Arvostelu: Bad Boys: Ride or Die (2024)

BAD BOYS: RIDE OR DIE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah

Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Vanessa Hudgens, Alexander Ludvig, Paola Núñez, Eric Dane, Ioan Gruffudd, Melanie Liburd, Tasha Smith, Tiffany Haddish, Dennis Greene, Rhea Seehorn, Quinn Hemphill, DJ Khaled ja Joe Pantoliano

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintakomedia Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli taloudellinen menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Bad Boys II (2003) menestyi myös hyvin, mutta kesti silti lähes kaksi vuosikymmentä, kunnes kolmas osa Bad Boys for Life (2020) sai ensi-iltansa. Kolmososa oli elokuvasarjan menestynein, joten neljännen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään kesällä hetkellisesti Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon ajaksi. Lakon päätyttyä elokuva tehtiin loppuun ja nyt Bad Boys: Ride or Die on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Pahat pojat -elokuvasta, mutta jatko-osat olivat mielestäni aika keskinkertaisia. Kävin siitä huolimatta katsomassa Bad Boys: Ride or Dien heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Miamin etsivien Mike Lowreyn ja Marcus Burnettin täytyy yrittää pelastaa entisen kapteeninsa maine, kun hänet lavastetaan tehneeksi yhteistyötä huumekartellien kanssa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat rooleihinsa etsivinä Mike Lowreynä ja Marcus Burnettina, jotka päätyvät jälleen kerran keskelle varsinaista soppaa. Tällä kertaa heidän täytyy puhdistaa edellisleffassa kuolleen kapteeninsa Conrad Howardin (Joe Pantoliano) maine, kun tämä lavastetaan huumekartellien yhteistyötekijäksi. Pian etsivät joutuvat huomaamaan olevansa itsekin epäiltyjen listalla, jolloin heidän perässään ovat niin rosvot kuin poliisitkin. Smithin ja Lawrencen kemiat osuvat edelleen hyvin yhteen, mutta ajoittain kaksikon koheltaminen on jopa uuvuttavaa. Erityisesti Lawrence yrittää aivan liikaa ja monet hänen vitseistään ovat pahimman luokan kiusallisuutta. Parin vuoden takaisessa Oscar-gaalassa läpsyllään kohahduttanut Smith on ihan kelpo vireessä, mutta yleensä hauska näyttelijä jää lähinnä patsastelemaan totisena.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Paola Núñez kapteeni Rita Secadana, Vanessa Hudgens ja Alexander Ludvig poliiseina Kellynä ja Dornina, Dennis Greene hömelönä Reggienä, sekä Jacob Scipio Miken vangittuna äpäräpoika Armandona. Tasha Smith korvaa Theresa Randlen Marcusin vaimona Theresana, kun taas muina uusina naamoina nähdään muun muassa Melanie Liburd Miken uutena mielitiettynä Christinenä, Eric Dane huumekartellin tehosotilaana McGrathina, Ioan Gruffudd pormestariehdokas Lockwoodina, sekä Better Call Saul -sarjasta (2015-2022) tuttu Rhea Seehorn edesmenneen Howardin tyttärenä, liittovaltion seriffi Judy Howardina. Sivunäyttelijät vähintään ajavat asiansa. Kaikista yllättävimpänä Bad Boys II:ssa esitelty Greene saa leffan huippuhetken, joka mullistaa niin katsojan kuin muiden hahmojenkin käsityksen Reggiestä.

Bad Boys: Ride or Die on aika lailla juuri sitä, mitä siltä odotinkin. Keskinkertainen toimintakomedia, joka viihdyttää hetkittäin, mutta joka todennäköisesti unohtuu mielestä nopeasti. Ainakin kolmosleffan tapahtumat olivat päässeet unohtumaan itseltäni lähes täysin. Uutuusleffa muistuttaa usein tikanheittoa sokkona. Muutama juttu osuu maalitauluun, pari käy lähellä keskipistettä ja loput lentävätkin sitten enemmän tai vähemmän reilusti huti. Parhaimmillaan elokuva saa nauramaan ääneen, huonoimmillaan meno on vaivaannuttavaa ja näytöksessä vallinnut hiljaisuus joidenkin vitsien jälkeen tuntui huutavalta. Mitään ideaa ei selvästi ole pidetty liian huonona, kliseisenä, irrallisena tai tyylirikkona, vaan kaikki on heivattu mukaan. Vaikka leffalla on mittaa hieman alle kaksi tuntia, tuntuu se kestoaan pidemmältä ja siinä on varmaan vartti leikattavissa pois.

Elokuvalla kestää turhan pitkään lähteä käyntiin, mutta toisella puoliskollaan se onnistui hetkittäin voittamaan minua puolelleen. Tarina on tarpeeksi toimiva, joskin turhan täyteen ahdettu ja äärimmäisen ennalta-arvattava. Jännitystä ei seasta juuri löydy, sen varmistaa viimeistään Marcusin myötähäpeällinen käytös. Lopputaistelu onneksi pelastaa paljon, pääasiassa teknisellä toteutuksellaan. Kameraa asetellaan kekseliäästi eri paikkoihin, jopa aseisiin, mikä luo kohtauksiin hetkittäisesti videopelimäistä näköä. Lennokkikameraa hyödynnetään myös yllättävän komeasti. Kun usein toimintaleffoissa parhaat paukut on käytetty jo ennen finaalia, oli mukavaa vaihtelua, että nyt ne oli jätetty viimeiseksi.

