Arvostelu: Meg 2: The Trench (2023)

MEG 2: THE TRENCH

Ohjaus: Ben Wheatley

Pääosissa: Jason Statham, Wu Jing, Sophia Cai, Page Kennedy, Cliff Curtis, Melissanthi Mahut, Sergio Peris-Mencheta, Skyler Samuels, Sienna Guillory, Kiran Sonia Sawar ja Felix Mayr

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Steve Altenin kirjaan Meg: A Novel of Deep Terror (1997) perustuva haielokuva Megalodon (The Meg - 2018) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dean Georgaris, Jon Hoeber ja Erich Hoeber ryhtyivät kirjoittamaan jatko-osaa kirjasarjan toisen teoksen, The Trenchin (1999) pohjalta. Ohjaaja Jon Turteltaub oli kuitenkin avoimesti pettynyt siihen, ettei studio antanutkaan hänen tehdä niin synkkää ja raakaa elokuvaa kuin aluksi luvattiin, eikä hän halunnut palata jatko-osan pariin. Hänet korvattiin Ben Wheatleyllä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Nyt Meg 2: The Trench saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa kauhulla. Sen lisäksi, että minulla on ikävä haikammo, mikä teki jo ykkösleffan katsomisesta inhan kokemuksen, kakkososan traileri näytti mielestäni myötähäpeällisen huonolta. Näistä huolimatta päätin kuitenkin käydä katsomassa Meg 2: The Trenchin heti sen ensi-iltapäivänä.

Jonas Taylor ja kumppanit palaavat tutkimaan merenalaista syvännettä ja sen ennennäkemätöntä ekosysteemiä. Siellä he saavat vastaansa uusia jättiläishaita, megalodoneja kuin myös muita esihistoriallisia hirviöitä.

Siitä huolimatta, että Jason Statham kritisoi studioiden päätöstä leikata ensimmäisestä Megalodonista alun perin suunniteltua lapsiystävällisempää popcorn-viihdettä, hän päätti palata rooliinsa Jonas Taylorina. Jonas keskittyy merensuojeluhommiin ja nappaa kiinni esimerkiksi myrkyllisiä jätteitä mereen kaatavia tyyppejä, mutta käy myös toisinaan sukeltamassa merenpohjasta löytyneen termokliinin läpi megalodonien asuttamaan syvänteeseen - siitäkin huolimatta, mitä viime leffassa tällaisesta tutkimusmatkasta seurasi. Statham on ihan hyvässä vedossa tälläkin kertaa ja hyppää menoon mukaan vaihtelevasti joko yrmyllä ilmeellä tai hymyssä suin.

     Moni muukin tuttu edellisosasta tekee paluun, joskin Suyin Zhang on päätetty tappaa elokuvien välissä, näyttelijä Li Bingbingin jätettyä elokuvasarjan syystä tai toisesta. Reippaasti kasvanut Sophia Cai palaa rooliinsa Zhangin tyttärenä Meiyinginä, Cliff Curtis nähdään toistamiseen Macina ja Page Kennedy nousee tälläkin kertaa suosikiksi vekkulina DJ:nä. Uusina tulokkaina nähdään Wu Jing Meiyingin enona, megalodon-tutkija Jiumingina, Skyler Samuels Mana One -laitoksella työskentelevänä Jessinä, Sienna Guillory varakkaana Driscolina, Sergio Peris-Mencheta palkkasoturi Montesina, sekä Melissanthi Mahut, Kiran Sonia Sawal ja Felix Mayr sukelluksia tekevinä Rigasina, Salina ja Lancena. Siinä, missä Meiying oli ykkösosassa yllättävän onnistunut ja pidettävä lapsihahmo, nykyinen teinityttö käy lähinnä hermoille aiheuttaessaan muille tarpeettomia lisäongelmia. Mac ja DJ toimivat yhä mainiosti ja Jiuming istuu hyvin heidän rinnalle. Loput hahmoista ovatkin sitten täysin yhdentekeviä, potentiaalisia aterioita megalodoneille. Näyttelijöiden työ on ailahtelevaa, etenkin kun heidän hahmojensa suhtautuminen tilanteeseen ei pysy samana kohtausten välillä, vaan välillä pakokauhu muuttuukin lähes seikkailun riemuksi ja vitsailuksi ja sitten taas jännitetään.

