High School Musical 3: Senior Year (2008) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL 3: SENIOR YEAR

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Olesya Rulin, Alyson Reed, Bart Johnson, Chris Warren Jr., Ryne Sanborn, Matt Prokop, Justin Martin, Jemma McKenzie-Brown, Jessica Tuck ja Robert Curtis Brown

Genre: musikaali, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 3

Disney Channelin komediamusikaali High School Musical (2006) oli jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osa High School Musical 2 (2007) oli vielä isompi katsojamenestys, joten kolmas osa päätettiin tehdä elokuvateattereihin. Käsikirjoitus ehdittiin saada valmiiksi juuri ja juuri ennen Hollywoodin käsikirjoittajien lakkoa, jolloin kuvaukset pääsivät alkamaan toukokuussa 2008 ja lopulta High School Musical 3: Senior Year sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2008. Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Itselleni High School Musical tuli tosissaan tietoisuuteeni, kun tämä kolmas elokuva ilmestyi ja sitä mainostettiin kaikkialla ja varmaan kaikki kouluni tytöt puhuivat siitä. Katsoin ensimmäisen High School Musicalin kuitenkin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja olin yllättynyt, kuinka paljon viihdyin sen parissa. Kun huomasin leffan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Mielestäni myös kakkososa oli ihan kiva ja aloitin kolmannen leffan katselun positiivisin mielin.

Troy, Gabriella ja muut ovat viimeisellä kouluvuodellaan East High'ssa. Samalla kun he valmistelevat suurta viimeistä esitystään, jokainen pohtii mitä haluaisi tulevaisuudeltaan.

High School Musicalin tutut hahmot tekevät paluun ja suuri osa näillä näkymin viimeistä kertaa - jos siis Disney ei aio joskus tehdä jotain "High School Musical Reunion" -elokuvaa, jossa nelikymppiset hahmot palaavat muistelemaan nuoruuttaan. Zac Efron ja Vanessa Hudgens nähdään kolmatta kertaa milleniaalityttöjen suosikkiparina, Troy Boltonina ja Gabriella Montezina, joiden rakkaus joutuu koetukselle, kun heidän haaveensa tulevaisuudesta menevät ikävästi ristiin. Sharpay Evansilla (Ashley Tisdale) on selvä suunnitelma tähteydestään, mutta Ryan-veli (Lucas Grabeel) on alkanut kyllästyä olemaan ikuisesti siskonsa varjossa. Myös Chadilla (Corbin Bleu), Taylorilla (Monique Coleman) ja Kelsillä (Olesya Rulin) on omat haaveensa, joista osa saattaa erottaa hahmot - osa parhaita ystäviä, osa rakastavaisia - kauas toisistaan. Tämä nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksien pohdinta ja niistä stressaaminen on monille samanikäisille tuttu ja samaistuttava tunne ja näyttelijäkaarti tulkitsee sitä pätevästi. Efron, Hudgens, Tisdale ja muut ovat muutenkin oivallisessa vedossa, kaikkien hypätessä riemuissaan takaisin yläkoulumusikaalin pyörteisiin.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Bart Johnson Troyn isänä Jackina ja Alyson Reed teatteriopettaja Darbusina, kun taas uusina tuttavuuksina esitellään nuoret sällit Jimmie "Raketti" Zara (Matt Prokop) ja Donny Dion (Justin Martin), jotka ovat aikamoisia Troyn ja Chadin fanipoikia, sekä brittiläinen vaihto-oppilas Tiara Gold (Jemma McKenzie-Brown), joka idolisoi Sharpayta. Reed on jälleen mainio suurieleisenä teatteriopettajana, joka ei tosin ole enää samanlainen tiukkis kuin ykkösleffassa, Darbusin huomattua, että talenttia voi löytyä yllättävistäkin paikoista.

High School Musical -trilogia onnistuu pääasiassa pitämään kelpo tasonsa loppuun asti. Kolmososa Senior Year on toimiva finaali näiden nuorten tarinalle, johon kuuluu jälleen runsaasti iloa ja riemua, mutta myös suurta draamaa. Käsikirjoittajat yrittävät jälleen keksiä syytä aiheuttaakseen loppua kohti välirikkoa Troylle ja Gabriellalle, kun jälkimmäiselle tarjoutuu paikka unelmakoulusta, joka sijaitsee yli tuhannen kilometrin päässä, eikä Gabriella ole varma etäsuhteen toimivuudesta. Kehää kiertää myös Sharpay, joka on palannut tutuksi turhamaiseksi itsekseen, vain käydäkseen jälleen kerran läpi kehityskaaren mukavampaan suuntaan. Pettymyksiini kuului myös se, että Ryan-veljelle on kirjoitettu säpinää Kelsin kanssa, vaikka poika on päivänselvästi homo. Harmillisesti Disney ei vielä vuonna 2008 ollut tarpeeksi edistyksellinen kirjoittamaan Ryanille jotain mukavaa teatteripoikaa aiheuttamaan tunnemyllerrystä.

Tuttujen juttujen laiskahkosta kierrätyksestä huolimatta High School Musical 3: Senior Year pitää ihan hyvin mukanaan, joskin parin tunnin kestossaan kolmososa kärsii hieman samasta liikapituudesta kuin kakkonenkin. Seasta löytyy hauskoja hetkiä ja heittoja, kuten myös teineille sopivaa mehevää draamailua. Elokuvan voimavara on kuitenkin monille samaistuttava haikeus koulun päättymiseen liittyvistä seikoista. Toisaalta edessä voi olla aikamoisia mahdollisuuksia, mutta samalla se voi tarkoittaa tutuksi ja turvalliseksi koetusta elämästä luopumista. Läheiset ystävät, joiden kanssa tuli hengailtua päivätolkulla, saattavat hyvinkin nopeasti muuttua etäisiksi ja sitten enää pelkiksi hyviksi muistoiksi, eivätkä teini-iän "ikuisesti yhdessä" -rakkauslupauksetkaan välttämättä kestä.

Kenny Ortega jatkaa elokuvasarjan ohjaksissa ja pitää tuttua pirteää ilmapiiriä hyvin yllä, saaden näyttelijät revittelemään ilahduttavasti. Peter Barsocchinin käsikirjoitus menee ajoittain sieltä, mistä aita on matalin, mutta tekstin temaattiset puolet vahvistavat miehen työtä. High School Musical 3: Senior Year on ihan hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja valaistu, joskin olisin toivonut, että kun elokuva julkaistiin ihan teattereissa asti, niin se näyttäisi myös hieman "cinemaattisemmalta", eikä edelleen Disney Channeliin suoraan tehdyltä.

