Arvostelu: West Side Story (1961)

WEST SIDE STORY

Ohjaus: Jerome Robbins ja Robert Wise
Pääosissa: Richard Beymer, Natalie Wood, Russ Tamblyn, Rita Moreno, George Chakiris, Simon Oakland, Ned Glass, William Bramley, Susan Oakes, Jose De Vega, Tucker Smith, Tony Mordente, Eliot Feld ja Gina Trikonis
Genre: musikaali, romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

West Side Story perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin vuodelta 1957, joka puolestaan pohjautuu William Shakespearen klassikkonäytelmään Romeo ja Julia (Romeo and Juliet - 1597). Pian esityksen osoittauduttua jättimenestykseksi, tuottaja Walter Mirisch hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Ohjaajaksi palkattiin Broadway-esityksen ohjannut Jerome Robbins, mutta koska hänellä ei ollut kokemusta elokuvanteosta, hänen tehtäväkseen jäi pelkkien musikaalinumeroiden ohjaus ja muun leffan ohjasi Robert Wise. Robbins kuitenkin vaati näyttelijöiltään lukuisia ottoja, eikä aikaakaan kun filmi oli pahasti jäljessä aikataulusta ja ylittänyt budjetin. Robbins potkittiin pihalle tuotannosta ja hänen assistenttinsa avustivat viimeisten musikaalinumeroiden teossa. Elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta West Side Story sai maailmanensi-iltansa 18. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Sen lisäksi, että leffa oli ilmestymisvuotensa suurin taloudellinen hitti, se voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva voitti kymmenen Oscar-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni, musiikki ja erityispalkinto Robbinsille) ja kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaalielokuva, miessivuosa ja naissivuosa), minkä lisäksi elokuva voitti myös parhaan elokuvamusiikin Grammyn. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään West Side Storya pidetään lajityyppinsä kärkiteoksina ja ehtana klassikkona. Itse näin West Side Storyn ensimmäistä kertaa yläasteella, kun katsoimme sen jonkun oppiaineen tunneilla muutaman päivän aikana. Silloin en piitannut näkemästäni, mutta vuosien varrella olen alkanut kiinnostua elokuvasta uudella tavalla ja pohtinut sen uudelleenkatselua. Kun huomasin West Side Storyn täyttävän nyt 60 vuotta, minkä lisäksi se on pian saamassa Steven Spielbergin ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin, päätin vihdoin katsoa sen uusiksi. Katsoinkin elokuvan tätini ja isoäitini kanssa, joista jälkimmäinen oli nähnyt West Side Storyn elokuvateatterissa, kun se alun perin saapui Suomeen syksyllä 1962.

New York Cityn länsipuolella kaksi jengiä, Jets ja Sharks tappelevat katujen herruudesta. Kiista on äitymässä suorastaan sodaksi, kun lisäongelmia syntyy jetsiläisen Tonyn rakastuessa sharksilaiseen Mariaan.

Eurooppalaistaustaiseen Jets-jengiin kuuluvat mm. sen entinen johtaja Tony (Richard Beymer, lauluäänenä Jimmy Bryant) ja nykyinen johtaja Riff (Russ Tamblyn, lauluäänenä Tucker Smith), sekä Riffin oikea käsi Ice (Tucker Smith), toiminnannälkäinen Action (Tony Mordente), nuori Baby (John Eliot Feld), rehvasteleva Big Deal (Anthony Teague), sekä suurisuinen Mouthpiece (Harvey Evans). Lisäksi poikamainen Anybodys-tyttö (Susan Oakes) haluaisi kovasti liittyä jengiin, mutta pojista koostuva joukko ei huoli häntä joukkoonsa. Jetsiläiset ovat kaikki jonkinlaisia ongelmanuoria, joilla on vaikeuksia kotonaan, koulussaan tai töissään. Niinpä he ovatkin päättäneet ottaa länsipuolen kadut haltuunsa. Vain ex-jetsiläinen Tony on päässyt kunnollisiin töihin ja parantanut tapansa. Tony onkin hahmoista mukavin, mutta samalla särmättömin. Kiinnostavampi tapaus on riidanhaluinen Riff, joka yrittää huijata vanhan ystävänsä takaisin Jetseihin, auttaakseen jengiä pääsemään eroon Sharksista. Alun perin Tonyn rooliin kaavailtiin Elvis Presleytä, mutta hänen managerinsa kieltäytyi. Roolin saanut Beymer on oiva valinta osaan ja veikkaisin, ettei Elviksen kaltainen megatähti olisi edes sopinut rooliin.

     Puertoricolaistaustaiseen Sharks-jengiin taas kuuluvat mm. sen johtaja Bernardo (parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut George Chakiris) ja Chino (Jose De Vega), joka aiotaan naittaa mieheksi Bernardon siskolle Marialle (Natalie Wood, lauluäänenä Marni Nixon). Bernardo taas on naimisissa Marian ystävän Anitan (parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Rita Morano, lauluäänenä Betty Wand) kanssa. Vaikka elokuva seuraakin enemmän jetsejä, koin sharksit lopulta mielenkiintoisemmiksi hahmoiksi. Tähän vaikuttaa jo se, että jengistä löytyy filmin parhaat näyttelijät, Chakiris, Wood ja Morano, jotka eläytyvät hienosti osiinsa. Myös hahmot ovat kiinnostavampia, puertoricolaisten saavuttua Yhdysvaltoihin erilaisten unelmien perässä ja kuinka kyseessä ei välttämättä olekaan se "maa, missä haaveet käyvät toteen".

     Elokuvassa nähdään myös Simon Oakland poliisikomisario Schrankina ja William Bramley tätä auttavana konstaapeli Krupkena, jotka yrittävät pitää kuria yllä jengitappelujen kasvaessa, sekä Ned Glass Domina, jetsien kantakuppilan omistajana. Glass on sympaattinen Domin osassa ja Oakland sopii erinomaisesti korruptoituneen kytän rooliin.

