Arvostelu: Babe - urhea possu (Babe - 1995)

BABE - URHEA POSSU

BABE

Ohjaus: Chris Noonan

Pääosissa: Christine Cavanaugh, Miriam Margolyes, James Cromwell, Magda Szubanski, Danny Mann, Hugo Weaving, Miriam Flynn, Zoe Burton, Paul Goddard, Wade Hayward, Brittany Byrnes, Russi Taylor, Michael Edward-Stevens, Charles Bartlett, Paul Livingston ja Roscoe Lee Browne

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 3

Babe - urhea possu perustuu Dick King-Smithin kirjaan Babe: possu joka päätti päästä pitkälle (The Sheep-Pig) vuodelta 1983. Mad Max -elokuvista (1979-) tunnettu George Miller oli innostunut King-Smithin kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvan. Hän kuitenkin koki, ettei teknologia ollut vielä siinä pisteessä, että puhuvat eläimet voisivat olla näytellyn elokuvan päärooleissa. Vuosien suunnittelu- ja valmisteluprosessin jälkeen Miller päätti, että olisi vihdoin aika tehdä leffa. Chris Noonan palkattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Babe - urhea possu sai maailmanensi-iltansa 4. elokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka voitti kriitikotkin puolelleen ja sai jopa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, miessivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -palkinnon. Elokuvan myötä aktivismi eläintensuojelun puolesta, sekä kasvissyöjien määrä lisääntyi maailmalla. Itse katsoin Babe - urhean possun ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viimeisestä kokonaisesta läpikatselukerrasta on vierähtänyt vähintään kymmenen vuotta. Viime vuosien aikana olen lähinnä jäänyt tuijottamaan elokuvaa muutamiksi minuuteiksi, kun se on sattunut osumaan vastaan joltain televisiokanavalta. Kun huomasin Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa kokonaan ja samalla myös arvostella elokuvan.

Babe-porsas päätyy Hoggettien maatilalle, missä hän saa uusia ystäviä ja kiinnostuu porsaille epätavallisesta aktiviteetista: lampaiden paimentamisesta.

Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo - tai siis nimikkopossu - Babe (äänenä Christine Cavanaugh). Baben ollessa vielä ihan pieni porsas, hänet valittiin maatalousnäyttelyssä kilpailuun, jossa possun voi voittaa arvaamalla oikein tämän painon. Kisan kautta Babe päätyy Hoggettien maatilalle, missä hänen elämänsä mullistuu. Babe on valloittavan sympaattinen ja suloinen tapaus, jonka seikkailua ryhtyy seuraamaan erittäin mielellään.

     Maatilan omistavat James Cromwellin ja Magda Szubanskin näyttelemä aviopari Arthur ja Esme Hoggett. Arthur on vähäsanainen ja jämpti mies, kun taas Esme on lempeä ja lämmin. Cromwell ei ollut aluksi halukas rooliin, sillä hänen hahmolleen on kirjoitettu niin vähän repliikkejä, mutta onneksi hän tarttui osaan. Cromwell tarjoaa paljon ilmeillään ja eleillään ja lopulta hän nappasi Babe - urheasta possusta uransa toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuuden. Szubanski on myös erittäin mainio ja hupsusti hän oli vasta kolmissakymmenissä saatuaan rooliin, joten hänet piti maskeerata vastaamaan noin 55-vuotiasta Cromwellia.

     Muita eläinhahmoja taas ovat muun muassa Hoggettien farmilla asuvat lammaskoirat Fly (Miriam Margolyes) ja Rex (Hugo Weaving), kukkoa leikkivä ankka Ferdinand (Danny Mann), lammas Mää (Miriam Flynn) ja juonitteleva kissa Duchess (Russi Taylor). Hahmogalleria on läpikotaisin oiva. Ferdinandin kautta Babe oppii, että jos eläimelle ei maatilalle keksitä selvää tehtävää, tämä päätyy ruokapöytään ja Flyn ja Rexin kautta Babe taas innostuu lampaiden paimentamisesta.

Babe - urhea possu on aivan ihana koko perheen elokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosikymmenten vieriessä. Päinvastoin. Leffaa seurasi useita enemmän tai vähemmän samanlaisia puhuvien farmieläinten täyttämiä perhe-elokuvia, joista yksikään ei päässyt Babe - urhean possun tasolle. Toisin kuin näistä lukuisista seuraajista, tästä filmistä löytyy aitoa sydäntä ja sielua. Käsikirjoittaja-tuottaja George Miller työsti elokuvaa kymmenen vuoden ajan ja lopputuloksesta näkyy intohimo ja huoli projektia kohtaan. Näin Babe - urhea possu onnistuu oikeasti tavoittamaan katsojansa ja osumaan tunteisiin. Tätä jopa kaunista elokuvaa on aika lailla mahdotonta katsoa herkistymättä jossain kohtaa niin surusta kuin ilostakin.

