Arvostelu: Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri (Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery - 2025)

WAKE UP DEAD MAN: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

WAKE UP DEAD MAN: A KNIVES OUT MYSTERY

Ohjaus: Rian Johnson

Pääosissa: Daniel Craig, Josh O'Connor, Glenn Close, Josh Brolin, Jeremy Renner, Kerry Washington, Andrew Scott, Daryl McCormack, Cailee Spaeny, Thomas Haden Church, Mila Kunis, Jeffrey Wright ja Annie Hamilton

Genre: rikos, mysteeri

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Daniel Craigin tähdittämä murhamysteerielokuva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten Johnson ryhtyi tekemään lisää elokuvia Craigin etsivähahmosta. Vuonna 2021 Johnson solmi Netflixin kanssa diilin kahdesta Veitset esiin -leffasta. Niistä ensimmäinen, Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery) julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022 ja seuraavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri on saapunut Netflixiin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, tykättyäni sarjan kahdesta edellisestä osasta. Katsoinkin leffan pian sen ilmestyttyä.

Kun joku löytyy puukotettuna kesken pikkukaupungin pitkäperjantain jumalanpalveluksen, etsivä Benoit Blanc saapuu tutkimaan murhaa.

Daniel Craig nähdään jo kolmatta kertaa omalaatuisena etsivä Benoit Blancina, joka päätyy jälleen uuden tapauksen äärelle. Tässä kohtaa rooli alkaa olla jo tuttuakin tutumpi Craigille ja hän on selvästi palannut hahmoksi ilomielin. Tutut maneerit ja vekkuli puhetapa ovat tallella ja tuodaanpa Blanciin hieman syvyyttä tämän uskontoon liittyvien pohdintojen kautta, elokuvan tapahtuessa pääasiassa kirkossa ja sen pihamailla. Blanc on yhä mainio hahmo ja ilahduttavaa vaihtelua satatuhatta kertaa nähdyille Sherlock Holmesille ja Hercule Poirotille. Toivonkin, ettei Craig kyllästy tähän rooliin samalla tavalla kuin James Bondin esittämiseen, sillä Blancia näkisi mielellään lisääkin.

     Kiinnostavampaa on kuitenkin tavata elokuvan tarjoamat uudet tuttavuudet, eli toki murhaepäillyt. Josh Brolin näyttelee pikkukaupungin kirkon monsignorea Wicksiä, joka pitää saarnansa varsin rajulla otteella, kun taas Josh O'Connor esittää kirkkoon vähän aikaa sitten siirtynyttä isä Judia, joka uskoo enemmän ihmisten kuuntelemiseen ja heidän auttamiseen hengellisyyden kautta. Kirkossa työskentelevät myös monitoiminen Martha (Glenn Close) ja puutarhuri Samson (Thomas Haden Church). Monsignoren johtamaan seurakuntaan taas kuuluvat uskolliset tohtori Nat (Jeremy Renner), juristi Vera (Kerry Washington) ja hänen influensseripoikansa Cy (Daryl McCormack), kirjailija Lee (Andrew Scott) ja sellisti Simone (Cailee Spaeny). Lisäksi elokuvassa nähdään Jeffrey Wright piispa Langstromina ja Mila Kunis poliisipäällikkö Scottina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa. O'Connor tuo paljon syvyyttä hahmoonsa, mutta kieltämättä show'n varastavat Brolin ja Close varsin eksentrisinä hahmoinaan.

Veitset esiin -elokuvasarja ei petä vieläkään! Vaikkei Wake Up Dead Man ylläkään alkuperäisen Benoit Blanc -murhamysteerin tasolle, pidin siitä hieman enemmän kuin edellisestä leffasta, Glass Onionista. Kyseessä on taas kerran erittäin koukuttava ja mielenkiintoinen tapaus, joka kypsyttelee skenaariota ja hahmojaan onnistuneesti niin, että kun murha tapahtuu, on katsojana täysillä mukana selvittämässä, mistä onkaan oikein kyse. Syyllistävä sormi osoittelee vähän joka suuntaan, samalla kun erilaiset teoriat valtaavat niin katsojan kuin Blancin mielen. Motiiveja löytyisi monia, mutta kuka päätti lopulta suorittaa itse teon?

Lähes kahden ja puolen tunnin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, vaikka parissa kohtaa koinkin pituuden hieman liiallisena. Mukana on kuitenkin joitain niin tehokkaan tiivistunnelmaisia kohtauksia, sekä tehokkaita koukkuja ja käänteitä, että usein aika kulkee kuin hujauksessa. Jännitettä pidetään hyvin yllä, vaikka sekaan on ripoteltu myös oivaa huumoria. Vitsienkin kera sanoisin Wake Up Dead Manin olevan tähän mennessä synkin Veitset esiin -mysteeri. Tämänkertaista mysteeriä rikastuttaa elokuvan hengelliset teemat. Vaikken itse olekaan uskonnollinen, pidin siitä, kuinka hahmojen erilaisia uskoja käsitellään läpi leffan. Elokuva myös piikittelee onnistuneesti niille, jotka väärinkäyttävät ihmisten uskoa omiin tarkoituksiinsa.

Rian Johnson on selvästi löytänyt hyvän otteen tästä leffasarjasta, enkä pistäisi yhtään pahitteeksi, vaikka hän tekisikin lisää Veitset esiin -elokuvia aina muutaman vuoden välein. Enkä pistäisi todellakaan vastaan, jos joku päivä Benoit Blanc tekisi yhteistyötä Johnsonin luoman Poker Face -sarjan (2023-2025) päähenkilö Charlie Calen kanssa. Johnsonilla on periaatteessa toimivaksi todettu kaava, mutta hän onnistuu silti tarjoamaan jokaisen mysteerinsä raikkaalla otteella. Lisäksi Wake Up Dead Man on teknisesti taitavasti tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu ja kohtauksessa, jossa Blanc puhuu isä Judin kanssa uskonnosta, hänen ateistista näkemystään visualisoidaan pilvisyydellä ja harmaalla, mutta kun isä Jud tarjoaa oman vinkkelinsä hengellisyyteen ja sen tuomaan turvaan, aurinko paistaa taas. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja äänityöskentelykin on pätevää Nathan Johnsonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery, 2025, Netflix, Ram Bergman Productions, T-Street

Arvostelu: Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful - 2013)

MAHTAVA OZ

OZ THE GREAT AND POWERFUL

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz, Zach Braff, Joey King, Tony Cox, Bill Cobbs, Abigail Spencer ja Bruce Campbell

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Oz the Great and Powerful, eli suomalaisittain Mahtava Oz pohjautuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan (The Wizard of Oz - 1900) ja se toimii esiosana vuoden 1939 elokuvalle Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Walt Disney halusi jo 1900-luvun alussa tehdä elokuvan Baumin kirjan pohjalta, mutta Baum myikin kirjan elokuvaoikeudet Metro-Goldwyn-Mayerille. Vasta vuonna 1954 Disney sai hankittua oikeudet itselleen ja teki elokuvat Oz - ihmeiden maailma (Return to Oz - 1985) ja Muppettien Ihmemaa Oz (The Muppet's Wizard of Oz - 2005). 2000-luvulla Mitchell Kapner ryhtyi suunnittelemaan esiosatarinaa Ihmemaa Ozille ja sai tuottaja Joe Rothin innostumaan ideasta. Vuonna 2009 Disney päätti tehdä elokuvan Kapnerin idean pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja niiden aikana tekijät kohtasivat jatkuvia haasteita, sillä vuoden 1939 elokuvan ikonisten elementtien oikeudet kuuluivat Warner Brosille, joka ei antanut Disneylle lupaa käyttää niitä. Kierrellen ja kaarrellen filmin saatiin silti valmiiksi ja lopulta Mahtava Oz sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse kävin katsomassa Mahtavan Ozin koulukavereideni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Pidin filmistä ja olen tainnut katsoa sen kertaalleen uudestaan, mutta viime kerrasta on useampi vuosi aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Vuonna 1905 kansasilainen huijaritaikuri Oscar Diggs joutuu pyörremyrskyn kouriin ja kun myrsky laantuu, Oscar huomaa päätyneensä taianomaiseen Oziin. Ozin väki uskoo ennustukseen, jonka mukaan suuri velho saapuu pelastamaan heidät pahalta noidalta ja he luulevat Oscarin olevan se velho.

Robert Downey Jr:n ja Johnny Deppin kieltäydyttyä roolista, James Franco valittiin näyttelemään Oscar Zoroaster Phadrig Isaac Norman Henkle Emmannuel Ambroise Diggsiä tai yleisölle ihan vain Ozia, mahtavana taikurina esiintyvää huijaria, joka päätyy elämänsä seikkailulle ihmemaahan, joka on myös nimeltään Oz. Yritän arvosteluissani antaa näyttelijöiden yksityiselämän olla vaikuttamatta mielipiteeseeni heidän roolisuorituksista. En silti elokuvan alkupäässä voinut olla miettimättä Francoon kohdistuneita ahdistelusyytöksiä, kun hänen hahmonsa yrittää kerta toisensa perään huijata naisia sänkyyn "taikatempuillaan". Tästä huolimatta Franco tekee mielestäni hyvää työtä leffassa. Hän tulkitsee oivallisesti hahmoa, joka yrittää jatkuvasti puijata tietään kohti suuruuksia, mutta joka onneksi alkaa matkansa varrella oppimaankin jotain.

