Pääosissa: E. G. Daily, Magda Szubanski, Danny Mann, Glenne Headly, Steven Wright, James Cosmo, Nathan Kress, Mary Stein, Mickey Rooney, Stanley Ralph Ross, Russi Taylor, Adam Goldberg, Eddie Barth, Bill Capizzi, James Cromwell, Miriam Margolyes, Hugo Weaving, Kim Story ja Jim Cummings
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 3
Dick King-Smithin kirjaan perustuva elokuva Babe - urhea possu(Babe - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tuottaja-käsikirjoittaja George Millerin ja ohjaaja Chris Noonanin sukset olivat kuitenkin menneet ristiin ykkösleffaa tehdessä niin pahasti, ettei Noonania edes pyydetty jatko-osan puikkoihin, vaan Miller päätti ottaa ohjausvastuun itselleen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1998 ja lopulta Babe suurkaupungissa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli kuitenkin paha taloudellinen epäonnistuminen, joka sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Babe suurkaupungissa -leffan jo lapsena, pidettyäni paljon ensimmäisestä elokuvasta. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin alkuperäisen Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Päätin sen jälkeen tehdä saman myös jatko-osalle.
Esme Hoggettin ja Baben täytyy matkustaa suurkaupunkiin ja osallistua lammaskoirakilpailuun, pelastaakseen osallistumispalkkiolla maatilansa velkoja perivältä pankilta.
Urhea possu Babe (äänenä tällä kertaa E. G. Daily, Christine Cavanaugh'n jätettyä sarjan oltuaan tyytymätön hänelle tarjottuun sopimukseen jatko-osassa) tekee paluun ja päätyy nyt hurjaan seikkailuun, joka vie hänet tutulta maatilalta suurkaupunkiin. Babe on tuttu sympaattinen itsensä, joka haluaa jälleen auttaa maatilaa; tällä kertaa pelastaa sen rahanahneiden velkojien kynsistä. Baben kanssa mukaan lähtee Esme Hoggett (Magda Szubanski), isäntä Arthurin (James Cromwell) telottua itsensä vuoteenomaksi kaivoa korjatessaan. Szubanski on edelleen mainio tomerana maatilan rouvana, kun taas edellisleffasta Oscar-ehdokkuuden saanut Cromwell on käynyt lähinnä kääräisemässä helpot rahat parista kohtauksestaan.
Matkallaan Babe ja Esme kohtaavat liudan uusia tuttavuuksia, ihmisinä hotellinomistaja Floomin (Mary Stein) ja tämän pikkusirkusta pyörittävän Fugly-sedän (Mickey Rooney), sekä eläiminä Fuglyn apinat Zootien (Glenne Headly), Bobin (Steven Wright), Theloniusin (James Cosmo), Easyn (Nathan Kress) ja Tugin (Danny Mann), koiratrio Flealickin (Adam Goldberg), Nigelin (Eddie Barth) ja Alanin (myös Barth), sekä äksyn vahtikoiran (Stanley Ralph Ross). Uudet hahmot eivät nouse samalla lailla tykättäviksi ja muistettaviksi kuin ykkösleffan tyypit, jotka ovat tällä kertaa mukana lähinnä pikaisesti näyttämässä karvaisia nassujaan.
Babe suurkaupungissa ei tavoita alkuperäisen Babe - urhean possun sydäntä ja taianomaisuutta juuri lainkaan. En pitänyt elokuvaa varsinaisesti huonona, mutta on se huima tasonpudotus edelleen mahtavan ykkösleffan jälkeen. Siinä, missä ensimmäisestä elokuvasta löytyi aitoa lämpöä ja sielua, jotka saivat katsojansa välittämään tapahtumista niin, että lopun "That'll do, pig. That'll do." -vuorosanat pistivät karskinkin äijän purskahtamaan kyyneliin, Babe suurkaupungissa on lähinnä ihan kivaa koheltamista. Siitä löytyy muutamat hyvät täsmäjuttunsa ja hauskat hetkensä, mutta muuten meininki on pääasiassa aika yhdentekevää eläinseikkailua. Kun Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa(Home Alone 2: Lost in New York - 1992) teki onnistuneen maisemanvaihdoksen pieneltä asuinalueelta isoon omenaan, ei Baben kohdalla nimettömäksi jäävä, mutta maailman tunnetuimpia nähtävyyksiä pursuava suurkaupunkimiljöö oikein nappaa. Elokuvasta ei löydy edes juuri mitään syvempää sanottavaa, kun ensimmäinen osa vakuutti possupäähahmonsa identiteettikriiseilyllä.
Hektisen kohellushötön ohessa Babe suurkaupungissa sisältää pari yllättävänkin synkäksi muuttuvaa hetkeä, jotka ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien jakaneet mielipiteitä. Moni koki ne lapsia traumatisoiviksi, mutta itse mielsin ne leffan parhaaksi anniksi... joskin harmittelin, ettei leffa ihan uskalla mennä näiden synkkyyksien kanssa loppuun saakka. Ysärin lastenelokuvissa uskallettiin vielä koetella rajoja ja jos jotain, niin tätä särmikkäämpää puolta Babe 2:sta kaipaisin nykypäivän leffoihin.
Chris Noonanin jäätyä jatko-osan ulkopuolelle, ohjaajana päätti toimia ykkösleffan käsikirjoituksesta ja tuottamisesta vastannut George Miller. Kyllä, se sama George Miller, joka ohjasi räjähtävää toimintaa pursuavat Mad Max -elokuvat (1979-2024). Sydämellisen koko perheen eläinleffan teko ei kuitenkaan suju Milleriltä yhtä tyylikkäästi, vaan hän kompastelee Baben parissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja valaistu. Lavastus on vekkulin satumaista, joskin on harmi, kuinka suurkaupunki rajoittuu lähes täysin yhteen pieneen kortteliin hotellin ympärillä. Puhuvat eläimet on toistamiseen toteutettu hienosti aikansa uraauurtavia digiefektejä, sekä pääasiassa hyvin aikaa kestäneitä nukkeja hyödyntäen. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit säestävät seikkailua mukavasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Babe: Pig in the City, 1998, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions
Pääosissa: Christine Cavanaugh, Miriam Margolyes, James Cromwell, Magda Szubanski, Danny Mann, Hugo Weaving, Miriam Flynn, Zoe Burton, Paul Goddard, Wade Hayward, Brittany Byrnes, Russi Taylor, Michael Edward-Stevens, Charles Bartlett, Paul Livingston ja Roscoe Lee Browne
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 3
Babe - urhea possu perustuu Dick King-Smithin kirjaan Babe: possu joka päätti päästä pitkälle (The Sheep-Pig) vuodelta 1983. Mad Max -elokuvista (1979-) tunnettu George Miller oli innostunut King-Smithin kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvan. Hän kuitenkin koki, ettei teknologia ollut vielä siinä pisteessä, että puhuvat eläimet voisivat olla näytellyn elokuvan päärooleissa. Vuosien suunnittelu- ja valmisteluprosessin jälkeen Miller päätti, että olisi vihdoin aika tehdä leffa. Chris Noonan palkattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Babe - urhea possu sai maailmanensi-iltansa 4. elokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka voitti kriitikotkin puolelleen ja sai jopa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, miessivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -palkinnon. Elokuvan myötä aktivismi eläintensuojelun puolesta, sekä kasvissyöjien määrä lisääntyi maailmalla. Itse katsoin Babe - urhean possun ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viimeisestä kokonaisesta läpikatselukerrasta on vierähtänyt vähintään kymmenen vuotta. Viime vuosien aikana olen lähinnä jäänyt tuijottamaan elokuvaa muutamiksi minuuteiksi, kun se on sattunut osumaan vastaan joltain televisiokanavalta. Kun huomasin Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa kokonaan ja samalla myös arvostella elokuvan.
Babe-porsas päätyy Hoggettien maatilalle, missä hän saa uusia ystäviä ja kiinnostuu porsaille epätavallisesta aktiviteetista: lampaiden paimentamisesta.
Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo - tai siis nimikkopossu - Babe (äänenä Christine Cavanaugh). Baben ollessa vielä ihan pieni porsas, hänet valittiin maatalousnäyttelyssä kilpailuun, jossa possun voi voittaa arvaamalla oikein tämän painon. Kisan kautta Babe päätyy Hoggettien maatilalle, missä hänen elämänsä mullistuu. Babe on valloittavan sympaattinen ja suloinen tapaus, jonka seikkailua ryhtyy seuraamaan erittäin mielellään.
Maatilan omistavat James Cromwellin ja Magda Szubanskin näyttelemä aviopari Arthur ja Esme Hoggett. Arthur on vähäsanainen ja jämpti mies, kun taas Esme on lempeä ja lämmin. Cromwell ei ollut aluksi halukas rooliin, sillä hänen hahmolleen on kirjoitettu niin vähän repliikkejä, mutta onneksi hän tarttui osaan. Cromwell tarjoaa paljon ilmeillään ja eleillään ja lopulta hän nappasi Babe - urheasta possusta uransa toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuuden. Szubanski on myös erittäin mainio ja hupsusti hän oli vasta kolmissakymmenissä saatuaan rooliin, joten hänet piti maskeerata vastaamaan noin 55-vuotiasta Cromwellia.