Elokuvan tarina kerrotaan oivan satukirjamaisesti ja kertomus on jopa jaettu lukuihin. Joka luvussa on oma pointtinsa kertomuksen etenemisen ja hahmojen kehittymisen kannalta. Elokuva on osattu pitää maltillisessa puolentoista tunnin mitassa, mutta silti tarina ei koskaan kiirehdi. Idylliseen maatilamaisemaan sopiikin rauhallisempi kerronta ja elokuvaa katsoessa tulee ikävä aikaa, kun lastenleffat eivät koostuneet pääasiassa hyperaktiivisesta koheltamisesta ja aikaa, kun lastenleffat uskalsivat olla hieman synkkiäkin. Seassa on joitain varsin jännittäviä hetkiä, esimerkiksi kun Hoggettit pohtivat, syödäänkö jouluna kinkkua vai ankkaa? Maatilan eläinten elämien realiteetit tulevat aika kaunistelematta esille, enkä yhtään ihmettele, että elokuvan nähtyään moni lapsi päätti olla syömättä lihaa. Ei Babe - urhea possu kuitenkaan mitään pelkkää synkistelyä ole ja siitä löytyy paljon hauskoja hetkiä, minkä lisäksi elokuvan lopetus täyttää katsojan kasvot leveällä hymyllä ja onnen kyynelillä.

Vaikka elokuva olikin monin osin George Millerin rakkauslapsi Mad Maxien ohella, Miller ei kuitenkaan itse ohjannut leffaa, vaan hommaan valikoitui Chris Noonan. Noonanilla ja Millerillä menivät silti sukset ristiin läpi tuotannon, sillä Noonan koki, että Millerillä oli liikaa valtaa lopputuloksesta. Kaksikko myös kirjoitti käsikirjoituksen ja huolimatta yhteistyön heikkoudesta, siitä syntyi erittäin laadukas perheleffa. Teksti on vahva ja siitä löytyy paljon hyviä teemoja, muun muassa oman paikkansa löytämisestä ja tiettyjen itselle määritettyjen rajojen rikkomisesta. Babe - urhea possu on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja suurimmaksi osaksi sulavasti leikattu. Lavasteet ovat nätit, asut mainiot ja maskeeraukset taidokkaat. Oikeita eläimiä, animatroniikkanukkeja ja tietokonetehosteita yhdistelemällä on saatu aikaan hieno illuusio puhuvista eläimistä. Vaikka välillä on päivänselvää, milloin vaikkapa oikea possu vaihtuu ohjailtavaan nukkeen, ovat nämä alan parhaat taitajat, eli Jim Henson's Creature Shopin tyypit luoneet niin aidon näköisiä nukkeja, että homman katsoo sormien läpi. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe, 1995, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Luolamies (Early Man - 2018)

LUOLAMIES

EARLY MAN

Ohjaus: Nick Park
Pääosissa: Eddie Redmayne, Tom Hiddleston, Maisie Williams, Timothy Spall, Richard Ayoade, Selina Griffiths, Johnny Vegas, Mark Williams, Richard Webber, Gina Yashere, Simon Greenall, Kayvan Novak, Rob Brydon, Miriam Margolyes ja Nick Park
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Early Man, eli suomalaisittain Luolamies on Aardman Animationsin uusi animaatioelokuva. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Nykypäivänä kun animaatiot koostuvat lähinnä tietokoneella tehdyistä filmeistä, on hienoa nähdä, että jokin yhtiö tekee vielä ison luokan nukkeanimaatioita. Aardman on tehnyt mm. mainiot teokset Kananlento (Chicken Run - 2000), Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) ja Pirates! (The Pirates! In an Adventure with Scientists! - 2012), sekä hieman kehnomman Virran viemää (Flushed Away - 2006) ja Late Lammas -elokuvan (Shaun the Sheep Movie - 2015), jota en ole vielä nähnyt. Odotukseni olivat siis jokseenkin korkeat. Leffan trailerit näyttivät hauskoilta ja vaikka olin lukenut siitä pari negatiivisempaa arviota, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Kun pronssikauden ihmiset valtaavat hyväsydämisen luolamiesheimon laakson, heimon täytyy keksiä keino voittaa laakso takaisin. Laakson kohtalo ratkeaa suuressa jalkapallo-ottelussa.

