Arvostelu: Manaaja: Uskon merkki (The Exorcist: Believer - 2023)

MANAAJA: USKON MERKKI

THE EXORCIST: BELIEVER

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Leslie Odom Jr., Lidya Jewett, Ann Dowd, Jennifer Nettles, Norbert Leo Butz, Olivia Marcum, Raphael Sbarge, Danny McCarthy, Okwui Okpokwasili, E.J. Bonilla, Tracey Graves, Ellen Burstyn ja Linda Blair

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli ylistetty jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden ja joka listataan usein kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi. Sille tehtiin tietysti siis jatkoa. Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) tuotti kuitenkin vain murto-osan ykkösleffaan verrattuna ja se sai pääasiassa negatiivista palautetta. Sen tapahtumat unohdettiinkin Plattyn itsensä ohjaamassa Manaaja III:ssa (The Exorcist III - 1990). Elokuville tehtiin myös esiosa Dominion: Prequel to the Exorcist (2005), joka kuitenkin peruttiin hetkellisesti, kunnes se julkaistiin sen pohjalta työstetyn toisen esiosan, Manaaja: Alun (The Exorcist: Beginning - 2004) jälkeen, jotka kummatkin haukuttiin ja jotka tienasivat heikosti lippuluukuilla. Lisäksi Foxilla pyöri syksystä 2016 syksyyn 2017 The Exorcist -televisiosarja, jonka teko kuitenkin keskeytettiin toisen tuotantokauden jälkeen. Vuonna 2020 Morgan Creek Entertainment ilmoitti työstävänsä uutta Manaaja-elokuvaa, joka sivuuttaisi aiemmat jatko- ja esiosat kokonaan. Samanlaisen kohtelun Halloween-elokuville (1978-2022) tehnyt David Gordon Green pestattiin leffan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja nyt Manaaja: Uskon merkki on saapunut elokuvateattereihin. Alkuperäinen Manaaja on yksi suosikkikauhuelokuvistani, enkä ole uskaltanut koskea sen jatko- ja esiosiin, jotka ovat kolmosta lukuun ottamatta lähinnä haukuttuja. Olin epäileväinen heti, kun kuulin uuden Manaajan olevan tuloillaan ja odotuksiani vain laski, kun näin, kuinka huonosti David Gordon Green suoriutui Halloween Killsin (2021) ja erityisesti Halloween Endsin (2022) kanssa. Kävinkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Manaaja: Uskon merkin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi tyttöä katoavat mysteerisesti koulupäivän päätteeksi. Kolmen päivän jälkeen tytöt löytyvät ja kaikki vaikuttaisi aluksi olevan hyvin, mutta pian lasten vanhemmille käy selväksi, että jokin paha voima on takertunut tyttöihin.

Manaaja: Uskon merkkiä on lähdetty tekemään sanonnan "kaksin aina kaunihimpi" pohjalta - tai kenties tässä tapauksessa voisi sanoa "kaksin aina kauheampi". Yhden riivatun tytön sijaan leffassa onkin kaksi manaajaa kaipaavaa lasta, Lidya Jewettin näyttelemä Angela ja Olivia Marcumin esittämä Katherine. Tytöistä Angela pääsee huomattavasti paremmin esille, kun taas Katherine jätetään oudosti sivuun. Samoin käy myös lasten vanhemmille. Angelan yksinhuoltajaisä Victor (Leslie Odom Jr.) nousee periaatteessa elokuvan päähenkilöksi, kun taas Katherinen vanhemmat Miranda (Jennifer Nettles) ja Tony (Norbert Leo Butz) jäävät lähinnä yksiulotteisiksi, periamerikkalaisiksi kristityiksi. Siinä, missä alkuperäisessä Manaajassa onnistuttiin vakuuttavasti syventymään useampaankin hahmoon, Uskon merkki kompuroi laajan hahmogalleriansa kanssa ja lopulta vain Victorin kohdalla on saatu jotain aikaiseksi. Tyttöjen riivauksen eteneminen hoidetaan hätäisesti ja kun Katherineen keskitytään näin minimaalisesti, katsoja pohtii läpi leffan, että miksi mukaan edes piti ottaa toinenkin riivattu lapsi? Odom Jr. hoitaa pitkään tonttinsa hyvin, mutta muuttuu loppua kohti tylsän yksi-ilmeiseksi. Jewett ja Marcum suoriutuvat pätevästi riivattuina, mutta heidän hahmojaan ei näe tarpeeksi, jotta lasten traagisesta koettelemuksesta jaksaisi erityisemmin välittää.

     Asiaa eivät auta useat yksiulotteiset sivuhahmot, kuten Victorin ja Angelan naapurit Ann (Ann Dowd) ja Stuart (Danny McCarthy), Katherinen perheen pastori Don (Raphael Sbarge), rituaaliparantaja Beehibe (Okwui Okpokwasili) ja isä Maddox (E.J. Bonilla), jotka yrittävät kaikki auttaa tyttöjä uskonsa kautta. Sekaan on myös heitetty alkuperäisestä elokuvasta riivatun Reganin äitiä näytellyt Ellen Burstyn, joka palasi rooliinsa Chris MacNeiliksi omien sanojensa mukaan puhtaasti rahan takia. Jos Burstynin paluulta odottaa samaa kuin uusissa Halloweeneissa Jamie Lee Curtisin paluusta Laurie Strodeksi, luvassa on ikävä pettymys. Burstynilla on ruutuaikaa vain muutama minuutti ja hänen hahmonsa kohtelu saa luultavasti jokaisen Manaaja-fanin suuttumaan.

David Gordon Greenin Halloween-trilogia käynnistyi lupaavasti. Vuonna 2018 ilmestyneestä Halloweenista paistoi ohjaajan into projektia kohtaan, halu todistaa kykynsä ja aito yritys tehdä kunniaa alkuperäiselle kauhuklassikolle. Jatko-osat Halloween Kills ja Halloween Ends olivat kuitenkin toinen toistaan kehnompia räpellyksiä, joista viimeisessä punainen lanka katosi kokonaan ja trilogiasta tuli aika lailla katselukelvoton kokonaisuus. Nyt Green on yrittänyt samaa Manaajan kanssa, mutta valitettavasti hän lähtee suoraan liikkeelle pohjanoteerauksella. Manaaja: Uskon merkistä ei ole nähtävissä minkäänlaista yritystä, vaan elokuvasta paistaa, että se on tehty puhtaasti rahan takia. Green kulkee läpi leffan siitä, mistä aita on matalin, eikä herätä missään kohtaa intoa tulevia jatko-osia kohtaan. Itse asiassa lopputekstien alkaessa itse ainakin halusin vain pyyhkiä juuri näkemäni kokonaan mielestäni.

