Arvostelu: Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany's - 1961)

AAMIAINEN TIFFANYLLA

BREAKFAST AT TIFFANY'S

Ohjaus: Blake Edwards
Pääosissa: Audrey Hepburn, George Peppard, Patricia Neal, Mickey Rooney, Buddy Ebsen, Martin Balsam, Alan Reed, John McGiver, José Luis de Vilallonga, Dorothy Whitney ja Stanley Adams
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Breakfast at Tiffany's, eli suomalaisittain Aamiainen Tiffanylla perustuu Truman Capoten samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Paramount Pictures osti oikeudet elokuvaan Capotelta, joka halusi päärooliin Marilyn Monroen. Monroe ei kuitenkaan halunnut näytellä hahmoa, joten rooliin valittiin Audrey Hepburn, josta taas Capote ei pitänyt. Elokuvan ohjaajaksi kaavailtiin John Frankenheimeriä, mutta koska hän ei miellyttänyt Hepburnia, ohjaajaksi valittiin Blake Edwards. Kun tarpeeksi tyydyttävät valinnat oli saatu tehtyä, kuvaukset alkoivat ja lopulta Aamiainen Tiffanylla sai maailmanensi-iltansa 5. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja. Se oli ehdolla viidestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naispääosa, käsikirjoitus ja lavastus), joista se voitti parhaan musiikin ja parhaan alkuperäiskappaleen palkinnot. Leffa oli myös ehdolla kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras komediaelokuva ja naispääosa), voittamatta kumpaakaan, sekä kuudesta Grammysta (mm. vuoden paras albumi), joista se voitti vuoden parhaan kappaleen, musiikillisen sovituksen, orkesteriesityksen ja elokuvamusiikin palkinnot. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut arvostettu klassikko, vaikkei kirjailija Capote itse pidä elokuvasta. Itse olin vuosien varrella vain kuullut Aamiaisesta Tiffanylla, mutten muuta kuin sen, että minun pitäisi katsoa se. Niinpä syksyllä 2017 päätin vihdoin tehdä niin ja ostin elokuvan sokkona. Samalla kun katsoin leffan, olin myös aikeissa arvostella sen. Silloin en kuitenkaan erityisemmin välittänyt filmistä ja arvosteleminenkin jäi väliin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Kaivoin hyllyyni jääneen Aamiainen Tiffanylla -Blu-rayn ja pistin sen pyörimään, tuumien, että kenties elokuva ei vieläkään iskisi. Ja väärässä olin.

New Yorkiin muuttanut kirjailija Paul Varjak ihastuu naapurin naiseen, Holly Golightlyyn. Hollyn elämä vaikuttaa olevan pelkkää glamouria ja juhlimista rikkaiden kanssa, mutta vähitellen Paulille alkaa selviämään ikäviä puolia salaperäisen Hollyn menneisyydestä.

Pääroolissa Holly Golightlyna nähdään Audrey Hepburn, jonka valitsemisesta kirjailija Capote ei tosiaan pitänyt. Itse en kuitenkaan osaa kuvitella ketään muuta Hollyn rooliin, eikä varmasti moni muukaan - onhan Hepburn tehnyt hahmosta aikamoisen ikonin. Hepburn on valloittavan ihastuttava roolissaan onnellisuutta etsivänä naisena, joka ei itsekään tiedä, mitä on oikeasti vailla. Holly tuntuu joka aamu heräävän uudenlaisen ajatuksen kanssa, mitä hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan. Hahmo on erittäin kiehtova, etenkin mitä enemmän hänen mysteereistään käy selville. Hänen ajatusmaailmansa on erityisen mielenkiintoinen ja monimutkikas. Toisaalta hän näkee elämänsä ja maailman todella naiivisti ja pinnallisesti, mutta samalla on selvää, että Hollya vaivaa moni ikävä asia, joita hän yrittää tukahduttaa pois mielestään. Hepburnista löytyy sopivassa suhteessa hienostunutta glamouria ja höpsähtävää hajamielisyyttä, jotta hän saa yhdisteltyä niistä mahtavan persoonan.