Kuten alussa mainitsinkin ja kuten klassikkotarinoita tuntevat ovat voineet päätellä, West Side Storyn tarina perustuu William Shakespearen ultimaattiseen klassikoiden klassikkoon, Romeoon ja Juliaan. Kaksi sukua/jengiä ovat suuressa kiistassa, mutta samalla kun heidän kamppailunsa on äitymässä lähestulkoon sodaksi, toisen joukon mies rakastuu korviaan myöten toisen joukon naiseen ja heidän välille muodostuu kielletty rakkaus. Romeosta ja Juliasta on vuosien varrella tehty useita tulkintoja, sekä monia (hieman epätoivoisiakin) modernisointeja, joissa 1500-luvun lopulla kirjoitettua näytelmää on sovitettu nykypäivään istuvammaksi. Olen usean sovituksen itse nähnyt ja kokenut ne yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta toinen toistaan väsähtäneemmiksi. Väärissä käsissä West Side Story voisi olla yksi tönkkö adaptaatio lisää, mutta jotenkin kummasti tämä elokuva on varmaan yksi parhaista versioista, mitä Romeosta ja Juliasta on koskaan tehty.

Sukujen muuttaminen katujengeiksi toimii yllättävänkin vakuuttavasti, mikä johtuu eniten siitä, että jetsien ja sharksien välille on onnistuttu luomaan todellista konfliktia. Kyse ei ole vain riidasta riidan vuoksi, vaan vähitellen katsoja ymmärtää täysin, miksi nämä ryhmät ovat niin vahvasti toisiaan vastaan. Kumpikin ryhmistä saa omat kohtauksensa, joissa jengiläisiin syvennytään paremmin ja alkaa käydä selväksi, että pinnalliselta vaikuttavan valtataiston taustalla on jotain enemmän, liittyen vahvasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Jetsit ovat yhteiskunnan hylkäämiä nuoria, joilla ei ole muuta kuin toisensa ja katunsa. Sharksit taas ovat saapuneet Yhdysvaltoihin unelmien perässä, vain kohdatakseen systemaattista rasismia monessa muodossa. Kun jopa lainvalvojat katsovat heitä nenänvartta pitkin, ei ole ihme, ettei heillekään jää muuta kuin toisensa ja katunsa. Mutta kun kyseessä on sama katu, kumpikin jengi on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen sen itsellään. On jopa valitettavaa, että yksi syistä, miksi West Side Story puhuttelee yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen, on se, että Yhdysvalloissa kamppaillaan yhä samanlaisten ongelmien kanssa.

Koinkin tämän yhteiskunnallisen puolen kiinnostavammaksi kuin Tonyn ja Marian välille muodostuvan rakkaustarinan, vaikka sekin on omalla tavallaan mainio. Toisaalta siitäkin löytyy todellista syvyyttä, koska elokuvan ilmestymisen aikoihin valkoisen ja tummaihoisen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä, joten siinäkin on jotain enemmän kuin pelkkä simppeli kiista kahden jengin välillä. Samalla se on kuitenkin siirappinen ja koominen siinä mielessä, kuinka vauhdilla hahmot rakastuvat palavasti toisiinsa. Tämä on leffan selkeintä Shakespearea ja tietyssä huvittavuudessaan ajaa asiansa, onhan kyseessä sinänsä selvä satu.

Kuten varmasti (tai ainakin toivottavasti) kaikki tietävät, West Side Story on musikaali - eikä mikä tahansa musikaali, vaan yksi korkeimmassa arvossa pidetyistä musikaaleista! Tämä ei ole ihme, sillä leffa tarjoaa toinen toistaan parempia ja mukaansatempaavampia lauluja ja tansseja. Seasta löytyy romanttisia hoilauksia, kuten Tonyn ihastelukappale Maria, parin yhteislaulu Tonight ja kosiskelulaulu One Hand, One Heart, mutta omiin suosikkeihini nousivat ikoninen I Feel Pretty, sekä sharksien laulama America ja jetsien laulama Gee, Officer Krupke, sillä sen lisäksi, että ne ovat svengaavia rallatuksia, niissä juuri syvennytään jengiläisten sisäisiin ongelmiin. Lauluista vain Riffin laulama Jet Song takkuilee, sillä Tucker Smith ei vakuuta laulajana. Vaikka laulut ovatkin varsin mainioita, paikoitellen tanssit jäivät elokuvasta paremmin mieleeni, sillä niitä hyödynnetään välillä jopa hypnoottisin tavoin. Elokuvan aloitus pohjustaa hienosti kaiken tarpeellisen Jetsin ja Sharksin kiistasta pelkän musiikin ja tanssin voimin. Joitakin katsojia voi huvittaa, kuinka jengitappelut esitetään tanssien kautta, mutta itse uppouduin nopeasti menoon mukaan ja pidin ratkaisusta todella paljon. Alkuperäisen Broadway-musikaalin ohjaaja Jerome Robbins vastasi tosiaan musikaalinumeroista ja hän on onnistunut vakuuttavasti siirtämään koreografioita näyttämöltä kameran eteen - sellainen ei onnistuisi ihan jokaiselta! 

Myös teknisiltä ansioiltaan West Side Story on hieno elokuva, eikä ihme, että se voitti Oscareita kuvauksestaan, leikkauksestaan, lavastuksestaan, puvustuksestaan ja äänistään. Filmi on visuaalisesti todella tyylikäs kaikin tavoin, oli kyse sitten taidokkaasta kameratyöskentelystä, jolla seurataan tanssivia jengiläisiä, sulavasti kasatusta leikkauksesta, jolla kahden ja puolen tunnin elokuva saadaan tuntumaan huomattavasti lyhyemmältä, näyttävästä lavastuksesta, jolla saadaan jopa likaiset kujat taianomaisiksi tai Leonard Bernsteinin musiikeista, jotka ovat siirtyneet upeasti elokuvamuotoon. Hienojen sävellystenkin kanssa täytyy kuitenkin tunnustaa, että itselleni voimakkain ääni elokuvassa on aina jetsien sormien napsuttelu.

