Arvostelu: Philadelphia (1993)

PHILADELPHIA

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Tom Hanks, Denzel Washington, Jason Robards, Mary Steenburgen, Antonio Banderas, Joanne Woodward, Robert W. Castle, Ann Dowd, Adam LeFevre, John Bedford Lloyd, Charles Napier, Roger Corman, Ron Vawter ja Bradley Whitford

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Philadelphia on Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämä draamaelokuva. Elokuva sai inspiraationsa tosielämän oikeudenkäynneistä, joissa AIDS-tartuntojensa takia potkut saaneet asianajajat Geoffrey Bowers ja Clarence Cain haastoivat firmansa oikeuteen. Elokuvatuottaja Scott Rudin haastatteli Bowersin perhettä tämän menehtymisen jälkeen ja alkoi suunnitella leffaa keskustelujen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Philadelphia sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miespääosan ja laulun palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan miespääosan ja laulun palkinnot. Laulupalkinnot menivät Bruce Springsteenin kappaleelle Streets of Philadelphia, joka voitti jopa neljä Grammy-palkintoa (vuoden kappale, paras miessolistin esitys, paras rock-kappale ja paras elokuvaa tai televisiota varten tehty kappale). Elokuva joutui kuitenkin ongelmiin, kun Bowersin perheenjäsenet haastoivat studion oikeuteen, sillä toisin kuin oli sovittu, he eivät koskaan saaneet Bowersin tarinan käytöstä luvattuja rahoja. Oikeustapaus käsiteltiin, mutta tarkempia tietoja sovittelusta ei paljastettu julkisuuteen. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä Hollywoodin merkkiteoksista, jossa ensimmäisten joukossa nostettiin homoseksuaali hahmo pääosaan ja jossa saatiin muovattua ihmisten ajatusmaailmaa AIDS-sairaudesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Philadelphiaa, vaikka Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni onkin kehunut sitä minulle useasti ja hankkikin jopa leffan minulle joululahjaksi muutama vuosi sitten. Kun huomasin Philadelphian täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Asianajaja Andrew Beckett työskentelee arvostetulle philadelphialaiselle lakifirmalle, mutta hän saa potkut, kun hänen homoseksuaalisuutensa ja AIDS-sairautensa paljastuvat yhtiön johtajille. Andy päättää haastaa firman oikeuteen ja saa lopulta asianajajakseen homofoobikko Joe Millerin.

Roolistaan parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Tom Hanks näyttelee Andrew Beckettiä, asianajajaa, joka on vuosia salannut homouttaan ja sen jälkeen AIDSiksi äitynyttä HIV-tartuntaansa. Kun Andyn pomot Wyant-Wheeler -lakifirmassa saavat tietää asiasta, he yrittävät tekaista erään Andyn hoitaman lakitapauksen epäonnistumiseksi ja sen nojalla antavat Andylle potkut. Lakikirjansa tunteva Andy ei päätöstä purematta niele ja haastaakin firman oikeuteen. Sen tehdäkseen hän tarvitsee ulkopuolisen asianajajan apua ja lopulta usean torjunnan jälkeen Denzel Washingtonin näyttelemä Joe Miller päättää hypätä Andyn apuun - siitäkin huolimatta, että Joe on homofoobikko, joka kokee homoseksuaalisuuden vastenmieliseksi ja luonnottomaksi. Katsoja on tietty alusta alkaen Andyn puolella, toivoen tämän saavan oikeutta. Hanks on vastikään todennut haastattelussa, että nykypäivänä ei olisi enää hyväksyttävää, että hetero näyttelisi homoa ja että hän ei ottaisi roolia vastaan. Ja vaikka onkin totta, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat näyttelijät tarvitsevat enemmän näkyvyyttä, mielestäni näyttelijöiden työ nimenomaan on esittää jotakuta muuta kuin itseään. Hanks on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti traagista miestä, mennen jopa niin pitkälle, että hän laihdutti monia kiloja rooliaan varten. Washington on täydellinen vastapari ja pääseekin usein varastamaan valokeilan oikeussalikohtauksissa. Oli katsojana Joen ajatusmaailman puolella tai sitä vastaan, on kiinnostavaa seurata, kuinka tapauksen edetessä hänen mielenmaisemansa ja maailmankuvansa alkaa muovautua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jason Robards lakifirman pomona Charles Wheelerinä, Mary Steenburgen lakifirman asianajajana Coninena, Antonio Banderas Andyn poikaystävänä Miguelina, Charles Napier tuomarina, sekä Joanne Woodward ja Robert W. Castle Andyn vanhempina ja Ann Dowd ja John Bedford Lloyd Andyn sisaruksina, jotka kaikki suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Yhtenä tapauksen todistajista toimivaa miestä esittää Ron Wavter, jolla oli todettu HIV-tartunta. Ohjaaja Jonathan Demmen täytyi taistella tuotantoyhtiö TriStaria vastaan, jotta sai Wavterin mukaan elokuvaan, vedoten lopulta ironiaan, jos tällaista elokuvaa tekevä studio ei suostuisi palkkaamaan HIV-tartunnan saanutta, korkeiden vakuutusmaksujen vuoksi.