Bad Boys: Ride or Dien ohjauksesta vastaa sama Adil & Bilall -duo, joka ohjasi myös Bad Boys for Lifen. Paikoitellen kaksikko näyttää, että heillä on silmää tyylikkääseen toimintaan ja kykyä luoda viihdyttävää menoa, mutta yhtä lailla he ampuvat välillä liikaa yli tai menevät siitä, mistä aita on matalin. Ailahtelevaisuudesta huolimatta minun täytyy sanoa, että minua harmittaa duon puolesta, kun heidän tekemänsä Batgirl-elokuva pyyhittiin maan päältä, vaikka se oli jo viittä vaille valmis julkaisuun. Chris Bremnerin ja Will Beallin käsikirjoitus on täysin yhdentekevä, täynnä kökköä dialogia ja kliseisiä ratkaisuja. Kekseliään kameratyöskentelyn lisäksi käytännön tehosteet ovat oivaa jälkeä, lavasteet hienot ja äänimaailma hyvin luotu. Elokuvassa toki kuullaan sarjan mainio tunnusmelodia, kuten myös parikin versiota Inner Circlen tarttuvasta Bad Boys -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bad Boys: Ride or Die, 2024, Columbia Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Westbrook Studios

Arvostelu: Haunted Mansion (2023)

HAUNTED MANSION

Ohjaus: Justin Simien

Pääosissa: LaKeith Stanfield, Rosario Dawson, Owen Wilson, Chase W. Dillon, Tiffany Haddish, Danny DeVito, Jamie Lee Curtis, Jared Leto ja Winona Ryder

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Haunted Mansion perustuu Disneylandin samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Laitteen pohjalta oli jo 20 vuotta sitten tehty Eddie Murphyn tähdittämä lapsiystävällinen kauhukomedia Kummituskartano (The Haunted Mansion - 2003), joka oli taloudellinen menestys, mutta joka sai kriitikoilta negatiivista palautetta. Vuonna 2010 Disney-yhtiö ilmoitti uuden elokuvaversion olevan tekeillä, jonka käsikirjoittajana ja ohjaajana toimisi Guillermo del Toro. Pari vuotta myöhemmin del Toro jätti ohjausvastuun ja jonkin ajan jälkeen myös koko projektin, kun Disneyllä todettiin hänen käsikirjoituksensa olevan liian pelottava ja synkkä perheille. D. V. DeVincentis saapui uudeksi käsikirjoittajaksi vuonna 2015 ja vuonna 2020 Katie Dippold kirjoitti seuraavan tekstin, josta studio vihdoin tykkäsi. Kuvaukset käynnistyivät viimein lokakuussa 2021 ja nyt Haunted Mansion on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan käynyt alkuperäisessä huvipuistolaitteessa, mutta pidin lapsena Murphyn Kummituskartanosta. Aikuisiällä se ei tosin toiminut enää erityisen hyvin (tarkempaa arvostelua siitä leffasta tulossa marraskuussa). En ole ollut kovinkaan kiinnostunut uudesta Haunted Mansionista missään kohtaa. Se tuntui jälleen yhdeltä tylsältä uudelta versiolta Disneyn aiemman leffan pohjalta, eivätkä traileritkaan voittaneet minua puolelleen. Päin vastoin, trailerit näyttivät mielestäni kehnoilta ja elokuvan yleisilme oudon halvalta, jolloin jopa kummastelin, miten ihmeessä filmiä ei ole vain suoraan puskettu Disney+ -palveluun? Elokuvan saamat negatiiviset arvostelut ja taloudellinen epäonnistuminen maailmalla vain alensivat odotuksiani, mutta kävin silti katsomassa Haunted Mansionin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Astrofyysikko, pappi, meedio ja professori auttavat äitiä ja tämän poikaa, jotka hoksaavat muuttaneensa kummituskartanoon.

Haunted Mansionia tähdittää varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Rosario Dawson näyttelee Gabbieta, joka epäonnekseen muuttaa kummitusten valtaamaan kartanoon poikansa Travisin (Chase W. Dillon) kanssa ja tarvitsee apua, kun aaveet eivät jätä heitä rauhaan, vaikka he poistuisivat kartanosta. LaKeith Stanfield näyttelee astrofyysikko Beniä, joka on kehittänyt kameran, jolla voisi ottaa kuvia kummituksista. Owen Wilson esittää pappi Kentiä, joka pyydetään kartanoon suorittamaan manausta. Tiffany Haddish näyttelee meedio Harrietia, joka pystyy ottamaan yhteyden henkimaailmaan, kun taas Danny DeVito esittää professori Brucea, joka on kiinnostunut kummitustaloista ja niiden historioista. Dawson istuu passelisti kauhistuneen, mutta silti kaikkensa poikansa eteen tekevän äidin rooliin ja nuori Dillon pärjää hyvin konkareiden vierellä. Stanfield vakuuttaa näyttelijöistä parhaiten surevana Beninä ja Wilson on hupaisa pappiroolissaan. Haddish ja DeVito jättivät kuitenkin minut kylmäksi, eikä kumpikaan ollut erityisen hauska eksentrisissä osissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Jamie Lee Curtis kristallipalloon vangittuna madame Leotana, minkä lisäksi mukana on Jared Leto hahmoja piinaavien kummitusten johtohahmona, Haunted Mansion -huvipuistolaitteesta tuttuna Hattulaatikkohaamuna. Leton ääntä on kuitenkin muunneltu niin paljon, että häntä ei leffasta tunnistaisi, jos hänen mukanaolostaan ei tietäisi etukäteen. Hattulaatikkohaamua pohjustetaan ihan kelvollisesti, mutta kun hahmo vihdoin näytetään kunnolla, on kyseessä ailahtelevin tietokonetehostein toteutettu pettymys. Viime vuosina paluuta isojen elokuvien pariin tehnyt Curtis jää Haddishin ja DeViton tavoin hieman kiusalliseksi roolityöksi.

Ilokseni voin todeta, ettei Haunted Mansion ollut niin heikko elokuva kuin etukäteen pelkäsin. Eipä se silti kovin kummoinen ole. Siitä löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka muodostavat harmillisen keskinkertaisen kokonaisuuden. Lähdetään liikkeelle positiivisista puolista. Vahvinta antia elokuvassa ovat sen teemat surusta ja sen käsittelystä. Ben suree menehtynyttä vaimoaan ja hahmon läpikäymä kaari elokuvan mittaan on varsin toimiva, etenkin Stanfieldin roolisuorituksen takia. Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan mitään surussa vellomista, vaan siitä löytyy joitain hauskoja vitsejä ja hetkiä, kuten myös pari ihan jännittävää kohtausta häijyjen haamujen kanssa. Haunted Mansion sopiikin passelisti lapsille, joita alkaa kiinnostaa kummitukset ja muut pelottavat jutut, mutta jotka eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, jotta heille voisi näyttää kunnon kauhuleffoja.

