Näyttelijät: Brett Goldstein, Jennifer Lopez, Betty Gilpin, Jodie Whittaker, Mary Wiseman, Tony Hale, Bradley Whitford, Roger Bart, Edward James Olmos, Amy Sedaris, Rick Hoffman ja Jackie Sandler
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 13
Office Romance, eli suomalaisittain Toimistoromanssi on Jennifer Lopezin ja Brett Goldsteinin tähdittämä romanttinen komedia. Goldstein kirjoitti elokuvan yhdessä Joe Kellyn kanssa, alun perinkin tarkoituksenaan tähdittää sitä Lopezin kanssa. Aluksi Lopez torjui käsikirjoituksen, kaksikon lähetettyä sen hänelle, mutta Goldstein kokeili onneaan uudelleen ja lopulta Lopez tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Toimistoromanssi on julkaistu Netflixissä. Itseäni elokuva ei juuri etukäteen kiinnostanut muuten kuin Goldsteinin takia. Minulta kestikin pari viikkoa, ennen kuin sain vihdoin aikaiseksi katsoa elokuvan.
Lentoyhtiön johtajan Jackie Cruzin ja hänen uuden lakimiehensä Daniel Blanchflowerin välille kehkeytyy salasuhde, jonka paljastuminen pistäisi koko yhtiön tulevaisuuden vaakalaudalle.
Brett Goldstein näyttelee Daniel Blanchfloweria, Yhdysvalloissa asuvaa brittiläistä lakimiestä, joka pestataan lentoyhtiö AirCruzin uudeksi juristiksi, juuri kun yhtiö on ongelmissa väitetyn salasuhteen ja sitä myöten myös korruption takia. Jennifer Lopez taas esittää Jackie Cruzia, AirCruzin perustajan (Edward James Olmos) tytärtä ja yhtiön nykyistä toimitusjohtajaa. Jackie on alaistensa silmissä aikamoinen tiukkis, jota kaikki enemmän tai vähemmän pelkäävät. Daniel näkee kuitenkin nopeasti naisen läpi, mikä saakin Jackien laskemaan muurinsa miehen läsnäollessa. Eikä aikaakaan, kun tunteet kuumenevat ja he huomaavat rikkoneensa AirCruzin ehdotonta sääntöä, että työkaverit eivät saa seurustella. Goldstein ja Lopez molemmat ajavat asiansa rooleissaan, mutta heidän väliltä ei mielestäni löydy juuri kemiaa. Hauska fakta muuten, että Toimistoromanssi on jo toinen elokuva, jossa Olmos ja Lopez näyttelevät isää ja tytärtä, ensimmäisen ollessa Selena (1997).
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Betty Gilpin Jackien uskottuna assistenttina Sydneynä, Mary Wiseman Danielin assistenttina Clairina, Bradley Whitford AirCruzin entisenä lakitiimin johtajana Vancena, Tony Hale AirCruzin HR-edustajana Georgena, Roger Bart kilpailevan Falcon Airlines -lentoyhtiön johtajana Buttenina, sekä Jodie Whittaker Danielin vankilassa viruvana siskona Lizzynä. Sivunäyttelijöistä parhaiten tonttinsa hoitaa Gilpin Sydneynä, joka inhoaa Danielia heti ensinäkemältä, eikä suostu millään myöntämään, että hänen kannattaisi jäädä jo kotiin, ihan viimeisillään olevan raskautensa takia.
Minun pieni toivonkipinäni Toimistoromanssin suhteen oli se, että Brett Goldstein on näyttänyt taitojaan sarjoissa Ted Lasso (2020-) ja Shrinking(2023-) niin näyttelijänä kuin myös käsikirjoittajana. Toivoin, että hän onnistuisi kehittelemään jotenkin poikkeuksellisen hyvän romanttisen komedian, joka ei taantuisi genren kaikista puhki kulutetuimpiin kliseisiin, vaan keksisi jotain raikasta sekaan. Harmillisesti Toimistoromanssi nimenomaan laski luottoani Goldsteiniin jatkossa. Kyseessä on nimittäin valitettavan lattea ja kaavamainen romanttinen komedia, jossa katselukokemusta ei helpota päätähtien uupuva kemia.
Elokuvassa on pienet hetkensä, oli kyse sitten parista hauskasta jutusta tai menettelevistä keskusteluista hahmojen välillä, mutta ne eivät riitä nostamaan ponnetonta menoa. Tarinan kulku on turhankin helppo arvata heti kättelyssä, eikä leffa jaksa tarjota mitään yllätyksiä sekoittamaan pakkaa. Jos nyt ei lasketa synnytyskohtausta, joka näyttää yllättävän paljon muuten aika pliisussa leffassa. Kesto on tarpeettomasti venytetty liki kahteen tuntiin ja erityisesti toisella puoliskollaan Toimistoromanssin pisteet valuivat entisestään sen pakollisen draamailun ja lopun tuskastuttavankin kliseisen ja imelän julkisen rakkaudentunnustuksen myötä. Jos tällaiset leffat ovat juttusi tai jos olet kova JLo-fani, eiköhän Toimistoromanssi vähintään aja asiansa, mutta muuten suosittelisin jättämään tämän väliin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Ol Parker, joka teki aiemmin oikein toimivan romanttisen komedian Ticket to Paradisen (2022). Toimistoromanssissa Parkerkaan ei juuri vakuuta, eikä hän saa aikaiseksi järin hauskoja juttuja. Sentään elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus on tyylikästä ja lentokohtausten tehosteet toimivat. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu, joskin Michael Andrewsin säveltämät musiikit vain tehostavat leffan siirappisuutta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Näyttelijät: Maika Monroe, Tyriq Withers, Lauren Graham, Bradley Whitford, Zoe Kosovic, Lainey Wilson, Jennifer Robertson, Monika Myers, Nicholas Duvernay, Hilary Jardine ja Rudy Pankow
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12
Reminders of Him, eli suomalaisittain Muistoja hänestä perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Vuonna 2024 Universal Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvasovitusta kirjan pohjalta ja että Hoover itse kirjoittaisi myös elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Muistoja hänestä saapuu elokuvateattereihin. Itselleni tämä Hooverin kirja ei ole tuttu, mutta mielsin pari aiempaa hänen kirjojensa pohjalta tehtyä filmatisointia, Se päättyy meihin(It Ends with Us - 2024) ja Ainoastaan sinä(Regretting You - 2025) kelpo tapauksiksi, joten odotin mielenkiinnolla tämän uuden leffan näkemistä. Kävinkin katsomassa Muistoja hänestä sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Seitsemän vuotta sitten Kenna Rowan joutui vankilaan syytettynä poikaystävänsä kuolemantuottamuksesta. Vapauduttuaan Kenna haluaa luoda yhteyden tyttäreensä, jonka hän on nähnyt vain juuri tämän synnyttyä.
Maika Monroe näyttelee Kenna Rowania, joka vapautuu seitsemän vuoden jälkeen vankilasta, minne hän joutui syytettynä poikaystävänsä Scottyn (Rudy Pankow) kuolemantuottamuksesta. Kenna synnytti vankilaan jouduttuaan tyttären, Diemin (Zoe Kosovic), mutta lapsi vietiin häneltä saman tien ja asetettiin Scottyn vanhempien (Lauren Graham ja Bradley Whitford) huostaan. Vapauduttuaan Kenna suuntaa suoraan vanhaan kotikaupunkiinsa, toiveenaan saada vihdoin tavata tyttärensä, mutta Diemin isovanhemmat pitävät Kennaa ihmishirviönä, eivätkä halua tytön olevan missään tekemisissä äitinsä kanssa. Monroe on erittäin hyvä valinta rooliinsa ja hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tuntemuksia, liittyen niin tyttäreensä, kuolleeseen rakkaaseensa, Scottyn vanhempiin, sekä ennen kaikkea itseensä. Kenna on hyvin rakennettu hahmo ja häntä kannustaa alusta alkaen. Graham ja Whitford ovat myös mainiot poikansa menettäneinä vanhempina, jotka ovat demonisoineet Kennan helpottaakseen omaa pahaa oloaan.
Elokuvassa nähdään myös Tyriq Withers baaria pyörittävänä Scottyn parhaana ystävänä Ledgerinä, joka on myös pitänyt Kennaa vuosia syypäänä bestiksensä kuolemaan, mutta kun nainen lopulta saapuu kaupunkiin, Ledger alkaakin ensimmäisenä nähdä hänessä todellisen tuskan. Withers on kelpo valinta osaansa, mutta mielsin hänen hahmonsa siksi pakolliseksi pahaksi, eli aika turhaksi uudeksi romanttiseksi mielenkiinnonkohteeksi, jotta leffa olisi muutakin kuin pelkkää alakulossa vellovaa kiistaa Diemin huoltajuudesta.
Muistoja hänestä osoittautui jälleen yhdeksi kelpo Colleen Hoover -leffaksi ja naisen tietyt tuntomerkit ja kaavat alkavat kyllä hahmottua, lähtien eri tavoin "kielletyistä rakkauksista". Heti, kun Kenna ensi kertaa astelee Ledgerin pyörittämään baariin, on selvää, että naisen ja miehen välillä tulee olemaan säpinää, siitäkin huolimatta, että Ledger pitää Kennaa aluksi syypäänä Scottyn kuolemaan. Tämä rakkauskuvio olikin mielestäni leffan heikompaa antia. Monroen ja Withersin väliltä löytyy sopivasti kemiaa, mutta hahmot tuntuvat ajautuvan yhteen vain, koska tarina sitä vaatii, eikä niinkään että heidän suhdettaan kunnolla kehitettäisiin kohti lopputulosta.
Se, mikä kuitenkin nosti omassa silmissäni elokuvan plussan puolelle, on Kennan yritys vakuuttaa kykynsä äitinä epäilijöilleen, joihin myös hän itse kuuluu. Naisen tuska on käsinkosketeltavaa ja parit kohtaukset ovat takuuvarmoja kyynelhanojen avaajia. Asiaa eivät toki auta nyyhkycoverit eri artistien ja yhtyeiden kappaleista, kuten Coldplayn Yellow'sta. Tämän päätarinan finaali on kuitenkin aidosti koskettava, vaatimatta liiallisia melodraamalauluja taustalle. Ja onhan se myös pakko kehua Kennan uutena kotina toimivaa Paradise-taloa, mikä vilisee kissanpentuja ja vuokralainen saa jopa alennusta, jos ottaa yhden kissanpennuista itselleen. Paradise kuulostaa nimensä mukaisesti siis paratiisilta!