Filmikela-sivua kirjoittavani ystäväni ei turhaan kehunut elokuvaa minulle (hänen arvostelunsa on luettavissa tästä klikkaamalla). Philadelphia on erinomainen lakidraama, joka onnistui liikuttamaan minua oikein tosissaan. On traagista seurata elokuvan alussa esitellyn hymyilevän, reippaan ja päättäväisen miehen matkaa sairauden tietä. Elokuvan loppupäässä laihtunut ja värit kasvoiltaan menettänyt Andy enää kähisee ja pelkkä nouseminen todistajan aitioon vie miehen voimat ja saa huimaamaan. Tuohon aikaan AIDS-hoidot olivat vielä lapsen kengissä ja niinpä katsojalle on alusta alkaen selvää, kuinka Andylle tulee käymään. Huoli onkin enemmän siinä, ehtiikö mies saada oikeutta ennen vääjäämätöntä tai tapahtuuko oikeutta lainkaan. Tuohon aikaan homoseksuaaleja ja AIDS-sairaita kohdistuvaa syrjintää esiintyi ihan oikeussalissa asti. Andyn ja Joen ei siis täydy vakuuttaa tuomaria ja valamiehiä vain Wyant-Wheelerin tekemistä laittomuuksista, vaan myös saada heidät katsomaan omien ennakkoluulojensa ja asenteidensa ohi. Peiliin katsomisen paikka on myös Joella ja niin outoa kuin se onkin nyt sanoa, mielestäni oli hyvä ratkaisu kirjoittaa hahmosta lähtökohtaisesti homofoobikko. Joen omaan matkaan kuuluu henkistä kasvua ja saman toivoo tapahtuvan myös katsomon puolella.

Elokuvan tarina on rakennettu iskevästi ja varsin mukaansatempaavasti, vaikka paikoitellen, etenkin leffan alkupäässä kerronta on aika hyppivää. Vähän väliä ruutuun ilmestyy teksti "kaksi viikkoa myöhemmin", "kolme kuukautta myöhemmin" ja niin edelleen. Tästä huolimatta käsikirjoitus tuntuu eheältä ja tarinaan jää koukkuun. Etenkin pitkät oikeussalikohtaukset ovat vangitsevaa seurattavaa ja läpi elokuvan on kirjoitettu mukaan vuoropuheluja ja monologeja, joita katsoja kuuntelee hiirenhiljaa. Tunnelma on myös fantastisesti rakennettu ja kuten saattaakin odottaa, oikeusdraamasta muodostuva jännite ja ajoittainen huumorikin saavat lopulta väistyä herkkyyden tieltä. Nessut kannattaa varata mukaan, sillä Philadelphian katselu kuivin silmin taitaa olla mahdoton tehtävä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Demme, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt palkintoja kahmineen hittitrillerin Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991). Demme osoittaa, ettei kyseinen mestariteos ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen ja rakentaakin Philadelphiasta erittäin koskettavan ja väkevän draaman. Demmellä on myös silmää hyvälle visuaaliselle ilmeelle. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja pääasiassa väkevästi leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja Hanksin maskeeraukset palkintoehdokkuutensa ansainneet. Äänimaailmakin on hyvin työstetty ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain korostavat surumielistä ilmapiiriä. Alussa kuultava ja palkintoja voittanut Bruce Springsteenin kappale Streets of Philadelphia on kieltämättä mainio, erityisesti sanoitustensa puolesta.

