Arvostelu: Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998)

BABE SUURKAUPUNGISSA

BABE: PIG IN THE CITY

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: E. G. Daily, Magda Szubanski, Danny Mann, Glenne Headly, Steven Wright, James Cosmo, Nathan Kress, Mary Stein, Mickey Rooney, Stanley Ralph Ross, Russi Taylor, Adam Goldberg, Eddie Barth, Bill Capizzi, James Cromwell, Miriam Margolyes, Hugo Weaving, Kim Story ja Jim Cummings

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Dick King-Smithin kirjaan perustuva elokuva Babe - urhea possu (Babe - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tuottaja-käsikirjoittaja George Millerin ja ohjaaja Chris Noonanin sukset olivat kuitenkin menneet ristiin ykkösleffaa tehdessä niin pahasti, ettei Noonania edes pyydetty jatko-osan puikkoihin, vaan Miller päätti ottaa ohjausvastuun itselleen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1998 ja lopulta Babe suurkaupungissa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli kuitenkin paha taloudellinen epäonnistuminen, joka sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Babe suurkaupungissa -leffan jo lapsena, pidettyäni paljon ensimmäisestä elokuvasta. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin alkuperäisen Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Päätin sen jälkeen tehdä saman myös jatko-osalle.

Esme Hoggettin ja Baben täytyy matkustaa suurkaupunkiin ja osallistua lammaskoirakilpailuun, pelastaakseen osallistumispalkkiolla maatilansa velkoja perivältä pankilta.

Urhea possu Babe (äänenä tällä kertaa E. G. Daily, Christine Cavanaugh'n jätettyä sarjan oltuaan tyytymätön hänelle tarjottuun sopimukseen jatko-osassa) tekee paluun ja päätyy nyt hurjaan seikkailuun, joka vie hänet tutulta maatilalta suurkaupunkiin. Babe on tuttu sympaattinen itsensä, joka haluaa jälleen auttaa maatilaa; tällä kertaa pelastaa sen rahanahneiden velkojien kynsistä. Baben kanssa mukaan lähtee Esme Hoggett (Magda Szubanski), isäntä Arthurin (James Cromwell) telottua itsensä vuoteenomaksi kaivoa korjatessaan. Szubanski on edelleen mainio tomerana maatilan rouvana, kun taas edellisleffasta Oscar-ehdokkuuden saanut Cromwell on käynyt lähinnä kääräisemässä helpot rahat parista kohtauksestaan.

     Matkallaan Babe ja Esme kohtaavat liudan uusia tuttavuuksia, ihmisinä hotellinomistaja Floomin (Mary Stein) ja tämän pikkusirkusta pyörittävän Fugly-sedän (Mickey Rooney), sekä eläiminä Fuglyn apinat Zootien (Glenne Headly), Bobin (Steven Wright), Theloniusin (James Cosmo), Easyn (Nathan Kress) ja Tugin (Danny Mann), koiratrio Flealickin (Adam Goldberg), Nigelin (Eddie Barth) ja Alanin (myös Barth), sekä äksyn vahtikoiran (Stanley Ralph Ross). Uudet hahmot eivät nouse samalla lailla tykättäviksi ja muistettaviksi kuin ykkösleffan tyypit, jotka ovat tällä kertaa mukana lähinnä pikaisesti näyttämässä karvaisia nassujaan.

Babe suurkaupungissa ei tavoita alkuperäisen Babe - urhean possun sydäntä ja taianomaisuutta juuri lainkaan. En pitänyt elokuvaa varsinaisesti huonona, mutta on se huima tasonpudotus edelleen mahtavan ykkösleffan jälkeen. Siinä, missä ensimmäisestä elokuvasta löytyi aitoa lämpöä ja sielua, jotka saivat katsojansa välittämään tapahtumista niin, että lopun "That'll do, pig. That'll do." -vuorosanat pistivät karskinkin äijän purskahtamaan kyyneliin, Babe suurkaupungissa on lähinnä ihan kivaa koheltamista. Siitä löytyy muutamat hyvät täsmäjuttunsa ja hauskat hetkensä, mutta muuten meininki on pääasiassa aika yhdentekevää eläinseikkailua. Kun Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) teki onnistuneen maisemanvaihdoksen pieneltä asuinalueelta isoon omenaan, ei Baben kohdalla nimettömäksi jäävä, mutta maailman tunnetuimpia nähtävyyksiä pursuava suurkaupunkimiljöö oikein nappaa. Elokuvasta ei löydy edes juuri mitään syvempää sanottavaa, kun ensimmäinen osa vakuutti possupäähahmonsa identiteettikriiseilyllä.

