Arvostelu: A Complete Unknown (2024)

A COMPLETE UNKNOWN

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Timothée Chalamet, Edward Norton, Elle Fanning, Monica Barbaro, Dan Fogler, Boyd Holbrook, Norbert Leo Butz, Eriko Hatsune, Scoot McNairy, Will Harrison, Big Bill Morganfield ja P. J. Byrne

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 7

A Complete Unknown perustuu Elijah Waldin kirjaan Dylan Goes Electric! vuodelta 2015, joka puolestaan perustuu artisti Bob Dylanin elämään ja uraan. Vuonna 2020 James Mangold ilmoitti ohjaavansa ja käsikirjoittavansa elämäkertaelokuvan Dylanista, joka kulki aluksi työnimellä "Going Electric". Koronaviruspandemia kuitenkin esti alkuperäiset suunnitelmat kuvaamisesta, mutta se antoi päätähti Timothée Chalametille reippaasti aikaa tutkia Dylania ja opetella kitaran ja huuliharpun soittoa. Kuvauksia viivästytti lisää vuoden 2023 näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko, jolloin elokuvaan kiinnitetty Benedict Cumberbatch joutui jättämään projektin ja hänet korvattiin Edward Nortonilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa A Complete Unknown sai saman vuoden joulukuussa. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin, elokuvan saatua kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, puvustus ja äänitys). Minun on pakko tunnustaa, että Bob Dylan ei ollut itselleni juuri yhtään tuttu tapaus - tiesin häneltä ainoastaan The Times They Are a-Changin' -kappaleen ja senkin vain, koska se soi Watchmen-elokuvan (2009) alkuteksteissä. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa A Complete Unknownin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1961 nuori Bob Dylan matkustaa New Yorkiin ja nousee pian suursuosituksi artistiksi, joka kohtaa kuitenkin hurjan vastareaktion, kun hän haluaa ravistella folk-musiikin rajoja.

Hollywoodin tämän hetken ehkä jopa kuumin nimi Timothée Chalamet nähdään Bob Dylanina, joka nuorena poikana matkustaa pelkän kitaransa ja haaveidensa kanssa New Yorkiin kokeilemaan onneaan ja vakuuttaakin nopeasti juuri oikeat ihmiset kyvyillään, lähtien varsinaiseen kiitoon suosiossaan. Chalamet on tehnyt jo useita väkeviä roolisuorituksia, eikä Bob Dylanin esittäminen ole poikkeus. Elokuvassa on hetkiä, jolloin Chalamet tuntuu vain näyttelevän, mutta myös runsaasti kohtauksia, joissa hän katoaa täysin roolihahmokseen. Chalamet käytti tosiaan korona-ajan Dylanin maneerien ja äänen matkimisen, sekä kitaran ja huuliharpun soittamisen opetteluun ja tämä kyllä kannatti. Chalamet esittää laulut itse ja lopputulos kuulostaa häkellyttävän paljon Dylanilta, josta kuitenkin kuulee Chalametin, kun tarkkaan käyttää korviaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edward Norton folk-laulaja Pete Seegerinä, joka ensimmäisenä hoksaa Dylanin kyvyt ja auttaa nuorukaista saamaan jalkansa musiikkialan oven väliin, Elle Fanning Dylanin tyttöystävä Sylvienä, Monica Barbaro folk-laulaja Joan Baezina, Dan Fogler Dylanin manageri Albert Grossmanina, sekä Boyd Holbrook laulaja Johnny Cashina. Sivunäyttelijätkin tekevät vakuuttavaa työtä, eivätkä edes täysin jää Chalametin varjoon. Holbrook katoaa onnistuneesti Johnny Cashiksi, joskin olisi ollut hauskaa, jos rooliin olisi saatu taivuteltua Joaquin Phoenix, joka esitti Cashia A Complete Unknownin ohjanneen James Mangoldin elokuvassa Walk the Line (2005) parikymmentä vuotta sitten.