     Kirjailijana (ja kenties jotain muutakin työtä tekevänä) Paul Varjakina taas nähdään George Peppard, joka on myös erittäin mainio roolissaan. Paulkin on monikerroksiseksi rakennettu henkilö ja siten mielenkiintoinen Hollyn vierelle elokuvan toiseksi päähahmoksi. Paul lumoutuu Hollysta tietty heti ensikohtaamisella ja kaksikon välille aletaan hitaasti rakentamaan säpinää. Peppardin ja Hepburnin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heti heidän ensitapaamisestaan lähtien katsoja toivoo näkevänsä hahmot elokuvan lopussa yhdessä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Orangey Hollyn kissana nimeltä Kissa, Patricia Neal Paulin... öh, sisustajana, Buddy Ebsen Hollyn menneisyyteen liittyvänä Docina, Alan Reed vankilassa lusivana Sally Tomatona, Dorothy Whitney turhamaisena Mag Wildwoodina, Stanley Adams rikkaana Rusty Trawlerina, José Luis de Vilallonga Hollysta myös kiinnostuneena José da Silva Pereirana, sekä Mickey Rooney Hollyn vuokraisäntänä, herra Yunioshina, josta on vuosien varrella noussut meteliä useaankin otteeseen. Valkoihoisen ja länsimaisen Rooneyn näyttelemä Yunioshi on koettu stereotyyppiseksi ja rasistiseksi kuvaukseksi japanilaismiehestä jo usean vuosikymmenen ajan. Niin Rooney kuin elokuvan ohjaaja Blake Edwards ja tuottaja Richard Shepherd ovat pahoitelleet ratkaisua moneen otteeseen vuosien varrella, vaikka Rooney on myös kertonut, että sai vielä kohujen alettua paljon kehuja japanilaisiltakin. Etenkin tänä päivänä Rooneyn kohtauksia on kiusallista katsoa. Eikä vain sen takia, että hahmo on niin stereotyyppinen, vaan koska herra Yunioshi ei mielestäni ole kovinkaan hauska. Hän tuntuu jopa oudon irralliselta muusta filmistä.

Ennen Aamiainen Tiffanylla -elokuvan näkemistä luulin sen kirjaimellisesti kertovan aamiaisesta jonkun Tiffany -nimisen henkilön luona ja kun katsoin leffan ensimmäistä kertaa, olin jopa hieman pettynyt, että kyse ei ollutkaan siitä. Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi en silloin pitänyt elokuvasta. Silloin näin sen vain jotenkin pitkäveteisenä ja minua jopa hieman ärsytti, millaisessa löysässä hirressä Holly tuntuu pitävän Paul-poloista läpi leffan. Nyt toinen katselukerta oli täysin toisenlainen. Elokuva ei tuntunut kertaakaan pitkäveteiseltä tai tylsältä. Sen erilainen rakkauskertomus onnistui jopa liikuttamaan minua ja piti minut koukussa läpi keston. Vaikka päähenkilöiden välille muodostuukin romanssintapaista heti ensisilmäyksestä lähtien, hahmojen tekemät ratkaisut pitävät heitä kaiken aikaa erossa toisistaan. Iso syy tähän on Hollyn epävarmuus omasta elämästään.

Vielä rakkauskertomusta enemmän pidin kertomuksesta ihmisestä, joka haluaa ties mitä, jolla on ties mitä, mutta josta tuntuu, ettei hänellä ole mitään. Holly järjestää luksusjuhlia, joihin hän kutsuu kaikenlaista rikasta porukkaa, mutta hänestä ei silti tunnu siltä, että hän kuuluisi sinne muiden keskelle. Hän haluaa itselleen rikkaan miehen, mutta kukaan ei tunnu kelpaavan. Hollyn tuskailut ovat helposti samaistuttavia, vaikkei itse painisi samanlaisten asioiden kanssa. Hahmo on hieno kuvaus syvällisestä henkilöstä pinnallisessa ympäristössä. Hollya käy sääliksi ja vielä sitäkin enemmän, että katsoja haluaa nähdä hänet yhdessä Paulin kanssa, katsoja haluaa nähdä Hollyn saavan elämänsä kasaan. Hollyn Kissa-kissaa käytetään oivana metaforana Hollylle, Hollyn kokiessa, ettei voi omistaa kissaa ja että hänellä ei ole oikeutta nimetä kissaa, mutta että hänen täytyy silti huolehtia kissasta, mikä on juuri sitä miten Holly haluaisi miesten toimivan hänen kanssaan.