Muita eläinhahmoja taas ovat muun muassaHoggettien farmilla asuvat lammaskoirat Fly (Miriam Margolyes) ja Rex (Hugo Weaving), kukkoa leikkivä ankka Ferdinand (Danny Mann), lammas Mää (Miriam Flynn) ja juonitteleva kissa Duchess (Russi Taylor). Hahmogalleria on läpikotaisin oiva. Ferdinandin kautta Babe oppii, että jos eläimelle ei maatilalle keksitä selvää tehtävää, tämä päätyy ruokapöytään ja Flyn ja Rexin kautta Babe taas innostuu lampaiden paimentamisesta.
Babe - urhea possu on aivan ihana koko perheen elokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosikymmenten vieriessä. Päinvastoin. Leffaa seurasi useita enemmän tai vähemmän samanlaisia puhuvien farmieläinten täyttämiä perhe-elokuvia, joista yksikään ei päässyt Babe - urhean possun tasolle. Toisin kuin näistä lukuisista seuraajista, tästä filmistä löytyy aitoa sydäntä ja sielua. Käsikirjoittaja-tuottaja George Miller työsti elokuvaa kymmenen vuoden ajan ja lopputuloksesta näkyy intohimo ja huoli projektia kohtaan. Näin Babe - urhea possu onnistuu oikeasti tavoittamaan katsojansa ja osumaan tunteisiin. Tätä jopa kaunista elokuvaa on aika lailla mahdotonta katsoa herkistymättä jossain kohtaa niin surusta kuin ilostakin.
Elokuvan tarina kerrotaan oivan satukirjamaisesti ja kertomus on jopa jaettu lukuihin. Joka luvussa on oma pointtinsa kertomuksen etenemisen ja hahmojen kehittymisen kannalta. Elokuva on osattu pitää maltillisessa puolentoista tunnin mitassa, mutta silti tarina ei koskaan kiirehdi. Idylliseen maatilamaisemaan sopiikin rauhallisempi kerronta ja elokuvaa katsoessa tulee ikävä aikaa, kun lastenleffat eivät koostuneet pääasiassa hyperaktiivisesta koheltamisesta ja aikaa, kun lastenleffat uskalsivat olla hieman synkkiäkin. Seassa on joitain varsin jännittäviä hetkiä, esimerkiksi kun Hoggettit pohtivat, syödäänkö jouluna kinkkua vai ankkaa? Maatilan eläinten elämien realiteetit tulevat aika kaunistelematta esille, enkä yhtään ihmettele, että elokuvan nähtyään moni lapsi päätti olla syömättä lihaa. Ei Babe - urhea possu kuitenkaan mitään pelkkää synkistelyä ole ja siitä löytyy paljon hauskoja hetkiä, minkä lisäksi elokuvan lopetus täyttää katsojan kasvot leveällä hymyllä ja onnen kyynelillä.
Vaikka elokuva olikin monin osin George Millerin rakkauslapsi Mad Maxien ohella, Miller ei kuitenkaan itse ohjannut leffaa, vaan hommaan valikoitui Chris Noonan. Noonanilla ja Millerillä menivät silti sukset ristiin läpi tuotannon, sillä Noonan koki, että Millerillä oli liikaa valtaa lopputuloksesta. Kaksikko myös kirjoitti käsikirjoituksen ja huolimatta yhteistyön heikkoudesta, siitä syntyi erittäin laadukas perheleffa. Teksti on vahva ja siitä löytyy paljon hyviä teemoja, muun muassa oman paikkansa löytämisestä ja tiettyjen itselle määritettyjen rajojen rikkomisesta. Babe - urhea possu on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja suurimmaksi osaksi sulavasti leikattu. Lavasteet ovat nätit, asut mainiot ja maskeeraukset taidokkaat. Oikeita eläimiä, animatroniikkanukkeja ja tietokonetehosteita yhdistelemällä on saatu aikaan hieno illuusio puhuvista eläimistä. Vaikka välillä on päivänselvää, milloin vaikkapa oikea possu vaihtuu ohjailtavaan nukkeen, ovat nämä alan parhaat taitajat, eli Jim Henson's Creature Shopin tyypit luoneet niin aidon näköisiä nukkeja, että homman katsoo sormien läpi. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Babe, 1995, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions
Pääosissa: Will Smith, Bridget Moynahan, Alan Tudyk, Bruce Greenwood, Chi McBride, Shia LaBeouf, James Cromwell, Adrian L. Ricard ja Fiona Hogan
Genre: scifi, toiminta, rikos
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12
Robotiikan kolme lakia:
1. laki: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai asettaa ihmistä tilanteeseen, missä hän olisi vaarassa vahingoittua.
2. laki: Robotin on toteltava kaikkia ihmisen antamia käskyjä, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat ristiriidassa ensimmäisen lain kanssa. 3. laki: Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, paitsi jos tämä on ristiriidassa ensimmäisen tai toisen lain kanssa.
I, Robot on Will Smithin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Vintarin vuonna 1995 työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "Hardwired", jonka oli tarkoitus olla agathachristiemäinen murhatutkimus scifielementeillä. Aluksi projektin nappasi Walt Disney -yhtiö ja Bryan Singerin oli tarkoitus ohjata elokuva. Myöhemmin 20th Century Fox nappasi leffan itselleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Päätähdeksi kiinnitettiin alustavasti Arnold Schwarzenegger, mutta kun tämä joutui aikataulullisista syistä luopumaan leffasta, tilalle palkattiin Will Smith. Studion pyynnöstä Vintar muovasi käsikirjoitustaan paljon ja sisällytti mukaan elementtejä ja hahmoja Isaac Asimovin tieteistarinoita sisältävästä novellikokoelmasta Robotit (I, Robot - 1950). Samalla myös elokuvan nimi päätettiin vaihtaa, kun kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003. Lopulta I, Robot sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja nappasi parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse näin I, Robotin ensi kertaa jo lapsena ja pidin elokuvasta tuolloin todella paljon. Katsoinkin elokuvan useampaan otteeseen, mutta viime katselusta saattaa olla vierähtänyt jo kymmenisen vuotta. Kun huomasin I, Robotin täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.
Vuoden 2035 Chicagossa robotit toimivat ihmisten apulaisina ja turvana. Kun robottien luoja Alfred Manning yllättäen kuolee, muut uskovat kyseessä olevan itsemurha, kun taas robotteja inhoava etsivä Del Spooner uskoo yhden roboteista murhanneen Manningin.
Will Smith näyttelee Del Spooneria, chicagolaista etsivää, joka taitaa olla kaupungin ainoa robotteihin nuivasti suhtautuva henkilö. Siinä, missä muut ihastelevat uutta teknologiaa ja hyödyntävät robotteja arjessaan kaikkeen, Spooner katsoo menoa paheksuvasti ja luottaa mieluummin vanhanaikaisiin juttuihin. Hahmon robottivihalle löytyy syitä elokuvan edetessä ja katsoja voi ymmärtää Spoonerin ennakkoluuloisen asenteen. Smith tulkitsee hahmoaan oivallisesti. Hänestä löytyy karismaa toimintakohtauksiin ja tuttuun tapaansa hän murjoo vitsejä silloin tällöin. Pääasiassa Spooner on kuitenkin aikamoinen hapannaama.
Elokuvassa nähdään myös James Cromwell robottien luojana ja heti elokuvan alussa kuolevana Alfred Manningina, Bruce Greenwood robotteja valmistavan firman toimitusjohtajana Robertsonina, Bridget Moynahan firmalla työskentelevänä tohtori Calvinina, Chi McBride poliisipäällikkö Bergininä, sekä Shia LaBeouf Spooneria ihailevana nuorukaisena Farberina. Alan Tudyk ääninäyttelee murhapaikalta löytyvää ja Spoonerin epäilemää NS5-robottia, sekä esittää myös tämän liikkeet tehostetiimin taltioitavaksi. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman alikehitetyiksi. Tudykin esittämä robotti on mielenkiintoinen tapaus, jota syvennetään hyvin elokuvan aikana.
Olipa mukavaa palata I, Robotin pariin useamman vuoden jälkeen, vaikkei elokuva enää iskenytkään yhtä lujaa kuin nuorempana. Kyseessä on varsin menevä tieteistoimintaraina, joka pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Se myös yhdistelee tarpeeksi onnistuneesti käsikirjoittaja Jeff Vintarin alkuperäistä visiota scifielementeillä höystetystä murhamysteeristä studion vaatimuksiin viihteellisemmästä toiminnasta ja otteisiin Asimovin tieteisklassikkoteksteistä. Elokuva tarjoaa näin dekkarimeininkiä futuristisessa maailmassa, sekä tasaisin väliajoin vauhdikasta toimintaa, hieman filosofisempaa pohdiskelua ihmisyydestä ja robotiikasta, ihmisen ja robotin suhteesta ja sen moraalista, sekä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta koneiden kanssa.