A Complete Unknown osoittautui oikein mainioksi ja lahjakkaasti näytellyksi filmiksi uraauurtavasta muusikosta, joka olisi voinut kuitenkin pureutua hieman syvemmälle keskiössä olevaan Bob Dylaniin. Toisaalta on veikeää, ettei miehen taustoista selviä ihan kauheasti, vaan hän jää elokuvan nimen mukaisesti "täydeksi tuntemattomuudeksi", jonka tarinoille nuoruudesta sirkuksessa kohottelevat kulmiaan niin katsojat kuin naiset, joihin Dylan yrittää tehdä vaikutusta. Välillä pelkät Chalametin silmät kertovat paljon, mutta sitten taas olisi kiva, jos elokuva olisi saanut paremmin ymmärtämään Dylania siinä, miksi hän toimii kuten hän toimii. Hänet esitetään usein negatiivisessakin valossa, esimerkiksi pettämässä tyttöystäväänsä, kokematta siitä sen kummempia omantunnontuskia, mutta tämän puolen käsittely jää hieman puolitiehen. Lisäksi Dylanin ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa jäävät täysin pintaraapaisuksi.

Mutta vaikka elokuva onkin toisinaan hieman pintapuoleinen, siinä on myös vahvat onnistumisensa. Vaikka Dylan on välillä suoranainen mulkku - mikä vain pahenee, kun hänestä tulee suosittu - hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan. Dylanin ura lähti liikkeelle folk-artistina, mutta miestä ei todellakaan kiinnostanut jämähtää yhteen juttuun ja hän päättikin kokeilla rajojaan, mikä herätti monenlaisia tuntemuksia niin hänen taustatiimissään kuin faneissaan. Onkin huvittavaa, että kun Dylan laulaa Newportin folkfestivaaleilla The Times They Are A-Changin'in, kappale otetaan vastaan innokkaasti laulaen mukana, mutta kun ne muutoksen tuulet sitten oikeasti puhaltavat seuraavalla esiintymisellä samoilla festivaaleilla, Dylan saakin osakseen buuausta. Tällaiset vastareaktiot eivät ole hälvenneet mihinkään musiikkialalla ja suunnilleen aina kun joku artisti tai yhtye haluaa kokeilla jotain uutta, näitä muutoksia katsotaan nenänvartta pitkin. Dylan ei halunnut miellyttää ketään ja vaikka välillä tämä tekeekin hänestä ihmisenä epämiellyttävän, on tämä itsepäisyys taiteilijasielussa myös valtavan ihailtavaa.

James Mangold on useasti näytellyt lahjojaan ohjaajana, eikä A Complete Unknown ole poikkeus. Hänen rakentamansa ilmapiiri on mainio ja etenkin konserttikohtauksiin hän saa aikaan vangitsevuutta. Mangoldin ja Jay Cocksin käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ailahteleva ja kaipaisi hieman syväluotaavampaa lähestymistä. Tekniseltä toteutukseltaan leffa on vakuuttava ja 1960-luvun ajankuva on upeasti loihdittu lavastein ja asuin. Kameratyöskentelykin on oivaa ja äänimaisema pätevästi rakennettu laulut mukaan lukien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Complete Unknown, 2024, Searchlight Pictures, Veritas Entertainment, The Picture Company, Range Media Partners, Big Indie Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Manaaja: Uskon merkki (The Exorcist: Believer - 2023)

MANAAJA: USKON MERKKI

THE EXORCIST: BELIEVER

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Leslie Odom Jr., Lidya Jewett, Ann Dowd, Jennifer Nettles, Norbert Leo Butz, Olivia Marcum, Raphael Sbarge, Danny McCarthy, Okwui Okpokwasili, E.J. Bonilla, Tracey Graves, Ellen Burstyn ja Linda Blair