Yhteenveto: West Side Story on hieno musikaalielokuva, joka todella on klassikkoasemansa ansainnut. William Shakespearen legendaarinen Romeo ja Julia on muovattu tehokkaasti modernimpaan aikaan ja kiistelevien sukujen muuttaminen reviiristään taisteleviksi katujengeiksi on erinomainen idea. Jetsien ja sharksien välisestä riidasta löytyy yhä vain syvempiä puolia, mitä pidemmälle filmi kulkee ja elokuva puhutteleekin yhteiskunnallisella tasolla vahvasti. Osittain tämä puoli on jopa onnistuneempi kuin itse rakkaustarina, vaikka sekin on mainio. Siitä löytyy suloista hempeyttä ja ihanaa satumaisuutta, mutta samalla se myös äityy hieman siirappiseksi ja huvittavaksi. Romantiikan lisäksi tunnetiloja löytyy monia mm. jännityksestä komediaan. Riffin laulamaa Jet Songia lukuun ottamatta elokuva on täynnä toinen toistaan mahtavampia lauluja. Tanssit ovat myös loistokkaita ja niillä välitetään paljon henkilöistä, heidän väleistään ja tunteistaan ilman sanoja. Tekniseltä puoleltaan filmi on yhä kaikin puolin vaikuttava. West Side Story edustaa musikaalien priimaa ja kuuluu jo yleissivistykseen elokuvana, joka kaikkien kuuluisi edes kerran elämässään katsoa. Nyt jään ristiriitaisin tuntein odottamaan, millainen joulukuussa ilmestyvä Spielbergin versio tulee olemaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
West Side Story, 1961, The Mirisch Corporation, Seven Arts Productions

Arvostelu: Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany's - 1961)

AAMIAINEN TIFFANYLLA

BREAKFAST AT TIFFANY'S

Ohjaus: Blake Edwards
Pääosissa: Audrey Hepburn, George Peppard, Patricia Neal, Mickey Rooney, Buddy Ebsen, Martin Balsam, Alan Reed, John McGiver, José Luis de Vilallonga, Dorothy Whitney ja Stanley Adams
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Breakfast at Tiffany's, eli suomalaisittain Aamiainen Tiffanylla perustuu Truman Capoten samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Paramount Pictures osti oikeudet elokuvaan Capotelta, joka halusi päärooliin Marilyn Monroen. Monroe ei kuitenkaan halunnut näytellä hahmoa, joten rooliin valittiin Audrey Hepburn, josta taas Capote ei pitänyt. Elokuvan ohjaajaksi kaavailtiin John Frankenheimeriä, mutta koska hän ei miellyttänyt Hepburnia, ohjaajaksi valittiin Blake Edwards. Kun tarpeeksi tyydyttävät valinnat oli saatu tehtyä, kuvaukset alkoivat ja lopulta Aamiainen Tiffanylla sai maailmanensi-iltansa 5. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja. Se oli ehdolla viidestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naispääosa, käsikirjoitus ja lavastus), joista se voitti parhaan musiikin ja parhaan alkuperäiskappaleen palkinnot. Leffa oli myös ehdolla kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras komediaelokuva ja naispääosa), voittamatta kumpaakaan, sekä kuudesta Grammysta (mm. vuoden paras albumi), joista se voitti vuoden parhaan kappaleen, musiikillisen sovituksen, orkesteriesityksen ja elokuvamusiikin palkinnot. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut arvostettu klassikko, vaikkei kirjailija Capote itse pidä elokuvasta. Itse olin vuosien varrella vain kuullut Aamiaisesta Tiffanylla, mutten muuta kuin sen, että minun pitäisi katsoa se. Niinpä syksyllä 2017 päätin vihdoin tehdä niin ja ostin elokuvan sokkona. Samalla kun katsoin leffan, olin myös aikeissa arvostella sen. Silloin en kuitenkaan erityisemmin välittänyt filmistä ja arvosteleminenkin jäi väliin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Kaivoin hyllyyni jääneen Aamiainen Tiffanylla -Blu-rayn ja pistin sen pyörimään, tuumien, että kenties elokuva ei vieläkään iskisi. Ja väärässä olin.

New Yorkiin muuttanut kirjailija Paul Varjak ihastuu naapurin naiseen, Holly Golightlyyn. Hollyn elämä vaikuttaa olevan pelkkää glamouria ja juhlimista rikkaiden kanssa, mutta vähitellen Paulille alkaa selviämään ikäviä puolia salaperäisen Hollyn menneisyydestä.

Pääroolissa Holly Golightlyna nähdään Audrey Hepburn, jonka valitsemisesta kirjailija Capote ei tosiaan pitänyt. Itse en kuitenkaan osaa kuvitella ketään muuta Hollyn rooliin, eikä varmasti moni muukaan - onhan Hepburn tehnyt hahmosta aikamoisen ikonin. Hepburn on valloittavan ihastuttava roolissaan onnellisuutta etsivänä naisena, joka ei itsekään tiedä, mitä on oikeasti vailla. Holly tuntuu joka aamu heräävän uudenlaisen ajatuksen kanssa, mitä hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan. Hahmo on erittäin kiehtova, etenkin mitä enemmän hänen mysteereistään käy selville. Hänen ajatusmaailmansa on erityisen mielenkiintoinen ja monimutkikas. Toisaalta hän näkee elämänsä ja maailman todella naiivisti ja pinnallisesti, mutta samalla on selvää, että Hollya vaivaa moni ikävä asia, joita hän yrittää tukahduttaa pois mielestään. Hepburnista löytyy sopivassa suhteessa hienostunutta glamouria ja höpsähtävää hajamielisyyttä, jotta hän saa yhdisteltyä niistä mahtavan persoonan.

