Arvostelu: Meg 2: The Trench (2023)

MEG 2: THE TRENCH

Ohjaus: Ben Wheatley

Pääosissa: Jason Statham, Wu Jing, Sophia Cai, Page Kennedy, Cliff Curtis, Melissanthi Mahut, Sergio Peris-Mencheta, Skyler Samuels, Sienna Guillory, Kiran Sonia Sawar ja Felix Mayr

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Steve Altenin kirjaan Meg: A Novel of Deep Terror (1997) perustuva haielokuva Megalodon (The Meg - 2018) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dean Georgaris, Jon Hoeber ja Erich Hoeber ryhtyivät kirjoittamaan jatko-osaa kirjasarjan toisen teoksen, The Trenchin (1999) pohjalta. Ohjaaja Jon Turteltaub oli kuitenkin avoimesti pettynyt siihen, ettei studio antanutkaan hänen tehdä niin synkkää ja raakaa elokuvaa kuin aluksi luvattiin, eikä hän halunnut palata jatko-osan pariin. Hänet korvattiin Ben Wheatleyllä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Nyt Meg 2: The Trench saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa kauhulla. Sen lisäksi, että minulla on ikävä haikammo, mikä teki jo ykkösleffan katsomisesta inhan kokemuksen, kakkososan traileri näytti mielestäni myötähäpeällisen huonolta. Näistä huolimatta päätin kuitenkin käydä katsomassa Meg 2: The Trenchin heti sen ensi-iltapäivänä.

Jonas Taylor ja kumppanit palaavat tutkimaan merenalaista syvännettä ja sen ennennäkemätöntä ekosysteemiä. Siellä he saavat vastaansa uusia jättiläishaita, megalodoneja kuin myös muita esihistoriallisia hirviöitä.

Siitä huolimatta, että Jason Statham kritisoi studioiden päätöstä leikata ensimmäisestä Megalodonista alun perin suunniteltua lapsiystävällisempää popcorn-viihdettä, hän päätti palata rooliinsa Jonas Taylorina. Jonas keskittyy merensuojeluhommiin ja nappaa kiinni esimerkiksi myrkyllisiä jätteitä mereen kaatavia tyyppejä, mutta käy myös toisinaan sukeltamassa merenpohjasta löytyneen termokliinin läpi megalodonien asuttamaan syvänteeseen - siitäkin huolimatta, mitä viime leffassa tällaisesta tutkimusmatkasta seurasi. Statham on ihan hyvässä vedossa tälläkin kertaa ja hyppää menoon mukaan vaihtelevasti joko yrmyllä ilmeellä tai hymyssä suin.

     Moni muukin tuttu edellisosasta tekee paluun, joskin Suyin Zhang on päätetty tappaa elokuvien välissä, näyttelijä Li Bingbingin jätettyä elokuvasarjan syystä tai toisesta. Reippaasti kasvanut Sophia Cai palaa rooliinsa Zhangin tyttärenä Meiyinginä, Cliff Curtis nähdään toistamiseen Macina ja Page Kennedy nousee tälläkin kertaa suosikiksi vekkulina DJ:nä. Uusina tulokkaina nähdään Wu Jing Meiyingin enona, megalodon-tutkija Jiumingina, Skyler Samuels Mana One -laitoksella työskentelevänä Jessinä, Sienna Guillory varakkaana Driscolina, Sergio Peris-Mencheta palkkasoturi Montesina, sekä Melissanthi Mahut, Kiran Sonia Sawal ja Felix Mayr sukelluksia tekevinä Rigasina, Salina ja Lancena. Siinä, missä Meiying oli ykkösosassa yllättävän onnistunut ja pidettävä lapsihahmo, nykyinen teinityttö käy lähinnä hermoille aiheuttaessaan muille tarpeettomia lisäongelmia. Mac ja DJ toimivat yhä mainiosti ja Jiuming istuu hyvin heidän rinnalle. Loput hahmoista ovatkin sitten täysin yhdentekeviä, potentiaalisia aterioita megalodoneille. Näyttelijöiden työ on ailahtelevaa, etenkin kun heidän hahmojensa suhtautuminen tilanteeseen ei pysy samana kohtausten välillä, vaan välillä pakokauhu muuttuukin lähes seikkailun riemuksi ja vitsailuksi ja sitten taas jännitetään.