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli ylistetty jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden ja joka listataan usein kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi. Sille tehtiin tietysti siis jatkoa. Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) tuotti kuitenkin vain murto-osan ykkösleffaan verrattuna ja se sai pääasiassa negatiivista palautetta. Sen tapahtumat unohdettiinkin Plattyn itsensä ohjaamassa Manaaja III:ssa (The Exorcist III - 1990). Elokuville tehtiin myös esiosa Dominion: Prequel to the Exorcist (2005), joka kuitenkin peruttiin hetkellisesti, kunnes se julkaistiin sen pohjalta työstetyn toisen esiosan, Manaaja: Alun (The Exorcist: Beginning - 2004) jälkeen, jotka kummatkin haukuttiin ja jotka tienasivat heikosti lippuluukuilla. Lisäksi Foxilla pyöri syksystä 2016 syksyyn 2017 The Exorcist -televisiosarja, jonka teko kuitenkin keskeytettiin toisen tuotantokauden jälkeen. Vuonna 2020 Morgan Creek Entertainment ilmoitti työstävänsä uutta Manaaja-elokuvaa, joka sivuuttaisi aiemmat jatko- ja esiosat kokonaan. Samanlaisen kohtelun Halloween-elokuville (1978-2022) tehnyt David Gordon Green pestattiin leffan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja nyt Manaaja: Uskon merkki on saapunut elokuvateattereihin. Alkuperäinen Manaaja on yksi suosikkikauhuelokuvistani, enkä ole uskaltanut koskea sen jatko- ja esiosiin, jotka ovat kolmosta lukuun ottamatta lähinnä haukuttuja. Olin epäileväinen heti, kun kuulin uuden Manaajan olevan tuloillaan ja odotuksiani vain laski, kun näin, kuinka huonosti David Gordon Green suoriutui Halloween Killsin (2021) ja erityisesti Halloween Endsin (2022) kanssa. Kävinkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Manaaja: Uskon merkin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi tyttöä katoavat mysteerisesti koulupäivän päätteeksi. Kolmen päivän jälkeen tytöt löytyvät ja kaikki vaikuttaisi aluksi olevan hyvin, mutta pian lasten vanhemmille käy selväksi, että jokin paha voima on takertunut tyttöihin.

Manaaja: Uskon merkkiä on lähdetty tekemään sanonnan "kaksin aina kaunihimpi" pohjalta - tai kenties tässä tapauksessa voisi sanoa "kaksin aina kauheampi". Yhden riivatun tytön sijaan leffassa onkin kaksi manaajaa kaipaavaa lasta, Lidya Jewettin näyttelemä Angela ja Olivia Marcumin esittämä Katherine. Tytöistä Angela pääsee huomattavasti paremmin esille, kun taas Katherine jätetään oudosti sivuun. Samoin käy myös lasten vanhemmille. Angelan yksinhuoltajaisä Victor (Leslie Odom Jr.) nousee periaatteessa elokuvan päähenkilöksi, kun taas Katherinen vanhemmat Miranda (Jennifer Nettles) ja Tony (Norbert Leo Butz) jäävät lähinnä yksiulotteisiksi, periamerikkalaisiksi kristityiksi. Siinä, missä alkuperäisessä Manaajassa onnistuttiin vakuuttavasti syventymään useampaankin hahmoon, Uskon merkki kompuroi laajan hahmogalleriansa kanssa ja lopulta vain Victorin kohdalla on saatu jotain aikaiseksi. Tyttöjen riivauksen eteneminen hoidetaan hätäisesti ja kun Katherineen keskitytään näin minimaalisesti, katsoja pohtii läpi leffan, että miksi mukaan edes piti ottaa toinenkin riivattu lapsi? Odom Jr. hoitaa pitkään tonttinsa hyvin, mutta muuttuu loppua kohti tylsän yksi-ilmeiseksi. Jewett ja Marcum suoriutuvat pätevästi riivattuina, mutta heidän hahmojaan ei näe tarpeeksi, jotta lasten traagisesta koettelemuksesta jaksaisi erityisemmin välittää.

     Asiaa eivät auta useat yksiulotteiset sivuhahmot, kuten Victorin ja Angelan naapurit Ann (Ann Dowd) ja Stuart (Danny McCarthy), Katherinen perheen pastori Don (Raphael Sbarge), rituaaliparantaja Beehibe (Okwui Okpokwasili) ja isä Maddox (E.J. Bonilla), jotka yrittävät kaikki auttaa tyttöjä uskonsa kautta. Sekaan on myös heitetty alkuperäisestä elokuvasta riivatun Reganin äitiä näytellyt Ellen Burstyn, joka palasi rooliinsa Chris MacNeiliksi omien sanojensa mukaan puhtaasti rahan takia. Jos Burstynin paluulta odottaa samaa kuin uusissa Halloweeneissa Jamie Lee Curtisin paluusta Laurie Strodeksi, luvassa on ikävä pettymys. Burstynilla on ruutuaikaa vain muutama minuutti ja hänen hahmonsa kohtelu saa luultavasti jokaisen Manaaja-fanin suuttumaan.