     Elokuvassa nähdään myös Mila Kunis Theodora-noitana, jonka Oscar ensimmäisenä tapaa Ozissa, Rachel Weisz Evanora-noitana, joka hallitsee Smaragdikaupunkia, Tony Cox kuninkaallisena palvelijana Knuckina, sekä tuplarooleissa Zach Braff Oscarin avustajana Frankina ja siivekkäänä Finley-apinana, Joey King pyörätuolissa kulkevana tyttönä ja posliinista tehtynä nukkena, ja Michelle Williams Oscarin entisenä rakkaana Anniena ja Glinda-noitana, jota syytetään Ozin kuninkaan murhasta. Lisäksi koska kyseessä on Sam Raimin elokuva, tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Bruce Campbellin vartijana. Braffin, Kingin ja Williamsin tuplaroolit heijastavat oivallisesti toisiaan ja auttavat Oscaria tämän kasvumatkalla. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Mila Kunis ei ihan vakuuta leffan toisella puoliskolla, minkä vuoksi hänen merkittävästä hahmosta jää uupumaan paljon.

Odotetusti Mahtava Oz ei saavuta Ihmemaa Ozin, yhden elokuvahistorian suurimman satuklassikon taianomaisuutta, mutta se toimii varsin kelvollisena esiosana leffalle - siitä huolimatta, että lakisyistä elokuva ei saanut mainostaa itseään Ihmemaa Ozin esiosana. Warner Bros. hönki tekijöiden niskaan, mistä syystä esimerkiksi ikonisia punaisia tohveleita ei saatu käyttää, mutta muuten Mahtava Oz toistaa monia juttuja vuoden 1939 elokuvasta. Klassikon tavoin myös tässä filmissä alun Kansas-osio esitetään mustavalkoisena ja liki neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, monoääniraidan kera. Vasta kun Oscar pääsee Oziin, kuva laajenee ja siihen isketään värit, ja ääni muuttuu stereoksi. Vaikkei efekti olekaan yhtä mullistava kuin alkuperäisteoksessa, on se tässäkin varsin tyylikäs tehokeino, erottaen selvästi tylsän ja arkisen harmaan tosimaailman Ozin lumoavuudesta.

Elokuvasta löytyy mainiota seikkailun henkeä ja maagisuutta. Kun Oscar pääsee Oziin, hahmon tavoin myös katsoja ihailee valloittavasti luotua ja kaunista maailmaa. Hienoina yksityiskohtina ovat mm. eläinten muotoja mukailevat kallioiden seinämät ja soittimien kaltaiset vesikasvit. Kauhuelokuvista tunnettu Sam Raimi on onnistunut myös ripottelemaan mukaan pieniä kauhuelementtejä, pitäen filmin silti perheystävällisenä fantasiana. Lapsille muutamat kohtaukset voivat olla aika hurjia. Komediaa löytyy toki myös, niin sanallista huumoria kuin hieman fyysistäkin koheltamista. Siitä huolimatta, että harmillisen heikosti toteutetut pahishahmot vesittävät hieman leffan loppupäätä, huipennuksesta on silti saatu aikaiseksi mukaansatempaava ja toimiva. Erityisesti loppupäässä elokuva käyttää aikaa asetellakseen palasia oivaltavasti paikoilleen, mistä ne löydetään Ihmemaa Ozin alusta.

Sam Raimin ohjaus on tuttuun tapaan pätevää ja hän osoittaa pystyvänsä myös koko perheelle sopiviin tarinoihin noidista ja monstereista. Mitchell Kapnerin ja David Lindsay-Abairen käsikirjoitus kaipaisi hieman tiivistämistä, minkä lisäksi heidän tekstiään vaivaa tietty esiosien ongelma. Jos katsoja on nähnyt Ihmemaa Ozin, katsoja on tätä katsoessa alusta asti tietoinen siitä, minne monet filmin kuviot tulevat johtamaan. Mahtava Oz on hyvin kuvattu elokuva. Mukana on useita hienoja lavasteita, asuja ja maskeerauksia, mutta filmin erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Pitkin leffaa on selvää, milloin kohtauksia on kuvattu taustakankaan edessä. Tietokoneilla luoduista hirviöistä ja joistakin taustoista paistaa digitaalisuus, eikä tarina harmillisesti vie niin hyvin mukanaan, että näitä visuaalisia heikkouksia ei jäisi tuijottamaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu efektejä ja Danny Elfmanin säveltämiä seikkailullisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mahtava Oz on kelpo fantasiaseikkailu ja esiosa yhdelle elokuvahistorian suurimmista satuklassikoista - olematta sitä kuitenkaan ihan laillisessa mielessä. Leffa toistaa monia Ihmemaa Ozille ominaisia piirteitä alun kuvasuhde- ja värikikkailusta alkaen, mutta siitä jää myös tekijänoikeuksien takia uupumaan juttuja. Tavanomaiseen esiosien tapaan alkuperäiselokuvan nähneelle jännitystä syö etukäteistieto siitä, miten tarinan ja hahmojen on pakko lopuksi kulkea. Siitä huolimatta seikkailu vie passelisti mukanaan, tarjoten niin vauhdikasta menoa ja meininkiä, monenlaista huumoria, sekä pieniä kauhuelementtejäkin, jotka saavat takuulla perheen pienemmät katsojat jännittämään. Loppuhuipennus on menevä, joskin elokuvan kehnosti esitetty ja kirjoitettu pahis latistaa elokuvan loppupäätä roimasti. Takeltelevaa Mila Kunisia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Visuaaliselta puoleltaan leffa on parhaat päivänsä nähnyt, mutta äänimaailma Danny Elfmanin musiikkeja myöten toimii mainiosti. Mahtava Ozista löytyy paljon parantamisen varaa, eikä se millään yllä Ihmemaa Oz -klassikon tasolle, mutta se on silti varsin toimiva fantasiafilmi, jonka katsoo ihan mielellään uudelleenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oz the Great and Powerful, 2013, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Ted (2012)

TED

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Mark Wahlberg, Seth MacFarlane, Mila Kunis, Joel McHale, Giovanni Ribisi, Aedin Mincks, Patrick Warburton, Matt Walsh, Jessica Barth, Bill Smitrovich, Sam J. Jones, Ryan Reynolds, Tom Skerritt ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Ted on Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojan Seth MacFarlanen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Alunperin MacFarlane suunnitteli elokuvan animaatiosarjaksi, joka liittyisi Family Guyhin sarjojen American Dad! (2005-) ja The Cleveland Show (2009-2013) tavoin, mutta päätti tehdä siitä oman juttunsa näytellyn elokuvan muodossa. MacFarlanen oli tarkoitus työstää elokuva Foxin kanssa, joka tuotti hänen sarjojaan, mutta Foxin kokiessa budjettivaatimukset liian korkeiksi, minkä lisäksi yhtiö ei luottanut MacFarlaneen ensikertalaisohjaajana, Fox vetäytyi projektista. Universal Pictures kuitenkin nappasi projektin ilomielin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Ted sai maailmanensi-iltansa 29. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suurmenestys ja se oli jopa ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta, mutta herätti ristiriitaisia mietteitä niin katsojilta kuin kriitikoilta, toisten kehuessa ja toisten haukkuessa filmiä. Itse näin Tedin vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan (sekä jämähtänyt katsomaan sitä monta kertaa, kun se on tullut televisiosta) ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa Tedin uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

John Bennett saa joululahjaksi Ted-pehmonallen ja toivoo, että tämä heräisi henkiin. Toive toteutuu ja John ja Ted lupaavat olla parhaat kaverit ikuisesti. Vuosia myöhemmin John ja Ted ovat yhä parhaat kaverit, mutta kun John tapaa ihastuttavan Lorin, hänen täytyy päättää, jatkaako hölmöilyä Tedin kanssa vai aloittaako kypsemmän elämän Lorin kanssa.

Parhaina ystävyksinä, ukkoskamuina John Bennettinä ja Ted-nallena nähdään (tai Tedin tapauksessa kuullaan) Mark Wahlberg ja Seth MacFarlane, jotka onnistuvat erinomaisesti välittämään tunteen siitä, että hahmot ovat olleet parhaat ystävykset jo vuosikausia. Wahlbergin ja MacFarlanen kaverikemia pelaa täydellisesti yhdessä, mikä on erityisen vaikuttavaa, kun ottaa huomioon, että Johnin ja Tedin yhteisissä kohtauksissa Wahlbergilla ei oikeastaan ole vastanäyttelijää. Kuvauksissa Tedin tilalla oli usein pelkkä tikku, jonka päässä oli pallo, johon näyttelijöiden piti katsoa. Wahlbergin piti näytellä tämän tikun kanssa, kuvitellen sen paikalle puhuvan ja elävän pehmonallen, samalla kun MacFarlane lausuu omat repliikkinsä kameran takaa. Kun kyseessä on komedia, missä suuri osa hauskuudesta syntyy juurikin kahden päähenkilön keskeisestä vuoropuhelusta, ajoituksen ja Wahlbergin autenttisten reaktioiden täytyy osua täysin nappiin. Tässä on onnistuttu niinkin vaikuttavasti, että katsoja unohtaa välittömästi toteutustavan ja uskoo sen, että Wahlbergilla on vieressään elävä pehmolelu. Se on jopa ihailtavaa elokuvantekoa.

     MacFarlane ei suinkaan ole ainoa Family Guyn näyttelijä, joka on mukana Tedissä. Meg Griffiniä ääninäyttelevä Mila Kunis esittää Johnin tyttöystävää Loria, joka toivoisi Johnin parantavan tapansa ja käyttäytyvän kypsemmin, vaikka se tarkoittaisi Tedin poistamista kuvioista. Vaikka toisaalta hahmon voi nähdä tulevan ärsyttävästi pääkaksikon väliin, katsoja silti pystyy olemaan Lorin puolella. Family Guyssa poliisi Joeta ääninäyttelevä Patrick Warburton taas esittää Johnin työkaveria ja perheen äiti Lois Griffiniä ääninäyttelevä Alex Borstein nähdään Tedissä Johnin äitinä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Joel McHale Lorin ahdistelevana pomona, Giovanni Ribisi Tediä liikaakin ihailevana Donnyna ja Aedin Mincks tämän Robert-poikana, sekä muutamat näyttelijät omana itsenään... Erään rääväsuun supersankarin esittäjä ainakin sai todella helpot rahat leffasta. Patrick Stewart taas toimii filmin satumaisena kertojaäänenä.