Elokuvan päähenkilö on luolamies nimeltä Tuk (Eddie Redmayne), joka on alusta alkaen pidettävä heppu. Tuk on innostunut ja valmis seikkailemaan, minkä lisäksi hän välittää paljon heimostaan. Heimolle hän vaikuttaa kuitenkin olevan se "musta lammas", sillä muut hänen heimostaan eivät ole seikkailunhaluisia, vaan ovat omistaneet elämänsä kanimetsästykselle. Tukin tarinaa on kiinnostava seurata ja hän on oiva päähahmo. Hänen kanssaan liikkuu usein lemmikkisika Posso (äänenä elokuvan ohjaaja Nick Park), jolle on luotu oma hauska persoonansa.
     Muita Tukin heimolaisia ovat vanha päällikkö Boris (Timothy Spall), pelkurimainen Gifu (Richard Ayoade), hänen tiukka äitinsä Magma (Selina Griffiths), hölmö Paavo (Mark Williams) jonka paras kaveri on kivi, tyhmät Seko (Johnny Vegas) ja Tollo (Simon Greenall), tumma Sorana (Gina Yashere), kaiken aikaa nälkäinen Hotko (Richard Webber) ja siansaksaa puhuva Erke (Simon Greenall jälleen). Päällikkö Borisin ja ties mitä syövän Hotkon lisäksi muut kivikautiset hahmot eivät erityisemmin jää mieleen. Joistakin hahmoista on myös tehty liian samannäköiset, jolloin heitä on vaikea erottaa toisistaan.
     Leffan pahis on pronssikauden lordi Nooth (Marvel-leffoista tuttu Tom "Loki" Hiddleston), joka haluaa koko ajan lisää valtaa ja rahaa. Lordi Nooth on mainio roisto tarinalle, sillä hän osaa olla häijy, mutta hänelle on myös luotu jotain, mitä hän pelkää, mikä tuo hyvää syvyyttä hahmoon. Hänestä on myös tehty jokseenkin hassu, jolloin katsojana voi jollain tapaa jopa pitää lordi Noothista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat jalkapallosta innostunut Goona ("Game of Thrones" -sarjalla, 2011-, kuuluisaksi noussut Maisie "Arya Stark" Williams), lordi Noothin neuvonantaja Dino (Kayvan Novak), sekä pronssikauden kuningatar Oofeefa (Miriam Margolyes). Leffassa kuullaan myös Rob Brydon jalkapalloselostajakaksikkona, sekä hauskana viestinviejä-kyyhkysenä. Vaikka Goona on kiinnostava lisäys, hänen hahmonsa on hieman kehnommin kirjoitettu mukaan, jolloin hänestä ei filmin aikana oikeastaan irtoa muuta kuin että hän haluaa pelata jalkapalloa.

Selvästi parasta Luolamiehessä on sen animointi. Tuttuun Aardman-yhtiön tyyliin elokuva on tosiaan nukkeanimaatio, mikä on mielestäni aivan mahtavaa. Minulla ei siis ole mitään tietokone animaatioita vastaan. Itse asiassa jotkut niistä, kuten Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016), Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Coco (2017) kuuluvat suosikkielokuvieni joukkoon, mutta on hienoa nähdä välillä jotain tavallisesta poikkeavaa. Leffan alusta loppuun ihailin animaattoreiden tekemää työtä; kuinka he ovat kärsivällisesti jaksaneet muuttaa nukkehahmojen asentoja hieman kuukausien ajan, jolloin lopputulos näyttäisi siltä, että hahmot liikkuvat. Hahmoista löytyy tietty tuttua Aardmanin tyyliä: hahmojen silmät ovat kiinni toisissaan, heidän hampaansa pistävät usein esiin ja heidän kämmenensä ovat aika isot verrattuna heidän kehoihinsa. Harmillisesti jotkut Tukin heimolaisista ovat hieman laiskemmin työstettyjä, mutta pääasiassa hahmot ovat hauskasti toteutetut. Enemmän kuitenkin ihailin valtavaa työtä, mikä on mennyt taustojen rakentamiseen. Luolamiesten vehreä laakso on täynnä mitä pienimpiä yksityiskohtia, kuten on myös pronssikauden kaupunki. Pienoismallilavasteet ovat varmasti olleet jättimäiset, etenkin suuri jalkapallostadion, missä laakson kohtalosta otellaan.