Ja eipä High School Musical -elokuvasta voi tietenkään puhua mainitsematta sen lukuisia musikaalinumeroita. Laulullisesti leffan huippuhetkiä olivat mielestäni heti alussa kuultava koripallopelin tsemppibiisi Now or Never, Troyn ja Gabriellan nätti kattotanssi Can I Have This Dance?, Troyn ja Chadin hauska lapsuusvuosien muistelulaulu The Boys Are Back, sekä suuri loppukappale High School Musical. Itse suuri musikaaliesitys oli mielestäni kuitenkin tällä kertaa aikamoinen antikliimaksi. Tekijöillä oli mahdollisuus kalastella kunnon nostalgiapisteitä ja teettää show koko trilogiasta, mutta nyt esitys on hämmentävästi tästä kyseisestä elokuvasta, leffan siis toistaessa kohtauksia, jotka nähtiin juuri parikymmentä minuuttia aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

High School Musical 3: Senior Year, 2008, Walt Disney Pictures, Borden and Rosenbush Entertainment

High School Musical 2 (2007) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL 2

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Mark L. Taylor, Bart Johnson, Olesya Rulin, Robert Curtis Brown, Jessica Tuck ja Alyson Reed

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

Disney Channelin komediaelokuva High School Musical (2006) oli suuri katsojamenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2007 ja lopulta High School Musical 2 julkaistiin Disney Channelilla saman vuoden elokuussa. Elokuva nousi nopeasti koko kanavan katsotuimmaksi elokuvaksi kautta aikain, minkä lisäksi se sai paremman vastaanoton kriitikoilta kuin ensimmäinen leffa. Itse olin nähnyt aiemmin vain ensimmäisen High School Musicalin, mutten sen jatko-osia. Kun huomasin alkuperäiselokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan, sekä vihdoin myös sen jatko-osat ja arvostella koko sarjan läpi.

Koulu päättyy ja kesäloma alkaa. Troy, Gabriella ja kumppanit saavat kesätyöpaikat Lava Springsin golfklubilta. Mahtavalta vaikuttava kesä saa synkkiä pilviä ylleen, kun käy selväksi, että Sharpayn vanhemmat omistavat kyseisen klubin ja tyttö päättää kohdella luokkatovereitaan mielensä mukaan.

High School Musicalin tutut tyypit tekevät paluun, lähtien tietty Zac Efronin ja Vanessa Hudgensin näyttelemistä Troy Boltonista ja Gabriella Montezista, koripallopelaajasta ja matikkanerosta, jotka ykkösleffassa rakastuivat ja ovatkin nyt parisuhteessa. Kun kesä alkaa, Troylla ja Gabriellalla on visio ihanasta lomasta yhdessä ja homma vaikuttaisi vain paranevan, kun he saavat molemmat kesätöitä samasta paikasta, Lava Springsin golfklubilta - Troy tarjoilijana ja mailapoikana, ja Gabriella hengenpelastajana uima-altaalta. He eivät kuitenkaan tiedä, että Evansin sisarusten Sharpayn (Ashley Tisdale) ja Ryanin (Lucas Grabeel) vanhemmat (Robert Curtis Brown ja Jessica Tuck) omistavat klubin ja Sharpay päättää käyttää vaikutusvaltaansa pilatakseen pariskunnan kesän, saadakseen Troyn itselleen. Efron, Hudgens, Tisdale ja Grabeel vetävät roolinsa samalla innolla kuin viimeksi, Tisdalen tehdessä Sharpaysta entistäkin ärsyttävämmän narsistin. Efronin ja Hudgensin väliltä löytyy vahvaa kemiaa, eikä ihme, sillä ykkösleffan kuvauksissa oikeasti rakastuneet Efron ja Hudgens seurustelivat tuolloin myös tosielämässä.

     Myös Corbin Bleun näyttelemä Troyn bestis Chad, Olesya Rulinin esittämä säveltäjä-pianisti Kelsi, Monique Colemanin näyttelemä Gabriellan kaveri Taylor, Alyson Reedin teatraalisesti tulkitsema opettaja Darbus ja Bart Johnsonin esittämä Troyn isä Jack tekevät paluun, kun taas uutena tuttavuutena Evansien vanhempien lisäksi esitellään golfklubin johtaja Fulton (Mark L. Taylor), josta on saatu aikaiseksi varsin epämiellyttävä persoona. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin Taylor, josta löytyy oikeaa inhottavuutta nuoria nenänvartta pitkin katsovana ja heitä muutenkin tympeästi kohtelevana Fultonina.

Ensimmäinen High School Musical on itselleni aikamoista guilty pleasure -kamaa. Elokuva on toisaalta hitusen kökkö, mutta samalla valtavan hyväntuulinen tapaus, joka levittää kerta toisensa perään hymyn huulille, sekä jättää katsojansa päähän liudan toinen toistaan pahempia korvamatoja. High School Musical 2 ei mielestäni ole edeltäjänsä veroinen musikaalikomedia, mutta silti oikein kelvollinen jatko-osa, joka sisältää useita juttuja, mitkä tekivät ykkösosasta niin viihdyttävän. Tuttu hyväntuulisuus on visusti mukana ja sama yliampuvuus vie toistamiseen kivasti mukanaan. Muutamia ihan oikeita naurujakin voi päästä ilmoille, mutta osa huumorista aiheuttaa lähinnä myötähäpeässä kiemurtelua kotisohvalla.

Elokuva häviää ykköselle tarinansa puolesta, ensimmäisen elokuvan kertomuksen rikkoessa onnistuneesti typeriä lokeroita, joihin ihmiset etenkin kouluaikoina sullotaan. Kesä golfklubilla on passeli uusi kertomus näille teineille ja on sekaan saatu jonkinlaista syvyyttä, kun Troy pistetään ahtaalle, missä hänen pitää valita potentiaalisesti lupaavan tulevaisuuden ja ystäviensä ja rakkautensa välillä. Sharpay mahdollistaa Troylle kaikenlaisia tilaisuuksia, joiden kautta hän voisi esimerkiksi päästä mukaan huippuluokan koripallotiimiin tai haaveilemaansa yliopistoon, mutta samalla tyttö aiheuttaa muille yhä vain kurjemmat olot, jolloin nämä alkavat suuttua Troylle, tajuamatta kuka vetelee naruista. Tämä konflikti etenee oivallisesti, joskin on pakko sanoa, että leffa kaipaisi tiivistämistä, sillä vajaan parin tunnin kestossa se tuntuu turhan pitkältä, kun taas suunnilleen puolentoista tunnin mittainen ykkösleffa oli juuri passelin ytimekäs.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Kenny Ortega, joka pitää tuttua ylipirteää ilmapiiriä sujuvasti yllä. Peter Barsocchinin työstämä käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta paikoitellen leffasta huomaa, että se tehtiin aikamoisella kiireellä ykkösleffan menestyksen myötä. Teknisesti High School Musical 2 on kelvollinen, vaikka erityisesti siitä näkee pikaisen tuotannon. Kameratyöskentely on menettelevää ja leikkaus tarpeeksi toimivaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvaan mahtuu parit tarttuvat laulut, kuten Sharpayn Fabulous ja Troyn Bet On It, mutta muuten mielestäni leffan biisitarjonta on heikompaa kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