Tästä huolimatta jäin harmittelemaan, kuinka vähän elokuvassa onkaan kunnon kummittelua. Ensimmäinen tunti on muutamia lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta erityisen harmillinen haamujen puutteessa. Leffan olisi pitänyt tehdä parempaa työtä rakentaakseen jännitettä kartanon ympärille, jotta katsojalla olisi oikeasti selvillä, mitä Gabbie ja Travis niin kovasti pelkäävät. Toinen mojova ongelma on elokuvan kesto. Haunted Mansionilla ei ole mitään syytä kestää kahta tuntia. Siitä voisi helposti leikata pois ainakin vartin, jotta leffasta saisi karsittua turhaa tyhjäkäyntiä ja useita myötähäpeällisen huonoja vitsejä. En myöskään paljoa piitannut turhan mammuttimaiseksi paisuvasta loppuhuipennuksesta, jolloin elokuva päättää vihdoin läväyttää kerralla kaikki kummituksensa ruutuun.

Elokuvan on ohjannut Justin Simien, joka oli tätä ennen tehnyt vain pari pienemmän luokan filmiä. Simien onnistuu parissa kohtaa rakentamaan kelvollisia kauhukohtauksia, pitäen menon silti tarpeeksi perheystävällisenä. Hän kuitenkin jättää liikaa löysää leffaan, kun hän olisi voinut tehdä elokuvasta napakamman ja sitä kautta mukaansatempaavamman kummitusajelun. Ongelma piilee Katie Dippoldin käsikirjoituksessa, joka jo itsessään kaipaisi enemmän ja luovempaa kummittelua ensimmäiselle puoliskolleen. Haunted Mansion on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin valaistu. Kummituskartanon lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut aaveet ovat mainioita ilmestyksiä. Sen sijaan leffan digitehosteet jättävät toivomisen varaa. Äänimaailma luottaa kauhuosastolla liikaa kovaäänisiin säikäytyksiin, eivätkä Kris Bowersin säveltämät musiikit ole kummoiset.

Yhteenveto: Haunted Mansion on keskinkertainen kummitusraina, joka toimii kuitenkin oikein passelisti pelottavammista jutuista kiinnostuneille lapsille, joiden ikä ei kuitenkaan riitä vielä kunnon kauhuelokuviin. Kummittelukohtauksia jää kaipaamaan enemmän, etenkin leffan vaisulla alkupuoliskolla. Menoa kasvatellaan loppua kohti, mutta finaali paisuukin sitten turhan massiivisiin mittoihin. Elokuvan toiseksi merkittäväksi ongelmaksi koituu sen ylipitkä kesto, johon mahtuu ihan liikaa tyhjäkäyntiä. Leffasta saisi helposti leikattua ainakin vartin pois. Komediaosasto on erityisen ailahtelevaa. Osa vitseistä saa hymähtelemään tyytyväisenä, toiset taas enemmänkin tuhahtelemaan kiusaantuneena. Yleensä mainiot Tiffany Haddish ja Danny DeVito ovat oudon epähauskoja läpi leffan. Parasta elokuvassa on sen teema surusta, jonka kautta LaKeith Stanfield tekee mainiota työtä pääroolissa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä, mutta erikoistehosteiden taso vaihtelee. Haunted Mansion on todella epätasainen paketti, joka saa jälleen huolestumaan Disney-yhtiön tulevaisuudesta. Vaikka elokuva olikin parempi kuin odotin, olisi sen ihan hyvin voinut heivata suoraan Disney+ -palveluun, jossa se olisi luultavasti löytänyt paremmin yleisöä kuin teattereissa. Leffan alhaisia lipputuloja ei myöskään auta outo julkaisuajankohta. Eikös kummituksia sisältävä perhe-elokuva olisi kannattanut säästää lokakuulle halloweenin aikaan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Haunted Mansion, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions, Rideback

Arvostelu: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022)

SUURENMOISEN LAHJAKKUUDEN SIETÄMÄTÖN TAAKKA

THE UNBEARABLE WEIGHT OF MASSIVE TALENT

Ohjaus: Tom Gormican

Pääosissa: Nicolas Cage, Pedro Pascal, Sharon Horgan, Lily Sheen, Tiffany Haddish, Ike Barinholtz, Alessandra Mastronardi, Paco León, Jacob Scipio, Neil Patrick Harris, David Gordon Green ja Demi Moore

Genre: komedia, toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Unbearable Weight of Massive Talent, eli suomalaisittain Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on Nicolas Cagen tähdittämä komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Cormigan yritti pitkään houkutella Cagea mukaan leffaideaansa, mutta Cage torjui leffan muutamaankin otteeseen, kunnes lopulta suostui, Cormiganin kirjoitettua hänelle pitkän kirjeen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Cagen esittävän itseään tulevassa filmissä ja kävinkin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Nicolas Cage ei saa tavoittelemaansa elokuvaroolia ja hänellä menee heikosti ex-vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Nick päättää tarttua agenttinsa tarjoukseen vierailla faninsa syntymäpäiväjuhlilla miljoonaa dollaria vastaan. Helppo keikka muuttuu pian jännittäväksi, kidnappausta tutkivan CIA:n värvätessä Nickin vakoilemaan isäntäänsä.