No mikä Manaaja: Uskon merkissä on sitten niin pahasti pielessä? Lähdetään liikkeelle sen kiireessä väsätystä käsikirjoituksesta täynnä ontuvaa kerrontaa ja kömpelöitä ratkaisuja. Idean tasolla on ihan vekkulia, että tällä kertaa riivattuja tyttöjä onkin kaksi, mutta ennen viimeisiä minuutteja tällä idealla ei saada oikein mitään aikaiseksi. Katherine jätetään tosiaan täysin paitsioon, eikä edes Angelan kohdalla jakseta näyttää tytön vajoamista riivauksen vietäväksi. Alkuperäisessä Manaajassa Reganin muuttumista oli pelottavan lisäksi myös surullista seurata. Angelan ja Katherinen tilanne ei jaksa paljoa hetkauttaa sen jälkeen, kun tytöt vihdoin löydetään. Sen lisäksi, että käsikirjoitus keskittyy hahmoihin ontuvin tavoin, se myös kertoo tarinaansa takkuilevasti. Alkupää rakentelee katoamista jopa turhankin pitkällä kaavalla, mutta kun tytöt löytyvät, leffa kiirehtii lopun pakolliseen manauskohtaukseen. Vähän väliä herää tunne siitä, että seasta puuttuu kohtauksia.

Toinen merkittävä ongelma on elokuvan kauhuosasto. Manaaja: Uskon merkki ei nimittäin ole pelottava leffa. Se on itse asiassa ajoittain jopa pitkäveteinen. Green rakentaa kauhuosaston täysin kliseiden varaan, eikä edes yritä tuoda mukaan mitään mielikuvituksellista. Alkuperäinen Manaaja oli luomassa näitä kliseitä ja yhä tänäkin päivänä se saa katsojan kiemurtelemaan epämukavuudessa. Ei ole mikään ihme, että viimeisten 50 vuoden aikana leffa on saanut satoja kopioita. Manaaja: Uskon merkki tuntuu enemmänkin näiden kopioiden kopiolta kuin Manaajan jatko-osalta. Se ei edes tunnu ylipäätään Manaaja-elokuvalta, vaan joltain täysin yhdentekevältä tusinamanausrainalta. Green luottaa aivan liikaa typeriin äkkisäikäytyksiin, sen sijaan, että hän rakentaisi oikeasti jännittävää ilmapiiriä. On myös naurettavaa, että 50 vuotta vanha alkuperäisteos on huomattavasti rohkeampi kuin tämä vuonna 2023 tehty leffa. Regan pistettiin huutamaan rivouksia, oksentamaan litratolkulla, virtsaamaan lattialle, masturboimaan ristillä ja aidosti piinaamaan ympärillään olevia. Pahinta, mitä nämä tytöt pääsevät tekemään, on keskeyttää sunnuntaikirkko toistamalla "ruumis ja veri" -lausahdusta uudelleen ja uudelleen. No voi hui kamala. Loppuhuipennuksen manauskohtaus on kenties jopa tylsintä antia, eikä viimeinen ratkaisu saa aiheutettua katsojassa toivottuja tunnetiloja. Tahatonta komiikkaakin on luvassa. Alkuperäisleffan temaattiset syvyydet uskosta, sen menettämisestä ja sen löytämisestä ovat tässä mukana korkeintaan pintaraapaisuina.

Niin Greeniä kuin muitakaan Halloweeneissäkin työskennelleitä kirjoittajia, Scott Teemsiä ja Danny McBrideä ei tunnu kiinnostavan tehdä Manaajalle jatkoa tai minkäänlaista oikeutta. Teksti on niin vasemmalla kädellä hutaistu, että oikein pöyristyttää. "The power of Christ compels you" ja muut vastaavat ikoniset repliikit alkuperäisestä osasta on pakotettu mukaan niin väkisin, että hävettää. Asiaa ei auta saksien silputtu leikkaus, joka rikkoo kaiken soljuvuuden kerronnasta. Sentään Manaaja: Uskon merkki on ihan kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset ja loppupäässä tyttöjen maskeeraukset mainiot. Erikoistehosteet eivät huimaa päätä ja äänimaailman luottaminen kovaäänisiin pamauksiin saa lähinnä pyörittelemään silmiä. David Wingon ja Amman Abbasin säveltämät musiikit ovat muuten geneeristä kauhutunnelmointia, mutta kaksikko on tietty pistänyt leffasarjan tunnusmelodiana toimivan Tubular Bellsin soimaan silloin tällöin.

Yhteenveto: Manaaja: Uskon merkki on myötähäpeällisen huono kauhuraina, joka on selvästi tehty puhtaasti rahan takia. Siinä, missä vuoden 2018 Halloweenista näkyi vielä ohjaaja David Gordon Greenin halu kunnioittaa alkuperäisteosta, sekä aito palo projektia kohtaan, vastaavaa ei näy Uskon merkissä missään. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, eikä lopputulos edes tunnu Manaaja-elokuvalta, pikemminkin kopiolta alkuperäisleffaa seuranneista sadoista kopioista. Kauhuosasto rakentuu täysin tylsien äkkisäikäytysten varaan ja aito piinaavuus loistaa poissaolollaan. On myös hämmentävää, kuinka kiltti ja kesy leffa tämä on alkuperäiseen verrattuna. Tarina on todella kömpelösti rakennettu, jolloin se laahaa ensimmäisellä puoliskollaan ja sitten kiirehtii loput ajasta, päästäkseen geneeriseen manauskohtaukseen, joka ei aiheuta katsojassa toivottuja tunnetiloja, vaan pikemminkin huvittaa tahattomalla komiikallaan. Siitä huolimatta, että riivatut tytöt ovat tarinan keskiössä, he jäävät yllättävänkin pahasti sivuun, jolloin katsojana ei pääse oikeasti seuraamaan heidän traagista vajoamista pimeyteen. Idea kahdesta riivatusta tytöstä on kiehtova, mutta sillä ei saada oikein mitään aikaiseksi, etenkin kun toista tyttöä hädin tuskin näytetään elokuvan aikana. Hahmoja on lopulta liikaa ja vain toisen tytön isästä saadaan oikeasti jotain irti. Ellen Burstynin paluuta rooliinsa Chris MacNeilinä odottaville on luvassa karvas pettymys. Manaaja: Uskon merkistä on todella vaikea löytää positiivista sanottavaa yksittäisiä teknisiä onnistumisia tai kelvollisia näyttelijäsuorituksia lukuun ottamatta. Elokuva on kiusallinen räpellys, jonka päätteeksi vain toivoo, että koko roska olisi jätetty tekemättä. Jatko-osa The Exorcist: Deceiver on kuitenkin jo ilmoitettu ilmestyväksi vuonna 2025 ja kolmatta leffaa suunnitellaan parhaillaan. Lisäksi uudet Halloween- ja Manaaja-trilogiat tuottanut Blumhouse-yhtiö on jo vihjaillut, että seuraavaksi olisi tiedossa Perjantai 13. päivä -elokuvien (Friday the 13th - 1980-2009) uudelleenkäynnistys. Jippii...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Exorcist: Believer, 2023, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Morgan Creek Entertainment, Rough House Pictures

Arvostelu: Bones and All (2022)

BONES AND ALL

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb

Genre: draama, romantiikka, kauhu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.

Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.

Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.

Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.

David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila

Arvostelu: Halloween Ends (2022)

HALLOWEEN ENDS

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Andi Matichak, Rohan Campbell, Will Patton, Kyle Richards, Michael O'Leary, Omar Dorsey, Michael Barbieri, Rick Moose, Joanne Baron, Marteen, Destiny Mone, Joey Harris, James Jude Courtney ja Nick Castle

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) on vuosien varrella noussut lajityyppinsä merkkiteosten joukkoon ja klassikkoasemaan. Elokuva sai seuraavina vuosina useita jatko-osia, Halloween II - tappajan paluun (Halloween II - 1981), muusta sarjasta poikkeavan Halloween III - pahuuden yön (Halloween III: Season of the Witch - 1982), paluun raiteilleen tehneet Halloween 4:n (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988), Halloween 5:n (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myersin (1995), uutta jatkumoa kehitelleet Halloween H20: 20 Years Laterin (1998) ja Halloween: Resurrectionin (2002), sekä uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007) ja Halloween II (2009). Vuonna 2018 ilmestyi uusi Halloween-elokuva, joka oli jatkoa alkuperäiselle filmille, unohtaen aiemmat jatko-osat kokonaan. Sen osoittauduttua isoksi hitiksi, tekijät ilmoittivat työstävänsä peräkanaa kaksi jatko-osaa. Halloween Kills (2021) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta sekin oli taloudellinen menestys. Seuraavan leffan kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Halloween Ends on saanut ensi-iltansa. Omasta mielestäni alkuperäinen Halloween - naamioiden yö on yksi kauhugenren parhaista filmeistä. Jatko-osiin olen suhtautunut vaihtelevasti. Vuoden 2018 Halloween oli kelpo elokuva, mutta Halloween Kills oli aika mitäänsanomaton verimässäily. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan Halloween Endsiä sen ensi-iltapäivänä.

On kulunut neljä vuotta murhaaja Michael Myersin katoamisesta. Laurie Strode yrittää toipua ja jatkaa elämäänsä, kun uusi kauhu saapuu Haddonfieldiin.

Jamie Lee Curtis nähdään jo seitsemättä kertaa Laurie Stroden roolissa (elokuva ei tosin laske Halloween II - tappajan paluuta, Halloween H20:ä ja Halloween: Resurrectionia mukaan aikajatkumoonsa). Neljän vuosikymmenen odotuksen jälkeen Laurien pahimmat pelot kävivät toteen, kun murhaaja Michael Myers (James Jude Courtney ja Nick Castle) teki paluun, mikä johti myös Laurien tyttären (Judy Greer) kuolemaan. Nyt Haddonfieldin kaupungin uudesta verilöyly-yöstä on kulunut neljä vuotta, eikä Michaelia ole nähty missään. Laurie on vihdoin päättänyt siirtyä eteenpäin, eikä halua enää antautua pelolle, joka on syönyt suuren osan hänen elämästään. Curtis suoriutuu osastaan jälleen oivallisesti, saadessaan enemmän tekemistä kuin Halloween Killsissä.

     Elokuvassa nähdään myös Andi Matichak Laurien lapsenlapsena, Allysonina, joka yrittää toipua äitinsä menehtymisestä ja Michaelin kohtaamisesta, Michael O'Leary Allysonin pomona, tohtori Mathisina, sekä Omar Dorsey seriffi Barkerina, Will Patton apulaisseriffi Hawkinsina, Michael Barbieri, Marteen, Destiny Mone ja Joey Harris kiusaajanelikko Terrynä, Billynä, Stacyna ja Margona, sekä Rohan Campbell nuorena Coreynä, jota piinaa kauhistuttava onnettomuus muutaman vuoden takaa. Sivunäyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, mutta heidän hahmojaan hyödynnetään paikoitellen aika kehnosti. Allysonin kokemat traumat johtavat jatkuvasti kyseenalaisiin tekoihin. Sivuhahmoista juuri Coreyn kohdalla tehdään kummia ratkaisuja. Tai voiko edes puhua sivuhahmosta, sillä Corey itse asiassa tuntuu olevan elokuvan päähenkilö.

Voi itku, minkä ohjaaja David Gordon Green ja hänen johtama käsikirjoittajapoppoo Danny McBride, Paul Brad Logan ja Chris Bernier ovatkaan menneet tekemään. Vuoden 2018 Halloween oli kelpo jatko-osa kauhugenren mestariteokselle, pistäen onnistuneesti Laurien ja Michaelin takaisin tukkanuottasille. Halloween Kills oli tarinaton murhamässäily ja aika heikko esitys lupaavan alun jälkeen. Halloween Ends on lähes läpimätä törkysoppa, jota katsoessa kauhistuttaa lähinnä, kuinka kirjoittajanelikko murhaa John Carpenterin käynnistämän kauhutarinan. Tämän on nimensä mukaisesti parasta olla Halloween-saagan loppu, sillä elokuvan jälkeen ei tee mieli nähdä enää yhtään lisää Michael Myersin murhaseikkailuja.

No mikä Halloween Endsissä oli sitten niin pielessä, että se sai tämän katsojan kihisemään kiukusta elokuvateatterista poistuessa? Lähdetään siitä liikkeelle, että Greeniä ja kumppaneita ei tainnut kiinnostaa Michaelin tarinan jatkaminen enää tuon taivaallista. Ikonista William Shatner -naamiota käyttävää murhaaja nähdään elokuvassa hädin tuskin ollenkaan, kirjoittajien kehiteltyä tähän finaaliin täysin uudet kuviot. Elokuvan markkinoinnista saa käsityksen, että kyse olisi Laurien ja Michael Myersin viimeisestä yhteenotosta. Kauhuikonien eeppistä kohtaamista odottavat kokevat kuitenkin sellaisen pettymyksen, että tekisi mieli suunnata kassalle vaatimaan lippurahoja takaisin. Pettymys koituu myös kaikille, jotka odottivat leffan jatkavan Halloween Killsin murhamättölinjaa. Tappoja on vain muutama ja nekin ovat yhtä onnistuneen groteskia hetkeä lukuun ottamatta mielikuvituksettoman tylsiä.

