Arvostelu: Meg 2: The Trench (2023)

MEG 2: THE TRENCH

Ohjaus: Ben Wheatley

Pääosissa: Jason Statham, Wu Jing, Sophia Cai, Page Kennedy, Cliff Curtis, Melissanthi Mahut, Sergio Peris-Mencheta, Skyler Samuels, Sienna Guillory, Kiran Sonia Sawar ja Felix Mayr

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Steve Altenin kirjaan Meg: A Novel of Deep Terror (1997) perustuva haielokuva Megalodon (The Meg - 2018) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dean Georgaris, Jon Hoeber ja Erich Hoeber ryhtyivät kirjoittamaan jatko-osaa kirjasarjan toisen teoksen, The Trenchin (1999) pohjalta. Ohjaaja Jon Turteltaub oli kuitenkin avoimesti pettynyt siihen, ettei studio antanutkaan hänen tehdä niin synkkää ja raakaa elokuvaa kuin aluksi luvattiin, eikä hän halunnut palata jatko-osan pariin. Hänet korvattiin Ben Wheatleyllä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Nyt Meg 2: The Trench saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa kauhulla. Sen lisäksi, että minulla on ikävä haikammo, mikä teki jo ykkösleffan katsomisesta inhan kokemuksen, kakkososan traileri näytti mielestäni myötähäpeällisen huonolta. Näistä huolimatta päätin kuitenkin käydä katsomassa Meg 2: The Trenchin heti sen ensi-iltapäivänä.

Jonas Taylor ja kumppanit palaavat tutkimaan merenalaista syvännettä ja sen ennennäkemätöntä ekosysteemiä. Siellä he saavat vastaansa uusia jättiläishaita, megalodoneja kuin myös muita esihistoriallisia hirviöitä.

Siitä huolimatta, että Jason Statham kritisoi studioiden päätöstä leikata ensimmäisestä Megalodonista alun perin suunniteltua lapsiystävällisempää popcorn-viihdettä, hän päätti palata rooliinsa Jonas Taylorina. Jonas keskittyy merensuojeluhommiin ja nappaa kiinni esimerkiksi myrkyllisiä jätteitä mereen kaatavia tyyppejä, mutta käy myös toisinaan sukeltamassa merenpohjasta löytyneen termokliinin läpi megalodonien asuttamaan syvänteeseen - siitäkin huolimatta, mitä viime leffassa tällaisesta tutkimusmatkasta seurasi. Statham on ihan hyvässä vedossa tälläkin kertaa ja hyppää menoon mukaan vaihtelevasti joko yrmyllä ilmeellä tai hymyssä suin.

     Moni muukin tuttu edellisosasta tekee paluun, joskin Suyin Zhang on päätetty tappaa elokuvien välissä, näyttelijä Li Bingbingin jätettyä elokuvasarjan syystä tai toisesta. Reippaasti kasvanut Sophia Cai palaa rooliinsa Zhangin tyttärenä Meiyinginä, Cliff Curtis nähdään toistamiseen Macina ja Page Kennedy nousee tälläkin kertaa suosikiksi vekkulina DJ:nä. Uusina tulokkaina nähdään Wu Jing Meiyingin enona, megalodon-tutkija Jiumingina, Skyler Samuels Mana One -laitoksella työskentelevänä Jessinä, Sienna Guillory varakkaana Driscolina, Sergio Peris-Mencheta palkkasoturi Montesina, sekä Melissanthi Mahut, Kiran Sonia Sawal ja Felix Mayr sukelluksia tekevinä Rigasina, Salina ja Lancena. Siinä, missä Meiying oli ykkösosassa yllättävän onnistunut ja pidettävä lapsihahmo, nykyinen teinityttö käy lähinnä hermoille aiheuttaessaan muille tarpeettomia lisäongelmia. Mac ja DJ toimivat yhä mainiosti ja Jiuming istuu hyvin heidän rinnalle. Loput hahmoista ovatkin sitten täysin yhdentekeviä, potentiaalisia aterioita megalodoneille. Näyttelijöiden työ on ailahtelevaa, etenkin kun heidän hahmojensa suhtautuminen tilanteeseen ei pysy samana kohtausten välillä, vaan välillä pakokauhu muuttuukin lähes seikkailun riemuksi ja vitsailuksi ja sitten taas jännitetään.