High School Musical 2, 2007, Walt Disney Pictures, Disney Enterprises, First Street Films, Salty Pictures

High School Musical (2006) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Alyson Reed, Corbin Bleu, Monique Coleman, Bart Johnson, Olesya Rulin, Chris Warren ja Socorro Herra

Genre: komedia, musikaali, romantiikka

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 3

High School Musical on Zac Efronin ja Vanessa Hudgensin tähdittämä musikaalikomedia. Peter Barsocchini keksi elokuvan idean ja kynäili sen pohjalta käsikirjoituksen. Hän vei tekstinsä Disney Channelin varajohtaja Michael Healylle, joka innostui ja pisti elokuvan tuotantoon. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta High School Musical esitettiin ensi kertaa Disney Channelilla 20. tammikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva nousi nopeasti valtavaan suosioon ja se keräsi ympärilleen vannoutuneen faniryhmän. Itse katsoin High School Musicalin ensi kertaa vasta vuonna 2022, välteltyäni elokuvaa koko lapsuuteni ja olin yllättynyt, kuinka paljon pidinkään näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Koripallolupaus Troy Bolton ja matikkanero Gabriella Montez löytävät yhteisen sävelen laulun kautta ja päättävät hakea koulunsa talvimusikaaliesitykseen. Mutta voivatko he uhmata status quota, ystäviensä ja vanhempiensa tahtoa tai koulun musikaalikuningatarta Sharpayta?

Pian High School Musicalin ilmestyttyä Zac Efronin kuvat koristivat yhden jos toisenkin tytön huoneen seiniä. Efron näyttelee Troy Boltonia, koulun koripallotaituria, joka pitää sisällään salaisuuden: hän haluaisi laulaa, muttei uskalla paljastaa asiaa, pelätessään niin kavereidensa kuin valmentajaisänsä (Bart Johnson) reaktiota. Hieman vaisuksi jääneen laulajanuran omaava Vanessa Hudgens taas tuli tutuksi Gabriella Montezina, matikkanerona, joka haaveilee myös laulamisesta, mutta kokee, että hänen olisi vain tarkoitus jäädä hänelle valitulle polulle. Efron ja Hudgens eivät näyttelijöinä ole kaikista kaksisimmat, mutta he istuvat passelisti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy kiistatonta kemiaa. Troy ja Gabriella ovat pidettävät hahmot ja heidän haluaa rikkovan rajoja ja saavuttavan unelmansa. Troyn rooliin oli ehdolla myös Drew Seeley, joka ei lopulta päässyt kameran eteen, mutta joka toimii hahmon lauluäänenä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Corbin Bleu Troyn bestiksenä Chadina, Monique Coleman toisena matikkanerona Taylorina, Alyson Reed koulun eksentrisenä teatteriopettajana Darbusina, Olesya Rulin koulun musikaalit säveltävänä Kelsinä, sekä Ashley Tisdale ja Lucas Grabeel Evansin sisaruksina Sharpayna ja Ryanina, jotka hallitsevat koulun teatterisceneä ja joiden välillä voisi muuten taatusti olla enemmän kuin pelkkää sisaruksellista rakkautta, jos Ryan ei olisi päivänselvä kaappihomo. Näyttelijäkaartin parasta antia on ehdottomasti Reed, joka oikein herkuttelee dramaattisena teatterimaikkana. Tisdale ja Grabeel ovat myös lystikkäät totaalipissiksenä ja tämän hieman tyhmänä veljenä.

Kun olin lapsi, High School Musical oli niin selvästi tyttöjen juttu, etten suostunut koskemaan elokuvasarjaan pitkällä tikullakaan. Aikuisiällä taas ajattelin, että kyseessä olisi liian lapsellinen leffa. Kuitenkin kesällä 2022 pidimme työkavereideni kanssa leffayötä ja muiden toiveesta katsoimme High School Musicalin. Ja... kaikkien odotuksieni vastaisesti tykkäsin näkemästäni. Osittain tähän vaikutti se, että tulin hyvälle tuulelle nähdessäni, kuinka leffaa lapsina fanittaneet naispuoleiset työkaverini olivat täysillä mukana, laulaen mukana elokuvan musikaalinumeroissa. Nyt uusintakatselulla ilahduin, että leffa toimi edelleen.

Eihän High School Musical nyt mikään erityisen laadukas teos ole ja siitä löytyy useita hölmöyksiä, kun sitä ryhtyy ajattelemaan hieman enemmän. Mutta kaikesta huolimatta (tai ehkä kaiken takia) High School Musical on kummallisen viihdyttävä tapaus, joka levittää väkisinkin hymyn huulille. On kiinnostavaa seurata Troyn ja Gabriellan rohkaistumista kokeilla rajojaan ja horjuuttaa koulunsa selviä ryhmäytymisiä. Tämä on myös viestinä hyvä itseään etsiville nuorille katsojille. Leffassa on runsaasti hauskoja hetkiä ja outoa kyllä, loppuratkaisun puolesta voi huomata jännittävänsä, vaikka jo ensi katselulla leffa tuntuu yllätyksettömältä. Lisäksi elokuvan musikaalinumerot ovat toinen toistaan mainiompia, oli kyse sitten korvamatolauluista tai hienoista koreografioista. Get'cha Head in the Game on tarttuva, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä, että koripallojengi vetää musikaalinumeron ja samalla Troy jännittää, hyväksyvätkö he hänen lauluintoaan. Troyn ja Gabriellan esittämä What I've Been Looking For on nätti ja Breaking Free taas jää takuulla soimaan päässä. Koko koulun esittämä Stick to the Status Quo on vekkuli, kuten on myös sisarusten esittämä Bop to the Top. Loppuhuipennuksena toimivan We're All in This Togetherin aikana on vaikeaa olla ryhtymättä itsekin tanssiin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kenny Ortega, joka toimi myös koreografina. Ortegan rakentama ilmapiiri on oivan energinen ja miellyttävä. Hän saa näyttelijänsä ylinäyttelemään tietyssä harmoniassa, jolloin kukaan ei tunnu yli- tai alisuorittavan. Peter Barsocchinin käsikirjoitus on kuin 2000-luvun alun teineille suunnattu Romeo ja Julia, hyödyntäen tuttua tarinaa kekseliäällä uudella tavalla. High School Musical on myös kelvollisesti kuvattu, lavasteet ja puvustus ovat oivat ja äänimaailma menevästi rakennettu David Lawrencen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

High School Musical, 2006, Disney Enterprises, First Street Films, Salty Pictures

Arvostelu: Bad Boys: Ride or Die (2024)

BAD BOYS: RIDE OR DIE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah

Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Vanessa Hudgens, Alexander Ludvig, Paola Núñez, Eric Dane, Ioan Gruffudd, Melanie Liburd, Tasha Smith, Tiffany Haddish, Dennis Greene, Rhea Seehorn, Quinn Hemphill, DJ Khaled ja Joe Pantoliano

