen aikansa koulun suosituimpana tyttönä ovat menneisyyttä. Elleä kannustaa päihittämään esteensä ja näyttämään muille, mistä hänet on todellisuudessa tehty. Mutta sitten elokuva vain paranee, kun siitä kaivaa syvemmältä ja huomaa, että leffa kuvastaa onnistuneesti naisten vaikeutta pärjätä miesvoittoisilla aloilla ja kuinka heitä ei oteta tosissaan. On hienoa, kuinka leffa ryhtyy rikkomaan kliseitä ja kuinka romanttiselta komedialta vaikuttanut tarina unohtaa hissuksiin koko kundin, Ellen alkaessa tavoitella uraansa. Ja vielä hienompaa on, että vaikka Ellestä kuoriutuu vähitellen taitava asianajaja, hän ei menetä kiinnostusta niihin tyttömäisiin juttuihin, kuten kynsien laittoon ja pinkkiin. Blondin kosto ja sen päähenkilö tekivät aikamoisen tempun, enkä yhtään ihmettele, miksi se nousi nopeasti niin inspiroivaan ja ikoniseen asemaan. Se on edelleen ajankohtainen, niin hyvässä kuin hetkittäin myös pahassa ja kerta kaikkiaan loistava komedia.

Ohjaaja Robert Luketic pitää mainiota ilmapiiriä onnistuneesti yllä läpi leffan, kun taas Karen McCullah Lutzin ja Kirsten Smithin käsikirjoitus jaksaa yllättää vähän väliä oveluudellaan ja kommentaarillaan. Lisäksi Blondin kosto on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Vain puolentoista tunnin kestossa elokuva on sopivan napakka, eikä aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hauskan kontrastin tylsän arkisten muiden hahmojen ja kaiken pinkkiin vuoranneen Ellen välillä. Jopa Ellen läppäri erottuu oppitunneilla harmaiden seasta. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty ja Rolfe Kentin musiikit tuovat kivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blonde, Yhdysvallat, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions

Landman, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

LANDMAN - KAUSI 2

Luojat: Taylor Sheridan ja Christian Wallace

Näyttelijät: Billy Bob Thornton, Ali Larter, Jacob Lofland, Michelle Randolph, Paulina Chavez, Kayla Wallace, Demi Moore, Colm Feore, James Jordan, Sam Elliott, Andy Garcia, K.C. Clyde, Guy Burnet, Miriam Silverman, Stefania Spampinato, Bobbi Salvör Menuez, Mackenzie Astin ja Wolé Parks

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 12 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja Christian Wallacen luoma televisiosarja Landman nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Landmanin toinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Landmanin toisesta kaudesta oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Montyn kuoleman myötä Tommy nousee M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi. Firman johtaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, etenkin kun Tommy saa tietää Montyn olleen pahoissa veloissa.

Billy Bob Thornton palaa rooliinsa Tommy Norrisiksi, joka on siirtynyt pelkän maamiehen tehtävistä M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi, edeltäjä Monty Millerin (Jon Hamm) kuoltua äkillisesti avauskauden lopussa. Tommy yrittääkin pitää firmaa kasassa, mitä ei auta yhtään hänen kotielämänsä haasteet, jotka syntyvät yleensä hänen rasittavasta ex-vaimostaan Angelasta (Ali Larter). Samalla kun Angela hyysää parin tytärtä Ainsleyta (Michelle Randolph), heidän poikansa Cooper (Jacob Lofland) on lähtenyt omiin öljybisneksiin ja pitää omaa kotiarkeaan rakkaan Arianansa (Paulina Chavez) ja tämän pienen lapsen kanssa. Thornton on edelleen loistovedossa roolissa ja tarjoaa hyvää huumoria happamalla naamallakin, kun elämä ei meinaa lopettaa Tommyn ahterin potkimista. Larter heittäytyy täysillä Angelaksi, josta ei oikein vieläkään osaa sanoa, onko hahmo hauska vai raivostuttava. Randolph on oiva pilalle hemmoteltuna tyttärenä, Lofland toimii öljybisnekseen paremmin jyvälle pääsevänä poikana ja Chavez on yhä mainio tämän rakkaana.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Demi Moore Montyn vaimona Camina, Colm Feore lakimies Nathanina, Kayla Wallace asianajaja Rebeccana ja James Jordan Tommylle uskollisena Dalena, minkä lisäksi ykköskaudella vain piipahtanut Andy Garcia on tällä kaudella isommassa roolissa kartellipomo Danny Morrellina. Uutena tulokkaana kaudella esitellään Tommyn vanha isä T.L., jota esittää aina karismaattinen Sam Elliott.

Landmanin toinen tuotantokausi ei ole ihan yhtä hyvä kuin avauskausi, mutta sarja jatkaa silti pääasiassa oivallista rataansa. Meno on periaatteessa samaa kuin edelliskaudella, vaikka Tommy onkin nyt enemmän osallisena isoissa bisneksissä suurkaupungeissa. Miehellä on entistä enemmän rautoja tulessa ja erilaisia ongelmia tuntuu puskevan esiin ovista ja ikkunoista. Kun puhelin soi, siihen ei haluaisi vastata, sillä asia ei ole juuri koskaan mitään positiivista. Milloin on tapahtunut onnettomuus, milloin ovat rahat loppuneet ja milloin Angela soittaa saatuaan taas jonkin erikoisen päähänpiston, mikä tarvitsee Tommyn kukkaronnyörien höllentämistä.

Kauden kymmeneen jaksoon mahtuu taas monenmoista tapahtumaa, jotka vaihtelevat reippaasti kiinnostavuustasossaan ja mielestäni tälle kaudelle mahtuu enemmän tyhjänpäiväisempää täytettä ja saman toistoa. Parhaimmillaan, kuten kolmosjakson stressaavan myrkyllisen kaasuvuodon aikana, sarja on edelleen väkevä. Draama on toimivaa, mutta vielä parempaa on sarjan vekkuli huumorintaju. Sitten taas heikoimmillaan sarja on yrittäessään olla ajan hermoilla, kun Ainsley tapaa huutosakkileirillä muunsukupuolisen Paigynin (Bobbi Salvör Menuez), eivätkä kultalusikka suussa syntynyt, rahaa, koruja ja rusketusta rakastava Ainsley ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin tuohtunut ja pronomineja esittelyn aikana kyselevä vegaani-Paigyn tietenkään tule toimeen. Tämä osio tuntuu siltä kuin sarja yrittäisi laajentaa yleisöään, mutta samalla suututtamatta korkeita katsojalukuja tarjoavia konservatiiveja Texasissa, missä Landman on nähtävästi megahitti. Etenkin kuvion ratkaisu kauden lopussa tuntuu jopa kiusallisen lapselliselta.