Ted ei todellakaan ole elokuva kaikkien makuun. Family Guyn tavoin elokuvan huumori on anteeksipyytelemättömän hävytöntä ja leffa piikittelee ihan joka suuntaan tyypillisistä valkoisista heteromiehistä eri vähemmistöihin. Aivan varmasti moni siis loukkaantuu elokuvaa katsoessaan. Itse pidän ronskimmista komedioista ja yhä kymmenen vuotta leffan ilmestymisen jälkeen nauran erittäin makeasti Tediä katsoessani. Törkeät vitsit saavat räjähtämään nauruun, vaikka samalla kokisikin pientä syyllisyyttä jutuille putoamisesta. Family Guyn tyylin huomaa myös siitä, että osa vitseistä näyttäytyy äkillisinä takaumina. Erityisen huvittava on, kun näemme Johnin ja Lorin ensikohtaamisen molempien vinkkelistä ja tilanne on hyvinkin erilainen. Mukana on myös Family Guy -henkinen pitkä tappelukohtaus, missä pidän siitä, kuinka musiikkia ei hyödynnetä lainkaan.

Elokuvan tarina on mainio, vaikkei mikään erityisen ihmeellinen. Eipä leffa mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Se on jo ihme, kuinka hienosti Johnin ja Tedin kaveruus toimii. Hahmot ovat niin hilpeät, että heidän puuhailujaan seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa. Reippaan tahdin ja jatkuvan hauskuuttamisen ansiosta leffa ei kertaakaan käy tylsäksi. Johnin painiskelu elämänvalintojensa kanssa on onnistunut ja elokuva pohjustaa tarpeeksi sujuvasti pahiksenkin, joka toimii hyvin päähenkilöt yhdistävänä tekijänä loppupäässä. Jos leffan huumori ei iske lainkaan, eivät nämä muut puolet pelasta katselukokemusta. Jos kuitenkin elokuva saa nauramaan pitkin kestonsa, nämä muut puolet vain vahvistavat filmiä ja tekevätkin siitä erittäin oivallisen komedian.

Seth MacFarlane toimii Tedissä tosiaan myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, tehden molemmissa hommissa sujuvaa työtä - etenkin ensikertalaiseksi, joka vieläpä esittää toista pääroolia. Tietokonetehostein toteutettu Ted on edelleen hieno taidonnäyte. Se ei koskaan näytä digiluomukselta, vaan katsoja saattaa jopa tuumia, että kyseessä on todella edistyksellisellä robotilla toteutettu nukke. Upeaa on, kuinka lapsuudessa tapahtuvan alun jälkeen Tedistä on tehty kulunut ja väriltään haaleampi ja siltä on jopa lähtenyt tekokarvaa parista kohtaa. Erinomaista digiefektiä lukuun ottamatta elokuvan tekninen puoli ei ole mitään päätähuimaavaa. Kuvaus, leikkaus, lavasteet jne. ajavat asiansa. Tappelun aikana ääniefektit pääsevät todella valloilleen ja on hilpeää, kuinka kovia kumahduksia pehmonallen lyönnit aiheuttavat. Walter Murphyn säveltämät musiikit säestävät tapahtumia veikeästi. Vaikka hänen ja MacFarlanen Everybody Needs a Best Friend -kappale onkin mainio ja saikin jopa Oscar-ehdokkuuden, kappaleista paras on Johnin ja Tedin Thunder Buddy Song, jonka aikana on uusintakatseluilla mahdotonta olla laulamatta mukana.

Yhteenveto: Ted on erittäin mainio ja ronski komedia, joka jaksaa naurattaa yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Huumori on todella häröä ja leffassa tehdään pilkkaa aika lailla kaikesta ja kaikista. On siis varmaa, että moni tulee loukkaantumaan filmiä katsoessaan. Itse nauran lähes vatsa kipeänä joka kerta, kun katson elokuvaa. Onnistuneen huumorin ohella elokuva tarjoaa myös oivallisen tarinan erikoisesta ystävyydestä. Johnin ja Tedin ystävyys on erinomaisesti rakennettu, etenkin kun tajuaa, että kuvauksissa Mark Wahlbergin piti näytellä tikun päähän tökätyn pallon kanssa. Haastava toteutus olisi voinut johtaa fiaskoon, mutta kaikki ajoituksesta Ted-nallen visuaaliseen toteutukseen toimii täydellisesti. Loppupäässä elokuva saa hieman synkempiä sävyjä, mutta pääasiassa Ted on ilahduttava komedia, jonka jaksaa katsoa useampaankin kertaan. Kaikille se ei todellakaan sovi, mutta jos Family Guy uppoaa, niin luulisi Tedinkin toimivan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted, 2012, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Black Swan (2010)

BLACK SWAN

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hershey ja Winona Ryder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Swan on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Pjotr Tšaikovskin balettiin Joutsenlampi (Лебединое Озеро - 1877). Aronofsky oli ollut kiinnostunut baletista jo vuosia ja hän oli nähnyt useammankin tulkinnan Joutsenlammesta. Aronofsky oli puhunut balettielokuva-ideastaan  näyttelijä Natalie Portmanin kanssa jo 2000-luvun alussa. Idea alkoi muuttua todeksi kuitenkin vasta, kun Aronofsky luki Andres Heinzin käsikirjoituksen nimeltä The Understudy. Aronofsky sai Heinzin tekstin ja pyysi John McLaughlinin kirjoittamaan sitä uudestaan, lisäten palasia Joutsenlammesta mukaan. Hän kauppasi tekstin Universal-yhtiölle, joka oli aluksi kiinnostunut, mutta projekti ei silti lähtenyt käyntiin, joten Aronofsky tekikin elokuvan The Wrestler - painija (The Wrestler - 2008). Siinä kohtaa Universal alkoi kaupata tekstiä eteenpäin ja Aronofskyn oma yhtiö Protozoa Pictures hankki sen itselleen. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2009 ja lopulta Black Swan sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai myös viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja kuvaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja naispääosa), joista se voitti - yllätys yllätys - parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Black Swanin vuotta tai kahta myöhemmin ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsovani ja arvostelevani sen juhlan kunniaksi.

New Yorkissa valmistellaan isoa tulkintaa Joutsenlampi-baletista. Ujo tanssija Nina on haaveillut pääroolista koko elämänsä ja päättää tehdä kaikkensa saadakseen roolin. Hyvän ja viattoman Valkoisen joutsenen rooli sujuu häneltä luonnostaan, mutta pääosaa varten hänen pitäisi löytää itsestään myös synkkä ja paha Musta joutsen.

Natalie Portman kahmi niin Oscaria kuin Golden Globea, BAFTA:a ja ties mitä pystejä roolisuorituksestaan balettitanssija Ninana - ja täysin ansaitusti. Portman uppoutuu roolihahmonsa pään sisälle niin vahvasti, että jossain kohtaa se muuttuu pelottavaksi. Kun herkkä Nina alkaa vähitellen koettelemaan rajojaan ja altistamaan itseään "pimeälle puolelle" (jos niin voi sanoa), Portman tuo tämän muutoksen erittäin uskottavasti esiin. Hahmon kehityskaari on upea ja on hienoa nähdä, kuinka Nina muuttuu pikkuhiljaa ujosta ja piipittävästä neidosta unelmiaan kurottelevaksi taiteilijaksi.

Elokuvassa nähdään myös Barbara Hershey Ninan ylisuojelevana äitinä, Vincent Cassel baletin ohjaajana Leroyna, Mila Kunis Ninan kanssa pääroolista kilpailevana Lilynä, sekä Winona Ryder entisenä balettitähtenä, Beth MacIntyrenä. Hershey on nappivalinta Ninan äidiksi, joka on omistautunut täysin tyttärellensä, mutta samalla syyttää häntä siitä, ettei itse voinut olla Ninan tasoinen balettitanssija. Cassel vakuuttaa hienosti Leroyna, jonka tavat repiä kaikki irti tanssijoistaan on usein todella kyseenalaista. Nykypäivän #metoo -maailmassa Leroy olisi jo saanut potkut. Kunis taas tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen Lilynä.

Black Swan on suorastaan ilmiömäinen mestariteos! Se onnistuu vangitsemaan katsojan välittömästi lumoavalla, mutta samalla myös pelottavalla tanssinumerolla. Heti alussa leffa näyttää, että se tulisi olemaan kaunis, mutta piinaava kokemus ja sitä se myös todella on. Kyseessä ei ole mikään tavallinen elokuva balettiesityksen teosta, vaan vahva psykologinen kauhutarina, missä katsoja imaistaan päähenkilön mielen sisälle ja seurataan, kuinka se vähitellen muuttuu. Murtuuko Nina Mustan joutsenen tuoman paineen ja hahmon synkkyyden vuoksi, vai onnistuuko hän omaksumaan tämän uuden puolen ilman hengellisiä vaurioita? Elokuva on koko kestonsa ajan erittäin ahdistava. Sen painostava ilmapiiri ympäröi katsojan, mutta samalla sen katsomista ei vain voi lopettaa. Elokuva kertoo tarinansa sellaisella voimalla ja vimmalla, että iho nousee usein kananlihalle. Mukana on kiehtovaa symbolismia, sekä aidosti pelottavia hetkiä, mitkä voivatkin jäädä kummittelemaan mielessä joksikin aikaa.