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintakomedia Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli taloudellinen menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Bad Boys II (2003) menestyi myös hyvin, mutta kesti silti lähes kaksi vuosikymmentä, kunnes kolmas osa Bad Boys for Life (2020) sai ensi-iltansa. Kolmososa oli elokuvasarjan menestynein, joten neljännen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään kesällä hetkellisesti Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon ajaksi. Lakon päätyttyä elokuva tehtiin loppuun ja nyt Bad Boys: Ride or Die on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Pahat pojat -elokuvasta, mutta jatko-osat olivat mielestäni aika keskinkertaisia. Kävin siitä huolimatta katsomassa Bad Boys: Ride or Dien heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Miamin etsivien Mike Lowreyn ja Marcus Burnettin täytyy yrittää pelastaa entisen kapteeninsa maine, kun hänet lavastetaan tehneeksi yhteistyötä huumekartellien kanssa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat rooleihinsa etsivinä Mike Lowreynä ja Marcus Burnettina, jotka päätyvät jälleen kerran keskelle varsinaista soppaa. Tällä kertaa heidän täytyy puhdistaa edellisleffassa kuolleen kapteeninsa Conrad Howardin (Joe Pantoliano) maine, kun tämä lavastetaan huumekartellien yhteistyötekijäksi. Pian etsivät joutuvat huomaamaan olevansa itsekin epäiltyjen listalla, jolloin heidän perässään ovat niin rosvot kuin poliisitkin. Smithin ja Lawrencen kemiat osuvat edelleen hyvin yhteen, mutta ajoittain kaksikon koheltaminen on jopa uuvuttavaa. Erityisesti Lawrence yrittää aivan liikaa ja monet hänen vitseistään ovat pahimman luokan kiusallisuutta. Parin vuoden takaisessa Oscar-gaalassa läpsyllään kohahduttanut Smith on ihan kelpo vireessä, mutta yleensä hauska näyttelijä jää lähinnä patsastelemaan totisena.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Paola Núñez kapteeni Rita Secadana, Vanessa Hudgens ja Alexander Ludvig poliiseina Kellynä ja Dornina, Dennis Greene hömelönä Reggienä, sekä Jacob Scipio Miken vangittuna äpäräpoika Armandona. Tasha Smith korvaa Theresa Randlen Marcusin vaimona Theresana, kun taas muina uusina naamoina nähdään muun muassa Melanie Liburd Miken uutena mielitiettynä Christinenä, Eric Dane huumekartellin tehosotilaana McGrathina, Ioan Gruffudd pormestariehdokas Lockwoodina, sekä Better Call Saul -sarjasta (2015-2022) tuttu Rhea Seehorn edesmenneen Howardin tyttärenä, liittovaltion seriffi Judy Howardina. Sivunäyttelijät vähintään ajavat asiansa. Kaikista yllättävimpänä Bad Boys II:ssa esitelty Greene saa leffan huippuhetken, joka mullistaa niin katsojan kuin muiden hahmojenkin käsityksen Reggiestä.

Bad Boys: Ride or Die on aika lailla juuri sitä, mitä siltä odotinkin. Keskinkertainen toimintakomedia, joka viihdyttää hetkittäin, mutta joka todennäköisesti unohtuu mielestä nopeasti. Ainakin kolmosleffan tapahtumat olivat päässeet unohtumaan itseltäni lähes täysin. Uutuusleffa muistuttaa usein tikanheittoa sokkona. Muutama juttu osuu maalitauluun, pari käy lähellä keskipistettä ja loput lentävätkin sitten enemmän tai vähemmän reilusti huti. Parhaimmillaan elokuva saa nauramaan ääneen, huonoimmillaan meno on vaivaannuttavaa ja näytöksessä vallinnut hiljaisuus joidenkin vitsien jälkeen tuntui huutavalta. Mitään ideaa ei selvästi ole pidetty liian huonona, kliseisenä, irrallisena tai tyylirikkona, vaan kaikki on heivattu mukaan. Vaikka leffalla on mittaa hieman alle kaksi tuntia, tuntuu se kestoaan pidemmältä ja siinä on varmaan vartti leikattavissa pois.

Elokuvalla kestää turhan pitkään lähteä käyntiin, mutta toisella puoliskollaan se onnistui hetkittäin voittamaan minua puolelleen. Tarina on tarpeeksi toimiva, joskin turhan täyteen ahdettu ja äärimmäisen ennalta-arvattava. Jännitystä ei seasta juuri löydy, sen varmistaa viimeistään Marcusin myötähäpeällinen käytös. Lopputaistelu onneksi pelastaa paljon, pääasiassa teknisellä toteutuksellaan. Kameraa asetellaan kekseliäästi eri paikkoihin, jopa aseisiin, mikä luo kohtauksiin hetkittäisesti videopelimäistä näköä. Lennokkikameraa hyödynnetään myös yllättävän komeasti. Kun usein toimintaleffoissa parhaat paukut on käytetty jo ennen finaalia, oli mukavaa vaihtelua, että nyt ne oli jätetty viimeiseksi.

Bad Boys: Ride or Dien ohjauksesta vastaa sama Adil & Bilall -duo, joka ohjasi myös Bad Boys for Lifen. Paikoitellen kaksikko näyttää, että heillä on silmää tyylikkääseen toimintaan ja kykyä luoda viihdyttävää menoa, mutta yhtä lailla he ampuvat välillä liikaa yli tai menevät siitä, mistä aita on matalin. Ailahtelevaisuudesta huolimatta minun täytyy sanoa, että minua harmittaa duon puolesta, kun heidän tekemänsä Batgirl-elokuva pyyhittiin maan päältä, vaikka se oli jo viittä vaille valmis julkaisuun. Chris Bremnerin ja Will Beallin käsikirjoitus on täysin yhdentekevä, täynnä kökköä dialogia ja kliseisiä ratkaisuja. Kekseliään kameratyöskentelyn lisäksi käytännön tehosteet ovat oivaa jälkeä, lavasteet hienot ja äänimaailma hyvin luotu. Elokuvassa toki kuullaan sarjan mainio tunnusmelodia, kuten myös parikin versiota Inner Circlen tarttuvasta Bad Boys -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bad Boys: Ride or Die, 2024, Columbia Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Westbrook Studios

Arvostelu: Tick, Tick... Boom! (2021)

TICK, TICK... BOOM!