Lukuun ottamatta yhä vain yliampuvammaksi muuttuvaa toimintaa, elokuva jää kuitenkin hieman raakileeksi osa-alueillaan ja kaipaisi lisäpotkua. Leffa latistuu vähän loppua kohti, kun Spoonerin tutkimus johtaa vihdoin todellisiin paljastuksiin. Katsojaa yritetään johtaa ontuvasti harhaan ja itse paljastus tuntuu vain tylsähköltä kopioinnilta scifigenren isoimmista klassikoista. Lopputaistelu äityy turhankin lennokkaaksi rymistelyksi ja sekaan ujutettu uskonnollisempi messias-puoli jää aika köykäiseksi. Näistä heikkouksista huolimatta I, Robot on kuitenkin parhaimmillaan erittäin mainio ja lopun ratkaisuistakin huolimatta filmi on pätevää popcorn-viihdettä viime minuuteille asti.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Proyas, jonka aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa tummanpuhuva sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994). Proyas panostaa jälleen maailman rakentamiseen ja visuaaliseen puoleen, joskin hän ei ihan osu napakymppiin kuten kymmenen vuotta aiemmin. Tähän vaikuttaa Jeff Vintarin ja Akiva Goldsmanin hieman ailahteleva käsikirjoitus, sekä parhaat päivänsä nähnyt tekninen toteutus. I, Robot on kuvattu taidokkaasti ja siinä on näyttäviä lavasteita, mutta elokuvan erikoistehosteista tulee lähinnä mieleen vanhat videopelit. Robotit eivät enää nykypäivänä näytä järin uskottavilta ja taustoissakin on usein selvää, milloin näyttelijät ovat seisseet taustakankaiden edessä, jotka on jälkikäteen korvattu digiefekteillä. Puvustajat tekevät kelpo työtä, joskin on kiusallisen selvää, että Converse (ja autojen puolella Audi) on ollut iso sponsori leffassa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I, Robot, 2004, Twentieth Century Fox, Mediastream Vierte Film GmbH & Co. Vermarktungs KG, Davis Entertainment, Laurence Mark Productions, Overbrook Entertainment, Canlaws Productions
Ohjaus: Kelly Asbury ja Lorna Cook Pääosissa: Matt Damon, James Cromwell, Daniel Studi, Chopper Bernet, Richard McGonagle, Matt Levin, Robert Cait ja Charles Napier Genre: animaatio Kesto: 1 tunti 23 minuuttia Ikäraja: 7
Spirit: Stallion of the Cimarron, eli suomalaisittain Spirit - villi ja vapaa on DreamWorksin animaatioelokuva. Jeffrey Katzenberg keksi idean hevoselokuvasta, johon DreamWorks tarttui ja palkkasi John Fuscon käsikirjoittajaksi. Animointi kesti jopa neljä vuotta, tekijöiden yhdistellessä perinteistä käsin piirrettyä animaatiota tietokoneanimaatioon. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Spirit - villi ja vapaa sai ensi-iltansa toukokuussa 2002. Elokuva oli pienimuotoinen menestys isoon budjettiinsa verrattuna ja kriitikotkin pitivät siitä. Leffa myös sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, sekä parhaan laulun Golden Globe -ehdokkuuden. Itselläni on jokseenkin jopa hieman hassu suhde tähän elokuvaan, sillä olen tavallaan nähnyt kaiken (ainakin lähestulkoon kaiken) mitä leffassa tapahtuu, mutten ole mielestäni koskaan katsonut elokuvaa kerralla kokonaan alusta loppuun. Lapsena hevoset eivät kiinnostaneet minua lainkaan, joten filmi hevosista oli jo ajatuksena luotaantyöntävä. Jäin kuitenkin useasti tuijottamaan sitä, jos se esitettiin televisiossa ja olenkin monta kertaa jämähtänyt katsomaan sitä noin vartista puoleen tuntiin, varmaan aina eri kohdasta leffaa, kunnes olen menettänyt mielenkiintoni ja ruvennut tekemään jotain muuta. Olen siis tavallaan nähnyt elokuvasta kaiken, vaikken ole oikeasti katsonut elokuvaa. Olen kuitenkin jo pidemmän aikaa pohtinut Spiritin katsomista vihdoin ja viimein kunnolla. Alunperin minun oli tarkoitus katsoa ja arvostella se ensi vuodelle, kun leffa täyttää 20 vuotta, mutta kun huomasin sen saavan nyt yllättäen jatkoa elokuvalla Spirit - Kesyttämätön (Spirit: Untamed - 2021), päätin aikaistaa elokuvan katsomista.
1800-luvulla villissä lännessä Spirit-niminen hevonen nauttii vapaudestaan, kunnes eräänä yönä löytää ryhmän armeijan sotilaita, jotka ottavat Spiritin kiinni ja vievät tukikohtaansa. Spiritin täytyy päättää, alistuuko ihmisten tahtoon, vai yrittääkö paeta takaisin luontoon.
Elokuvan päähenkilö - tai siis päähevonen - on sen nimikkoheppa Spirit (äänenä Matt Damon). Spirit on mustangi, joka nauttii elämästään luonnossa villinä ja vapaana. Spiritin hengellinen matka alkaakin, kun hänet napataan armeijan käyttöön, mutta tätä hevosta ei noin vain kesytetäkään. Heppa on toimiva päähahmo, jonka haluaa nähdä pääsevän takaisin vapauteen Cimarron-laumansa luokse. Damonin ääni sopii hyvin hahmolle, joskin Damonin repliikit toimivat vain Spiritin kertojaäänenä. Toisin kuin voisi kuvitella, kun kyseessä on animaatio, hevoset (tai muutkaan eläimet) eivät varsinaisesti puhu tässä elokuvassa. Damonin puhe auttaa lähinnä ymmärtämään Spiritin mielenmaisemaa. Muuten hevoset kommunikoivat hirnahtelemalla kuin oikeat hevoset.
Mukana on myös muutamia ihmishahmoja, kuten armeijan eversti (James Cromwell), sekä lakota-alkuperäiskansan heimoon kuuluva Pikku Puro (Daniel Studi). Ihmishahmot ovat aika tylsiä tapauksia henkilöhahmoina, mutta ajavat asiansa tarinan kannalta. Amerikan alkuperäiskansalaisille hyvin ominaisesti Pikku Puro on isosti yhtä luonnon kanssa, vähän niin kuin Spirit-hevonen, kun taas eversti edustaa pahaa kolonialistista voimaa, joka muovasi Amerikan tyystin.
Kuten alussa kerroin, en ollut muistaakseni koskaan katsonut Spirit - villiä ja vapaata kunnolla alusta loppuun, vaan useita pitkiä palasia elokuvasta, jotka ovat ajan myötä muodostaneet leffan kokonaiskeston. Olen siis nähnyt suunnilleen kaiken filmistä, mutten tietenkään sillä tavalla kuin tekijät ovat tarkoittaneet elokuvan nähtäväksi. Nyt kun olen vihdoin nähnyt elokuvan ihan kunnolla alkuteksteistä lopputeksteihin, voin huomattavasti paremmin sanoa, mitä mieltä olen siitä. Lapsena en tosiaan pitänyt näkemästäni, sillä minua eivät kiinnostaneet hevoset tippaakaan. Nyt katsoin filmiä hyvin erilaisin silmin ja löysin elokuvasta asioita, joista pitää ja asioita, jotka eivät iskeneet. Luultavasti parasta elokuvassa on juurikin se, että eläimet eivät puhu. Minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, että eläimet eivät puhu animaatioissa - onhan suosikkianimaationi Leijonakuningas(The Lion King - 1994) täynnä puhuvia eläimiä. Mielestäni tässä tekijöiden päätös pistää hevoset ihan vain hirnumaan on oiva ratkaisu. Se on kypsä veto ja pistää animaattorit todella panostamaan hevosten ilmeisiin ja eleisiin, jotta katsoja ymmärtää, mitä ne viestivät ja tuntevat.
Sen lisäksi, että ratkaisu hevosten replikoinnissa auttaa Spirit - villiä ja vapaata erottumaan edukseen, se erottuu erityisesti DreamWorksin tuotannosta sillä, kuinka paljon rauhallisempi, seesteisempi ja hiljaisempi se on yhtiön muihin animaatioihin verrattuna. Kyllä leffasta vauhdikkuuttakin löytyy, mutta yleisesti elokuvaa ei ole tehty samanlaiseksi tykittelyviihteeksi kuin monet muut DreamWorks-leffat. Samalla leffasta on myös riisuttu lähes kokonaan huumori pois ja se on yllättävänkin vakavamielinen teos. Tavallaan pidin tätäkin ratkaisua kypsänä, mutta samalla komediaa myös jää kaipaamaan. Yhdessä kohtaa hörähdin ihan ääneen, mutta muuten elokuva ei naurattanut lainkaan. Sekin vitsi oli lähinnä aikuiseen makuun, joten ei ihme, että lapsena mielsin filmin tylsäksi. Harmillista lähinnä on, ettei Spiritin sieppaava armeija lopulta tarjoa tarpeeksi jännitettä ja uhkaa, jotta loppuhuipennus tekisi minkäänlaista vaikutusta. Vuosien jälkeen vihdoin kokonaan katsottuna Spirit - villi ja vapaa osoittautui kelvolliseksi animaatioteokseksi, joka kaipaisi kuitenkin hieman lisää potkua muutamilla osa-alueilla.
Elokuvan animoinnissa yhdistellään käsin piirrettyä työtä ja tietokonetekniikkaa. Käsin piirretty animaatio näyttää hyvältä, mutta etenkin aluksi tietokoneanimaatio iskee pahasti silmään. On täysin selvää, mitkä taustat on toteutettu tietokoneella, eikä kahden tekniikan yhdistäminen oikein toimi. Jossain kohtaa huomasin silmäni tottuneen toteutukseen, mutta silti leffa näyttää parhaat päivänsä eläneeltä, mikä on hassua, sillä DreamWorksin vuotta aiemmin ilmestynyt, täysin tietokoneanimoitu Shrek(2001) toimii yhä hienosti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa hienosti ja ovatkin varmaan parasta koko elokuvassa. Leffassa käytetyt jatkuvat laulut eivät kuitenkaan vakuuttaneet. Elokuvassa ei ole musikaalinumeroita, vaan siinä muuten vain kuullaan vähän väliä joku laulu, jonka on tarkoitus kuljettaa leffaa nopeammin eteenpäin tai kertoa, mitä Spiritin päässä liikkuu.