Ensimmäinen Megalodon ei ole kovin kaksinen elokuva ja on sääli, että studio meni pilaamaan tekijöiden alkuperäiset suunnitelmat synkemmästä ja verisemmästä jättihairainasta. Lopputulos on silti ihan kivaa hömppäviihdettä, joka tarjoaa juuri sitä, mitä se lupailee. Jatko-osaa on tietty tehty ajatusmallilla "isompi ja enempi tarkoittaa parempaa". Megalodoneja on useampi ja ne ovat isompia kuin viimeksi. Eikä siinä mitään, premissi syvänteestä karanneista useammasta jättihaista on kiinnostava ja kauhistuttava, ja siitä voisi saada aikaan toisen ihan menevän popparihömpän. Valitettavasti käsikirjoittajilla on ollut ihan muu mielessään ja Meg 2: The Trench on todella turhauttava sekamelska.

Jos jo ensimmäinen elokuva herätti tunteen, että jotkut leffaa tehneistä halusivat saada aikaan vakavammin otettavaa ja synkempää haijännäriä ja toiset taas halusivat tehdä aivotonta ja kevyttä höttöä, kakkososassa tämä fiilis on paljon voimakkaampi. Meg 2: The Trench on ilmapiiriltään käsittämätön sotku, joka saattaa saman kohtauksen aikana hypätä kauhusta komediaan. Elokuva ei osaa päättää, esittäisikö se nämä jättihait karmivina uhkina, vai pöljänä ideana? Trailerinkin avannut kohtaus, jossa 65 miljoonaa vuotta sitten megalodon hyökkää dinosauruksen kimppuun, viestii itsetietoisen hupsusta menosta, mutta sitten leffa vakavoituukin pitkäksi aikaa. Megalodoneista ei saada mitään irti, ne vain uiskentelevat ja mulkoilevat. Syvänteessä vietettävä tunti käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi, kun haista ei tunnu olevan vaaraa ja samalla elokuvan epäloogisuudet alkavat nostella päätään varmasti niidenkin silmissä, jotka niin sanotusti jättivät aivonsa narikkaan teatterisaliin astuessaan.

Traileri koostuu lähes täysin siitä, kun megalodonit saalistavat rannikolla, ja Jonas kumppaneineen yrittää metsästää niitä. Tätä innolla odottavat todella joutuvat odottamaan, sillä kyse on vain leffan viimeisestä puolesta tunnista. Jos syvänneosuus meni tylsästi synkistellessä, tämä viimeinen puolituntinen vääntää nupit visusti kaakkoon. On hupaisaa vihdoin nähdä, kun megalodonit saapuvat uimarannalle, joka on haiden vinkkelistä kuin katettu buffet-pöytä ja kun Jonas yrittää metsästää niitä vesiskootterilla. Mutta tämä ei riitä tekijöille. Sekaan on pitänyt änkeä jättiläismustekalaa, dinosauruksia ja muita, jotka vievät turhaan ruutuaikaa niiltä merihirviöiltä, joiden takia leffaan tultiin. Odotin näkeväni megalodonin ja krakenin välistä yhteenottoa, mutta tämä ö-luokan monsterirainoja muistuttava kohtaus onkin ohi puolessa minuutissa. Sen sijaan Jurassic Parkin (1993) velociraptorit mieleen tuovien liskojen parissa vietetään liikaa aikaa. Ja jos nämäkään eivät olisi vielä tarpeeksi, mukana on totta kai pakollisia ihmispahiksia, jotka ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä karikatyyrejä kuin suoraan lasten piirrossarjasta. Kun kirjoittajien mopo lähtee liiaksikin keulimaan (vai pitäisikö sanoa, että se vesiskootteri lipsuu käsistä), huipennus on vain todella typerryttävää seurattavaa, täynnä logiikkaongelmia, jatkuvuusvirheitä ja muuta sekoilua.