Ensimmäinen Megalodon ei ole kovin kaksinen elokuva ja on sääli, että studio meni pilaamaan tekijöiden alkuperäiset suunnitelmat synkemmästä ja verisemmästä jättihairainasta. Lopputulos on silti ihan kivaa hömppäviihdettä, joka tarjoaa juuri sitä, mitä se lupailee. Jatko-osaa on tietty tehty ajatusmallilla "isompi ja enempi tarkoittaa parempaa". Megalodoneja on useampi ja ne ovat isompia kuin viimeksi. Eikä siinä mitään, premissi syvänteestä karanneista useammasta jättihaista on kiinnostava ja kauhistuttava, ja siitä voisi saada aikaan toisen ihan menevän popparihömpän. Valitettavasti käsikirjoittajilla on ollut ihan muu mielessään ja Meg 2: The Trench on todella turhauttava sekamelska.

Jos jo ensimmäinen elokuva herätti tunteen, että jotkut leffaa tehneistä halusivat saada aikaan vakavammin otettavaa ja synkempää haijännäriä ja toiset taas halusivat tehdä aivotonta ja kevyttä höttöä, kakkososassa tämä fiilis on paljon voimakkaampi. Meg 2: The Trench on ilmapiiriltään käsittämätön sotku, joka saattaa saman kohtauksen aikana hypätä kauhusta komediaan. Elokuva ei osaa päättää, esittäisikö se nämä jättihait karmivina uhkina, vai pöljänä ideana? Trailerinkin avannut kohtaus, jossa 65 miljoonaa vuotta sitten megalodon hyökkää dinosauruksen kimppuun, viestii itsetietoisen hupsusta menosta, mutta sitten leffa vakavoituukin pitkäksi aikaa. Megalodoneista ei saada mitään irti, ne vain uiskentelevat ja mulkoilevat. Syvänteessä vietettävä tunti käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi, kun haista ei tunnu olevan vaaraa ja samalla elokuvan epäloogisuudet alkavat nostella päätään varmasti niidenkin silmissä, jotka niin sanotusti jättivät aivonsa narikkaan teatterisaliin astuessaan.

Traileri koostuu lähes täysin siitä, kun megalodonit saalistavat rannikolla, ja Jonas kumppaneineen yrittää metsästää niitä. Tätä innolla odottavat todella joutuvat odottamaan, sillä kyse on vain leffan viimeisestä puolesta tunnista. Jos syvänneosuus meni tylsästi synkistellessä, tämä viimeinen puolituntinen vääntää nupit visusti kaakkoon. On hupaisaa vihdoin nähdä, kun megalodonit saapuvat uimarannalle, joka on haiden vinkkelistä kuin katettu buffet-pöytä ja kun Jonas yrittää metsästää niitä vesiskootterilla. Mutta tämä ei riitä tekijöille. Sekaan on pitänyt änkeä jättiläismustekalaa, dinosauruksia ja muita, jotka vievät turhaan ruutuaikaa niiltä merihirviöiltä, joiden takia leffaan tultiin. Odotin näkeväni megalodonin ja krakenin välistä yhteenottoa, mutta tämä ö-luokan monsterirainoja muistuttava kohtaus onkin ohi puolessa minuutissa. Sen sijaan Jurassic Parkin (1993) velociraptorit mieleen tuovien liskojen parissa vietetään liikaa aikaa. Ja jos nämäkään eivät olisi vielä tarpeeksi, mukana on totta kai pakollisia ihmispahiksia, jotka ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä karikatyyrejä kuin suoraan lasten piirrossarjasta. Kun kirjoittajien mopo lähtee liiaksikin keulimaan (vai pitäisikö sanoa, että se vesiskootteri lipsuu käsistä), huipennus on vain todella typerryttävää seurattavaa, täynnä logiikkaongelmia, jatkuvuusvirheitä ja muuta sekoilua.

Jon Turteltaubin poistuttua projektista, ärsyynnyttyään kohteluunsa ykkösleffan teon aikaan, hänet korvattiin Ben Wheatleyllä. Kikkailustaan tuttu Wheatley ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa, vaan hänen ohjauksensa muuttuu lopulta kaoottiseksi ja tyylitajuttomaksi koheltamiseksi, kun hän yrittää mahduttaa mukaan kaikki kirjoittajatrion lennokkaat ideat. Wheatleylle ominaista vekkulimpaa kameratyöskentelyä ei päästä näkemään kuin parin lyhyen otoksen verran. Kuvaus on kuitenkin kelvollista. Leikkauksessa leffasta olisi voinut saksia ainakin puoli tuntia pois, sillä kahden tunnin kesto käy tällä kertaa ajoittain todella raskaaksi. Lavasteet ja asut ovat oivat, mutta erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Hait näyttävät hyviltä, mutta monet muut efektit taas viimeistelemättömiltä. Äänimaailma jytisee ihan menevästi, mutta eipä Harry Gregson-Williamsin musiikeista jää mitään käteen.

