Arvostelu: Tron: Ares (2025)

TRON: ARES

Ohjaus: Joachim Rønning

Pääosissa: Jared Leto, Greta Lee, Evan Peters, Jodie Turner-Smith, Arturo Castro, Gillian Anderson, Hasan Minhaj, Sarah Desjardins, Selene Yun, Cameron Monaghan ja Jeff Bridges

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Disneyn scifielokuva Tron (1982) oli pienimuotoinen hitti, josta muodostui myöhemmin kulttiklassikko. Lähes 30 vuotta myöhemmin Disney päätti kokeilla uudestaan onneaan elokuvasarjan kanssa, mutta vaikka Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010) menestyi hyvin, kolmannen leffan teko osoittautui  haasteeksi. Alun perin Tron: Perinnön ohjaaja Joseph Kosinskin ja käsikirjoittajakaksikko Edward Kitsiksen ja Adam Horowitzin oli tarkoitus työstää suora jatko-osa, joka kulki työnimellä "Tron: Ascension", mutta Kitsis ja Horowitz jättivät projektin lopulta Olipa kerran -televisiosarjan (Once Upon a Time - 2011-2018) takia ja Kosinskikin siirtyi muihin leffoihin. Vuonna 2017 Disney ilmoitti käynnistävänsä kolmannen elokuvan teon puhtaalta pöydältä ja Jared Leto kiinnitettiin tuottajaksi ja päätähdeksi. Vuonna 2020 Garth Davis palkattiin ohjaajaksi, mutta tammikuussa 2023 hänet korvattiin Joachim Rønningilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden elokuussa ja nyt, viidentoista vuoden odotuksen jälkeen Tron: Ares on saapunut elokuvateattereihin. Itse miellän kaksi ensimmäistä Tronia ihan meneviksi tieteisseikkailuiksi, mutten ole koskaan erityisemmin innostunut tästä leffasarjasta. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa Tron: Aresin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kevin Flynnin ja hänen poikansa Samin katoamisen jälkeen ENCOM-yhtiö on kilpaillut Dillinger Systemsin kanssa siitä, kumpi keksii nopeammin keinon tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme. ENCOM-yhtiön johtajan Eve Kimin löydettyä koodin, jolla nämä ohjelmat voivat jäädä pysyvästi fyysiseen maailmaan, Dillinger lähettää soturinsa Aresin varastamaan koodin.

Fanien pettymykseksi Tron: Ares ei jatka Tron: Perinnön hahmojen tarinaa, vaan esittelee uuden hahmokattauksen, jotka jatkavat Flynnien ja Dillingerien perintöä. Yhdellä puolella ovat Flynnin yhtiön ENCOMin työntekijät, joihin kuuluvat muun muassa uusi johtaja Eve Kim (Greta Lee), tälle uskollinen Seth (Arturo Castro), Ajay (Hasan Minhaj) ja Erin (Sarah Desjardins), kun taas vastapuolella ovat Dillinger Systemsin uusi nuori pomo Julian Dillinger (Evan Peters) ja tämän äiti Elisabeth (Gillian Anderson). Yhtiöt ovat jo pitkään yrittäneet kääntää ajatusmaailmaansa ja sen sijaan, että he etsisivät keinoa päästä tietokonemaailmaan, he haluavat tuoda tietokonemaailman meidän maailmaamme. Osittain yhtiöt ovat jo onnistuneet, mutta ongelmana on, että nämä tietokoneohjelmat kestävät meidän maailmassamme vain 29 minuuttia, ennen kuin ne palaavat takaisin bittiavaruuteen. Yhtiöt kilpailevatkin siitä, kumpi keksii ensimmäisenä tehdä siirrosta pysyvän. Kuviossa ja hahmoissa olisi potentiaalia, mutta ihmishahmot jäävät aika tylsiksi ja pinnallisiksi tyypeiksi. Eve on kiva ja tahtoo tehdä hyvää, kun taas Julian on ilkimys ja haluaa tehdä pahoja. Ja siinäpä se. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Lee on menevä roolissaan, mutta Peters ei saa tuotua lihaa luiden ympärille tylsän pahishahmonsa kanssa.