Stephen Kay on tällä kaudella ohjannut kaikki jaksot, Sheridanin toimiessa jälleen ainoana käsikirjoittajana. Kaksikon työ on pääasiassa toimivaa, vaikka Sheridanin tekstit kaipaisivatkin toisinaan tiivistämistä tai kenties jotakuta toista tuomaan hieman erilaista näkökulmaa esimerkiksi naishahmojen puolelle. Teknisesti Landman pysyy mainiona. Kakkoskausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraajat peittävät hahmoja ties mihin sotkuun työmaalla. Äänimaailma on kanssa pätevästi rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämä musiikki tunnelmoi taustalla kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Landman, Yhdysvallat, 2025-, MTV Entertainment Studios, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, Imperative Entertainment, Texas Monthly, Paramount Television Studios

Arvostelu: Resident Evil: The Final Chapter (2016)

RESIDENT EVIL: THE FINAL CHAPTER

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Iain Glen, Ali Larter, Shawn Roberts, Eoin Macken, Ruby Rose, Fraser James, William Levy ja Ever Gabo Anderson
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -pelisarjaan (1996-) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 2002 osoittautui suureksi menestykseksi, joten leffasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010) ja Resident Evil: Retribution (2012) olivat kaikki vielä isompia hittejä, jokaisen tahkotessa rahaa enemmän kuin sarjan edelliset osat. Heti viidennen elokuvan menestyksen jälkeen alkoi kuudennen leffan teko, jonka ohjaaja Paul W. S. Anderson ilmoitti toimivan sarjan päätösosana. Tapahtui kuitenkin useampi viivästys (Andersonin ja päätähti Milla Jovovichin saadessa lapsen) ennen kuin kuvaukset saatiin aloitettua syyskuussa 2015. Kuvauksissa sattui suuria ikäviä hetkiä, Jovovichin stuntnaisen törmätessä pahasti kuvauskalustoon, mikä johti hänen vasemman käden amputoimiseen, minkä lisäksi kuvausryhmään kuulunut Ricardo Cornelius menehtyi, jäätyään suuren panssarivaunulavasteen alle. Elokuva tehtiin kuitenkin valmiiksi ja Resident Evil: The Final Chapter sai ensi-iltansa joulukuussa 2016 (Suomessa leffa tosin julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle). Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn, mutta taloudellisesti se menestyi parhaiten koko sarjasta. Itse näin leffan vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt siitä. En olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, jolloin päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi juhlan kunniaksi. Viikko Resident Evil: Retributionin katsomisen jälkeen katsoin Resident Evil: The Final Chapterin.

Alice saa tietää, että Umbrella-yhtiö aikoo tuhota ihmiskunnan rippeet 48 tunnin päästä. Hänen täytyy palata takaisin Raccoon Cityyn ja tunkeutua jälleen Pesä-tukikohtaan varastamaan uusi antivirus, jolla voi vihdoin lopettaa maailman tuhonneen painajaisen.

Milla Jovovich palaa (ainakin näillä näkymin) viimeistä kertaa Alicen rooliin. Alicen matka on ollut aikamoinen ja täynnä ties mitä vaiheita aina ensimmäisen leffan muistinmenetyksestä supervoimiin ja klooneihin. Eipä ihme, että Alicea suututtaa Umbrellan toimet ja että hän päättää tehdä niille todellisen lopun vihdoin ja viimein. Jovovich ei vielä kuudennessakaan Resident Evil -rainassa vakuuta näyttelijänä, eikä tällä kertaa edes toimintastarana - mikä tosin johtuu lähinnä toimintakohtausten toteutuksesta... päästään siihen ihan kohta tarkemmin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään vanhat tutut Ali Larter Claire Redfieldinä, Shawn Roberts aurinkolasipäisenä Weskerinä ja Iain Glen jostain kumman syystä Resident Evil: Tuhon pääpahiksena tohtori Isaacsina, minkä lisäksi Alicen kanssa taisteluun lähtevät myös Eoin Mackenin, Ruby Rosen, Fraser Jamesin ja William Levyn näyttelemä täysin tylsä ja tyhjänpäiväinen joukko, joista yhdenkään nimiä ei taidettu edes mainita koko elokuvan aikana. Katsoja arvaakin heti, että hahmot on luotu vain tapettavaksi, eikä kenenkään kohtalo jaksa kiinnostaa.

En erityisemmin pitänyt sarjan edellisestä elokuvasta, Resident Evil: Retributionista, mutta sen viimeinen kohtaus, joka lupaili jättimäistä sotaa zombien sun muiden örkkien armeijaa vastaan, sai minut kieltämättä innostumaan elokuvasarjan huipennuksesta. Mutta kun katsoja on päässyt yli Resident Evil: The Final Chapterin ensimmäisestä viidestä minuutista, jotka käytetään kertaamaan kaikki aiemmat tapahtumat, on edessä karvas pettymys. Retributionin lupailemaa sotaa ei nähdä, vaan jonkin sortin taistelu on jo käyty ja siinä on hävitty. Seuraava pettymys on se, että kyseessä on lähes umpisurkea elokuva. Eivätpä edellisetkään Resident Evil -leffat ole olleet kummoisia; parhaimmillaan lähinnä keskinkertaista hömppäviihdettä. Tämä päätösosa menee kuitenkin kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu vahvasti siltä, ettei Andersonia enää kiinnostanut näiden leffojen teko. Hän voi suoltaa ulos kuinka huonoja elokuvia tahansa ja silti ne menestyvät hyvin. Kuten alussa kerroin, The Final Chapter osoittautui Resident Evil -sarjan menestyneimmäksi filmiksi, tienattuaan yli 300 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen tarina. Tai siis sellaisen puute. Jo viidennen osan outo simuloitu todellisuus hämmensi typeryydellään, mutta se leffa sentään liikkui jotenkin selkeästi eteenpäin. Tässä kerrontaan ei ole jaksettu panostaa edes sitä vähää. Alice vain hyppii paikasta toiseen, kunnes on aika taistella Umbrellan johtoa vastaan ensimmäisestä leffasta tutussa Pesä-tukikohdassa. Myös juonenkuljetus on hyppivää ja jatkuvasti on sellainen olo, että elokuvasta puuttuu kohtauksia. Asioita vain tapahtuu noin vain ja lokaatiot vaihtuvat jatkuvasti, jolloin on jopa yllättävän ja ärsyttävän vaikeaa pysyä perässä siitä, missä milloinkin mennään. Kestoltaan leffa on jo tällaisenaan sarjan pisin, mutta tökerö leikkaus herättää mielikuvan, että filmin oli tarkoitus kestää jopa yli kaksi tuntia.