     Kirjailijana (ja kenties jotain muutakin työtä tekevänä) Paul Varjakina taas nähdään George Peppard, joka on myös erittäin mainio roolissaan. Paulkin on monikerroksiseksi rakennettu henkilö ja siten mielenkiintoinen Hollyn vierelle elokuvan toiseksi päähahmoksi. Paul lumoutuu Hollysta tietty heti ensikohtaamisella ja kaksikon välille aletaan hitaasti rakentamaan säpinää. Peppardin ja Hepburnin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heti heidän ensitapaamisestaan lähtien katsoja toivoo näkevänsä hahmot elokuvan lopussa yhdessä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Orangey Hollyn kissana nimeltä Kissa, Patricia Neal Paulin... öh, sisustajana, Buddy Ebsen Hollyn menneisyyteen liittyvänä Docina, Alan Reed vankilassa lusivana Sally Tomatona, Dorothy Whitney turhamaisena Mag Wildwoodina, Stanley Adams rikkaana Rusty Trawlerina, José Luis de Vilallonga Hollysta myös kiinnostuneena José da Silva Pereirana, sekä Mickey Rooney Hollyn vuokraisäntänä, herra Yunioshina, josta on vuosien varrella noussut meteliä useaankin otteeseen. Valkoihoisen ja länsimaisen Rooneyn näyttelemä Yunioshi on koettu stereotyyppiseksi ja rasistiseksi kuvaukseksi japanilaismiehestä jo usean vuosikymmenen ajan. Niin Rooney kuin elokuvan ohjaaja Blake Edwards ja tuottaja Richard Shepherd ovat pahoitelleet ratkaisua moneen otteeseen vuosien varrella, vaikka Rooney on myös kertonut, että sai vielä kohujen alettua paljon kehuja japanilaisiltakin. Etenkin tänä päivänä Rooneyn kohtauksia on kiusallista katsoa. Eikä vain sen takia, että hahmo on niin stereotyyppinen, vaan koska herra Yunioshi ei mielestäni ole kovinkaan hauska. Hän tuntuu jopa oudon irralliselta muusta filmistä.

Ennen Aamiainen Tiffanylla -elokuvan näkemistä luulin sen kirjaimellisesti kertovan aamiaisesta jonkun Tiffany -nimisen henkilön luona ja kun katsoin leffan ensimmäistä kertaa, olin jopa hieman pettynyt, että kyse ei ollutkaan siitä. Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi en silloin pitänyt elokuvasta. Silloin näin sen vain jotenkin pitkäveteisenä ja minua jopa hieman ärsytti, millaisessa löysässä hirressä Holly tuntuu pitävän Paul-poloista läpi leffan. Nyt toinen katselukerta oli täysin toisenlainen. Elokuva ei tuntunut kertaakaan pitkäveteiseltä tai tylsältä. Sen erilainen rakkauskertomus onnistui jopa liikuttamaan minua ja piti minut koukussa läpi keston. Vaikka päähenkilöiden välille muodostuukin romanssintapaista heti ensisilmäyksestä lähtien, hahmojen tekemät ratkaisut pitävät heitä kaiken aikaa erossa toisistaan. Iso syy tähän on Hollyn epävarmuus omasta elämästään.

Vielä rakkauskertomusta enemmän pidin kertomuksesta ihmisestä, joka haluaa ties mitä, jolla on ties mitä, mutta josta tuntuu, ettei hänellä ole mitään. Holly järjestää luksusjuhlia, joihin hän kutsuu kaikenlaista rikasta porukkaa, mutta hänestä ei silti tunnu siltä, että hän kuuluisi sinne muiden keskelle. Hän haluaa itselleen rikkaan miehen, mutta kukaan ei tunnu kelpaavan. Hollyn tuskailut ovat helposti samaistuttavia, vaikkei itse painisi samanlaisten asioiden kanssa. Hahmo on hieno kuvaus syvällisestä henkilöstä pinnallisessa ympäristössä. Hollya käy sääliksi ja vielä sitäkin enemmän, että katsoja haluaa nähdä hänet yhdessä Paulin kanssa, katsoja haluaa nähdä Hollyn saavan elämänsä kasaan. Hollyn Kissa-kissaa käytetään oivana metaforana Hollylle, Hollyn kokiessa, ettei voi omistaa kissaa ja että hänellä ei ole oikeutta nimetä kissaa, mutta että hänen täytyy silti huolehtia kissasta, mikä on juuri sitä miten Holly haluaisi miesten toimivan hänen kanssaan.

Kiinnostavien hahmojen ja tarinan lisäksi Aamiainen Tiffanylla piti minua otteessaan myös sen valloittavan tunnelman ansiosta. Kepeä henki levittää jatkuvasti hymyn katsojan huulille, mitä tekee myös elokuvan huumoripuoli. Ei leffa mitään hulvatonta komediaa ole, vaan sen huumori on enemmän pienimuotoista ja sellaista, mikä tarjoaa hyväntuulisuutta. Hollyn illalliskutsuilla tapahtuu monenlaista hilpeää, minkä lisäksi on huvittavaa, kun Holly ei tunnu yhtään tajuavan, mitä on oikeasti tekemässä, mennessään viikoittain Sing Singin vankilaan kertomaan rikolliselle säätiedotetta. Kaikkein hauskin kohtaus on mielestäni noin puolessa välissä elokuvaa, kun Holly ja Paul yrittävät varastaa jotain sekatavarakaupasta. Muutenkin kohtauksen ympärillä oleva päivä, jolloin kaksikko päättää tehdä vuoronperään asioita, joita kumpikaan ei ole ennen tehnyt, on ilahduttavaa seurattavaa. Tästä osiosta pidin jo ensimmäisellä katselulla. Nyt pidin aika lailla kaikesta siinä ympärillä. Paitsi herra Yunioshista. Onneksi hän on lopulta aika vähän ruudulla.