     Elokuvan kiinnostavin hahmo on itse Ares, Dillingerien luoma turvaohjelma, jota näyttelee Thirty Seconds to Mars -yhtyeestäkin tunnettu ja ahdistelukohujen keskellä viime aikoina ryvennyt Jared Leto. Kun Ares tuodaan maailmaamme, tämän käsitykset minuudesta alkavat muovaantua ja on mielenkiintoista seurata tämän tietokoneohjelman kehityskaarta. Yleensä turhankin villisti roolinsa vetävä Leto on kerrankin onnistuneen pidättyväinen Aresina, joskin kuvauksissa miehellä oli tuttuun tapaansa meno päällä. Leto nimittäin vaati, että kaikki kohtelevat häntä kuin Aresta - jopa silloin kun kamerat eivät käyneet.

Tron: Ares on saanut maailmalla aika nihkeän vastaanoton ja lipputulot näyttävät jo nyt siltä, että Disney tuskin ryhtyy tekemään neljättä elokuvaa kovinkaan pian. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat matalat, joten minun täytyy yllätyksekseni tunnustaa, että pidin näkemästäni enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kyse on aika keskinkertaisesta elokuvasta, mutta on Ares silti ihan kiva lisäys Tron-sarjaan, viihdyttäen parhaimmillaan passelisti. Mukana on pari todella näyttävää toimintakohtausta, joiden parissa olin oikein tyytyväinen, istuessani IMAX-salissa ja ahmiessani popcornia. 

Tarinansa ja ihmishahmojensa puolesta leffa on hieman köykäinen, mutta itse nimikkohahmo Ares onneksi pelastaa paljon kiinnostavalla kehityskaarellaan. Vähemmän yllättäen tosimaailman kokevaa Aresta ei paljoa enää kiinnosta palata tietokoneeseen käskytettäväksi ja piankos tietokoneohjelma ryhtyy jo sooloilemaan, pistäen niin Dillingerien kuin ENCOMin aikomukset sekaisin. Lisäksi etukäteen kyseenalaistamani ratkaisu kääntää leffasarjan konsepti päälaelleen ja tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme, sen sijaan että me menisimme tietokonemaailmaan, toimii lopulta kivan erilaisena ideana sarjalle. Tron: Ares tekee vähän kuin käänteiset Jumanjit, kyseisen elokuvasarjan alkuperäisteoksessa (1995) pelien tunkeillessa meidän maailmaamme ja jatko-osissa meidän hypätessä itse peliin. Ei kuitenkaan hätää, tässä "Matriisissa" vieraillaan silti useamman kerran, jopa ihastuttavan retrosti, millä kosiskellaan alkuperäisen Tronin faneja innostumaan edes hetkeksi.

Ohjaaja Joachim Rønning tekee kelvollista työtä tunnelman ja isojen toimintakohtausten parissa, mutta Jesse Wigutow'n käsikirjoitus jättää paljon toivomisen varaa. Wigutow ei myöskään tunnu uskovan katsojan pysyvän kärryillä, jolloin hahmot on pistetty selittämään tapahtumia turhauttavuuteen asti. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin elokuvan vaikuttavaa audiovisuaalista tarjontaa. Tron: Ares näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja tietokonetehosteet lukeutuvat vuoden parhaisiin. Äänityöskentely on pätevää ja Nine Inch Nailsin säveltämät musiikit jyskyttävät menemään todella iskevästi. Ihan Tron: Perinnössä kuultujen Daft Punkin melodioiden tasolle ei päästä, mutta kuten Daft Punk tuossa leffassa, myös Nine Inch Nails varmistaa, että musiikit ovat Tron: Aresin parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tron: Ares, 2025, Walt Disney Pictures, Paradox, Sean Bailey Productions