Nicolas Cage näyttelee itseään... tai jonkin sortin fiktiivistä versiota Nicolas Cagesta. Vähän kuin itse näyttelijä, myös elokuvan tulkinta hänestä on velkaantunut stara, joka on joutunut tekemään paljon itseään turhauttavaa roskaa, haaveillen samalla pääsevänsä valitsemaan elokuvansa paremmin. Pahoissa veloissa rypenyt Cage tekikin useita suoraan Anttilan alelaariin päätyneitä turhakkeita, mutta onneksi viime vuosina hän on päässyt esiintymään huomattavasti laadukkaammissa filmeissä, kuten Mandyssa (2018), Color Out of Spacessa (2019) ja Pigissä (2021). Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka tuntuu näyttelijälle loogiselta tavalta käsitellä näitä uran muutoksia. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni näyttelijä suostuisi tai edes kykenisi tekemään näin lystikkään itseironista roolia kuin Cage. Hän tarjoaa yhden vahvimmista suorituksistaan ikinä. Nicolas Cagena Nicolas Cage pääsee hulluttelemaan ja huutamaan kuten Nicolas Cagen olettaakin, mutta hän pääsee myös esittelemään todellisia lahjojaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sharon Horgan Nickin keksittynä ex-vaimona Oliviana, Lily Sheen Nickin keksittynä tyttärenä Addyna (tosielämässä Cagella on kaksi poikalasta), Neil Patrick Harris Nickin agenttina Finkinä, Pedro Pascal Nickin juhliinsa kutsuvana Javina, sekä Tiffany Haddish ja Ike Barinholtz CIA:n agentteina Vivianina ja Martinina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti - erityisesti Pascal, joka on nappivalinta Nicolas Cage -faniksi. Cagen ja Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon yhteisiä kohtauksia on suorastaan ilo katsoa.

Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätöntä taakkaa on muutenkin valtava ilo katsoa. Elokuva onnistui yllättämään minut totaalisesti ja vetelemään mattoa jalkojeni alta vähän väliä. Kyseessä on hillittömän hauska metatasoilla liikkuva komedia, joka yhdistelee nerokkaasti monenlaisia juttuja toisiinsa, luoden täysin omanlaisensa lopputuloksen. Seassa on niin itseironista komediaa, vahvaa perhedraamaa, herkkää ystävyyskertomusta, päihdesekoilua, vakoojatrilleriä, mafiakuvioita, vauhdikasta toimintaa kuin sitä cagemaista hulluutta. Pahimmassa tapauksessa elokuva leviäisi käsiin kauheana sekamelskana, mutta aiemmin vain ihan katsottavan romanttisen komedian Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment - 2014) tehnyt Tom Cormigan pitää pakettia kasassa ihailtavasti.

En edes muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa elokuvateatterissa. Etenkin leffan ensimmäinen tunti sai naureskelemaan vähän väliä huvittavien keskustelujensa, kuvioidensa ja Cagen filmografiaan kohdistuvien viittauksiensa kanssa. Erään LSD-kohtauksen aikana liki sattui mahaan nauramisen määrä. Tarina vie täysillä mukanaan ja elokuva vain paranee, kun Nickin ja Javin välille alkaa vähitellen muodostumaan kaveruus. Kaksikon hiljalleen suunnittelema elokuva vain tuo filmiin lisää metatasoja ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka toimii myös omanlaisena rakkauskirjeenä elokuvataidetta kohtaan. Loppuhuipennus ei ole yhtä vahva kuin elokuvan ensimmäiset suunnilleen tunti ja vartti, mutta se vie filmin silti lystikkäästi päätökseensä. Ja kuten hahmot itsekin sanovat, taiteellinen henkilödraama vaatii toimintakohtauksen, jota voi hyödyntää trailereissa kalastelemaan massayleisöä teatteriin. Nerokas elokuva!

Cormiganin ohjaus ja Kevin Ettenin kanssa työstämä käsikirjoitus ovat läpikotaisin loistokasta työtä. Elokuva leikittelee ideoillaan todella nokkelasti, saaden katsojansa virnuilemaan tyytyväisenä läpi filmin. Etenkin kun Cormigan ja Etten tunnustavat Paddington 2:n (2017) kuuluvan kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on mainiosti kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailma on hyvin rakennettu Mark Ishamin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on riemastuttava metatasoilla liikkuva komedia, joka viihdyttää täysillä ja naurattaa todella makeasti. Elokuva yhdistelee erittäin tyylikkäästi monenlaisia lajityyppejä toisiinsa, luoden varsin omaperäisen kokonaisuuden. Jonkun muun käsissä lopputulos voisi olla kamala sekamelska, mutta Tom Cormigan pitää pakettia hienosti kasassa. Elokuva pitää täysillä mukanaan, tuoden vähän väliä uusia puolia menoon mukaan ja pitäen hommaa raikkaana. Nicolas Cage on huippuvireessä läpi elokuvan ja hänen ja Pedro Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti. Filmi on tekniseltä puoleltaankin onnistunut. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka nousi kevyesti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon. Cage-faneille suosittelen filmiä todella lämpimästi, mutta sen voi katsoa muutenkin, jos vekkulimaiset toimintakomediat iskevät. Viimevuotisen Pigin ja nyt tämän jälkeen en malta odottaa, mitä kaikkea Cagella on vielä tarjottavanaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Unbearable Weight of Massive Talent, 2022, Lionsgate, Saturn Films

Arvostelu: The Card Counter (2021)

THE CARD COUNTER

Ohjaus: Paul Schrader

Pääosissa: Oscar Isaac, Tye Sheridan, Tiffany Haddish, Willem Dafoe, Aleksander Babara ja Bobby C. King

Genre: draama, rikos

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Card Counter on Oscar Isaacin tähdittämä rikosdraamaelokuva. Elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020. Kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta niitä päästiin jatkamaan jo heinäkuussa. Nyt elokuva on saatu valmiiksi ja The Card Counter saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itselläni ei herännyt mitään erityisen suurta kiinnostusta filmiä kohtaan, mutta Isaac on vakuuttanut useasti näyttelijänä, joten uskoin hänen tekevän saman jälleen ja kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä vähän päälle viikkoa ennen ensi-iltaa.

Viettäessään kahdeksan vuotta vankilassa, William Tell opetteli laskemaan kortteja ja vapauduttuaan hänestä on tullut varsinainen peluri kasinoilla. Hänen kaavamainen elämänsä saa käänteitä, kun hän tapaa nuoren Cirk Baufortin, mikä avaa Williamin menneisyyden traumat, joita hän on yrittänyt pitää sisällään.