Yhteenveto: Philadelphia on erinomainen ja todella liikuttava draamaelokuva. Sen tarinaan uppoutuu täysillä ja Andyn haluaa nähdä saavan oikeutta väärinkohtelunsa takia. Tom Hanks tarjoaa yhden uransa parhaista roolitöistä AIDSia sairastavana Andyna ja huikeaa työtä tekee myös Denzel Washington, jonka asianajajahahmo Joen kehityskaari on todella vahvasti kirjoitettu. Homoihin ja HIV-sairauteen kohdistuvat vihat, pelot ja muut negatiiviset tunteet pistävät vihaksi kotisohvalla, oli kyse sitten tartunnan saaneiden surkeasta hoitamisesta tai oikeusjärjestelmänkin ennakkoluuloista. Elokuvasta löytyy useita vangitsevia tilanteita ja keskusteluja, ja etenkin oikeussalikohtauksia seuraa hiirenhiljaa. Jonathan Demmen ohjaus on väkevää, Ron Nyswanerin käsikirjoitus on hieno ja elokuva on teknisiltäkin ansioiltaan vakuuttava. Philadelphia on upea filmi, jota suosittelen todella paljon kaikille katsottavaksi edes kerran elämän aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Philadelphia, 1993, TriStar Pictures, Clinica Estetico

Arvostelu: Spirit - villi ja vapaa (Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002)

SPIRIT - VILLI JA VAPAA

SPIRIT: STALLION OF THE CIMARRON

Ohjaus: Kelly Asbury ja Lorna Cook
Pääosissa: Matt Damon, James Cromwell, Daniel Studi, Chopper Bernet, Richard McGonagle, Matt Levin, Robert Cait ja Charles Napier
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

Spirit: Stallion of the Cimarron, eli suomalaisittain Spirit - villi ja vapaa on DreamWorksin animaatioelokuva. Jeffrey Katzenberg keksi idean hevoselokuvasta, johon DreamWorks tarttui ja palkkasi John Fuscon käsikirjoittajaksi. Animointi kesti jopa neljä vuotta, tekijöiden yhdistellessä perinteistä käsin piirrettyä animaatiota tietokoneanimaatioon. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Spirit - villi ja vapaa sai ensi-iltansa toukokuussa 2002. Elokuva oli pienimuotoinen menestys isoon budjettiinsa verrattuna ja kriitikotkin pitivät siitä. Leffa myös sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, sekä parhaan laulun Golden Globe -ehdokkuuden. Itselläni on jokseenkin jopa hieman hassu suhde tähän elokuvaan, sillä olen tavallaan nähnyt kaiken (ainakin lähestulkoon kaiken) mitä leffassa tapahtuu, mutten ole mielestäni koskaan katsonut elokuvaa kerralla kokonaan alusta loppuun. Lapsena hevoset eivät kiinnostaneet minua lainkaan, joten filmi hevosista oli jo ajatuksena luotaantyöntävä. Jäin kuitenkin useasti tuijottamaan sitä, jos se esitettiin televisiossa ja olenkin monta kertaa jämähtänyt katsomaan sitä noin vartista puoleen tuntiin, varmaan aina eri kohdasta leffaa, kunnes olen menettänyt mielenkiintoni ja ruvennut tekemään jotain muuta. Olen siis tavallaan nähnyt elokuvasta kaiken, vaikken ole oikeasti katsonut elokuvaa. Olen kuitenkin jo pidemmän aikaa pohtinut Spiritin katsomista vihdoin ja viimein kunnolla. Alunperin minun oli tarkoitus katsoa ja arvostella se ensi vuodelle, kun leffa täyttää 20 vuotta, mutta kun huomasin sen saavan nyt yllättäen jatkoa elokuvalla Spirit - Kesyttämätön (Spirit: Untamed - 2021), päätin aikaistaa elokuvan katsomista. 

1800-luvulla villissä lännessä Spirit-niminen hevonen nauttii vapaudestaan, kunnes eräänä yönä löytää ryhmän armeijan sotilaita, jotka ottavat Spiritin kiinni ja vievät tukikohtaansa. Spiritin täytyy päättää, alistuuko ihmisten tahtoon, vai yrittääkö paeta takaisin luontoon.