Elokuvan on ohjannut Vanessa Caswill, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja. Caswill hoitaa tonttinsa passelisti, mutta kompuroi ajoittain huteran käsikirjoituksen kanssa, jota on ollut Lauren Levinen kanssa työstämässä itse Colleen Hoover. Teknisesti Muistoja hänestä on toimiva. Leffa on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Tom Howen säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti, mutta tosiaan osa biisivalinnoista sai minut lähinnä kohottelemaan kulmiani.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Reminders of Him, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Heartbones Entertainment, Little Engine
Pääosissa: Tom Hanks, Denzel Washington, Jason Robards, Mary Steenburgen, Antonio Banderas, Joanne Woodward, Robert W. Castle, Ann Dowd, Adam LeFevre, John Bedford Lloyd, Charles Napier, Roger Corman, Ron Vawter ja Bradley Whitford
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12
Philadelphia on Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämä draamaelokuva. Elokuva sai inspiraationsa tosielämän oikeudenkäynneistä, joissa AIDS-tartuntojensa takia potkut saaneet asianajajat Geoffrey Bowers ja Clarence Cain haastoivat firmansa oikeuteen. Elokuvatuottaja Scott Rudin haastatteli Bowersin perhettä tämän menehtymisen jälkeen ja alkoi suunnitella leffaa keskustelujen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Philadelphia sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miespääosan ja laulun palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan miespääosan ja laulun palkinnot. Laulupalkinnot menivät Bruce Springsteenin kappaleelle Streets of Philadelphia, joka voitti jopa neljä Grammy-palkintoa (vuoden kappale, paras miessolistin esitys, paras rock-kappale ja paras elokuvaa tai televisiota varten tehty kappale). Elokuva joutui kuitenkin ongelmiin, kun Bowersin perheenjäsenet haastoivat studion oikeuteen, sillä toisin kuin oli sovittu, he eivät koskaan saaneet Bowersin tarinan käytöstä luvattuja rahoja. Oikeustapaus käsiteltiin, mutta tarkempia tietoja sovittelusta ei paljastettu julkisuuteen. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä Hollywoodin merkkiteoksista, jossa ensimmäisten joukossa nostettiin homoseksuaali hahmo pääosaan ja jossa saatiin muovattua ihmisten ajatusmaailmaa AIDS-sairaudesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Philadelphiaa, vaikka Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni onkin kehunut sitä minulle useasti ja hankkikin jopa leffan minulle joululahjaksi muutama vuosi sitten. Kun huomasin Philadelphian täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.
Asianajaja Andrew Beckett työskentelee arvostetulle philadelphialaiselle lakifirmalle, mutta hän saa potkut, kun hänen homoseksuaalisuutensa ja AIDS-sairautensa paljastuvat yhtiön johtajille. Andy päättää haastaa firman oikeuteen ja saa lopulta asianajajakseen homofoobikko Joe Millerin.
Roolistaan parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Tom Hanks näyttelee Andrew Beckettiä, asianajajaa, joka on vuosia salannut homouttaan ja sen jälkeen AIDSiksi äitynyttä HIV-tartuntaansa. Kun Andyn pomot Wyant-Wheeler -lakifirmassa saavat tietää asiasta, he yrittävät tekaista erään Andyn hoitaman lakitapauksen epäonnistumiseksi ja sen nojalla antavat Andylle potkut. Lakikirjansa tunteva Andy ei päätöstä purematta niele ja haastaakin firman oikeuteen. Sen tehdäkseen hän tarvitsee ulkopuolisen asianajajan apua ja lopulta usean torjunnan jälkeen Denzel Washingtonin näyttelemä Joe Miller päättää hypätä Andyn apuun - siitäkin huolimatta, että Joe on homofoobikko, joka kokee homoseksuaalisuuden vastenmieliseksi ja luonnottomaksi. Katsoja on tietty alusta alkaen Andyn puolella, toivoen tämän saavan oikeutta. Hanks on vastikään todennut haastattelussa, että nykypäivänä ei olisi enää hyväksyttävää, että hetero näyttelisi homoa ja että hän ei ottaisi roolia vastaan. Ja vaikka onkin totta, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat näyttelijät tarvitsevat enemmän näkyvyyttä, mielestäni näyttelijöiden työ nimenomaan on esittää jotakuta muuta kuin itseään. Hanks on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti traagista miestä, mennen jopa niin pitkälle, että hän laihdutti monia kiloja rooliaan varten. Washington on täydellinen vastapari ja pääseekin usein varastamaan valokeilan oikeussalikohtauksissa. Oli katsojana Joen ajatusmaailman puolella tai sitä vastaan, on kiinnostavaa seurata, kuinka tapauksen edetessä hänen mielenmaisemansa ja maailmankuvansa alkaa muovautua.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jason Robards lakifirman pomona Charles Wheelerinä, Mary Steenburgen lakifirman asianajajana Coninena, Antonio Banderas Andyn poikaystävänä Miguelina, Charles Napier tuomarina, sekä Joanne Woodward ja Robert W. Castle Andyn vanhempina ja Ann Dowd ja John Bedford Lloyd Andyn sisaruksina, jotka kaikki suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Yhtenä tapauksen todistajista toimivaa miestä esittää Ron Wavter, jolla oli todettu HIV-tartunta. Ohjaaja Jonathan Demmen täytyi taistella tuotantoyhtiö TriStaria vastaan, jotta sai Wavterin mukaan elokuvaan, vedoten lopulta ironiaan, jos tällaista elokuvaa tekevä studio ei suostuisi palkkaamaan HIV-tartunnan saanutta, korkeiden vakuutusmaksujen vuoksi.
Filmikela-sivua kirjoittavani ystäväni ei turhaan kehunut elokuvaa minulle (hänen arvostelunsa on luettavissa tästä klikkaamalla). Philadelphia on erinomainen lakidraama, joka onnistui liikuttamaan minua oikein tosissaan. On traagista seurata elokuvan alussa esitellyn hymyilevän, reippaan ja päättäväisen miehen matkaa sairauden tietä. Elokuvan loppupäässä laihtunut ja värit kasvoiltaan menettänyt Andy enää kähisee ja pelkkä nouseminen todistajan aitioon vie miehen voimat ja saa huimaamaan. Tuohon aikaan AIDS-hoidot olivat vielä lapsen kengissä ja niinpä katsojalle on alusta alkaen selvää, kuinka Andylle tulee käymään. Huoli onkin enemmän siinä, ehtiikö mies saada oikeutta ennen vääjäämätöntä tai tapahtuuko oikeutta lainkaan. Tuohon aikaan homoseksuaaleja ja AIDS-sairaita kohdistuvaa syrjintää esiintyi ihan oikeussalissa asti. Andyn ja Joen ei siis täydy vakuuttaa tuomaria ja valamiehiä vain Wyant-Wheelerin tekemistä laittomuuksista, vaan myös saada heidät katsomaan omien ennakkoluulojensa ja asenteidensa ohi. Peiliin katsomisen paikka on myös Joella ja niin outoa kuin se onkin nyt sanoa, mielestäni oli hyvä ratkaisu kirjoittaa hahmosta lähtökohtaisesti homofoobikko. Joen omaan matkaan kuuluu henkistä kasvua ja saman toivoo tapahtuvan myös katsomon puolella.
Elokuvan tarina on rakennettu iskevästi ja varsin mukaansatempaavasti, vaikka paikoitellen, etenkin leffan alkupäässä kerronta on aika hyppivää. Vähän väliä ruutuun ilmestyy teksti "kaksi viikkoa myöhemmin", "kolme kuukautta myöhemmin" ja niin edelleen. Tästä huolimatta käsikirjoitus tuntuu eheältä ja tarinaan jää koukkuun. Etenkin pitkät oikeussalikohtaukset ovat vangitsevaa seurattavaa ja läpi elokuvan on kirjoitettu mukaan vuoropuheluja ja monologeja, joita katsoja kuuntelee hiirenhiljaa. Tunnelma on myös fantastisesti rakennettu ja kuten saattaakin odottaa, oikeusdraamasta muodostuva jännite ja ajoittainen huumorikin saavat lopulta väistyä herkkyyden tieltä. Nessut kannattaa varata mukaan, sillä Philadelphian katselu kuivin silmin taitaa olla mahdoton tehtävä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Demme, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt palkintoja kahmineen hittitrillerin Uhrilampaat(The Silence of the Lambs - 1991). Demme osoittaa, ettei kyseinen mestariteos ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen ja rakentaakin Philadelphiasta erittäin koskettavan ja väkevän draaman. Demmellä on myös silmää hyvälle visuaaliselle ilmeelle. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja pääasiassa väkevästi leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja Hanksin maskeeraukset palkintoehdokkuutensa ansainneet. Äänimaailmakin on hyvin työstetty ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain korostavat surumielistä ilmapiiriä. Alussa kuultava ja palkintoja voittanut Bruce Springsteenin kappale Streets of Philadelphia on kieltämättä mainio, erityisesti sanoitustensa puolesta.
Yhteenveto:Philadelphia on erinomainen ja todella liikuttava draamaelokuva. Sen tarinaan uppoutuu täysillä ja Andyn haluaa nähdä saavan oikeutta väärinkohtelunsa takia. Tom Hanks tarjoaa yhden uransa parhaista roolitöistä AIDSia sairastavana Andyna ja huikeaa työtä tekee myös Denzel Washington, jonka asianajajahahmo Joen kehityskaari on todella vahvasti kirjoitettu. Homoihin ja HIV-sairauteen kohdistuvat vihat, pelot ja muut negatiiviset tunteet pistävät vihaksi kotisohvalla, oli kyse sitten tartunnan saaneiden surkeasta hoitamisesta tai oikeusjärjestelmänkin ennakkoluuloista. Elokuvasta löytyy useita vangitsevia tilanteita ja keskusteluja, ja etenkin oikeussalikohtauksia seuraa hiirenhiljaa. Jonathan Demmen ohjaus on väkevää, Ron Nyswanerin käsikirjoitus on hieno ja elokuva on teknisiltäkin ansioiltaan vakuuttava. Philadelphia on upea filmi, jota suosittelen todella paljon kaikille katsottavaksi edes kerran elämän aikana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Andrew Garfield, Alexandra Shipp, Robin de Jesús, Vanessa Hudgens, Joshua Henry, Jonathan Marc Sherman, Michaela Jaé Rodriguez, Ben Levi Ross, Judith Light ja Bradley Whitford
Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 13
Tick, Tick... Boom! perustuu Jonathan Larsonin samannimiseen musikaaliesitykseen, joka kertoi Larsonin omasta elämästä 1990-luvun alussa. 2010-luvulla tuottaja Julie Oh alkoi suunnitella tekevänsä elokuvasovituksen esityksen pohjalta ja pyysi esitystä ihailevan Lin-Manuel Mirandan ohjaamaan elokuvan. Vuonna 2019 Netflix nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään jo muutaman päivän jälkeen juuri alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat jälleen syyskuussa ja lopulta Tick, Tick... Boom! ilmestyi Netflixissä marraskuussa 2021. Elokuva oli kehuttu ja suosittu ja se sai mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja leikkaus) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse pohdin elokuvan katselua, kun se julkaistiin, mutta leffa jäi minulta väliin. Katsoinkin sen lopulta vasta juuri ennen Oscar-gaalaa, yhdessä työkavereideni kanssa.