Yhteenveto: Meg 2: The Trench on turhauttavan kehno jatko-osa ihan viihdyttävälle hairainalle. Kyseessä on monin tavoin äärimmäisen epätasainen leffa, jolla tuntuu olevan pahemman luokan identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Välillä elokuva yrittää olla kauhua, välillä taas komediaa. Kauhukomediaksi lopputulosta ei oikein voi kutsua, sillä genret eivät kulje käsi kädessä, vaan taistelevat valokeilasta. Toisinaan leffa on täysin pöljä, toisinaan se taas pyytää katsojaa ottamaan itsensä vakavasti. Tunnin mittainen synkistely syvänteessä käy ajoittain pitkäveteiseksi ja viimeisen puolen tunnin sekoilu taas alkaa ärsyttämään typeryydellään. Jostain syystä useampi jättihai ei riittänyt käsikirjoittajille, vaan he ovat tunkeneet leffan täyteen ylimääräistä. Ihmispahikset ovat myötähäpeällisiä karikatyyrejä, dinosaurukset saavat elokuvan tuntumaan köyhän miehen Jurassic Parkilta ja jättiläismustekalan ruutuaika jää niin minimaaliseksi, että miksi sellainen piti edes kirjoittaa mukaan? Jättihain ja jättimustekalan eeppistä yhteenottoa odottavat kohtaavat pettymyksen, kun matsi kestää puolisen minuuttia. Elokuvasta löytyy sentään muutamia viihdyttäviä hetkiä, hupaisia kuolemia, sekä hauskoja juttuja DJ:n suunnalta. Jason Statham toimii menevästi pääroolissa, mutta sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevin onnistumisin. Myös ohjaus ja erikoistehosteet ovat epätasaisesti hoidettu. Jos pidit ensimmäisestä Megalodonista paljon, Meg 2: The Trenchin voi ihan sujuvasti käydä katsomassa. Jos haluat ainoastaan nähdä, kun jättihait ahmivat ihmisiä, varoitan, että sitä pitää odottaa lähes loppumetreille asti. Jos taas et tykännyt Megalodonista, suosittelen pysymään kaukana tästä jatko-osasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Meg 2: The Trench, 2023, Warner Bros. Studios Leavesden, Apelles Entertainment, China Media Capital, Flagship Entertainment Group, Gravity Pictures, Maeday Productions

Arvostelu: The Wandering Earth (流浪地球 - 2019)

THE WANDERING EARTH

流浪地球

Ohjaus: Frant Gwo
Pääosissa: Qu Chuxiao, Wu Jing, Zhao Jinmai, Mike Sui, Ng Man-tat, Li Guangjie, Zhang Yichi, Qu Jingjing, Arkady Sharogradsky ja Zhang Huan
Genre: scifi, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 13+

流浪地球, eli The Wandering Earth on kiinalainen tieteisseikkailuelokuva, mikä perustuu Liu Cixinin samannimiseen novelliin. Aiemmin vain pienimuotoisia filmejä ohjannut Frant Gwo oli lapsesta asti ollut kiehtoutunut scifitarinoista ja hänellä oli haaveena ohjata itse joku päivä Hollywood-tasoinen scifielokuva. Tämä haave kävi toteen, kun hän sai tarjouksen ohjata filmin Cixinin kirjan pohjalta. Elokuvalle annettiin suuri budjetti, mutta sekään ei riittänyt isojen tehostemaailmojen toteuttamiseksi, jolloin yksi elokuvan näyttelijöistä, Wu Jing päätti auttaa rahan kanssa. Kuvaukset lähtivät käyntiin toukokuussa 2017 ja lopulta The Wandering Earth sai ensi-iltansa helmikuussa kiinalaisena uutenavuotena. Leffasta tuli jättihitti Kiinassa - jopa kaikkien aikojen toiseksi menestynein kiinalainen elokuva Wolf Warrior 2:n (战狼2 - 2017) jälkeen ja vuoden 2019 kolmanneksi menestynein leffa Avengers: Endgamen (2019) ja Captain Marvelin (2019) jälkeen. Menestyksen myötä suoratoistopalvelu Netflix nappasi oikeudet levittää elokuvan maailmalle. Itse kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran huhtikuussa, kun se saapui Netflixiin ja sen menestystä Kiinassa hehkutettiin suuresti. Leffa alkoi välittömästi kiinnostamaan ja katsoinkin sen eräänä viikonloppuna.