Elokuvan on ohjannut Blake Edwards, joka tunnetaan parhaiten Vaaleanpunainen pantteri -komedioiden (The Pink Panther - 1963-2009) tekijänä, eikä mikään ihme - ohjasihan hän niitä peräti kahdeksan kappaletta! Tässä hänen työnsä on rauhallisempaa, mutta silti omalla tavallaan innokasta. Käsikirjoittaja George Axelrod rakentaa monikerroksisia hahmoja ja tarinaa taidokkaasti kohti huipennusta. On jotenkin jopa oudon hienoa, kuinka taidokkaasti Axelrod tuo mukaan viittaukset siitä, mitä niin Holly kuin Paul tekevät rahan eteen. Tämä on kyllä päivänselvää, mutta silti jotenkin hienovaraista. Teknisesti Aamiainen Tiffanylla on edelleen hieno tänäkin päivänä. Kuvaus on tyylikästä; etenkin laajat otokset, joissa etu- ja taka-alaa todella hyödynnetään. Kuvakulmat ovat paikoitellen kekseliäitä ja näyttelijät pääsevät todella todistamaan kykynsä, kun mukana on useita todella pitkiä kuvia, joissa kamera kiertelee hahmojen kanssa ympäri asuntoa tai kauppaa. Kuvausta tukee tietty mainio leikkaus, sekä oivalliset lavasteet ja asut. Iso osa elokuvan tunnelmasta syntyy Henry Mancinin erinomaisesta musiikista. Niin herkän kauniit kuin riemastuttavan svengaavat sävelmät ja klassikoksi muodostunut Moon River -kappale muodostavat albumin, jota kuunnellessa ei ole ihme, että se oli ihan Grammyissa asti ehdolla ja nappasi elokuvan ainoat Oscar-pystit.

Yhteenveto: Aamiainen Tiffanylla on ilahduttava ja ihastuttava romanttinen elokuva, joka tehoaa yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vain stereotyyppinen Yunioshi korostuu ikävästi kaiken keskeltä, mutta muuten elokuva toimii yhä hienosti. Audrey Hepburn säkenöi Holly Golightlyn roolissa, eikä ihme, että hahmosta on muodostunut monien naisten ikoni ja roolimalli. Hollyn konfliktit ovat helposti samaistuttavia - eikä vain naisille, mutta myös miehille. George Peppard on mainio valinta Pauliksi, ja Peppardin ja Hepburnin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Näiden kahden hahmon tarina on rakennettu koukuttavan kiinnostavasti, vaikka välillä ärsyttääkin, kuinka monet asiat pitävät hahmoja erossa. Romanttinen puoli onnistuu olemaan hempeää äitymättä siirappiseksi. Draama on iskevää ampumatta yli. Komedia on hilpeää, vaikkei katsoja paljoa pääse ääneen hekottelemaan. Pääasiassa filmi tarjoaa hyvän mielen ja hymyn, joka ei hetkeen poistu kasvoilta. Aamiainen Tiffanylla on klassikon asemansa ansainnut ja sitä voikin suositella oikein lämpimästi, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt. 60-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt moneen kertaan. Olen iloinen, että päätin antaa filmille toisen mahdollisuuden, sillä nyt se nousi kevyesti listoillani romanttisten elokuvien parhaimmistoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.rock.com
Breakfast at Tiffany's, 1961, Jurow-Shepherd

Arvostelu: Navaronen tykit (The Guns of Navarone - 1961)

NAVARONEN TYKIT

THE GUNS OF NAVARONE

Ohjaus: J. Lee Thompson
Pääosissa: Gregory Peck, David Niven, Anthony Quinn, Stanley Baker, Anthony Quayle, James Darren, Irene Papas, Gia Scala, Richard Harris ja James Robertson Justice
Genre: toiminta, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Guns of Navarone, eli suomalaisittain Navaronen tykit perustuu Alistair McLeanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1957. Columbia Picturesin johtaja Mike Frankovich innostui kirjasta ja pyysi arvostetun sotaleffan Kwai-joen sillan (The Bridge on the River Kwai - 1957) käsikirjoittaja Carl Foremania työstämään filmin käsikirjoituksen. Foreman halusi myös ohjata elokuvan, mutta Columbia ei suostunut, vaan ohjaajaksi valittiin Alexander Mackendrick. Foreman kuitenkin potki Mackendrickin ulos leffasta juuri ennen kuvauksia ja tämä korvattiin J. Lee Thompsonilla päätähti Gregory Peckin ehdotuksesta. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1960 ja lopulta Navaronen tykit sai maailmanensi-iltansa Lontoossa 27. huhtikuuta 1961 (tasan 60 vuotta sitten), missä paikalla olivat jopa Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja tämän vastikään menehtynyt aviomies, prinssi Philip - levätköön hän nyt rauhassa. Elokuva oli suuri menestys, ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein leffa, minkä lisäksi kriitikot kehuivat sitä. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi leffa voitti parhaan draamaelokuvan ja musiikin Golden Globe -palkinnot. Itse olin tiennyt Navaronen tykeistä jo pitkään, sillä kyseessä on yksi isäni suosikkielokuvista, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi. 

Vuonna 1943 liittoutuneiden armeija yrittää pelastaa 2000 sotilastaan, jotka ovat jumissa Kheroksen saarella. Natsit ovat kuitenkin rakentaneet järeillä tykeillä varustetun tukikohdan läheiselle Navaronen saarelle, mikä estää armeijaa suorittamasta pelastusoperaatiota. Kuusi sotilasta lähetetäänkin vaaralliselle operaatiolle tuhoamaan Navaronen tykit, jotta pelastus onnistuu.