David Gordon Greenin Halloween-trilogia käynnistyi lupaavasti. Vuonna 2018 ilmestyneestä Halloweenista paistoi ohjaajan into projektia kohtaan, halu todistaa kykynsä ja aito yritys tehdä kunniaa alkuperäiselle kauhuklassikolle. Jatko-osat Halloween Kills ja Halloween Ends olivat kuitenkin toinen toistaan kehnompia räpellyksiä, joista viimeisessä punainen lanka katosi kokonaan ja trilogiasta tuli aika lailla katselukelvoton kokonaisuus. Nyt Green on yrittänyt samaa Manaajan kanssa, mutta valitettavasti hän lähtee suoraan liikkeelle pohjanoteerauksella. Manaaja: Uskon merkistä ei ole nähtävissä minkäänlaista yritystä, vaan elokuvasta paistaa, että se on tehty puhtaasti rahan takia. Green kulkee läpi leffan siitä, mistä aita on matalin, eikä herätä missään kohtaa intoa tulevia jatko-osia kohtaan. Itse asiassa lopputekstien alkaessa itse ainakin halusin vain pyyhkiä juuri näkemäni kokonaan mielestäni.

No mikä Manaaja: Uskon merkissä on sitten niin pahasti pielessä? Lähdetään liikkeelle sen kiireessä väsätystä käsikirjoituksesta täynnä ontuvaa kerrontaa ja kömpelöitä ratkaisuja. Idean tasolla on ihan vekkulia, että tällä kertaa riivattuja tyttöjä onkin kaksi, mutta ennen viimeisiä minuutteja tällä idealla ei saada oikein mitään aikaiseksi. Katherine jätetään tosiaan täysin paitsioon, eikä edes Angelan kohdalla jakseta näyttää tytön vajoamista riivauksen vietäväksi. Alkuperäisessä Manaajassa Reganin muuttumista oli pelottavan lisäksi myös surullista seurata. Angelan ja Katherinen tilanne ei jaksa paljoa hetkauttaa sen jälkeen, kun tytöt vihdoin löydetään. Sen lisäksi, että käsikirjoitus keskittyy hahmoihin ontuvin tavoin, se myös kertoo tarinaansa takkuilevasti. Alkupää rakentelee katoamista jopa turhankin pitkällä kaavalla, mutta kun tytöt löytyvät, leffa kiirehtii lopun pakolliseen manauskohtaukseen. Vähän väliä herää tunne siitä, että seasta puuttuu kohtauksia.

Toinen merkittävä ongelma on elokuvan kauhuosasto. Manaaja: Uskon merkki ei nimittäin ole pelottava leffa. Se on itse asiassa ajoittain jopa pitkäveteinen. Green rakentaa kauhuosaston täysin kliseiden varaan, eikä edes yritä tuoda mukaan mitään mielikuvituksellista. Alkuperäinen Manaaja oli luomassa näitä kliseitä ja yhä tänäkin päivänä se saa katsojan kiemurtelemaan epämukavuudessa. Ei ole mikään ihme, että viimeisten 50 vuoden aikana leffa on saanut satoja kopioita. Manaaja: Uskon merkki tuntuu enemmänkin näiden kopioiden kopiolta kuin Manaajan jatko-osalta. Se ei edes tunnu ylipäätään Manaaja-elokuvalta, vaan joltain täysin yhdentekevältä tusinamanausrainalta. Green luottaa aivan liikaa typeriin äkkisäikäytyksiin, sen sijaan, että hän rakentaisi oikeasti jännittävää ilmapiiriä. On myös naurettavaa, että 50 vuotta vanha alkuperäisteos on huomattavasti rohkeampi kuin tämä vuonna 2023 tehty leffa. Regan pistettiin huutamaan rivouksia, oksentamaan litratolkulla, virtsaamaan lattialle, masturboimaan ristillä ja aidosti piinaamaan ympärillään olevia. Pahinta, mitä nämä tytöt pääsevät tekemään, on keskeyttää sunnuntaikirkko toistamalla "ruumis ja veri" -lausahdusta uudelleen ja uudelleen. No voi hui kamala. Loppuhuipennuksen manauskohtaus on kenties jopa tylsintä antia, eikä viimeinen ratkaisu saa aiheutettua katsojassa toivottuja tunnetiloja. Tahatonta komiikkaakin on luvassa. Alkuperäisleffan temaattiset syvyydet uskosta, sen menettämisestä ja sen löytämisestä ovat tässä mukana korkeintaan pintaraapaisuina.