Yhteenveto:Spirit - villi ja vapaa on kelpo animaatioelokuva, joka erottuu DreamWorksin animaatioista edukseen rauhallisemman ja henkevämmän tyylinsä ansiosta, mutta jää silti aika vaisuksi eläinseikkailuksi. On kiinnostava ratkaisu, että eläimet eivät varsinaisesti puhu ja Spiritin ääninäyttelijä Matt Damon toimii enemmänkin hevosen ajatusten tulkitsijana kuin repliikkien lausujana. Elokuva käyttää oivallisesti aikaa villin lännen maisemien esittelyyn, luonnon kanssa olemiseen ja vapauden tunteen etsimiseen, tuntuen siten kypsemmältä kuin studion monet muut, huomattavasti vauhdikkaammat animaatiot. Silti jokin tökkii. Spiritin tarina ei täysin nappaa mukaansa, ihmishahmot eivät tarjoa toivottua uhkaavuutta, eikä leffa saa ihmettelemään esittelemäänsä maailmaa toivotulla tavalla. Paikoitellen elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Animaatiojäljen taso on ailahtelevaa ja käsin piirretyn kuvaston seasta löytyvä tietokoneanimointi pistää silmään voimakkaasti. Silti Spirit - villi ja vapaa on oiva elokuva ja olen ihan iloinen, että vihdoin ja viimein sain katsottua sen kokonaan. Seuraavaksi sitten nähdään, kuinka elokuvan ja Netflixistä löytyvän Spirit - Vapauden kutsu -sarjan (Spirit Riding Free - 2017-) jatko-osa Spirit - Kesyttämätön vie hevostarinaa eteenpäin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spirit: Stallion of the Cimarron, 2002, DreamWorks, DreamWorks Animation
Ohjaus: Michel Hazanavicius Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell, Missi Pyle, Penelope Ann Miller, Malcolm McDowell ja Uggie Genre: draama, romantiikka, komedia Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 7
The Artist on ranskalainen mykkäelokuva, joka kertooäänielokuvien noususta 1920-luvun lopulla Hollywoodissa. Ohjaaja Michel Hazanavicius oli jo pitkään pohtinut mykkäelokuvan tekoa, mutta kesti kauan, kunnes hän sai ketään vakuutettua sellaisen teosta. Hazanavicius tutki pitkään 1920-luvun elokuvia, työstäen samalla käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2010 Los Angelesissa ja se pyrittiin toteuttamaan hyvin pitkälti kuin vanhat mykkäelokuvat. Lopulta The Artist sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 15. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti parhaan miespääosan ja parhaan koiran palkinnot (kyllä, sellainenkin palkinto jaetaan Cannesissa) ja se oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuvaa esitettiin monilla muillakin festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja maaliskuussa 2012 filmi saapui myös Suomeen. Kriitikot ylistivät elokuvaa maasta taivaisiin ja se nousi yllättävänkin suureksi hitiksi. The Artist oli ehdolla mm. kymmenestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, puvustuksen ja musiikin palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa kahdestatoista BAFTA-palkinnosta (mm. paras naispääosa, leikkaus, lavastus, ääni ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, musiikin ja puvustuksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Artistia, mutta olen ollut tietoinen siitä sen Oscar-voitosta asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
1920-luvun lopulla mykkäfilmien tähti George Valentin yrittää pitää itsensä suosiossa, äänielokuvien aallon vallatessa Hollywoodin.
Jean Dujardin voitti niin Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n, että Cannesin miespääosa-palkinnon roolistaan George Valentinina, enkä ihmettele tätä yhtään. Koska kyseessä on mykkäelokuva, Dujardinin täytyy tehdä kaikki työ eleillään ja ilmeillään. Hänen täytyy löytää oikea tasapaino ja olla samaan aikaan sekä heittäytyvä että hillitty. Dujardin tekee huikeaa työtä elokuvatähtenä, joka todella nauttii parrasvaloista... muttei kauaa. 1920- ja 1930-lukujen taite oli äärimmäisen vaikea monille mykkäfilmien näyttelijöille, joille ei tuntunut olevan enää sijaa uudessa äänielokuvavillityksessä. Elokuva kuvaakin George Valentinin traagiseksi muuttuvaa matkaa rikkauksista ryysyihin. Dujardin vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle hänen hahmonsa kaari etenee, tuoden jatkuvasti uusia sävyjä Georgeen. Loistava on myös Georgen koira, jota esittävä Uggie todella voitti palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Ja vieläpä täysin ansaitusti. Uggie ei ole vain koira, vaan sekin on elokuvatähti. Erinomaista työtä tekee Bérénice Bejokin, joka näyttelee nuorta Peppy Milleriä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta elokuvatähdeksi. Hänen ja Georgen välille rakennetaan tietty romanssia, mutta miten käy, kun Georgen alamäki alkaa ja Peppy pääsee näyttämään kykynsä äänielokuvissa? Dujardinin tavoin Bejokin eläytyy osaansa fantastisesti. Hän sai osastaan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Elokuvassa nähdään myös amerikkalaisia näyttelijöitä sivurooleissa, kuten John Goodman elokuvatuottaja Zimmerinä, Penelope Ann Miller Georgen vaimona Doriksena ja James Cromwell Georgen palvelijana Cliftonina. Goodman pääsee pienessäkin ruutuajassaan huokumaan karismaa ja Cromwell on nappivalinta hienostuneeksi palvelijaksi. Miller naurattaa Georgen vaimona, käyttäessään suuren osan ajastaan piirtämällä miehensä lehtikuvien päälle törkeyksiä. Samalla pariskunnan elo on myös surullinen näky.
The Artist todella kuljettaa katsojansa aikamatkalle 1920-luvun loppuun. Enkä tarkoita vain tarkkaan tehtyä ajankuvaa upeiden lavasteiden kera. Ehei, elokuva on tehty kuin se olisi 1920-luvulta. On päivänselvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Michel Hazanavicius kokee suurta intohimoa ja rakkautta tuota aikakautta kohtaan, sillä niin tarkkaan hän sitä jäljittelee tässä teoksessa. Elokuva on lähes kokonaan mykkä ja ne repliikit, jotka katsojan täytyy saada selville, ilmestyvät teksteinä ruutuun. Tämä pistää tekijät todistamaan luovuutensa, sillä heidän on pakko saada katsoja ymmärtämään tarinansa kaiken muun kuin puheen kautta. Elokuvat luotiin visuaaliseksi tarinankerrontatavaksi ja tämä elokuva todella hyödyntää sitä. On upeaa, kuinka paljon katsoja voikaan ymmärtää hahmojen puheista ihan vain ilmeiden ja eleiden perusteella. Lähinnä vain Georgen näkemässä painajaisessa hyödynnetään äänitehosteita ja silloinkin hyvin hillitysti. Muuten äänimaailma luottaa pelkästään Ludovic Bourcen kauniisin sävelmiin.
Sen lisäksi, että elokuva on mykkä, on se tietysti mustavalkoinen. Ja vielä pidemmälle, elokuva esitetään samanlaisessa lähes neliömäisessä kuvasuhteessa kuin 1920-luvun filmit. Leikkaus on myös täysin samanlaista ja monet kohtaukset loppuvat siihen, että pimeys ympäröi kuvan. Kuvasommittelu ja kameran liikkeetkin vastaavat sen ajan tyyliä. Kyseessä todella on Hazanaviciuksen rakkauskirje 1920-luvun elokuvaa kohtaan. Rakkaus paistaa läpi koko elokuvan ajan. Sama rakkaus tarttuu myös katsojaan - etenkin jos on itse todellinen elokuvahullu. Hazanavicius ei olisi voinut keksiä parempaa tarinaa filmiinsä. Hän myös hallitsee tunnelman ja luo sitäkin kuin vanhassa Hollywood-klassikossa. On suloista ja haikeaa romantiikkaa, synkästi maalailevaa traagisuutta, sekä tietty suurta onnellisuutta. Elokuvan loppuratkaisu on täysin arvattavissa, mutta eipä se haittaa, kun sitä ennen nähty on niin lumoavaa, kaunista ja liikuttavaa.