Navaronen tykkejä tuhoamaan lähtevään joukkoon kuuluvat ryhmää johtava kapteeni Mallory (Gregory Peck), räjähde-ekspertti Miller (David Niven), herra Andrea Stravros (Anthony Quinn), lempinimen "Teurastaja" omaava Brown (Stanley Baker), majuri Franklin (Anthony Quayle), sekä Spyros Pappadimos (James Darren). Tiimi on tarpeeksi iso, jotta siihen mahtuu monenlaista persoonaa, mutta myös tarpeeksi pieni, jotta jokainen hahmoista pääsee edes kerran tai kaksi kunnolla esille. Matkan varrella operaatiota koettelevat ryhmän jäsenten väliset erimielisyydet ja muut kinastelut, eikä yhteistyö ole helppoa. Hahmojen vaaralliselle matkalle lähtee heti erittäin mielellään, etenkin kun rooleihin on pestattu näin hyvät näyttelijät. Varsinkin valtavan karismaattinen Peck loistaa kapteenina, mutta kenties suosikikseni nousi Niven räjähteistä paljon tietävänä Millerinä. Peckin ja Nivenin kahdenkeskeisiä kohtauksia onkin ilo seurata jo upeiden näyttelijöiden ansiosta.

Vaikka Navaronen tykit tapahtuu toisen maailmansodan aikaan ja siinä hahmot yrittävät päästä natsien tukikohtaan auttaakseen liittoutuneiden armeijaa, filmi harvoin tuntuu selkeältä ja perinteiseltä sotaelokuvalta. Filmi muistuttaa enemmänkin seikkailua, mikä toi siihen ainakin itselleni valtavasti lisää. Elokuva nappasi minut heti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan loppuun saakka. Tarina on simppeli ja juuri siksi tehokas. Hahmot esitellään nopeasti ja sitten heidät viskataankin riskialttiille matkalleen. Mukaan mahtuu niin hurjaa myrskyä, tiivistunnelmaista vuorikiipeilyä, vakoojamaista soluttautumista ja puhdasta toimintaa aseet laulaen. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä, kun leffa ei syyllisty toistelemaan elokuvan aikana jo nähtyjä juttuja, vaan tuo mukaan jatkuvasti jotain uutta. Parasta on, että hahmot ovat oikeasti hyviä, jolloin heidän puolestaan jännittää ja heidän todella haluaa onnistuvan.

Elokuva onnistuu hienosti aika pitkälti kaikessa, mihin se pyrkiikin. Sen seikkailullisista hetkistä löytyy suurta viehätystä ja lumoa, eikä isoista taistelukohtauksista eeppisyyttä puutu. Seasta löytyy myös pienesti huumoria hahmojen repliikeistä, kuten myös syvällisyyttä moraalisista pohdinnoista. Loppuhuipennuksessa tunnelma vain tiivistyy tiivistymistään. Jännitteen rakentaminen on esimerkillistä ja katsoja saattaa herkästi nousta tuolin reunalle, kun jännitys nostetaan hitaasti, mutta äärimmäisen varmasti huippuunsa. Sen lisäksi, että erittäin vaikean operaation onnistuminen tarjoaa hikipisaroita, myös ryhmän väliset konfliktit ja petturiepäilyt tarjoavat vangitsevia kohtauksia.

Ohjaaja J. Lee Thompson luo tunnelmaa taiturimaisesti ja pitää kiinnostusta kaiken aikaa yllä. Hän luo seikkailuspektaakkelia, mutta samalla pitäen menon hahmovetoisena. Carl Foremanin käsikirjoitus pitää siitä myös huolen, samalla kun Foreman kuljettaa kertomusta sujuvasti eteenpäin, tuoden jatkuvasti uudenlaisia vastoinkäymisiä. Teknisestikin Navaronen tykit on onnistunut filmi. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita hienoja laajoja kuvia upeista lavasteista ja maisemista. Jotkut kuvat ovat laadultaan hieman sottaisia, mutta se voi myös johtua epätasaisesta Blu-ray -restauroinnista. Asutkin ovat tyylikkäät ja pääasiassa tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Lavasteita ja pienoismalleja räjäytellään näyttävästi. Äänimaailmakin on oivallinen ja Dimitri Tiomkinin säveltämät ja sovittamat musiikit pitävät seikkailuhenkeä ja jännitettä yllä.

Yhteenveto: Navaronen tykit on hieno sotaelokuva, jossa on vahva seikkailun henki. Seikkailua ryhtyykin seuraamaan erittäin mielellään ja se pitää tiukasti otteessaan läpi myrskyisen kyytinsä. Jännitettä kasvatellaan pitkin elokuvaa, kunnes se nostetaan loppupäässä huippuunsa. Väliinkin mahtuu useita tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa esimerkiksi pohditaan, löytyykö tiimistä petturia. Itse tiimi koostuu kuudesta todella mainiosta hahmosta, joista jokainen saa ainakin pari kertaa valokeilan itselleen. Näyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti - erityisesti Gregory Peck ja David Niven, joiden välisiä keskusteluja on mahtavaa seurata. Huumoria löytyy hyvin seasta ja kuten olenkin jo pariin otteeseen todennut, filmi tuntuu enemmän seikkailulta kuin puhtaalta sotafilmiltä. Sota-ajan seikkailuna Navaronen tykit on todella loistokas elokuva, jota suosittelen kaikille genren ystäville - oli sen sitten nähnyt jo aiemmin tai ei. 60-vuotisjuhla on oiva syy katsoa filmi. Yli vuosikymmen myöhemmin elokuvalle työstettiin jatko-osa Navaronen haukat (Force 10 from Navarone - 1978) ja kenties jonain päivänä otan senkin käsittelyyn...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Guns of Navarone, 1961, Highroad Productions

Arvostelu: 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961)

101 DALMATIALAISTA

ONE HUNDRED AND ONE DALMATIANS

Ohjaus: Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rod Taylor, Ben Wright, Cate Bauer, Lisa Davis, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley, Frederick Worlock, Martha Wentworth ja David Frankham
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: 7