Vuonna 1992 Jonathan Larson esittää rockmonologiaan nimeltä tick, tick... BOOM!, kertoen elämästään kolmekymppisenä taiteilijanalkuna, jonka ihmissuhteet alkoivat kärsiä, kun hän työsti intohimoprojektiaan, tulevaisuuteen sijoittuvaa musikaaliesitystä Superbia.
Andrew Garfield se vain jatkaa hämmästyttämistään näyttelijänlahjoillaan - ja nyt myös laulutaidoillaan! Garfield nähdään itse Jonathan Larsonina, varsinaisena taiteilijasieluna, joka käytti vuosia tehdessään töitä kuppilassa ja työstäessään samalla aika erikoista musikaaliesitystä. Näistä kokemuksistaan Larson kertoi monologiesityksessään nimeltä tick, tick... BOOM! ja niinpä myös elokuva on yhdistelmä tätä esitystä ja elämäkerrallista filmikuvausta Larsonin elämästä. Garfield tulkitsee suuresta tulevaisuudesta haaveilevaa ja nykyhetken hankaluuksista stressaavaa Larsonia ihailtavalla antaumuksella, heittäytyen täysillä roolinsa vietäväksi. Hän todella ansaitsi Golden Globe -palkintonsa ja olisi mielestäni ansainnut myös Oscar-pystin. Garfield on kuitenkin niin lahjakas heppu, joka jaksaa kerta toisensa perään yllättää, että olen aivan varma Oscar-voitonkin tapahtuvan vielä.
Elokuvassa nähdään myös mm. Alexandra Shipp Jonathanin tyttöystävänä Susanina, Robin de Jesús Jonathanin kämppiksenä Michaelina, Jonathan Marc Sherman Playwrights Horizons -teatterin johtajana Ira Weitzmanina, Bradley Whitford musikaalisäveltäjä Stephen Sondheimina, sekä Vanessa Hudgens ja Joshua Henry Jonathanin kanssa tick, tick... BOOM! -show'ssa esiintyvinä Karessana ja Rogerina. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä, vaikka kaikki jäävät lopulta Garfieldin varjoon. Sivunäyttelijöistä erityisesti Jesús vakuuttaa omien haasteidensa kanssa kamppailevan kämppiksen osassa.
Nyt minua harmittaa, etten älynnyt katsoa Tick, Tick... Boom! -elokuvaa heti, kun se julkaistiin, mutta olen toisaalta iloinen, että pääsin kokemaan sen isolta kankaalta yhdessä työkavereideni kanssa, hyvänä nostatuksena Oscar-gaalan tunnelmaan. Heti tarttuvan energisen avauslaulun 30/90 kohdalla olin täysin myyty ja elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen kerta toisensa perään. Aiemmin olin harmitellut, että vuoden 2021 musikaalileffojen, kuten mahtavienIn the Heightsin ja Annettenjoukosta Oscar-akatemia valitsi laimean West Side Story -kierrätyksen kisaamaan parhaan elokuvan palkinnosta ja nyt ihmetystäni vain lisää, ettei tämäkään loistokas musikaalileffa päässyt ehdolle. Kyseessä on todellinen hyvän mielen teos, jonka aikana pitää suorastaan taistella sitä vastaan, ettei hyppäisi tanssiin mukaan.
Elokuva on kerrottu todella vekkulimaisesti, sen yhdistäessä Jonathan Larsonin tick, tick... BOOM! -lavaesitystä elämäkertaelokuvaan. Esitys toimii kuin kertojaäänenä tositapahtumien näyttämiselle ja nämä kaksi osasta sulautuvat nerokkaasti yhteen. Parituntinen leffa kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, eikä sitä katsoessa ehdi aika oikeastaan käydä pitkäksi. Toisella puoliskolla elokuvan draamapuoli iskee isommin esille, Jonathanin ihmissuhteiden murentuessa hänen ympärillään. Vaikka hymy hyytyy katsojan huulilta riemastuttavan ensimmäisen tunnin jälkeen, draama on myös vahvasti tehty, eikä ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti.
Leffan ohjauksesta vastaa Lin-Manuel Miranda, joka Garfieldin tavoin jaksaa ilahduttaa minua kerta toisensa perään. Aiemmin olen nähnyt hänet lähinnä näyttelemässä tai kirjoittamassa elokuvien lauluja, mutta tässä Miranda näyttää myös taitonsa ohjaajana. Hänen rakentama tunnelmansa on erittäin valloittava ja hän saa revittyä näyttelijöistään kaiken irti. Larsonin esityksen pohjalta Steven Levenson on työstänyt napakan käsikirjoituksen. Tick, Tick... Boom! on myös teknisesti hieno leffa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja taidolla leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteita hyödynnetään oivallisin tavoin. Elokuvan laulut on suoraan otettu Larsonin tick, tick... BOOM! -esityksestä ja ne ovat läpikotaisin mahtavia. Avauskappale 30/90:n ohessa muita suosikkejani ovat ilahduttava Boho Days, energinen No More, lystikkäästi sanailtu Therapy, voimakas Real Life ja herkkä Why.
Yhteenveto:Tick, Tick... Boom! on loistava musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ja liikuttaa kyyneliin asti. Andrew Garfield osoittaa jälleen olevansa yksi sukupolvensa parhaista miesnäyttelijöistä, heittäytyen ihailtavalla antaumuksella roolinsa vietäväksi. Näyttelemisen lisäksi Garfield vakuuttaa myös laulajana. Laulut ovat läpikotaisin aivan mahtavia ja erityisesti alun energinen 30/90 jää pitkäksi aikaa soimaan päässä. Elokuva yhdistelee tyylikkäästi Larsonin lavaesitystä perinteiseen elämäkertaleffaan, luoden kokemuksesta varsin ainutlaatuisen. Parituntinen teos pitää iskevästi mukanaan. Toisella puoliskolla hilpeys hiipuu, mutta vahva draamaosasto pitää filmin tasokkaana loppuun saakka. Tekniseltä puoleltaankin filmi on taidokkaasti tehty ja Lin-Manuel Miranda hoitaa ohjaajan tontin mallikkaasti. Kaikin puolin Tick, Tick... Boom! on hieno elokuva, jota voi lämpimästi suositella kaikille musikaalien ystäville ja Garfieldin faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tick, Tick... Boom!, 2021, 5000 Broadway Productions, Imagine Entertainment
Ohjaus: Drew Goddard Pääosissa: Kristen Connolly, Chris Hemsworth, Anna Hutchison, Fran Kranz, Jesse Williams, Richard Jenkins, Bradley Whitford, Brian J. White, Amy Acker, Tim de Zarn ja Sigourney Weaver Genre: kauhu, komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 16
The Cabin in the Woods on Drew Goddardin ohjaama kauhuelokuva ja hänen esikoisteoksensa. Goddard kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä hyvän ystävänsä Joss Whedonin kanssa, työstettyään yhdessä aiemmin mm. Buffy, vampyyrintappaja -sarjaa (Buffy the Vampire Slayer - 1997-2003). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2010, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, sillä Metro-Goldwyn-Mayer -studio halusi muokata sen 3D:ksi. Studio joutui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin, minkä takia julkaisu siirtyi vieläkin enemmän. Lionsgate kiinnostui elokuvasta ja osti sen levitysoikeudet MGM:ltä, jolloin The Cabin in the Woods päästiin vihdoin julkaisemaan keväällä 2012. Sitä ennen elokuva esitettiin yllätysnäytöksenä Butt-Numb-A-Thon -festivaalilla 11. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta ja se oli pienimuotoinen hitti, mutta yleisön vastaanotto oli hieman ristiriitainen. Leffaa oli markkinoitu puhtaana kauhuelokuvana ja kun sen todellinen luonne selvisi katsojille, sai se monet kokemaan, etteivät he saaneet rahoilleen vastinetta. Oma reaktioni oli aika lailla juurikin tällainen, kun näin The Cabin in the Woodsin ensimmäistä kertaa, vuokrattuani sen isäni kanssa joko vuonna 2012 tai 2013. Pitkään inhosinkin elokuvaa, kunnes aloin tosissani innostumaan kauhugenrestä ja tutkimaan sitä enemmän, jolloin pikkuhiljaa hoksasin elokuvan tarkoituksen ja ostinkin sen hyllyyni odottamaan uutta mahdollisuutta. Kun huomasin leffan täyttävän kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja voi pojat, että katselukokemus oli erilainen!
Viisi nuorta lähtevät viikonlopuksi syrjäiselle mökille pitämään hauskaa. Mökin kellarista he löytävät kuitenkin karmivia esineitä ja tajuamattaan herättävät jonkin pahan voiman...
Elokuvan teiniviisikko voi aluksi tuntua mitä kliseisimmältä ja tylsimmältä porukalta, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtämään tämän kliseisyyden tarkoitusta. On koulun suosittua atleettia (Chris Hemsworth), seksuaalisesti aktiivista tyttöä (Anna Hutchison), sympaattista kirjaviisasta (Jesse Williams), kilttiä neitsyttä (Kristen Connolly) ja pilveä polttelevaa vitsiniekkaa (Fran Kranz). Hahmot tuntuvat usein täysin yksiulotteisilta, mutta samalla heistä löytyy välillä oma viehätyksensä. Näyttelijät tekevät kelpo työtä. Kranz on aidosti huvittava pössyttelijänä ja on hauska nähdä Thorin roolista tunnettu Hemsworth, ennen kuin hänestä todella tuli Marvel-stara.
Ei ole mikään ihme, että minulta meni The Cabin in the Woodsin nokkeluus ja hienous ohi, kun näin sen ensimmäisen kerran noin kahdeksan vuotta sitten. Elokuva todella vaatii sitä, että katsoja on kauhufani ja oikeasti tuntee genren. Kyseessä on rakkauskirje kauhugenrelle - kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Ja kun minusta on viime vuosien aikana kuoriutunut lajityypin ystävä, olin tällä kertaa aidosti innoissani elokuvasta. The Cabin in the Woods ei todellakaan ole mikään perinteinen kauhuteos tai genrelleen tyypillinen tekele. Aluksi se saattaa vaikuttaa mitä geneerisimmältä ja kliseisimmältä Evil Dead - kauhun riivaamien (The Evil Dead - 1981) kopiolta, mutta vähitellen se näyttää todelliset kyntensä ja muuttuu kauhuelokuvaksi, millaista ei ole ennen nähty.