Ensimmäinen Megalodon ei ole kovin kaksinen elokuva ja on sääli, että studio meni pilaamaan tekijöiden alkuperäiset suunnitelmat synkemmästä ja verisemmästä jättihairainasta. Lopputulos on silti ihan kivaa hömppäviihdettä, joka tarjoaa juuri sitä, mitä se lupailee. Jatko-osaa on tietty tehty ajatusmallilla "isompi ja enempi tarkoittaa parempaa". Megalodoneja on useampi ja ne ovat isompia kuin viimeksi. Eikä siinä mitään, premissi syvänteestä karanneista useammasta jättihaista on kiinnostava ja kauhistuttava, ja siitä voisi saada aikaan toisen ihan menevän popparihömpän. Valitettavasti käsikirjoittajilla on ollut ihan muu mielessään ja Meg 2: The Trench on todella turhauttava sekamelska.

Jos jo ensimmäinen elokuva herätti tunteen, että jotkut leffaa tehneistä halusivat saada aikaan vakavammin otettavaa ja synkempää haijännäriä ja toiset taas halusivat tehdä aivotonta ja kevyttä höttöä, kakkososassa tämä fiilis on paljon voimakkaampi. Meg 2: The Trench on ilmapiiriltään käsittämätön sotku, joka saattaa saman kohtauksen aikana hypätä kauhusta komediaan. Elokuva ei osaa päättää, esittäisikö se nämä jättihait karmivina uhkina, vai pöljänä ideana? Trailerinkin avannut kohtaus, jossa 65 miljoonaa vuotta sitten megalodon hyökkää dinosauruksen kimppuun, viestii itsetietoisen hupsusta menosta, mutta sitten leffa vakavoituukin pitkäksi aikaa. Megalodoneista ei saada mitään irti, ne vain uiskentelevat ja mulkoilevat. Syvänteessä vietettävä tunti käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi, kun haista ei tunnu olevan vaaraa ja samalla elokuvan epäloogisuudet alkavat nostella päätään varmasti niidenkin silmissä, jotka niin sanotusti jättivät aivonsa narikkaan teatterisaliin astuessaan.

Traileri koostuu lähes täysin siitä, kun megalodonit saalistavat rannikolla, ja Jonas kumppaneineen yrittää metsästää niitä. Tätä innolla odottavat todella joutuvat odottamaan, sillä kyse on vain leffan viimeisestä puolesta tunnista. Jos syvänneosuus meni tylsästi synkistellessä, tämä viimeinen puolituntinen vääntää nupit visusti kaakkoon. On hupaisaa vihdoin nähdä, kun megalodonit saapuvat uimarannalle, joka on haiden vinkkelistä kuin katettu buffet-pöytä ja kun Jonas yrittää metsästää niitä vesiskootterilla. Mutta tämä ei riitä tekijöille. Sekaan on pitänyt änkeä jättiläismustekalaa, dinosauruksia ja muita, jotka vievät turhaan ruutuaikaa niiltä merihirviöiltä, joiden takia leffaan tultiin. Odotin näkeväni megalodonin ja krakenin välistä yhteenottoa, mutta tämä ö-luokan monsterirainoja muistuttava kohtaus onkin ohi puolessa minuutissa. Sen sijaan Jurassic Parkin (1993) velociraptorit mieleen tuovien liskojen parissa vietetään liikaa aikaa. Ja jos nämäkään eivät olisi vielä tarpeeksi, mukana on totta kai pakollisia ihmispahiksia, jotka ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä karikatyyrejä kuin suoraan lasten piirrossarjasta. Kun kirjoittajien mopo lähtee liiaksikin keulimaan (vai pitäisikö sanoa, että se vesiskootteri lipsuu käsistä), huipennus on vain todella typerryttävää seurattavaa, täynnä logiikkaongelmia, jatkuvuusvirheitä ja muuta sekoilua.