Kiinnostavien hahmojen ja tarinan lisäksi Aamiainen Tiffanylla piti minua otteessaan myös sen valloittavan tunnelman ansiosta. Kepeä henki levittää jatkuvasti hymyn katsojan huulille, mitä tekee myös elokuvan huumoripuoli. Ei leffa mitään hulvatonta komediaa ole, vaan sen huumori on enemmän pienimuotoista ja sellaista, mikä tarjoaa hyväntuulisuutta. Hollyn illalliskutsuilla tapahtuu monenlaista hilpeää, minkä lisäksi on huvittavaa, kun Holly ei tunnu yhtään tajuavan, mitä on oikeasti tekemässä, mennessään viikoittain Sing Singin vankilaan kertomaan rikolliselle säätiedotetta. Kaikkein hauskin kohtaus on mielestäni noin puolessa välissä elokuvaa, kun Holly ja Paul yrittävät varastaa jotain sekatavarakaupasta. Muutenkin kohtauksen ympärillä oleva päivä, jolloin kaksikko päättää tehdä vuoronperään asioita, joita kumpikaan ei ole ennen tehnyt, on ilahduttavaa seurattavaa. Tästä osiosta pidin jo ensimmäisellä katselulla. Nyt pidin aika lailla kaikesta siinä ympärillä. Paitsi herra Yunioshista. Onneksi hän on lopulta aika vähän ruudulla.

Elokuvan on ohjannut Blake Edwards, joka tunnetaan parhaiten Vaaleanpunainen pantteri -komedioiden (The Pink Panther - 1963-2009) tekijänä, eikä mikään ihme - ohjasihan hän niitä peräti kahdeksan kappaletta! Tässä hänen työnsä on rauhallisempaa, mutta silti omalla tavallaan innokasta. Käsikirjoittaja George Axelrod rakentaa monikerroksisia hahmoja ja tarinaa taidokkaasti kohti huipennusta. On jotenkin jopa oudon hienoa, kuinka taidokkaasti Axelrod tuo mukaan viittaukset siitä, mitä niin Holly kuin Paul tekevät rahan eteen. Tämä on kyllä päivänselvää, mutta silti jotenkin hienovaraista. Teknisesti Aamiainen Tiffanylla on edelleen hieno tänäkin päivänä. Kuvaus on tyylikästä; etenkin laajat otokset, joissa etu- ja taka-alaa todella hyödynnetään. Kuvakulmat ovat paikoitellen kekseliäitä ja näyttelijät pääsevät todella todistamaan kykynsä, kun mukana on useita todella pitkiä kuvia, joissa kamera kiertelee hahmojen kanssa ympäri asuntoa tai kauppaa. Kuvausta tukee tietty mainio leikkaus, sekä oivalliset lavasteet ja asut. Iso osa elokuvan tunnelmasta syntyy Henry Mancinin erinomaisesta musiikista. Niin herkän kauniit kuin riemastuttavan svengaavat sävelmät ja klassikoksi muodostunut Moon River -kappale muodostavat albumin, jota kuunnellessa ei ole ihme, että se oli ihan Grammyissa asti ehdolla ja nappasi elokuvan ainoat Oscar-pystit.

Yhteenveto: Aamiainen Tiffanylla on ilahduttava ja ihastuttava romanttinen elokuva, joka tehoaa yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vain stereotyyppinen Yunioshi korostuu ikävästi kaiken keskeltä, mutta muuten elokuva toimii yhä hienosti. Audrey Hepburn säkenöi Holly Golightlyn roolissa, eikä ihme, että hahmosta on muodostunut monien naisten ikoni ja roolimalli. Hollyn konfliktit ovat helposti samaistuttavia - eikä vain naisille, mutta myös miehille. George Peppard on mainio valinta Pauliksi, ja Peppardin ja Hepburnin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Näiden kahden hahmon tarina on rakennettu koukuttavan kiinnostavasti, vaikka välillä ärsyttääkin, kuinka monet asiat pitävät hahmoja erossa. Romanttinen puoli onnistuu olemaan hempeää äitymättä siirappiseksi. Draama on iskevää ampumatta yli. Komedia on hilpeää, vaikkei katsoja paljoa pääse ääneen hekottelemaan. Pääasiassa filmi tarjoaa hyvän mielen ja hymyn, joka ei hetkeen poistu kasvoilta. Aamiainen Tiffanylla on klassikon asemansa ansainnut ja sitä voikin suositella oikein lämpimästi, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt. 60-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt moneen kertaan. Olen iloinen, että päätin antaa filmille toisen mahdollisuuden, sillä nyt se nousi kevyesti listoillani romanttisten elokuvien parhaimmistoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.rock.com
Breakfast at Tiffany's, 1961, Jurow-Shepherd