Yhteenveto:The Artist on ihastuttavan fantastinen rakkauskirje 1920-luvun elokuvataiteelle. Ohjaaja Michel Hazanavicius saa todella sisäistettyä filmiinsä ajan hengen kaikella tavalla. Elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty liki sata vuotta sitten. Kaikki mykkätoteutuksesta musiikkeihin, näyttelemiseen, kameratyöskentelyyn, kuvasommitteluun, kuvasuhteeseen ja leikkaukseen ovat kuin suoraan 1920-luvulta. Jos on katsonut aikakauden leffoja, ei voi muuta kuin hymyssä suin ihailla Hazanaviciuksen upeaa työtä. Tarinankerronta on voimakasta ja tekijät hyödyntävät hienosti visuaalisia keinoja saadakseen katsojan ymmärtämään, mistä hommassa on kyse ja mitä hahmojen päässä milloinkin liikkuu. Tähän vaikuttaa tietysti myös upeat roolisuoritukset. Jean Dujardin on häikäisevän hyvä pääroolissa elokuvatähti George Valentinina ja hän ansaitsi kaikki palkintonsa. Bérénice Bejo on vahva vastanäyttelijä Dujardinin rinnalle, eikä missään nimessä pidä vähätellä Uggie-koiraa, joka todella on näyttelijä muiden joukossa. Tunnelma on kaikin puolin hienosti rakennettu ja leffan aikana pääsee niin nauramaan kuin herkistymäänkin. The Artist on kerta kaikkiaan ilahduttava ja suorastaan vaikuttava teos, joka murtaa aikakausien muurit ja lämmittää todella vahvasti elokuvarakastajan sydäntä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Artist, 2011, Studio 37, La Petite Reine, La Classe Américaine, JD Prod, France 3 Cinéma, Jouror Productions, uFilm, Canal+, CinéCinéma, France Télévision, Le Tax Shelter du Gouvernement Fédéral de Belgigue
Ohjaus: Jonathan Frakes Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Neal McDonough, Alfre Woodard, James Cromwell ja Alice Krige Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 12
Gene Roddenberryn luoma Star Trek (1966-) herätti kiinnostukseni vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -filmin vuodelta 2009. Siihen asti olin pitänyt koko juttua tylsänä, mutta sen jälkeen kävin innokkaana katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Vaikka olin vihdoin kiinnostunut aiheesta, minua ei silti houkuttanut katsoa vanhoja Star Trek -elokuvia. Vasta loppuvuodesta 2016 katsoin tyttöystäväni kanssa Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) ja Star Trek II: Khanin vihan(Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), mutta koska ensimmäinen niistä oli huono ja toinen vain ihan kiva, kesti kauan ennen kuin katsoimme leffoja lisää. Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) katsoimme keväällä 2017 parin viikon sisään, mutta koska tyttöystäväni ei omistanut leffoja enempää, kesti jopa viisi kuukautta, kunnes ostin loput sarjan elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Niistä jälkimmäisin ei ollut selkeä seitsemäs osa elokuvasarjasta, vaan se perustui eri Star Trek -sarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994), jolloin se aloitti uuden tarinan. Tai noh, se jatkoi suoraan "TNG"-sarjasta, jolloin sitä oli todella vaikea seurata, sillä se ei esitellyt uusia hahmoja lainkaan. Sarjan faneille filmi saattaa toimia, mutta omasta mielestäni kyseessä oli kömpelö yritys. En siis odottanut seuraavan osan, Star Trek: First Contactin eli suomeksi Star Trek - ensimmäisen yhteyden näkemistä, mutta katsoin sen silti arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi arvioita kirjoittaa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Star Trek - sukupolvet!
Kun kyberneettiset Borg-olennot matkustavat ajassa taaksepäin, kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä pysäyttämään ne. Borgit aikovat nimittäin estää ihmisten ensimmäisen yhteyden avaruusolentoihin, jolloin Liittoa ei koskaan synny ja Borgit voivat hallita ihmiskuntaa. Kapteeni Jean-Luc Picardin roolissa nähdään tietysti Patrick Stewart, joka osoittaa jälleen kerran olevansa oikea mies rooliin. Stewartilta löytyvä auktoriteetti tulee esille useasti elokuvan aikana, minkä lisäksi hän pääsee sankarihommiin. Kapteeni Picard selvästi välittää miehistöstään erittäin paljon ja on valmis tekemään heidän vuoksi mitä vain. Borg-olennot ovat kapteeni Picardille tuttu laji menneisyydestä ja vaikkei olisikaan nähnyt "Star Trek: The Next Generationista" jaksoakaan, elokuva selittää kapteenin ja olentojen kohtaamisen tarpeeksi hyvin, jotta kaikki ymmärtävät, mitä on tapahtunut. U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu samoista hahmoista kuin edellisessäkin elokuvassa. Isoimmassa roolissa on jälleen androidi Data (Brent Spiner), joka ei onneksi ole yhtään niin rasittava kuin Star Trek - sukupolvissa. Hahmo on jopa pidettävä tyyppi! Försti Riker (Jonathan Frakes) saa enemmän ruutuaikaa kuin edellisessä osassa, kun taas konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) ei ole saanut uutta tyylikästä visiiriä korvaamaan menettämäänsä. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) jää harmillisesti sivuun, eivätkä lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden) ja Deanna Troi (Marina Sirtis) ole vieläkään kovin muistettavia. Uutena hahmona esitellään herra Hawk (Neal McDonough), joka ei kuitenkaan jää mieleen. Muita hahmoja elokuvassa ovat James Cromwellin näyttelemä poimuajon keksijä Zefram Cochran, Alfre Woodardin näyttelemä Lily, sekä Alice Krigen esittämä Borg-kuningatar, joka tuo helposti mieleen Aliens - paluun (Aliens - 1986) kuningataralienin, sillä poikkeuksella että Borg-kuningatar osaa puhua. Lily tuntuu pääasiassa aika turhalta hahmolta, mutta Woodard suoriutuu roolista kuitenkin tarpeeksi hyvin, jolloin Lilyn mukanaolon hyväksyy. Hänelle on annettu yksi tärkeä kohtaus, mutta sen olisi toisaalta voinut antaa jollekulle toisellekin. Zefram Cochran jää uusista hahmoista parhaiten mieleen, sillä hänestä on saatu aikaan oikeasti kiinnostava henkilö. Poimuajon keksijänä Cochran on historiallisesti merkittävä ihminen, joten on hienoa, ettei hahmo olekaan sellainen Einstein-nero kuin U.S.S. Enterprisen miehistö uskoo hänen olevan.
Yllättävää kyllä, Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähestulkoon hyvä elokuva. Se on selkeä parannus edeltäjäänsä verrattuna, sillä se ei tunnu vain venytetyltä jaksolta televisiosarjasta, vaan ihka oikealta elokuvalta, minkä lisäksi sen ymmärtää helpommin, vaikka ei olisi nähnyt "TNG"-sarjaa. Elokuva herättää huomion heti mielenkiintoisella alulla ja kun hahmot alkavat keskustelemaan, kuinka vaarallisia Borg-olennot ovat, katsojana alkaa jännittää, millaisia avaruusmörköjä elokuvalla on tarjottavanaan. No okei, Borgit tuottavat ison pettymyksen, sillä ensimmäinen taistelu niitä vastaan onkin todella helppo, mutta niistä löytyy silti uhkaavuutta, sillä ne kykenevät mukautumaan miehistön aseiden panoksiin ja ovat siten immuuneja niiden vaikutukselle. Aikamatkustustarina on myös erittäin kiinnostava. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen hölmö aikamatka kuin Star Trek IV: Kotiinpaluussa, jossa kapteeni Kirk ja kumppanit etsivät valasta menneisyydestä, vaan tässä on oikeasti saatu tunne siitä, että hahmojen täytyy onnistua, jottei maailma tuhoudu. Tai no, U.S.S. Enterprisella voi näköjään matkustaa ajassa noin vain, joten jossain kohtaa lähinnä pohtii, voisivatko hahmot vain palata ajassa taaksepäin niin monta kertaa, että vihdoin onnistuvat. Tämän takia mukana ei ole uhkaa oikeastaan lainkaan, eikä filmi kykene kunnolla käsittelemään esittelemiään asioita, mutta on sitä silti viihdyttävää katsoa.
Okei no, ei sekään täysin totta ole, sillä Star Trek - ensimmäinen yhteys on paikoitellen aika pitkäveteinen teos. Parasta koko elokuvassa on aikamatkustuksen tarjoama mahdollisuus yhdistää kaksi erilaista maailmaa toisiinsa. Välillä näytetään muutaman hahmon juonikuviota Maassa, kun he yrittävät metsän keskellä rakentaa ensimmäistä poimuajolla kulkevaa alusta ja siitä sitten siirrytään futuristiseen avaruusmaisemaan, jossa taistellaan kyborgeja vastaan. Kontrasti on todella oivallinen, ja kaksi erilaista aikakautta tukevat taidokkaasti toisiaan. On myös kiehtovaa nähdä Maassa tapahtuvat asiat, sillä niiden onnistuminen aloittaisi Tähtiliiton, eli aloittaa kaikki aiemmin nähdyt seikkailut. Olisi hienoa, jos elokuva kykenisi kokonaisuutena toimimaan yhtä hyvin, mutta harmillisesti leffa jää vaisuksi, vaikka siitä löytyy selvää potentiaalia. Heikointa elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, jotka ovat erittäin laimeita. Taistelut Borg-olentoja vastaan ovat kehnosti toteutettuja, minkä lisäksi loppuhuipennus ei ole kovin kummoinen. Alkupäässä nähtävä avaruustaistelu on ihan tyylikäs, mutta sitä varten tekijöiden olisi pitänyt hieman varastaa henkeä Tähtien sodista (Star Wars - 1977-), jotta siitä saisi oikeasti toimivan. Tällaisenaan se on vain pientä lasersäteiden poukkoilua sinne tänne ilman kunnollista tunnetta. Star Trek - ensimmäinen yhteys on aika lailla hukattu mahdollisuus, josta olisi saanut tietyillä muutoksilla aikaiseksi oikeasti hyvän filmin.