Jon Turteltaubin poistuttua projektista, ärsyynnyttyään kohteluunsa ykkösleffan teon aikaan, hänet korvattiin Ben Wheatleyllä. Kikkailustaan tuttu Wheatley ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa, vaan hänen ohjauksensa muuttuu lopulta kaoottiseksi ja tyylitajuttomaksi koheltamiseksi, kun hän yrittää mahduttaa mukaan kaikki kirjoittajatrion lennokkaat ideat. Wheatleylle ominaista vekkulimpaa kameratyöskentelyä ei päästä näkemään kuin parin lyhyen otoksen verran. Kuvaus on kuitenkin kelvollista. Leikkauksessa leffasta olisi voinut saksia ainakin puoli tuntia pois, sillä kahden tunnin kesto käy tällä kertaa ajoittain todella raskaaksi. Lavasteet ja asut ovat oivat, mutta erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Hait näyttävät hyviltä, mutta monet muut efektit taas viimeistelemättömiltä. Äänimaailma jytisee ihan menevästi, mutta eipä Harry Gregson-Williamsin musiikeista jää mitään käteen.

Yhteenveto: Meg 2: The Trench on turhauttavan kehno jatko-osa ihan viihdyttävälle hairainalle. Kyseessä on monin tavoin äärimmäisen epätasainen leffa, jolla tuntuu olevan pahemman luokan identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Välillä elokuva yrittää olla kauhua, välillä taas komediaa. Kauhukomediaksi lopputulosta ei oikein voi kutsua, sillä genret eivät kulje käsi kädessä, vaan taistelevat valokeilasta. Toisinaan leffa on täysin pöljä, toisinaan se taas pyytää katsojaa ottamaan itsensä vakavasti. Tunnin mittainen synkistely syvänteessä käy ajoittain pitkäveteiseksi ja viimeisen puolen tunnin sekoilu taas alkaa ärsyttämään typeryydellään. Jostain syystä useampi jättihai ei riittänyt käsikirjoittajille, vaan he ovat tunkeneet leffan täyteen ylimääräistä. Ihmispahikset ovat myötähäpeällisiä karikatyyrejä, dinosaurukset saavat elokuvan tuntumaan köyhän miehen Jurassic Parkilta ja jättiläismustekalan ruutuaika jää niin minimaaliseksi, että miksi sellainen piti edes kirjoittaa mukaan? Jättihain ja jättimustekalan eeppistä yhteenottoa odottavat kohtaavat pettymyksen, kun matsi kestää puolisen minuuttia. Elokuvasta löytyy sentään muutamia viihdyttäviä hetkiä, hupaisia kuolemia, sekä hauskoja juttuja DJ:n suunnalta. Jason Statham toimii menevästi pääroolissa, mutta sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevin onnistumisin. Myös ohjaus ja erikoistehosteet ovat epätasaisesti hoidettu. Jos pidit ensimmäisestä Megalodonista paljon, Meg 2: The Trenchin voi ihan sujuvasti käydä katsomassa. Jos haluat ainoastaan nähdä, kun jättihait ahmivat ihmisiä, varoitan, että sitä pitää odottaa lähes loppumetreille asti. Jos taas et tykännyt Megalodonista, suosittelen pysymään kaukana tästä jatko-osasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Meg 2: The Trench, 2023, Warner Bros. Studios Leavesden, Apelles Entertainment, China Media Capital, Flagship Entertainment Group, Gravity Pictures, Maeday Productions

Arvostelu: Resident Evil: Afterlife (2010)

RESIDENT EVIL: AFTERLIFE

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Shawn Roberts, Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Peris-Mencheta, Kacey Clarke, Norman Yeung ja Sienna Guillory
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -videopelisarjaan (1996-) perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä isompia hittejä, joten jatko oli taas varmaa. Neljäs elokuva päätettiin kuvata 3D-tekniikalla ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2009. Resident Evil: Afterlife ilmestyi syyskuussa 2010 ja se oli todella suuri menestys, tahkoten lippuluukuilla enemmän rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa yhteensä. Edellisten osien tapaan kriitikot haukkuivat tämänkin leffan lyttyyn. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta katsoin neljä ensimmäistä elokuvaa saman illan aikana pian sen jälkeen, kun Resident Evil: Afterlife oli julkaistu DVD:llä. Silloin pidin näkemästäni, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemykseni on alkanut muuttua. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Viikko Resident Evil: Tuhon jälkeen katsoin Resident Evil: Afterlifen.