Arvostelu: Psyko (Psycho - 1960)

PSYKO

PSYCHO

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Janet Leigh, Anthony Perkins, Vera Miles, John Gavin, Martin Balsam, John McIntire, Frank Albertson, Vaughn Taylor ja Mort Mills
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert Blochin "Psycho"-kirjaan (1959) perustuva Alfred Hitchcockin elokuva Psycho, eli suomalaisittain Psyko on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista kauhuelokuvista. Näin ei ollut kuitenkaan vielä vuonna 1960, kun teos ilmestyi. Silloin useita filmin käsittelemiä teemoja ja aiheita katsottiin pahasti, ja elokuva sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva oli kyllä ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, paras naissivuosa, paras kuvaus ja paras lavastus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja kasvanut, kun se on innostanut useita elokuvantekijöitä työstämään samanlaisia projekteja. Nykypäivänä teosta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan, etten ole koskaan ennen nähnyt Psykoa. Olen halunnut nähdä sen jo usean vuoden ajan, kun olen ymmärtänyt sen merkityksen, mutten ole saanut sitä käsiini mistään. Eräänä iltana luulin sen tulevan televisiosta, mutta tajusin nopeasti, että kyseessä olikin vuoden 1998 uudelleenfilmatisointi. Vuoden 2017 lopussa ajattelin, että miksen ole koskaan vain tilannut leffaa internetin kautta ja niinpä ostinkin Psykon Blu-rayna. Olen odottanut täydellistä ajankohtaa katsoa elokuvan ja kun pidin tyttöystäväni kanssa 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen, yksi haasteen kategorioista oli "klassikko jota ei ole ennen nähnyt", jolloin tiesin Psykon sopivan tilanteeseen täydellisesti. Katsoimme elokuvan ja muutama päivä myöhemmin katsoin sen uudestaan, sillä halusin niin kovasti tutkia sitä lisää ennen arvion kirjoittamista.

Marion Crane varastaa töistään 40 tuhatta dollaria ja lähtee karkumatkalle. Paetessaan hän pysähtyy Batesin motellille, mitä ei olisi kannattanut tehdä...

Janet Leigh näyttelee Marion Cranea, joka tasapainottelee säädyllisyyden ja epäsäädyllisyyden välillä. Taidokkaan avauskohtauksen ansiosta katsoja pääsee helposti Marionin pään sisään ja ymmärtää, miksi hän päättää tehdä varkauden, vaikka hänellä vaikuttaisi olevan mukava perhe ja kunnollinen työpaikka. Hahmo on kirjoitettu erinomaisesti läpi leffan, jolloin katsojana kannustaa häntä onnistumaan, vaikka kyseessä onkin hävytön varkaus. Leigh on erittäin oivallinen osassaan ja tuo hienosti esille hahmonsa tunteet ja ajatukset jo pelkillä ilmeillään.
     Batesin motellia johtaa nuori mies nimeltä Norman Bates, jona nähdään Anthony Perkins. Vaikka kyseessä onkin lähes 50 vuotta vanha klassikkoteos, jonka varmasti kaikki tietävät, en silti halua paljastaa liikaa, joten voin sanoa Normanista lähinnä vain sen, että hänet on luotu upeasti. Tapa, jolla hahmo kirjoitetaan mukaan tarinaan ja kuinka hänestä avataan jatkuvasti uusia puolia, on erinomaista. Tähän vielä päälle Perkinsin loistosuoritus, niin ei ihme, että Norman Bates on jäänyt historiaan erittäin tunnettuna.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Vera Miles Marionin Lila-siskona, John Gavin Marionin Sam-poikaystävänä, Martin Balsam Marionin tapausta tutkivana yksitysetsivänä, John McIntire sheriffi Chambersina, Vaughn Taylor Marionin pomona, sekä Frank Albertson rikkaana herra Cassidyna. Itse maestro, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee pienen cameoroolin Marionin työpaikan ulkopuolella ja hänen tyttärensä Pat Hitchcock esiintyy lyhyesti Marionin työkaverina.