Sen lisäksi, että elokuva on tarinaltaan leikattu aikamoiseksi sillisalaatiksi, voi hyvät hyssykät, millaisen silppurin läpi toimintakohtaukset on vedetty! Resident Evil: Afterlifen taistelut mahtipontisine hidastuksineen olivat koomisia, mutta sentään niitä katsoessa pysyi täysin perillä siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Tämä leffa on täynnä tappeluja, joiden aikana ei tajua yhtään, mitä tapahtuu ja kenelle. Asiaa ei yhtään auta se, kun hahmojen selviytyminen käsirysyistä ei oikein kiinnosta. Yhteen lyöntiin tai potkuun saatetaan vaatia viisikin eri kuvakulmaa ja leikkausta. Kaikkein pahin on kuitenkin hetki, jossa Alice kohtaa T-viruksen muunteleman mörököllin. Alice nappaa pistoolinsa maasta, kun örkki juoksee häntä kohti ja ampuu lippaansa tyhjäksi monsteriin, joka lyyhistyy kuoliaaksi. Laskin jälkikäteen, että kyseessä on seitsemän sekunnin pätkä, jossa nähdään 33 leikkausta. KOLMEKYMMENTÄKOLME helvetin leikkausta SEITSEMÄSSÄ hemmetin sekunnissa! Se on lähes viisi leikkausta per sekunti! En valehtele, jouduin ottamaan päänsärkylääkkeen leffan päätyttyä, sillä leikkauksen tahti ja valojen aggressiivinen välke alkoi käydä pahasti silmille. Ja tätä roskaa esitettiin leffateattereissa 3D:nä! Toivottavasti 3D-lasien kanssa jaettiin pahoinvointipillereitä.

Erityisen iso ongelma leffassa on myös loogisuuden ja jatkumon puute. Selkeän jatkumon puuttuminen on ollut ongelmana jo sarjan aiemmissa osissa, joissain enemmän ja toisissa vähemmän, mutta tässä ne oikein loistavat kirkkaina kaiken keskellä (siis silloin, kun saa selvää, mitä leffassa tapahtuu). On päivänselvää, ettei tekijöillä ollut mitään suunnitelmaa kokonaisuudesta, kun elokuvia tehtiin, vaan jokaisessa leffassa tapahtuu juuri sitä, mitä milläkin hetkellä koettiin cooliksi ja viihdyttäväksi. Jos ei tiedä, ketkä toimivat kameran takana, voisi helposti luulla, että jokaisesta Resident Evilistä vastaa eri käsikirjoittaja, eikä yksikään vaivautunut katsomaan edellistä osaa. Voikin tulla yllätyksenä, että Paul W. S. Anderson on kirjoittanut nämä kaikki leffat itse. 

Resident Evil: The Final Chapterissa Anderson sontii kaikilla mahdollisilla tavoilla aloittamansa elokuvasarjan päälle. Oli kyse sitten lahjattomasta ohjauksesta, ohuenohuesta käsikirjoituksesta, surkeasti toteutetuista toimintakohtauksista tai vielä kaiken päälle viime hetkellä mukaan tungetuista naurettavan typeristä käänteistä ja loppuhuipennuksesta, joka ei millään tunnu sarjan huipennukselta, Anderson epäonnistuu lähes kaikessa tässä leffassa. Kauhukohtauksissa Anderson sortuu mitä huonoimpiin äkkisäikäytyksiin. Sentään mukana on ihan hyvää kuvausta. Jotkut maisemaotokset ovat tyylikkäitä... sen kahden sekunnin verran, mitä Anderson malttaa näyttää yhtä kuvaa ennen leikkausta. Erikoistehosteiden taso on parantunut jonkin verran ja tuhoutunut maailma näyttää usein vaikuttavalta kaikessa karmivuudessaan. Sitten taas mukana on hirviöitä, jotka näyttävät tulleen suoraan videopelistä. Äänimaailma on paikoitellen lähes yhtä kaoottinen kuin leikkaustykitys. Uusi säveltäjä Paul Haslinger ei tee mitään vaikutusta musiikeillaan. Jos mukana olisi kaksi edellistä osaa säveltänyt Tomandandy, leffasta voisi löytyä edes jotain kehumisen arvoista.

Yhteenveto: Resident Evil: The Final Chapter on todellinen pohjanoteeraus ja surkea finaali heikolle zombisaagalle. Elokuvaa tehdessä on luovutettu täysin ja Paul W. S. Anderson viskoo mukaan laiskasti kaiken, millä voisi edes hetkellisesti herättää katsojan mielenkiintoa. Missään ei kuitenkaan onnistuta. Edellisleffan päätöskohtauksessa lupailtua suurta sotaa ei nähdäkään. Tarina on täysin yhdentekevä ja kerronta on todella ontuvaa. Hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa ja niinpä jännitettä ei löydy. Kauhukohtaukset rakentuvat ala-arvoisiin äkkisäikäytyksiin. Toimintakohtaukset ovat turhauttavaa ja sekavaa silppua, jonka tuijottaminen tympii ja aiheuttaa päänsärkyä. Milla Jovovich ei vieläkään vakuuta pääroolissa. Kaiken kukkuraksi filmi vetelee lopussa mattoa jalkojen alta oudoilla käänteillään, sekä finaalilla, joka ei mitenkään tunnu elokuvasarjan huipennukselta. Elokuva ei edes näytä hyvältä. Resident Evil: The Final Chapter on lähes sysipaska raina, jota ei voi suositella edes aiemmista osista tykänneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: The Final Chapter, 2016, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, Capcom Company, Department of Trade and Industry of South Africa, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Leomus Pictures

Arvostelu: Resident Evil: Afterlife (2010)

RESIDENT EVIL: AFTERLIFE

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Shawn Roberts, Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Peris-Mencheta, Kacey Clarke, Norman Yeung ja Sienna Guillory
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -videopelisarjaan (1996-) perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä isompia hittejä, joten jatko oli taas varmaa. Neljäs elokuva päätettiin kuvata 3D-tekniikalla ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2009. Resident Evil: Afterlife ilmestyi syyskuussa 2010 ja se oli todella suuri menestys, tahkoten lippuluukuilla enemmän rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa yhteensä. Edellisten osien tapaan kriitikot haukkuivat tämänkin leffan lyttyyn. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta katsoin neljä ensimmäistä elokuvaa saman illan aikana pian sen jälkeen, kun Resident Evil: Afterlife oli julkaistu DVD:llä. Silloin pidin näkemästäni, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemykseni on alkanut muuttua. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Viikko Resident Evil: Tuhon jälkeen katsoin Resident Evil: Afterlifen.