Elokuvan on ohjannut försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa olevansa parempi ohjaaja kuin näyttelijä. Tämä on Frakesin ensimmäinen ohjaustyö elokuvien parissa, mutta tätä ennen hän on ohjannut jaksoja kolmesta Star Trek -sarjasta; "The Next Generationista", "Deep Space Ninesta" (1993-1999) ja "Voyagerista" (1995-2001). Aihe on siis tuttu Frakesille. Brannon Bragan ja Ronald D. Mooren käsikirjoitus on paikoitellen oikein mainio, mutta jo siinä olisi voinut muutella joitakin asioita paremmiksi. Star Trek - ensimmäinen yhteys on ihan hyvin kuvattu elokuva, mutta sen valaisu on paikoitellen kehnoa. Synkkyys sopii kohtauksiin, joissa nähdään Borgeja, mutta muuten leffa voisi olla valoisampi. Leikkaus on ihan sujuvaa. Borgien maskeeraus on todella taidokkaasti tehty, eikä ihme että elokuva oli ehdolla Parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnosta. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivia, mutta ääniefektit ovat jokseenkin laimeita. Jerry ja Joel Goldsmithin säveltämät musiikit eivät valitettavasti jää lainkaan mieleen.
Yhteenveto:Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähellä ollakseen hyvä elokuva, mutta sen pitkäveteisyys pitää sen "ihan kivan" tasolla. Elokuvassa on selkeää potentiaalia kiinnostavan tarinansa ja uhkaavilta vaikuttavien Borg-olentojensa ansiosta, mutta valitettavasti se ei koskaan hyödynnä asioita tarpeeksi hyvin. Parasta koko jutussa on mainio kontrasti avaruusaluskohtausten ja melkein nykypäivässä tapahtuvien metsäkohtausten välillä. On myös kiehtovaa tietää, mistä koko Liiton syntyminen lähti liikkeelle. Toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja Borgit tuottavat helposti pettymyksen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, eikä Brent Spiner ole onneksi yhtä ärsyttävä Datana kuin aiemmin. Uusista hahmoista parhaiten jää mieleen Zefram Cochran, joka on oiva osoitus siitä, etteivät idolit ole välttämättä lainkaan sitä, mitä voisi kuvitella. Tekninen toteutus elokuvassa on ihan hyvää, mutta musiikit ovat todella unohdettavat. Jos pidät "The Next Generation" -sarjasta, niin uskoisin, että tämä elokuva toimii sinulle. Star Trek -fanin kannattaa antaa sille mahdollisuus, vaikkei Star Trek - sukupolvet -leffasta olisi pitänytkään. Kyseessä voisi olla oikeasti hyvä elokuva, jos sille tekisi muutamia muutoksia. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998) olisi yhtä kelpo kuin tämä. Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.priorityonepodcast.com
Star Trek: First Contact, 1996, Paramount Pictures, Digital Image Associates
Ohjaus: J. A. Bayona Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Justice Smith, Daniella Pineda, Rafe Spall, James Cromwell, Toby Jones, Ted Levine, Geraldine Chaplin, B. D. Wong ja Jeff Goldblum Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 12
Michael Crichtonin kirjaan perustuva Steven Spielbergin dinosauruselokuvaJurassic Park (1993) oli ilmestyessään maailman menestynein elokuva, mitä myös kriitikot arvostivat, joten jatkoahan sille tehtiin. Sen jatko-osa Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä, mutta tarinaa päätettiin silti jatkaa vielä ja Jurassic Park III ilmestyi vuonna 2001. Kolmas osa menestyi aika kehnosti, eikä se muutenkaan saanut positiivista vastaanottoa, jolloin neljättä osaa ei tehty, kuten oli alunperin suunniteltu. Monet uskoivat Jurassic Park -tarinan jo kuolleen sukupuuttoon, kunnes vuonna 2015 se heräsi takaisin henkiin Jurassic Worldin voimalla, joka nousi siihen aikaan maailman kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi, eikä ollut epäilystäkään, etteikö se saisi jatkoa. Sarjan viidennen osan teko lähtikin liikkeelle hyvin nopeasti, kun Jurassic World oli todettu hitiksi. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2017 ja vihdoin Jurassic World: Fallen Kingdom, eli suomalaisittain Jurassic World: Kaatunut valtakunta on saanut ensi-iltansa - tai no, ainakin meillä Suomessa, Yhdysvallat joutuvat odottamaan filmiä vielä yli viikon! Omasta mielestäni Jurassic World on ongelmistaan huolimatta aivan huikeaa kesäviihdettä, minkä ansiosta leffa nousi omalle suosikkilistalleni vuoden 2015 elokuvista. Olinkin siis innoissani, kun kuulin jatko-osasta. Innostukseni katkesi kuitenkin lähes totaalisesti, kun näin leffan trailerin. Se ei herättänyt minussa oikein mitään tunteita, kuten eivät tehneet sen jälkeenkään ilmestyneet mainokset. Vasta keväällä innostukseni palaili, kun näin alkuperäisen Jurassic Parkin elokuvateatterissa, mikä oli mielestäni upea kokemus. Katsoin myös sen jatko-osat ja vaikka Jurassic Park III tuttuun tapaansa latisti tunnelmaa, sai Jurassic World minut jälleen innostumaan dinosaurusseikkailusta ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan Jurassic World: Kaatuneen valtakunnan yhdessä tyttöystäväni ja sarjaa rakastavan ystäväni kanssa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park, Kadonnut maailma - Jurassic Park, Jurassic Park III ja Jurassic World!
Dinosaurussaari Isla Nublarin tulivuori on purkautumassa. Claire ja Owen palaavat takaisin saarelle pelastamaan dinosaurukset, ennen kuin ne jäävät virtaavan laavan alle.
Chris Pratt nähdään toistamiseen Owen Gradyna, joka lähtee tehtävään mukaan saadakseen velociraptor-toverinsa Bluen pelastettua. Owenin ja Bluen välistä "suhdetta" vahvistetaan lisää esimerkiksi näyttämällä videopätkiä ajasta, jolloin Blue oli vielä ihan pienokainen koulutettavana. Tämä myös saa Bluen näyttämään oikealta hahmolta elokuvassa, eikä vain eläimeltä tai hirviöltä, mitä täytyy pelätä. Tuttuun tapaansa Pratt huokuu karismaa ja osoittaa jälleen olevansa loistovalinta megaleffan pääosaan. Sen lisäksi, että on hienoa nähdä, kuinka rohkeasti Owen kohtaa vaaroja, on myös hienoa nähdä niitä hetkiä, jolloin Oweniakin oikeasti pelottaa. Ainoa harmi Owenissa on, että hahmo on aika lailla täysin samanlainen kuin edellisessä osassa, eivätkä Jurassic Worldin tapahtumat ole vaikuttaneet häneen näkyvästi.
Sen sijaan Bryce Dallas Howardin näyttelemä Claire on lähes täysin eri henkilö kuin viimeksi.Jurassic Worldin aikana Claire muuttui tympeästä bisnesnaisesta dinosauruksia arvostavaksi ja sydämelliseksi persoonaksi. Hahmo johtaa tällä kertaa liittoa, joka yrittää keksiä, miten dinosaurukset saisi turvaan. Tämä saa katsojan Clairen puolelle alusta alkaen, etenkin kun Claire on tällä kertaa ymmärtänyt jättää korkokengät kotiin. Howard on mainio osassaan, kenties jopa parempi kuin edellisessä elokuvassa. Clairen johtaman liiton työntekijöistä kaksi lähtee Isla Nublarille mukaan; Daniella Pinedan esittämä Zia ja Justice Smithin näyttelemä Franklin... ja elokuva pärjäisi ihan hyvin ilman heitä, sillä hahmot ovat lähinnä ärsyttäviä. Franklin on nörtti pelkuri, minkä vitsi katoaa hyvin nopeasti ja dinolääkäri Zia taas on täysi vastakohta ollessaan itsepäinen. Sekä Pineda että Smith vetävät roolinsa pienesti yli, jolloin he eivät tunnu todellisilta ihmisiltä, vaan heillä on vain pyritty luomaan hieman huumoria mukaan. Onhan se ensimmäisellä kerralla hupaisaa, kun Franklin kirkaisee kuin pikkutyttö, mutta jossain kohtaa aloin vain toivoa, että hahmo päätyisi Tyrannosauruksen kitaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat aikoinaan Hammondin kanssa dinoja suunnitellut iäkäs herra Lockwood (täydellisesti osaansa sopiva James Cromwell), hänen korkeassa asemassa toimiva avustajansa Eli Mills (laimeasti näyttelevä Rafe Spall), Lockwoodin lapsenlapsi Maisie (kelpo lapsinäyttelijä Isabella Sermon), Maisien hoitaja Iris (itse legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine Chaplin), saarelle mukaan lähtevä soturi Wheatley (Ted Levinen taidot eivät pääse esille huonosti kirjoitetun hahmon takia), sekä rahan perässä kulkeva Gunnar Eversol (oudon hömelösti näyttelevä Toby "kotitonttu Dobby" Jones). Mielestäni nuoret aikuiset Pinedan ja Smithin olisi voinut lähestulkoon poistaa kokonaan filmistä myös sen takia, että paljon nuorempi Isabella Sermon tekee parempaa työtä kuin kumpikaan heistä. Leffassa nähdään myös alkuperäisestä Jurassic Parkista tutut B. D. Wong tohtori Wuna ja Jeff Goldblum Ian Malcolmina, jonka osuudella ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä tarinan kannalta.