Ohjaus: Lin-Manuel Miranda

Pääosissa: Andrew Garfield, Alexandra Shipp, Robin de Jesús, Vanessa Hudgens, Joshua Henry, Jonathan Marc Sherman, Michaela Jaé Rodriguez, Ben Levi Ross, Judith Light ja Bradley Whitford

Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 13

Tick, Tick... Boom! perustuu Jonathan Larsonin samannimiseen musikaaliesitykseen, joka kertoi Larsonin omasta elämästä 1990-luvun alussa. 2010-luvulla tuottaja Julie Oh alkoi suunnitella tekevänsä elokuvasovituksen esityksen pohjalta ja pyysi esitystä ihailevan Lin-Manuel Mirandan ohjaamaan elokuvan. Vuonna 2019 Netflix nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään jo muutaman päivän jälkeen juuri alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat jälleen syyskuussa ja lopulta Tick, Tick... Boom! ilmestyi Netflixissä marraskuussa 2021. Elokuva oli kehuttu ja suosittu ja se sai mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja leikkaus) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse pohdin elokuvan katselua, kun se julkaistiin, mutta leffa jäi minulta väliin. Katsoinkin sen lopulta vasta juuri ennen Oscar-gaalaa, yhdessä työkavereideni kanssa.

Vuonna 1992 Jonathan Larson esittää rockmonologiaan nimeltä tick, tick... BOOM!, kertoen elämästään kolmekymppisenä taiteilijanalkuna, jonka ihmissuhteet alkoivat kärsiä, kun hän työsti intohimoprojektiaan, tulevaisuuteen sijoittuvaa musikaaliesitystä Superbia.

Andrew Garfield se vain jatkaa hämmästyttämistään näyttelijänlahjoillaan - ja nyt myös laulutaidoillaan! Garfield nähdään itse Jonathan Larsonina, varsinaisena taiteilijasieluna, joka käytti vuosia tehdessään töitä kuppilassa ja työstäessään samalla aika erikoista musikaaliesitystä. Näistä kokemuksistaan Larson kertoi monologiesityksessään nimeltä tick, tick... BOOM! ja niinpä myös elokuva on yhdistelmä tätä esitystä ja elämäkerrallista filmikuvausta Larsonin elämästä. Garfield tulkitsee suuresta tulevaisuudesta haaveilevaa ja nykyhetken hankaluuksista stressaavaa Larsonia ihailtavalla antaumuksella, heittäytyen täysillä roolinsa vietäväksi. Hän todella ansaitsi Golden Globe -palkintonsa ja olisi mielestäni ansainnut myös Oscar-pystin. Garfield on kuitenkin niin lahjakas heppu, joka jaksaa kerta toisensa perään yllättää, että olen aivan varma Oscar-voitonkin tapahtuvan vielä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Alexandra Shipp Jonathanin tyttöystävänä Susanina, Robin de Jesús Jonathanin kämppiksenä Michaelina, Jonathan Marc Sherman Playwrights Horizons -teatterin johtajana Ira Weitzmanina, Bradley Whitford musikaalisäveltäjä Stephen Sondheimina, sekä Vanessa Hudgens ja Joshua Henry Jonathanin kanssa tick, tick... BOOM! -show'ssa esiintyvinä Karessana ja Rogerina. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä, vaikka kaikki jäävät lopulta Garfieldin varjoon. Sivunäyttelijöistä erityisesti Jesús vakuuttaa omien haasteidensa kanssa kamppailevan kämppiksen osassa.

Nyt minua harmittaa, etten älynnyt katsoa Tick, Tick... Boom! -elokuvaa heti, kun se julkaistiin, mutta olen toisaalta iloinen, että pääsin kokemaan sen isolta kankaalta yhdessä työkavereideni kanssa, hyvänä nostatuksena Oscar-gaalan tunnelmaan. Heti tarttuvan energisen avauslaulun 30/90 kohdalla olin täysin myyty ja elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen kerta toisensa perään. Aiemmin olin harmitellut, että vuoden 2021 musikaalileffojen, kuten mahtavien In the Heightsin ja Annetten joukosta Oscar-akatemia valitsi laimean West Side Story -kierrätyksen kisaamaan parhaan elokuvan palkinnosta ja nyt ihmetystäni vain lisää, ettei tämäkään loistokas musikaalileffa päässyt ehdolle. Kyseessä on todellinen hyvän mielen teos, jonka aikana pitää suorastaan taistella sitä vastaan, ettei hyppäisi tanssiin mukaan.

Elokuva on kerrottu todella vekkulimaisesti, sen yhdistäessä Jonathan Larsonin tick, tick... BOOM! -lavaesitystä elämäkertaelokuvaan. Esitys toimii kuin kertojaäänenä tositapahtumien näyttämiselle ja nämä kaksi osasta sulautuvat nerokkaasti yhteen. Parituntinen leffa kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, eikä sitä katsoessa ehdi aika oikeastaan käydä pitkäksi. Toisella puoliskolla elokuvan draamapuoli iskee isommin esille, Jonathanin ihmissuhteiden murentuessa hänen ympärillään. Vaikka hymy hyytyy katsojan huulilta riemastuttavan ensimmäisen tunnin jälkeen, draama on myös vahvasti tehty, eikä ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti.

Leffan ohjauksesta vastaa Lin-Manuel Miranda, joka Garfieldin tavoin jaksaa ilahduttaa minua kerta toisensa perään. Aiemmin olen nähnyt hänet lähinnä näyttelemässä tai kirjoittamassa elokuvien lauluja, mutta tässä Miranda näyttää myös taitonsa ohjaajana. Hänen rakentama tunnelmansa on erittäin valloittava ja hän saa revittyä näyttelijöistään kaiken irti. Larsonin esityksen pohjalta Steven Levenson on työstänyt napakan käsikirjoituksen. Tick, Tick... Boom! on myös teknisesti hieno leffa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja taidolla leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteita hyödynnetään oivallisin tavoin. Elokuvan laulut on suoraan otettu Larsonin tick, tick... BOOM! -esityksestä ja ne ovat läpikotaisin mahtavia. Avauskappale 30/90:n ohessa muita suosikkejani ovat ilahduttava Boho Days, energinen No More, lystikkäästi sanailtu Therapy, voimakas Real Life ja herkkä Why.

Yhteenveto: Tick, Tick... Boom! on loistava musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ja liikuttaa kyyneliin asti. Andrew Garfield osoittaa jälleen olevansa yksi sukupolvensa parhaista miesnäyttelijöistä, heittäytyen ihailtavalla antaumuksella roolinsa vietäväksi. Näyttelemisen lisäksi Garfield vakuuttaa myös laulajana. Laulut ovat läpikotaisin aivan mahtavia ja erityisesti alun energinen 30/90 jää pitkäksi aikaa soimaan päässä. Elokuva yhdistelee tyylikkäästi Larsonin lavaesitystä perinteiseen elämäkertaleffaan, luoden kokemuksesta varsin ainutlaatuisen. Parituntinen teos pitää iskevästi mukanaan. Toisella puoliskolla hilpeys hiipuu, mutta vahva draamaosasto pitää filmin tasokkaana loppuun saakka. Tekniseltä puoleltaankin filmi on taidokkaasti tehty ja Lin-Manuel Miranda hoitaa ohjaajan tontin mallikkaasti. Kaikin puolin Tick, Tick... Boom! on hieno elokuva, jota voi lämpimästi suositella kaikille musikaalien ystäville ja Garfieldin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tick, Tick... Boom!, 2021, 5000 Broadway Productions, Imagine Entertainment