Alice ja hänen klooninsa hyökkäävät Tokiossa sijaitsevaan Umbrella-yhtiön päämajaan, minkä lisäksi Alicen tavoitteena on myös löytää mystinen Arcadia, jota pidetään turvapaikkana T-viruksen aiheuttaman zombimaailmanlopun selviytyjille.

Milla Jovovich nähdään jälleen kerran Alicena... vai pitäisikö sanoa Aliceina. Resident Evil: Tuhon lopussa Alice sai itselleen käyttöönsä kokonaisen armeijan Alice-klooneja, joita tämä nyt hyödyntää taistelussaan Umbrellaa vastaan. Jovovich pääsee siis olemaan useampana ruudulla ja kloonausefekti on vakuuttavasti toteutettu filmissä. Draamakohtauksissa Jovovich ei vieläkään vakuuta, mutta toiminnassa hän parantaa suoritustaan edellisiin osiin nähden. Hän onnistuu jopa paikoitellen olemaan aika päheä Alicena.

     Elokuvassa nähdään myös Shawn Roberts ilkikurisena (ja hieman koomisena) Umbrella-yhtiön johtajana Albert Weskerinä, Ali Larter edellisestä leffasta tuttuna Claire Redfieldinä, sekä Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Pehis-Mencheta, Kacey Clarke ja Norman Yeung uutena selviytyjien ryhmänä, jotka Alice kohtaa seikkailunsa varrella ja jotka ovat majoittuneet vankilaan. Näyttelijät eivät tässäkään leffassa ole kummoisia ja Robertsin lisäksi Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) tunnettu Miller on aikamoinen puupökkelö hieman ironisessa osassaan.

Resident Evil: Afterlife lähtee liikkeelle siitä, mihin Resident Evil: Tuho päättyi. Alice ja tämän kloonit hyökkäävät Umbrella-yhtiön tukikohtaan ja... Hyvät hyssykät, että elokuva muuttuukin häikäilemättömäksi The Matrixin (1999) kopioksi! Alicen nahka-asu ja asearsenaali, vastustajien puvut, pilareilla varustettu aulalokaatio, seinällä juokseminen, hidastuskuvat ja väreilevinä ilmassa lentävät luodit herättävät niin voimakkaita mielleyhtymiä Wachowskien moderniin scifitoimintaklassikkoon, että ohjaaja Paul W. S. Andersonin on turha väittää, etteikö hän tietoisesti kopioinut kyseistä filmiä. Asiaa ei yhtään auta Weskerin jäykkä olemus ja aurinkolasityyli sisätiloissakin, mistä tulee heti mieleen The Matrixin agenttihahmot. Kopioinnin hävyttömyys on jo sitä tasoa, että se teki elokuvan avauskohtauksesta entistä viihdyttävämmän, sillä Anderson ei edes yritä peitellä selviä vaikutteita. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, jos joku kokee kopioimisen todella tympäännyttäväksi ja lopettaa katselun jo avauskohtauksen aikana.

The Matrixilta varastavan alun ja todella pöljän lopputaistelun välissä on kuitenkin jopa yllättävän oiva tunti, joka pitää sujuvasti mukanaan ja tarjoaa jopa pientä jännitettä. Vankila on mainio tapahtumapaikka ja vankilan porttien ulkopuolelle kerääntynyt elävien kuolleiden lauma on vaikuttava näky kaikessa karmivuudessaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka hahmot yrittävät keksiä pakokeinoa vankilasta, kun portteja saapuu kolkuttelemaan aikamoinen jättiläiszombi. Taistelu tätä mörökölliä vastaan on iskevä ja toimisi paremmin loppuskabailuna kuin varsinainen mäiske viimeisen vartin aikana. Jos alku olisi huomattavasti originaalimpi toteutukseltaan ja lopputaistelu ei hyppäisi hölmöyden syvimpään päätyyn, kyseessä olisi luultavasti Resident Evil -sarjan paras teos. Jo tällaisenaan kyseessä on ihan viihdyttävää kauhutoimintahömppää kaikessa keskinkertaisuudessaankin.

Paul W. S. Anderson ei ohjaajana ole kovin kummoinen, mutta on toisaalta hyvä, että hän palasi leffasarjan pariin, sillä hän tekee parempaa työtä kuin Resident Evil: Apocalypsen ja Resident Evil: Tuhon ohjaajat Alexander Witt ja Russell Mulcahy. Andersonin ohjauksessa on enemmän tyyliä... vaikkakin se tyyli muodostuu lähinnä muiden, huomattavasti lahjakkaampien elokuvantekijöiden tyylien kopioimisesta. Joka tapauksessa visuaalisesti Resident Evil: Afterlife on edeltäjiään huomattavasti laadukkaampi teos. Vaikka pitkien hidastusten käyttö huvittaa, ovat ne parempi vaihtoehto kuin sellainen silppuleikkaaminen, mitä edellisten osien toimintakohtauksissa nähtiin. Kuvat ovat tarkemmin suunniteltuja sommittelusta liikeratoihin. Lavasteet, asut ja zombimaskeeraukset ovat hienot, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Visuaalisen ilmeen yliampuvuutta korostaa 3D-kikkailu, mikä näin kaksiulotteisesti katsottuna on lähinnä koomista, kun katsojaa kohti lentää jatkuvasti ties mitä. Äänimaailma on visuaalisen ilmeen tavoin mahtipontinen. Sen lisäksi, että kyseessä on sarjan onnistunein teos kuviltaan, myös Tomandandyn työ musiikkien puolella on sarjan parasta.