Jos Jurassic World toisti tarinassaan asioita Jurassic Parkista (hahmot päätyvät dinosaurussaarelle, dinot pääsevät vapaiksi ja loppuleffa on taistelua henkiinjäämisestä), toistaa Jurassic World: Kaatunut valtakunta asioita Kadonnut maailma - Jurassic Parkista. Hahmot palaavat dinosaurussaarelle pelastusoperaation takia ja dinot päätetään tuoda mantereelle turvaan... mikä ei voi olla suuri paljastus sanoa, ettei tämä ole kovin hyvä idea. Jurassic Worldin tavoin myös Kaatuneessa valtakunnassa on selkeitä viittauksia alkuperäiseen elokuvaan, mutta tällä kertaa viittaukset ovat hieman hienovaraisempia. Hahmot eivät vahingossa löydä ikonisia yönäkölaseja tai "When dinosaurus ruled the Earth" -lakanaa, jotka olivat omalla tavallaan mahtava tapa yhdistää nämä uudet filmit alkuperäiseen, mutta samalla niitä tungettiin hieman liikaa katsojan naamalle. Tällä kertaa viittaukset liittyvät lähinnä pieniin hetkiin, jotka ovat samanlaisia kuin alkuperäisessä filmissä - etenkin yksi kohtaus, jossa lapsi yrittää piiloutua dinosaurukselta, on hauskasti lainattu Jurassic Parkista. Tämän lisäksi jotkut dinot poseeraavat hetken ikonisissa asennoissaan. Harmillisesti paikoitellen tietyt tutut tarinaelementit tekevät muutamista paljastuksista hyvin ennalta-arvattavia, varsinkin parin hahmon kohdalla. En usko, että monille tulee yllätyksenä, kuka tai ketkä ovat filmin ihmisroistot...
Vaikka dinosaurusten vieminen pois saarelta kuulostaa Kadonnut maailma - Jurassic Parkin kopioimiselta, on toteutus loppujen lopuksi hyvin erilainen. Olin itse asiassa erittäin yllättynyt siitä, millainen filmin toinen puolikas on. Elokuvan ohjauksesta vastaa tällä kertaa espanjalainen J. A. Bayona, joka on tunnettu lähinnä hänen kauhuelokuvastaan Orpokoti (El Orfanato - 2007). Bayona selkeästi näki dinosauruksissa hirviömäisen kauhupuolen, sillä elokuvan toinen puolisko muuttuu aika lailla puhtaaksi kauhuleffaksi. Kauhukuvastoa on mukana niin paljon ja leffa on niin täynnä erittäin toimivia äkkisäikäytyksiä, että vanhempien kannattaa miettiä hetki, voiko lastaan viedä katsomaan elokuvaa. Jos minä olin koko toisen puolikkaan ajan paikoillani jännityksestä, voi tämä olla jopa traumaattinen kokemus joillekin muksuille. Kyseessä on ehdottomasti sarjan synkin ja karmivin osa tähän mennessä - jo filmin piinaava aloitus osoittaa tämän. Kauhumeininki ei ole kuitenkaan missään nimessä huono asia; se on aivan mahtavasti toteutettu! Bayona on hoitanut hommansa niin taidokkaasti, ettei leffan edes tarvitse näyttää verta, jotta tilanteet ovat ahdistavia tai pelottavia. Toisesta puoliskosta kyllä huomaa, minkä takia Bayona suostui tekemään leffan, sillä siitä löytyy niin paljon intohimoa projektia kohtaan.
Valitettavasti siinä, missä toisesta puolikkaasta näkee, että tämän Bayona on halunnut tehdä, ensimmäisestä puolikkaasta näkee, että Bayonaa ei niinkään kiinnosta itse Isla Nublar -saari. Vaikka ensimmäisestakin tunnista löytyy oivallisia hetkiä ja jännitystä, tuntuu se hieman laahaavalta ja innottomalta. On karua nähdä, millaiseksi Jurassic World -puisto on muuttunut, mutta itse tulivuoren purkautuminen oli jo niin kulutettu loppuun trailereissa, ettei siitä löytynyt itselleni mitään jännitettä (elokuvan trailerit ovat muutenkin hyvin paljastavia, joten pysykää niistä erossa!). Ensimmäisen tunnin ajan huomasin vähän väliä miettiväni, milloin elokuva lähtisi oikeasti käyntiin ja minua harmittikin, että se tapahtui vasta puolen välin jälkeen. Ja vaikka pidinkin erittäin paljon toisesta puoliskosta ja sen kauhuhengestä, ihan viimeiset minuutit jättivät minut kylmäksi. Olin jo etukäteen pelännyt, että tapahtumat tulisivat johtamaan tiettyyn lopputulokseen ja niinhän siinä sitten kävikin. Mitään paljastamatta sanon, että tarina jää selkeästi auki, eikä ihme, että seuraavan osan ensi-iltapäivä onkin jo asetettu kesälle 2021. Vaikken lopusta täysin innostunutkaan, jään silti mielenkiinnolla odottamaan, mitä sarjan seuraava osa tulee tarjoamaan...
Sen lisäksi, että Bayona hallitsee kauhun, hän hallitsee myös muitakin tunteita... ainakin melkein. Huumoripuoli leffassa ei oikein toimi, eikä mukana ole samaa seikkailuhenkeä kuin viime filmissä, mutta surullisemmat hetket ovat mainioita. Mukana on yksi sydäntäsärkevän koskettava ja vaikuttava hetki, minkä uskon jäävän elämään sarjan fanien keskuudessa. Vaikka tätä hetkeä on kauheaa katsoa, on siinä samalla jotain hyvin kaunista. Upeaa työtä Bayonalta! Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa edellisen osan ohjannut Colin Trevorrow, sekä edellisen osan kirjoittanut Derek Connolly ja he ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Ainoa todellinen ongelma on, kuinka leffassa esitellään erästä hahmoa koskeva sivujuoni, joka on todella tökerösti tungettu mukaan ja jäinkin pohtimaan, miten tätä viedään eteenpäin seuraavassa leffassa. Tai lähinnä pohdin, saako seuraava leffa idean tuntumaan vähemmän typerältä.
Tekniseltä puoleltaan Jurassic World: Kaatunut valtakunta on huikea taidonnäyte. Kyseessä on ehdottomasti parhaiten kuvattu Jurassic-leffa; niin monta huikaisevan lumoavaa kuvaa on päässyt mukaan. Ehdoton suosikkikuvani sisältää dinosauruksen kiipeilemässä katolla, samalla kun kamera kääntyy hitaasti oikeinpäin. Bayona ei onneksi leikkaa tiivistunnelmaisten kohtausten sisällä useaan kertaan, vaan pyrkii näyttämään mahdollisimman paljon pitkillä otoksilla sekä laajoilla kuvilla, oikein korostaakseen visuaalista osaamistaan. Tämän lisäksi valaistus on myös täydellistä. Vaikka filmissä esitellään turhankin monta dinoa samalla tavalla nopeiden välähdysten kautta, on efekti aivan mahtava. Digiefektit ovat tietysti erinomaiset, mutta on myös hienoa huomata, kuinka paljon dinosauruksia on toteutettu roboteilla. Etenkin häkissä nukkuva Tyrannosaurus Rex on mielettömän taidokkaasti tehty, ja se näyttää ja tuntuu todelliselta eläimeltä. Lavastus-, maskeeraus- ja puvustustiimit ovat kaikki tehneet loistotyötä, minkä lisäksi äänitehosteet ovat pelkkää nannaa korville aina dinojen äänistä Michael Giacchinon säveltämiin eeppisiin musiikkeihin asti. Ainoa ikävä huomautus tekniseltä puolelta koskee elokuvan leikkausta. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää hieman, olisi parissa kohtaa voitu katsoa jatkumoa tarkemmin. Parissa kohtaa nimittäin nähdään sama tapahtuma kaksi tai jopa kolme kertaa uudestaan eri kulmista kuvattuna. Jotkut eivät tätä huomaa, mutta itselläni se rikkoi hieman elokuvan kuljetuksen luontevuutta.