Oscar Isaac näyttelee William Telliä, menneisyyttään salailevaa miestä, joka oli lusinut vankilassa ja opetellut siellä korttien laskemista, mikä on tehnyt hänestä todellisen korttihain. William on kuitenkin aika vaatimaton hommassaan, eikä lähde pyyhkimään pöytiä täysin tyhjäksi hurjista poteista, vaan kerää itselleen sen verran, että pystyy huoletta elämään seuraavaan päivään ja peliin. Isaac ei vieläkään tuota pettymystä, vaan tekee vahvaa työtä mysteerimiehenä, jonka taustoja on mielenkiintoista ryhtyä selvittämään elokuvan edetessä. Isaac onnistuu vakuuttamaan niin korttinerona kuin myös ex-vankina, joka yrittää päästä kauas vanhasta elämästään.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Tye Sheridan nuorena Cirk Baufortina, joka tarvitsee Williamin apua ja joka lähtee kiertämään Williamin mukana kasinoita, Tiffany Haddish La Lindana, joka yrittää värvätä menestyksekkäästi pelejä voittavan Williamin puolelleen, sekä Willem Dafoe majuri John Gordona. Sheridan ja Haddish suoriutuvat osistaan kelvollisesti. Dafoe toisaalta sopii pätevästi omaan rooliinsa, mutta hän jää vakavasti alihyödynnetyksi.

The Card Counterista löytyy omat onnistumisensa liittyen Oscar Isaacin roolityöhön ja hänen hahmonsa mielenkiintoiseen taustaan, josta haluaa tietää lisää, mutta elokuvassa on myös selvät heikkoutensa, jotka laskevat sen tasoa harmillisesti. Iso ongelma on, että päähenkilön menneisyyttä lukuun ottamatta tapahtumat eivät ole järin kiinnostavia. Cirkin hyppääminen Williamin kelkkaan mukaan, La Lindan yritys taivutella Williamia joukkoihinsa ja lopulta koko uhkapelaaminen eivät herättäneet tekijöiden toivomia reaktioita ja tunteita, vaan kaikki jää todella etäiseksi. Tämä on erikoista etenkin siksi, että kahden tunnin filmi on varsin hidastempoinen, joten voisi kuvitella, että aika olisi hyödynnetty paremmin syventämään leffan monia puolia. Nyt lähes kaikki jää valitettavan pinnalliseksi, eikä tapahtumaketjusta siksi pahemmin välitä.

Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta se alkaa vähitellen lipsumaan ja menettämään otettaan. Alun tietynlainen energiantapainen hiipuu ja kortinpeluustakin katoaa jännite nopeasti. Hitaasti etenevissä elokuvissa ei ole mitään vikaa, mutta täytyy niissä jokin koukku olla. The Card Counterin koukku ei vain jaksa pitää kiinni kauaa ja sen loppupää erityisesti alkaa löysäillä. Huipennuksessa huomaa, kuinka vähän painoarvoa missään oli, vaikka elokuva kuinka yrittää esittää olevansa syvä kuvaus traumojensa kanssa kamppailevasta ja syyllisyyttään sovittelevasta miehestä. Lopputekstien rullatessa tietää jo, että elokuva tulee katoamaan mielestä nopeasti.

Elokuvan on ohjannut ja kirjoittanut Paul Schrader, joka tunnetaan parhaiten Martin Scorsesen leffojen, kuten Taksikuskin (Taxi Driver - 1976) ja Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) käsikirjoittajana. Scorsese puolestaan toimii The Card Counterissa tuottajan roolissa. Vaikka Schrader onkin osoittanut lahjojaan aiemmin, ei hän tässä pahemmin vakuuta. Häneltä löytyy onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä. Samaa voi sanoa elokuvan teknisestä toteutuksesta. Toisaalta elokuva on mielenkiintoisesti kuvattu, varsinkin takaumakohtauksissa, joissa hyödynnetään hurjan laajaa linssiä, mutta samalla leffassa häiritsee esimerkiksi sen erikoisen tiivis kuvasuhde. Lavasteet, asut, valaisu sun muu ovat hyvin hoidettu ja Robert Levon Beenin musiikit tunnelmoivat sujuvasti, mutta äänitys on paikoitellen amatöörimäistä. Muutamissa kohdissa voi kuulla mm. kuinka mikrofoni hankaa näyttelijöiden vaatteita vasten.

Yhteenveto: The Card Counter on aika keskinkertainen ja helposti unohdettava rikosdraama. Oscar Isaac suoriutuu varsin mainiosti roolistaan korttihai William Tellinä, jonka mysteeristen taustojen avautumista on mielenkiintoista seurata. Harmi vain, että nykyhetkessä tapahtuvat kohtaukset menettävät kiinnostustaan elokuvan edetessä. Pelikohtaukset eivät tarjoa toivottavaa jännitettä, eivätkä imaise mukaansa. Tye Sheridan ja Tiffany Haddish tekevät kelpo työtä rooleissaan, mutta heidän hahmojensa tuomat kuviot vähentävät mielenkiintoa lisää. Elokuva vakuuttaa silloin tällöin esimerkiksi erikoisella teknisellä toteutuksella, mutta lopulta The Card Counter tuntuu haaskatulta potentiaalilta ja hieman väsähtäneesti tehdyltä leffalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Card Counter, 2021, Focus Features, LB Entertainment, Astrakan Film AB, Bona Film Group, Convergent Media, Enriched Media Group, HanWay Films, One Two Twenty Entertainment, Redline Entertainment

Arvostelu: Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge on the Run - 2020)

PAAVO PESUSIENI VAPAALLA JALALLA

THE SPONGEBOB MOVIE: SPONGE ON THE RUN

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Tom Kenny, Bill Fagerbakke, Rodger Bumpass, Carolyn Lawrence, Clancy Brown, Mr. Lawrence, Jill Talley, Matt Berry, Awkwafina, Keanu Reeves, Reggie Watts, Tiffany Haddish, Snoop Dogg ja Danny Trejo