Minä todella rakastan sitä, kuinka meta-tasolla tämä elokuva kulkee. Se kertoo balettiryhmästä, joka työstää omaa esitystään Joutsenlammesta. Samalla elokuva onnistuu kertomaan oman versionsa Joutsenlammesta. Se on äärimmäisen maaginen hetki, kun hoksaa, kuinka uskomattoman hyvin elokuva ujuttaa klassikkobaletin tarinaansa, mikä ei edes ole suora sovitus baletista. Lisäksi ihailen sitä, kuinka jotkut asiat jätetään täysin katsojan tulkinnan varaan. Filmissä on paljon hetkiä, joista ei oikein tiedä, ovatko ne totta, vai tapahtuvatko ne vain Ninan pään sisällä. Hitto, mukana on hahmo, josta en vieläkään tiedä, onko hän todellinen vai ei! Enkä haluakaan tietää! Osa elokuvan taianomaisuudesta ja karmivuudesta johtuu juurikin siitä, kun ei tiedä. Ninan matka on niin mielettömän upeasti kerrottu, että kun vihdoin päästään loppuhuipennukseen, katsojan sydän takoo rinnassa ja välillä saattaa huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta, kun elokuva päättyy, minun tekisi mieli antaa aplodit, mutta olen täysin lamaantunut, yrittäessäni prosessoida juuri kokemaani ja koko kehoni läpi tuntemaani taideteosta.

Ohjaaja Darren Aronofskylle ei ole mikään uusi juttu tehdä ahdistavia, mutta samalla vangitsevia elokuvia. Hänen kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt teoksensa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) on sisällöltään vielä painostavampi. Se ja Black Swan kuuluvat molemmat suosikkielokuvieni joukkoon. Aronofsky rakentaa tunnelmaa ja kertoo tarinaa mestarillisesti. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti - tosin toivottavasti eri konstein kuin Casselin hahmo. Eri käsikirjoittajien kautta kulkenut teksti on onnistuttu työstämään täydellisimmilleen. Lisäksi filmi on teknisestikin huikea. Black Swanin kuvaus - etenkin tanssijoiden ympärillä kiivaasti ja intohimoisesti pyörivä kamera - sai täysin ymmärrettävästi palkintoehdokkuuksia. Mukana on paljon häkellyttävän hienoja otoksia, joita vain tukee taiturimainen leikkaus. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kaikki taidokkaasti tehtyjä ja visuaalisia tehosteita hyödynnetään nerokkaasti. Äänimaailma on kaikin puolin fantastinen. Filmissä kuullaan tietty paljon Tšaikovskin upeita sävellyksiä Joutsenlampi-baletista, mitkä tarjoavatkin kylmiä väreitä, kun äänenvoimakkuuden nostaa musiikin arvoiselle tasolle.

Yhteenveto: Black Swan on erittäin ahdistava, mutta sitäkin lumoavampi mestariteos. Ohjaaja Darren Aronofsky iskee katsojaa todella painostavalla tunnelmalla, mutta samalla tekee filmistään niin kiehtovan, että siihen ahdistavuuteen ei voi muuta kuin uppoutua häkeltyneenä. Elokuva on erittäin karmiva ja se jättää epämukavan olon pitkäksi aikaa. Samalla siinä on jotain todella kaunista ja herkkää, mikä koskettaa syvältä. Leffa on niinkin voimakas, että sen upeuden voi tuntea koko kehossa läpi keston. Kiehtovuutta filmiin tuo myös, kuinka siihen on onnistuttu tuomaan mukaan Joutsenlammen tarina, ilman, että elokuva on kuitenkaan selvä tulkinta Joutsenlammesta. Pjotr Tšaikovskin säveltämät huikean hienot musiikit pauhaavat balettikohtauksissa ja nostavat ihon kerta toisensa perään kananlihalle. Elokuvan täydellistää Natalie Portman, joka on ilmiömäinen pääroolissa Ninana. Portman on kaikki palkintonsa ansainnut, sillä niin käsittämättömän vaikuttavasti hän uppoutuu roolinsa vietäväksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja tekninenkin toteutus on taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Black Swan on erinomainen mestariteos. Aronofskyn kymmenen vuotta aiemman ohjauksen, Unelmien sielunmessun tavoin Black Swankin on niitä teoksia, joita haluaisi suositella kaikille, vaikka tietääkin, että sen ahdistavuus voi olla liian kova pala monille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Swan, 2010, Fox Searchlight Pictures, Cross Creek Pictures, Protozoa Pictures, Phoenix Pictures, Dune Entertainment

Arvostelu: Ihmeiden puisto (Wonder Park - 2019)

IHMEIDEN PUISTO

WONDER PARK

Ohjaus: Dylan Brown
Pääosissa: Brianna Denski, Mila Kunis, Ken Hudson Campbell, Kenan Thompson, Ken Jeong, John Oliver, Norbert Leo Butz, Oev Michael Urbas, Matthew Broderick ja Jennifer Garner
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Wonder Park, eli suomalaisittain Ihmeiden puisto on Paramountin ja Nickelodeonin animaatioelokuva vuodelta 2019. Elokuvan teko alkoi vuonna 2014 ja se lähti liikkeelle työnimellä "Amusement Park", eli suomeksi "Huvipuisto". Näyttelijät roolitettiin ja ohjaajaksi valittiin Pixar-yhtiön entinen animaattori Dylan Brown, joka kuitenkin sai potkut loppuvaiheessa tuotantoa vuonna 2018, kun häntä syytettiin epämiellyttävästä käytöksestä naistyöntekijöitä kohtaan. Elokuva oli kuitenkin niin lähellä valmiutta, ettei Brownia päätetty korvata, vaan leffa tehtiin muun työryhmän kanssa loppuun. Ihmeiden puisto sai ensi-iltansa keväällä 2019, mutta se ei ollut toivottu menestys, eikä se saanut kummoisia arvosteluja kriitikoilta. Itse jätin leffan väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä se oli katsottavissa vain suomeksi dubattuna ja minä haluan aina katsoa leffat alkuperäisellä kielellä. Kun Ihmeiden puisto vihdoin saapui Blockbusterin valikoimaan, tarkistin, että siitä löytyy englanninkielinen puhe ja katsoin sen sieltä.

Nuori June-tyttö on pienestä pitäen rakentanut kotiinsa fantasiahuvipuistoa, Ihmemaata. Eräänä päivänä June on kävelemässä metsässä, kun hän huomaa päätyneensä aitoon Ihmemaahan, mitä asuttavat hänen luomansa mielikuvitushahmot. Ihmemaa ei kuitenkaan ole iloinen paikka, vaan synkkyys on laskeutumassa huvipuiston ylle ja Junen täytyy pelastaa se.

June (äänenä Brianna Denski) on reipas, päättäväinen ja kekseliäs tyttö, joka päätyy elämänsä seikkailuun Ihmemaassa (ei tosin samassa Ihmemaassa, missä Liisa seikkaili). Hahmon täytyy hyödyntää kaikkea nokkeluuttaan, jotta voi pelastaa luomansa maailman. Junen energia pitää leffaa jatkuvassa liikkeessä. Hän ei käy kertaakaan ärsyttäväksi, muttei hän silti kovin kaksinen hahmo ole. Leffan muihin hahmoihin verrattuna Junesta löytyy kuitenkin useampia puolia kuin vain yksi.
     Ihmeiden puiston muut hahmot ovat nimittäin todella yksiulotteisia. Junen lisäksi leffan muita ihmishahmoja ovat Junen vanhemmat (ääninä Matthew Broderick ja Jennifer Garner), jotka jäävät lopulta pelkiksi pintaraapaisuiksi, sekä Junen paras kaveri Banky (Oev Michael Urbas), joka ei onneksi lähde Ihmemaahan mukaan. Ihmemaassa June kohtaa jengiä johtavan villisika Gretan (Mila Kunis), uneliaan karhu Boomerin (Ken Hudson Campbell), hölmöilevät majavat Gusin (Kenan Thompson) ja Cooperin (Ken Jeong), säikykkään siili Steven (John Oliver), sekä Ihmemaahan uusia laitteita luovan apina Peanutin (Norbert Leo Butz). Lapsille yhden persoonan omaavat eläinhahmot ovat luultavasti pidettävän hassuja, mutta aikuinen jää kaipaamaan jotain enemmän.

Elokuva tuntuu muutenkin siltä kuin siinä ei olisi tarpeeksi sisältöä. Vaikka Ihmemaa-visiittiin ja siellä tapahtuviin asioihin on yritetty luoda syvempää merkitystä, jää leffa monin tavoin pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuvasta huomaa, että siitä on poistettu ohjaaja kesken tuotannon ja viimeistely on jäänyt mm. tuottajien tehtäväksi. Leffa ei ole eheä paketti, vaan siitä puuttuu pieniä palasia sieltä täältä. Kokonaisuus vaatisi vielä paljon hiomista, jotta lopputulos olisi oikeasti hyvä. Siitä kyllä löytyy aineksia ja potentiaalia mainioon seikkailuun, mutta tällaisena teos on vain keskinkertainen.