Niin Greeniä kuin muitakaan Halloweeneissäkin työskennelleitä kirjoittajia, Scott Teemsiä ja Danny McBrideä ei tunnu kiinnostavan tehdä Manaajalle jatkoa tai minkäänlaista oikeutta. Teksti on niin vasemmalla kädellä hutaistu, että oikein pöyristyttää. "The power of Christ compels you" ja muut vastaavat ikoniset repliikit alkuperäisestä osasta on pakotettu mukaan niin väkisin, että hävettää. Asiaa ei auta saksien silputtu leikkaus, joka rikkoo kaiken soljuvuuden kerronnasta. Sentään Manaaja: Uskon merkki on ihan kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset ja loppupäässä tyttöjen maskeeraukset mainiot. Erikoistehosteet eivät huimaa päätä ja äänimaailman luottaminen kovaäänisiin pamauksiin saa lähinnä pyörittelemään silmiä. David Wingon ja Amman Abbasin säveltämät musiikit ovat muuten geneeristä kauhutunnelmointia, mutta kaksikko on tietty pistänyt leffasarjan tunnusmelodiana toimivan Tubular Bellsin soimaan silloin tällöin.

Yhteenveto: Manaaja: Uskon merkki on myötähäpeällisen huono kauhuraina, joka on selvästi tehty puhtaasti rahan takia. Siinä, missä vuoden 2018 Halloweenista näkyi vielä ohjaaja David Gordon Greenin halu kunnioittaa alkuperäisteosta, sekä aito palo projektia kohtaan, vastaavaa ei näy Uskon merkissä missään. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, eikä lopputulos edes tunnu Manaaja-elokuvalta, pikemminkin kopiolta alkuperäisleffaa seuranneista sadoista kopioista. Kauhuosasto rakentuu täysin tylsien äkkisäikäytysten varaan ja aito piinaavuus loistaa poissaolollaan. On myös hämmentävää, kuinka kiltti ja kesy leffa tämä on alkuperäiseen verrattuna. Tarina on todella kömpelösti rakennettu, jolloin se laahaa ensimmäisellä puoliskollaan ja sitten kiirehtii loput ajasta, päästäkseen geneeriseen manauskohtaukseen, joka ei aiheuta katsojassa toivottuja tunnetiloja, vaan pikemminkin huvittaa tahattomalla komiikallaan. Siitä huolimatta, että riivatut tytöt ovat tarinan keskiössä, he jäävät yllättävänkin pahasti sivuun, jolloin katsojana ei pääse oikeasti seuraamaan heidän traagista vajoamista pimeyteen. Idea kahdesta riivatusta tytöstä on kiehtova, mutta sillä ei saada oikein mitään aikaiseksi, etenkin kun toista tyttöä hädin tuskin näytetään elokuvan aikana. Hahmoja on lopulta liikaa ja vain toisen tytön isästä saadaan oikeasti jotain irti. Ellen Burstynin paluuta rooliinsa Chris MacNeilinä odottaville on luvassa karvas pettymys. Manaaja: Uskon merkistä on todella vaikea löytää positiivista sanottavaa yksittäisiä teknisiä onnistumisia tai kelvollisia näyttelijäsuorituksia lukuun ottamatta. Elokuva on kiusallinen räpellys, jonka päätteeksi vain toivoo, että koko roska olisi jätetty tekemättä. Jatko-osa The Exorcist: Deceiver on kuitenkin jo ilmoitettu ilmestyväksi vuonna 2025 ja kolmatta leffaa suunnitellaan parhaillaan. Lisäksi uudet Halloween- ja Manaaja-trilogiat tuottanut Blumhouse-yhtiö on jo vihjaillut, että seuraavaksi olisi tiedossa Perjantai 13. päivä -elokuvien (Friday the 13th - 1980-2009) uudelleenkäynnistys. Jippii...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Exorcist: Believer, 2023, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Morgan Creek Entertainment, Rough House Pictures

Arvostelu: Ihmeiden puisto (Wonder Park - 2019)