Yhteenveto: Resident Evil: Afterlife on paria aiempaa osaa parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen zombiraina. Leffan alun toimintakohtaus on niin selvää Matrix-plagiointia, että oikein naurattaa. Silti meno on ihan menevän tyylikästä ja koomisen ylidramaattiset hidastuskuvatkin ovat parempi vaihtoehto heiluvaan käsivarakuvaan ja silppuleikkaukseen verrattuna. Lopun toimintakohtaus muuttuu taas täysin älyvapaaksi sekoiluksi. Alun ja lopun välissä oleva osio vankilassa on kuitenkin yllättävän oivallinen ja taistelu jättizombia vastaan on tähän asti kenties leffasarjan parasta mättöä. Näyttelijät eivät pahemmin vakuuta rooleissaan, eikä Paul W. S. Andersonin ohjaus ole kummoista. Teknisiltä ansioiltaan leffa on aiempia laadukkaampi ja Tomandandyn musiikit jytisevät mainiosti. Resident Evil: Afterlife edustaa elokuvasarjansa kärkipäätä ensimmäisen osan kanssa, mutta eipä tässä silti voi keskinkertaista tekelettä paremmasta filmistä puhua.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Afterlife, 2010, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, DMG Entertainment

Arvostelu: Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007)

RESIDENT EVIL: TUHO

RESIDENT EVIL: EXTINCTION

Ohjaus: Russell Mulcahy
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Oded Fehr, Iain Glen, Ashanti, Mike Epps, Spencer Locke, Christopher Egan, Matthew Marsden, Linden Ashby, Joe Hursley, Madeline Carroll ja Jason O'Mara
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhupainotteiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, joten kolmatta leffaa alettiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2006 työnimellä "Resident Evil: Afterlife" (joka tulisi myöhemmin olemaan elokuvasarjan neljännen osan nimi) ja lopulta Resident Evil: Extinction, eli suomalaisittain Resident Evil: Tuho sai ensi-iltansa syyskuussa 2007. Tämäkin osa sai negatiiviset arviot, mutta elokuva tienasi vielä enemmän kuin edelliset osat. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan, kun kaverini näytti minulle sarjan neljä ensimmäistä osaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Silloin pidin leffoista, mutta vuosien varrella mielipiteeni on vähitellen muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko leffasarjan läpi pitkästä aikaa ja arvostella kaikki osat. Muutama viikko Resident Evil: Apocalypsen jälkeen katsoin Resident Evil: Tuhon.

Umbrella-yhtiön yrityksestä huolimatta T-viruksen aiheuttamaa joukkotuhoa ei ole pystytty estämään ja pian lähes koko maailman väestö on muuttunut verenhimoisiksi eläviksikuolleiksi. Aavikoituvassa maailmassa Alice etsii selviytyjille turvapaikkaa ja yrittää löytää syytä uusille voimilleen.

Milla Jovovich nähdään kolmatta kertaa Alicena, joka ei tällä kertaa ole vain tehokas taistelija, vaan jopa supervoimainen. Vaikka toisaalta Alicen kyvyt tuovat oman kiinnostavan lisänsä perinteisen zombimaailmanloppu-kuvauksen ohelle, ne myös pistävät hassusti silmään. Jovovich jatkaa roolissaan samalla linjalla, että hän periaatteessa sopii täydellisesti elokuvan keulakuvaksi ja hoitaa passelisti hommansa toimintakohtauksissa, muttei muuten näyttelijänä vieläkään onnistu vakuuttamaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Resident Evil: Apocalypsessa esitellyt Carlos (Oded Fehr) ja L. J. (Mike Epps), jotka johtavat nyt selviytyjien ryhmää, johon kuuluvat mm. peleistä tuttu Claire Redfield (Ali Larter), Betty (Ashanti), K-Mart (Spencer Locke), Otto (Joe Hursley), Mikey (Christopher Egan) ja Chase (Linden Ashby), joista yksikään ei ole erityisen kiinnostava tyyppi, eikä siis kenenkään puolesta jaksa sen kummemmin jännittää. Pahisosastoa taas edustaa viime leffan lopussa nopeasti nähty tohtori Isaacs, jonka roolissa Iain Glen häijyilee sujuvasti.

Jos Resident Evil -elokuvia voi tähän mennessä jostain kehua, niin ne onnistuvat olemaan sopivasti erilaisia toisistaan, jottei homma tunnu saman kierrättämiseltä, vaikka joka leffassa taistellaankin zombeja vastaan. Jokainen leffa myös laajentaa taistelukenttää ja kolmen elokuvan varrella ollaankin siirrytty tiiviistä tutkimuslaitoksesta kaupunkiin ja nyt aavikoituneet Yhdysvallat toimivat suurena tapahtumapaikkana. Elokuva tuntuu samalta kuin edelliset osat, mutta se on silti tarpeeksi uudenlainen, jotta zombimättö jaksaa viihdyttää... vaikkei itse leffa hyvä olekaan. Resident Evil: Tuho on kahden edellisen osan tavoin harmittoman pöljää viihdettä, jonka aikana voi kuluttaa jokseenkin mielellään puolitoistatuntisen.

Vaikkei selviytyjien ryhmästä jaksakaan välittää, heidän matkaansa halki aavikon seuraa sujuvasti. Tasaisin väliajoin pääsemme näkemään erilaisia zombikohtauksia, jotka nappaavat mukaansa enemmänkin luovuutensa kuin jännityksen kautta. Jo aiemmissa osissa nähtiin zombikoiria, mutta nyt selviytyjät joutuvat todelliseen pinteeseen, kun myös linnut voivat muuttua eläviksikuolleiksi. Alfred Hitchcockin Linnuista (The Birds - 1963) päivänselvästi inspiraation saanut kohtaus nousee yhdeksi leffasarjan kohokohdista, parhaat päivänsä nähneistä erikoistehosteista huolimatta. Sen sijaan tämänkertainen loppuskabailu isoa mörrimöykkyä vastaan jättää hieman kylmäksi, vaikka itse hirviö onkin tyylikkään hurja ilmestys. Loppuun saadaan tarpeeksi kiehtova koukku, jonka vuoksi jopa sellainen katsoja, joka ei paljoa näkemästään välittänyt, kiinnostuu katsomaan seuraavan osan.

Tällä kertaa ohjaajan hommissa toimii Russell Mulcahy, Paul W. S. Andersonin toimiessa toistamiseen vain käsikirjoittajana ja tuottajana. Mulcahy ei vakuuta ohjaajajana sen enempää kuin edeltäjänsä, vaan syyllistyy tökerösti leikattuihin toimintakohtauksiin, joissa nähdään välillä sellaista turboeditointia, että katsojan on vaikea pysyä perässä, missä nyt mennään ja kenelle tapahtuu mitäkin. Asiaa ei auta heiluva kuvaus. Sentään mukana on useita tyylikkäitä maisemaotoksia ja etenkin hiekkaan hautautunut Las Vegas on näyttävä ilmestys. Lavasteet ja maskeeraukset vakuuttavat, mutta erikoistehosteista huomaa pienen budjetin. Äänimaailma toimii kelvollisesti ja säveltäjä Charlie Clouser hyödyntää oivallisesti ensimmäisen Resident Evil -elokuvan tunnusmusiikkia melodioissaan, sekä tarjoaa muutenkin oikein menevää jumputusta kohtausten taustalle.