Yksi Ihmeiden puiston isoimmista ongelmista on, että sillä on aivan kauhea kiire. Leffalla on kestoa alle puolitoista tuntia ja se vaatisi ainakin kymmenisen minuuttia lisää, sillä hengitystilaa ei ole lähes lainkaan. Elokuva yrittää saada katsojan herkistymään yhdestä asiasta koskien Junen perhettä, mutta se ei onnistu, sillä leffalla ei tunnu olevan aikaa syventää perhettä tätä hetkeä varten. Katsojakin alkaa tarvitsemaan hengähdystaukoa ja välillä tekisi mieli tarkistaa, onko leffa vahingossa pistetty pikakelaukselle. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko Ihmeiden puisto jo käsikirjoituksessa tällainen kiitäjä, vai johtuuko tämä jälkituotannon pakotteesta tiivistää leffa niin lyhyeksi. Elokuva olisi huomattavasti parempi jo sillä, jos siihen lätkäistäisiin noin vartti, millä syvennettäisiin hahmoja ja annettaisiin Junen ja katsojan hengittää edes parin hetken verran. Kauhea kiire johtaa myös siihen, ettei Ihmemaata ehditä tutkia lähes ollenkaan, jolloin se ei nouse nimensä veroiseksi ihmeeksi. Vau-efektiä on siis turha odottaa. Lapsikatsojia elokuvan vauhdikkuus ei luultavasti haittaa ja heidät se saattaa jopa imaista hyvin mukaan seikkailuun, mutta aikuiselle Ihmeiden puisto voi olla hengästyttävä kokemus, missä tuntuu tapahtuvan paljon kaikenlaista, mutta jälkikäteen mietittynä siinä ei oikeastaan tapahtunut kovin paljoa kiinnostavaa tai merkittävää.

Ihmeiden puisto on kuitenkin visuaalisesti tyylikästä katseltavaa. Animaatiojälki on erittäin mainiota ja etenkin eläinten turkkien yksittäiset karvat luovat hurjan määrän tarkkoja yksityiskohtia. Vaikkei Ihmemaa tunnu ihmeelliseltä, on se kuitenkin hienon näköinen ilmestys ja sen hurjiin vuoristoratoihin hyppäisi mielellään kyytiin. Lisäksi leffa on todella värikäs, eli visuaaliselta puoleltaan se on onnistunut parhaiten. Vaikka Josh Appelbaumin ja André Nemecin kirjoittama tarina on kömpelösti rakennettu, on leffan seuraaminen miellyttävää puuhaa sen animaatiolaadun ansiosta. Leffasta erotettu ohjaaja Dylan Brown ei saanut nimeään leffan lopputeksteihin ja lopputuloksesta onkin sitten vaikea sanoa, mikä kaikki on Brownin panosta ja mikä on muiden tekijöiden työtä. Luultavasti Brown on saanut ainakin ohjattua näyttelijöitä ja saakin heidät, etenkin todella nuoren Denskin hyppäämään innokkaasti mukaan tarinaan. Harmi vain, että joku on temppuillut lopputuloksen kanssa niin, ettei katsoja millään pysty samaan innokkaaseen hyppyyn kuin Denski.

Yhteenveto: Ihmeiden puistossa olisi potentiaalia olla oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle, mutta erilaisten ongelmien vuoksi se jää hyvin keskinkertaiseksi rainaksi. Ohjaajan erottamisen kesken tuotannon huomaa kyllä elokuvasta ja lopputulos on selvä studion kasaama paketti. Kaikki vähänkin ylimääräinen ja vielä sitäkin enemmän on karsittu pois ja elokuvalla on kauhea kiire. Mihinkään ei ehditä keskittyä kunnolla, hahmot jäävät yksiulotteisiksi, eikä Ihmemaa todellakaan ole ihmeellinen paikka. Seikkailuun ei tunnu pääsevän mukaan ja juonenkuljetus on paikoitellen jopa hengästyttävää. Lapsikatsojia turbovauhti ei välttämättä haittaa, mutta aikuiskatsojan on vaikea pysyä mukana. Tätä vain vaikeuttaa se, kuinka vähän kiinnostavia tapahtumia leffassa lopulta on. Animaatiojälki on kuitenkin oivallista ja visuaalisen puolensa ansiosta elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Kyllä Ihmeiden puisto sopii passelisti lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan, mutta vasta, kun Pixarin, Disneyn ja DreamWorksin monet, paljon laadukkaammat teokset on katsottu ensin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wonder Park, 2019, Ilion Animation Studios, Midnight Radio, Nickelodeon Movies, Paramount Animation

Yhteistyössä

Arvostelu: The Spy Who Dumped Me (2018)

THE SPY WHO DUMPED ME

Ohjaus: Susanna Fogel
Pääosissa: Mila Kunis, Kate McKinnon, Sam Heughan, Justin Theroux, Hasan Minhaj, Ivanna Sakhno ja Gillian Anderson
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin The Spy Who Dumped Me -elokuvasta, ajattelin heti samaa, mitä varmasti moni muukin tuumasi: taasko uusi James Bond -parodia?! Ian Flemingin luomasta agentti 007:stä on tehty niin paljon vitsiä vuosien varrella, että homma on alkanut tosissaan käymään tylsäksi. Itselläni asiaa ei parantanut se, että päärooleissa nähtäisiin hyvin epätasaisia roolisuorituksia tekevä Mila Kunis ja aivan järkyttävän kauhea Kate McKinnon. Traileri näytti hyvin typerältä kohellukselta ja meninkin katsomaan The Spy Dumped Men todella alhaisin odotuksin, toivoen pienesti, että elokuva onnistuisikin yllättämään positiivisesti.

Audrey ja hänen paras ystävänsä Morgan päätyvät keskelle toimintaa, kun Audreyn poikaystävä paljastuu CIA:n salaiseksi agentiksi, jolla on hallussa esine, jota jahtaavat niin muut agentit kuin terroristit ja salamurhaajatkin.

Mila Kunis näyttelee Audreyta, elokuvan päähenkilöä, joka on aika mitäänsanomaton tapaus. Audreyn hahmo lähtee liikkeelle tylsänä taviksena, joka tietty tehtävän aikana kerää jostain outoa rohkeutta ja alkaa jossain kohtaa tekemään asioita, joita moni ei tosielämässä koskaan tekisi. Hahmona Audrey ei tarjoa paljoa, eikä Kuniskaan onnistu säväyttämään millään tavalla. Kuniksen suoritusten taso vaihtelee tosiaan voimakkaasti ja tässä leffassa hän tekee aika keskivertoa duunia. Hän ei ole kovin hyvä, muttei huonokaan.
     Kunis tarjoaa kuitenkin Oscarin arvoisen roolisuorituksen, jos häntä vertaa Morgania esittävään Kate McKinnoniin, joka ei edes yritä olla mitään muuta kuin oma raivostuttava itsensä. McKinnon ääntelehtii ja vääntelee naamaansa kuin hän yrittäisi olla naisversio Jim Carreysta, mutta toisin kuin Carrey, McKinnon ei osaa rytmittää vitsejään oikein, eikä hän edes osaa olla hauska. McKinnon taitaa oikeasti kuvitella, että jos hän vain pöhköilee kuin mikäkin hullu, hän olisi ihmisten mielestä hulvaton, eikä kukaan ole tajunnut kertoa hänen olevan väärässä. Hän on selvästi improvisoinut suurimman osan repliikeistään, sillä kukaan muu koomikko kuin hän ei ole yhtä huono keksimään vitsejä lennosta. Ihan sama, mikä hänen hahmonsa nimi on, McKinnon taitaa vain yhdenlaisen sekopään roolin ja se tosissaan käy hermoilleni.
     Naisduon lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Audreyn vakoojapoikaystävä Drew (osaansa ihan kelvosti käyvä Justin Theroux), MI6:n agentti Sebastian (erittäin pökkelösti näyttelevä Sam Heughan) ja hänen työparinsa Duffer (yhtä ainoaa vitsiä heittävä Hasan Minhaj), sekä salaisen palvelun pomo (kylmän akan rooliin täydellisesti sopiva Gillian Anderson) ja pääkaksikkoa jahtaava salamurhaaja Nadedja (Ivanna Sakhno käy hyvin kylmästä tappajasta). Vaikka jotkut näyttelijöistä toimivatkin rooleissaan, ei yksikään tarjoa oikeasti hyvää roolityötä. Andersonin taidot valuvat hukkaan, kun hänen hahmonsa on kirjoitettu niin kehnosti, ettei katsoja ole koskaan täysin varma johtaako hän CIA:ta vai MI6:a.

Vaikken odottanut The Spy Who Dumped Me -leffalta lähestulkoon mitään, se silti onnistui alittamaan odotukseni. Ajattelin, että kyseessä olisi edes lystikkään mukaansatempaavaa kohellusta, minkä aikana saisi nauraa muutaman kerran, mutta ei. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä epähauskan komedian kuin tämä. Vitsit ovat pääasiassa mitä laiskimpia, tylsimpiä ja typerimpiä juttuja, mitä vain voi kuvitella. Elokuvassa oli noin neljä kertaa, jolloin naurahdin tai hymähdin ääneen ja yksi niistä koski todella ala-arvoista ja liian pitkäksi venytettyä kakkavitsiä. Ja sillekin naurahdin lähinnä siksi, että jostain syystä tekijät kokivat tarpeelliseksi pistää sen mukaan. Muut kerrat, jolloin tekijät kokivat tarpeelliseksi venyttää leffaa täysin turhilla vitseillä (joista suurin osa koostuu Kate McKinnonin sekoilusta), aiheuttivat lähinnä pitkästymistä. The Spy Who Dumped Me kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua puoli tuntia pois. Ei leffa siitä hyväksi muuttuisi, mutta siten filmi saisi edes jonkinlaista viihdearvoa.