Elokuva on omalla tavallaan kauhun parodia, mutta ei todellakaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Scary Moviet (2000-2013). Leffasta kyllä huomaa selvästi, mistä se on saanut vaikutteensa, mutta se on lopulta täysin oma ideansa. Elokuva lähinnä leikittelee kauhugenrelle tyypillisillä piirteillä ja kliseillä, hyödyntäen niitä veikeästi. Leffa osaa olla karmiva, mutta samalla sillä on kaiken aikaa kieli poskessa. Vaikka on selvää, että Drew Goddard ja Joss Whedon tuntevat syvää rakkautta genreä kohtaan, he eivät anna sen rakkauden peittää heidän silmiään lajityypin huonoilta puolilta. The Cabin in the Woods pilkkaakin näitä puolia oikein antaumuksella, esimerkiksi tekemällä tarkoituksella päähenkilöistä niin stereotyyppisiä. Kaksikkoa selvästi samaan aikaan sekä kiehtoo että ärsyttää verellä mässäily ja halpa shokeerausefekti, joten kun veri alkaa roiskumaan, niin silloin nupit väännetään kaakkoon oikein tosissaan. Elokuva onkin lopulta aikamoista herkkua, mikä kulkee ties millä meta-tasoilla.
Goddard ja Whedon ovat onnistuneet työstämään nokkelan ja ovelan käsikirjoituksen, mikä saa aluksi odottamaan pinnallisuutta, mutta kaksikko hyppääkin yllättävän syvällisiin vesiin. Sen pohjalta Goddard tekee hyvää työtä ohjaajana, rakentaen tunnelmaa oivallisesti ja pitäen loppujen lopuksi aika vaikeaakin pakettia kasassa. The Cabin in the Woods on myös mainiosti kuvattu. Kuvausta tukee taitava valaisu, sekä kelpo leikkaus. Lavasteet ovat hienot ja mökki on lähes identtinen Evil Deadin mökistä. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään tekoverellä. Efekteistä huomaa leffan pienehkön budjetin, mutta tietyt digitaalisuudet katsoo helposti sormien läpi. Äänimaailmakin on oivallinen ja David Julyanin säveltämät musiikit lisäävät karmivuutta taustalla.
Yhteenveto:The Cabin in the Woods on erittäin kekseliäs kauhusatiiri, joka osoittaa suurta rakkautta lajityyppiä kohtaan, mutta tekee myös vitsiä sen kliseistä ja hölmöistä puolista. Aluksi filmi vaikuttaa tyhjänpäiväiseltä kopiolta Evil Dead - kauhun riivaamista stereotyyppisten hahmojen kera, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä syvemmäksi homma käy. Lopulta kyseessä onkin täysin omalaatuinen ja mielikuvituksellinen teos. Elokuvassa onnistutaan pitämään karmivaa ilmapiiriä yllä, vaikka homma onkin toteutettu aika vitsimielellä. Nauraa saa, kuten myös kauhistella filmin yhä vain isommaksi äityvää veriroisketta. Näyttelijät ovat mainiot rooleissaan ja ensikertalainen Drew Goddard ohjaa elokuvaa tyylikkäällä varmuudella. The Cabin in the Woods on varsinaista nannaa kauhufaneille, jos osaa itse heittää vitsiä lajityypin heikommista puolista. Elokuva vaatiikin katsojaltaan genren tuntemista, jotta sen nokkeluus aukeaa täysin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Cabin in the Woods, 2011, Lionsgate, Mutant Enemy, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists
Ohjaus: Chris Sanders Pääosassa: Harrison Ford, Omar Sy, Dan Stevens, Cara Gee, Karen Gillan, Scott MacDonald, Bradley Whitford ja Terry Notary Genre: seikkailu Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 12
The Call of the Wild, eli suomalaisittain Erämaan kutsu perustuu Jack Londonin samannimiseen kirjaan vuodelta 1903. Vuosien varrella Londonin kirjasta on tehty useita elokuvasovituksia, kuten vuoden 1923 mykkäleffa The Call of the Wild, Charlton Hestonin tähdittämä Erämaan kutsu (The Call of the Wild) vuodelta 1972, animeleffa Call of the Wild: Howl Buck vuodelta 1981 ja Rutger Hauerin tähdittämä The Call of the Wild: Dog of the Yukon vuodelta 1997. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että 20th Century Fox työsti uutta filmatisointia Londonin kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta välttääkseen kilpailun Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kanssa, julkaisua siirrettiin. Nyt Erämaan kutsu saapuu teattereihin ja itse olin todella skeptinen filmistä. Londonin kirja tai aiemmat filmatisoinnit eivät ole itselleni tuttuja ja vaikka minua kiinnostikin nähdä Harrison Ford seikkailuelokuvassa pitkästä aikaa, elokuvasta löytyi jotain, mikä tökki pahasti jo trailereissa (päästään siihen ihan kohta). Meninkin epäileväisenä katsomaan Erämaan kutsun sen lehdistönäytökseen.
1800-luvun lopulla villi koira Buck siepataan kotoaan Kaliforniasta ja tämä päätyy seikkailulle Alaskaan, erämaassa reellä kuljetettavan postin ja kullankaivuun maailmaan.
Erämaan kutsun trailerit tuntuivat vahvasti luotaantyöntäviltä heti, kun kävi selväksi, että Buck-koira on toteutettu läpi elokuvan digitaalisesti, eikä kyseessä ole oikea koira. Trailereissa Buck näytti täysin videopelistä revityltä ja vaikka itse filmissäkin koiran digitaalisuus on jatkuvasti läsnä, eikä Buck koskaan vakuuta katsojaa siitä, että kyseessä olisi oikea eläin, on tehosteita taidettu parannella, ennen kuin elokuva julkaistiin. Buck näyttää paremmalta, vaikka yhä paikoitellen tietty videopelimäisyys puskee läpi. Kun Buck on vain muiden eläinten seurassa, katsoja "hyväksyy" toteutuksen helpommin, mutta heti ihmisen vieressä voi huomata, että näyttelijät ovat esiintyneet ilman aitoa karvaturria heiluttamassa häntäänsä. Oikean koiran sijaan tekijät ovatkin mallintaneet Buckin stuntnäyttelijä Terry Notaryn motion capture -suorituksen kautta. Tavallaan teknisenä saavutuksena Buck on vaikuttava ilmestys ja animaattorit ovat tehneet parhaansa, mutta ihmissilmä on kuitenkin niin tarkka, että koirasta huomaa kaiken aikaa pieniä yksityiskohtia, mitkä paljastavat epäaitouden. Silti täytyy myöntää, että onhan Buck todella suloinen hauva. Buckille on luotu selvä persoonansa ja tietynlaisen inhimillisyyden haun vuoksi tekijät varmaan päättivätkin toteuttaa koiran tietokoneella. On harmillisen selvää, että jos Buck on jo nyt häiritsevän näköinen, voi vain kuvitella, miltä koira tulee näyttämään kymmenen vuoden päästä katsottuna.
Mukana on kuitenkin oikeitakin näyttelijöitä, eikä ihmisiä ole sentään tehty digitaalisesti (paitsi tietty hurjemmissa kohtauksissa, kuten lumivyöryn aikana). Harrison Ford näyttelee John Thorntonia, vanhaa herraa, joka on saapunut Alaskaan käsitelläkseen kokemaansa menetystä. Ford on erinomainen roolissaan ja tuo sydäntä mukaan elokuvaan. Harmi vain, että Ford itse tuodaan mukaan oudon myöhäisessä vaiheessa, jolloin John-hahmon lähtökohtia ei alusteta tarpeeksi, eikä hänen osuutensa osu tunteisiin niin hyvin kuin tekijät ovat toivoneet. Ford käy kääntymässä filmin alussa, mutta liittyy tarinaan kunnolla vasta lähes puolessa välissä elokuvaa! Muita hahmoja leffassa ovat Alaskan postinjakajat Perrault (aina mahtava Omar Sy) ja Françoise (Cara Gee), ylimielinen kullanhimoitsija Hal (ylinäyttelevä Dan Stevens) ja tämän sisko Mercedes (oudon pieneen rooliin jäävä Karen Gillan). Siinä, missä Ford lähestulkoon loistaa poissaolollaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia, Omar Sy katoaa puolenvälin jälkeen.
Kun katsojana pääsee yli hieman häiritsevästä Buckin digitoteutuksesta, Erämaan kutsu osoittautuu onneksi oikein passeliksi seikkailuelokuvaksi. Alhaisten odotusteni vuoksi olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei kyseessä ollutkaan nolo fiasko Fordin uran loppupäässä, vaan mainio teos, mitä voi lämpimästi suositella perheen elokuvahetkeen. Pienimmille lapsille filmi ei sovi, sillä mukana on joitain yllättävänkin synkkiä ja karuja hetkiä, mutta suuri sydän ja lämmin tunne, mitkä kuljettavat elokuvaa eteenpäin ovat sellaisia puolia, mitkä varmasti uppoavat ala-asteen lopun lapsesta mummoon ja vaariin asti. Sympaattisia hetkiä on paljon luvassa ja todella massiivisille koirafaneille elokuva tarjoaa vieläkin enemmän söpöyttä. Mukaan mahtuu sujuvaa huumoriakin ja jotkut Buckin hölmöilyt tai nokkeluudet nostavat leveän hymyn huulille ja saavat hekottelemaan. Synkempinä hetkinään elokuva uskaltaa olla myös jännittävä. Näissä kohtauksissa Buckin digitoteutus saa kuitenkin katsojan jännittämään hieman vähemmän, sillä tietää, ettei mikään oikea olento ole vaarassa.