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Edesmenneen Stephen Hillenburgin luomaan Paavo Pesusieni -animaatiosarjaan (SpongeBob SquarePants - 1999-) perustuva filmatisointi Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan suunnittelu lähti heti käyntiin. Työnimellä "The SpongeBob Movie: It's a Wonderful Sponge" liikkeelle lähteneen leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta sen julkaisu päätettiin siirtää tälle vuodelle. Keväällä maailmalla levinneen koronaviruksen vuoksi elokuva kuitenkin siirrettiin ensi vuodelle, kunnes Netflix nappasi sen levitysoikeudet ja julkaisi Paavo Pesusieni vapaalla jalalla -elokuvan jo nyt suoratoistopalvelussaan. Itse katsoin lapsena paljon Paavo Pesusientä ja olen yhä viime vuosienkin aikana jämähtänyt katsomaan sarjaa, jos se osuu vastaan televisiosta kanavasurffatessa. Pidin molemmista edellisistä Paavo Pesusieni -leffoista, etenkin kun katsoin ne alkuvuodesta uudestaan, valmistautuakseni tätä kolmatta filmiä varten. Minua harmittikin, kun Paavo Pesusieni vapaalla jalalla siirrettiin ensi vuodelle ja sitten taas ilahduin, kun huomasin, että Netflix oli julkaisemassa leffan parin viikon sisällä. Katsoinkin Paavo Pesusieni vapaalla jalalla heti sen julkaisupäivänä.

Kun Paavo Pesusienen lemmikkietana Kari siepataan, hän ja Patrik Meritähti lähtevät seikkailulle etsimään tätä.

Vanhat tutut animaatiosarjan hahmot palaavat jälleen seikkailemaan ja ovat ihan yhtä sekopäisiä ja hilpeitä heppuja kuin ennenkin. Paavo Pesusieni (äänenä Tom Kenny) kadottaa elämänsä kenties tärkeimmän asian, lemmikkietanansa Karin, mikä onkin täydellinen motivaatio hahmolle jättää rapupiiraiden teko ja lähteä seikkailuun. Mukaansa Paavo ottaa tietenkin pöljän parhaan kaverinsa Patrik Meritähden (Bill Fagerbakke), mutta apuna toimivat välillä myös kyyninen Jalmari (Rodger Bumpass), tutkijaorava Sanna (Carolyn Lawrence), rahanahne johtaja Rapu (Clancy Brown), sekä jopa häijy Plankton (Mr. Lawrence). Paavo Pesusienen faneille tuttujen hahmojen uusi seikkailu tarjoaa takuuvarmasti riemua, mutta samalla näitä ylienergisiä hahmoja inhoaville leffasta aiheutuu lähinnä päänsärkyä.

     Muita Paavon ja kumppaneiden kohtaamia hahmoja ovat mm. Atlantiksen ylimielinen kuningas Poseidon (Matt Berry), tämän apuri Kansleri (Reggie Watts), juhlallisuuksia johtava Seremoniamestari (Tiffany Haddish), Sannan rakentama Otto-robotti (Awkwafina), sekä Paavoa ohjeistava arokierijä Risu, jonka roolissa nähdään Keanu Reeves. Siis ihan nähdään, eikä vain kuulla. Sympaattinen Reeves on nappivalinta viisauksia latelevaksi risukasaksi, eikä hän jää ainoaksi näyttelijäksi, joka tekee ihan kuvatun roolin filmissä...

Kuten elokuvan trailerista, julisteesta ja tämän arvostelun kuvista voi päätellä, toisin kuin animaatiosarja ja edelliset elokuvat, Paavo Pesusieni vapaalla jalalla on animoitu täysin tietokoneella käsin piirretyn animaation sijaan. Jo Paavo Pesusieni kuivalla maalla sisälsi tietokoneanimoidun loppuhuipennuksen ja se on selvästi toiminut tekijöiden kokeiluna, kuinka nämä seikkailut toimisivat digimuodossa. Vaikka aluksi harmittelinkin uutta toteutusta (etenkin sen takia, että käsin piirretyt animaatiot ovat kuoleva laji), yllätyin, kuinka nopeasti totuin uuteen tyyliin. Paavo Pesusieni on alusta alkaen tunnettu sekopäisestä, värikylläisestä ja yliampuvasta visuaalisuudestaan ja digianimaation voimin tekijät ovat voineet viedä homman astetta pidemmälle. Uusi leffa tykittääkin sellaista värikkyyden ja hulluuden juhlaa, että elokuva todella vaatii oikean mielentilan, jotta siitä voi nauttia täysin.

Vaikkei Paavo Pesusieni vapaalla jalalla lopulta ole mielestäni yhtä mainio teos kuin kaksi edellistä Paavo Pesusienen elokuvaa, on se silti oikein kelvollinen ja hilpeä uusi seikkailu. Hupia löytyy taas niin lapsille kuin aikuisillekin. Etenkin elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana saa nauraa ties mille absurdeille ja pöhköille jutuille. Paavon ja Patrikin matka nostaa leveän hymyn kasvoille alusta alkaen, mikä ei haihdu ennen filmin päättymistä. Täysin loppuun asti riemu ei kanna, eivätkä viimeiset puoli tuntia tarjoa enää samalla lailla hulvattomuuksia. Loppupäässä leffa kuitenkin tuo mukaan hyvää sanomaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä. Samalla elokuva päätyy myös mainostamaan tulevaa lisäosasarjaa Paavosta ja kavereista lapsina, vielä suomentamatonta Kamp Koral: SpongeBob's Under Yearsia, jonka on tarkoitus alkaa ensi vuonna. Vaikka hahmot ovatkin ihan suloisia muksuina, olivat lapsikohtaukset lähinnä mukavat takaumat, enkä jaksaisi kokonaista sarjaa katsoa hahmojen lapsiversioista.

Elokuvan tarina pitää toimivasti mukanaan ja siitä löytyy veikeää seikkailuhenkeä. Loppujen lopuksi tarina on kuitenkin pelkkä kehys, jonka sisällä tekijät voivat hullutella mielensä mukaan. Vaikka käsikirjoittajat eivät ihan pidä tasoa yllä loppuun saakka, onnistuvat he silti tarjoamaan paljon iloa kaikenikäisille. Ohjaajat pitävät tunnelmaa korkealla ja äänimaailmakin on oivallinen. Musiikeista vastaavat Steve Mazarro ja Hans Zimmer (kyllä, luitte oikein, Zimmer on ollut säveltämässä musiikkeja Paavo Pesusienen elokuvaan) tekevät kelpo työtä hyväntuulisten melodioidensa kanssa. Tutut sävelmät sarjasta ovat mukana, mutta tunnuskappaleesta kuullaan hyvin erilainen versio lopputekstien aikana.