Hektisen kohellushötön ohessa Babe suurkaupungissa sisältää pari yllättävänkin synkäksi muuttuvaa hetkeä, jotka ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien jakaneet mielipiteitä. Moni koki ne lapsia traumatisoiviksi, mutta itse mielsin ne leffan parhaaksi anniksi... joskin harmittelin, ettei leffa ihan uskalla mennä näiden synkkyyksien kanssa loppuun saakka. Ysärin lastenelokuvissa uskallettiin vielä koetella rajoja ja jos jotain, niin tätä särmikkäämpää puolta Babe 2:sta kaipaisin nykypäivän leffoihin.

Chris Noonanin jäätyä jatko-osan ulkopuolelle, ohjaajana päätti toimia ykkösleffan käsikirjoituksesta ja tuottamisesta vastannut George Miller. Kyllä, se sama George Miller, joka ohjasi räjähtävää toimintaa pursuavat Mad Max -elokuvat (1979-2024). Sydämellisen koko perheen eläinleffan teko ei kuitenkaan suju Milleriltä yhtä tyylikkäästi, vaan hän kompastelee Baben parissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja valaistu. Lavastus on vekkulin satumaista, joskin on harmi, kuinka suurkaupunki rajoittuu lähes täysin yhteen pieneen kortteliin hotellin ympärillä. Puhuvat eläimet on toistamiseen toteutettu hienosti aikansa uraauurtavia digiefektejä, sekä pääasiassa hyvin aikaa kestäneitä nukkeja hyödyntäen. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit säestävät seikkailua mukavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe: Pig in the City, 1998, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany's - 1961)

AAMIAINEN TIFFANYLLA

BREAKFAST AT TIFFANY'S

Ohjaus: Blake Edwards
Pääosissa: Audrey Hepburn, George Peppard, Patricia Neal, Mickey Rooney, Buddy Ebsen, Martin Balsam, Alan Reed, John McGiver, José Luis de Vilallonga, Dorothy Whitney ja Stanley Adams
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Breakfast at Tiffany's, eli suomalaisittain Aamiainen Tiffanylla perustuu Truman Capoten samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Paramount Pictures osti oikeudet elokuvaan Capotelta, joka halusi päärooliin Marilyn Monroen. Monroe ei kuitenkaan halunnut näytellä hahmoa, joten rooliin valittiin Audrey Hepburn, josta taas Capote ei pitänyt. Elokuvan ohjaajaksi kaavailtiin John Frankenheimeriä, mutta koska hän ei miellyttänyt Hepburnia, ohjaajaksi valittiin Blake Edwards. Kun tarpeeksi tyydyttävät valinnat oli saatu tehtyä, kuvaukset alkoivat ja lopulta Aamiainen Tiffanylla sai maailmanensi-iltansa 5. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja. Se oli ehdolla viidestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naispääosa, käsikirjoitus ja lavastus), joista se voitti parhaan musiikin ja parhaan alkuperäiskappaleen palkinnot. Leffa oli myös ehdolla kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras komediaelokuva ja naispääosa), voittamatta kumpaakaan, sekä kuudesta Grammysta (mm. vuoden paras albumi), joista se voitti vuoden parhaan kappaleen, musiikillisen sovituksen, orkesteriesityksen ja elokuvamusiikin palkinnot. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut arvostettu klassikko, vaikkei kirjailija Capote itse pidä elokuvasta. Itse olin vuosien varrella vain kuullut Aamiaisesta Tiffanylla, mutten muuta kuin sen, että minun pitäisi katsoa se. Niinpä syksyllä 2017 päätin vihdoin tehdä niin ja ostin elokuvan sokkona. Samalla kun katsoin leffan, olin myös aikeissa arvostella sen. Silloin en kuitenkaan erityisemmin välittänyt filmistä ja arvosteleminenkin jäi väliin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Kaivoin hyllyyni jääneen Aamiainen Tiffanylla -Blu-rayn ja pistin sen pyörimään, tuumien, että kenties elokuva ei vieläkään iskisi. Ja väärässä olin.