Yhteenveto: Resident Evil: Tuho on heikko, mutta ihan viihdyttävä jatko-osa zombisaagalle. Elokuva tarjoaa parit luovat ja veikeät toimintakohtaukset, joita tosin hieman latistavat heiluva kuvaus, turboleikkaus ja keskinkertaiset erikoistehosteet. Kamppailu zombilintuja vastaan on oiva kohtaus ja yksi elokuvasarjan parhaista hetkistä. Hahmojen kohtaloista ei jaksa pahemmin välittää, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun päävastus on hurja ilmestys, mutta itse taistelu sitä vastaan on aika laimea. Supervoimainen Alice on liiankin hyvä kaikessa, eikä Milla Jovovich vieläkään vakuuta näyttelijänä. Aavikoituneet Yhdysvallat, erityisesti Las Vegas, toimivat mainiona leikkikenttänä. Joistain hyvistä puolistaan huolimatta Resident Evil: Tuho ei pahemmin vakuuta filminä. Heikkouksineenkin se viihdyttää ihan passelisti ja se on hitusen parempi kuin edeltäjänsä, Resident Evil: Apocalypse. Elokuvan auki jäävä lopetus saa ihan kiinnostuneena odottamaan, mitä sarjan seuraavassa osassa, Resident Evil: Afterlifessa (2010) tulee tapahtumaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Extinction, 2007, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Resident Evil Productions, Estudios Churubusco Azteca S.A., Bernd Eichinger Productions

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ 2

FINAL DESTINATION 2

Ohjaus: David R. Ellis
Pääosissa: A. J. Cook, Michael Landes, Ali Larter, David Paetkau, James Kirk, Lynda Boyd, Keegan Connor Tracy, Jonathan Cherry, T. C. Carson, Justina Machado ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Jeffrey Reddickin ideaan pohjautunut kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. New Line Cinema -yhtiö tilasikin Reddickiltä heti sarjaa jatkavan tarinan. Ensimmäisen osan ohjaaja James Wong ei kuitenkaan voinut jatkaa, sillä hän oli lupautunut ohjaamaan scifitoimintaleffan The One (2001). Hänet korvattiin David R. Ellisillä, joka oli aiemmin toiminut elokuvien kakkosyksikön ohjaajana ja kuvaukset alkoivat. Final Destination - viimeinen määränpää 2 sai ensi-iltansa tammikuussa 2003 ja edellisen osan tavoin se oli taloudellinen hitti, mistä kriitikot eivät pitäneet. Itse en ollut nähnyt elokuvaa aiemmin, vaikka olen ollut tietoinen Final Destination -sarjasta jo vuosia. Kun huomasin, että sarjan ensimmäinen osa täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen. Vaikka pidin sitä kehnona tekeleenä, päätin katsoa loputkin sarjasta.

Tasan vuosi lento 180:n onnettomuuden jälkeen Kimberly Corman saa näyn, missä moni kuolee valtavassa autokolarissa. Kimberly onnistuu estämään muutamien kuoleman, mutta pian alkaa taas näyttämään siltä, ettei kuolemaa ja kohtaloa noin vain häiritäkään...

Tämän leffan päähenkilö ei ole ensimmäisen osan Alex (Devon Sawa) - onneksi, sillä Sawa oli niin surkea roolissa - vaan A. J. Cookin näyttelemä Kimberly, joka Alexin tavoin näkee kauhistuttavan näyn ja sotkee kuoleman suunnitelmat. Kimberly ei ole kovin kummoinen tai kiinnostava hahmo, mutta sentään Cook on paljon parempi roolissaan kuin ylidramaattinen Sawa. Hahmo jätetään lopulta aika etäiseksi, eikä katsojaa kiinnosta hänen kohtalo yhtään enempää kuin muiden.
     Kimberlyn lisäksi muita suuresta auto-onnettomuudesta selvinneitä ovat konstaapeli Burke (Michael Landes), urheilullinen Evan (David Paetkau), nuori poika Tim (James Kirk) ja tämän äiti (Lynda Boyd), täsmällinen bisnesnainen Kat (Keegan Connor Tracy), huumeita käyttävä Rory (Jonathan Cherry), vitsaileva Eugene (T. C. Carson) ja raskaana oleva Isabella (Justina Machado). Katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa kenenkään hahmon kohtalo. Lähinnä katsojana vain haluaa nähdä, millaisilla eri tavoilla kuolema käy napsimassa heidät omakseen. Yksikään näyttelijöistä ei tietenkään tee millään lailla vakuuttavaa suoritusta, mutta suuri osa selviää hommastaan toimivasti. Leffassa on mukana myös pari tuttua henkilöä ensimmäisestä elokuvasta...

Vaikkei ensimmäinen Final Destination - viimeinen määränpää ollut lainkaan pelottava elokuva tai edes jännittävä, vaan enemmänkin tahattoman koominen, oli siinä selvää yritystä rakentaa jännitettä ja olla jonkinsortin kauhuteos. Tällaista yrittämistä ei löydy lainkaan toisesta osasta. Final Destination - viimeinen määränpää 2:n tekijät ovat selvästi tienneet, että ensimmäisessä osassa katsojia kiinnosti lähinnä nähdä monipuolisia kuolemia ja tämä leffa yrittääkin päihittää edellisen osan kuolemat yliampuvuudessaan. Kohtaukset eivät todellakaan ole pelottavia tai jännittäviä, vaan katsojana enemmänkin ulvoo naurusta muutaman todella surkeasti ja hysteerisen hauskasti toteutetun kuoleman aikana. Jotkut kuolinkohtaukset ja etenkin kuolintavat tulevat täysin puskista ja niiden yllättävyys ja kömpelyys saivat minut nauramaan oikein makeasti. Elokuva tiedostaa olevansa typerää hömppää, eikä erityisemmin yritä olla mitään enempää.