Yhteenveto: Paavo Pesusieni vapaalla jalalla on mainio animaatioseikkailu, mikä viihdyttää niin lapsia kuin vanhempiakin Paavon faneja. Tuttu absurdi ja pöljä meno on läsnä ja katsojalta vaaditaankin tiettyä mielentilaa, jotta paikoitellen ylikierroksilla käyvästä meiningistä voi todella nauttia. Elokuvan alkupää tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja veikeän seikkailun tuntua. Peräkkäin nähtävät cameot tutuilta julkimoilta riemastuttavat etenkin aikuiskatsojia. Viimeinen puolituntinen ei ole enää yhtä riemastuttava ja loppupäässä nähtävät takaumat hahmoista lapsina tuntuvat jopa liikaa lisäosasarjan mainostamiselta. Lopusta kuitenkin löytyy sopivasti sydäntä ja mukavaa viestiä ystävyydestä. Animaatiojälki on loistokasta ja tietokoneanimaatiohon tottuu nopeasti, vaikka kuinka kannattaisikin käsin piirrettyä jälkeä. Ääninäyttelijät pistävät jälleen kerran parastaan tutuissa rooleissaan. Tekijöillä on selvästi yhä hauskaa Paavo Pesusienen tarinoita väsätessään ja sama hauskuus välittyy myös kotikatsomoon. Jos siis perheestänne löytyy minkä tahansa ikäisiä Paavo Pesusieni -faneja tai pidät itse näistä leffoista ja sarjasta, suosittelen oikein lämpimästi Paavo Pesusieni vapaalla jalalla -leffan katselua. Se on juurikin se piristysruiske, mitä alati synkkenevät syysillat ja vielä synkempi nykyinen maailmantilanne kaipaavat!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The SpongeBob Movie: Sponge on the Run, 2020, Paramount Animation, Nickeloden Movies, United Plankton Pictures

Arvostelu: Lemmikkien salainen elämä 2 (The Secret Life of Pets 2 - 2019)

LEMMIKKIEN SALAINEN ELÄMÄ 2

THE SECRET LIFE OF PETS 2

Ohjaus: Chris Renaud
Pääosissa: Patton Oswalt, Kevin Hart, Jenny Slate, Eric Stonestreet, Tiffany Haddish, Lake Bell, Nick Kroll, Harrison Ford, Dana Carvey, Ellie Kemper, Chris Renaud, Hannibal Buress, Bobby Moynihan, Pete Holmes ja Tara Strong
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Koko perheen animaatioseikkailu Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin nopeasti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja sen käsikirjoituksen työstö lähti käyntiin. Tekovaiheessa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun paljastui, että päähenkilö Max-koiraa ääninäytellyt Louis C. K. oli syyllistynyt ikäviin naisiin kohdistuviin tekoihin, joten hänet erotettiin projektista ja korvattiin Patton Oswaltilla. Lopulta filmi saatiin valmiiksi ja nyt Lemmikkien salainen elämä 2 on saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä osaa erittäin viihdyttävänä ja lystikkäänä leffana ja olin iloinen, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Koirat Max ja Duke lähtevät omistajansa Katin, tämän miehen Jaken ja heidän pienen lapsensa Lassin kanssa maaseudulle. Samaan aikaan New Yorkissa supersankariksi itseään luuleva Lumipallo-pupu päätyy hurjaan seikkailuun, mihin liittyy katala sirkuksenomistaja ja tiikeri.

Edellisestä osasta tutut eläinhahmot tekevät paluun. Max (Patton Oswalt) on yhä tarinan kertoja, vaikka hänen osuutensa päätarinasta jää tällä kertaa yllättävän pieneksi. Maxille on kuitenkin saatu aikaiseksi toimiva henkinen kasvutarina, jolloin hän ei jää täysin yhdentekeväksi tapaukseksi. Sen sijaan yhdentekeväksi jää jättikoira Duke (Eric Stonestreet), joka ei saa lähes mitään tehtävää leffan aikana. Duke oli isossa osassa viime filmissä, mutta tässä hänet jopa välillä unohtaa.
     Isoon rooliin nostetaan edellisen elokuvan "roisto", valkoinen pupu Lumipallo (Kevin Hart), joka omistajansa vuoksi luulee itseään ehdaksi supersankariksi. Ensimmäisessä leffassa Hartin rääkyminen ja ylienergisyys kävivät hermoille, mutta tässä hahmosta on saatu pidettävämpi, jolloin myös Hart on siedettävämpi ääninäyttelijänä. Paikoitellen toivoisi, että hän lopettaisi huutamisen, mutta muuten Lumipallo on hauska ja pöhkö heppu, joka on myös todella suloinen.
     Isossa osassa on myös Maxiin rakastunut Gidget-koira (Jenny Slate), joka saa tärkeäksi tehtäväksi vahtia Maxin suosikkilelua, kun tämä on maaseudulla - eivätkä asiat tietenkään mene putkeen. Gidgetin juonikuvio on veikeä ja on hauskaa, kuinka se loppupäässä yhdistetään osaksi isompaa kokonaisuutta.