New Yorkiin muuttanut kirjailija Paul Varjak ihastuu naapurin naiseen, Holly Golightlyyn. Hollyn elämä vaikuttaa olevan pelkkää glamouria ja juhlimista rikkaiden kanssa, mutta vähitellen Paulille alkaa selviämään ikäviä puolia salaperäisen Hollyn menneisyydestä.

Pääroolissa Holly Golightlyna nähdään Audrey Hepburn, jonka valitsemisesta kirjailija Capote ei tosiaan pitänyt. Itse en kuitenkaan osaa kuvitella ketään muuta Hollyn rooliin, eikä varmasti moni muukaan - onhan Hepburn tehnyt hahmosta aikamoisen ikonin. Hepburn on valloittavan ihastuttava roolissaan onnellisuutta etsivänä naisena, joka ei itsekään tiedä, mitä on oikeasti vailla. Holly tuntuu joka aamu heräävän uudenlaisen ajatuksen kanssa, mitä hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan. Hahmo on erittäin kiehtova, etenkin mitä enemmän hänen mysteereistään käy selville. Hänen ajatusmaailmansa on erityisen mielenkiintoinen ja monimutkikas. Toisaalta hän näkee elämänsä ja maailman todella naiivisti ja pinnallisesti, mutta samalla on selvää, että Hollya vaivaa moni ikävä asia, joita hän yrittää tukahduttaa pois mielestään. Hepburnista löytyy sopivassa suhteessa hienostunutta glamouria ja höpsähtävää hajamielisyyttä, jotta hän saa yhdisteltyä niistä mahtavan persoonan.

     Kirjailijana (ja kenties jotain muutakin työtä tekevänä) Paul Varjakina taas nähdään George Peppard, joka on myös erittäin mainio roolissaan. Paulkin on monikerroksiseksi rakennettu henkilö ja siten mielenkiintoinen Hollyn vierelle elokuvan toiseksi päähahmoksi. Paul lumoutuu Hollysta tietty heti ensikohtaamisella ja kaksikon välille aletaan hitaasti rakentamaan säpinää. Peppardin ja Hepburnin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heti heidän ensitapaamisestaan lähtien katsoja toivoo näkevänsä hahmot elokuvan lopussa yhdessä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Orangey Hollyn kissana nimeltä Kissa, Patricia Neal Paulin... öh, sisustajana, Buddy Ebsen Hollyn menneisyyteen liittyvänä Docina, Alan Reed vankilassa lusivana Sally Tomatona, Dorothy Whitney turhamaisena Mag Wildwoodina, Stanley Adams rikkaana Rusty Trawlerina, José Luis de Vilallonga Hollysta myös kiinnostuneena José da Silva Pereirana, sekä Mickey Rooney Hollyn vuokraisäntänä, herra Yunioshina, josta on vuosien varrella noussut meteliä useaankin otteeseen. Valkoihoisen ja länsimaisen Rooneyn näyttelemä Yunioshi on koettu stereotyyppiseksi ja rasistiseksi kuvaukseksi japanilaismiehestä jo usean vuosikymmenen ajan. Niin Rooney kuin elokuvan ohjaaja Blake Edwards ja tuottaja Richard Shepherd ovat pahoitelleet ratkaisua moneen otteeseen vuosien varrella, vaikka Rooney on myös kertonut, että sai vielä kohujen alettua paljon kehuja japanilaisiltakin. Etenkin tänä päivänä Rooneyn kohtauksia on kiusallista katsoa. Eikä vain sen takia, että hahmo on niin stereotyyppinen, vaan koska herra Yunioshi ei mielestäni ole kovinkaan hauska. Hän tuntuu jopa oudon irralliselta muusta filmistä.

Ennen Aamiainen Tiffanylla -elokuvan näkemistä luulin sen kirjaimellisesti kertovan aamiaisesta jonkun Tiffany -nimisen henkilön luona ja kun katsoin leffan ensimmäistä kertaa, olin jopa hieman pettynyt, että kyse ei ollutkaan siitä. Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi en silloin pitänyt elokuvasta. Silloin näin sen vain jotenkin pitkäveteisenä ja minua jopa hieman ärsytti, millaisessa löysässä hirressä Holly tuntuu pitävän Paul-poloista läpi leffan. Nyt toinen katselukerta oli täysin toisenlainen. Elokuva ei tuntunut kertaakaan pitkäveteiseltä tai tylsältä. Sen erilainen rakkauskertomus onnistui jopa liikuttamaan minua ja piti minut koukussa läpi keston. Vaikka päähenkilöiden välille muodostuukin romanssintapaista heti ensisilmäyksestä lähtien, hahmojen tekemät ratkaisut pitävät heitä kaiken aikaa erossa toisistaan. Iso syy tähän on Hollyn epävarmuus omasta elämästään.