Alice ja hänen klooninsa hyökkäävät Tokiossa sijaitsevaan Umbrella-yhtiön päämajaan, minkä lisäksi Alicen tavoitteena on myös löytää mystinen Arcadia, jota pidetään turvapaikkana T-viruksen aiheuttaman zombimaailmanlopun selviytyjille.

Milla Jovovich nähdään jälleen kerran Alicena... vai pitäisikö sanoa Aliceina. Resident Evil: Tuhon lopussa Alice sai itselleen käyttöönsä kokonaisen armeijan Alice-klooneja, joita tämä nyt hyödyntää taistelussaan Umbrellaa vastaan. Jovovich pääsee siis olemaan useampana ruudulla ja kloonausefekti on vakuuttavasti toteutettu filmissä. Draamakohtauksissa Jovovich ei vieläkään vakuuta, mutta toiminnassa hän parantaa suoritustaan edellisiin osiin nähden. Hän onnistuu jopa paikoitellen olemaan aika päheä Alicena.

     Elokuvassa nähdään myös Shawn Roberts ilkikurisena (ja hieman koomisena) Umbrella-yhtiön johtajana Albert Weskerinä, Ali Larter edellisestä leffasta tuttuna Claire Redfieldinä, sekä Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Pehis-Mencheta, Kacey Clarke ja Norman Yeung uutena selviytyjien ryhmänä, jotka Alice kohtaa seikkailunsa varrella ja jotka ovat majoittuneet vankilaan. Näyttelijät eivät tässäkään leffassa ole kummoisia ja Robertsin lisäksi Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) tunnettu Miller on aikamoinen puupökkelö hieman ironisessa osassaan.

Resident Evil: Afterlife lähtee liikkeelle siitä, mihin Resident Evil: Tuho päättyi. Alice ja tämän kloonit hyökkäävät Umbrella-yhtiön tukikohtaan ja... Hyvät hyssykät, että elokuva muuttuukin häikäilemättömäksi The Matrixin (1999) kopioksi! Alicen nahka-asu ja asearsenaali, vastustajien puvut, pilareilla varustettu aulalokaatio, seinällä juokseminen, hidastuskuvat ja väreilevinä ilmassa lentävät luodit herättävät niin voimakkaita mielleyhtymiä Wachowskien moderniin scifitoimintaklassikkoon, että ohjaaja Paul W. S. Andersonin on turha väittää, etteikö hän tietoisesti kopioinut kyseistä filmiä. Asiaa ei yhtään auta Weskerin jäykkä olemus ja aurinkolasityyli sisätiloissakin, mistä tulee heti mieleen The Matrixin agenttihahmot. Kopioinnin hävyttömyys on jo sitä tasoa, että se teki elokuvan avauskohtauksesta entistä viihdyttävämmän, sillä Anderson ei edes yritä peitellä selviä vaikutteita. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, jos joku kokee kopioimisen todella tympäännyttäväksi ja lopettaa katselun jo avauskohtauksen aikana.

The Matrixilta varastavan alun ja todella pöljän lopputaistelun välissä on kuitenkin jopa yllättävän oiva tunti, joka pitää sujuvasti mukanaan ja tarjoaa jopa pientä jännitettä. Vankila on mainio tapahtumapaikka ja vankilan porttien ulkopuolelle kerääntynyt elävien kuolleiden lauma on vaikuttava näky kaikessa karmivuudessaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka hahmot yrittävät keksiä pakokeinoa vankilasta, kun portteja saapuu kolkuttelemaan aikamoinen jättiläiszombi. Taistelu tätä mörökölliä vastaan on iskevä ja toimisi paremmin loppuskabailuna kuin varsinainen mäiske viimeisen vartin aikana. Jos alku olisi huomattavasti originaalimpi toteutukseltaan ja lopputaistelu ei hyppäisi hölmöyden syvimpään päätyyn, kyseessä olisi luultavasti Resident Evil -sarjan paras teos. Jo tällaisenaan kyseessä on ihan viihdyttävää kauhutoimintahömppää kaikessa keskinkertaisuudessaankin.