Sen lisäksi, että Norman Bates on jäänyt hyvin ihmisten mieleen, ei todellakaan ole ihme, miksi Psykoa pidetään niin suuressa arvossa. Se todella on hieno teos. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä erittäin paljon ja toisella kerralla vieläkin enemmän. Alfred Hitchcockin ohjaus on mestarillista ja filmin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi upea. Vaikken kiellä, että filmi on erinomainen, löysin siitä silti kaksi asiaa, jotka harmillisesti heikensivät sitä mielessäni ja ne täytyy sanoa tässä kohtaa, jotta voin loput arviosta käyttää elokuvan kehumiseen. Isoin ongelma Psykossa on sen viimeinen kohtaus, jossa hahmoille (lue "katsojille") selitetään periaatteessa koko leffa alusta loppuun. Ottaen huomioon, kuinka huikeasti elokuva käyttää tärkeää käsikirjoitussääntöä "näytä, älä kerro", tuntuu lopetus jokseenkin tyhmentävältä. Aivan kuin filmi yrittäisi sanoa katsojille: "Ette varmaan tajunneet mistään mitään, joten meidän täytyy nyt selittää kaikki." Jos elokuvaa on seurannut kunnolla, ei loppuhöpötys tarjoa mitään uutta tietoa. Se on täysin turha kohtaus, jota ilman leffa pärjäisi täydellisesti. Toinen ongelmani leffan kanssa - joka on paljon edellistä pienempi - on se, että vaikka on kiehtovaa, millainen ratkaisu puolessa välissä elokuvaa tehdään, ei toinen puolikas ole ihan yhtä tiivistunnelmainen. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että elokuvan toinen puolikas seuraa eri hahmoja, jotka yrittävät tutkia, minne Marion katosi rahojen kanssa, eivätkä ne hahmot ole lainkaan yhtä kiinnostavia kuin Marion. Siinä olivat asiat, mistä en pidä Psykossa. Nyt siirrytään niihin hyviin puoliin...

Elokuvan ensimmäinen puolikas on aika lailla täydellinen, etenkin tarinankerronnallisessa mielessä. Vaikka Marion varastaa rahat ensimmäisen vartin aikana, ehditään hahmo pohjustamaan tarpeeksi hyvin, jotta katsoja tukee hahmoa tämän päätöksessä. Ja kuten jo sanoin, hahmo on kirjoitettu niin taidokkaasti, että katsoja pääsee hänen päänsä sisään. On niin jännittävää, kun kamera lähestyy autoa ajavan Marionin kasvoja, kun tämä käy päässään kuvittelemiaan keskusteluja pomonsa ja poliisin välillä. Hyvin pitkään leffan alussa elokuvan nimi saa täysin eri merkityksen, Marionin tullessa yhä vainoharhaisemmaksi matkallaan. Katsojan moraali pistetään testiin, kun alkaa pohtia, miksi edes jännittää Marionin puolesta ja kannustaa häntä, vaikka hän teki rikoksen; hän varasti rahaa henkilöltä, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Yleensä tällaiset varkaudet oikeutetaan koston kautta, mutta Psyko saa katsojan ryöstäjän puolelle ilman tällaisia syitä. Todella pitkään leffa vaikuttaa vain piinaavalta psykologiselta trilleriltä, mutta Batesin motellilla leffa vaihtaa yllättäen genreään.