Vielä rakkauskertomusta enemmän pidin kertomuksesta ihmisestä, joka haluaa ties mitä, jolla on ties mitä, mutta josta tuntuu, ettei hänellä ole mitään. Holly järjestää luksusjuhlia, joihin hän kutsuu kaikenlaista rikasta porukkaa, mutta hänestä ei silti tunnu siltä, että hän kuuluisi sinne muiden keskelle. Hän haluaa itselleen rikkaan miehen, mutta kukaan ei tunnu kelpaavan. Hollyn tuskailut ovat helposti samaistuttavia, vaikkei itse painisi samanlaisten asioiden kanssa. Hahmo on hieno kuvaus syvällisestä henkilöstä pinnallisessa ympäristössä. Hollya käy sääliksi ja vielä sitäkin enemmän, että katsoja haluaa nähdä hänet yhdessä Paulin kanssa, katsoja haluaa nähdä Hollyn saavan elämänsä kasaan. Hollyn Kissa-kissaa käytetään oivana metaforana Hollylle, Hollyn kokiessa, ettei voi omistaa kissaa ja että hänellä ei ole oikeutta nimetä kissaa, mutta että hänen täytyy silti huolehtia kissasta, mikä on juuri sitä miten Holly haluaisi miesten toimivan hänen kanssaan.

Kiinnostavien hahmojen ja tarinan lisäksi Aamiainen Tiffanylla piti minua otteessaan myös sen valloittavan tunnelman ansiosta. Kepeä henki levittää jatkuvasti hymyn katsojan huulille, mitä tekee myös elokuvan huumoripuoli. Ei leffa mitään hulvatonta komediaa ole, vaan sen huumori on enemmän pienimuotoista ja sellaista, mikä tarjoaa hyväntuulisuutta. Hollyn illalliskutsuilla tapahtuu monenlaista hilpeää, minkä lisäksi on huvittavaa, kun Holly ei tunnu yhtään tajuavan, mitä on oikeasti tekemässä, mennessään viikoittain Sing Singin vankilaan kertomaan rikolliselle säätiedotetta. Kaikkein hauskin kohtaus on mielestäni noin puolessa välissä elokuvaa, kun Holly ja Paul yrittävät varastaa jotain sekatavarakaupasta. Muutenkin kohtauksen ympärillä oleva päivä, jolloin kaksikko päättää tehdä vuoronperään asioita, joita kumpikaan ei ole ennen tehnyt, on ilahduttavaa seurattavaa. Tästä osiosta pidin jo ensimmäisellä katselulla. Nyt pidin aika lailla kaikesta siinä ympärillä. Paitsi herra Yunioshista. Onneksi hän on lopulta aika vähän ruudulla.

Elokuvan on ohjannut Blake Edwards, joka tunnetaan parhaiten Vaaleanpunainen pantteri -komedioiden (The Pink Panther - 1963-2009) tekijänä, eikä mikään ihme - ohjasihan hän niitä peräti kahdeksan kappaletta! Tässä hänen työnsä on rauhallisempaa, mutta silti omalla tavallaan innokasta. Käsikirjoittaja George Axelrod rakentaa monikerroksisia hahmoja ja tarinaa taidokkaasti kohti huipennusta. On jotenkin jopa oudon hienoa, kuinka taidokkaasti Axelrod tuo mukaan viittaukset siitä, mitä niin Holly kuin Paul tekevät rahan eteen. Tämä on kyllä päivänselvää, mutta silti jotenkin hienovaraista. Teknisesti Aamiainen Tiffanylla on edelleen hieno tänäkin päivänä. Kuvaus on tyylikästä; etenkin laajat otokset, joissa etu- ja taka-alaa todella hyödynnetään. Kuvakulmat ovat paikoitellen kekseliäitä ja näyttelijät pääsevät todella todistamaan kykynsä, kun mukana on useita todella pitkiä kuvia, joissa kamera kiertelee hahmojen kanssa ympäri asuntoa tai kauppaa. Kuvausta tukee tietty mainio leikkaus, sekä oivalliset lavasteet ja asut. Iso osa elokuvan tunnelmasta syntyy Henry Mancinin erinomaisesta musiikista. Niin herkän kauniit kuin riemastuttavan svengaavat sävelmät ja klassikoksi muodostunut Moon River -kappale muodostavat albumin, jota kuunnellessa ei ole ihme, että se oli ihan Grammyissa asti ehdolla ja nappasi elokuvan ainoat Oscar-pystit.