IHMEIDEN PUISTO

WONDER PARK

Ohjaus: Dylan Brown
Pääosissa: Brianna Denski, Mila Kunis, Ken Hudson Campbell, Kenan Thompson, Ken Jeong, John Oliver, Norbert Leo Butz, Oev Michael Urbas, Matthew Broderick ja Jennifer Garner
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Wonder Park, eli suomalaisittain Ihmeiden puisto on Paramountin ja Nickelodeonin animaatioelokuva vuodelta 2019. Elokuvan teko alkoi vuonna 2014 ja se lähti liikkeelle työnimellä "Amusement Park", eli suomeksi "Huvipuisto". Näyttelijät roolitettiin ja ohjaajaksi valittiin Pixar-yhtiön entinen animaattori Dylan Brown, joka kuitenkin sai potkut loppuvaiheessa tuotantoa vuonna 2018, kun häntä syytettiin epämiellyttävästä käytöksestä naistyöntekijöitä kohtaan. Elokuva oli kuitenkin niin lähellä valmiutta, ettei Brownia päätetty korvata, vaan leffa tehtiin muun työryhmän kanssa loppuun. Ihmeiden puisto sai ensi-iltansa keväällä 2019, mutta se ei ollut toivottu menestys, eikä se saanut kummoisia arvosteluja kriitikoilta. Itse jätin leffan väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä se oli katsottavissa vain suomeksi dubattuna ja minä haluan aina katsoa leffat alkuperäisellä kielellä. Kun Ihmeiden puisto vihdoin saapui Blockbusterin valikoimaan, tarkistin, että siitä löytyy englanninkielinen puhe ja katsoin sen sieltä.

Nuori June-tyttö on pienestä pitäen rakentanut kotiinsa fantasiahuvipuistoa, Ihmemaata. Eräänä päivänä June on kävelemässä metsässä, kun hän huomaa päätyneensä aitoon Ihmemaahan, mitä asuttavat hänen luomansa mielikuvitushahmot. Ihmemaa ei kuitenkaan ole iloinen paikka, vaan synkkyys on laskeutumassa huvipuiston ylle ja Junen täytyy pelastaa se.

June (äänenä Brianna Denski) on reipas, päättäväinen ja kekseliäs tyttö, joka päätyy elämänsä seikkailuun Ihmemaassa (ei tosin samassa Ihmemaassa, missä Liisa seikkaili). Hahmon täytyy hyödyntää kaikkea nokkeluuttaan, jotta voi pelastaa luomansa maailman. Junen energia pitää leffaa jatkuvassa liikkeessä. Hän ei käy kertaakaan ärsyttäväksi, muttei hän silti kovin kaksinen hahmo ole. Leffan muihin hahmoihin verrattuna Junesta löytyy kuitenkin useampia puolia kuin vain yksi.
     Ihmeiden puiston muut hahmot ovat nimittäin todella yksiulotteisia. Junen lisäksi leffan muita ihmishahmoja ovat Junen vanhemmat (ääninä Matthew Broderick ja Jennifer Garner), jotka jäävät lopulta pelkiksi pintaraapaisuiksi, sekä Junen paras kaveri Banky (Oev Michael Urbas), joka ei onneksi lähde Ihmemaahan mukaan. Ihmemaassa June kohtaa jengiä johtavan villisika Gretan (Mila Kunis), uneliaan karhu Boomerin (Ken Hudson Campbell), hölmöilevät majavat Gusin (Kenan Thompson) ja Cooperin (Ken Jeong), säikykkään siili Steven (John Oliver), sekä Ihmemaahan uusia laitteita luovan apina Peanutin (Norbert Leo Butz). Lapsille yhden persoonan omaavat eläinhahmot ovat luultavasti pidettävän hassuja, mutta aikuinen jää kaipaamaan jotain enemmän.

Elokuva tuntuu muutenkin siltä kuin siinä ei olisi tarpeeksi sisältöä. Vaikka Ihmemaa-visiittiin ja siellä tapahtuviin asioihin on yritetty luoda syvempää merkitystä, jää leffa monin tavoin pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuvasta huomaa, että siitä on poistettu ohjaaja kesken tuotannon ja viimeistely on jäänyt mm. tuottajien tehtäväksi. Leffa ei ole eheä paketti, vaan siitä puuttuu pieniä palasia sieltä täältä. Kokonaisuus vaatisi vielä paljon hiomista, jotta lopputulos olisi oikeasti hyvä. Siitä kyllä löytyy aineksia ja potentiaalia mainioon seikkailuun, mutta tällaisena teos on vain keskinkertainen.