Erämaan kutsu kuitenkin kompastelee tarinankerronnassa ja jos Michael Green olisi hionut käsikirjoitustaan tai jos leikkaus olisi sulavampaa, filmi paranisi huomattavasti. Kerronnalliset ongelmat voivat tietty juontaa juurensa täysin Londonin kirjaan ja tekijät ovat vain tehneet parhaansa pysyäkseen uskollisena kirjalle. Londonin kirjaa lukematta on vaikea sanoa, joten asetan syyn nyt vain elokuvantekijöiden niskoille. Tarina loikkii paikoitellen kummallisin tavoin, mitä yritetään paikkailla Fordin kertojaäänellä. Ihmishahmojen käyttö on kömpelöä. Kun Omar Sy katoaa leffasta, tilalle saapuu Harrison Ford. Sitten paikalle putkahtaakin Dan Stevens ja hän taitaakin olla tarinan pahis. Entäpä eräs koira, joka vaikutti siltä, että sillä oli oma juonikuvionsa, mikä oli tarkoitus viedä myöhemmin päätökseensä, mutta jäikin nyt kesken? Buckin sieppaus leffan alussa on jo itsessään hieman takelteleva ja elokuvalla kestää lähteä käyntiin. Erämaan kutsu hakee tyyliään, mutta kun se vihdoin käynnistyy, on se tosiaan kelpo seikkailu.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Chris Sanders, jonka aiempia töitä ovat mm. Lilo & Stitch (2002) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010). Erämaan kutsu on Sandersin ensimmäinen näytelty elokuva animaatioiden jälkeen. Siksi voikin olla, että Sanders ei osaa käsitellä oikeita ihmisiä yhtä hyvin kuin digieläimiä. Hän tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä leffan parissa ja on varmasti ollut huojennus, että mukana on Fordin ja Syn kaltaisia lahjakkuuksia. Kuvaus on tyylikästä ja mukana on paljon upeita maisemia. Eläinten lisäksi on selvää, kun maisemat vaihtuvat tietokoneella toteutetuiksi. Tehosteet eivät siis ole parhaasta päästä ja voisi luulla, että vuonna 2020 pystyttäisiin parempaan. Äänimaailma on kuitenkin onnistunut ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot.
Yhteenveto:Erämaan kutsu on mainio ja sydämellinen seikkailuelokuva - kunhan katsojana pääsee yli Buck-koiran digitoteutuksesta. Paikoitellen Buck näyttää videopelihahmolta ja oikeiden ihmisten vierellä on todella selvää, ettei kuvauksissa ole ollut aitoa hauvaa. On Buck silti suloinen ja sympaattinen veikkonen, jonka seikkailuun lähtee mielellään mukaan... vaikka filmillä kestääkin lähteä käyntiin. Tarinassa on omat kerronnalliset ongelmansa, joihin se kompastelee. Omar Sy ja Harrison Ford ovat mahtavia rooleissaan, mutta molempien hahmoja voisi käyttää huomattavasti paremmin. Ford saapuu mukaan yllättävän myöhään, minkä vuoksi hahmon kehityskaari kärsii hieman. Sy taas unohdetaan täysin, kun Ford saadaan vihdoin kunnolla esille. Dan Stevens ylinäyttelee, mutta Karen Gillania ei hyödynnetä lainkaan. Elokuvasta löytyy kuitenkin oivallista seikkailun tuntua, mistä koko perhe voi nauttia - paitsi perheen pienimmät, sillä filmi uskaltaa joskus olla yllättävänkin synkkä. Nauraakin saa ja jos koirat ovat äärimmäisen lähellä sydäntä, voi jo pelkkä söpöyden määrä avata kyynelhanat. Erämaan kutsussa on heikkoutensa, mutta lopputulos ei todellakaan ole sellainen fiasko kuin traileri voi antaa ymmärtää. Käsikirjoituksen ja tehosteiden viimeistelyn myötä elokuva paranisi huomattavasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Call of the Wild, 2020, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, 3 Arts Entertainment
Ohjaus: Karyn Kusama Pääosissa: Nicole Kidman, Sebastian Stan, Toby Kebbell, Jade Pettyjohn, Tatiana Maslany, James Jordan, Bradley Whitford, Zach Villa, Beau Knapp ja Scoot McNairy Genre: trilleri, draama Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 16
Destroyer on Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidman tähdittämä rikosdraama. Elokuvan teko lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoituksen pohjalta. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2017 ja Destroyer sai ensiesityksensä Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin filmitapahtumissa, kunnes se alkoi vähitellen saamaan teatterilevitystä ympäri maailman. Suomeen elokuva saapui vasta tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta kovasti, kun näin sen trailerin loppuvuodesta 2018. En ole koskaan pitänyt Kidmania kovinkaan hyvänä näyttelijänä, mutta tässä hän vaikutti tekevänsä elämänsä roolityötä. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa elokuva, kun se ilmestyi teattereihin, mutta koska tulin kipeäksi ensi-iltaviikonloppuna, jäi se siinä kohtaa väliin ja sitten alkoi jo ilmestyä muita elokuvia, mitkä täytyi käydä katsomassa, enkä valitettavasti löytänyt aikaa ja rahaa tälle. Kuitenkin nyt kun Destroyer on saapunut myyntiin ja vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen. Eräänä sateisena maanantai-iltana hankinkin sen leffapalvelu Blockbusterista.
Etsivä Erin Bell saa selville, että vaarallinen rikollinen Silas on tehnyt paluun. Vuosia aiemmin Silas livahti häneltä pakoon, mutta nyt Erin on valmis tekemään kaikkensa napatakseen hänet.
Kaikki Nicole Kidmanin saamat kehut tästä leffasta ovat täysin ansaittuja - hän on roolissaan aivan jäätävän upea! En ole koskaan aiemmin nähnyt Kidmanin todella uppoutuvan näin syvälle rooliinsa ja kun kyseessä on alkoholisoitunut kyttä, jonka elämä hajoaa palasiksi, olin jatkuvasti täysin äimänä siitä, kuinka vakuuttavaa työtä hän osaa tehdä. Erin Bell ei todellakaan ole sellainen ihminen, johon haluaisi tutustua, mutta hänen tarinaansa on kyllä äärimmäisen kiehtovaa seurata vierestä. Erin on täysin rikki ja paikoitellen katsojana jännittää ihan vain sitä, pysyykö hän edes pystyssä. Alkoholisoituneet poliisihahmot eivät tietenkään ole mikään uusi juttu elokuvissa, mutta pääasiassa ne ovat mieshahmoja. Onkin todella kiinnostavaa ja virkistävää nähdä, kuinka tällainen hahmo tehdään naisena ja lopputulos on erittäin pysäyttävä. Kun Kidman on vielä maskeerattu niin karun näköiseksi kelmeän ihon ja pistävien, luihin ja ytimiin tuijottavien silmiensä kanssa, hän katoaa täysin roolihahmonsa taakse, jolloin on vaikea muistaa, kuka Eriniä näyttelee. Tämä on ehdottomasti paras roolityö, minkä olen Kidmanilta nähnyt ja nyt kun tiedän, mihin hän parhaimmillaan pystyy, en malta odottaa näkeväni toisen vastaavan suorituksen häneltä. Elokuvassa nähdään myös Jade Pettyjohn Erinin tyttärenä Shelbynä, Beau Knapp Shelbyn mulkvistina poikaystävänä, Scoot McNairy Erinin ex-miehenä ja Shelbyn isänä, Bradley Whitford rikkaana DiFrancona, Toby Kebbell pankkeja ryöstävänä Silasina, sekä Tatiana Maslany, James Jordan ja Zach Villa tämän kätyreinä. Erinin kapinoiva tytär täytyy nähdä vain kerran nopeasti, jotta tietää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Erinin ja Shelbyn väleistä saadaankin aikaiseksi iskevää draamaa, kun Shelby ei ymmärrettävästi haluaisi olla missään tekemisissä juopuneen äitinsä kanssa, kun taas Erin yrittää korjata tilannettaan ja olla hyvä äiti lapselleen. Kebbell ei ole aiemmin erityisemmin onnistunut vakuuttamaan minua lahjoillaan ja aluksi olinkin epävarma hänen roolittamisesta vaarallisen rikollisen rooliin. Kuitenkin leffan päätyttyä pidin Kebbelliä erittäin passelina valintana. Tässä elokuvassa keskinkertaisista näyttelijöistä saadaan näköjään aikaiseksi jotain enemmän. Marvel-elokuvista tuttu Sebastian Stan nähdään takaumissa Erinin työparina Chrisinä.
Ei hemmetti, kun minua nyt kaduttaa, että jätin Destroyerin väliin, kun se pyöri teattereissa! Pidin tästä elokuvasta nimittäin todella paljon. Kyseessä on todella vangitseva jännitysdraama, mikä imaisee yhä vain syvemmälle mukaansa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Aluksi elokuva naulitsi huomioni Kidmanin huikean roolisuorituksen ansiosta, mutta sitten aloin ihailla leffan erinomaista tarinankerrontaa. Tavalliseen etsivätarinaan on tuotu twistinsä monikerroksisella tavalla kuljettaa tarinaa, missä Erin pysähtyy jatkuvasti muistelemaan menneisyyttään, mikä näyttää vähitellen katsojalle, miksi hän on niin vimmaisesti Silaksen perässä. Nykyhetken tapauksen tutkinta ja takaumat menneisyydestä kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja leffa osaa juuri oikeilla hetkillä vaihtaa ajasta toiseen. Kahden tunnin kesto tuntui menevän hujauksessa ohi, sillä jäin niin pahasti koukkuun.
Koukuttavuuteen vaikuttaa vahvasti leffan painostava tunnelma. Painostavuuteen taas vaikuttaa niin Erinin tutkima tapaus kuin Erin itse. Hahmolla todella on elämä täysin hajallaan ja sen seuraamista on karua katsoa. Takaumat saavat paremmin ymmärtämään, miksi Erinistä on tullut sellainen kuin on, eikä niitäkään ole helppoa seurata. Muutamaan otteeseen leffa onnistuu myös pysäyttämään katsojan hengityksen, kun Erin vain jämähtää paikoilleen ja tuijottaa tyhjin silmin eteenpäin. Erinin ja hänen tyttärensä osio taas saa hieman jopa liikuttumaan ja leffan loppua kohti olin häkeltynyt siitä, kuinka paljon aloinkaan välittämään tästä hahmosta. Lisäksi itse elokuvan loppu sai minut häkeltymään. Mitään paljastamatta kyseessä on sellainen loppu, mikä pistää katsojan näkemään koko filmin täysin uusin silmin, enkä malta odottaa, että katson sen uudestaan, nyt kun tiedän, mikä onkin koko homman juju. Destroyer nousi omissa silmissäni kevyesti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja se on jälleen todella hyvä esimerkki siitä, kuinka minun pitäisi vain käydä katsomassa kaikki itseäni vähänkin kiinnostavat teokset. Tällaiset helmet löytyvät yleensä juuri siten.