Elokuvan tekijät ovat tainneet uskoa, että jos kaksi kovaäänistä, jatkuvasti huutavaa naista laittaa keskelle toimintakohtauksia, vitsi jaksaisi kantaa kahden tunnin ajan. Voi pojat, että he olivat väärässä. Vitsi vanhenee ennen kuin se ehtii alkaakaan ja monet kohtaukset muuttuvat melusaasteen takia vain raivostuttaviksi. Ainoa kerta, kun leffa onnistuu naurattamaan Kunisin ja McKinnonin sekoilulla on, kun salamurhaaja Nadedja palkataan jahtaamaan heitä ja hänen kohteiksiin ilmoitetaan kaksi tyhmää amerikkalaisnaista. Nadedja etsii kiväärillään kohteita ja näkee useita muita tähän kuvaukseen sopivia pareja. Silloin elokuva sentään tiedostaa päähenkilöidensä typeryyden. Jos filmi olisi tiedostanut oman typeryytensä, voisi sekin nostaa viihdearvoa hieman. Nyt Audrey ja Morgan vain ryntäilevät paikasta toiseen kuin päättömät kanat. Ja kun puhun paikoista, tarkoitan ties kuinka montaa Euroopan maata, sillä jostain syystä tekijät ovat halunneet kuvata elokuvaansa niin Yhdyvalloissa kuin myös Itävallassa, Tšekeissä, Saksassa, Ranskassa, Unkarissa ja Alankomaissa. Jälkimmäinen maa on mukana vain pidentämässä leffaa lisää. Kai tällä yritetään heittää vitsiä siitä, kuinka agenttileffoissa vakoojat kiertävät ympäri maailmaa tehtäviensä aikana, mutta se jää liian vaisuksi, jotta se naurattaisi, enkä usko tekijöiden pohtineen tällaisia juttuja. Ainoa hauska asia, mitä reissaaminen tarjosi itselleni, oli että Audrey ja Morgan matkustavat Wienistä Prahaan junalla, mikä on sellainen matka, minkä itse tein tänä keväänä. Kaksikko jopa lähtee Wienistä samalta juna-asemalta, mistä minäkin!

Kehnosta näyttelijätyöstä ja surkeasta komiikasta huolimatta elokuvan huonoin asia on kuitenkin sen tarina. Käsikirjoittajakaksikko Susanna Fogel ja David Iserson ovat halunneet kertoa mahdollisimman monimutkaisen juonen, mikä sisältää mahdollisimman monia käänteitä. Jossain kohtaa alkaa kuitenkin käydä tylsäksi, että lähes jokainen, jonka Audrey ja Morgan tapaavat matkallaan, paljastuukin joksikin muuksi kuin minä he ovat itsensä esitelleet. On myös hyvin puuduttavaa katsoa tarinaa, joka alkaa avautumaan vasta noin puolessa välissä, mitä ennen filmi ei tee minkäänlaista työtä saadakseen katsojia kiinnostumaan tarinastaan. Tarina poukkoilee sinne sun tänne samalla lailla, miten päähenkilöt vaihtavat maata vähän väliä. Turha monimutkikkuus tekee juonesta sekavan, eikä katsojaa kiinnosta enää loppupeleissä tietää, kuka nyt onkaan hyvä ja kuka paha tai kuka työskentelee millekin järjestölle? Tarina on täynnä mitä typerimpiä juttuja, jotka tekevät katselukokemuksesta entistäkin vaikeamman.

Onko The Spy Who Dumped Me -leffassa sitten mitään hyvää? Itse asiassa kyllä. Olin nimittäin yllättynyt toimintakohtausten toteutuksesta. Tai no, Audreyn ja Morganin kanssa toiminta on vain typerää säheltämistä, mutta kun vakoojat tappelevat toisiaan vastaan, on meno yllättävänkin viihdyttävää - ja yllättävän veristä. Ajattelin elokuvan olevan esiteineille tehty hömppä, mutta muutamissa kohdissa lenteli oikein kunnolla verta! Ja siinäpä ne hyvät puolet sitten olivatkin...

Käsikirjoittamisen lisäksi Susanna Fogel on myös ohjannut elokuvan ja vaikka häneltä löytyy silmää toimintakohtauksiin, ei hän onnistu millään pitämään pakettia kasassa. Fogelilla on kehno huumorintaju rytmityksen kannalta, mikä pilaa useimmat vitseistä. Tämän lisäksi hän ei ole ymmärtänyt karsia turhia osioita pois ja hän on jättänyt mukaan useita hetkiä, jotka olisivat parempia Blu-rayn poistettujen kohtauksien joukossa. Monessa kohtaa The Spy Who Dumped Me on oivallisesti kuvattu ja sen digiefektit ovat kelvollisesti toteutetut. Maskeeraukset ovat onnistuneita ja puvustajat ovat päässeet pistämään näyttelijät tyylikkäimpiin vaatteisiin, kuten agenttileffoissa kuuluukin tehdä. Ääniefektit ovat erinomaisia etenkin toimintakohtauksissa aseiden lauetessa ja niskojen katkeillessa, mutta säveltäjä Tyler Bates ei ole saanut aikaan mitään muistettavaa musiikkien parissa.

Yhteenveto: The Spy Who Dumped Me on huono, epähauska ja jopa ala-arvoisen typerä agenttikomedia. Lähes yksikään vitseistä ei toimi, tarina on surkeasti kerrottu sekasotku, eikä hommaa yhtään helpota, että päänäyttelijät tekevät kehnoa työtä. Tai no, Mila Kunis on ihan ok, mutta Kate McKinnon on tuttuun tapaansa vain raivostuttava ja hän osoittaa jälleen, miksei hän kuulu elokuviin. Muutkaan näyttelijät eivät ole kaksisia osissaan - etenkin Sam Heughan on todella puinen vakoojana. Toimintakohtaukset ovat sentään osittain tyylikkäitä ja niistä löytyy yllättävän paljon veriroiskeita, mutta tämä ei todellakaan auta pelastamaan kokonaisuutta. Filmi on ainakin puoli tuntia liian pitkä, jolloin sitä ei voi edes pitää kevyenä hömppänä. Elokuva ei myöskään onnistu olemaan tarpeeksi itseironinen, jotta sen huonous kääntyisi hyväksi asiaksi. Loppujen lopuksi kyseessä on yksi tylsimmistä komedioista aikoihin, sekä yksi vuoden 2018 huonoimmista elokuvista. The Spy Who Dumped Me ei siis todellakaan saa minulta suosituksia. Sen sijaan kannattaa katsoa Melissa McCarthyn tähdittämä vakoojakomedia Spy - vakoojan asussa (Spy - 2015), joka on ihan oikeasti hulvattoman hauska, nokkela ja jopa mainiosti kirjoitettu. Vaikka se kestää hieman kauemmin kuin The Spy Who Dumped Me, on Spy selkeästi viihdyttävämpi ja paremmin rytmitetty, jolloin se tuntuu paljon lyhyemmältä teokselta. Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus, jos kiinnostaa ja jos eksyittekin teattereihin katsomaan tätä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Spy Who Dumped Me, 2018, Lionsgate, Imagine Entertainment

Arvostelu: A Bad Moms Christmas (2017)

A BAD MOMS CHRISTMAS (2017)

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore
Pääosissa: Mila Kunis, Kristen Bell, Kathryn Hahn, Christine Baranski, Cheryl Hines, Susan Sarandon, Jay Hernandez, Emjay Anthony, Oona Laurence, Peter Gallagher, Justin Hartley, Cade Cooksey, Wanda Sykes ja Christina Applegate
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Kesällä 2016 ilmestynyt Bad Moms oli mielestäni kelpo komedia, joka sai minut yllättäen arvostamaan omaa äitiäni enemmän. En silti ajatellut sen olevan yleisesti tarpeeksi iso juttu, jotta sille tehtäisiin jatkoa. Toisin kuitenkin kävi ja joulukuussa 2016 ilmoitettiin, että elokuvalle olisi tulossa jouluteemainen jatko-osa. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden huhtikuussa ja yllättäen vain alle puolitoista vuotta edellisen osan ilmestymisen jälkeen A Bad Moms Christmas on saamassa ensi-iltansa. Outoa kyllä, vaikka pidin ensimmäisestä osasta, en odottanut jatko-osaa lainkaan. Yleensä komediafilmien jatko-osat eivät toimi kovin hyvin, eivätkä näkemäni lyhyet pätkät vaikuttaneet hauskoilta, vaan lähinnä Rough Nightin (2017) kaltaiselta ääliömäiseltä hölmöilyltä. Päätin kuitenkin katsoa filmin, jos se vaikka yllättäisi minut edeltäjänsä tavoin. Olin kuitenkin huomattavasti enemmän innoissani Paddington 2:sta (2017), jonka lehdistönäytös oli samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Bad Moms!

Amy, Kiki ja Carla valmistautuvat viettämään joulua perheidensä kanssa, kun heidän omat huonot äitinsä saapuvat kyläilemään ja siitäpä vasta riemu alkaa...