Kyseessä on muutenkin tylsä elokuva. Odotellessaan rahoilleen vastinetta, katsoja pistetään tuijottamaan juonikuviota, mikä olisi varmasti mielenkiintoinen premissi johonkin täysin uuteen kauhuelokuvaan. Halloween-filmiin ja vieläpä uuden Halloween-trilogian päätösosaan ympättynä ratkaisu on kuitenkin käsittämätön. Elokuvaa voisi enemmänkin kuvata häiriintyneeksi romanttiseksi draamaksi. Liki kahden tunnin raina matelee eteenpäin ja katsoja vilkuilee vähän väliä kelloa ja ihmettelee puolen välin paikkeilla, että unohtivatko tekijät Michaelin kokonaan? On vaikea kuvitella John Carpenterinkaan pitäneen näkemästään leffaa säveltäessään. Halloween Ends esittää olevansa eeppinen päätösosa Carpenterin aloittamalle saagalle, mutta se tuntuu pikemminkin keskisormelta kauhumaestron luomukselle.

Greenin, McBriden, Loganin ja Bernierin käsikirjoitus on läpikotaisin tönkkö ja selväksi käy niin se, ettei tekijöillä ollut kunnon ideaa kokonaiselle trilogialle, kun he ryhtyivät tekemään vuoden 2018 elokuvaa kuin myös se, ettei heillä ollut enää ideoita Laurielle ja Michaelille kokonaista elokuvaa varten, joten heidän piti tunkea filmi täyteen kaikkea muuta. Surkean tekstin pohjalta Greenin on vaikea saada aikaiseksi mitään ohjaajana. Kauhupuoli jää todella latteaksi, eikä leffa tarjoa edes jännitettä. Edelliset elokuvat hyötyivät tietystä yksinkertaisuudesta, kun tapahtumat sijoittuivat samaan yöhön ja kaikki tuntuivat olevan vaarassa koko ajan. Nyt Michael Myers esitetään muutaman minuutin ruutuajassaan niin heiveröisenä nyhverönä, ettei tappajaa jaksa pelätä. Haddonfieldistä löytyy muita huomattavasti karmivampia äijiä, jotka nostavat niskavillat pahemmin pystyyn kuin Myers. Sentään Halloween Ends on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Leikkaus vaatisi tiivistämistä ja muutakin hienosäätöä. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset parhaimmillaan oivan raa'at. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikyttelypamauksiin, mutta Carpenterin, hänen poikansa Codyn ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit toimivat jälleen kerran. Carpenterin fantastinen tunnusmusiikki (mielestäni kauhugenren paras melodia) innostaa edelleen.

Yhteenveto: Halloween Ends on ikonisen kauhusaagan surkea finaali, joka lähtee täysin sivuraiteille ja suistuu sitten niiltäkin raiteilta ojaan. Mainosten lupaileman Laurie Stroden ja Michael Myersin viimeisen yhteenoton sijaan elokuva keskittyy uusiin kuvioihin, työntäen oletetut päähenkilöt sivuhahmoiksi - pahimmillaan liki statisteiksi omassa filmissään. Elokuvan tarina sopisi mainiosti johonkin täysin muuhun ja uuteen kauhuleffaan, mutta Halloween-saagan päätösosassa ratkaisu on kummallinen, suorastaan käsittämätön. Lähes kaksituntinen elokuva on hämmentävän tylsä, tekijöiden keskittyessä lähinnä uuden hahmon draamaan, eikä kauhuun ja murhiin. David Gordon Green, Danny McBride ja kumppanit yllättävät katsojat jatkuvasti sillä, kuinka pöljää tekstiä he saavatkaan aikaiseksi. Katsojaa suututtaa koko ajan enemmän ja kun Laurie ja Michael vihdoin ja viimein kohtaavat, ei katsojaa enää onnistuta voittamaan puolelleen. Sentään leffan tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia ja näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan. Filmi on kuitenkin erinomainen osoitus siitä, kuinka surkea käsikirjoitus voikaan horjuttaa ja lopulta tuhota muuten lahjakkaiden tekijöiden työpanoksen. Halloween Ends on todellinen virhearvio, joka tulee luultavasti vajoamaan ihmisten mielissä samaan kastiin vaikkapa Jason Goes to Hell: The Final Friday -kammotuksen (1993) kanssa. Toivon mukaan tämä nyt ihan oikeasti on Halloweenin loppu. Hollywoodin tuntien ei kuitenkaan kestä montaa vuotta, kun uudet tekijät kokevat tarpeelliseksi tuoda Michael Myersin takaisin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween Ends, 2022, Universal Pictures, Miramax, Blumhouse Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films

Arvostelu: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022)

SUURENMOISEN LAHJAKKUUDEN SIETÄMÄTÖN TAAKKA

THE UNBEARABLE WEIGHT OF MASSIVE TALENT

Ohjaus: Tom Gormican

Pääosissa: Nicolas Cage, Pedro Pascal, Sharon Horgan, Lily Sheen, Tiffany Haddish, Ike Barinholtz, Alessandra Mastronardi, Paco León, Jacob Scipio, Neil Patrick Harris, David Gordon Green ja Demi Moore

Genre: komedia, toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Unbearable Weight of Massive Talent, eli suomalaisittain Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on Nicolas Cagen tähdittämä komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Cormigan yritti pitkään houkutella Cagea mukaan leffaideaansa, mutta Cage torjui leffan muutamaankin otteeseen, kunnes lopulta suostui, Cormiganin kirjoitettua hänelle pitkän kirjeen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Cagen esittävän itseään tulevassa filmissä ja kävinkin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Nicolas Cage ei saa tavoittelemaansa elokuvaroolia ja hänellä menee heikosti ex-vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Nick päättää tarttua agenttinsa tarjoukseen vierailla faninsa syntymäpäiväjuhlilla miljoonaa dollaria vastaan. Helppo keikka muuttuu pian jännittäväksi, kidnappausta tutkivan CIA:n värvätessä Nickin vakoilemaan isäntäänsä.