Arvostelu: Se päättyy meihin (It Ends with Us - 2024)

SE PÄÄTTYY MEIHIN

IT ENDS WITH US

Ohjaus: Justin Baldoni

Pääosissa: Blake Lively, Justin Baldoni, Brandon Sklenar, Jenny Slate, Hasan Minhaj, Isabela Ferrer, Alex Neustaedter, Amy Morton ja Kevin McKidd

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

It Ends with Us, eli suomalaisittain Se päättyy meihin perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2019 Justin Baldoni hankki kirjan elokuvaoikeudet tuotantoyhtiönsä Wayfarer Studiosin kautta, mutta tuotanto junnasi pari vuotta paikoillaan koronaviruspandemian takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2023, mutta puolessa välissä kuvauksia tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lopulta leffa saatiin tehtyä loppuun ja nyt usean viivästyksen jälkeen Se päättyy meihin on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Hooverin kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa. En juuri piitannut siitä, eikä odotuksiani nostattanut se, kun työkaverini haukkuivat kirjan lyttyyn. Kävin silti katsomassa Se päättyy meihin -leffan sen ensi-iltapäivänä.

Lily Bloom yrittää käsitellä väkivaltaisen isänsä kuolemaa, kun hän kohtaa neurokirurgi Rylen. Lily rakastuu Ryleen, mutta alkaa vähitellen huomata tämän käytöksessä samanlaisia aspekteja kuin vanhempiensa vaikeassa suhteessa. Pakkaa sekoittaa Lilyn nuoruudenrakkaus Atlas, joka saapuu yllättäen takaisin kuvioihin.

Gossip Girl -televisiosarjasta (2007-2012) tuttu Blake Lively näyttelee kukkakaupan avaamisesta haaveilevaa Lily Blossom Bloomia... aivan kuin naisen kukkaintoilu olisi salakavalasti manipuloitu hänen alitajuntaansa nimen kautta. Lily käsittelee vaikeaa lapsuuttaan väkivaltaisen isänsä (Kevin McKidd) ja tälle jatkuvasti anteeksiantaneen äitinsä (Amy Morton) kanssa ja aikuistuessaan Lilyn välit vanhempiinsa ovat muuttuneet lähes olemattomiksi. Naisen elämä mullistuu, kun hän kohtaa lyhyen ajan sisällä kaksi miestä, teiniaikansa suuren rakkauden ja uuden hurmurin. Lively on roolissaan erittäin mainio, kanavoiden hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia pitkin leffaa. Takaumissa nuorta Lilyä näyttelevä Isabela Ferrer on aikamoinen löytö, sillä tyttö menee täysillä läpi nuoresta Livelystä.

     Lilyn kohtaamat miehet ovat ohjaaja Justin Baldonin näyttelemä Ryle, karismaattinen ja itsevarma neurokirurgi ja Brandon Sklenarin näyttelemä Atlas, Lilyn teini-iän rakkaus, jonka perään nainen edelleen huomaa haikailevansa silloin tällöin. Baldoni hoitaa tonttinsa niin kameran takana kuin edessä pääasiassa pätevästi ja Livelyn tavoin hänkin tulkitsee monimutkikasta hahmoaan hyvin. Sklenar on sen sijaan hitusen tylsä pönöttäjä, jolla on hetkensä, mutta joka jää näyttelijänä elokuvan heikoimmaksi anniksi. Oiva on myös Rylen siskoa ja Lilyn yhteistyökumppani Allysaa näyttelevä Jenny Slate, joskin hänen hahmonsa tasapainottelee hienoisella rajalla, muuttuuko energinen hölösuu ärsyttäväksi.