Yksi Ihmeiden puiston isoimmista ongelmista on, että sillä on aivan kauhea kiire. Leffalla on kestoa alle puolitoista tuntia ja se vaatisi ainakin kymmenisen minuuttia lisää, sillä hengitystilaa ei ole lähes lainkaan. Elokuva yrittää saada katsojan herkistymään yhdestä asiasta koskien Junen perhettä, mutta se ei onnistu, sillä leffalla ei tunnu olevan aikaa syventää perhettä tätä hetkeä varten. Katsojakin alkaa tarvitsemaan hengähdystaukoa ja välillä tekisi mieli tarkistaa, onko leffa vahingossa pistetty pikakelaukselle. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko Ihmeiden puisto jo käsikirjoituksessa tällainen kiitäjä, vai johtuuko tämä jälkituotannon pakotteesta tiivistää leffa niin lyhyeksi. Elokuva olisi huomattavasti parempi jo sillä, jos siihen lätkäistäisiin noin vartti, millä syvennettäisiin hahmoja ja annettaisiin Junen ja katsojan hengittää edes parin hetken verran. Kauhea kiire johtaa myös siihen, ettei Ihmemaata ehditä tutkia lähes ollenkaan, jolloin se ei nouse nimensä veroiseksi ihmeeksi. Vau-efektiä on siis turha odottaa. Lapsikatsojia elokuvan vauhdikkuus ei luultavasti haittaa ja heidät se saattaa jopa imaista hyvin mukaan seikkailuun, mutta aikuiselle Ihmeiden puisto voi olla hengästyttävä kokemus, missä tuntuu tapahtuvan paljon kaikenlaista, mutta jälkikäteen mietittynä siinä ei oikeastaan tapahtunut kovin paljoa kiinnostavaa tai merkittävää.

Ihmeiden puisto on kuitenkin visuaalisesti tyylikästä katseltavaa. Animaatiojälki on erittäin mainiota ja etenkin eläinten turkkien yksittäiset karvat luovat hurjan määrän tarkkoja yksityiskohtia. Vaikkei Ihmemaa tunnu ihmeelliseltä, on se kuitenkin hienon näköinen ilmestys ja sen hurjiin vuoristoratoihin hyppäisi mielellään kyytiin. Lisäksi leffa on todella värikäs, eli visuaaliselta puoleltaan se on onnistunut parhaiten. Vaikka Josh Appelbaumin ja André Nemecin kirjoittama tarina on kömpelösti rakennettu, on leffan seuraaminen miellyttävää puuhaa sen animaatiolaadun ansiosta. Leffasta erotettu ohjaaja Dylan Brown ei saanut nimeään leffan lopputeksteihin ja lopputuloksesta onkin sitten vaikea sanoa, mikä kaikki on Brownin panosta ja mikä on muiden tekijöiden työtä. Luultavasti Brown on saanut ainakin ohjattua näyttelijöitä ja saakin heidät, etenkin todella nuoren Denskin hyppäämään innokkaasti mukaan tarinaan. Harmi vain, että joku on temppuillut lopputuloksen kanssa niin, ettei katsoja millään pysty samaan innokkaaseen hyppyyn kuin Denski.

Yhteenveto: Ihmeiden puistossa olisi potentiaalia olla oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle, mutta erilaisten ongelmien vuoksi se jää hyvin keskinkertaiseksi rainaksi. Ohjaajan erottamisen kesken tuotannon huomaa kyllä elokuvasta ja lopputulos on selvä studion kasaama paketti. Kaikki vähänkin ylimääräinen ja vielä sitäkin enemmän on karsittu pois ja elokuvalla on kauhea kiire. Mihinkään ei ehditä keskittyä kunnolla, hahmot jäävät yksiulotteisiksi, eikä Ihmemaa todellakaan ole ihmeellinen paikka. Seikkailuun ei tunnu pääsevän mukaan ja juonenkuljetus on paikoitellen jopa hengästyttävää. Lapsikatsojia turbovauhti ei välttämättä haittaa, mutta aikuiskatsojan on vaikea pysyä mukana. Tätä vain vaikeuttaa se, kuinka vähän kiinnostavia tapahtumia leffassa lopulta on. Animaatiojälki on kuitenkin oivallista ja visuaalisen puolensa ansiosta elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Kyllä Ihmeiden puisto sopii passelisti lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan, mutta vasta, kun Pixarin, Disneyn ja DreamWorksin monet, paljon laadukkaammat teokset on katsottu ensin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wonder Park, 2019, Ilion Animation Studios, Midnight Radio, Nickelodeon Movies, Paramount Animation

Yhteistyössä