Nicolas Cage näyttelee itseään... tai jonkin sortin fiktiivistä versiota Nicolas Cagesta. Vähän kuin itse näyttelijä, myös elokuvan tulkinta hänestä on velkaantunut stara, joka on joutunut tekemään paljon itseään turhauttavaa roskaa, haaveillen samalla pääsevänsä valitsemaan elokuvansa paremmin. Pahoissa veloissa rypenyt Cage tekikin useita suoraan Anttilan alelaariin päätyneitä turhakkeita, mutta onneksi viime vuosina hän on päässyt esiintymään huomattavasti laadukkaammissa filmeissä, kuten Mandyssa (2018), Color Out of Spacessa (2019) ja Pigissä (2021). Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka tuntuu näyttelijälle loogiselta tavalta käsitellä näitä uran muutoksia. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni näyttelijä suostuisi tai edes kykenisi tekemään näin lystikkään itseironista roolia kuin Cage. Hän tarjoaa yhden vahvimmista suorituksistaan ikinä. Nicolas Cagena Nicolas Cage pääsee hulluttelemaan ja huutamaan kuten Nicolas Cagen olettaakin, mutta hän pääsee myös esittelemään todellisia lahjojaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sharon Horgan Nickin keksittynä ex-vaimona Oliviana, Lily Sheen Nickin keksittynä tyttärenä Addyna (tosielämässä Cagella on kaksi poikalasta), Neil Patrick Harris Nickin agenttina Finkinä, Pedro Pascal Nickin juhliinsa kutsuvana Javina, sekä Tiffany Haddish ja Ike Barinholtz CIA:n agentteina Vivianina ja Martinina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti - erityisesti Pascal, joka on nappivalinta Nicolas Cage -faniksi. Cagen ja Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon yhteisiä kohtauksia on suorastaan ilo katsoa.

Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätöntä taakkaa on muutenkin valtava ilo katsoa. Elokuva onnistui yllättämään minut totaalisesti ja vetelemään mattoa jalkojeni alta vähän väliä. Kyseessä on hillittömän hauska metatasoilla liikkuva komedia, joka yhdistelee nerokkaasti monenlaisia juttuja toisiinsa, luoden täysin omanlaisensa lopputuloksen. Seassa on niin itseironista komediaa, vahvaa perhedraamaa, herkkää ystävyyskertomusta, päihdesekoilua, vakoojatrilleriä, mafiakuvioita, vauhdikasta toimintaa kuin sitä cagemaista hulluutta. Pahimmassa tapauksessa elokuva leviäisi käsiin kauheana sekamelskana, mutta aiemmin vain ihan katsottavan romanttisen komedian Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment - 2014) tehnyt Tom Cormigan pitää pakettia kasassa ihailtavasti.

En edes muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa elokuvateatterissa. Etenkin leffan ensimmäinen tunti sai naureskelemaan vähän väliä huvittavien keskustelujensa, kuvioidensa ja Cagen filmografiaan kohdistuvien viittauksiensa kanssa. Erään LSD-kohtauksen aikana liki sattui mahaan nauramisen määrä. Tarina vie täysillä mukanaan ja elokuva vain paranee, kun Nickin ja Javin välille alkaa vähitellen muodostumaan kaveruus. Kaksikon hiljalleen suunnittelema elokuva vain tuo filmiin lisää metatasoja ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka toimii myös omanlaisena rakkauskirjeenä elokuvataidetta kohtaan. Loppuhuipennus ei ole yhtä vahva kuin elokuvan ensimmäiset suunnilleen tunti ja vartti, mutta se vie filmin silti lystikkäästi päätökseensä. Ja kuten hahmot itsekin sanovat, taiteellinen henkilödraama vaatii toimintakohtauksen, jota voi hyödyntää trailereissa kalastelemaan massayleisöä teatteriin. Nerokas elokuva!

Cormiganin ohjaus ja Kevin Ettenin kanssa työstämä käsikirjoitus ovat läpikotaisin loistokasta työtä. Elokuva leikittelee ideoillaan todella nokkelasti, saaden katsojansa virnuilemaan tyytyväisenä läpi filmin. Etenkin kun Cormigan ja Etten tunnustavat Paddington 2:n (2017) kuuluvan kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on mainiosti kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailma on hyvin rakennettu Mark Ishamin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on riemastuttava metatasoilla liikkuva komedia, joka viihdyttää täysillä ja naurattaa todella makeasti. Elokuva yhdistelee erittäin tyylikkäästi monenlaisia lajityyppejä toisiinsa, luoden varsin omaperäisen kokonaisuuden. Jonkun muun käsissä lopputulos voisi olla kamala sekamelska, mutta Tom Cormigan pitää pakettia hienosti kasassa. Elokuva pitää täysillä mukanaan, tuoden vähän väliä uusia puolia menoon mukaan ja pitäen hommaa raikkaana. Nicolas Cage on huippuvireessä läpi elokuvan ja hänen ja Pedro Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti. Filmi on tekniseltä puoleltaankin onnistunut. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka nousi kevyesti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon. Cage-faneille suosittelen filmiä todella lämpimästi, mutta sen voi katsoa muutenkin, jos vekkulimaiset toimintakomediat iskevät. Viimevuotisen Pigin ja nyt tämän jälkeen en malta odottaa, mitä kaikkea Cagella on vielä tarjottavanaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Unbearable Weight of Massive Talent, 2022, Lionsgate, Saturn Films

Arvostelu: Halloween Kills (2021)

HALLOWEEN KILLS

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Will Patton, Anthony Michael Hall, Kyle Richards, Nancy Stephens, Dylan Arnold, Robert Longstreet, Charles Cyphers, Omar Dorsey, Scott MacArthur, Michael McDonald, James Jude Courtney ja Nick Castle

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma menestys, joka inspiroi valtavan määrän muita kauhuelokuvia, sekä rakensi pohjan omalle elokuvasarjalleen. Vuonna 2015 alkoi uuden elokuvan teko, joka pyyhki aiemmat jatko-osat aikajanalta. Lopputuloksena oli vuoden 2018 Halloween, joka oli pidetty hitti, joten sille ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä kaksi jatko-osaa, nimeltään Halloween Kills ja Halloween Ends (2022). Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella eteenpäin. Nyt Halloween Kills ilmestyy vihdoin teattereihin ja itse odotin sitä hieman varautunein mielin. Mielestäni vuoden 2018 Halloween oli kelvollinen jatkumo yhdelle kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista, mutta aloin pelätä, että tekijät lipsuisivat vanhojen jatko-osien tielle, ilmoittaessaan tekevänsä kaksi leffaa lisää peräkkäin. Olin silti toiveikas, mennessäni katsomaan Halloween Killsiä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Samaan aikaan, kun Laurie Strode on perheineen matkalla sairaalaan, Michael Myers pääsee vapaaksi palavasta talosta ja Haddonfieldin verilöyly jatkuu.

Jamie Lee Curtis palaa ikoniseen rooliinsa Laurie Strodena, jo pariin otteeseen Michael Myersin (maskin takana hönkimässä James Jude Courtney ja Nick Castle) kynsistä karanneena selviytyjänä. Vaikka Curtisiä on jälleen ilo nähdä roolissa, ei hän saa melkein mitään tekemistä tällä kertaa. Laurie lähinnä yrittää toipua saamistaan vammoista, samalla kun hänen tyttärensä Karen (Judy Greer) ja tämän tytär Allyson (Andi Matichak) nostetaan elokuvan keskiöön. Greer ja Matichak jatkavat hyvää työtään edellisestä osasta äitinä ja lapsena, jotka vihdoin uskovat Laurien tarinoihin möröstä.