Trailerin perusteella kammosin, että Se päättyy meihin olisi seuraava After (2019), toksisia suhteita romantisoiva roska, joka antaa täysin vääränlaisia viestejä kohdeyleisölleen, nuorille naisille. Ilokseni elokuva onkin huomattavasti odottamaani laadukkaampi teos, jonka tapa käsitellä toksisia suhteita tuntuu kypsältä ja moniulotteiselta, eikä lapselliselta tai mustavalkoisen yksiulotteiselta. Luin, että kirjaa on nimenomaan haukuttu parisuhdeväkivaltaa romantisoivaksi. Voi olla, että kirjassa juttuja hoidetaan eri tavalla, mutta itse nimenomaan pidin elokuvan käsittelyä vaikeasta aiheesta onnistuneena.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin leffaa lähinnä ihan kivana romanttisena hömppänä, joka kulkee varsin kliseisiä polkuja, etenkin siinä kohtaa, kun myös Atlas tuodaan takaisin Lilyn elämään ja homma muuttuu kolmiodraamaksi. Onneksi elokuvan jännite ei rakennu niinkään sen varaan, että kumman miehen Lily lopulta valitsee, vaan toisella puoliskolla tarinan synkemmät pilvet alkavat varjostaa hahmoja. Toisella puoliskollaan leffa imaisee paremmin mukaansa ja pidin erityisesti siitä, että leikkausvalinnoilla jotkut ensimmäisen tunnin hetket saavat uuden näkökulman toisen tunnin aikana. Fifty Shades -trilogian (2015-2018), After-leffojen (2019-2023), 365 päivää -rainojen (365 dni - 2020-2022) sun muun kuran jälkeen Se päättyy meihin pitää sisällään fiksumman viestin katsojakunnalleen ja olen iloinen, että kerrankin tällainen toksisia suhteita vastustava tarina nousee suosituksi pahoja poikia idolisoivien kertomusten sijaan, enkä pistäisi vastaan, jos Hooverin jatkokirja Se alkaa meistä (It Starts with Us - 2022) kääntyisi jonain päivänä elokuvamuotoon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Ryleä näyttelevä Baldoni, jonka työ on suurimmaksi osaksi oivallista, joskin joissain vakavammissa hetkissä hän äityy muovaamaan ilmapiirin turhan melodramaattiseksi. Esimerkiksi elokuvassa tietty sataa vain silloin, kun Lily on surullinen. Christy Hallin käsikirjoitus on pääasiassa menevä, vaikka osa dialogista onkin aavistuksen kömpelöä. Se päättyy meihin on joitain häiritsevän heiluvia käsivaraotoksia lukuun ottamatta kelvollisesti kuvattu. Lavastus on mainiota, mutta puvustajat tekevät kyseenalaisia valintoja Lilyn asujen suhteen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rob Simonsenin ja Duncan Blickenstaffin säveltämät musiikit eivät koskaan erotu leffassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden seasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

It Ends with Us, 2024, Sony Pictures Television, Wayfarer Studios, Saks Picture Company

Arvostelu: The Spy Who Dumped Me (2018)

THE SPY WHO DUMPED ME

Ohjaus: Susanna Fogel
Pääosissa: Mila Kunis, Kate McKinnon, Sam Heughan, Justin Theroux, Hasan Minhaj, Ivanna Sakhno ja Gillian Anderson
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin The Spy Who Dumped Me -elokuvasta, ajattelin heti samaa, mitä varmasti moni muukin tuumasi: taasko uusi James Bond -parodia?! Ian Flemingin luomasta agentti 007:stä on tehty niin paljon vitsiä vuosien varrella, että homma on alkanut tosissaan käymään tylsäksi. Itselläni asiaa ei parantanut se, että päärooleissa nähtäisiin hyvin epätasaisia roolisuorituksia tekevä Mila Kunis ja aivan järkyttävän kauhea Kate McKinnon. Traileri näytti hyvin typerältä kohellukselta ja meninkin katsomaan The Spy Dumped Men todella alhaisin odotuksin, toivoen pienesti, että elokuva onnistuisikin yllättämään positiivisesti.