Mila Kunis nähdään jälleen Amy Mitchellinä, eikä hän vieläkään osoita olevansa kummoinen näyttelijä. Hän sopii päärooliin ihan hyvin, mutta hän ei ole kertaakaan oikeasti hyvä roolissaan. Amy on valitettavasti päähenkilöistä tylsin ja tavallisin, jonka takia hän ei tarjoa nauruja muiden tavoin. Amy kokee suurta stressiä mahtavan joulun toteutuksesta, sillä hänen ei tarvitse pitää vain lapsiaan, Dylania (Emjay Anthony) ja Janea (Oona Laurence) iloisina, vaan hänen täytyy saada tiukka äitinsä tyytyväiseksi. Amy on edellisen osan tapahtumien jälkeen yhdessä leski-isä Jessien kanssa (Jay Hernandez), josta ei löydy muuta vitsiä kuin se, ettei Amyn äiti muista hänen nimeään.
     Amyn ystävät, Kristen Bellin esittämä Kiki ja Kathryn Hahnin näyttelemä Carla ovat edelleen ääripäät toisistaan. Kiki on se kiltti tyttö, joka ei haluaisi tehdä pahoja, kun taas Carla on se tuhma tyttö, joka yrittää houkutella tylsästä perhe-elämästä kärsivät kaverinsa juhlimaan. Kathryn Hahn on toistamiseen rasittava Carlan roolissa. Hän vain älämölöttää läpi elokuvan ja puhuu rivoja, jotta teinikatsojat voivat hihitellä kuin olisivat kuulleet juuri tuhmimman mahdollisimman sanan. Kristen Bell taas on ihan hyvä Kikin roolissa, mutta hänelle ei ole luotu kunnolla muuta juonikuviota leffaan kuin hänen rikkinäinen äiti-tytär -kuvionsa.
     Jos Amy, Carla ja Kiki ovat huonoja äitejä, niin heidän äitinsä vasta kehnoja ovatkin. Siinä missä Amy haluaisi laiskotella, hänen äitinsä Ruth (Christine Baranski) on todella tarkka siitä, että kaikki menee juuri oikein. Amyn tavat eivät tunnu koskaan olevan tarpeeksi Ruthille, jolloin hän on jatkuvasti julma tytärtään kohtaan. Ja jos Carla ja Kiki ovat ääripäät toisistaan, myös heidän äitinsä ovat ääripäät toisistaan. Kikin äiti Sandy (Cheryl Hines) on nimittäin todella läheinen ja riippuvainen tyttärestään, kun taas Carlan äiti Isistä (Susan Sarandon) ei voisi vähempää kiinnostaa tyttärensä elämä ja hän reissaakin vuosia muualla, kunnes häneltä loppuvat rahat, jolloin pitää palata pyytämään tyttäreltä lisää. Yllättävää kyllä, pääkolmikon vanhemmat ovat paljon kiinnostavammat hahmot ja heidän huonoutensa on luotu oivallisemmin kuin se, että Amy, Kiki ja Carla haluavat vain pitää hauskaa. Ruth varastaa jatkuvasti show'n, sillä Baranski on täydellinen valinta rooliinsa.
     Elokuvassa nähdään myös Peter Gallagher Ruthin miehenä eli Amyn isänä, Justin Hartley miesstrippari Ty Swindlenä, Cade Mansfield Cooksey Carlan kummallisena Jaxon-poikana, Wanda Sykes parisuhdeterapeuttina, sekä Christina Applegate pienessä roolissa edellisen osan ilkeänä Gwendolyninä.

Leffan aikana mietin, mitä ihmettä näin ensimmäisessä Bad Momsissa, sillä A Bad Moms Christmas on suoraan sanottuna huono. Ajattelin elokuvan pyöriessä, että minun pitäisi katsoa ensimmäinen osa uudestaan, jotta varmistaisin, oliko se niin kiva kuin muistin, mutta loppupäässä filmiä tulin siihen tulokseen, että minun ei todellakaan kannata pilata hyviä muistojani Bad Momsista ja katsoa sitä toistamiseen. Siitä taas olin jo noin puolen tunnin kohdalla varma, etten halua nähdä A Bad Moms Christmasia uudestaan. Ensinnäkään se ei ole hauska. Siinä on muutama ihan huvittava juttu, mutta ne saavat aikaan lähinnä hymähdyksen. Pääasiassa sitä vain yrittää käsittää, miten tekijöiden mielestä monet elokuvan jutuista edes olisivat hauskoja? Suurimmaksi osaksi vitsit ovat todella surkeita - etenkin Carlan muka-tuhmat puheet, kun hän kiroaa uutta työpaikkaansa ihmisten karvojen poistajana. Muutenkin elokuvan rivoudet jäävät tuhmien puhumiseksi, eikä filmillä ole uskallusta tehdä jotain oikeasti häröä.

Huonot vitsit eivät välttämättä haittaisi niin paljon, jos taustalla kulkeva tarina olisi hyvä. Amyn, Carlan ja Kikin kehnot suhteet heidän omiin äiteihinsä voisi toimia, mutta siihen ei ole jaksettu kunnolla panostaa. Kerronta elokuvassa on paikoitellen todella kömpelöä. Niinkin kömpelöä, että muutamassa kohtaa hahmot alkavat toimia täysin vastoin sitä, millaisina heidät on totuttu näkemään, eikä muutokselle anneta mitään syytä. Se ei ole hahmojen kehittämistä, vaan tönkköä tarinan kertomista. Näiden asioiden lisäksi elokuvaa on jopa ärsyttävää katsoa, sillä vähän väliä siinä on pakko olla hidastettu kohtaus, jossa hahmot sekoilevat musiikin jumputtaessa taustalla. Ja kun ne musiikit ovat kovalla ja niiden väliin on saatu vain parin kohtauksen taukoja, voi päänsärky iskeä helposti. Elokuva on myös liian pitkä, jolloin sen aikana lähinnä tylsistyy - ihan sama kuinka hauskaa ruudulla näkyvillä henkilöillä vaikuttaisi olevan. Ennen leffaa kokemani pelot kävivät toteen. A Bad Moms Christmas on lähestulkoon yhtä huonoa kohellusta kuin Rough Night. Siitä pitävät luultavasti vain teinitytöt, joille bailaaminen on kaikki kaikessa ja jotka haluavat nähdä strippaavia joulupukkeja, ja keski-ikää lähestyvät naiset, jotka voivat jollain tapaa samaistua päähenkilöihin. Muiden kannattaa vain vältellä tätä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan tavoin Scott Moore ja Jon Lucas, jotka eivät ole tällä kertaa tienneet lähes yhtään, mitä ovat tekemässä. He ovat varmaan olettaneet, että katsojat viihtyisivät leffan parissa, jos siinä tapahtuu jatkuvasti jotain pöhköä. Mutta kun pöhköyden takana ei ole mitään aidompaa tunnetta, ei leffasta jaksa kiinnostua. Hahmojen välinen keskustelu siitä, mikä heissä on pielessä, on lähinnä tyhmentävä. Elokuva on myös todella ennalta-arvattava. A Bad Moms Christmas ei ole edes kuvattu kovin kummoisesti, vaan kuvaaja etsii aina välillä hyvää kulmaa ja heiluu välillä turhankin paljon, aivan kuin kohtauksia ei olisi harjoiteltu lainkaan etukäteen. Leikkausvaiheessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Ruthin järjestämät valtavat joulukoristeet ovat onnistuneet lavastuspuolella. Harmillisesti edes huimat jouluhärpäkkeet eivät saa luotua joulutunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: A Bad Moms Christmas saattaa toimia teinitytöille ja keski-ikäisille naisille, mutta monet muut se jättää luultavasti kylmäksi. Elokuva ei valitettavasti ole hauska, vaan vitsit aiheuttavat pääasiassa myötähäpeää, että ne edes päätyivät mukaan. Muutama ihan kelpo juttu on päässyt mukaan, mutta etenkin rivot läpät ovat kehnoja. Taustalla kulkeva tarinakaan ei ole onnistunut ja sen kerronta on kömpelöä. Äitiongelmat voisivat toimia, mutta niitä käsitellään aika heikosti. Leffaa on myös jokseenkin rasittava katsoa, sillä siinä jumputtaa vähän väliä musiikki, samalla kun hahmot tekevät hidastettuna jotain. Leffa on jopa hieman tylsä ja siitä saisi helposti leikattua pätkiä pois. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Christine Baranski on parasta leffassa ja hänen tympeä Ruth-hahmonsa varastaa jatkuvasti show'n. Kuten jo sanoin, A Bad Moms Christmas sopii juhliville teinitytöille ja keski-ikää lähestyville naisille, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. Muita kehotan jättämään tämän leffan väliin ja toivon todella, ettei sarjaa enää jatketa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
A Bad Moms Christmas, 2017, Huayi Brothers Media, STX Entertainment

Arvostelu: Bad Moms (2016)

BAD MOMS (2016)

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore
Pääosissa: Mila Kunis, Kristen Bell, Kathryn Hahn, Christina Applegate, Jay Hernandez, David Walton, Annie Mumolo, Jada Pinkett Smith, Clark Duke ja Wanda Sykes
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiedä olisinko mennyt katsomaan Bad Momsia, jos olisin joutunut maksaa siitä. Olisin sen silti viimeistään Netflixistä katsonut tai vuokrannut jossain kohtaa. Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet samat henkilöt, jotka kirjoittivat The Hangoverin (2009), joka oli hauska, joten toivoin tämänkin olevan. Mennessäni katsomaan Bad Momsia en todellakaan odottanut paljoa. Toivoin kuitenkin viihtyväni - edes paremmin kuin Mike and Dave Need Wedding Datesia (2016) katsoessani.

Amy Mitchell yrittää todella kovasti olla täydellinen äiti ja silti tuntuu kuin hän saisi pelkkää kuraa niskaansa. Jokaisella on murtumispisteensä ja tässä tapauksessa murtumisen jälkeen muututaan täydellisestä mammasta huonoksi mutsiksi.