Tulevaisuudessa Aurinko alkaa muuttumaan punaiseksi jättiläiseksi, mikä tarkoittaisi Maapallon tuhoa. Estääkseen ihmiskunnan kuoleman, Yhdistyneen Maan hallitus rakentaa suihkumoottoreita ympäri Maapalloa, joilla planeetta voitaisiin lennättää uuteen galaksiin.

The Wandering Earth on ahdettu täyteen mitä yhdentekevämpiä hahmoja, joista lähes kukaan ei herätä katsojan mielenkiintoa, eikä kenenkään kohtalosta jaksa välittää. Pääasiassa elokuva seuraa erästä perhettä, joihin kuuluvat isä Liu Peiqiang (Wu Jing), tämän poika Liu Qi (Qu Chuxiao) ja adoptio-tytär Han Duoduo (Zhao Jinmai), sekä Liun appiukko Han Zi'ang (Ng Man-tat). Liu on astronautti ja hänen tehtävänään on tarkkailla avaruusasemalta käsin Maan matkaa, minkä vuoksi hän on joutunut jättämään lapsensa Han Zi'angin hoteisiin. Lapsista on kasvanut kapinahenkisiä nuorukaisia ja Liu Qi yrittää saada Han Duoduon mukaan hullutuksiinsa. Perheestä voisi helposti saada kiinnostavan, jos hahmoihin panostaisi paremmin. Nyt he jäävät harmillisen yksiulotteisiksi tapauksiksi. Näyttelijöiltä sentään löytyy paljon yritystä ja Wu Jing tekee filmin parhaan roolityön.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. sotilaskapteeni Wang (Li Guangjie) ja tämän tiimiin kuuluva Zhou Qian (Qu Jingjing), ärsyttävä Tim (Mike Sui), fiksu Li Yiyi (Zhang Yichi) ja Liuta auttava astronautti Makarov (Arkady Sharogradsky). Hahmoista mieleen jää lähinnä kovaan ääneen valittava Tim, joka käy hyvin nopeasti hermoille. Henkilöihin kaipaisi vahvasti sisältöä, sillä kun heistä ja heidän kohtaloistaan ei jaksa välittää, on vaikea olla kiinnostunut itse seikkailusta, jolle hahmot päätyvät.

The Wandering Earth tuntuu vahvasti siltä kuin Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ohjaaja Roland Emmerich olisi yrittänyt ohjata Christopher Nolanin Interstellarin (2014) ja räjähdyksiä täynnä olevia Transformers-hömppiä suoltava Michael Bay olisi toiminut tuottajana. Kyseessä on todella massiivinen teos, mikä yrittää olla äärimmäisen eeppinen, mutta lopputulos on vain puuduttavaa mekastusta. Leffa yrittää aivan liikaa noustakseen suurten Hollywood-blockbustereiden tasolle kokoluokassaan ja samalla se unohtaa kaikista tärkeimmän, eli käsikirjoituksen. Tekijät ovat aivan liian innoissaan lähteneet tekemään teosta, jolloin kaikki jää vain pinnalliseksi ja loppujen lopuksi katsojalle hyvin tylsäksi. Tylsistyminen on erikoista, sillä tarina kiitää eteenpäin aikamoisella turbovauhdilla, eikä hengähdystaukoja ole luvassa lähes lainkaan. Filmiä on selvästi tiivistetty paljon leikkauksessa, mikä johtaa kummallisiin loikkauksiin tarinassa, eikä elokuvalta löydy vaadittavaa keskittymiskykyä. Tämä vain johtaa vielä enemmän siihen, ettei katsoja jaksa välittää ruudulla tapahtuvista asioista.

Sentään elokuvaa ei voi syyttää siitä, etteikö siitä löytyisi lennokasta ideaa. Ei sitä ihan joka päivä tule nähtyä leffaa, missä lennetään koko Maa-planeetalla Aurinkoa karkuun. Erikoista kuitenkin on, ettei elokuvasta löydy minkäänlaista itseironian tynkää, eivätkä tekijät ole tainneet ymmärtää, kuinka uskomattoman pöljä tarina on kyseessä. Aika lailla kaikki tapahtuu täysin haudanvakavasti, mutta itse koin suuria vaikeuksia pitää naurua kurissa, kun elokuva tarjosi yhä vain uusia älyttömyyksiä. On erittäin huvittavaa, kuinka elokuva yrittää välillä pistää fysiikan lakeja pöytään ja todeta, mikä on ja mikä ei ole mahdollista, kun ihmiskunta lentää hemmetti vieköön PLANEETALLA! Tahaton hymy nousee huulille useaan otteeseen, mutta sitten taas kun elokuva yrittää olla koskettava, ei se onnistu herättämään toivottuja tunteita. Loppupäässä tekijät yrittävät vielä parhaansa mukaan osoittaa, että Hollywoodin megaleffojen teko hoituu Kiinassakin, mutta ihan liian pitkäksi venytetty finaali on vain puuduttavaa katseltavaa. The Wandering Earth on loppujen lopuksi lähinnä surkuhupaisa scifikalkkuna, mitä on joko erittäin huvittavaa, myötähäpeällistä tai pitkäveteistä seurata, riippuen mielentilasta ja seurasta.