Huikean animoinnin lisäksi pidin myös todella paljon elokuvan ideasta. Kivikausi ja pronssikausi kohtaavat jalkapallo-ottelussa. Idea on absurdi, hauska ja aivan mahtava. Onkin valitettavaa, ettei Luolamies saa todellakaan revittyä kaikkea irti ideastaan. Älkää käsittäkö väärin, pidin kyllä leffasta, mutta kaipasin siihen jatkuvasti lisää... noh, ihan kaikkea. Mukana on huvittavia vitsejä, mutta olisin halunnut voida nauraa ääneen. Mukana on seikkailuhenkeä, muttei tarpeeksi seikkailua. Lapset saattavat löytää tästä jännitystä, mutta monille aikuisille filmi on harmillisen ennalta-arvattava. Olen huomannut viime aikoina sanovani useista elokuvista, että ne toimisivat paremmin hieman lyhyempinä. Että niitä olisi voinut tiivistä vaikka noin kymmenellä minuutilla. Luolamieheen olisin kuitenkin kaivannut sen kymmenen minuuttia tai vartin lisää, jossa olisi ollut enemmän meininkiä ja huumoria, syvempiä hahmoja ja parempaa esittelyä filmin kiehtovasta maailmasta. Ainoastaan jättisorsan olisin poistanut leffasta, sillä se tuntui todella oudolta lisäykseltä. Tällaisenaan kyseessä on oikein oivallinen ja viihdyttävä animaatioteos, mutta harmillisesti mitään erityisen ihmeellistä ei tällä kertaa ole luvassa.

Nick Park on Aardmanin isoin ohjaaja. Hän on tehnyt mm. Kananlennon, Wallace & Gromit: Kanin kirouksen ja Late Lammas -elokuvan, joten on harmi, ettei hän ole tällä kertaa pystynyt parempaan. Ongelmat tosin löytyvät lähinnä Mark Burtonin ja James Higginsonin käsikirjoituksesta, josta tuntuu puuttuvan paljon. On tietty ymmärrettävää, että nukkeanimaatioiden teko on niin vaativa ja hidas prosessi, ettei kovin pitkiä leffoja edes voida tehdä, mutta silti leffa kaipaisi lisää. Visuaalisesti Luolamies on tosiaan upean näyttävä, minkä lisäksi ääniefektit ovat mainiot. Harry Gregson-Williamsin ja Tom Howen säveltämät musiikit eivät jää mieleen, mutta toimivat hyvin elokuvan aikana.

Yhteenveto: Luolamies on mainio animaatioseikkailu, joka jää kuitenkin kauas siitä, mitä se voisi olla. Leffan idea on hauska ja kekseliäs, sen hahmot ovat pääasiassa pidettäviä ja sen maailma on kiehtova, joten on harmi, ettei mihinkään näistä asioista ole panostettu tarpeeksi, jotta lopputulos tekisi oikeasti vaikutuksen. Elokuva viihdyttää ja pitää otteessaan koko kestonsa ajan, mutta se tuntuu päättyvän ihan liian äkkiä. Olisin mielelläni halunnut nähdä paljon enemmän tätä maailmaa, etenkin kun se on toteutettu niin upeasti. Animaatiojälki on lähes täydellistä - vain muutamat hahmoista ovat hieman laiskemmin toteutetut. Taustat ovat häkellyttävän näyttäviä ja niitä katsoo enemmän kuin mielellään. Onkin sääli, ettei niitä pääse tutkimaan lisää. Heikkouksistaan huolimatta pidin kyllä leffasta ja suosittelen sitä kaikkien lapsiperheiden elokuvakäyntivalinnaksi. Nukkeanimaatioita nähdään nykyään niin harvoin, että on tärkeä tukea niitä. Viekää siis lapsenne katsomaan Luolamiestä ja tulette mitä luultavimmin itsekin viihtymään, vaikka monille aikuisille se on luultavasti hyvin ennalta-arvattava. Toivon, että Aardmanin seuraava animaatioteos olisi hieman tarkemmin suunniteltu, enkä malta odottaa, mitä yhtiö meille seuraavaksi tarjoaa! Lopputekstien jälkeen ei muuten nähdä kohtausta, mutta niiden aikana lukee hauskasti, ettei yhtäkään dinosaurusta tai kania satutettu elokuvan kuvauksissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Early Man, 2018, Aardman Animations, StudioCanal, Amazon Prime Instant Video, BFI's Film Found, British Film Institute, Creative Skillset's Skills Investment Fund