     Lisäksi filmissä nostetaan esille Laurien lisäksi muita alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä selvinneitä hahmoja. Kyle Richards, Charles Cypher ja Nancy Stephens palaavat rooleihinsa Lindseynä, seriffi Brackettina ja hoitaja Marionina. Anthony Michael Hall näyttelee Tommy Doylea, jonka lapsenvahtina Laurie toimi alkuperäisessä elokuvassa ja joka nousee nyt vimmaisesti johtamaan kaupunkilaisia, jotka päättävät tappaa Michaelin itse. Lisäksi elokuvassa nähdään monia muita, lähinnä potentiaalisina uhreina Michaelille. Näyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta paikoitellen käsikirjoituksen tarjoama kehno dialogi muodostaa vaikeuksia uskottaviin vuoropuheluihin.

Harmillisesti minun täytyy todeta, että etukäteen kokemani pelot Halloween Killsistä osoittautuivat aiheellisiksi. Vuoden 2018 filmin jälkeen tekijät päättivät haukata liian ison palan ja ryhtyessään työstämään samanaikaisesti kahta jatko-osaa, he eivät jääneet miettimään yhtään, toimiiko uuden trilogian keskimmäinen palanen omana teoksenaan. Ei toimi. Kyseessä on aika tarpeeton väliosa, jonka pettymystä lisää se, että sitä piti koronan takia odottaa vuosi lisää. Tarinaa elokuvassa on hädin tuskin lainkaan ja filmi on lähinnä pelkkä sarja kohtauksia, joissa Michael Myers tappaa ihmisiä. Tappokohtaukset ovat sentään luovia ja tekijät ovat päästäneet mielikuvituksensa laukata siinä, millaisin eri tavoin ihmisiä voi pistää hengiltä. Gore-slashereiden ystäville on luvassa herkkua ja tekoverellä mässäillään kieron tyydyttävästi. Brutaalit tapot eivät kuitenkaan johda hyvään elokuvaan, jos sillä ei ole muuta tarjottavana.

Ei Halloween Kills kuitenkaan erityisen huono ole. Se on lähinnä todella laiska ja liiankin vauhdilla kasaan kyhätty jatko-osa. Siinä, missä viime elokuvassa käsikirjoittajaduo David Gordon Green ja Danny McBride keskittyivät rakentamaan jännitettä Michaelin paluusta ja saivat luotua hyvän perhekonfliktin Laurien, Karenin ja Allysonin välille, tästä uupuu se kaikki. Filmi on lähinnä pelkkää tappamista alkuteksteistä lopputeksteihin ilman hahmojen kehittymistä, tarinan rakentelua tai edes minkäänlaisia juonenkäänteitä. Ainoa mielenkiintoinen puoli, jonka Green, McBride ja mukaan liittyvä Scott Teems ovat tekstiinsä keksineet, on se, kuinka paniikin leviäminen vaikuttaa Haddonfieldin kaupunkilaisiin. Väkijoukko marssii lähestulkoon soihtujen ja talikoiden kanssa pitkin katuja ja elokuvasta saakin hyvän juomapelin siitä, kuinka montaa kertaa joku sanoo "pahuus kuolee tänä yönä".

Käsikirjoittamisen lisäksi David Gordon Green jatkaa myös ohjaajana, muttei tee läheskään yhtä hyvää työtä kuin viimeksi. Hän luottaa liikaa kovien äänien saattelemiin äkkisäikäytyksiin todellisen kauhun tunnelman luomisen sijaan. Elokuva saa säpsäytettyä muutaman kerran, mutta erityistä pelkoa ei enää muodostu - mikä johtuu myös siitä, että katsoja tietää, että tällekin on vielä tulossa jatkoa. Tekniseltä puoleltaan Halloween Kills on sujuvasti tehty, vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä varttia vaille kahden tunnin kesto on näin sisällöttömälle leffalle liikaa. Kuvaus on mainiota ja varsinkin otos palavasta talosta esille astuvasta Michaelista on upea. Lavasteet, valaisu ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja John Carpenterin, Cody Carpenterin ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Carpenterin luoma ikoninen Halloweenin tunnusmusiikki saa innostumaan kerta toisensa perään, vaikkei elokuva muutoin kummoinen ole.

Yhteenveto: Halloween Kills on valitettavan heikko ja laiskasti kyhätty jatko-osa menevälle vuoden 2018 elokuvalle. Edellisen osan jännityksen pohjustus ja kiinnostavasti rakennettu perhekonflikti saavat kyytiä ja käsikirjoitus sisältää lähinnä vuoronperään Michaelia tappamassa ihmisiä ja ihmisiä huutamassa, että pahuus kuolee tänä yönä. Vaikka mukana onkin kekseliäitä ja verisiä tappoja, jotka saavat kauhufanit myhäilemään, elokuva tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä rahastusrainalta, joka alkaa tylsistyttää yksitoikkoisuudellaan loppupäässä. Elokuva kaipaisi reipasta tiivistämistä, sillä varttia vaille kahden tunnin kestossa on niin vähän sisältöä. Hyvänä ideana se sentään sisältää tekijöiden pohdiskelua siitä, kuinka pelko ja pakokauhu ryhtyvät kärjistymään äkkipikaisiksi teoiksi ja sokeaksi väkivaltaisuudeksi, joka vain johtaa Michaelin uusiin voittoihin. Tekniseltä puolelta löytyy omat ansionsa ja ikoninen tunnusmusiikki saa innostumaan laimeankin rainan aikana, mutta siihen se jää. Nyt odotan ristiriitaisin tuntein vuoden päästä ilmestyvää Halloween Endsiä (aivan kuin tämä elokuvasarja muka joskus päättyisi) ja että onnistuvatko tekijät viemään trilogiansa edes jotenkin kunnialla päätökseen köykäisen väliosan jälkeen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween Kills, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Home Again Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films

Arvostelu: Halloween (2018)