Audrey ja hänen paras ystävänsä Morgan päätyvät keskelle toimintaa, kun Audreyn poikaystävä paljastuu CIA:n salaiseksi agentiksi, jolla on hallussa esine, jota jahtaavat niin muut agentit kuin terroristit ja salamurhaajatkin.

Mila Kunis näyttelee Audreyta, elokuvan päähenkilöä, joka on aika mitäänsanomaton tapaus. Audreyn hahmo lähtee liikkeelle tylsänä taviksena, joka tietty tehtävän aikana kerää jostain outoa rohkeutta ja alkaa jossain kohtaa tekemään asioita, joita moni ei tosielämässä koskaan tekisi. Hahmona Audrey ei tarjoa paljoa, eikä Kuniskaan onnistu säväyttämään millään tavalla. Kuniksen suoritusten taso vaihtelee tosiaan voimakkaasti ja tässä leffassa hän tekee aika keskivertoa duunia. Hän ei ole kovin hyvä, muttei huonokaan.
     Kunis tarjoaa kuitenkin Oscarin arvoisen roolisuorituksen, jos häntä vertaa Morgania esittävään Kate McKinnoniin, joka ei edes yritä olla mitään muuta kuin oma raivostuttava itsensä. McKinnon ääntelehtii ja vääntelee naamaansa kuin hän yrittäisi olla naisversio Jim Carreysta, mutta toisin kuin Carrey, McKinnon ei osaa rytmittää vitsejään oikein, eikä hän edes osaa olla hauska. McKinnon taitaa oikeasti kuvitella, että jos hän vain pöhköilee kuin mikäkin hullu, hän olisi ihmisten mielestä hulvaton, eikä kukaan ole tajunnut kertoa hänen olevan väärässä. Hän on selvästi improvisoinut suurimman osan repliikeistään, sillä kukaan muu koomikko kuin hän ei ole yhtä huono keksimään vitsejä lennosta. Ihan sama, mikä hänen hahmonsa nimi on, McKinnon taitaa vain yhdenlaisen sekopään roolin ja se tosissaan käy hermoilleni.
     Naisduon lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Audreyn vakoojapoikaystävä Drew (osaansa ihan kelvosti käyvä Justin Theroux), MI6:n agentti Sebastian (erittäin pökkelösti näyttelevä Sam Heughan) ja hänen työparinsa Duffer (yhtä ainoaa vitsiä heittävä Hasan Minhaj), sekä salaisen palvelun pomo (kylmän akan rooliin täydellisesti sopiva Gillian Anderson) ja pääkaksikkoa jahtaava salamurhaaja Nadedja (Ivanna Sakhno käy hyvin kylmästä tappajasta). Vaikka jotkut näyttelijöistä toimivatkin rooleissaan, ei yksikään tarjoa oikeasti hyvää roolityötä. Andersonin taidot valuvat hukkaan, kun hänen hahmonsa on kirjoitettu niin kehnosti, ettei katsoja ole koskaan täysin varma johtaako hän CIA:ta vai MI6:a.

Vaikken odottanut The Spy Who Dumped Me -leffalta lähestulkoon mitään, se silti onnistui alittamaan odotukseni. Ajattelin, että kyseessä olisi edes lystikkään mukaansatempaavaa kohellusta, minkä aikana saisi nauraa muutaman kerran, mutta ei. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä epähauskan komedian kuin tämä. Vitsit ovat pääasiassa mitä laiskimpia, tylsimpiä ja typerimpiä juttuja, mitä vain voi kuvitella. Elokuvassa oli noin neljä kertaa, jolloin naurahdin tai hymähdin ääneen ja yksi niistä koski todella ala-arvoista ja liian pitkäksi venytettyä kakkavitsiä. Ja sillekin naurahdin lähinnä siksi, että jostain syystä tekijät kokivat tarpeelliseksi pistää sen mukaan. Muut kerrat, jolloin tekijät kokivat tarpeelliseksi venyttää leffaa täysin turhilla vitseillä (joista suurin osa koostuu Kate McKinnonin sekoilusta), aiheuttivat lähinnä pitkästymistä. The Spy Who Dumped Me kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua puoli tuntia pois. Ei leffa siitä hyväksi muuttuisi, mutta siten filmi saisi edes jonkinlaista viihdearvoa.