Paul W. S. Anderson ei ohjaajana ole kovin kummoinen, mutta on toisaalta hyvä, että hän palasi leffasarjan pariin, sillä hän tekee parempaa työtä kuin Resident Evil: Apocalypsen ja Resident Evil: Tuhon ohjaajat Alexander Witt ja Russell Mulcahy. Andersonin ohjauksessa on enemmän tyyliä... vaikkakin se tyyli muodostuu lähinnä muiden, huomattavasti lahjakkaampien elokuvantekijöiden tyylien kopioimisesta. Joka tapauksessa visuaalisesti Resident Evil: Afterlife on edeltäjiään huomattavasti laadukkaampi teos. Vaikka pitkien hidastusten käyttö huvittaa, ovat ne parempi vaihtoehto kuin sellainen silppuleikkaaminen, mitä edellisten osien toimintakohtauksissa nähtiin. Kuvat ovat tarkemmin suunniteltuja sommittelusta liikeratoihin. Lavasteet, asut ja zombimaskeeraukset ovat hienot, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Visuaalisen ilmeen yliampuvuutta korostaa 3D-kikkailu, mikä näin kaksiulotteisesti katsottuna on lähinnä koomista, kun katsojaa kohti lentää jatkuvasti ties mitä. Äänimaailma on visuaalisen ilmeen tavoin mahtipontinen. Sen lisäksi, että kyseessä on sarjan onnistunein teos kuviltaan, myös Tomandandyn työ musiikkien puolella on sarjan parasta.

Yhteenveto: Resident Evil: Afterlife on paria aiempaa osaa parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen zombiraina. Leffan alun toimintakohtaus on niin selvää Matrix-plagiointia, että oikein naurattaa. Silti meno on ihan menevän tyylikästä ja koomisen ylidramaattiset hidastuskuvatkin ovat parempi vaihtoehto heiluvaan käsivarakuvaan ja silppuleikkaukseen verrattuna. Lopun toimintakohtaus muuttuu taas täysin älyvapaaksi sekoiluksi. Alun ja lopun välissä oleva osio vankilassa on kuitenkin yllättävän oivallinen ja taistelu jättizombia vastaan on tähän asti kenties leffasarjan parasta mättöä. Näyttelijät eivät pahemmin vakuuta rooleissaan, eikä Paul W. S. Andersonin ohjaus ole kummoista. Teknisiltä ansioiltaan leffa on aiempia laadukkaampi ja Tomandandyn musiikit jytisevät mainiosti. Resident Evil: Afterlife edustaa elokuvasarjansa kärkipäätä ensimmäisen osan kanssa, mutta eipä tässä silti voi keskinkertaista tekelettä paremmasta filmistä puhua.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Afterlife, 2010, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, DMG Entertainment

Arvostelu: Rambo: Last Blood (2019)

RAMBO: LAST BLOOD

Ohjaus: Adrian Grunberg
Pääosissa: Sylvester Stallone, Yvette Monreal, Sergio Peris-Mencheta, Óscar Jaenada, Adriana Barraza, Paz Vega ja Rick Zingale
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustunut elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli menestys, joten jatkoa oli luvassa. Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) oli vielä isompi hitti, tuottaen rahaa tuplasti ensimmäiseen osaan verrattuna. Kriitikot eivät kuitenkaan leffalle lämmenneet ja se voittikin jopa palkintoja kehnoudestaan. Vielä vähemmän kriitikot pitivät Rambo - taistelija 3:sta (Rambo III - 1988), mikä ei ollut erityisemmin sarjan fanienkaan mieleen. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen sarjaa jatkettiin neljännellä osalla, mikä nimettiin hassusti vain Ramboksi (2008). Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä sekään saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Heikommasta menestyksestä huolimatta sarjan päätähti Sylvester Stallone ilmoitti jatkavansa sarjaa vielä viidennen osan voimin. Alunperin filmin oli tarkoitus kulkea nimellä "Rambo V: The Savage Hunt" ja se kertoi Rambon johtamasta eliittisotilaiden joukosta, jotka metsästivät geneettisesti muunneltua olentoa. Onneksi Stallone tuli järkiinsä ja muutti tarinaa paljon, ennen kuin kuvaukset alkoivat. Sitä ennen leffa ehdittiin pistää pariinkin otteeseen jäihin ja Stallone sanoi muutamissa haastetteluissa, ettei palaisi enää rooliinsa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2018 ja nyt Rambo: Last Bloodiksi nimetty viides osa saapuu teattereihin. Itse pidän sarjan avausosasta, Taistelijasta todella paljon. Se on erinomainen ja koukuttava jännitysnäytelmä. Sarjan toinen ja kolmas osa menivät kuitenkin liian jenkkipropagandaksi ja typeräksi macho-pullisteluksi omaan makuuni, enkä pidä niistä, vaikka sarjan toinen osa nauttiikin fanien suosiosta. Neljäs osa Rambo oli kaikessa tarinattomuudessaan viihdyttävä toimintamättö, mutta enpä silti ollut innoissani, kun kuulin viidennen leffan olevan tulossa. Trailerit ja mainokset eivät yhtään auttaneet asiaa, sillä Stallone näyttää niissä niin väsähtäneeltä (oikeasti, katsokaa tuota yllä olevaa julistetta!) että pelkäsin leffankin olevan väsähtänyt. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Rambo: Last Bloodia yhdessä sarjaa fanittavan isäni ja Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa sen lehdistönäytökseen.