One Hundred and One Dalmatians, eli suomalaisittain 101 dalmatialaista on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 17. osa. Elokuva perustuu Dodie Smithin kirjaan "The Hundred and One Dalmatians" (1956). Disney itse luki teoksen, innostui suuresti ja halusi heti tehdä siitä elokuvan. Yhtiön aiempi animaatioelokuva Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) oli menestynyt heikosti teattereissa, jolloin animaatioiden teon lopettamista mietittiin. Tekijät löysivät kuitenkin teknologiaa, jonka avulla he kykenivät animoimaan elokuvan nopeammin ja halvemmalla, jolloin mahdollinen tappio ei olisi ollut yhtä paha. Lopulta elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1961 (Suomessa loppuvuodesta nimellä "Lupsakkaat luppakorvat") ja oli iso hitti, mikä varmisti, että Disneyn animaatiopuoli pyörisi vielä ainakin muutaman vuoden. Vuosien saatossa 101 dalmatialaista on muuttunut klassikoksi monen muun Disney-teoksen ohella. Itse näin elokuvan lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin näin leffan uudestaan. Pidin elokuvasta yhä ja ostinkin sen Blu-rayna. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, jolloin oli aika katsoa 101 dalmatialaista uudestaan ja arvostella se.

Dalmatialaiskoirat Pongo ja Perdita perustavat perheen saadessaan viisitoista pentua. Pariskunnan pienokaiset ovat kuitenkin vaarassa, sillä inhottava Cruella de Vil haluaa pennut itselleen, jotta voi tehdä niistä turkiksia.

Elokuvassa ei varsinaisesti ole selkeää päähenkilöä, vaan siinä seurataan dalmatialaisia yhtenäisinä joukkoina. Päähenkilöksi voisi kuitenkin mieltää Pongo-koiran (Rod Taylor), sillä elokuvan alussa kuullaan pitkään hänen kertojaääntään. Leffan alussa Pongo vaikuttaa aika tavalliselta poikamieheltä, kuten omistajansa (tai kuten Pongo kutsuu: "lemmikkinsä") Roger (Ben Wright), joka soittaa pianoa ja säveltää lauluja, poltellen samalla piippuaan. Kumpikin on isossa roolissa, mutta kumpikaan ei ole millään lailla tarinan sankari. Isänä Pongo on rento ja huolehtiva, mutta siihen hahmo oikeastaan jääkin.
     Pongon rakas, eli Perdita (Cate Bauer) on jokseenkin tylsä tapaus, sillä hän ei oikeastaan tee muuta kuin synnyttää pennut. Perditan omistaja, eli Rogerin rakas on Anita (Lisa Davis), joka on vielä tylsempi tapaus, sillä hän ei oikeasti tee mitään merkittävää. Selvästi mielenkiintoisempi hahmo on pariskunnan taloudenhoitaja Nanny (Martha Wentworth), joka on hupaisa hahmo innostuessaan ja äidillisempi kuin kukaan muu naishahmo elokuvassa.

Elokuvan pahis on tosiaan inhottava akka nimeltä Cruella de Vil (Betty Lou Gerson), joka on oikeasti todella julma pahis. Aiemmissa Disney-leffoissa on kyllä nähty pahiksia, jotka haluavat esimerkiksi myrkyttäen tappaa päähenkilöt, mutta de Vil aikoo siepata päähenkilön lapset ja tehdä niiden nahoista takkeja! Tästä ei kovin paljon ilkeämmäksi pääse. Hahmo on aivan mahtavasti luotu. De Vil kokee olevansa erittäin tärkeä nainen ja uskoo kaikkien muiden olevan hänen alapuolellaan. Hän ei mieti koiria ajattelevina ja tuntevina olentoina, jolloin hän voi täysin tunteettomasti tehdä niille mitä haluaa. Myös hahmon nimi on aivan täydellinen, sillä suomennettuna Cruella de Vil tarkoittaa "julmaa paholaista".
     Jotta Disney-tarinoiden pahikset eivät olisi vain lapsille painajaisia aiheuttavia pahuuksia, täytyy heillä tietty olla hölmöt apurit, jotka toilailevat kaiken aikaa. Cruella de Vilin apurit ovat urpot rikolliset Jasper (J. Pat O'Malley) ja Jesper (Frederick Worlock). Hahmot ovat hyviä ja vaikka he ovat tyhmiä, ei heistä ole tehty ihan täysiä idiootteja. Jasper on kaksikosta se fiksumpi, mutta kumpikin pistää naureskelemaan useasti leffan aikana typeryydellään.
     Muita eläimiä elokuvassa ovat tietenkin Pongon ja Perditan pennut, joista kuitenkin vain muutama jää mieleen: Rollo (Barbara Beaird) pitää syömisestä ja hänellä on aina nälkä, Kikerolla (Mickey Maga) on täplä silmänsä ympärillä ja Laikku rakastaa television katselua niin paljon, että hänet pitää raahata väkisin TV:n edestä - eli vähän niin kuin minä! Pentujen lisäksi eläinhahmoja ovat mm. vanha puolikuuro Eversti-koira (Jasperin ääni J. Pat O'Malley), tämän avustajakissa kersantti Tapsu (David Frankham) ja hevosavustaja Kapteeni (Thurl Ravenscroft), iso Danny-koira (George Pelling), energinen pieni terrieri Scottie, sekä hanhi Lucy (Nannyn ääni Martha Wentworth).

Elokuva kestää vain tunnin ja vähän päälle vartin, mutta se ehtii kertoa tarinansa erinomaisesti siinä ajassa. Aluksi esitellään Pongo ja Perdita, sekä heidän omistajansa, eli koirien mukaan heidän lemmikkinsä, mikä on ihan hauska vitsi. On myös hauskaa, kun alussa Pongo katselee koiria ja heidän "lemmikkejään", jotka ovat erikoista kyllä, hyvin samankaltaiset. Myös Pongo muistuttaa jossain määrin Rogeria ja Perditassa on samankaltaisuutta Perditan kanssa. Kuten jo sanoin, elokuvassa ei oikeastaan ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan eri eläimiä, jotka yrittävät pistää lopun Cruella de Vilin ilkeille suunnitelmille. Aluksi Pongo tuntuu päähahmolta, toimiessaan tarinan kertojana, mutta Perditan tullessa mukaan tarinaan, voi kaksikon mieltää päähenkilöiksi. Tämä kuitenkin muuttuu, kun pennut alkavat saada enemmän ruutuaikaa, jolloin voi miettiä leffan kertovan sittenkin heistä. Jossain kohtaa seurataankin pääasiassa sivuhahmoeläimiä, mikä voi hämmentää suuresti. Loppujen lopuksi ymmärtää, että keskiössä ovat kaiken aikaa olleet leffan nimen mukaisesti satayksi dalmatialaista, joita tulee mukaan yhä vain enemmän ja enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee.