Elokuvan on ohjannut Karyn Kusama, joka on aiemmin tehnyt mm. scifitoimintaleffa Æon Fluxin (2005) ja kauhukomedian Jennifer's Body (2009), joista olen nähnyt vain jälkimmäisen, eikä se ollut mielestäni kummoinen. Tässä Kusama tekee kuitenkin ison vaikutuksen ohjaajana ja luo taidokkaasti tiivistä tunnelmaa - mitä vain vahvistaa Theodore Shapiron musiikki - ja pyörittelee tarinaa vahvasti käsissään. Käsikirjoituksen tehneet Phil Hay ja Matt Manfredi ovat saaneet aikaiseksi nokkelan tekstin, mikä avautuu upeasti vähitellen. Fantastisessa leikkauksessa käsikirjoitus vasta pääseekin oikeuksiinsa. Lisäksi Destroyer on myös hyvin kuvattu. Kuvaaja on aina tiennyt tasan tarkkaan, milloin Kidmania pitää kuvata mistäkin suunnasta. Suuret kehut ansaitsee myös maskeeraus, joka tekee kauniista Kidmanista ikävää elämää nähneen naisen, jonka silmät ovat kaivautuneet syvemmälle kallon sisälle ja jonka verisuonet alkavat näkyä kalpean ihon alta. Muutkin näyttelijät ovat nykypäivän kohtauksissa taiturimaisesti meikattuja.
Yhteenveto:Destroyer on hieno ja vangitseva jännäri, missä Nicole Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen. Kidman todella uppoutuu osaansa alkoholisoituneena etsivänä ja hänen tarinaansa on todella kiehtovaa seurata. Useammalla tasolla kulkeva tarina on erinomaisesti rakennettu ja päällekäin kulkevat aikajanat leikkaantuvat mestarillisesti yhteen. Tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle leffa kulkee ja loppu saakin säväytettyä oikein kunnolla. Leffa onnistuu myös liikuttamaan sen äiti-tytär-puolen ansiosta. Kidmanin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja maskeeraustiimiä pitää kehua oikein kunnolla. Ohjaaja Karyn Kusama pitää kokonaisuutta todella taidokkaasti kasassa. Destroyer nousi omissa silmissäni vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka nauttivat koukuttavista jännäreistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Destroyer, 2018, 30West, Automatik
Ohjaus: Michael Dougherty Pääosissa: Kyle Chandler, Ken Watanabe, Vera Farmiga, Millie Bobby Brown, Bradley Whitford, Thomas Middleditch, Aisha Hinds, Charles Dance, Sally Hawkins, Zhang Ziyi ja O'Shea Jackson Jr. Genre: jännitys, toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 12
Ilman epäilystäkään Godzilla on yksi koko maailman tunnetuimmista hirviöhahmoista, ellei jopa tunnetuin. Hirviö teki ensiesiintymisensä vuonna 1954 elokuvassa Godzilla (ゴジラ) ja on nopeasti noussut suureen suosioon, ensin kotimaassaan Japanissa ja sittemmin ympäri maailman. Hahmo on esiintynyt yli kolmessakymmenessä elokuvassa, sekä lukuisissa televisiosarjoissa, peleissä ja sarjakuvissa. Vuonna 1998 ilmestyi ensimmäinen Yhdysvalloissa tehty leffa Godzillasta, mutta se oli niin kriitikoiden kuin fanien vihaama, eikä sille tehty jatkoa. Vuonna 2014 Hollywood yritti uudestaan ja silloin ilmestynyt Godzilla oli positiivisen vastaanoton saanut hitti. Elokuvalle ilmoitettiin välittömästi jatko-osa, jonka suunnittelu alkoi heti. Legendary-yhtiö hankki oikeudet Godzillan kolmeen tunnetuimpaan vastustajaan, kuningas Ghidorahiin, Mothraan ja Rodaniin, jotta voisi käyttää niitä leffassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Gareth Edward oli kuitenkin kiireinen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kanssa, jolloin yhtiö palkkasi hänen tilalle Michael Doughertyn ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta julkaisua jouduttiin siirtämään lähes vuodella eteenpäin. Nyt Godzilla II: King of the Monsters on saanut ensi-iltansa ja itse odotin sen näkemistä hyvin ristiriitaisin tuntein. Vuoden 2014 Godzilla oli ollut suuri pettymys, leffan keskittyessä liikaa tylsiin ihmishahmoihin ja kahteen mitäänsanomattomaan mörköön, jolloin Godzilla itse sai ruutuaikaa vain noin kymmenisen minuuttia kahden tunnin elokuvasta. Lisäksi leffalla oli kumma tapa katkaista kaikki toimintakohtaukset juuri kun ne olivat alkamassa ja lopputaistelu oli aivan liian synkkä, ankean harmaa ja pölyinen, jotta siitä olisi jaksanut innostua. Jatko-osan trailerit näyttivät siltä, että taisteluita kyllä olisi ja värejä olisi osattu lisätä, mutta siltikään ne eivät saaneet minua innostumaan. Vielä kun leffa sai aika kehnoja arvioita, toiveeni alkoivat hiipua. Menin kuitenkin ihan positiivisin mielin katsomaan Godzilla II: King of the Monstersin ystäväni kanssa ja samalla testasimme Cinamon-leffateatterin kauppakeskus Redissä.
Kun ihmiskunnan ylimielisyys ja halu leikkiä jumalaa kostautuu useiden titaaniolentojen, kuten kolmipäisen Ghidorahin ja tulilintu Rodanin herätessä horroksestaan kylvämään tuhoa Maan päällä, Godzillan täytyy nousta jälleen esiin palauttamaan tasapaino.
Hirviöiden kuningas Godzilla tekee näyttävän paluun valkokankaille ja pistää jälleen kerran parastaan, jotta faneilla tirahtaisi pieni ilopissa housuun. Edellisessä elokuvassa ongelmana oli hirviön lähes olematon ruutuaika ja tässä jatko-osassa tekijät ovat onneksi tajunneet, että tätä jättiliskoa katsojat ovat tulleet ihastelemaan, joten Godzilla pistetään paljon useammin ja isommin toimintaan. Klassinen hirviö on toistamiseen toteutettu uskomattoman upealla tavalla ja vähällä oli, etten antanut aplodeja joka kerta, kun Godzilla alkoi syöksemään sinistä plasmaa suustaan tai ihan vain ärjäisi vastustajilleen. Monsteriin on jopa onnistuttu tuomaan persoonallisuutta ja pelkän vihaisen tuijotuksen sijaan Godzillalta löytyy muitakin ilmeitä. Ehdoton suosikkini oli tyytyväinen virne, kun Godzilla tiesi olevansa niskan päällä. Tylsien MUTO-olioiden sijaan Godzilla saa vastaansa klassisia vastuksiaan, mitkä herättävät varmasti lisäinnostusta faneissa. Perhosta muistuttava Mothra pyrkii näyttämään mahdollisimman kauniilta, kun taas Rodan nousee tulivuoresta ja lentäessään tuhoaa kaupunkeja pelkällä aiheuttamallaan paineella. Tärkein vastustajista on tietty Godzillan arkkivihollinen kuningas Ghidorah, kolmipäinen lisko-olio, joka syöksee jonkin sortin energiaa kaikista suistaan. Kuningas Ghidorah on ehdottomasti Godzillan jälkeen parasta leffassa ja näiden kahden titaanin yhteenottoa kannattaakin odottaa.
Valitettavasti sitä eeppistä yhteenottoa joutuukin odottamaan ja odotteluaikahan vietetään tietty pääasiassa tylsien ihmishahmojen parissa. Tosi kiva. Elokuvaan on saatu tungettua nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Kyle Chandleria, Vera Farmigaa, Charles Dancea ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttua Millie Bobby Brownia, mutta eipä heille ole paljoa mielenkiintoista sisältöä tai tekemistä keksitty. Chandler ja Farmiga näyttelevät eronnutta pariskuntaa ja Bobby Brown on heidän tyttärensä. Dance on ekoterroristi, joka luulee titaanien vapauttamisen pelastavan maailman. Oikeasti Dance vain esittää roolinsa täysin samalla lailla kuin Game of Thronesissa(2011-2019), mutta hänen hahmonsa on todella kömpelösti tungettu mukaan. Chandlerin ja Farmigan on vaikea löytää mitään kiinnostavaa hahmoistaan, etenkin kun Farmigan tutkijahahmo Emma on niin kehnosti kirjoitettu. Edellisestä Godzilla-leffasta tutut Ken Watanabe ja Sally Hawkins palaavat rooleihinsa tohtori Serizawana ja tohtori Grahamina. Watanabe on hämmentävän huono roolissaan, kun hänen ainoaksi tehtäväksi jää toistaa, kuinka ihmisten pitää vain luottaa Godzillaan ja että kyllä Godzilla pelastaa päivän. Mukana on myös paljon muita tylsiä tyyppejä, kuten huonoja vitsejä heittävä tohtori Stanton (Bradley Whitford), Monarch-yhtiön teknologiapuolella työskentelevä Coleman (Thomas Middleditch), identtiset tohtorikaksoset Ilene ja Ling (molempia esittää Zhang Ziyi), sekä perinteiset sotilashahmot (Aisha Hinds ja O'Shea Jackson Jr.), jotka jakavat komentoja aina välillä ja yrittävät kuulostaa siisteiltä. On sääli, kuinka näyttelijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun heille tarjottu käsikirjoitus on näin mitäänsanomaton.
Godzilla II: King of the Monstersin alku vaikuttaa vielä lupaavalta ja siltä että tekijät olisivat oppineet jotain edellisen osan virheistä. Itse Godzilla ilmestyy ruutuun jo heti elokuvan alussa, eikä tarvitse odottaa lähes tuntia, että pääsee näkemään nimikkohirviön. Elokuvan alku esittelee mielenkiintoisen maailman, missä ensimmäisen filmin aiheuttama tuho on muuttanut paljon ihmisiä. Kaupungit ovat varusteltuja hälyttimillä ja armeijat päivittävät sotavarustustaan, jotta pärjäisivät tällä kertaa sodassa ylivoimaisia titaaneja vastaan. Leffasta löytyy siis toimivat lähtökohdat ja ikonisia monstereita, mitkä eivät malta odottaa pääsevänsä vetämään toisiaan turpaan. Siksi en voi olla ihmettelemättä, kuinka tekijät saivatkin aikaiseksi näin raskassoutuisen ja pitkäveteisen elokuvan?! Mukana on muutama eeppinen hirviötaisto, mutta kaikki niiden välissä tapahtuva on tylsää. Yksi ensimmäisen elokuvan isoimmista kritiikeistä oli, kuinka se keskittyi liikaa tylsiin ihmishahmoihin. Tähän on päätetty lisätä vieläkin enemmän tylsiä ihmishahmoja! Mitä hemmettiä? Kuinka vaikeaa on tehdä viihdyttävä popcorn-pläjäys Godzillasta?!