Elokuvan päähenkilö - tai siis päähevonen - on sen nimikkoheppa Spirit (äänenä Matt Damon). Spirit on mustangi, joka nauttii elämästään luonnossa villinä ja vapaana. Spiritin hengellinen matka alkaakin, kun hänet napataan armeijan käyttöön, mutta tätä hevosta ei noin vain kesytetäkään. Heppa on toimiva päähahmo, jonka haluaa nähdä pääsevän takaisin vapauteen Cimarron-laumansa luokse. Damonin ääni sopii hyvin hahmolle, joskin Damonin repliikit toimivat vain Spiritin kertojaäänenä. Toisin kuin voisi kuvitella, kun kyseessä on animaatio, hevoset (tai muutkaan eläimet) eivät varsinaisesti puhu tässä elokuvassa. Damonin puhe auttaa lähinnä ymmärtämään Spiritin mielenmaisemaa. Muuten hevoset kommunikoivat hirnahtelemalla kuin oikeat hevoset.

     Mukana on myös muutamia ihmishahmoja, kuten armeijan eversti (James Cromwell), sekä lakota-alkuperäiskansan heimoon kuuluva Pikku Puro (Daniel Studi). Ihmishahmot ovat aika tylsiä tapauksia henkilöhahmoina, mutta ajavat asiansa tarinan kannalta. Amerikan alkuperäiskansalaisille hyvin ominaisesti Pikku Puro on isosti yhtä luonnon kanssa, vähän niin kuin Spirit-hevonen, kun taas eversti edustaa pahaa kolonialistista voimaa, joka muovasi Amerikan tyystin.

Kuten alussa kerroin, en ollut muistaakseni koskaan katsonut Spirit - villiä ja vapaata kunnolla alusta loppuun, vaan useita pitkiä palasia elokuvasta, jotka ovat ajan myötä muodostaneet leffan kokonaiskeston. Olen siis nähnyt suunnilleen kaiken filmistä, mutten tietenkään sillä tavalla kuin tekijät ovat tarkoittaneet elokuvan nähtäväksi. Nyt kun olen vihdoin nähnyt elokuvan ihan kunnolla alkuteksteistä lopputeksteihin, voin huomattavasti paremmin sanoa, mitä mieltä olen siitä. Lapsena en tosiaan pitänyt näkemästäni, sillä minua eivät kiinnostaneet hevoset tippaakaan. Nyt katsoin filmiä hyvin erilaisin silmin ja löysin elokuvasta asioita, joista pitää ja asioita, jotka eivät iskeneet. Luultavasti parasta elokuvassa on juurikin se, että eläimet eivät puhu. Minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, että eläimet eivät puhu animaatioissa - onhan suosikkianimaationi Leijonakuningas (The Lion King - 1994) täynnä puhuvia eläimiä. Mielestäni tässä tekijöiden päätös pistää hevoset ihan vain hirnumaan on oiva ratkaisu. Se on kypsä veto ja pistää animaattorit todella panostamaan hevosten ilmeisiin ja eleisiin, jotta katsoja ymmärtää, mitä ne viestivät ja tuntevat.

Sen lisäksi, että ratkaisu hevosten replikoinnissa auttaa Spirit - villiä ja vapaata erottumaan edukseen, se erottuu erityisesti DreamWorksin tuotannosta sillä, kuinka paljon rauhallisempi, seesteisempi ja hiljaisempi se on yhtiön muihin animaatioihin verrattuna. Kyllä leffasta vauhdikkuuttakin löytyy, mutta yleisesti elokuvaa ei ole tehty samanlaiseksi tykittelyviihteeksi kuin monet muut DreamWorks-leffat. Samalla leffasta on myös riisuttu lähes kokonaan huumori pois ja se on yllättävänkin vakavamielinen teos. Tavallaan pidin tätäkin ratkaisua kypsänä, mutta samalla komediaa myös jää kaipaamaan. Yhdessä kohtaa hörähdin ihan ääneen, mutta muuten elokuva ei naurattanut lainkaan. Sekin vitsi oli lähinnä aikuiseen makuun, joten ei ihme, että lapsena mielsin filmin tylsäksi. Harmillista lähinnä on, ettei Spiritin sieppaava armeija lopulta tarjoa tarpeeksi jännitettä ja uhkaa, jotta loppuhuipennus tekisi minkäänlaista vaikutusta. Vuosien jälkeen vihdoin kokonaan katsottuna Spirit - villi ja vapaa osoittautui kelvolliseksi animaatioteokseksi, joka kaipaisi kuitenkin hieman lisää potkua muutamilla osa-alueilla.