Kymmenen vuoden ajan John Rambo on saanut elää rauhassa edesmenneen isänsä farmilla, autellen välillä lähistöllä asuvia. Kun farmilla työskentelevän Marian tytär yllättäen siepataan Meksikossa, Rambo lähtee pelastusretkelle.

Sylvester Stallone palaa sotaveteraani John Rambon rooliin viimeistä kertaa... ehkä. Vaikka leffan nimi Last Blood viittaa siihen, että tähän tämä päättyy, on Stallone todennut, että jos elokuva on hitti, tekisi hän mielellään vielä lisää. Stallone ei onneksi itse elokuvassa ole yhtä väsynyt kuin mainoksissa, mutta on silti selvää, että ikä alkaa puskemaan päälle. Stallonella on ikää jo 73 vuotta, eli hurjia stuntteja on turha odottaa. Rambolle onkin keksitty uusia tapoja päihittää vastuksensa ja tällä kertaa Rambo hyödyntääkin enemmän kekseliäisyyttä kuin selkeää tulivoimaa. Hahmona Rambosta on saatu kiinnostavampi tapaus kuin parissa viime leffassa, sillä hän on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja kun se yritetään viedä häneltä pois, ymmärtää katsoja täysin, miksi hän lähtee takaisin taistoon. Siinä, missä neljännessä osassa katsojaa ei kiinnostanut tippaakaan siepattujen ihmisten kohtalo, tässä katsoja kannustaa Ramboa löytämään siepatun Gabriellen (Yvette Montreal). Tämänkertainen tappomatka on saatu tuntumaan huomattavasti henkilökohtaisemmalta ja siten merkityksellisemmältä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Adriana Barraza Gabriellen äitinä Mariana, Sergio Peris-Mencheta ja Óscar Jaenada ihmiskauppaa käyvinä Martinezin veljeksinä, sekä Paz Vega ihmiskauppaa tutkivana reportterina. Näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä. Barraza jää hieman vaisuksi äidin roolissa, mutta oudon paljon Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jon Snowlta näyttävä Peris-Mencheta ja Jaenada sopivat hyvin roistoiksi.

Rambo: Last Blood poikkeaa sarjan aiemmista osista paljon sillä, ettei leffa tapahdu viidakossa tai aavikolla. Metsässä piileskely ja mudalla itsensä peittäminen saavat kyytiä, eikä Rambo edes sido huivia päähänsä kuten aiemmin. Leffa onkin tavallaan kuin mikä tahansa muu toimintaleffa, mutta siinä nyt sattuu olemaan pääosassa Stallonen ikonisin toimintahahmo. Kidnappaustarinansa vuoksi filmi muistuttaa enemmän mm. Liam Neesonin Takenia (2008). Onneksi tutumpaa ramboiluakin on mukana ja moni fani saattaa innostua, kun Rambo ottaa puukon kouraan tai tähtää jousipyssyllä pahiksia. Toimintakohtauksissa ei roistoja tai katsojaa säästellä ja hyvä niin, sillä brutaali meno sopii Rambo-filmiin täydellisesti. Päitä ammutaan hajalle haulikoilla ja isoilla veitsillä katkotaan raajoja. Mukana on pari todella rajua hetkeä, mitkä aiheuttavat helposti epämiellyttävän tunteen. Herkemmille katsojille leffan taistelut voivat siis olla liikaa. Itse viihdyin toimintakohtausten parissa erittäin mukavasti. Lopputaistelu on omaan mieleen juuri sopivalla tavalla yliampuva, etten voinut muuta kuin nauttia siitä.