HALLOWEEN

Ohjaus: David Gordon Green
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Toby Huss, Haluk Bilginer, Will Patton, Dylan Arnold, Virginia Gardner, Jefferson Hall, Rhian Rees, Miles Robbins, Drew Scheid ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi ennakkoarvioistaan huolimatta suureksi hitiksi ja vuosien varrella myös klassikkoasemaan. Leffa sai ison kasan jatko-osia ja 2000-luvun alussa myös kaksi uudelleenfilmatisointia Rob Zombien toimesta. Vuonna 2009 ilmestynyt Halloween II ei ollut mikään suuri hitti, mutta se tuotti tarpeeksi rahaa, jotta tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja lopulta siihen kiinnitetyt tekijät siirtyivät eri leffan pariin. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että kolmannen osan sijaan uusi Halloween-elokuva tulisikin olemaan täysin uusi ja itsenäinen teos. Kuitenkin samana vuonna Dimension Films -yhtiö menetti oikeudet Halloween-sarjaan, jolloin projekti lakkautettiin. 2016 Blumhouse- ja Miramax-yhtiöt nappasivat elokuvasarjan oikeudet itselleen ja alkoivat työstämään uutta leffaa. Projekti saatiin kuin saatiinkin rullaamaan ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa. Ja nyt, vihdoin ja viimein uusi Halloween-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin heti, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Petyin hieman ensimmäiseen traileriin, mutta sen jälkeiset mainokset ovat jälleen nostaneet kiinnostustani. Innostukseni lisääntyi, kun luin lähes ylistäviä ennakkoarvosteluja, mutta samalla hämmennyin, kun juuri ennen ensi-iltaa julkaistut arviot olivat myös aika negatiivisia. Meninkin hieman ristiriitaisin tuntein katsomaan leffan ja lähdinkin pois jokseenkin ristiriitaisin tuntein.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan alkuperäistä elokuvaa Halloween - naamioiden yö!

40 vuotta alkuperäisen Halloweenin tapahtumien jälkeen henkiinjäänyt Laurie Strode on kouluttanut itsensä taistelijaksi siltä varalta, että hän joutuisi kohtaamaan murhaaja Michael Myersin uudestaan. Halloween-yönä Laurien pahin pelko käy toteen ja Michael saapuu takaisin kaupunkiin etsimään Laurieta ja tämän perhettä...

Jamie Lee Curtis palaa Laurie Stroden rooliin ja tarjoaa huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin alkuperäisessä Halloween - naamioiden yössä. Tämä on tietty täysin ymmärrettävää, sillä alkuperäinen elokuva oli Curtisin ensimmäinen elokuvarooli ja näiden 40 vuoden aikana hänellä on ollut hyvin aikaa kehittyä. Curtis selvästi nauttii tämän leffan teosta ja hän hyppää täysillä mukaan ikääntyneen Laurien saappaisiin. Paikoitellen Curtisin roolityö takeltelee, mutta tämä johtuu lähinnä pöhköistä repliikeistä, joita hänelle on joihinkin hetkiin kirjoitettu. Hahmona Laurie on täysin toisenlainen kuin alkuperäisessä Halloweenissa. Herkkä ja ujo tyttö on muuttunut tiukaksi ja tylyksi erakoksi, joka valmistautuu Michael Myersin vapautumiseen kuin tuomionpäivään. Tuomionpäivästä puheenollen, usein elokuvan aikana Laurie tuntuu hyvin vahvasti Sarah Connorilta Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991). Molemmat ovat selvinneet pysäyttämättömältä voimalta ja yrittäneet varoittaa tästä muita, mikä saa muut pitämään heitä hulluina. He ovat myös yrittäneet kouluttaa lapsensa sitä varten, jos tämä tappaja palaisi, mikä on johtanut rikkinäiseen äiti-lapsi -suhteeseen. Harmi vain, ettei Curtis ole läheskään yhtä cool kuin Linda Hamilton Terminatorissa.
     Vuosien varrella Laurie on saanut tyttären, Karenin (Judy Greer), joka on aikuistuessaan mennyt naimisiin ja saanut oman lapsen, Allysonin (Andi Matichak). Valitettavasti Laurien ja Karenin vaikeaa suhdetta käsitellään hyvin kömpelösti, sekä aivan liian vähän, jolloin se ei saa hetkautettua katsojaa. Sen sijaan elokuva keskittyy yllättävänkin (vai pitäisikö sanoa käsittämättömän) paljon Allysonin ja tämän poikaystävän, Cameronin (Dylan Arnold) väliseen suhteeseen. Hahmoina Allyson ja Karen eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta Greer ja Matichak tekevät tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan kannustamaan heitä. Karenin miestä esittävä Toby Huss tekee myös ihan kelpo työtä, vaikka hänen roolikseen jää perinteinen "en-usko-naisten-hössötyksiin-kauhuleffoissa" -mieshahmo.
     Elokuvassa nähdään myös Will Patton Michaelia jahtaavana poliisina, Haluk Bilginer Michaelia tutkivana tohtori Sartainina, Virginia Gardner Allysonin parhaana kaverina ja Miles Robbins tämän poikaystävänä, Drew Scheid Cameronin parhaana ystävänä, sekä Jefferson Hall ja Rhian Rees Michaelista tutkimusta tekevinä toimittajina. Hahmot eivät ole kovin kiinnostavia, joten on alusta alkaen selvää, että monet heistä päätyvät Michael Myersin uhreiksi.
     Itse murhaaja Michael Myersia esittävät James Jude Courtney ja alkuperäisestä Halloweenista tuttu Nick Castle. Tuttuun tapaansa Michael on karmiva ilmestys, hiippailessaan naapurustossa valkoiseksi maalattu, vaikkakin hyvin kulunut William Shatner -maski päässään. Michael on edelleen yhtä vaarallinen uhka kuin alkuperäisessä leffassa, vaikka alussa onkin hieman hassua, että kyseessä on jo vanha pappa.

Kun sanoin, että poistuin teatterista ristiriitaisin tuntein, tarkoitin, että suurimmaksi osaksi leffan ajasta en osannut sanoa, onko se hyvä vai ei. Paikoitellen Halloween on todella hyvä, jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta välillä se on myös typerä ja pitkäveteinen. Elokuvalla esimerkiksi kestää oudon kauan lähteä käyntiin. On ymmärrettävää, että alussa täytyy näyttää, millaiseksi Laurie on muuttunut, sekä esitellä hänen perheensä, mutta tätä ei tehdä kovin kiinnostavalla tavalla. Ensimmäisen puolen tunnin ajan katsojana lähinnä odottaa, milloin Michael Myers pääsee vapaaksi vankilasta ja aloittaa murharetkensä. Murhaajaa tutkivat toimittajat saavat alkupäässä aivan liikaa ruutuaikaa, eikä heidän tutkimuksensa kerro katsojille mitään sen enempää kuin mikä kerrottiin jo alkuperäisessä osassa: Michael Myers on sisältä pelkkää pahuutta. Olisi ollut paljon kiinnostavampaa, jos toimittajat olisivat tutkineet, kuinka tappaja päätyi takaisin telkien taakse, vaikka Halloween - naamioiden yö päättyi siihen, että hän pääsi karkuun. Tämä vain on sellainen juoniaukko, mikä pitää hyväksyä heti alussa, jotta loppuleffasta voi nauttia.