Arvostelu: Sucker Punch (2011)

SUCKER PUNCH

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens, Jamie Chung, Oscar Isaac, Carla Gugino, Scott Glenn, Malcolm Scott, Gerard Plunkett ja Jon Hamm

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Sucker Punch on Zack Snyderin ohjaama elokuva, mikä lähti liikkeelle hänen omasta villistä ideastaan. Snyder työsti tekstiään 2000-luvun alussa, mutta jätti sen hetkeksi tauolle, kun sai mahdollisuuden ohjata Watchmenin (2009). Watchmenin menestyksen myötä Snyder sai myytyä ideansa Warner Bros. -studiolle ja hän alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009, samalla kun Snyder teki toista elokuvaansa, animaatiota Legenda suojelijoista (Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole - 2010). Lopulta Sucker Punch sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, tuottaen vain juuri ja juuri budjettinsa takaisin, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat leffan lähes lyttyyn. Itse näin leffan pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä todella kummallisena kokemuksena. Katsoinkin filmin pian toistamiseen, ymmärtääkseni sitä paremmin, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Sucker Punchin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rikkaille miehille tanssivat, mielisairaalaan vangitut nuoret naiset yrittävät keksiä pakokeinoa. Babydoll kokee näyn, mikä antaa naisille ohjeet pakoon, mutta se vaatii heidän yhteistyötä. Heidän täytyy löytää tietyt esineet, mitkä vaativat taistelua lohikäärmeitä, samuraita, zombeja ja robotteja vastaan.

Pakoa yrittävät viisi nuorta naista ovat Babydoll (Emily Browning), Sweet Pea (Abbie Cornish), Rocket (Jena Malone), Blondie (Vanessa Hudgens) ja Amber (Jamie Chung). Heistä kunnon hahmoksi voi kutsua oikeastaan vain Babydollia, joka on tarinan keskiössä ja jolle annetaan taustatarina. Sweet Pea, Rocket, Blondie ja Amber jäävät täysin pahvisiksi tapauksiksi, joille ei edes yritetä luoda kunnon persoonia tai syvyyksiä. He auttavat Babydollia ja siihen se oikeastaan jää. Hahmoista on vaikea välittää tai kiinnostua, kun heihin ei ole jaksettu panostaa. Tämän takia vaaratilanteet eivät tarjoa toivottua tunnereaktiota katsojassa. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta lopulta kaikki vakuuttavat vain toimintakohtauksissa. Kun naisviisikko etsii pakoon tarvittavia esineitä, he siirtyvät erilaisiin fantasiamaailmoihin, joissa heidän täytyy kohdata erilaisia vastuksia. Browning, Cornish, Malone, Hudgens ja Chung tykittävät vakuuttavasti menemään ja elokuva yrittää olla päheä naisten tähdittämä toimintafilmi, missä naiset vihdoin nousevat niskan päälle, mutta se kuitenkin epäonnistuu viestissään. Naisviisikko puetaan mahdollisimman paljastaviin ja seksikkäisiin asuihin, mikä saa leffan tuntumaan siltä, että toimintakohtaukset ovat pelkkiä himokkaiden nörttimiesten fantasioita. Snyder on haastatteluissa todennut, että elokuva toimisi kritiikkinä juurikin sellaisille miehille, mutta elokuva saa katsojan vain ajattelemaan, että Snyder on itse yksi himokas nörttimies muiden joukossa.

     Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac mielisairaalaa johtavana Bluena, Carla Gugino naisia tanssimaan opettavana tohtori Gorskina ja Scott Glenn naisille fantasiamaailmoissa ohjeita antavana ja taistelussa auttavana miehenä. Glenn on oiva valinta tällaisen mentorin osaan, mutta Gugino ja Isaac eivät onnistu vakuuttamaan suorituksillaan. Isaac on hieman koominen yrittäessään olla uhkaava ja Guginon pöljä venäläiskorostus saa pyörittelemään silmiä.

Ei ole mikään ihme, että Sucker Punch aiheutti kummastuneen reaktion niin kriitikoissa kuin katsojissa - kuinka jotkut suorastaan vihaavat leffaa ja toiset jopa rakastavat sitä. Ei ole myöskään ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti lippuluukuilla, sillä näin kummallisen elokuvan on varmasti ollut vaikeaa löytää kohdeyleisönsä. Monet menevät katsomaan elokuvaa odottaen suurta fantasiatoimintaa ja vaikka leffasta toki löytyy sitä, on elokuvassa kyse täysin muusta. Ensimmäinen iso pettymys monille onkin varmasti ollut, että nämä eeppiset taistelut tapahtuvat naishahmojen mielten sisällä. Lisäksi leffa ei todellakaan ole tarinaltaan helpoimmasta päästä, joten en ihmettele sitä, että monet poistuivat teatterista pohtien, mitä hemmettiä juuri tuli katsottua? Leffa jättääkin tietyt jutut katsojan tulkinnan varaan. Toisaalta se on hyvä, sillä siten elokuva pysyy "elossa", kun sen todellisista merkityksistä keskustellaan vielä vuosia myöhemmin, mutta siihen vaadittaisiin sitä, että kyseessä oikeasti olisi hyvä elokuva.

Leffan saama kritiikki on helposti ymmärrettävää, sillä Sucker Punchista löytyy selkeitä virheitä, mitkä vesittävät sen potentiaalia huomattavasti. Kenties isoin ongelma on, kuinka tylsiä leffan päähahmot ovat, minkä takia heidän pakoyritykselleen ei lähde niin intensiivisesti mukaan kuin voisi toivoa. Elokuvan rakenne on myös hieman pökkelö, eikä Snyder ole oikein tiennyt, kuinka kertoa kiehtovaa ideaansa. Snyder on selvästi halunnut monimutkistaa hommaa äärimmilleen, mutta samalla saa kokonaisuuden hajoilemaan. Kritiikin lisäksi ymmärrän myös, miksi jotkut suorastaan rakastavat Sucker Punchia. Kyseessä on todella ainutlaatuinen, rohkea, voimakkaasti tyylitelty ja erikoinen teos, mikä ei päästä katsojaansa helpolla, eikä myöskään syyllisty perinteiseen Hollywood-meininkiin. Sen viehätysvoima on tavallaan suuri. Sucker Punch jakaakin tunteitani vahvasti kahtia, sillä samanaikaisesti ihailen elokuvaa, että myös harmittelen sen epäonnistumisia.