101 dalmatialaista on aivan mahtava seikkailuelokuva. Se tarjoaa seikkailua ja kunnon jännitystä, dalmatialaisten paetessa ja piileskellessä Cruella de Vililtä ja tämän hölmöiltä apureilta. Varsinkin lapsille leffa voi olla paikoitellen todella tiivistunnelmainen, minkä takia on hienoa, että mukana on huumoria tasapainona, joka on muutenkin tärkeä osa seikkailuleffoja. Erityisen mojovia nauruja leffa ei tarjoa, mutta hyvin sen aikana hekottelee. Elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta, pääasiassa uusia hahmoja, jolloin katsoja ei kertaakaan tylsisty, tavatessaan uusia tuttavuuksia ja koetessaan uusia tapahtumia. Tunnelma on hyvin luotu ja leffa pitää mukanaan loppuun asti. 101 dalmatialaista on selvästi paljon modernimpi Disney-elokuva kuin edeltäjänsä, sisältäessään televisioita jne., mikä on hienoa vaihtelua monien satujen jälkeen. Pieniä lisäyksiä voisi olla mukana siellä täällä tuomassa lisäsyvyyttä ja jotkut hahmot voisivat olla parempia, mutta muuten kyseessä on loistokas elokuva, joka kannattaa näyttää lapsille, etenkin jos koirat ovat heille se juttu. Perheen pienimmille ei kuitenkaan kannata ihan heti kertoa, kuinka koirista tehdään turkiksia, sillä se saattaa aiheuttaa jonkinlaisia traumoja.

101 dalmatialaista on animoitu todella taidokkaasti. Elokuvassa on mielenkiintoinen tyyli, jossa yhdistetään maalauksellisia värejä paikoitellen jopa nopeasti tehdyn näköisiin luonnoksiin. Yhdistelmä toimii erinomaisesti, jolloin leffaa katsoo mielellään. Eläinhahmot ovat todella taidokkaasti toteutetut ja taustat ovat kiehtovia. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman, joista jälkimmäinen on aiemmin tehnyt pääasiassa animaattorihommia, mutta Geronimi ja Luske ovat ohjanneet Disneylle yhdessä mm. elokuvat Tuhkimo (Cinderella - 1950), Peter Pan (1953) ja Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp - 1955). Elokuva on siinä mielessä erikoinen Disney-filmi, että siinä on vain yksi käsikirjoittaja, Bill Peet, joka on siirtänyt kirjan taidokkaasti elokuvaksi. 101 dalmatialaista ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua: Rogerin laulama mainio "Cruella de Vil" ja lopputektejä ennen kuultava "Dalmatian Plantation". Mukana on myös "Hauvan herkku" -mainos, jonka aikana soi ärsyttävä laulu. Musiikeista vastaa George Bruns, joka on tehnyt todella hyvää työtä sävellystensä parissa. Etenkin useasti elokuvan aikana kuultava tunnusmusiikki on tarttuva ja on hienoa, miten sitä soitetaan välillä hieman eri soittimilla ja eri tahdeissa, jolloin sen tarjoama tunnelma vaihtelee iloisesta jännittävään ja väsyneestä innokkaaseen.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne. Leffassa vilahtaa Kaunotar ja kulkurista muutamia hahmoja - tietty nimikkohahmot muiden joukossa - minkä lisäksi Mikki Hiiren pään siluetin voi bongata heti elokuvan ensisekuntien aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova seitsemänosainen "Redefining the Line: The Making of One Hundred and One Dalmatians", kirjan siirtämisestä elokuvaksi ja Walt Disneyn ja Dodie Smithin kirjeenvaihdosta kertova "Sincerely Yours, Walt Disney", Cruella de Vilistä kertova "Cruella de Vil: Drawn to be Bad", poistettuja lauluja sekä trailereita ja mainoksia. Katsottavaa on yhteensä yli tunniksi.

Yhteenveto: 101 dalmatialaista on mahtava koko perheen seikkailuelokuva, jossa tarina keskittyykin hienosti juuri perheeseen. Leffa tarjoaa paljon jännitystä ja huumoria toimivassa tasapainossa, ja se ehtii kertoa hienosti tarinansa tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa. Selkeää päähahmoa ei ole, mutta se ei haittaa, sillä eläinhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia. Cruella de Vil on loistava pahis ja häntä auttavat Jasper ja Jesper ovat hauskoja. Elokuva on animoitu tyylikkäästi ja se on saatu näyttämään samaan aikaan sekä maalaukselta että luonnokselta. Lauluja ei erityisemmin ole mukana, mutta se ei haittaa, kun kyseessä ei ole samanlainen satu kuin monet aiemmat Disney-animaatiot. Suosittelen elokuvaa koko perheen yhteiseen leffahetkeen, minkä lisäksi kaikille koirafaneille. Elokuvalle on tehty jatko-osa 101 dalmatialaista 2: Pikku Kikero Lontoossa (101 Dalmatians II: Patch's London Adventure - 2003), mutta sitä en ole nähnyt. "101 Dalmatians: The Series" -animaatiosarjaa (1997-1998) katsoin kyllä lapsena, minkä lisäksi olen nähnyt näytellyn, vuoden 1996 101 dalmatialaista - aitoa koiranelämää -elokuvan (101 Dalmatians).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
One Hundred and One Dalmatians, 1961, Walt Disney Productions