Elokuvan animoinnissa yhdistellään käsin piirrettyä työtä ja tietokonetekniikkaa. Käsin piirretty animaatio näyttää hyvältä, mutta etenkin aluksi tietokoneanimaatio iskee pahasti silmään. On täysin selvää, mitkä taustat on toteutettu tietokoneella, eikä kahden tekniikan yhdistäminen oikein toimi. Jossain kohtaa huomasin silmäni tottuneen toteutukseen, mutta silti leffa näyttää parhaat päivänsä eläneeltä, mikä on hassua, sillä DreamWorksin vuotta aiemmin ilmestynyt, täysin tietokoneanimoitu Shrek (2001) toimii yhä hienosti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa hienosti ja ovatkin varmaan parasta koko elokuvassa. Leffassa käytetyt jatkuvat laulut eivät kuitenkaan vakuuttaneet. Elokuvassa ei ole musikaalinumeroita, vaan siinä muuten vain kuullaan vähän väliä joku laulu, jonka on tarkoitus kuljettaa leffaa nopeammin eteenpäin tai kertoa, mitä Spiritin päässä liikkuu.

Yhteenveto: Spirit - villi ja vapaa on kelpo animaatioelokuva, joka erottuu DreamWorksin animaatioista edukseen rauhallisemman ja henkevämmän tyylinsä ansiosta, mutta jää silti aika vaisuksi eläinseikkailuksi. On kiinnostava ratkaisu, että eläimet eivät varsinaisesti puhu ja Spiritin ääninäyttelijä Matt Damon toimii enemmänkin hevosen ajatusten tulkitsijana kuin repliikkien lausujana. Elokuva käyttää oivallisesti aikaa villin lännen maisemien esittelyyn, luonnon kanssa olemiseen ja vapauden tunteen etsimiseen, tuntuen siten kypsemmältä kuin studion monet muut, huomattavasti vauhdikkaammat animaatiot. Silti jokin tökkii. Spiritin tarina ei täysin nappaa mukaansa, ihmishahmot eivät tarjoa toivottua uhkaavuutta, eikä leffa saa ihmettelemään esittelemäänsä maailmaa toivotulla tavalla. Paikoitellen elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Animaatiojäljen taso on ailahtelevaa ja käsin piirretyn kuvaston seasta löytyvä tietokoneanimointi pistää silmään voimakkaasti. Silti Spirit - villi ja vapaa on oiva elokuva ja olen ihan iloinen, että vihdoin ja viimein sain katsottua sen kokonaan. Seuraavaksi sitten nähdään, kuinka elokuvan ja Netflixistä löytyvän Spirit - Vapauden kutsu -sarjan (Spirit Riding Free - 2017-) jatko-osa Spirit - Kesyttämätön vie hevostarinaa eteenpäin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spirit: Stallion of the Cimarron, 2002, DreamWorks, DreamWorks Animation

Arvostelu: Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985)

RAMBO - TAISTELIJA 2

RAMBO: FIRST BLOOD PART II

Ohjaus: George P. Cosmatos
Pääosissa: Sylvester Stallone, Julia Nickson, Richard Crenna, Charles Napier, Steven Berkoff, George Cheung ja Voyo Goric
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustuva elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli suuri hitti, joten elokuvantekijät päättivät jatkaa sarjaa. Jatko-osan käsikirjoituksen ensimmäisen version työsti James Cameron, joka ei ollut vielä siihen aikaan tehnyt hittileffojaan Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja Aliens - paluu (Aliens - 1986). Sen pohjalta päätähti Sylvester Stallone alkoi viemään tekstiä oman visionsa suuntaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 1984 ja lopulta Rambo - taistelija 2 sai ensi-iltansa keväällä 1985. Elokuva oli vielä valtavampi hitti kuin edeltäjänsä, mutta sai pääasiassa negatiivisia arvosteluita kriitikoilta. Leffa sai sentään Oscar-ehdokkuuden äänitehosteistaan, mutta muuten se sai lähinnä Razzie-palkintoja, kuten huonoimman elokuvan, huonoimman miespääosan, huonoimman käsikirjoituksen ja huonoimman laulun palkinnot. Itse näin Rambo - taistelija 2:n jo lapsena, mutta muistelisin, ettei se tehnyt samalla lailla vaikutusta kuin ensimmäinen Taistelija. En olekaan edes katsonut elokuvaa sen jälkeen uudestaan. Kuitenkin nyt kun Rambo-sarja on saamassa viidennen osansa Rambo V: Last Blood (2019), päätin katsoa sarjan aiemmat leffat uudestaan ja arvostella ne. Pari kuukautta Taistelijan katsomisen jälkeen katsoin Rambo - taistelija 2:n.