Pitäisi olla sanomattakin selvää, etten odota mitään Oscarin arvoista käsikirjoitusta filmiltä, jonka nimessä lukee "Godzilla". Hölmöyksiä on varmasti luvassa, sehän kuuluu tähän juttuun, mutta kun hahmot tekevät yhä vain typerimpiä ratkaisuja ja kun heidän motiivinsa ovat vielä todella huonosti kirjoitetut, on vaikea olla pyörittelemättä silmiä. Tekijöille on selvästi tuottanut suuria vaikeuksia pitää näin isoa hahmogalleriaa kasassa, mikä ilmenee mm. oudoilla teleporttailuilla paikasta toiseen. Suuria vaikeuksia löytyy muutenkin tarinankerronnan kanssa. Rytmitys leffassa on erittäin kömpelöä, jolloin jotkut kohtaukset kiertävät kehää hahmojen toistaessa samoja repliikkejä yhä uudestaan, kun taas joskus leffa kiitää vauhdilla eteenpäin, jotta monsterimäiske voi alkaa. Ja silloinkin kun hirviöiden mittelö alkaa, tekijät kokevat suurta tarvetta leikata jatkuvasti takaisin ihmishahmoihin, joista katsoja ei voisi välittää lainkaan. Itselleni oli se ja sama, vaikka kaikki ihmiset olisivat jääneet Godzillan jalkojen alle taistelun aikana. Siten olisin varmaan päässyt katsomaan enemmän niitä elokuvan harvoja hyviä puolia. Parissa kohtaa leffalla on jopa pokkaa yrittää olla koskettava, kun täysin yhdentekevä hahmo uhraa itsensä muiden puolesta. Näiden hahmojen kuolema tuntuu täysin samalta kuin tuhansien nimettömien, sekunnin ruudulla vilahtavien poloisten kohdalla, jotka kuolevat ryminän keskellä. Jostain syystä kaikista shokeeraavimmat tuhot näytetään vain joko vilaukselta tai niistä kerrotaan pikaisesti, mikä pistää jälleen harmittelemaan, miksi aika täytyy viettää näiden huonojen ihmishahmojen kanssa?
Ymmärrän, että taisteluissa ihmishahmojen tehtävänä on toimia vertailun kohteena jättihirviöiden koolle. Katsojan on helpompi käsittää Godzillan ja kumppaneiden massiivisuus, kun ne nähdään ihmisen näkökulmasta. Ensimmäinen Godzilla onnistui tässä paikoitellen todella hyvin, mutta jatko-osassa samassa ei onnistuta. Lisäksi minua ärsytti, etteivät tekijät olleet ottaneet opikseen myöskään taisteluihin kohdistuneesta kritiikistä, kun katsojat moittivat täysin ymmärrettävästi, että taisteluista on vaikea saada selvää, kun ne tapahtuvat yöllä pimeässä, savun peitossa ja sateessa. Tässä leffassa taistelut tapahtuvat myös yöllä, sateessa ja savun keskellä. Tässä savu ei onneksi tee kaikesta ankean harmaata ja tylsää kuten ensimmäisessä osassa, ja värejäkin on osattu lisätä. Näyttävä loppuhuipennus onnistuu lopulta tarjoamaan rahoille vastinetta, mutta itse poistuin teatterista pettyneenä. Omalla tavallaan tämä viihdytti enemmän kuin ensimmäinen Godzilla, mutta toisaalta tämä toisti samoja virheitä, mikä ärsytti minua paljon. Taistelut olivat vaikuttavampia, mutta vastapainona ihmisten kohtaukset olivat puuduttavan tylsiä. Godzilla II: King of the Monsters voisi helposti olla todella paljon parempi hirviöleffa kuin se tällaisenaan on.
Elokuvan on ohjannut Michael Dougherty, joka oli tätä ennen tehnyt halloweenin aikaan sijoittuvan kauhuleffan Trick 'r Treat (2007) ja jouluun sijoittuvan kauhufilmin Krampus(2015). Pienimuotoisista kauhuelokuvista jättimäisen Hollywood-spektaakkelin tekijäksi on selvästi ollut liian iso pala purtavaksi Doughertylle, vaikka hän hallitseekin viihdyttävien monsteritaisteluiden teon. Doughertyn ohjaus on kuitenkin huomattavasti parempaa kuin hänen ja Zach Shieldsin käsikirjoitus, mikä on todella juostenkustu ja täynnä surkeaa dialogia. Onneksi Godzilla II: King of the Monstersin visuaalinen puoli on pääasiassa kunnossa. Vaikka mukana on ärsyttävän heiluvaa kameratyöskentelyä, leffasta löytyy useita todella vaikuttavia otoksia. Parissa kohtaa efektit eivät ole kummoiset, mutta suurimmaksi osaksi ajasta tehosteet ovat puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on upeasti luotu aina hirviöiden karjahteluista ja sortuvien rakennusten ryskeestä Bear McCrearyn säveltämiin musiikkeihin asti, mitkä ovat yksi elokuvan parhaimmista asioista. McCreary on ottanut mukaan alkuperäisen, vuoden 1954 Godzilla-leffan tunnusmusiikin ja tehnyt siitä entistäkin eeppisemmän.
Yhteenveto: Godzilla II: King of the Monsters tarjoaa muutaman hienon monsteritaistelun, mutta kaikki niiden välillä on harmillisen pitkäveteistä seurattavaa. Tekijät ovat tehneet täydellistä työtä hirviöiden kanssa, eikä itse Godzilla voisi mitenkään olla enää eeppisempi, mutta harmillisesti leffassa seurataan pääasiassa tylsiä ja yksiulotteisia ihmishahmoja, joista katsoja ei voisi välittää pätkääkään. Hyvät näyttelijät menevät täysin hukkaan laiskan käsikirjoituksen takia. Kenen tahansa olisi vaikea saada näin huono dialogi kuulostamaan luonnolliselta. Lisäksi hahmojen motiivit ovat kehnosti kirjoitettuja ja monessa kohtaa he toimivat ällistyttävän typerästi. Elokuvan rytmitys on kömpelösti rakennettu, jolloin välillä leffa laahaa ja välillä se hyppii ajassa ja paikassa hullua vauhtia. Onneksi elokuvan massiivinen lopputaistelu on odottamisen arvoinen ja se nostaa elokuvan tasoa huomattavasti. Upeilla tehosteilla luotu Godzillan ja kuningas Ghidorahin taistelu on eeppistä seurattavaa, mitä vain parantaa Bear McCrearyn mahtipontiset sävellykset. Hirviömäiskettä odottaville leffa siis tarjoaa muutaman vaikuttavan yhteenoton, mutta muuten Godzilla II: King of the Monsters on iso pettymys. Tekijät eivät ole oppineet paljoa edellisen osan virheistä ja on outoa, etteivät he saaneet tätä parempaa tai edes viihdyttävämpää teosta aikaiseksi viidessä vuodessa. Seuraavana legendaarinen jättilisko kohtaa toisen tunnetun hirviön, kun ensi vuonna ilmestyy Godzilla vs. Kong (2020). Tästä leffasta löytyy jo viittauksia parin vuoden takaiseen Kong: Pääkallosaareen (Kong: Skull Island - 2017) ja lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Godzilla: King of the Monsters, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, Wanda Qingdao Studios
Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson Pääosissa: Amandla Stenberg, Harris Dickinson, Skylan Brooks, Miya Cech, Mandy Moore, Patrick Gibson, Gwendoline Christie, Mark O'Brien, Wade Williams ja Bradley Whitford Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
The Darkest Minds perustuu Alexandra Brackenin samannimiseen nuortenkirjaan vuodelta 2012. Syksyllä 2014 20th Century Fox -yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Filmin kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt The Darkest Minds saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta hieman, kun näin sen trailerin, vaikka samalla myös ajattelin, että elokuva vaikuttaa todella geneeriseltä teinidystopia -leffalta, minkälaisia on alkanut ilmestymään tiuhaan tahtiin Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) noustessa suurmenestykseen. Varautunein mielin menin katsomaan The Darkest Mindsin sen lehdistönäytökseen ja poistuin teatterista epäuskoisena siitä, kuinka huonon filmin olin juuri nähnyt.
Suuri osa maailman lapsista kuolee vakavaan sairauteen ja henkiinjäänille lapsille kehittyy erilaisia voimia. Yhdysvaltain presidentti käskee vangita nämä lapset leireille, missä heitä tutkitaan. Eräänä yönä äärimmäisen voimakas Ruby Daly karkaa leiriltä ja tapaa pakomatkallaan muita itsensä kaltaisia nuoria.
Elokuvan pääroolissa Ruby Dalyna nähdään mm. viime vuoden romanttisesta leffasta Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017) tuttu Amandla Stenberg. Vaikkei Stenberg osoita erityistä lahjakkuutta elokuvan aikana, on hän silti sen parasta antia. Hänestä löytyy tarvittavaa energiaa ja pidettävyyttä, jotta hänen matkaansa jaksaisi edes jollain tapaa seurata. Ruby-hahmolle on yritetty kehitellä kiinnostavaa taustaa, sillä hän teki todella ikävän asian lapsena, mikä kummittelee kaiken aikaa hänen mielessään. Tämä voisi tehdä hahmosta kiehtovan, mutta asiaa käsitellään niin kömpelösti, ettei Rubyn ongelmista jaksa välittää. Ainoa kiinnostava asia Rubyssa on hänen voimansa lukea ja muokata toisten ajatuksia. Matkallaan Ruby tapaa kolmen nuorukaisen joukon. Nuoria johtaa todella puisen Harris Dickinsonin näyttelemä Liam, jolla on telekineettisiä voimia, eli hän pystyy liikuttamaan asioita mielensä voimalla. Liam on hyvin tylsä tapaus, mutta koska tällaiset leffat vaativat pakollista romanssia, Ruby tietty kiinnostuu hänestä sillä silmällä. Skylan Brooks esittää Chubsia, joka on voimiensa avulla porukan älykkö. Chubs nousi hahmoista omaksi suosikikseni, sillä hän on usein järjen ääni, jota muiden kannattaisi kuunnella enemmän. Brooks on myös toimiva valinta rooliin ja olisin paljon mieluummin katsonut hänen kohtauksiaan, enkä tönkkö-Dickinsonia. Porukan nuorin on mykkä Zu-tyttö (ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Miya Cech), joka kykenee luomaan sähköä käsistään. Onkin hauska ratkaisu, että joukon viattomimmalta vaikuttava pieni lapsi kykenee aiheuttamaan enemmän tuhoa kuin ystävänsä. Muita hahmoja elokuvassa ovat leiriä komentava kapteeni McManus (rooliin hyvin istuva Wade Williams), joka on todella tyypillinen Full Metal Jacketista (1987) ryöstetty huutava johtaja; voimia omaavia lapsia tutkiva tohtori Kate (Mandy Moore); karanneita nuoria jahtaava palkkionmetsästäjä Lady Jane (Game of Thrones -sarjasta, 2011-, tuttu Gwendoline Christie), sekä Yhdysvaltain presidentti Gray (täysin alikäytetty Bradley Whitford) ja hänen poikansa Clancy (Dickinsoniakin kehnompi Patrick Gibson).