Yhteenveto: Aamiainen Tiffanylla on ilahduttava ja ihastuttava romanttinen elokuva, joka tehoaa yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vain stereotyyppinen Yunioshi korostuu ikävästi kaiken keskeltä, mutta muuten elokuva toimii yhä hienosti. Audrey Hepburn säkenöi Holly Golightlyn roolissa, eikä ihme, että hahmosta on muodostunut monien naisten ikoni ja roolimalli. Hollyn konfliktit ovat helposti samaistuttavia - eikä vain naisille, mutta myös miehille. George Peppard on mainio valinta Pauliksi, ja Peppardin ja Hepburnin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Näiden kahden hahmon tarina on rakennettu koukuttavan kiinnostavasti, vaikka välillä ärsyttääkin, kuinka monet asiat pitävät hahmoja erossa. Romanttinen puoli onnistuu olemaan hempeää äitymättä siirappiseksi. Draama on iskevää ampumatta yli. Komedia on hilpeää, vaikkei katsoja paljoa pääse ääneen hekottelemaan. Pääasiassa filmi tarjoaa hyvän mielen ja hymyn, joka ei hetkeen poistu kasvoilta. Aamiainen Tiffanylla on klassikon asemansa ansainnut ja sitä voikin suositella oikein lämpimästi, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt. 60-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt moneen kertaan. Olen iloinen, että päätin antaa filmille toisen mahdollisuuden, sillä nyt se nousi kevyesti listoillani romanttisten elokuvien parhaimmistoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.rock.com
Breakfast at Tiffany's, 1961, Jurow-Shepherd

Arvostelu: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound - 1981)

TOPI JA TESSU

THE FOX AND THE HOUND

Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens
Pääosissa: Keith Coogan, Corey Feldman, Mickey Rooney, Kurt Russell, Jack Albertson, Jeanette Nolan, Pearl Bailey, Sandy Duncan, Pat Buttram, Dick Bakalyan, Paul Winchell ja John Fiedler
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

The Fox and the Hound, eli suomalaisittain Topi ja Tessu on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 24. osa. Elokuva perustuu Daniel P. Mannixin samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Monta Walt Disneyn animaatioleffaa peräkkäin ohjannut Wolfgang Reitherman luki kirjan ja tiesi heti, että siitä saisi aikaiseksi oivan elokuvan. Suunnittelu lähti käyntiin 1977 ja animointi vuotta myöhemmin. Topi ja Tessu ilmestyi kesällä 1981 ja vaikka se oli menestys, kriitikot eivät olleet siitä innoissaan. Leffaa ei haukuttu, mutta se ei myöskään saanut erityisiä kehuja, vaan jäi monen mielestä vain "ihan mukavaksi perhefilmiksi". Itse näin elokuvan pariin otteeseen lapsena ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan, katsoessani sen ystäväni kanssa joulukuussa 2015. Silloin en ollut enää yhtä innoissani leffasta ja pidin sitä jopa aika tylsänä. Ostin sen kuitenkin seuraavana kesänä, kun keräsin Disneyn klassikoita Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, oli jälleen aika katsoa Topi ja Tessu.

Kettupentu Topi ja ajokoira-pentu Tessu muodostavat epätavallisen ystävyyden. Mutta mitä tapahtuu, kun he kasvavat ja Tessu koulutetaan metsästämään kettuja?