Vankilassa lusiva John Rambo saa mahdollisuuden hyvittää tekonsa, kun eversti Trautman pyytää häneltä palvelusta. Vietnamin sodan jäljiltä Yhdysvaltain sotilaita on yhä vankeina ja Rambo saa tehtäväkseen matkata Vietnamiin ja tutkia armeijalle, millaisissa oloissa sotilaita pidetään.

Vuonna 1985 Sylvester Stallone oli iso stara, joka oli tehnyt kahdesta roolistaan tunnetut: nyrkkeilijä Rockysta ja toimintasankari Rambosta. Vaikka molempien hahmojen ensiesiintymiset olivat arvostettuja, 1985 oli se vuosi, kun Stallone sai huonoimman miespääosan Razzie-palkinnot molemmista rooleista - tästä leffasta ja Rocky IV:stä (1985). Eikä sinänsä ole vaikea ymmärtää miksi. Stallone tuntuu alisuorittavan lähes koko elokuvan ajan ja pääsee vauhtiin vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Alkupään hän vetää niin kyllästyneellä ilmeellä, ettei katsojana lähde kovin innoissaan hänen matkaansa. Ramboa ei myöskään hahmona jakseta viedä lähes mihinkään suuntaan tai syventää.
     Muita hahmoja leffassa ovat ensimmäisestä Taistelijasta tuttu eversti Trautman (Richard Crenna), Vietnamissa Rambon yhteyshenkilö Co Bao (Julia Nickson), erikoistehtävää johtava majuri Marshall Murdock (Charles Napier), vietnamilaisten paha komentaja Tay (George Cheung), sekä neuvostoliittolainen luutnantti Podovsky (Steven Berkoff). Englantilainen Berkoff ei ole tainnut koskaan tavata venäläistä, sillä hänen muka-venäläisaksenttinsa kuulostaa oudon paljon saksalaiselta puhumassa englantia. Berkoff myös unohtaa korostuksensa vähän väliä ja jää lähinnä naurettavaksi yritykseksi kuin uhkaavaksi roistoksi. Napier sopii ihan hyvin tiukan majurin osaan ja Crenna on edelleen toimiva Rambosta välittävänä everstinä. Nicksonin esittämä Co Bao on tavallaan toimiva lisä, mutta outo romanssi, mitä hänen ja Rambon välille yritetään kehitellä, ei vain suju.

Muistatteko, kuinka ensimmäisen Taistelijan arvostelussa kehuin, ettei kyseessä ole pelkkä aivoton macho-pullistelu, vaan erinomaisesti rakennettu jännitysnäytelmä? No, Rambo - taistelija 2:ssa mennään juuri toisinpäin. Tiivis tunnelma, koukuttavuus ja todella kiehtova asetelma saavat kyytiä, jotta ruudulle saadaan mahdollisimman paljon räjähdyksiä ja ammuskelua. Elokuvassa on niinkin paljon räjähdyksiä, että Michael Baykin tulisi kateelliseksi. Leffassa halutaan lähinnä korostaa, kuinka äijien äijä Rambo on, mutta sitä ei tehdä yhtä nokkelasti kuin viimeksi. Tässä on uskottu, että riittää, kun Stallonen öljyyn hierottuja lihaksia esitellään tarpeeksi, kuvataan paljon lähiotoksia pullistelevista verisuonista hänen käsivarsissaan ja pistetään yhä vain isompi peniksenjatke hänelle kouraan, millä tykittää vastuksia. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän testosteroni toimii filmin bensiininä.