Mila Kunis ei kuulu suosikkinäyttelijöihini millään tasolla, mutta kyllä häntä tällaisissa elokuvissa jaksaa katsoa. Kunis nähdään pääosassa Amy Mitchellinä ja suoriutuu roolistaan suurimmaksi osaksi hyvin. Hänen lahjansa ovat selkeästi rajalliset ja kohtauksissa, joissa Amy itkee, Kunis vetää joko täysin yli tai sitten ei ole yhtään uskottava. Onneksi hahmo on kuitenkin kirjoitettu hyvin, joten pohja on vahva. Komediaelokuvan päähahmoksi Amylla on todella loppuun asti suunniteltu tausta, mistä pitää antaa plussaa.
    Amyn miestä, Mikea, näyttelee David Walton, ja hahmo lähinnä ärsyttää. Amylla on myös kaksi lasta, Dylan (Emjay Anthony) ja Jane (Oona Laurence). Anthony vakuutti minut Chefissa (2014), mutta tässä hän ei valitettavasti ole kovin hyvä. Jane valittaa paljon, mikä tekee hahmosta ärsyttävän, eikä kumpikaan lapsinäyttelijöistä ole kovin uskottava lapsi tässä. En tiedä, ovatko lapset tyhmiä, vai mikseivät nämä lähes yläasteikäiset muksut osaa tehdä itselleen edes aamupalaa, eli tässä tapauksessa kaataa kulhoon muroja ja maitoa siihen päälle?
    Amyn kanssa huonoiksi mutseiksi ryhtyvät Kristen Bellin näyttelemä Kiki ja Kathryn Hahnin esittämä Carla, joka on tosin valmiiksi aika huono äiti. Carla ei nimittäin suurimmaksi osaksi tunnu välittävän pojastaan. Hahn vetää usein todella yli ja Carla on välillä erittäin ärsyttävä, mutta Bellin suoritus toimii.
     Elokuvan "pahis", eli tässä tapauksessa hahmo, joka aiheuttaa ongelmia päähenkilölle, on Christina Applegaten esittämä vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja Gwendolyn. Hahmo yrittää olla kaikkein täydellisin ihminen/äiti koko maailmassa. Monet hahmot pelkäävät häntä, joten hän voi tehdä lähes mitä ikinä huvittaakin. Hahmolla on hieman outoja tavoitteita, esimerkiksi saada lapset käymään koulua joka ikisenä päivänä vuodessa. Muut äidit eivät voi kuin vain kuunnella ja nyökytellä päätään, kuunnellessaan Gwendolynin juttuja. Hahmolla on tietysti kaksi henkilöä tukemassa häntä; Jada Pinkett Smithin näyttelemä Stacy ja Annie Mumolon esittämä Vicky, jotka ovat todella yksiulotteisia hahmoja, eikä etenkään Smithin suoritus ole kovin kummoinen.
     Muita hahmoja ovat mm. leski-isä Jessie (Jay Hernandez), Amyn pomo Dale (Clark Duke) ja parisuhdeterapeutti Karl (loistava Wanda Sykes). Elokuvassa nähdään myös Martha Stewart esittämässä itseään.

Elokuva alkaa Amyn kertojaäänellä, hänen selittäessään elämästään - kuinka hän sai nuorena kaksi lasta ja meni naimisiin, jolloin hänen elämänsä tuntui tavallaan "päättyvän". Kaikki alkoi pyöriä hänen lastensa ympärillä ja kun hänen miehensä osoittautui lopulta olevan saamaton urpo, joutui Amy hoitaa kaiken yksin. Ja yrittää siinä sitten tehdä töitä kahvilassa ja vieläpä huonolla palkalla, vailla kunnioitusta. Amy on koko ajan myöhässä kaikesta ja hänelle tuntuu aina käyvän huonosti, sillä hänen hermonsa pettävät ja hän viettää useat hetket vain itkien parkkapaikalla autossaan. Aviomies ei ymmärrä häntä ja hemmotellut, uusavuttomat lapset kiukkuavat kaikesta, mikä menee vähänkin pieleen. Koirallakin tuntuu olevan jokin ongelma. Viimeinen pisara on, kun hän saa tietää, että Mike on jo kymmenen kuukautta ollut salasuhteessa internetin välityksellä toisen naisen kanssa. Siihen päälle hänet halutaan kakkupoliisiksi vahtimaan, ettei myyjäisissä löydy vääriä tuotteita, jotka tässä tapauksessa kattavat kaiken, millä kakun edes saa aikaiseksi. Muka-niin-täydellinen-vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja Gwendolyn saa jokaisella lauseellaan huomautettua, kuinka huono ihminen Amy muka on. Amy ei enää jaksa sitä ja kun hän tapaa baarissa enemmän tai vähemmän samoista ongelmista kärsivät Kikin ja Carlan, on kolmikon aika alkaa elää täysillä.

Ja tässä vaiheessa on pakko vain sanoa, että ymmärrän täysin, miksi Amy haluaa muuttaa elämäänsä. Kuka tahansa tavallinen ihminen haluaisi ampua päänsä irti jossain kohtaa, jos joutuisi elämään tuolla lailla. Tässä on tietysti liioiteltu ja suurenneltu asioita, mutta pohjalla on silti hyvä sanoma. Uskoisin, että monet äidit näkevät itsensä Amyssa. Mies ei tunnu tekevän tarpeeksi perheen tai parisuhteen eteen ja lapset kritisoivat äitiä esimerkiksi siitä, että tämä asettaa säännöt. Tilanne on vielä stressaavampi, jos töissä ei mene hyvin tai jos lapsilla menee koulussa huonosti. Vaikeita asioita kasaantuu kaiken aikaa ja se pitäisi muka kaikki kestää. Elokuvassa vitsaillaankin siitä, että äidin suurimpia fantasioita olisi syödä aamiaista yksin omassa rauhassa. En itse ole bilehile-tyyppi, mutta jos elämäni tuntuisi noin kahlitulta, niin ehdottomasti haluaisin olla niin vapaa kuin vain voi.

Kovin hauska elokuva Bad Moms ei kuitenkaan ole, vaikka nauraakin saa. Minut jopa hieman yllätti se, että päähenkilön tarina oli tuotu paljon vahvemmin esille kuin kaikki muka-hauskat jutut. Elokuva vei hyvin mukanaan, jolloin ei edes haitannut, että nauraminen jäi vähemmälle. Komediaelokuvien kliseitä on tietysti mukana, mutta olisi tästä saanut helposti myös toimivan draamaelokuvan muuttamalla joitain asioita. Komediaelokuvan olemus tulee helposti esille jo musiikista, joka koostuu lähinnä vain tutuista radiohiteistä. Elokuvassa kuullaan mm. Icona Popin "I Love It" ja David Guettan "Hey Mama". Myös villit biletyskohtaukset ja viimeiselle mahdolliselle hetkelle jätetyt ratkaisut ovat tuttuja nuorisokomedioissa. Bad Momsissa myös viitataan monin tuttuihin elokuviin. Elokuvassa yritetään vitsailla alapäähuumorilla, mutta ei se mielestäni kovin hauskaa ole, kun esimerkiksi sanaa "kalu" hoetaan useaan otteeseen minuutin sisällä. Paljon myös kiroillaan, mutta sitä on siistitty suomennoksissa, jotta ikäraja saataisiin pidettyä alempana ja katsojaluvut korkeampina.

Bad Momsin ovat tosiaan ohjanneet elokuvan The Hangover käsikirjoittajat, eli Jon Lucas ja Scott Moore. Tämä on kummallekin vasta toinen pitkä elokuva ohjauspuolelta. He ovat aiemmin ohjanneet yhdessä elokuvan 21 & Over (2013). Mielestäni kaksikko on tehnyt ihan hyvää työtä sekä käsikirjoituksen, että ohjauksen parissa ja pääosin kokonaisuus toimii ja viihdyttää. Siihen on saatu mukaan hyvä sanoma, ettei kaikkien äitien täydy yrittää olla täydellisiä, ollakseen lopulta sellaisia. Elokuva on myös kuvattu todella vakuuttavasti. Sekavasti kuvatun Jason Bournen (2016) jälkeen oli upeaa nähdä jälleen tasaisia kuvia ja tyylikkäitä kamera-ajoja. Hidastuskuvat ovat myös erittäin hienosti toteutettuja ja parhaiten kuvattu osio oli mielestäni kaupassa käynti, kun äitien uusi, vapaampi elämä saa alkunsa. Leikkaus on myös sujuvaa ja äänityöskentely toimii. Ainoa mikä minua häiritsi elokuvakokemuksessani - mikä tosin johtui luultavasti vain elokuvasalista - oli että yhden kaiuttimen äänet tulivat hieman jäljessä, jolloin koko elokuvan ajan kuului pieni kaiku. Toivottavasti tätä ei esiinny muilla, kun elokuva alkaa pyöriä teattereissa.

Yhteenveto: Bad Moms on oikein viihdyttävä elokuva ja siinä on hyvä sanoma. Komediaelokuvien tunnusmerkit ovat usein läsnä, mutta kovin paljoa ei tässä saa nauraa. Se ei kuitenkaan vie katselukokemuksesta nautintoa pois, sillä tarina toimii hyvin. Näyttelijäntyö ei ole täysin vakuuttavaa, mutta ihan tarpeeksi toimivaa. Jos tämä olisi ilmestynyt viisitoista vuotta sitten, Mila Kunisin tilalla olisi varmaankin Jennifer Aniston. Päähenkilölle on luotu tarkka tausta, jolloin Amyn tunteet välittyvät erittäin helposti katsojalle. Ihan loppua olisi voitu lyhentää hieman, mutta muuten kokonaisuus on sujuva. Nuorillehan tämä on selkeästi tehty ja uskoisin, että suuri osa yleisöstä tulee olemaan nuoria naisia ja teinityttöjä, mutta suosittelen tätä myös äideille. Jättäkää lapsenne isän vastuulle muutamaksi tunniksi ja menkää vaikka kaveriporukalla katsomaan tämä. Pakko sanoa, että vaikka en usko olleeni mikään kauhukakara, niin tämä elokuva sai minut arvostamaan vielä enemmän kaikkea, mitä oma äitini on joutunut takiani kestämään. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään keskusteluja näyttelijöiden ja heidän äitiensä kanssa.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Bad Moms, 2016, Block Entertainment, STX Entertainment