Ehkä jopa toimintaa enemmän pidin kuitenkin siitä, että tällä kertaa mukana tuntuu oikeasti olevan tarina. Juoni ei ole tässä pelkkä tekosyy pistää Rambo tappamaan jengiä, vaan tällä kertaa tuntuu siltä kuin tekijät olisivat oikeasti halunneet kertoa jotain. Elokuvalla kestää hetki ennen kuin se nappaa mukaansa, mutta alkupää käytetään tarpeeksi hyvin aikaa Rambon ja Gabriellen välien avaamiseen, jotta katsojana välittää Rambon pelastusretkestä. Erityisen jännittäväksi meno ei muutu, mutta ihmiskaupan tyly ja inhottava kuvaus alkaa nopeasti ahdistamaan. Kun vastustajina on tällaisia ihmishirviöitä, katsoja todella haluaa nähdä, kuinka Rambo repii heidät riekaleiksi. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta oivallisen tarinan, brutaalin toiminnan, kelpo roistojen ja Stallonelta yhä löytyvän karisman ansiosta Rambo: Last Blood viihdyttää oikein passelisti läpi puolentoista tunnin kestonsa.

Stallonen oli alunperin tarkoitus ohjata elokuva itse, mutta on kenties onni, ettei näin lopulta käynyt, vaan Stallone keskittyi näyttelemiseen, kun Adrian Grunberg toimii ohjaajana. Grunberg on aiemmin toiminut lähinnä toisen yksikön ohjaajana, mutta siirtyy tarpeeksi toimivasti pääohjaajan hommiin. Grunberg rakentaa tarpeeksi kelvollista draamaa ja tekee toiminnasta jokseenkin realistisella tavalla yliampuvaa. Matt Cirulnickin ja Stallonen työstämä käsikirjoitus sisältää kerrankin oivallisen tarinan. Repliikit ovat tosin paikoitellen kliseisiä ja leffasta löytyy muutenkin ennalta-arvattavia juttuja. Kameratyöskentely on paikoitellen mainiota, mutta välillä turhan heiluvaa. Leikkauskin on muutamassa kohtaa turhan nopeaa, mutta pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja ääniefektit ovat erinomaiset. Brian Tyler palaa säveltäjäksi neljännestä osasta ja vaikka hänen musiikkinsa toimivat hyvin taustalla, ei niistä löydy Jerry Goldsmithin hienoja melodioita.

Yhteenveto: Rambo: Last Blood on kelpo päätös Rambon saagalle... jos tämä nyt siis ihan oikeasti on sarjan päätös. Toivottavasti on. Leffa on hyvin erilainen sarjan aiemmista osista sillä, etteivät tapahtumat sijoitu viidakkoon tai aavikolle, ja vaikka tuttua ramboilua on mukana, ovat jotkut Rambo-leffoille ominaiset asiat saaneet kyytiä. Elokuva pohjustaa alkupäässä tarinaansa toimivasti, jotta katsojaa oikeasti kiinnostaa, miten hommassa käy. Toimintaa pitää odottaa, mutta kun se alkaa, on se odotuksen arvoista. Taistelut ovat väkivaltaisia ja brutaaleja. Ne sisältävät yllättävänkin karuja hetkiä ja herkimmät katsojat saattavat kokea pahaa oloa niiden aikana. Parasta on kuitenkin, että mukana on kunnon tarina, mikä pitää mukanaan loppuun saakka. Sylvester Stallonella alkaa ikä painamaan päälle, mutta onnistuu hän yhä olemaan aikamoinen äijä. Ei Rambo: Last Blood mikään kovin erityinen teos ole, mutta se tarjoaa hyvissä määrin säväyttäviä toimintakohtauksia, jolloin genren ja Rambon fanina sitä katsoo oikein mielellään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rambo: Last Blood, 2019, Lionsgate, Millennium Films, Balboa Productions, NYLA Media Group, Campbell Grobman Films