Kuten arvostelun alussa kerroin, ohjaaja Frant Gwo oli pienestä pitäen ollut kiinnostunut scifitarinoista. Harmi vain, ettei pelkkä intohimo niitä kohtaan riitä siihen, että hän olisi itse saanut aikaiseksi hyvän scifielokuvan. Gwo on selvästi katsonut useita Hollywoodin scifiteoksia, mutta tainnut nähdä ne vain pintapuolisesti, jolloin hänen omakin teoksensa jää pinnalliseksi. Käsikirjoituksesta taas vastaa aikamoinen joukko ja soppaa on ollut hämmentämässä liian monta kokkia, ottaen huomioon, kuinka sekava lopputulos on. Filmin rytmitys on myös leikkauspuolella täysin hakusessa, jolloin se kulkee puolet ajasta hullua vauhtia ja joskus se jää junnaamaan paikoillaan. Sentään The Wandering Earth on kuvattu oivallisesti, minkä lisäksi sen lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustustiimi on tehnyt mainiota työtä avaruusasujen kanssa. Vaikka leffalta löytyy isohko 50 miljoonan dollarin budjetti, ei sillä valitettavasti saada aikaiseksi samanlaisia häikäiseviä efektejä kuin Yhdysvalloissa 200 miljoonan dollarin elokuvissa. Etenkin jäätikkömaisemat paistavat digitaalisuutta ja taustakankaan käyttö on usein liiankin näkyvää. Avaruusmaisemista löytyvät ehdottomasti parhaat tehosteet. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka välillä mekastus alkaakin käymään ikävästi korville. Musiikit säveltänyt Roc Chen yrittää parhaansa matkiakseen Hans Zimmerin eeppisiä sävellyksiä, eikä tuo mukaan mitään omaa, jolloin lopputulos todella tuntuu sieluttomalta kopiolta.

Yhteenveto: The Wandering Earth on harmillisen massiivinen sekasotku, joka yrittää kaikkensa ollakseen Hollywood-tasoinen megaleffa, mutta joka jää latteaksi jokaisella osa-alueellaan. Leffan hahmot ovat totaalisen yhdentekeviä ja tylsiä, jolloin näyttelijöidenkin on vaikea saada niistä mitään irti. Itse tarina on hauska idea, mutta kun leffa esittää kaikki hölmöytensä haudanvakavasti, katsojana jää kaipaamaan edes jotain vihjettä itseironiasta. Tahattomia hörähdyksiä on tarjolla useita, elokuvan muuttuessa yhä vain pöhkömmäksi. Itse tarinankerronta on äärimmäisen kömpelöä läpi leffan, jolloin filmillä on välillä hurja kiire ja siinä on vaikea pysyä mukana, kun taas loppuhuipennus on päätetty venyttää aivan liian pitkäksi mekastukseksi, minkä muka-eeppisyyteen kyllästyy välittömästi. Erityistä seikkailuhenkeä leffasta ei löydy, eivätkä surullisiksi tarkoitetut hetket tunnu miltään. Efektien taso heittelee paljon läpi leffan näyttävistä avaruusmaisemista todella tökeröihin digijäätiköihin. Roc Chenin säveltämät musiikit ovat sieluttomia kopioita Hans Zimmerin upeista töistä. The Wandering Earthista voisi aivan varmasti saada mainion scifirymistelyn, mutta sitä varten pitäisi tehdä suuri määrä juttuja uudestaan. Tällaisenaan kyseessä on valitettavan huono, pitkäveteinen ja surkuhupaisa tekele. Tätä ei voi suositella Hollywoodin blockbustereista pitäville, sillä tämä tuntuu liian selvältä ja "halvalta" yritykseltä olla Hollywood-kamaa. Samasta syystä tätä ei voi suositella niillekään, jotka etsivät suurleffoja Yhdysvaltojen ulkopuolelta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
流浪地球, 2019, Beijing Dengfeng International Culture Communications Company, Beijing Culture, China Film Company Limited., United Entertainment Partners