Topi-kettu on pentuna utelias ja leikkisä. Hän vain haluaa itselleen leikkikaverin, eikä voi ymmärtää, miksi hänen parhaan ystävänsä tarkoituksena olisi tappaa hänet. Huipputehokkaalla hajuaistilla varustettu Tessu-koira haluaisi myös leikkiä, mutta tietää, ettei hän saisi veljeillä ketun kanssa. Leffan aikana onkin haikeaa seurata, kuinka ystävykset pakotetaan toisiaan vastaan, vaikka he ovatkin toisilleen juuri sitä, mitä he tarvitsevat. Vaikka elokuvan nimi onkin Topi ja Tessu, ja alkupäässä hahmot tuntuvat olevan yhtä lailla päähenkilöitä, niin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmaksi Topin osa kasvaa ja sitä enemmän Tessun rooli pienenee. Leffa onkin enemmän Topin tarina, vaikka hauva onkin siinä huipputärkeässä roolissa. Pentu-Topin äänenä kuullaan Keith Coogan, kun taas aikuista Topia ääninäyttelee Mickey Rooney. Tessua taas esittävät Corey Feldman (pentu) ja Kurt Russell (aikuinen).
     Filmin ihmishahmoja ovat rakastava Hilma-täti (Jeanette Nolan), joka ottaa Topi-pennun hoitoonsa, kun hän löytää yksinäisen ketun aitansa läheltä, ja Tessun ärhäkkä omistaja Aatu Remunen (Jack Albertson), joka inhoaa kettuja, eikä voi siis sietää Topia. Omistajahahmot ovat mukavuusasteeltaan täysin ääripäät toisistaan, jolloin on selvää, miksi päähenkilöt kasvavat tietynlaisiksi persooniksi. Vaikka Aatu haluaakin saada Topin hengiltä, ei hän kuitenkaan täysin paha ole ja leffan aikana hän osoittaa rakastavansa koiriaan. Häneltä löytyy myös pari ihan huvittavaakin hetkeä.
     Topin ja Tessun lisäksi leffan eläinhahmoja ovat Aatun vanhempi ajokoira Pösö (Pat Buttram), hellä Pöllömuori (Pearl Bailey), kettutyttö Kiki (Sandy Duncan), sekä lintukaksikko Näpsä (Dick Bakalyan) ja Nakkeli (Paul Winchell). Pösöä on koulutettu koko ikänsä metsästämään kettuja, joten hänkään ei pidä Topista yhtään. Pöllömuori sen sijaan tuntuu vain Hilma-tädin eläinversiolta, joka huolehtii Topista metsässä. Pieni Näpsä ja pitkä Nakkeli nähdään pääasiassa jahtaamassa toukkaa, jonka he aikovat popsia aamupalaksi, mutta operaatio ei tunnu luonnistuvan ja tuo mukaan komediaa. Hahmojen tarkoitus onkin vain tuoda huumoria tarinaan.

Huumoria Topi ja Tessu tarvitseekin, sillä ilman Näpsää ja Nakkelia kyseessä olisi aika iloton elokuva. Heti leffan alussa päästään jännitykseen mukaan, kun metsästäjä (kenties Aatu) jahtaa kettuemoa, joka juoksee läpi metsän ja pysähtyy vasta Hilma-tädin tilalle. Sinne hän jättää pienen Topi-pentunsa turvaan ja jatkaa matkaansa. Kauas hän ei kuitenkaan ehdi, sillä metsästä kuuluu traaginen laukaus. Bambin (1942) nimikkohahmon äidin kuoleman surullisuutta tämä ei saavuta, sillä hahmoa ei ehtinyt tuntea lainkaan, mutta kyseessä on silti voimakas ja Disneyltä hyvin erilainen tapa aloittaa lastenelokuva. Elokuvassa on muitakin koskettavia menettämisen hetkiä, joista ikävimmältä tuntuu se, kun Tessu-pentu lähtee Aatun ja Pösön kanssa kauas metsästämään ja kun he palaavat, ovat Topi ja Tessu jo aikuisia, eivätkä he enää voi olla lainkaan tekemisissä keskenään. Ystävyys on vahva teema läpi elokuvan, mutta sitä ei esitetä tavallisin tavoin, mitä lastenleffoissa on totuttu näkemään, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Elokuvan ensimmäinen kolmasosa on käytetty pääkaksikon esittelyyn ja heidän ystävyytensä muodostumiseen. Pentujen leikkimistä on mukava seurata ja sitä voisikin katsoa koko leffan ajan. Kun Tessu tulee aikuisena takaisin, aiheuttaa pahaa mieltä nähdä, miten Topi yrittää olla taas ystävänsä kanssa, mutta se ei olekaan mahdollista. Hieman yli puoleen väliin asti teos on todella hyvä, mutta valitettavasti sen jälkeen se alkaa hidastella ja muuttuu välillä hieman pitkäveteiseksi. Vaikka kettutyttö Kikin ilmestyminen mukaan tarinaan on kiva juttu Topille, kiinnostaisi katsojana seurata vain ystävyysteemaa, ilman ylimääräisiä rakastumisia. Loppuhuipennuksesta on onneksi saatu mainio ja hieman jopa jännittävä. Viimeinen kohtaus tuntuu valitettavasti liian lapsiystävälliseltä verrattuna aiempiin tapahtumiin, mutta sen kyllä ymmärtää, sillä lapsikatsojiahan tätä tehdessä on mietitty. Tai no, vaikka filmi kertookin tarinaa puhuvista eläimistä, on se tarinana kuitenkin enemmän aikuisille tehty, eivätkä lapset välttämättä edes saa siitä muuta irti kuin suloiset eläimet ja muutamat Näpsän ja Nakkelin hassuttelut. Aikuiset saattavat jopa miettiä tarinan vertauskuvana sille, että kahden eri uskonnon edustajat ystävystyvät, mutteivät voi sukujensa vakaumusten vuoksi olla yhdessä.