Elokuvantekijänä Zack Snyderiltä löytyy ehdottomasti silmää vahvoille visuaalisuuksille. Hän osaa tehdä upean näköistä jälkeä ja todistaakin sillä saralla kykynsä tässä leffassa monen monta kertaa. Etenkin toimintakohtauksissa Snyder pääsee tietty valloilleen. Hän kuljettaa katsojan ensimmäisen maailmansodan synkkiin ja räjähteleviin maisemiin, keskiaikaiseen linnaan örkkien ja lohikäärmeiden sekaan, sekä futuristiseen junaan täynnä soturirobotteja. Taistelut ovat komeaa katsottavaa, mutta jokainen niistä on hieman liian pitkä. Itse asiassa jokainen tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä, etenkin kun niitä vaivaa tietty musiikkivideomaisuus. Paikoitellen ne myös tuovat mieleen videopelit, joita ei kuitenkaan pääse itse pelaamaan. Idealtaan taistot ovat kuitenkin kiehtova ja omaperäinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.

Sucker Punch on läpikotaisin erittäin upealta näyttävä elokuva, jos ei lasketa joitain erikoistehosteita, jotka eivät ole vanhentuneet kovinkaan hyvin kymmenen vuoden aikana. Kuvaus on erinomaista ja kameraa hyödynnetään häikäisevän mestarillisesti pitkin leffaa. Peilin sisään kulkevat kamera-ajot, näyttävät laajakuvat taistelun keskeltä, sekä huikean hyvin syvyyttä hyödyntävät otokset tekevät leffasta aikamoista silmäkarkkia. Värimaailmakin on tarkoin suunniteltu ja valaistus on taidokasta myös. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit tykittelevät mahtipontisesti. Musiikit jumputtavat voimakkaasti pitkin leffaa. Osa kappaleista istuu täydellisesti mukaan ja jotkut taas häiritsevät oudosti. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se olisi pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Kyllähän tästä sisältöä löytyy, mutta harmillisen heikosti kirjoitettuna.

Elokuvasta on olemassa noin 18 minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Yhdysvalloissa Blu-raylla. Mukana on niin pidennettyjä kohtauksia, joita täytyi ikärajasyistä typistää teatterijulkaisua varten kuin myös kokonaan uusia kohtauksia. Leffan alkupäässä on esimerkiksi isomman luokan show klubilla, minkä lisäksi mm. taistelu örkkejä vastaan kestää kauemmin. Mukana on myös seksikohtaus, mitä leikattiin yhä vain uudestaan lyhyemmäksi teatterijulkaisua varten, kunnes se typistettiin lähes kokonaan pois alkuperäisestä filmistä.

Yhteenveto: Sucker Punch on kiehtova, mutta harmillisen epätasainen elokuva, joka niin ylpeilee kuin kompastelee oman outoutensa vuoksi. Sen tarina on erikoinen ja monisävyinen, mutta samalla se myös jättää kylmäksi kompuroivan ohjauksensa takia. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka tylsiä leffan päähenkilöt ovat, jolloin heidän pakosuunnitelmansa ei koukuta niin hyvin kuin voisi toivoa. Näyttelijäviisikko Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens ja Jamie Chung tekevät parhaansa rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät aika latteiksi. Hahmoissa epäonnistutaan myös siinä, kuinka leffa yrittää muka kritisoida naishahmojen seksualisoimista seksualisoimalla itse viisikon. Vaikka fantasiatoimintakohtaukset ovatkin monin tavoin vaikuttavaa antia, niitä vaivaa tietty musiikkivideon ja videopelin tunnelma. Ja kun ne vielä tapahtuvat hahmojen mielen sisällä, ei niistä löydy erityistä jännitettä ja jokainen toimintakohtaus tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä. Tiettyjä kehnosti ikääntyneitä erikoistehosteita lukuunottamatta filmi on aikamoista silmäkarkkia visuaalisesti. Zack Snyder osaa tehdä elokuvistaan näyttävän näköisiä, mutta sisältö ontuu turhauttavasti. Ymmärrän, miksi jotkut rakastuvat Sucker Punchiin ja miksi toiset taas inhoavat sitä. Itseäni samanaikaisesti kiehtoo että ärsyttää sen katsominen. Kyseessä onkin oikein tosissaan sellainen filmi, joka pitää vain itse kokea, että uppoaako tämä sekopäinen tykittely vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Sucker Punch, 2011, Warner Bros., Legendary Entertainment, Lennox House Films, Cruel & Unusual Films

Arvostelu: Bad Boys for Life (2020)

BAD BOYS FOR LIFE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah
Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Paola Núñez, Vanessa Hudgens, Alexander Ludwig, Charles Melton, Kate del Castillo, Joe Pantoliano, Nicky Jam, Theresa Randle, DJ Khaled ja Michael Bay
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Michael Bayn esikoiselokuva Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Bad Boys II (2003) oli vielä isompi menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Sen ilmestymisestä asti kolmatta osaa on suunniteltu. Vuonna 2009 Columbia Pictures palkkasi Peter Craigin kirjoittamaan kolmannen osan käsikirjoitusta, mutta vuonna 2014 ilmoitettiin, että hänet on vaihdettu David Guggenheimiin. Vuotta myöhemmin ohjaajaksi valittiin Joe Carnahan. Samoihin aikoihin ilmoitettiin myös, että elokuva ilmestyisi helmikuussa 2017. Kuitenkin leffan teon aloittamisen kanssa koituvien ongelmien vuoksi ensi-iltaa siirrettiin tammikuulle 2018, minkä jälkeen se siirrettiin marraskuulle 2018, kunnes yhtiö ilmoitti, ettei elokuva olisikaan tulossa. Helmikuussa 2018 kuitenkin paljastui, että filmi oli edelleen tekeillä ja sen kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2019. Nyt Bad Boys for Life saa 17 vuoden odotuksen jälkeen ensi-iltansa ja itse en oikein tiennyt, mitä miettiä asiasta. Tavallaan pidin siitä, että sarja saa vihdoin kauan puhutun ja huhutun kolmannen osansa, mutta samalla en uskonut, että leffa olisi kovin kummoinen, Bad Boys II:n ollessa mielestäni laimea toimintarymistely. Meninkin katsomaan Bad Boys for Lifea lähinnä toivoen, että se onnistuisi viihdyttämään paremmin kuin sarjan toinen osa. Siinä se kyllä onnistui, mutta se, että onko kyseessä hyvä elokuva, onkin sitten toinen kysymys...

Poliisikaksikko Mike ja Marcus ovat erkaantumassa toisistaan, Marcuksen päättäessä jäädä eläkkeelle. Duon pitää kuitenkin toimia yhdessä vielä kerran, kun menneisyys palaa kummittelemaan huippuluokan tappajan muodossa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat pahoiksi pojiksi, eli Mikeksi ja Marcukseksi. Elokuvan traileri näytti siltä, että Smith olisi edelleen energisesti menossa mukana, kun taas Lawrence on muuttunut hitaammaksi ja väsyneemmäksi. Itse leffassa meno on kuitenkin toinen. Lawrence on yllättäen elokuvan hauskin tapaus ja hän kääntääkin tietyn väsähtäneisyyden toimivasti edukseen. Smith sen sijaan kulkee läpi leffan perussuorittamisen vaihde päällä. Hän toimii edelleen Mikena, mutta tuntuu tekevän vain sen, mistä hänelle maksetaan, eikä yhtään enempää. Hahmoina Mike ja Marcus ovat samat kyttäveikkoset kuin aiemminkin ja on kyllä ilo päästä takaisin heidän seuraansa.