Jon Turteltaubin poistuttua projektista, ärsyynnyttyään kohteluunsa ykkösleffan teon aikaan, hänet korvattiin Ben Wheatleyllä. Kikkailustaan tuttu Wheatley ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa, vaan hänen ohjauksensa muuttuu lopulta kaoottiseksi ja tyylitajuttomaksi koheltamiseksi, kun hän yrittää mahduttaa mukaan kaikki kirjoittajatrion lennokkaat ideat. Wheatleylle ominaista vekkulimpaa kameratyöskentelyä ei päästä näkemään kuin parin lyhyen otoksen verran. Kuvaus on kuitenkin kelvollista. Leikkauksessa leffasta olisi voinut saksia ainakin puoli tuntia pois, sillä kahden tunnin kesto käy tällä kertaa ajoittain todella raskaaksi. Lavasteet ja asut ovat oivat, mutta erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Hait näyttävät hyviltä, mutta monet muut efektit taas viimeistelemättömiltä. Äänimaailma jytisee ihan menevästi, mutta eipä Harry Gregson-Williamsin musiikeista jää mitään käteen.

Yhteenveto: Meg 2: The Trench on turhauttavan kehno jatko-osa ihan viihdyttävälle hairainalle. Kyseessä on monin tavoin äärimmäisen epätasainen leffa, jolla tuntuu olevan pahemman luokan identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Välillä elokuva yrittää olla kauhua, välillä taas komediaa. Kauhukomediaksi lopputulosta ei oikein voi kutsua, sillä genret eivät kulje käsi kädessä, vaan taistelevat valokeilasta. Toisinaan leffa on täysin pöljä, toisinaan se taas pyytää katsojaa ottamaan itsensä vakavasti. Tunnin mittainen synkistely syvänteessä käy ajoittain pitkäveteiseksi ja viimeisen puolen tunnin sekoilu taas alkaa ärsyttämään typeryydellään. Jostain syystä useampi jättihai ei riittänyt käsikirjoittajille, vaan he ovat tunkeneet leffan täyteen ylimääräistä. Ihmispahikset ovat myötähäpeällisiä karikatyyrejä, dinosaurukset saavat elokuvan tuntumaan köyhän miehen Jurassic Parkilta ja jättiläismustekalan ruutuaika jää niin minimaaliseksi, että miksi sellainen piti edes kirjoittaa mukaan? Jättihain ja jättimustekalan eeppistä yhteenottoa odottavat kohtaavat pettymyksen, kun matsi kestää puolisen minuuttia. Elokuvasta löytyy sentään muutamia viihdyttäviä hetkiä, hupaisia kuolemia, sekä hauskoja juttuja DJ:n suunnalta. Jason Statham toimii menevästi pääroolissa, mutta sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevin onnistumisin. Myös ohjaus ja erikoistehosteet ovat epätasaisesti hoidettu. Jos pidit ensimmäisestä Megalodonista paljon, Meg 2: The Trenchin voi ihan sujuvasti käydä katsomassa. Jos haluat ainoastaan nähdä, kun jättihait ahmivat ihmisiä, varoitan, että sitä pitää odottaa lähes loppumetreille asti. Jos taas et tykännyt Megalodonista, suosittelen pysymään kaukana tästä jatko-osasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Meg 2: The Trench, 2023, Warner Bros. Studios Leavesden, Apelles Entertainment, China Media Capital, Flagship Entertainment Group, Gravity Pictures, Maeday Productions

Arvostelu: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga (2020)

EUROVISION SONG CONTEST: THE STORY OF FIRE SAGA

Ohjaus: David Dobkin
Pääosissa: Will Ferrell, Rachel McAdams, Dan Stevens, Pierce Brosnan, Melissanthi Mahut, Graham Norton, Jamie Demetriou ja Demi Lovato
Genre: komedia, musiikki
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 13

Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on Will Ferrellin ja Rachel McAdamsin tähdittämä musiikkikomedia. Ferrell innostui Euroviisuista vuonna 1999, kun hänen ruotsalainen tyttöystävänsä esitteli laulukilpailun hänelle. Siitä lähtien Ferrell on katsonut Euroviisut joka vuonna - vuonna 2014 jopa paikan päällä Tanskassa. Ferrell alkoi työstämään elokuvaa laulukilpailusta ja vuonna 2018 hän pääsi seuraamaan Portugalin Euroviisuja kulisseista, haastatellen niin kilpailijoita kuin laulukilpailua pyörittäviä tekijöitä. Myöhemmin hän ilmoitti työstävänsä elokuvaa, minkä Netflix jakaisi suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2019 ja Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagan oli tarkoitus ilmestyä juuri ennen Euroviisuja tänä keväänä, mutta koska koronaviruksen takia laulukilpailu peruttiin kokonaan, elokuvan julkaisua viivästettiin. Nyt se on kuitenkin ilmestynyt Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen heti samana aamuna. On muuten pelottavan ajankohtaista, että sinä vuonna, kun Euroviisuista tehdään elokuva, oikeita Euroviisuja ei pystytä järjestämään lainkaan...