Elokuvan tekijät ovat tainneet uskoa, että jos kaksi kovaäänistä, jatkuvasti huutavaa naista laittaa keskelle toimintakohtauksia, vitsi jaksaisi kantaa kahden tunnin ajan. Voi pojat, että he olivat väärässä. Vitsi vanhenee ennen kuin se ehtii alkaakaan ja monet kohtaukset muuttuvat melusaasteen takia vain raivostuttaviksi. Ainoa kerta, kun leffa onnistuu naurattamaan Kunisin ja McKinnonin sekoilulla on, kun salamurhaaja Nadedja palkataan jahtaamaan heitä ja hänen kohteiksiin ilmoitetaan kaksi tyhmää amerikkalaisnaista. Nadedja etsii kiväärillään kohteita ja näkee useita muita tähän kuvaukseen sopivia pareja. Silloin elokuva sentään tiedostaa päähenkilöidensä typeryyden. Jos filmi olisi tiedostanut oman typeryytensä, voisi sekin nostaa viihdearvoa hieman. Nyt Audrey ja Morgan vain ryntäilevät paikasta toiseen kuin päättömät kanat. Ja kun puhun paikoista, tarkoitan ties kuinka montaa Euroopan maata, sillä jostain syystä tekijät ovat halunneet kuvata elokuvaansa niin Yhdyvalloissa kuin myös Itävallassa, Tšekeissä, Saksassa, Ranskassa, Unkarissa ja Alankomaissa. Jälkimmäinen maa on mukana vain pidentämässä leffaa lisää. Kai tällä yritetään heittää vitsiä siitä, kuinka agenttileffoissa vakoojat kiertävät ympäri maailmaa tehtäviensä aikana, mutta se jää liian vaisuksi, jotta se naurattaisi, enkä usko tekijöiden pohtineen tällaisia juttuja. Ainoa hauska asia, mitä reissaaminen tarjosi itselleni, oli että Audrey ja Morgan matkustavat Wienistä Prahaan junalla, mikä on sellainen matka, minkä itse tein tänä keväänä. Kaksikko jopa lähtee Wienistä samalta juna-asemalta, mistä minäkin!

Kehnosta näyttelijätyöstä ja surkeasta komiikasta huolimatta elokuvan huonoin asia on kuitenkin sen tarina. Käsikirjoittajakaksikko Susanna Fogel ja David Iserson ovat halunneet kertoa mahdollisimman monimutkaisen juonen, mikä sisältää mahdollisimman monia käänteitä. Jossain kohtaa alkaa kuitenkin käydä tylsäksi, että lähes jokainen, jonka Audrey ja Morgan tapaavat matkallaan, paljastuukin joksikin muuksi kuin minä he ovat itsensä esitelleet. On myös hyvin puuduttavaa katsoa tarinaa, joka alkaa avautumaan vasta noin puolessa välissä, mitä ennen filmi ei tee minkäänlaista työtä saadakseen katsojia kiinnostumaan tarinastaan. Tarina poukkoilee sinne sun tänne samalla lailla, miten päähenkilöt vaihtavat maata vähän väliä. Turha monimutkikkuus tekee juonesta sekavan, eikä katsojaa kiinnosta enää loppupeleissä tietää, kuka nyt onkaan hyvä ja kuka paha tai kuka työskentelee millekin järjestölle? Tarina on täynnä mitä typerimpiä juttuja, jotka tekevät katselukokemuksesta entistäkin vaikeamman.