Kun Michael sitten vihdoin pääsee vapaaksi, hakee ikonisen naamarinsa ja lähtee tositoimiin, tuntuu elokuva vihdoin käynnistyvän. Pitkät kuvat, mitkä seuraavat Michaelia, tämän kulkiessa naapuruston katua pitkin ja vaaniessa uhrejaan ovat aivan mielettömän hyviä ja jännittäviä. Ne saisivat katsojan antamaan anteeksi ensimmäisen puolen tunnin takeltelun, jos siitä ei jatkuvasti leikattaisi johonkin tylsempään. Ketä muka kiinnostaa Allysonin ja Cameronin tanssijaiset? Tämän leffanhan oli tarkoitus kertoa siitä, kun Laurie ja Michael Myers kohtaavat toisensa vuosien jälkeen! Pitkän ajan elokuva heittelee niin, että se näyttää sekaisin jännittäviä murhakohtauksia ja tylsiä draamakohtauksia, joihin kirjoitetut tunteet eivät välity katsomoon. Jossain kohtaa tekijät yrittävät vetäistä maton katsojien jalkojen alta, mutta epäonnistuvat siinä pahasti. Onneksi loppuleffa ei silti ole täysin tuhoon tuomittu, vaan Halloween itse asiassa paranee huomattavasti, kun se pääsee huipennukseensa. Vaikka elokuva on siihen mennessä sisältänyt hieman karmivia hetkiä, vasta finaali saa jännittämään ja vasta silloin katsoja saa rahoilleen vastinetta. Lähes erinomaisesti rakennettu huipennus saikin minut lopulta tarpeeksi tyytyväiseksi, jotta sain annettua positiivisen arvosanan elokuvalle. Alkuperäisen klassikon tasoa en koskaan uskonut tämän Halloweenin saavuttavan, mutta olin silti pettynyt lopputulokseen. Elokuvasta kun jatkuvasti huokuu ainekset huomattavasti parempaankin tekeleeseen.

Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedioista tunnettu David Gordon Green, joka osoittaa pätevyytensä myös kauhupuolella. Paikoitellen Green luottaa turhankin paljon äkkisäikäytyksiin, mutta muutama kohtaus osoittaa, että hän osaa luoda kunnon tunnelmaakin, eikä pelkkiä halpoja kikkoja. Green on myös toiminut käsikirjoittajana yhdessä Jeff Fradleyn ja koomikko Danny McBriden kanssa, ja heidän tekstistään huokuu rakkaus alkuperäistä Halloweenia kohtaan. Filmi on täynnä pieniä viittauksia sarjan kaikkiin osiin, vaikka tarina onkin jatkoa vain alkuperäiselle leffalle. Välillä tämä johtaa todella typeriin repliikkeihin, mutta pari viittausta ovat oikeasti nokkelia. Greenin lisäksi myös McBriden komediatausta näkyy selvästi, sillä muutamassa kohtauksissa vitsejä kuullaan montakin. Olen huomannut, että tämä on aiheuttanut kritisointia, mutta itse pidin esimerkiksi Vickyn vahtimasta vitsikkäästä muksusta (Jibrail Nantambu), jonka repliikit ovat hulvattomia. Sitten taas mukana on täysin turha kohtaus, jossa kaksi poliisia keskustelevat lounaistaan, minkä voisi poistaa kokonaan. Elokuvassa on muutenkin kohtia, jotka olisi pitänyt leikkaamossa karsia. Muuten filmi on kuitenkin ihan hyvin leikattu ja aivan erinomaisesti kuvattu. Visuaaliselta ilmeeltään Halloween on todella tyylikkään näköinen niin kuvauksellisesti ja valaisullisesti kuin lavasteiltaan ja maskeerauksiltaan. Kun itse tapahtumat eivät kiinnostaneet, jäin seuraamaan hienoa teknistä toteutusta. Ääniefektitkin ovat oivallisesti toteutetut. Musiikeissa tietty kierrätetään alkuperäisen leffan ikonisia sävelmiä, minkä lisäksi mukana on uusia, John Carpenterin Cody-pojan ja Daniel Daviesin säveltämiä melodioita.

Yhteenveto: Halloween on selkeistä ongelmistaan huolimatta kelpo kauhuelokuva. Jotkut kohtaukset ovat jännittäviä ja muutenkin loistavasti toteutettuja, kun taas toiset ovat pitkäveteisiä, typeriä tai tarpeettomia. Jos elokuvasta karsisi turhia hetkiä pois ja keskittyisi enemmän olennaiseen, eli Laurien ja Michael Myersin jälleenkohtaamiseen, olisi kyseessä huomattavasti tiivistunnelmaisempi ja kiehtovampi paketti. Tekijöiden olisi pitänyt myös rohkeammin syventyä Laurien ja Karenin rikkinäiseen äiti-tytär-suhteeseen, eikä antaa näin paljoa huomiota teiniromanssille. Onneksi elokuva parantaa tasoaan loppua kohti, vaikka aluksi kompastuukin pahasti käsittämättömän hölmöön juonenkäänteeseen. Loppuhuipennuksessa päästään vihdoin itse asiaan, mikä johtaakin aivan erinomaisiin tilanteisiin. Tämä saa hieman antamaan anteeksi leffan mokailuja. Lisäksi elokuvan visuaalinen puoli on huikean hyvin luotu aina upeasta kuvauksesta hienoihin lavasteisiin. Taidokkaan teknisen puolen ansiosta tylsempiäkin kohtauksia katsoo mielellään. Ja onhan se mahtavaa päästä kuulemaan John Carpenterin ikonisia sävellyksiä! Loppujen lopuksi voin siis suositella uuden Halloweenin katsomista, mutta sillä varauksella, että joitakin katsojia elokuvan ongelmat voivat häiritä vielä enemmän kuin itseäni. Toisia taas viat eivät haittaa ja he nauttivat leffasta paljon enemmän. Kyllä minä sen verran elokuvan parissa viihdyin, että ostan sen joskus hyllyyni, kun halvalla lähtee. Leffalle on jo lupailtu jatkoa ja menen täysin sujuvasti katsomaan senkin. Toivon vain, että se nimetään paremmin, sillä on aika hämmentävää, että elokuvasarjassa on nyt kolme filmiä nimeltä "Halloween". "Halloween II" ei myöskään käy, sillä niitä on jo kaksi (joista ensimmäisen, Halloween II - tappajan paluun, 1981, arvostelu ilmestyy kuun lopussa oikeana halloween-päivänä). Ja eikö tämän Halloweenin ollut tarkoitus olla se kakkososa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween, 2018, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Rough House Pictures, Trancas International Films