Juonellahan tässä ei ole niinkään väliä. Ensimmäisessä elokuvassa vihjailtiin Rambon menneisyydellä Vietnamin sodassa, joten juoni toimii lähinnä syynä viedä Rambo takaisin hiostavaan viidakkoon vaaniskelemaan. Tehtävänannossa Rambolle todetaan, että hänen täytyy vain ottaa kuvia, eikä hän saa missään nimessä olla tekemisissä vastustajien kanssa. Tässä kohtaa katsoja hörähtää ja laskee vain minuutteja, kunnes Rambo tökkää ensimmäisen puukon pahiksesta läpi. Elokuvalla kestääkin yllättävän kauan, ennen kuin se pääsee tosissaan vauhtiin ja filmin kehnot draaman yritykset pistävät toivomaan, että leffa olisi oikein kunnolla vain sitä pöljää ja viihdyttävää tykitystä. Rambo - taistelija 2:n viimeinen puolituntinen onkin huomattavasti mielenkiintoisempaa seurattavaa ja siinä kohtaa rahoille alkaa tulla vastinetta. Yliampuvat ja hauskat tappamistavat ovat veikeää seurattavaa, ja leffan päätyttyä onkin vaikea muistaa, miten Rambo edes päätyi taistelemaan Vietnamissa. Mutta kuten totesin, ei se ole elokuvan pääasia.

Elokuvan on ohjannut George P. Cosmatos, jonka työstä ei ole löydy mitään ensimmäisen Taistelijan ohjanneen Ted Kotcheffin tunnelman rakennustaidoista. Cosmatos onkin selvästi vain halunnut enemmän viihdyttää isoilla räjähdyksillä ja rautaisella ammuskelulla kuin tehdä jotain oikeasti merkittävää, mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista. Cosmatosin hommaa toki vaikeuttaa James Cameronin ja Sylvester Stallonen kehno käsikirjoitus. Cameronilla on tainnut olla eräät tuhoajakyborgit liikaa mielessä, jolloin tähän ei ole löytynyt keskittymistä ja Stallone on vain halunnut päästä pullistelemaan muskeleitaan kameran eteen, jolloin käsikirjoitus on lopulta mitä on. Sentään Rambo - taistelija 2 on tyylikkäästi kuvattu ja efektitiimi on päässyt tosissaan leikkimään räjähteiden kanssa. Leikkaus on toimivaa, mutta laimean käsikirjoituksen vuoksi taisteluttomat kohtaukset ovat väkisinkin pitkäveteisiä. Äänimaailma on hienosti rakennettu, kuten ovat myös vietnamislaiskylän lavasteet. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat leffan parempaa antia ja ne luovat oivaa henkeä, kun Cosmatos ei siinä onnistu.

Yhteenveto: Rambo - taistelija 2:sta ei löydy mitään ensimmäisen Taistelijan erinomaisen jännittävästä ja koukuttavasta tunnelmasta, vaan leffa luottaa täysillä hölmöön macho-pullisteluun ja äijäilyyn. Loppupäässä tämä saadaankin esitettyä ihan viihdyttävästi, mutta harmillisesti sitä edeltävä aika on enemmän tai vähemmän pitkäveteistä seurattavaa. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä Rambon kanssa halua lähteä toimintaseikkailuun, sillä häntä itseään ei tunnu kiinnostavan koko homma. Viidakossa hiiviskelystä ei löydy lainkaan samaa tehoa kuin ensimmäisestä elokuvasta ja kaikki tuntuu alisuorittamiselta. Tai no, ei ihan kaikki. Räjähdystiimi jopa hieman ylisuorittaa. Sylvester Stallonesta ei valitettavasti löydy samaa vahvaa asennetta kuin aiemmin, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa on aika kehno. Venäläispahista esittävä Steven Berkoff on uhkaavan sijaan naurettava, mongertaessaan englantia lähinnä saksalaisittain. Kokonaisuudessaan Rambo - taistelija 2 jää pahasti ensimmäisen osan jalkoihin. On helppo ymmärtää, että monille kasarilapsille tämä on yhä yksi kovimmista teoksista ikinä, mutta itseäni leffa ei vakuuta. Jos äijäilytoiminta uppoaa, etkä ole tätä vielä nähnyt, niin suosittelen elokuvaa lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rambo: First Blood Part II, 1985, Estudios Churubusco Azteca S.A., Anabasis N.V.