Tai no, yllättäen ja yllättäen... Vaikkei Psykoa olisi nähnyt, kaikki varmasti tietävät kyseessä olevan kauhuelokuva. Kaikki tietävät sen suihkukohtauksen, joka on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä ja jota on yritetty kopioida ja parodioida kaikki nämä vuodet. Siinä kohtaa filmi muuttuu kunnon mysteeriksi, ja vaikka seurattava hahmo vaihtuukin, jolloin leffan taso heikkenee hieman, pysyy jännitys yhä oivallisena. Katsoja janoaa tietoa siitä, mitä kummaa Batesin motellilla tapahtuu? Miksi Normanin äiti on lukkiutunut karmivaan taloonsa? Kysymyksiin vastaava huipennus on erinomainen, miksi onkin sääli, että koko homma yritetään pilata kohtauksella, jossa kerrataan, mitä viimeisen vähän yli puolentoista tunnin aikana tuli juuri katseltua. Pelkän yhden elokuvan perusteella ohjaaja Alfred Hitchcock vaikuttaa olevan sellaisen pälätyksen yläpuolella. Kenties hän vain pelkäsi, etteivät katsojat oikeasti ymmärtäisi elokuvaa ilman lopetusta. Tai joku studiopomo pelkäsi tätä ja päätti asian Hitchcockin puolesta. Suuri, suuri sääli, sillä muuten Hitchcock on tehnyt huikeaa työtä mysteerisyyden, jännityksen ja vainoharhaisuuden kanssa. Joseph Stefanon käsikirjoitus on erittäin mainio ja se sisältää loistavia keskustelukohtauksia. Suosikkini on ehdottomasti Marionin ja Normanin välinen dialogi jokaisen ihmisen vankilasta ja kuinka niistä ei voi koskaan päästä vapaaksi, ainakaan täysin.

Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu filmi. Yhtä selkeää taustakangasta lukuunottamatta Psyko on visuaalisesti kestänyt aikaa todella hyvin. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta muutama kohtaus tuntuu loppuvan liian lyhyeen. Jopa parin sekunnin lisääminen olisi rytmittänyt siirtymää paremmin. Valaisu on erinomaista, etenkin Marionin karkumatkalla, kun hänen naamansa kätkeytyy varjoihin yhä vain enemmän, vertauksena sille kuinka hahmo on yhä vain syvemmällä rikoksessaan. Lavasteet ovat hienot, varsinkin Batesin pelottavassa kodissa, minkä lisäksi elokuvan äänimaailma on oivallisesti toteutettu. Ja tietty minun täytyy hehkuttaa Bernard Herrmannin säveltämiä musiikkeja! Ne tuovat oman upean lisäyksensä filmin tunnelmaan. Hänen säveltämänsä tunnusmusiikki Psykoon on aivan täydellinen ja olenkin kuunnellut sitä useaan otteeseen sen jälkeen, kun katsoin elokuvan.

Yhteenveto: Psyko on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan loppuun asti - tai ainakin melkein. Liian selittelevä loppu ja toisen puolikkaan tylsät hahmot pudottavat filmin tasoa hieman, mikä on sääli, sillä pääasiassa ohjaaja Alfred Hitchcock on tehnyt mestarillista työtä. On upeaa, kuinka ensimmäisen puolikkaan ajan katsoja todella pääsee Marionin pään sisälle ja kuinka jännitystä luodaan hiljalleen, kunnes filmi alkaa muuttua jopa piinaavaksi. Toisen puolikkaan mysteerisyys on hyvin kiehtovaa ja katsoja vaatii saada tietoa. Ja tiedolla en siis tarkoita sitä, kun koko elokuvan tapahtumat täytyy kerrata katsojille lopussa... Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa erittäin mainiosti rooleistaan, etenkin Norman Batesia näyttelevä Anthony Perkins, joka on aivan mahtava. Leffan käsikirjoitus on loistokkaasti rakennettu ja sen tekninen toteutus on muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta säilyttänyt tasonsa vuosien varrella häikäisevän hyvin. Suosittelen Psykoa ihan kaikille, sillä se todella on jättänyt voimakkaan jälkensä elokuvahistoriaan. Etenkin kauhufanien täytyy nähdä tämä leffa, jotta ymmärtää, mistä monet nykypäivän kliseet on kopioitu. Elokuva sai minut innostumaan Hitchcockin muusta tuotannosta, enkä malta odottaa näkeväni lisää hänen töitään! Hitchcockin kuoltua vuonna 1980, studio päätti rahastaa oikein kunnolla ja teki elokuvalle kolme jatko-osaa, sekä uudelleenfilmatisoinnin, minkä jo mainitsinkin. Kunnioitan tätä leffaa niin paljon, etten välttämättä halua koskaan nähdä sen jatko-osia. 1998-version saatan joskus katsoa, jos se vaikka saisi minut arvostamaan tätä alkuperäistä elokuvaa entistäkin enemmän...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.johneaves.wordpress.com
Psycho, 1960, Shamley Productions