Yhteenveto:Jurassic World: Kaatunut valtakunta on hitaasta alustaan huolimatta erittäin mainio elokuva, joka jättää katsojan odottamaan seuraavaa osaa. Alusta alkaen leffasta voi huomata, että sen puikoissa toimii kauhutekijä, sillä niin karmivia, ahdistavia ja jopa piinaavia tilanteita ohjaaja J. A. Bayona on saanut mukaan. Elokuvan toinen puolisko onkin aika lailla puhdasta kauhua, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni. Onkin siis harmi, että leffa aidosti käynnistyy vasta puolen välin jälkeen. Vaikka saariosuus on pääasiassa oivallinen, ei se onnistu vielä nappaamaan mukaansa kunnolla. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin pelkkää silmäkarkkia alusta loppuun. Kuvaus ja efektit ovat sarjan parhaimmistoa, ja ne osoittavat, kuinka taidokas visuaalinen tekijä Bayona on. Hän on myös onnistunut luomaan koko sarjan koskettavimman hetken, joka varmasti särkee monen katsojan sydämet. Sen takia minua jäikin harmittamaan käsikirjoituksen outoilut, sekä muutamat kehnosti kirjoitetut hahmot, jotka olisi voinut poistaa kokonaan tai muokata huomattavasti. Muuten näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä - etenkin Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard, minkä lisäksi Isabella Sermon on oiva löytö. Jeff Goldblumin tunkeminen mukaan on aika tarpeetonta ja uskon, että hänen osuutensa tuottaa lähes kaikille pettymyksen. Suosittelen silti Jurassic World: Kaatunutta valtakuntaa lämpimästi kaikille sarjan faneille; käykää katsomassa elokuva mahdollisimman suurelta kankaalta! Vaikka mielestäni Bayona on taidokkaampi ohjaaja kuin edeltäjänsä Colin Trevorrow, pidän silti edellisestä Jurassic Worldista enemmän ja olen iloinen, että Trevorrow palaa takaisin ohjaamaan seuraavan osan, sillä en usko, että Bayona hallitsisi niin massiivista huipennusta, millaista elokuva lupailee seuraavan osan tarjoavan... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ign.com
Jurassic World: Fallen Kingdom, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Legendary Entertainment, Apaches Entertainment, Perfect World Pictures
Ohjaus: Frank Darabont Pääosissa: Tom Hanks, David Morse, Michael Clarke Duncan, James Cromwell, Doug Hutchison, Michael Jeter, Sam Rockwell, Bonnie Hunt, Harry Dean Stanton ja Dabbs Greer Genre: draama, trilleri Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 16
Olen ollut tietoinen The Green Mile -elokuvasta, eli suomalaisittain Vihreästä mailista jo pitkään, mutten ollut katsonut itse elokuvaa koskaan. Minulle oli suositeltu sitä useasti, mutten ollut saanut sitä käsiini, eikä vankila-aihe erityisemmin innostanut. Eräänä sunnuntai-iltana oli kuitenkin vihdoin aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa The Green Mile, kun siihen oli mahdollisuus. Toivoin koko elokuvan ajan, että olisin tajunnut katsoa sen jo aiemmin, sillä vau!
Vanginvartija Paul Edgecomb tapaa vangin, joka omaa erikoisia kykyjä.
Pääosassa Paul Edgecombina nähdään Tom Hanks, joka tuttuun tyyliinsä vetää roolinsa erinomaisesti. Hanks on todella mainio näyttelijä ja tuntuu suoriutuvan roolista kuin roolista täydellisesti. Hän pystyy näyttämään paljon tunteita kasvoillaan, jolloin katsoja pysyy helposti kaiken aikaa perässä siitä, mitä Paul tuntee. Paul on selvästi hyväsydäminen tapaus, jolta löytyy myös huumoria. Silti Paulista näkee, ettei hän ole täysin innoissaan työpaikastaan, sillä hän toimii teloitettavien vankien osastolla ja onkin aina teloituksissa mukana. Paulin vaimoa näyttelee Bonnie Hunt. Michael Clarke Duncan esittää John Coffey nimistä vankia, joka on vangittu kahden tytön murhasta. John Coffey vaikuttaa hieman älyllisesti vajaalta tapaukselta, mutta totuus on täysin toinen. Jostain selittämättömästä syystä John osaa erityisiä voimia, joilla hän pystyy ihmeellisiin tekoihin. Se myös tuntuu vaikuttavan hänen mieleensä voimakkaasti. Katsojana alkaa todella nopeasti välittämään Johnista ja välittäminen kasvaa koko elokuvan ajan. Michael Clarke Duncan vetää mielettömän hyvän ja vaikuttavan roolisuorituksen ja olikin roolistaan ehdolla Oscar-kilpailussa vuonna 2000. Vankilassa työskentelee Paulin lisäksi muitakin. David Morse näyttelee Brutal-nimistä miestä, joka vaikuttaa läheiseltä Paulille. James Cromwell esittää vartija Hal Mooresia, joka tuntuu paikoitellen aika tyhjältä tapaukselta. Doug Hutchison näyttelee Percya, joka on inhottavin hahmo koko elokuvassa ja jota katsojana alkaa saman tien vihaamaan. Percy ei välitä pätkääkään vangeista ja pitää itseään selvästi heidän yläpuolellaan, sekä kohtelee vankeja miten sattuu. Hutchison vetää roolinsa kusipäänä hienosti. Vangeista John Coffeyn lisäksi keskiössä ovat Michael Jeterin näyttelemä Del ja Sam Rockwellin esittämä "Wild Bill". Del on sympaattinen tapaus ja hänellä on suloinen lemmikkihiiri nimeltä herra Kulkunen. "Wild Bill" taas on täysin toisenlainen tapaus ja hänestä huokuu psykoottisuus. Jeter ja Rockwell vetävät roolinsa todella mainiosti. Elokuvassa nähdään myös Harry Dean Stanton Toot-Tootina.
The Green Mile yllättää katsojan läpi kestonsa. Ensinnäkin koska tiesin entuudestaan vain, että elokuva tapahtuu vankilassa, tarinan yliluonnolliset jutut tulivat minulle täysin yllätyksenä. Sen lisäksi elokuvassa tapahtuu useita asioita, joita ei oikeastaan voi odottaa. Yleensä pystyn ennustamaan, mitä elokuvissa tulee tapahtumaan, mutta en tässä. Tarina saa huijattua katsojaa ja siinä tapahtuu äkillisiä muutoksia, joita ei voi ennustaa tapahtuvan. Siinä on myös asioita, joista katsojana miettii, onko tekijöillä pokkaa tehdä siten, miten katsojana uskoo tapahtuvan ja sitten ne asiat tapahtuvat, eikä voi muuta kuin ihmetellä.
Elokuva kestää hieman yli kolme tuntia ja vaikka aluksi pelkäsin, ettei juttu toimisi niin pitkään, lopputulos osoittaa, että elokuva tarvitsee juurikin sen ajan, jotta tarina kulkee sujuvasti loppuun. The Green Mile ei tunnu todellakaan niin pitkältä ja vaikka siinä on hitaat osuutensa, leffa ei itsessään ole hidastempoinen. Kun siinä tulee jatkuvasti yllättäviä asioita, ei katsoja voi pitkästyä. Siihen vielä lisäksi yhä vain hienommat ja paremmat kohtaukset, joiden aikana ei voi muuta kuin jähmettyä seuraamaan. Näyttelijätyö on erinomaista ja tarina sekä käsikirjoitus toimivat huikeasti, jolloin katsojana haluaa nähdä elokuvan loppuun asti. Joidenkin mielestä kyseessä luultavasti on tylsä elokuva, eikä siinä sinänsä tapahdukaan kovin paljoa. The Green Milen yksinkertaiset asiat ovat se juttu, minkä takia en itse kyennyt kääntämään katsettani pois ruudulta. Elokuvassa saa hieman naurahdella, mutta suurin tunne, mitä katsojana kokee elokuvan aikana, on suru. Vaikka tietää, että vangit ovat pahoja ja he ovat tehneet rikollisia asioita - mitä luultavimmin murhia - heidän kohtaloistaan välittää, eikä heitä halua nähdä sähkötuolissa. Etenkin kun vangeille ja vartijoille syntyy jonkinlainen suhde, jota kukaan ulkopuolinen ei voi tarinassa ymmärtää, mutta jonka katsojat näkevät ja tuntevat, ei katsoja halua nähdä, kun vartija kääntää katkaisijasta. Elokuva koskettaa useaan otteeseen voimakkaasti kestonsa aikana. Vaikka aluksi yliluonnollisuus tuli aika puskista, se toimiikin hienosti muun tarinan ohella ja tuokin elokuvaan juuri oikean lisäyksen. Kun The Green Mile lopulta päättyy, on vaikea oikeastaan sanoa mitään, sillä ei voi muuta kuin tuntea voimakkaat tunteet virtaamassa kehon läpi edestakaisin.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut The Shawshank Redemptionin (1994) tehnyt Frank Darabont ja tarina perustuu Stephen Kingin kirjaan "Kuoleman käytävä" (1996). Toisin kuin monet, itse pidän enemmän tästä elokuvasta kuin The Shawshank Redemptionista, vaikka sekin on todella hyvä. The Green Mile on kuvattu erittäin hyvin, kuten myös leikattu. Erikoistehosteita on vähän ja ne ovat ihan kivasti toteutettuja. Musiikista vastaa Thomas Newman ja hänen sävellyksensä tuovat hienosti lisätunnelmaa elokuvaan.
Yhteenveto:The Green Mile on todella erinomainen elokuva. Se yllättää läpi kestonsa ja koskettaa katsojaa erittäin voimakkaasti. Näyttelijät vetävät hyvät suoritukset, etenkin pääosassa esiintyvä Tom Hanks ja Oscar-ehdokkuuden saanut Michael Clarke Duncan. Hahmoista alkaa välittämään jo elokuvan alkupuolella ja kiintymys hahmoja kohtaan kasvaa tarinan kulkiessa eteenpäin. Elokuvassa saa naurahtaa muutamaan otteeseen, mutta pääasiassa voimakkain tunne katsojalla on suru. Elokuva kestää yli kolme tuntia, muttei tunnu todellakaan niin pitkältä. Suosittelen katsomaan elokuvan, mutta kovin nuorille sitä ei kannata näyttää ja lastenleffa tämä ei ole. Itse olin erittäin vaikuttunut ja uskon, että niin ovat muutkin elokuvan nähneet. Niin ja miksi elokuvan nimi on "Vihreä maili"? Koska vankilaosaston käytävän lattian väri on vihreä.
Kirjoittanut: Joonatan, 16.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.total-movies.wikia.com
The Green Mile, 1999, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Darkwoods Productions