Onko The Spy Who Dumped Me -leffassa sitten mitään hyvää? Itse asiassa kyllä. Olin nimittäin yllättynyt toimintakohtausten toteutuksesta. Tai no, Audreyn ja Morganin kanssa toiminta on vain typerää säheltämistä, mutta kun vakoojat tappelevat toisiaan vastaan, on meno yllättävänkin viihdyttävää - ja yllättävän veristä. Ajattelin elokuvan olevan esiteineille tehty hömppä, mutta muutamissa kohdissa lenteli oikein kunnolla verta! Ja siinäpä ne hyvät puolet sitten olivatkin...

Käsikirjoittamisen lisäksi Susanna Fogel on myös ohjannut elokuvan ja vaikka häneltä löytyy silmää toimintakohtauksiin, ei hän onnistu millään pitämään pakettia kasassa. Fogelilla on kehno huumorintaju rytmityksen kannalta, mikä pilaa useimmat vitseistä. Tämän lisäksi hän ei ole ymmärtänyt karsia turhia osioita pois ja hän on jättänyt mukaan useita hetkiä, jotka olisivat parempia Blu-rayn poistettujen kohtauksien joukossa. Monessa kohtaa The Spy Who Dumped Me on oivallisesti kuvattu ja sen digiefektit ovat kelvollisesti toteutetut. Maskeeraukset ovat onnistuneita ja puvustajat ovat päässeet pistämään näyttelijät tyylikkäimpiin vaatteisiin, kuten agenttileffoissa kuuluukin tehdä. Ääniefektit ovat erinomaisia etenkin toimintakohtauksissa aseiden lauetessa ja niskojen katkeillessa, mutta säveltäjä Tyler Bates ei ole saanut aikaan mitään muistettavaa musiikkien parissa.

Yhteenveto: The Spy Who Dumped Me on huono, epähauska ja jopa ala-arvoisen typerä agenttikomedia. Lähes yksikään vitseistä ei toimi, tarina on surkeasti kerrottu sekasotku, eikä hommaa yhtään helpota, että päänäyttelijät tekevät kehnoa työtä. Tai no, Mila Kunis on ihan ok, mutta Kate McKinnon on tuttuun tapaansa vain raivostuttava ja hän osoittaa jälleen, miksei hän kuulu elokuviin. Muutkaan näyttelijät eivät ole kaksisia osissaan - etenkin Sam Heughan on todella puinen vakoojana. Toimintakohtaukset ovat sentään osittain tyylikkäitä ja niistä löytyy yllättävän paljon veriroiskeita, mutta tämä ei todellakaan auta pelastamaan kokonaisuutta. Filmi on ainakin puoli tuntia liian pitkä, jolloin sitä ei voi edes pitää kevyenä hömppänä. Elokuva ei myöskään onnistu olemaan tarpeeksi itseironinen, jotta sen huonous kääntyisi hyväksi asiaksi. Loppujen lopuksi kyseessä on yksi tylsimmistä komedioista aikoihin, sekä yksi vuoden 2018 huonoimmista elokuvista. The Spy Who Dumped Me ei siis todellakaan saa minulta suosituksia. Sen sijaan kannattaa katsoa Melissa McCarthyn tähdittämä vakoojakomedia Spy - vakoojan asussa (Spy - 2015), joka on ihan oikeasti hulvattoman hauska, nokkela ja jopa mainiosti kirjoitettu. Vaikka se kestää hieman kauemmin kuin The Spy Who Dumped Me, on Spy selkeästi viihdyttävämpi ja paremmin rytmitetty, jolloin se tuntuu paljon lyhyemmältä teokselta. Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus, jos kiinnostaa ja jos eksyittekin teattereihin katsomaan tätä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Spy Who Dumped Me, 2018, Lionsgate, Imagine Entertainment