Silti täytyy sanoa, että vaikka muutamat kuolemat ilahduttivat minua yliampuvuudellaan ja kököllä toteutuksellaan, eivät leffan muut typeryydet saaneet minua hilpeäksi. Päinvastoin. Elokuva menee vielä edellistäkin osaa typerämpiin sfääreihin muka-syvällisen "kuoleman suuren suunnitelman" kanssa. Aina kun kyseinen suunnitelma nostettiin puheenaiheeksi, en voinut muuta kuin kuvitella päässäni kaapuun pukeutuneen luurangon, joka kirjoittelee vihkoon listaa ja kiroaa, kun joku listasta toimii vastoin hänen tahtoaan. Miksi ihmeessä kuoleman olisi pakko hypätä aina jonkun yli, kun tämä saadaan pelastettua, eikä voi yrittää uudestaan? Ottaen huomioon, kuinka kuolema selvästi ohjailee maailmaa saadakseen nämä hahmot tapetuksi, miksi hänen täytyy tehdä se näin monimutkikkaasti? Miksei kuolema vain pudota lentokoneita heidän niskaansa, niin homma olisi sillä selvä? Muutamaa kuolinkohtausta lukuunottamatta Final Destination - viimeinen määränpää 2 sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni, huokailemaan syvään ja tarkistamaan, josko filmi päättyisi pian. Leffalla on kestoa puolitoista tuntia, mutta kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta, eikä oikeastaan mikään muukaan kuolemien välissä herätä mielenkiintoa, on elokuva pitkäveteistä katseltavaa. Jo ensimmäinen osa oli huono, mutta tämä toinen osa onnistui olemaan jotenkin vieläkin huonompi.

Uusi ohjaaja David R. Ellis ei tee kaksista työtä tunnelman kanssa, eikä luo minkäänlaista jännitettä. Hän sählää vähän siihen suuntaan, mutta tekeekin siten filmistä lähinnä tahattoman koomisen. Käsikirjoittajakaksikko J. Mackye Gruber ja Eric Bress pääasiassa vain kopioi juttuja ensimmäisestä osasta ja yrittää paisuttaa niistä entistä sekopäisempiä. Leffa ei ole edes kovin hyvin kuvattu tai leikattu. Värimaailmakin on laimeasti toteutettu. Tehosteet ovat paikoitellen videopelimäiset, mutta sentään äänipuoli on tarpeeksi kelvollinen. Säveltäjä Shirley Walker ei kuitenkaan saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää 2 on huono muka-kauhusähellys, mikä lähinnä naurattaa kökköydellään. Tarina pääasiassa kopioi ensimmäistä osaa, mutta kuolemista on haluttu tehdä vielä yliampuvampia, mikä vain pahentaa elokuvan tahatonta komiikkaa. Yliampuva vakavuus ja muka-syvällinen pohdinta kuoleman suuresta suunnitelmasta saavat katsojan pyörittelemään silmiä. Hahmot ovat täysin mitäänsanomattomia, eikä heissä kiinnosta mikään muu kuin se, miten he kuolevat? Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin tylsä puolentoista tunnin kestossaan. Jos jossain filmi kuitenkin ylittää ensimmäisen osan, niin siinä, ettei surkeaa Devon Sawaa tarvitse nähdä uudestaan. Jos innostuit ensimmäisestä Final Destination - viimeisestä määränpäästä, niin katso ihmeessä myös tämä toinen osa. Jos se taas oli mielestäsi typerää roskaa, niin riippuen siitä nautitko roskan viihdearvosta vai et, on tämä jatko-osa joko todella viihdyttävä tai aivan kauhea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 2, 2003, New Line Cinema, Zide-Perry Productions

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ

FINAL DESTINATION

Ohjaus: James Wong
Pääosissa: Devon Sawa, Ali Larter, Kerr Smith, Seann William Scott, Kristen Cloke, Daniel Roebuck, Roger Guenveur Smith, Chad E. Donella ja Amanda Detmer
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Final Destination - viimeinen määränpää lähti liikkeelle Jeffrey Reddickin ideasta Salaiset kansiot -sarjan (The X-Files - 1993-2018) jaksoksi. Reddick oli ollut lentokoneessa ja luki kertomusta naisesta, joka oli vaihtanut lentoa, sillä hänen äitinsä oli varoittanut, että lennolla tapahtuisi jotain pahaa. Lentokone oli joutunut onnettomuuteen ja äidin varoituksen ansiosta nainen oli selvinnyt hengissä. Reddick alkoi tuumia, että mitä jos naisen kohtalo oli kuolla tuolla lennolla ja alkoi tämän idean pohjalta kirjoittamaan tarinaa. Hän oli viemässä sitä Salaisten kansioiden tekijöille, kun hänen tuttunsa sanoi, että hänen kannattaisi tehdä tarinasta täysin oma juttunsa. Reddick muokkasi tarinasta elokuvan käsikirjoituksen ja sai New Line Cineman innostumaan ideasta. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "Flight 180" ja kuvaukset alkoivat. Lopulta uudelleennimetty Final Destination - viimeinen määränpää sai maailmanensi-iltansa 16. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, mutta se sai aika negatiiviset arvostelut kriitikoilta. Filmi kuitenkin voitti parhaan kauhuelokuvan Saturn Award -palkinnon. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Final Destination - viimeistä määränpäätä, vaikka olen ollut tietoinen siitä jo kauan. Muistan, kun olin ala-asteella ja monet luokkalaiseni puhuivat, kuinka leffa oli lähestulkoon hurjinta, mitä he olivat koskaan nähneet. Olen pitkään pohtinut elokuvan katselua, mutta se ei ole syystä tai toisesta käynyt toteen. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja sen jatko-osat, ja arvostella koko sarjan.

High school -opiskelija Alex Browning on lähdössä Pariisiin luokkansa kanssa, kun hän kokee näyn, missä heidän lentokoneensa räjähtää. Alex panikoi ja poistuu koneesta muutaman muun opiskelijan kanssa. Lentokentältä käsin he kauhistelevat, kun Alexin näky toteutuu ja lentokone räjähtää noustuaan ilmaan. Pian Alexille alkaa selvitä, että kun hän muutti hänelle ja luokkatovereilleen suunnitellun kohtalon, kuolema lähtee heidän peräänsä...