Pienessä islantilaiskylässä asuvat Lars ja Sigrit ovat lapsesta asti haaveilleet esiintyvänsä jonain päivänä Euroviisuissa. Vuonna 2020 heidän yhtyeensä Fire Saga uskaltautuu vihdoin lähteä mukaan kisaan.

Will Ferrell ja Rachel McAdams ovat jokseenkin kummallinen yhdistelmä, esittäessään Fire Saga -yhtyeen laulajia Larsia ja Sigritiä. McAdams on kyllä esiintynyt komedioissa ennenkin ja osoittanut kykynsä genressä, mutta nyt hän ei oikeastaan saa aikaa loistaa sillä saralla, koska Ferrellin on aivan pakko saada valokeila läpi elokuvan. Ferrell ei onneksi ole yhtä raivostuttava kuin parin vuoden takaisessa Holmes & Watson -kammotuksessaan (2018), mutta ei hän kovin hyvä tässäkään leffassa ole. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Ferrell kokee pakottavaa tarvetta sekoilla. Samalla hän on yhä vain vähemmän hauska ja enemmän ärsyttävä. McAdams näyttää välillä niin kiusaantuneelta, että jopa toivoo, että hän pääsisi pois koko leffasta. Kemiaa kaksikon väliltä ei löydy.

Elokuvassa nähdään myös mm. Pierce Brosnan Larsin tympeänä isänä, joka ei usko poikaansa lainkaan, Dan Stevens Venäjän Euroviisukilpailija Alexander Lemtovina, laulaja Demi Lovato Fire Sagaa vastaan kilpailevana islantilaisartisti Katianana, sekä omaa talk-showtaan pitävä Graham Norton omana itsenään, Euroviisujen kommentaattorina. Brosnan on harmillisen tylsä kömpelösti islantia puhuvana isähahmona, eikä hänen ja Larsin vaikeasta suhteesta saada lopulta oikein mitään irti. Yhdessä kohtaa Stevensin esittämälle Alexanderille yritetään luoda omaa juonikuviotaan, mutta se unohdetaan nopeasti, kun Venäjän ihmisoikeuksista on tehty pilkkaa. Leffan aikana lyhyitä cameoita tekevät myös vanhat Euroviisuvoittajat, kuten Norjan viulistiylpeys Alexander Rybak, Itävallan parrakas Conchita Wurst ja parin vuoden takainen voittaja, Israelin Netta. Suomen Lordia ei valitettavasti nähdä, mutta leffasta löytyy kuitenkin yhtyettä selvästi parodioiva hirviöbändi.

Ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä, ettei Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga ole kovin hyvä elokuva. Kuten nimensä, leffa on ylipitkä ja välittömästi unohdettava. Se ei ole surkea, kuten aiemmin mainitsemani Holmes & Watson, mutta kyllä se aika pitkälti jatkaa Ferrellin pyörimistä pohjamudissa. Hauskan sijaan leffa on lähinnä väärällä tavalla myötähäpeällinen. Nauraa ei saa, vaan lähinnä sitä toivoo, että Lars ja Sigrit palaisivat kotiinsa, jotta eivät nolaisi itseään enempää. Kun Ferrell pääsee vauhtiin Larsina, niin muut hahmot kuin katsojakin tuijottavat kiusaantuneina vierestä. Lisäksi ongelmaksi koituu, kuinka leffa alkaa jossain kohtaa tuntumaan enemmänkin mainokselta Euroviisuille kuin kunnon elokuvalta. Mainostuksen tunnetta vain lisää se, kuinka pelokkaasti leffa lopulta tekee vitsiä itse viisuista ja käyttää ajan lähinnä vain laulukilpailun ylistämiseen. Mainos vieläpä kestää aivan liian kauan ja pari minuuttia yli kahden tunnin kestossaan leffa on usein pitkäveteinen.