Teineille suunnatut dystopiset tulevaisuuselokuvat nousivat muotiin vuonna 2012, kun Suzanne Collinsin hittikirjasarja "Nälkäpeliä" (2008-2010) alettiin kääntämään elokuviksi. Erittäin mainio Nälkäpeli ja sen vielä parempi jatko-osa Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suurmenestyksiä, joten muut studiot päättivät kokeilla samaa ja seuraavana vuonna ilmestyikin Labyrintti (The Maze Runner - 2014) ja Divergent - Outolintu (Divergent - 2014), jotka olivat jo hyvin keskinkertaisia tekeleitä. 2014 myös Nälkäpeli -sarjan alamäki alkoi täysin turhalla väliosalla Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014). Vuonna 2015 ilmestyivät erittäin laimea Labyrintti: Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials) ja Outolinnun ihan yhtä keskinkertainen jatko-osa Kapinallinen (The Divergent Series: Insurgent) sekä Nälkäpeli -sarjan huipennusosa Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2), jonka heikompi menestys ennusti teinidystopioiden suosion laskua. 2016 ilmestynyt Outolintu-sarja: Uskollinen (The Divergent Series: Allegiant) oli jo iso floppi ja uutta sarjaa aloittava 5. aalto (The 5th Wave) koki niin pahan kolauksen lippukassoilla, ettei tarinaa päätetty jatkaa. Viime vuonna tällaisia leffoja ei nähtykään ja monet ehtivät jo ajatella muoti-ilmiön kuolleen. Nyt ilmestyvä The Darkest Minds yrittää epätoivoisesti herättää teinidystopioita henkiin, mutta loppujen lopuksi elokuva on vain todiste siitä, että tällaiset filmit ovat kuolleet. Kyseessä on nimittäin ehdottomasti koko joukon surkein teos.
Rehellisesti sanoen elokuvan pohjaidea on kuitenkin vielä ihan mielenkiintoinen. On hauska idea, että tällaisissa leffoissa nuorille kehittyisi supervoimia ja pidin siitä, kuinka eri voimat saivat käyttäjänsä silmät loistamaan eri värein. Mieliä hallitsevien, kuten Rubyn, silmät loistavat oransseina; sähköä luovien, kuten Zun, silmät loistavat kultaisina, telekinesiaa harjoittavien, kuten Liamin, silmät loistavat sinisinä ja älykköjen, kuten Chubsin, silmät loistavat vihreinä. Ja sitten ovat myös punaiset, mutta koska leffa haluaa jostain syystä pitää heidän voimansa salaisuutena, niin minäkin pidän. Valitettavasti filmi heittää kiinnostavan ideansa roskakoriin hyvin nopeasti, kun itse tarina lähtee käyntiin ja katsoja alkaa ymmärtämään, mistä todella on kyse. Miettikääpä: The Darkest Mindsissa Yhdysvaltain presidentti määrää, että kaikki värilliset lapset täytyy sulkea keskitysleireille, missä osa heistä tapetaan ja loput jätetään henkiin orjatyövoimaksi. Mutta sitten on turvapaikka, missä kaikki värilliset voivat olla tasa-arvoisia. Mitäköhän leffa yrittää kertoa... Jo Nälkäpelissä oli mukana yhteiskuntakritiikkiä ja satiiria, mutta se oli paljon hienovaraisempaa kuin tässä. Tässä leffassa poliittinen sanoma tungetaan niin väkisin katsojien kurkkuun, että vaikka se sisältää mukavia ajatuksia erilaisuuden hyväksymisestä, vie se paljon pois leffan viihdearvosta.
Hetkinen, sanoinko, että elokuvalla olisi jonkinlaista viihdearvoa? Ei sillä nimittäin ole. Filmissä ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään; se vain esittelee päähenkilöt ja tarinan maailman, joka on todella köyhästi luotu. Elokuva ei koskaan vaivaudu selittämään, tapahtuuko tällaista vain Yhdysvalloissa, vai muuttuivatko muunkin maailman henkiinjääneet lapset supersankareiksi? Ja kun kyseessä on jonkin sortin supersankarileffa, sen luulisi edes viihdyttävän, vaikkei kovin laadukkaasta tekeleestä olisikaan kyse. Elokuvan huonoin puoli onkin, ettei se koskaan tunnu oikealta elokuvalta, vaan enemmänkin supersankareista kertovan televisiosarjan ylipitkältä pilottijaksolta. Jokin leffan ohjauksessa vain tökkii niin pahasti, ettei lopputulos tunnu siltä, miltä pitäisi. Tämän lisäksi myös käsikirjoitus tuntuu hyvin vahvasti sarjan avausjaksolta, sillä se on aika lailla pelkkää tulevien tapahtumien pohjustusta, sen sijaan että The Darkest Mindsista löytyisi oma tarinansa. Elokuva esittelee hahmonsa ja se yrittää saada katsojan kiinnostumaan kertomuksestaan, muttei toimi millään lailla omana teoksenaan.
Ymmärrän toki, että kyseessä on vasta ensimmäinen osa isommasta kokonaisuudesta, mutta niin oli myös ensimmäinen Nälkäpeli ja siihen oli saatu kirjoitettua oma tarinansa. Tässä on tarinaa niin vähän, että alun jälkeen kun Ruby karkaa leiriltä aina siihen asti, kun lopputaistelu käydään, hahmot vain matkaavat paikasta toiseen ja hengailevat. Käsikirjoitus on niin kömpelösti toteutettu, että nuori nelikko vain menee jonnekin, päättää ettei siellä olekaan kivaa ja he menevät jonnekin muualle, missä he päättävät, ettei sielläkään ole kivaa, jolloin he päättävät joko mennä muualle tai palata sinne, missä juuri olivat. Päälleliimattua poliittista sanomaa lukuunottamatta filmissä ei ole minkäänlaista sisältöä. Ja kun lopussa tajusin katsovani filmin finaalia, mihin oli pistetty hyvin laiskasti toteutettu taistelu, pohdin vain, että tässäkö tämä nyt ihan oikeasti oli? Koko elokuva vain pohjusti sarjan tulevia tapahtumia. Hauskintahan hommassa on se, että jos Outolintu-sarja: Uskollinen ja 5. aalto olivat pahoja taloudellisia pettymyksiä, niin mitäköhän tälle käy? Teinidystopioiden aika on jo ohi. The Darkest Minds tulee olemaan iso kolaus studiolle, eikä jatko-osaa tulla näkemään. Tarina tulee jäämään pelkäksi televisiosarjan pilotiksi, eikä kukaan tule muistamaan elokuvaa enää ensi vuonna.
Elokuvan on ohjannut Jennifer Yuh Nelson, joka on aiemmin ohjannut animaatioleffat Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016). The Darkest Minds on hänen ensimmäinen näytelty elokuvansa ja osoittaa heti, että Nelsonin kannattaa pysyä animaatioiden parissa. Elokuva on niin taidottomasti ja innottomasti ohjattu, että se tekee katselukokemuksesta entistäkin raskaamman. Tähän vaikuttaa paljon myös Chad Hodgen kammottavan surkea käsikirjoitus, missä ei tapahdu pitkiin aikoihin yhtään mitään. Tekijät ovat vain kopioineet kaiken Nälkäpelistä, Labyrintista ja Divergent - Outolinnusta, ja ovat käsitelleet omaa tekelettään niin onnettoman kehnosti, että "laiska" ei riitä kuvaamaan lopputulosta. The Darkest Minds ei ole edes erityisen hyvin kuvattu ja sen leikkaus hyppii välillä ihan miten sattuu. Kömpelö leikkaus tekee elokuvasta oudon paradoksin, sillä samalla siinä ei ole tarpeeksi tarinaa kerrottavaksi, mutta toisaalta se ei tunnu ehtivän kertoa kaikkea. Sentään leirien lavasteet ovat hyvin toteutetut, mutta siihen se sitten jääkin. Äänimaailma on niin geneerisesti luotu, että katsoja voi helposti arvata, milloin joku käy nuorien kimppuun ihan vain siitä, että ääniefektit katoavat yhtäkkiä lähes kokonaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Benjamin Wallfisch, jonka työ ei korostu kertaakaan leffan aikana. Mutta onhan se hyvä, että kun nuorilla on hauskaa, taustalle on laitettu soimaan jokin hilpeä kipale, jotta katsoja varmasti tietää, että nyt nuorilla on kiva olla.
Yhteenveto:The Darkest Minds on surkea yritys nostaa dystopiset teinifilmit takaisin suosioon. Elokuva kopioi kaiken Nälkäpelistä sun muista samanlaisista elokuvista, eikä osaa luoda mitään omaa, jolloin lopputuloksena on mitä laiskin tekele. Tähän vielä päälle se, ettei filmissä tunnu olevan kunnon tarinaa, vaan hahmot vain laahustavat paikasta toiseen, samalla kun leffa pohjustaa seuraavia osia, niin elokuvan katsominen on hyvinkin raskasta. Tämä ja huono ohjaus myös saavat elokuvan tuntumaan enemmänkin televisiosarjan pilottijaksolta, eikä kunnon filmiltä. Jatkuva pohjustaminen on lähinnä huvittavaa, sillä näin kehno elokuva ei varmasti tule menestymään hyvin, eikä jatkoa tulla näkemään. Katselukokemusta tekee vaikeammaksi myös poliittinen viesti, mitä leffa hieroo koko ajan katsojien silmille. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä, vaikka Stenbergiltä ja Brooksilta joitain kelpo hetkiä löytyykin. Muutamia tyylikkäitä lavasteita lukuunottamatta teknisessäkään toteutuksessa ei ole kehumista. Vaikka fanittaisitte samanlaisia teinidystopioita ja teitä harmittaisi, ettei tällaisia leffoja ole vähään aikaan nähty, niin The Darkest Minds ei tule tyydyttämään kaipuutanne ja se kannattaa suosiolla jättää väliin. Tämä on niin surkuhupaisan kelvoton kopio, etten usko leffan toimivan edes kovimmille 5. aallon faneille. Suosittelenkin kaikkia pysymään kaukana tästä roskasta. On jo nyt varmaa, että The Darkest Minds tulee löytymään ainakin omalla listallani vuoden 2018 huonoimpien elokuvien joukosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Darkest Minds, 2018, 21 Laps Entertainment