Eikä pidä unohtaa muita eläimiä, kuten välinpitämätöntä kissa Chloeta (Lake Bell), koiria Buddy (Hannibal Buress) ja Mel (Bobby Moynihan), marsu Normania (Chris Renaud), pientä lintu Sweetpeata (Tara Strong), sekä vanhaa hauva Popsia (Dana Carvey). Chloe on jälleen aivan mahtava ja enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostun hänestä isommin kuin Maxista ja kumppaneista. Uusiakin eläinhahmoja on mukana, kuten maaseudun ikääntynyt paimenkoira Rooster (Harrison "Indiana Jones" Ford), shih tzu -koira Daisy (Tiffany Haddish), pelokas Hu-tiikeri, outo kalkkuna, tyhmä lammas (Sean Giambrone), sekä karmiva susilauma (Michael Beattie). Uudet hahmot ovat kelpo lisäyksiä ja ajavat hyvin asiansa tarinan kannalta, vaikkei yhdellekään ole saatu kirjoitettua minkäänlaista kehityskaarta.
     Ihmishahmojakin leffasta löytyy, kuten Maxin ja Duken omistaja Kati (Ellie Kemper), hänen uusi miehensä Jake (Pete Holmes) ja pariskunnan lapsi Lassi, sekä tarinan pahis, ilkikurinen sirkuksenomistaja Sergei (Nick Kroll), joka on ehdottomasti leffan heikoin lenkki. Pahishahmo tuntuu väkisin mukaan tungetulta, täysin alikehitetyltä ja lähinnä kyseenalaiselta pöljän muka-venäläisaksenttinsa kanssa. Kati ja Jake jäävät pahasti taka-alalle, mutta Lassi on tärkeä osa Maxin tarinaa.

Lemmikkien salainen elämä 2 osoittautui hieman ristiriitaisia tunteita herättäväksi paketiksi. Se on kyllä hauska, vauhdikkaan mukaansatempaava, erittäin viihdyttävä ja se sisältää oivallisia opetuksia, mutta sen tarina ei onnistu vakuuttamaan. Lähinnä sen takia, ettei leffassa ole kunnon tarinaa. Hahmot päätyvät omiin seikkailuihinsa ja lopussa juonikuviot viedään yhteen osittain toimivasti ja osittain kömpelösti. Noin puolen tunnin kohdalla aloin pohtimaan, että milloinkohan filmin tarina lähtee käyntiin, kunnes tajusin jossain kohtaa, että tämän pitäisi nyt kai olla se tarina. Ensimmäisessä Lemmikkien salainen elämä -elokuvassa oli selkeä tarina, kun Max ja Duke päätyivät hurjaan seikkailuunsa ja joutuivat korjaamaan erimielisyytensä päästäkseen takaisin omistajansa luokse, samalla kun muut eläinkaverukset lähtivät etsimään heitä. Tämä jatko-osa tuntuu enemmänkin erilaisten yksittäisten ideoiden toteutukselta ja niiden yhdistämiseltä, toivoen, että lopputulos muistuttaa selkeää elokuvaa.

Vaikka nyt kritisoinkin leffan tarinattomuutta, haluan edelleen painottaa, että viihdyin Lemmikkien salainen elämä 2:n parissa oikein passelisti. Juonikuviot tuntuivat hyvin irrallisilta, mutta olin kiinnostunut niistä jokaisesta ja jokainen niistä tarjosi useita hauskoja hetkiä. Itse löysin eniten lystiä siitä, kun Chloe yrittää kouluttaa Gidgetiä käyttäytymään kuin kissa ja nauroin joka kerta maaseudun kummalliselle kalkkunalle. Muutamassa kohtaa riittää vauhtia ja pienemmille katsojille pari kohtausta susien kanssa saattavat olla hyvinkin jännittäviä. Lapsikatsojia ei tarinan olemattomuus tietenkään häiritse ja he saavat tästä varmasti vielä enemmän irti. Minun näytöksessäni lapset nauroivat vähän väliä, mutta oli myös hauska hoksata, kuinka vanhemmat hekottelivat hieman kiusaantuneesti, kun mukaan oli saatu pari vitsiä, joita lapset eivät vielä ymmärrä. Kokonaisuutena Lemmikkien salainen elämä 2 ei ole mitä toimivin paketti, eikä yllä ensimmäisen osan tasolle, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyviä asioita, jotta se jää lopulta plussan puolelle.

Parasta leffassa taitaa loppujen lopuksi olla sen visuaalisuus. Lemmikkien salainen elämä 2 on erinomaisesti animoitu ja ihastelin useassa kohtaa kaikenlaisia pienenpieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat tuoneet mukaan. Etenkin valkokankaalta katsottuna eläinten turkkien yksittäiset karvat korostuvat ja yleisesti ottaen eläimistä on tietty saatu aikaiseksi todella suloisia. Sitä kuitenkin kritisoin tämänkin filmin kohdalla, että miksi ihmeessä Chloelle on päätetty animoida pyllyreikä? Maisemat ovat usein todella näyttävät ja itse ihailin varsinkin kauniita maatilan ympäristöä esitteleviä kuvia. Ohjaaja Chris Renaud tekee kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta kokee välillä vaikeuksia pitää Brian Lynchin ohutta käsikirjoitusta kasassa. Lynch olisi voinut alusta alkaen kirjoittaa vahvempaa tarinaa, eikä yrittää vasta lopussa yhdistellä juonikuvioita toisiinsa. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Lemmikkien salainen elämä 2 on viihdyttävä puolitoistatuntinen, jonka aikana aikuiskatsojana jää kuitenkin kaipaamaan kunnon tarinaa. Irrallisilta tuntuvien juonikuvioiden seuraaminen on parhaimmillaan lystikästä puuhaa, mutta hieman kömpelöä loppuhuipennusta lukuunottamatta ne todella tuntuvat irrallisilta - aivan kuin muutama eri leffaidea olisi isketty yhteen. Hauskoja tilanteita onneksi riittää kaikenikäisille ja hupia löydetään monella tapaa. Pienemmille katsojille on mukana myös jännittäviä hetkiä. Eläinhahmot ovat jälleen mainioita persoonia, muttei heille kummoisia kehityskaaria ole keksitty. Loppujen lopuksi elokuvan upea animaatiotaso on sen parasta antia ja on mahdotonta olla ihastelematta, mitä animaattorivelhot ovat taikoneet ruudulle. Jos etsitte kivaa animaatiota koko perheen yhteistä leffareissua varten, on Lemmikkien salainen elämä 2 oiva valinta vasta syksyllä ilmestyvää Toy Story 4:ää (2019) odotellessa. Jos tekijät päättävät tehdä vielä kolmannen osan, katson sen mielelläni, mutta toivon, että tarinaan panostetaan seuraavalla kerralla enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Secret Life of Pets 2, 2019, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Dentsu, Fuji Television Network, Universal Animation Studios