Pääosassa Alexina nähdään Devon Sawa, joka on suoraan sanottuna todella huono roolissaan. Sawa ei onnistu koskaan tuomaan esille uskottavaa tunnetta ja kaikki hänen suorituksestaan menee pahasti ylinäyttelemisen puolelle. Sawa on aivan liian dramaattinen kuolemakohtausten aikana, sekä surun hetkinä, puhumattakaan siitä, kun Alex alkaa pakkomielteisesti selvittämään "kuoleman suurta suunnitelmaa" lennolta selvinneiden nuorten varalle ja kuinka kuolemaa voisi huijata. Hahmona Alex on lähinnä rasittava ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata toivovansa, että Alex olisikin vain jäänyt lennolle kaikenlaisista varoituksista huolimatta.
     Muut lennolta pelastuvat ovat Alexin hömelö ystävä Tod (Chad E. Donella), opettaja Lewton (Kristen Cloke), syrjästä muita seuraava Clear (Ali Larter), pariskunta Carter (Kerr Smith) ja Terry (Amanda Detmer), sekä herkkä Billy Hitchcock, jota näyttelee American Pie -komedioista (1999-2012) tunnettu Seann William Scott. Nämäkään hahmot eivät ole kovin kummoisia, mielenkiintoisia tai pidettäviä, eikä katsoja jaksa välittää kenenkään kohtalosta. Sawan lisäksi muutkin näyttelijät ylinäyttelevät, mutta eivät onneksi ihan yhtä myötähäpeällisellä tasolla. Elokuvassa nähdään myös Daniel Roebuck ja Roger Guenveur Smith FBI-agentteina, jotka tutkivat lentokoneen räjähdystä. Jokseenkin hassuna faktana täytyy kertoa, että monet leffan hahmoista on nimetty kauhuelokuvissa työskennelleiden ohjaajien ja näyttelijöiden, kuten jännitysmaestro Alfred Hitchcockin mukaan.

Jos olisin nähnyt Final Destination - viimeisen määränpään lapsena, olisi se mitä luultavimmin ollut karmiva ja koukuttava kokemus, mitä voisin nyt aikuisiällä katsella nostalgiahuuruissa. Valitettavasti näin elokuvan vasta nyt. Eikä se todellakaan ollut hyvä, puhumattakaan karmivasta tai koukuttavasta. Aika on todella tehnyt tepposensa leffalle ja nykypäivänä filmi on enemmänkin tahattoman koominen. Se on usein korni kaikessa ylidramaattisuudessaan, mitä ei auta yhtään Devon Sawan surkea roolisuoritus. Elokuvan idea siitä, että kuolema olisi laatinut kaikkien elävien kohtalot valmiiksi ja kun kohtalon onnistuu välttämään, kuolema alkaa jahtaamaan, on vielä kiinnostava konsepti, mutta lopputulos epäonnistuu monella tasolla. Alexin kehittelemä suunnitelma kuoleman huijaamiseksi on sitä huvittavampi, mitä enemmän sitä miettii.

Tässä kohtaa on jo varmaan selvää, ettei elokuva ole pelottava (paitsi ehkä juuri lapsikatsojille, jotka vasta tutustuvat kauhugenreen). Filmi ei onnistu edes olemaan jännittävä, sillä katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa kenenkään kohtalo. Katsojana lähinnä jopa odottaa, milloin seuraava lennolta selvinneistä kuolee, sillä kuolemat ovat tahattoman huvittavia. Hauskaksi leffaahan ei siis ole tarkoitettu, vaan se kulkee eteenpäin erittäin vakavin mielin, uskoen, että tämä on kammottavinta, mitä kukaan tulee koskaan näkemään. Noh, on Final Destination - viimeinen määränpää tavallaan kammottava, muttei luultavasti sillä tavalla, miten tekijät toivoivat. Kyseessä on huono elokuva, mutta onneksi siitä löytyy paljon kummallista viihdearvoa, minkä ansiosta sen huonous kääntyy sen eduksi. Kaveriporukan kanssa katsottuna leffa voi olla jopa riemastuttavan lystikäs kokemus ja ymmärrän hyvin, jos tämä on joillekin "guilty pleasure" tai "niin huono että se on jo hyvä". Mutta jos tätä rupeaa katsomaan vakavasti otettavana kauhuelokuvana, on kyseessä ihan vain kehno raina.

Elokuvan on ohjannut James Wong, jolle Final Destination - viimeinen määränpää on ensimmäinen elokuvaohjaus. Wong oli aiemmin ohjannut Salattujen kansioiden jaksoja, mutta leffojen puolella hän oli tässä kohtaa ensikertalainen. Ja sen myös huomaa. Wong epäonnistuu rakentaessaan tunnelmaa, eikä saa uskottavia roolisuorituksia irti näyttelijöistään. Hänen, Glen Morganin ja leffan idean isän Jeffrey Reddickin työstämä käsikirjoitus myös hukkaa mielenkiintoisen idean, eikä hyödynnä sitä niin hyvin kuin olisi mahdollista. Elokuvan kuvauskaan ei ole kovin kaksista ja vaikka mukaan mahtuu hyviä kuvia, on mukana myös kehnompaa kameratyöskentelyä. Samaa tapahtuu myös leikkauksessa. Lavasteet ovat tyylikkäästi toteutetut, mutta efektit eivät ole kestäneet aikaa. Äänimaailma on tarpeeksi kelvollisesti rakennettu, mutta Shirley Walkerin säveltämät musiikit eivät tee minkäänlaista vaikutusta.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää sisältää mielenkiintoisen idean, mutta huonon toteutuksen. Elokuva ei ole lainkaan pelottava, eikä edes oikeastaan jännittävä, sillä ajan tekemien tepposten vuoksi se on lähinnä tahattoman koominen. Leffa on vieläpä väännetty niin ylidramaattiseksi, että sitä katsoessa pyörittelee silmiään useasti. Monet asiat ovat täysin pöhköjä ja katsojan on vaikea ottaa niitä tosissaan, etenkin kun surkeasti näyttelevä Devon Sawa yrittää niistä puhua. Lähinnä sitä vain odottaa, milloin seuraava hahmo kuolee, sillä nämä kohtaukset tarjoavat edes jotain viihdykettä. Tunnelma on kehnosti rakennettu, eikä käsikirjoituskaan ole kummoinen. Elokuva on monin tavoin nähnyt parhaat päivänsä aikoja sitten ja nykypäivänä se on lähinnä korni. Final Destination - viimeistä määränpäätä voikin suositella lähinnä kauhuun vasta tutustuville nuorille tai kaveriporukalla katsottavaksi, jolloin sen kökköydelle voi naureskella yhdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination, 2000, New Line Cinema, Zide-Perry Productions, Hard Eight Pictures