Pitkästymistä ei auta yhtään se, kuinka ennalta-arvattavasti tarina kulkee. Samanlaisia kertomuksia on nähty, kuultu ja luettu ennenkin, ja paljon paremmin toteutettuna. Katsoja arvaa hyvin pian, kuinka Larsin ja Sigritin matka Euroviisuissa tulee kulkemaan. Luvassa ei ole minkäänlaista jännitystä eikä ainuttakaan yllätystä. Senkin arvaa, että jossain kohtaa pääparin välille pitää muodostua jokin konflikti, ennen kuin välit sovitaan juuri ennen esiintymistä. Katselukokemusta helpottaisi, jos Lars olisi pidettävämpi tapaus. Silloin kaksikkoa voisi jopa kannustaa voittoon. Nyt leffa vain saa katsojan toivomaan, että Sigrit lähtisi soolouralle ja kisaisi Euroviisuissa yksin.

Elokuvan on ohjannut David Dobkin, jonka filmografiaan kuuluu selvästi hauskempi Kuokkavieraat (Wedding Crashers - 2005). Hauskuutensa puolesta Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga muistuttaakin enemmän Dobkinin edellistä filmiä, kuivaa The Judgea (2014). Dobkin antaa Ferrellin tehdä, mitä tämä haluaa ja on selvää, että Ferrellillä on ollut hauskempaa leffaa tehdessään kuin katsojalla sitä katsoessaan. Ferrellin ja Andrew Steelen käsikirjoitus on laiska raakile, joka vain lainailee muualta, eikä vaivaudu tuomaan mitään kiinnostavaa ja uutta peliin. Sentään leffa on teknisesti taitavasti tehty. Etenkin esitysten aikana kamera-ajot ympäri näyttävää lavaa ja suurta yleisöä ovat hienoja. Muutenkin lavastajat ja puvustajat ovat onnistuneet. Valotiimikin pistää parastaan esityksissä. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää vielä ainakin vartilla. Ääniefektit ovat oivalliset ja täytyy myöntää, että pari biisiäkin ovat ihan meneviä. Fire Sagan Volcano Man -kappale on sopivan korni ja huomattavasti veikeämpi rallatus kuin Double Trouble, jolla kaksikko lähtee kisaamaan Euroviisuissa.

Yhteenveto: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on harmillisen laimea ja mitäänsanomaton raina, mikä on liian pitkä kuten nimensä ja minkä myös unohtaa yhtä nopeasti kuin ylipitkän nimen. Kahden tunnin kesto ei tunnu perustellulta, kun tarina on näin ennalta-arvattava ja komediapuoli jättää näin paljon toivomisen varaan. Ainoastaan yksi naljailu Venäjän ihmisoikeuksia kohtaan sai minut hörähtämään, mutta Ferrellin sekoilu on lähinnä kiusallista ja ärsyttävää. Leffa ei edes uskalla tehdä pilkkaa itse Euroviisuista, vaan lähinnä vain ylistää niitä maasta taivaisiin. Paikoitellen elokuva alkaakin tuntua lähinnä mainostukselta viisuille, etenkin kun vanhoja voittajia tuodaan ruudulle. Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, vaan Fire Sagan koettelemukset arvaa helposti etukäteen. Sentään pari biisiä toimivat kelpo rallatuksina, mutta on harmi, että Fire Saga päättää esittää Double Troublen Euroviisuissa hauskan Volcano Manin sijaan. Teknisesti leffa on taidokkaasti toteutettu, vaikkakin leikkauksessa filmi kaipaisi rajumpaakin tiivistämistä. Rachel McAdams joutuu nolostumaan usein ja välillä toivoinkin, että hän pääsisi karkuun elokuvasta. Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagaa voi suositella lähinnä Ferrellin vannoutuneimmille fanittajille, sekä tietty itse Euroviisuihin ihastuneille. Kenties tämä hieman lievittää todellisten viisujen peruuntumisen jättämiä vieroitusoireita ja tuskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga, 2020, Netflix, Gary Sanchez Productions, Truenorth Productions