Topi ja Tessu ei ole musikaali, mutta mukana on kuitenkin muutama laulu, joista kolme ("Best of Friends", "Lack of Education" ja "Appreciate the Lady") laulaa Pöllömuori. Aatu hoilaa todella lyhyen, mutta viihdyttävän "A Huntin' Manin". Mukana on myös surullinen "Goodbye May Seem Forever". Valitettavasti laulut eivät ole muistettavia, vaikka ne toimivatkin pääasiassa ihan kivasti leffan aikana. Filmi on animoitu kuitenkin hyvin. Eläimissä on selkeää Disney-tyyliä, joka toimii aina. Taustat ovat usein maalaukselliset, mikä tuo oman miellyttävän lisäyksen visuaaliseen tyyliin ja sopii teokseen oivallisesti. Ohjaajakolmikko Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Bermanille ja Richille tämä on esikoisohjaus, mutta Stevens toimi ohjaajana jo Pelastuspartio Bernard ja Biancassa (The Rescuers - 1977). Berman on toiminut Disneyllä aiemmin kirjoittajana ja animaattorina, kun taas Stevens on tehnyt jälkimmäistä.

Leffa ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne., mutta noin puolessa välissä nähtävässä sadekohtauksessa puun oksaa pitkin juoksee orava, joka näyttää täysin Miekka kivessä -leffan (The Sword in the Stone - 1963) Artulta oravamuodossaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vain epätavallisista eläinystävistä kertova "Unlikely Friends" -pätkä, joka olisi mielenkiintoinen ilman rasittavaa selostajaa.

Yhteenveto: Topi ja Tessu on hyvä elokuva, joka on paljon surullisempi kuin lastenleffat yleensä. Huumoria ei ole mukana paljoa ja vaikka Näpsä ja Nakkeli tuovat oman keventävän lisäyksensä, ei filmin aikana saa nauraa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffassa käsitellään ystävyyttä tavoilla, joita ei lastenelokuvissa ole totuttu näkemään. Sen tarina on mielenkiintoinen ja tekee pahaa nähdä, miten ystävykset pakotetaan vihaamaan toisiaan. Topi ja Tessu ovat mainiosti kirjoitetut hahmot, vaikka hieman harmittaakin, miten pieni rooli jälkimmäisellä on loppupäässä tarinaa. Mukaan tungettu romanssi tuntuu ylimääräiseltä ja sen voisi poistaa kokonaan. Laulut toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Animointi on oivallista. Suosittelen katsomaan Topin ja Tessun, vaikkei lapsia löytyisikään, sillä se on enemmän koskettava draama kuin lasten eläinseikkailu. Lasten täytyy tämä silti tietty nähdä, mutta vasta ala-asteiässä, jotta he ymmärtävät paremmin teemojen merkitystä, josta kannattaa keskustella heidän kanssaan. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Topi ja Tessu 2 (The Fox and the Hound 2) vuonna 2006, mutta se ei saanut hyviä arvioita, enkä ole sitä vielä nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fox and the Hound, 1981, Walt Disney Productions