Muita hahmoja leffassa ovat mm. Miken ja Marcuksen pomo Howard (aina yhtä mahtava Joe Pantoliano), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Randle), uuden AMMO-erikoistiimin jäsenet Rita (Paola Núñez), Kelley (Vanessa Hudgens), Dorn (Alexander Ludwig) ja Rafe (Charles Melton), sekä tämänkertaiset pahikset, tappaja Armando (Jacob Scipio) ja hänen äitinsä Isabel (Kate del Castillo). Vanhojen hahmojen paluu on veikeä nähdä 17 vuoden jälkeen, mutta uudet hahmot eivät tee erityistä vaikutusta. AMMO-tiimi tuntuu paikoitellen olevan mukana mahdollista lisäosaleffaa varten, mutta hahmot eivät ole tarpeeksi kummoisia, jotta heitä jaksaisi seurata yksinään. Scipio on kyllä pätevä valinta tehokkaan pahiksen rooliin. Elokuvassa nähdään myös kaksi ensimmäistä Bad Boysia ohjannut Michael Bay pienessä cameoroolissa, sekä DJ Khaled (tai kuten hänet on nimetty alku- ja lopputeksteihin Khaled "DJ Khaled" Khalediksi) teurastajana.

Bad Boys for Life on juurikin sitä, mitä siltä voi odottaa, eikä yhtään mitään sen enempää. Aivot narikkaan -toimintaa, minkä tarkoitus on vain viihdyttää. Jollekin tämä voi olla vuoden paras elokuva ja toiselle vuoden surkein - ja vieläpä aika pitkälti samoista syistä. Jos pitää aiemmista Bad Boyseista, iskee tämä takuulla. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva on kelpo toimintakomedia, toinen elokuva taas laimea. Tämä putoaa listallani niiden kahden väliin. Bad Boys for Life on ihan kivaa viihdettä näin vuoden alkuun, mutta eipä tarvitse odottaa edes kesään asti, kun tämän näkemisen ja olemassaolon on jo unohtanut. Edellisten osien tavoin filmi on jälleen parhaimmillaan, kun se vain antaa Will Smithin ja Martin Lawrencen pitää hauskaa kahdestaan. Katsojalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun seuraa heidän läpänheittoaan. Muutamassa kohtaa elokuva sai minut jopa nauramaan ääneen.

Lisäksi leffan toimintapuoli onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Etenkin noin puolessa välissä nähtävä takaa-ajo on hyvinkin mukaansatempaava ja veikeä. Pelkät ammuskelukohtaukset ovat hieman yksitoikkoisia, mutta sentään elokuva ei venytä toimintaansa niin äärimmäisyyksiin kuin pitkäveteinen Bad Boys II. Vaikka Bad Boys for Life ei ole sentään yhtä pitkä kuin kaksi ja puolituntinen toinen osa, on tässäkin typistämisen varaa, sillä etenkin elokuvan alkupää laahailee. Edellisten osien tavoin filmi heikkenee huomattavasti, kun se yrittää kertoa tarinaa kaiken vitsailun ja toiminnan ohessa. Elokuvan vakavoituessa se käy usein melodramaattisen puolella ja katsojana huomaa herkästi pyörittelevänsä silmiään. Draamapuolesta on vaikea välittää, jolloin elämää - ei, vaan universumia suuremmat ylidraamailut ovat lähinnä myötähäpeällisiä.

Elokuvan ohjauksesta ei vastaa tällä kertaa Michael Bay, vaan Adil El Arbi ja Bilall Fallah, joiden työpanosta ei kuitenkaan näe millään lailla, sillä Bad Boys for Life on niin Bay-leffa kuin vain voi olla. Bayn tyylin näkee väreistä, kameran asetteluista ja kuvauskikkailuista, huumorityylistä, sekä toiminnan näyttämisestä. On vaikea kuvitella, että Arbilla ja Fallahilla olisi ollut minkäänlaista sananvaltaa, vaan tuottajana toimiva Bay pyöri selvästi puikoissa läpi tuotannon. Kun hahmot astuvat autosta ulos, täytyy se tietty kuvata maantasosta, hidastetusti ja dramaattisesti. Kun taas pahis pääsee karkuun, täytyy sankarien pysähtyä hengästyneinä ja tuijottaa mahdollisimman hävinneen näköisinä kaukaisuuteen, kun kamera pyörii heidän ympärillään. Jos auringonlaskun saa vielä taustalle, niin Bay on tyytyväinen. Efektit ovat pääasiassa toimivat, mutta mukaan mahtuu myös turhankin selviä digiliekkejä. Äänitehosteet iskevät lujaa ja Lorne Balfen säveltämät musiikit toimivat hyvin. Parasta on, kuinka paljon Balfe hyödyntää ensimmäisen elokuvan tunnusmusiikkia. Ja onhan se Inner Circlen "Bad Boys" -korvamatokappale tietty mukana.

Yhteenveto: Bad Boys for Life on ihan kelpo toimintakomedia, mikä tarjoaa tarpeeksi viihdykettä niin taisteluita kuin huumoriakin kaipaaville. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja sen alku tuntuu laahaavan, mutta onneksi jossain kohtaa se onnistuu imaisemaan mukaansa vauhdikkaalla takaa-ajolla. Kyseinen kohtaus on leffan parasta antia toimintapuolella ja se pitää tiukasti mukanaan, toisin kuin hieman yksitoikkoisiksi käyvät ammuskelut. Leffassa saa muutaman kerran jopa nauraa ääneen ja Martin Lawrence tarjoaa yllättäen filmin parhaat vitsit. Lawrence on vuosien varrella väsähtänyt, mutta pystyy kääntämään sitä edukseen elokuvan aikana. Will Smith taas hoitaa homman tutulla tyylillään, yrittämättä sen kummemmin tarjota mitään erityistä. Uusi ohjaajakaksikko Adil El Arbi ja Bilall Fallah eivät ole tainneet saada lainkaan sananvaltaa elokuvan tuotannossa, sillä kaikin puolin Bad Boys for Life tuntuu Michael Bayn teokselta. Kuvauskikkailut ovat tuttua Bayta ja koska hän ei osaa olla maltillinen missään, on kaikki yliampuvaa. Etenkin draamakohtauksissa vellotaan melodramaattisuudessa. Sarjan aiempien osien faneille ja aivot narikkaan -toimintaviihteen ystäville Bad Boys for Life on varmasti juurikin sitä, mitä on kaivannut. Muille leffa osoittautuu luultavasti tyhjänpäiväiseksi ja typeräksi rainaksi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys for Life, 2020, Columbia Pictures, 2.0 Entertainment, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Overbrook Entertainment